ei sittenkään Makaan sängylläni ja annan kyynelten valua kohti tyynyä. Rintaani puristaa, enkä tiedä miten helpottaa koko kehoni vallannutta epämukavuutta. Niinpä vain makaan lamaantuneena paikallani peläten samaan aikaan tukehtuvani hallitsemattomaan hyperventilointiin. Tekisin mitä vain saadakseni oloni rauhoittumaan ja epämiellyttävät ajatukset päästäni. Tunnen itseni täysin irralliseksi muusta maailmasta – kuin olisin näkymätön. Yksinäisyys polttaa kivuliaasti sisuksiani. Haluaisin avata ihoni ja päästää tulen ulos. En usko olon ikinä helpottavan. Pelkään tulevaisuutta, jossa en näe muuta kuin samaa tuttua kipua. Haluaisin vain käpertyä niin pieneksi, että lopulta vain katoaisin. Minun ei tarvitsisi enää tuntea mitään.
ja aion lähteä kotiin. He vaikuttavat yllättyneiltä ja hieman pettyneiltä, mutta hyvästelen heidät ja suuntaan kohti autoani. Heti auton hiljaisuuteen päästyäni koko illan tuntunut kupla puhkeaa rinnassani ja hallitsematon itku ja hyperventilointi valtaa kehoni. Lähden liikkeelle, mutta joudun yhtäkkisen paniikin seurauksena etsimään lähimmän pysähdyspaikan. Vaikka olisin voinut pysähtyä tien sivuun, paniikki estää aivojani toimimasta järkevästi ja jatkan matkaa, kunnes näen linja-autopysäkin. Vedän käsijarrun, avaan oven ja käännyn kohti raikasta syysilmaa. Pelkään oksentavani hyperventiloinnin aiheuttaman yskänpuuskan takia. Jatkan matkaani vasta varmistuttuani paniikin menneen ohi.
ikuista
Lopulta päädyn hakemaan apua ja pääsen YTHS:n kautta keskustelemaan usean mielenterveyden asiantuntijan kanssa. Saan masennusdiagnoosin, lääkityksen ja lähetteen psykologille. Aloitan pitkän paranemisprosessin, jossa käyn läpi vaikeita tunteita ja mietin vaihtoehtoisia ajatusmalleja sekä toimintatapoja vaikeiden tunteiden tullessa. Aikaa kuluu, elän opiskelijan arkea ja elämässäni tapahtuu paljon isoja muutoksia, mutta huomaan kestäväni ne. Ystävien lähteminen toiselle puolelle maapalloa ei yhtäkkiä tunnukaan niin vaikealta kuin se olisi aiemmin tuntunut. Teen suunnitelmia tulevaisuudelle, ja elämä tuntuu tasaiselta. Tiedän kuitenkin kesän lähestyvän. Pelkään sen tuovan myös tutun pahan olon mukanaan. Kesä tulee ja se menee, enkä romahdakaan. Eräänä päivänä huomaan, että en ole enää tuntenut sitä polttavaa yksinäisyyttä enkä sen mukanaan tuomaa epätoivoa. Huomaan suunnittelevani tulevaisuutta ja olevani enemmän innostunut kuin peloissani siitä. Minulla on haaveita ja toiveita tulevalle, joita haluan päästä toteuttamaan. Muutos ei tunnu enää niin pelottavalta, vaan jopa toivon sitä. Samaan aikaan tiedostan, että masennus voi palata milloin vain, mutta tiedän nyt myös sen, että selvisin siitä kerran ja voin tehdä sen uudestaan. Kaikesta huolimatta se ei kestänytkään ikuisesti.
Etäluennolla kehotetaan miettimään tulevaisuutta ja jakamaan muille, miltä se näyttää. Mitä haaveita ja tavoitteita tulevaisuus pitää sisällään. Tunnen palan nousevan kurkkuun ja pelon puristavan rintaani. Mitä voin keksiä muille, kun en näe mitään. Vaikka kuinka yritän kuvitella jotain, näen mielessäni vain mustan tyhjyyden. Niinpä kerron muille mahdollisimman epämääräisesti ne asiat, jotka tiedän faktaksi: kandi, gradu, valmistuminen ja ehkä joskus perhe ja oman alan työpaikka. Tunnen itseni valehtelijaksi. Istun ystävien keskellä ja kuuntelen iloista puheensorinaa. Tunnen oloni ulkopuoliseksi. Kuin olisin näkymättömän kuplan sisällä, joka eristää minut muista ihmisistä. Oloni on ristiriitainen. Tietysti minun pitäisi nauttia muiden seurasta, mutta haluaisin vain lähteä kotiin. Joku kertoo hauskan tarinan ja yhdyn muiden nauruun, mutta tuntiessani naurun alkavan muuttua itkuksi, päätän lähteä. Ilmoitan muille, että olen väsynyt
