SUUNNITELMIA JA TOIMISTOHOMMIA The Room -elokuva, siis se huonojen elokuvien Citizen Kaneksi kutsuttu,
Jossain vaiheessa tuutorointiprosessia palasinkin ajatuksissani syksyyn
sisältää lukuisia puisevia kohtauksia. Yhdessä näistä Denny-niminen
2008, kun itse keskustelin tuutori Minna Kimpimäen kanssa opinnois-
poika kysyy päähenkilö Johnnyltä, millaista elokuvaa he menisivät kat-
tani ja luultavasti uratoiveistakin. Esittikö Minna samanlaisia syväluo-
somaan.
taavia kysymyksiä minulle?
”Well we’ll see… tsk. Denny don’t plan too much. It may not come out
En muista. Muistan vain pointit tutkinnon tavoiteajasta ja opiskelija-
right”, Johnny vastaa.
vaihdosta. Ymmärsin tämän muistikuvan kautta, että omat kysymykse-
Tämä ohjaaja-käsikirjoittaja-näyttelijä-kylähullu Tommy Wiseaun lakoninen aforismi käy usein mielessäni. Suhteeni siihen on kaksijakoinen. Yhtäältä ajatus suunnitelmien tarpeettomuudesta tuntuu kaoottiselta. Opiskellessani ON/OTM -tutkintoja suunnittelin opintoja korkeintaan vuoden päähän ilman sen kummempaa suuntaa. En juuri miettinyt, mitä tutkinnolla lopulta tekisin. Tällainen lyhytjänteisyys on jälkikäteen tuntunut absurdilta. Eikö olisi ollut mielekkäämpää pohtia, mihin asioihin työssään haluaa vaikuttaa, ja järjestää opintonsa sen mukaisesti? Siis sen mukaan, mitä lopulta tavoittelee? Tai pohtia arvoja, kuten työkaverini Kaisa-Maria usein hienosti muistuttaa. Lähestyin muutama vuosi sitten opettajatuutorointia hieman sanotusta näkökulmasta. Halusin saada fuksini ajattelemaan. Jos ei nyt ihan kirjoittamaan tulevaa elämäntarinaansa ja sitä kautta asettamaan selkeitä tavoitteita, niin ainakin pohtimaan, mitä heistä aikanaan työelämässä tulisi. Olin vakuuttunut siitä, että self authoring -tyyppinen pohdinta olisi vastaus kaikkiin ongelmiin. Ainakin sen kautta kykenisin projisoimaan omaa uutta tavoitteellisuuttani siihen noin 25 hengen opiskelijapopulaatioon, joka minulle osoitettiin. Osalle opiskelijoista tavoitteellisuus vaikutti luontevalta. Heillä oli miltei valmiit vastaukset perustavanlaatuisiin kysymyksiini – miksi, mitä ja miten. Vakuuttavaa, ainakin pintapuolisesti! Muutaman se saattoi täysin hämilleen: olenko edes oikeassa paikassa? Voi kuulostaa yllättävältä, että olin ylpeämpi jälkimmäiseen ryhmään kuuluvista opiskelijoista. Se kun tarkoitti, että he olivat ottaneet kysymykseni todella, todella vakavasti: vakavammin kuin koskaan olin uskaltanut odottaa. He kaipasivat merkitystä elämäänsä. Samalla se tarkoitti, että pystyin aidosti auttamaan näitä opiskelijoita löytämään oman suunnitelmansa. Valtaosa tapaamistani juridiikan noviiseista kuitenkin suhtautui kysy-
ni saattoivat olla monelle täysin mielettömiä. Kuka osaa heti kättelyssä sanoa, mitä elämältään ja työltään haluaa? Opettajatuutoroinnin myötä olen tullut ajatelleeksi, että suunnitelmallisuus on paradoksi. Opiskelun ja työuran suunnittelussa on ja ei ole järkeä. Jotta voisi kertoa, mitä tavoittelee, pitää tietää vaihtoehdoista melko paljon; jotta saa tietää vaihtoehdoista, on tavoiteltava ja opiskeltava jotain. Opiskelu ja työnteko ovatkin lopulta heiluriliikettä ääripäiden välillä. On mahdotonta erottaa, missä kohtaa kyse on ollut kiinnostuksen tavoitteellisesta toteuttamisesta ja missä kohtaa jonkin asian tekemisestä, mikä on johtanut kiinnostukseen. Joskus vastaukset miksi, mitä ja miten -kysymyksiin paljastuvat vasta tekemisen kautta. Suunnitelmallisuuden tavoitteena on estää The Roomin kaltaiset lopputulokset: pirstaleiset, huonosti käsikirjoitetut ja näytellyt, myötähäpeää herättävät teokset, joista mieleen jäävät lähinnä yksittäiset lausahdukset ja joissa on aivan liikaa vaivaannuttavaa erotiikkaa. Kuitenkin jos suhtaudumme elämään kovin suunnitelmallisesti, kovin teknokraattisesti, mitään spontaanisti kiinnostavaa ei koskaan tapahdu. Jos The Room olisi tehty paremmin, kukaan ei luultavasti tietäisi siitä yhtään mitään tai vaivautuisi sitä katsomaan kymmeniä kertoja. Sama kaksijakoisuus pätee opiskeluun ja työntekoon, joiden välimaastossa tutkimus ja opetus sijaitsevat. Myös oman tutkimukseni kohdalla on ollut näin, kuten edellä mainintani yksivuotissuunnitelmista vihjaa. Juuri julkaistun väitöskirjani esipuheesta paljastuu kiinnostuksen ja tekemisen välinen vuoropuhelu, josta on vaikea löytää syy-seuraussuhdetta. Samalla esipuhe paljastaa, millainen merkitys mielivaltaisilla sattumilla on asioihin. Opiskelu, tutkimus ja opetus, kuten elokuvantekokin, vaativat siis sekä suunnitelmia että kokeilua, jotta lopputulos olisi merkityksellinen sekä tekijälle itselleen että ympäristölle. Kumpaakaan ei voi korvata toisella, vaan itsetoteutuksessa tarvitaan sopivassa suhteessa tavoitteita ja luovia harha-askelia. Tämä on nykyinen lähtökohtani myös tuutorointiin.
mykseen juuri samalla tavalla kuin minä itsekin olin siihen suhtautunut. Heidän vastauksensa oli kuin toisinto Tommyn/Johnnyn näkemyksestä elokuvien katsomiseen ja tekoon. Älä suunnittele liikaa etukäteen. Voi olla, ettei lopputulos olekaan hyvä.
14
DIGESTA
3|2020
Mikko Huttunen (OTM) Tutkija Lapin yliopisto, oikeustieteiden tiedekunta
