> URATARINA
Kriisialueen toiminta valmiutta ei opi koulussa Ensihoitajaksi Metropoliasta valmistunut Tuure Varjoranta työskentelee tällä hetkellä Afganistanissa lääkintäryhmän sairaanhoitajana. Syksyllä hän palaa Suomeen ja luultavasti ambulanssin ratin taakse.
K
uumaa. Hyvin kuumaa. Afganistanissa lääkintäryhmän sairaanhoitajana työskentelevä ensihoitaja Tuure Varjoranta kuvailee Afganistanin olosuhteita. Aavikolla työskenteleminen on raskasta eikä työaikoja ole. Välillä on pitkiä aikoja, ettei tapahdu mitään ja toisinaan tapahtuu koko ajan. – Ei siellä ajatella virka-aikoja. Silloin tehdään kun on jotakin hoidettavaa kuten nilkka nyrjähtänyt tai avoin haava. Joskus voi mennä useampi yö vain parin tunnin yöunilla. Vain koulutukset pyritään hoitamaan virkaajan puitteissa. Tuuren mukaan on lähes mahdotonta kuvailla Afganistanin olosuhteita tai sitä todellisuutta, jossa rauhanturvaoperaatioissa työskentelevät. – Suomeen lomille tuleminen on aina kulttuurishokki. Kun on nähnyt ihmisten elävän onnellisena savimajoissa, ja sitten täällä saa lukea yleisönosaston valituksia aikatauluistaan myöhässä olevista busseista, on olo aika epätodellinen.
Käytännön työ opettaa parhaiten Tuuren mukaan toiminta Afganistanissa ei ole koko ajan elokuvamaista rytinää. Iso osa ajasta kuluu myös odottaen töitä. – Ei koulussa voi valmistautua siihen mitä työskentely aavikolla ja kriisialueella on. Sen oppii vasta kentällä ja käytännön kautta, mutta toisaalta tällä alalla ei voi työskennellä ilman perustietoa esimerkiksi anatomiasta ja lääkkeistä. Tuure on työskennellyt Afganistanissa kahdeksan kuukautta ja meneillään on toi-
nen puolen vuoden pesti. Jo ensihoitajan opintojensa aikaan Tuure oli puolen vuoden komennuksella Libanonissa rauhanturvaajana. Silloin pesti oli kuitenkin kersantilla erilainen – Tuure oli raivaaja. Palo lähteä uudestaan reissuun kyti kuitenkin vielä Libanonin jälkeen. – Toki siinä kiehtoo ajatus seikkailustakin. Enemmän on kuitenkin kyse siitä, että voi omalla panoksellaan auttaa. Olla yksi osa koneistoa, joka pyrkii auttamaan valtiota jaloilleen. Totta kai minä käsitän, ettei se tapahdu vuoden vaan vuosikymmenien aikana, mutta haluan kuitenkin osaltani olla siellä auttamassa, Tuure yrittää pukea sanoiksi syitä lähteä Afganistaniin. – Vaikea sitä on selittää, syyt ovat niin monisyisiä. Nämä kokemukset kasvattavat paljon ihmisenä ja antavat perspektiiviä koko elämälle.
Keikan jälkeen ambulanssityöhön Tuure Varjoranta kertoo nauttivansa vastuullisesta työstään. Suomessa hän on työskennellyt anestesiahoitajana plastiikkakirurgisella osastolla sekä ambulanssissa ensihoitajana. Syksyllä, kun Afganistanin keikka on ohitse, Tuure aikoo lomailla jonkin aikaa ja katsoa sitten mitä työrintamalla on tarjolla. – Ambulanssityö olisi mieluisaa. Nautin siitä, kun saa tietyt työkalut ja rajat, joiden sisällä toimia itsenäisesti. Osaan vanhoista opiskelukavereistaan Tuure on pitänyt säännöllisesti yhteyttä, mutta varsinainen alum-
Tuure Varjoranta työskentelee Afganistanissa lääkintäryhmän sairaanhoitajana.
nitoiminta on jäänyt vähemmälle. – Uskoisin, että omalla alallani pätevät sama säännöt kuin muillakin aloilla. Paras palkataan työhön, mutta on eri asia kuka saa kuulla vapaista työpaikoista ja osaa niitä hakea. Ensihoitajien piirit ovat pienet ja omalla tekemisellä sekä maineella on merkitystä, mutta uskon että se on aika samanlaista joka alalla. a Teksti: Eeva Ristkari
Alumnus • Metropolia alumnit ry:n jäsen- ja tiedotuslehti • Uratarina
13