TOINEN PUOLI VALKOINEN
© Teija Himmelroos ja Avain 2024 www.avain.net
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: Printon Trükikoda, Viro 2024
ISBN 978-952-304-553-8
KL 84.2
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä
Kaarina heräsi joka aamu kymmentä vaille kuusi.
Joka aamu kymmenen minuuttia ennen kellon soittoa, niin tänäänkin. Mikään ei poikennut muista aamuista, paitsi mieli. Se oli musta ja täynnä muistoja ja aavistuksia. Äiti oli alkanut ilmestyä uniin.
Unet toistuivat samoina: äiti istui keittiössä ja odotti Kaarinan apua. Talon siivous oli saatava valmiiksi, ja joka yö piti lakaista, imuroida, kantaa mattoja ulos. Suuressa talossa huoneita riitti.
Urakka oli saatava valmiiksi, joka yö vähän enemmän, jotta ehtisi ennen aamua. Eikä Kaarina taaskaan ehtinyt. Hän heräsi väsyneenä ja harmissaan.
Kaarina puki villasukat jalkaansa ja veti ylleen vanhan aamutakin. Takki oli musta ja siinä oli kirkkaan värisiä ruusuja; punaisia, keltaisia, oransseja. ”Parasta flanellia” oli äiti sanonut ja polkenut saumat suoriksi, aamutakin kasaan.
Kaarina laahusti keittiöön, mittasi kahvinkeittimeen neljä lusikallista kahvia, reilut kolme kupillista vettä ja pani virran päälle. Keitin porisi Kaarinan mennessä ulkoeteiseen. Oli tulossa tuulinen päivä.
Kaarina heitti vanhan kansitakin niskaansa ja lähti postilaatikolle. Ehkä tuuli yltyisi myrskyksi asti. Hän oli aina rakastunut
myrskyjä: ei tarvitsisi mennä mihinkään – eikä hän juuri missään käynytkään. Kaupassa tai kirjastossa, joskus saattoi ajella bussilla Citymarkettiin asti. Tänään ei ollut sellainen päivä. Oli ihan tavallinen aamu. Kaksi kuppia kahvia, pala hiivaleipää ja emmentalia. Ehkä pari korppua, jos niitä oli. Tänä aamuna ei ollut.
Kaarina luki lehden huolella.
Äidillä oli tapana tutkia kuolinilmoituksia. Niistä löytyi hyviä aiheita rakkauskertomuksiin. Tosirakkaat puolisot kirjattiin samaan ilmoitukseen, vaikka toinen oli kuollut jo aiemmin.
Artturi Alarik ja Kielo Kyllikki. Artturi kuoli tasan vuosi Kielon jälkeen. Lapsia ja lapsenlapsia tuntui riittävän. Kaarina selasi lehteä. Oikaisuja oli liian paljon. Ne ärsyttivät Kaarinaa, mutta äiti luki niistä jokaisen. Pienet virheet saattoivat olla kohtalokkaita. Väärä kuva tai väärinkirjoitettu nimi antoivat tilaa mielikuvitukselle. Sitä äidillä riitti.
Väärä nimi olisi hyvä otsikko rakkausnovellille. Jonain päivänä Kaarina jatkaisi novellien kirjoittamista. Hän etsisi kaikki muistiinpanot, joita he olivat yhdessä tehneet. Jatkaisi siitä mihin olivat jääneet, venyisi ehkä kirjailijaksi asti. Tänään ei ollut se päivä.
Kahvin ja kahden juustoleivän jälkeen Kaarina huuhtoi kuppinsa ja pyyhki murut pöydältä. Kylpyhuoneessa hän pani veden valumaan.
Kaarina riisui itsensä, kastoi karhean pellavapyyhkeen jääkylmällä vedellä ja puristi liiat pois. Hän otti kylmän pyyhkeen, hankasi vatsan, rinnan, selän ja hartiat. Niin hän oli alkanut tehdä viisi vuotta sitten. Tavan hän oli ominut äidiltään. Iho pysyi sileänä.
Sata harjausta pää alaspäin sai hiukset kiiltämään, vaikka eivät Kaarinan hiukset kiiltäneet kuten äidin. Harmaiksi ne eivät olleet muuttuneet. Ehkä harjaus auttoi siihenkin.
Kaarina puki ylleen siniset alusvaatteet – silkkiä ja pitsiä. ”Jos johonkin rahaa pistät, satsaat alusvaatteisiin. Silkki tekee naisesta naisen.” Sekin oli äidin lausumaa.
Kaarina veti ylleen mustat veryttelyhousut ja villapaidan. Hienompi työasu oli mahdoton, sillä tallissa oli kylmää ja rasvaista.
Puettuaan Kaarina pesi lavuaarin ja wc-pytyn, kuivasi kaakelit kiiltäviksi, pyyhki peilin kirkkaaksi. Sen jälkeen hän pesi lattian. Ylhäältä alas, kuten leikkaussaleissa. Siihen aikaan, kun hän oli leikkaussaleja siivonnut.
Oli tuntunut hienolta pukeutua suojakaapuun, peittää hiuksensa ja pestä kätensä kuin kirurgi. Aina piti olla maski kasvoilla ja hanskat käsissä. Ämpäri täytettiin valkoisilla harsomaisilla räteillä.
Siivouksella oli tarkka järjestys. Ensin pyyhittiin lamput, pöydät, työtilat, seinät, lattiat ja lattiakaivot. Jos rätti putosi käsistä, otettiin uusi. Aina uusi rätti, ei kertaakaan takaisin pesuämpäriin. Jos vahinkoja sattui, oli kaikki aloitettava alusta. Tulehtuneet haavat johtivat eristykseen, suursiivoukseen. Aina oli syyttävä sormi osoittamassa. Jossakin oli rätti pudonnut. Jossakin oli hygienia pettänyt.
Kaarina oli viihtynyt työssään. Kauan sitten.
Oulu oli tuntunut suurkaupungilta. Siellä oli helppo hengittää. Saattoi olla kuka tahansa, luoda oman nahkansa ja tehdä elämästä elämisen arvoisen.
Kotikaupunki ei sellaista tarjonnut. Kaarina halusi pois. Lukio oli ollut väärä valinta. Ainoastaan äidinkieli oli kiinnostanut, eikä huono ylioppilastodistus riittänyt mihinkään. Kaarinaa hävetti vielä aikuisenakin.
Oulussa, äidin syntymäkaupungissa kaikki oli toisin.
Äidin nuoruudenystävällä oli kaupungin keskustassa kaksio.
Hyvällä maulla sisustettu, muuttovalmis huoneisto. Keittiössä oli pöytä ja tuolit, kaapissa astioita ja eteisen lipaston päällä tyylikäs valaisin. Makuuhuoneessa oli leveä sänky ja olohuoneessa sohva, jonka sai tarvittaessa vuoteeksi. Vain verhot Kaarina osti itse.
Kaarina haki töihin Oulun yliopistolliseen sairaalaan. Se oli suuri valkea rakennus, joka kutsui seikkailuun, elämän sykkeeseen. Kaarinalla oli tunne, että kaikki oli mahdollista, maailma pienoiskoossa hänen edessään.
Työhaastattelu sujui hyvin. Mies ja nainen hymyilivät ja kehuivat todistuksia. Heille riitti, että Kaarina oli käynyt koulunsa loppuun. Hän sai työpaikan, puki ylleen sairaala-apulaisen kaavun ja muuttui yhdeksi muista. Hänestä tuli tavallistakin tavallisempi, lähes huomaamaton. Se oli hyvä asia.
Tämä oli kuudes vuosi, kun Kaarina asui taloa yksin. Sitä ennen he olivat taistelleet äidin syöpää vastaan. Kaksi pitkää vuotta, jonka kumpikin hävisi.
Kaarina oli halunnut olla äitinsä tukena, mutta oli siinä muutakin.
Kaarina oli huonossa kunnossa, ei oikeasti sairas, mutta elämän murskaama. Hän ei ollut uskonut varoituksen sanaa eikä kuullut puhetta toisesta naisesta, joka jäi aina toiseksi. Kahdeksan vuotta hän uskoi rakkauteen, tarinoiden ehdottomaan voittajaan.
Uskoi ja odotti, kunnes lakkasi odottamasta ja palasi äitinsä luokse.
Äiti oli jännittävä ihminen, hyvä äiti, älykäs ja hauska nainen.
”Jos tulee maailmaan jalat edellä, pitää jalkansa aina maassa”, äidillä sutkautuksia riitti. Siitäkin huolimatta, että jalat edellä
syntyminen vei häneltä äidin. Ei äidinäiti kuollut, mutta anteeksi hän ei antanut.
Synnytys oli ollut kivulias ja kestänyt tuntikausia. ”Siinä oli hengenmeno lähellä.” Kipu ja hävitys olivat liikaa pienelle naiselle. ”Muori ei uskaltanut katsoa minuun. Ei silloin eikä koko elinaikanaan. Pelkäsi kait minun tekevän lisää tuhoa.”
Äiti oli päättänyt, ettei hänestä tulisi oman äitinsä kaltaista. Eikä tullutkaan.
Kaarinan kotiinpaluu oli surullinen ja hiljainen.
Äiti oli varovainen puheissaan, mutta sanoja enemmän painoi katse. ”Mitä minä sanoin” vaani ilmassa. Sitä katsetta Kaarina vältteli.
Häpeän puna poltteli Kaarinan poskia, kun hän ajatteli entistä elämäänsä. Kuinka hän uskoi miehen sanaan epäonnistuneesta avioliitosta. Kuinka hänestä tuli toinen nainen, uskomaton odottaja ja kärsivällinen kuvittelija. Typerys.
Äidin sairaus pakotti ajatukset muualle.
He päättivät taistella yhdessä, sissipartio. He laativat suunnitelman ja keskittyivät tulevaan. Heillä oli työnjako, jossa äiti kirjoitti rakkausnovelleja, ja Kaarinasta tuli Hiltusen konepajan metallityöläinen sekä novellien varteenotettava avustaja.
Äiti oli aina kirjoittanut, naputellut kasaan tekstejä, joilla maksettiin ”tämän talon leipä”. Hän rakasti koko elämänsä, mutta rakkaus eli vain paperilla. Äiti kirjoitti rakkauskertomuksia ja unelmia muille naisille. ”Elämässä pitää osata unelmoida. Ilman unelmia ei ole elämää.”
Kaarina korjasi astiat pöydältä, veti haalarin verkkareittensa päälle ja sitoi huivin päähänsä. Kello oli tasan seitsemän. Hiltunen oli sanonut, että rautaa tulisi tänään.
Kaarina käveli pihan poikki verstaalle. Hän avasi pienemmän oven ja astui sisään. Jaloissa oli pidettävä turvakenkiä, etteivät terävät metallilastut lävistäisi jalkapohjia.
Kaarina oli siisti ihminen, mutta verstas oli ja pysyi yhtä rasvaisena ja mustana lakaisusta huolimatta. ”Turhaa työtä”, oli Hiltunen sanonut, ”verstas mikä verstas”.
Kaarina pani radion soimaan. Maailma tuli lähemmäs ja kaikki oli jotenkin kotoisampaa. Toisaalta ei Kaarina kuullut juuri mitään, sillä koneet huusivat, ja oli pidettävä kuulosuojaimia. Silti hän piti radion auki, seurana, työkaverina.
Hyviä työkavereita oli harvassa. Sellainen oli Nuutisen Maire. Aina jotakin hauskaa mielessä, hyviä juttuja, iloinen ihminen – sai muutkin hyvälle tuulelle. Sitä oikein odotti, mitä Maire keksisi; uusia ajatuksia, hauskoja kommentteja. Sitä paitsi Maire oli erinomainen työssään, aina auttamassa muita. Sitten Maire oli kuollut, ajanut päin vastaantulevaa rekkaa, tappanut itsensä, iloinen ihminen.
Kaarina käynnisti koneen. Sähkömoottori kiskaisi tuhannen kilon vauhtipyörän liikkeeseen. Tämä oli aina yhtä juhlallinen hetki, sillä Kaarina oli pelännyt koneita koko ikänsä. Hän oli kuvitellut niiden särkyvän, räjähtävän tai käyvän päälle.
Lapsena hän juoksi komeroon, kun äiti porasi reikiä tai pisti yleiskoneen pyörimään. Vasta kun Hiltunen vuokrasi verstaan, Kaarinan konekammo asettui – sen oli pakko asettua.
Verstas oli iso autotalli. Talon entisellä omistajalla oli ollut kuorma-auto. Talli oli seissyt tyhjillään, kunnes Hiltunen oli kävellyt pihalle. Äiti oli siltä seisomalta vuokrannut verstaan ja vähän ajan päästä paiskinut metallihommia rakkauskertomustensa lomassa. ”Pitää jalat maassa, kun huhkii rasvassa. Ei tule siirappia”, oli äiti sanonut.
Äiti oli istuttanut Kaarinan ensin pienimmän koneen ääreen.
”Ei koneita tarvitse pelätä. Niitä pitää käyttää.” Kaarina oli polkaissut, sitten istunut suuremmalle ja lopulta suurimmalle koneelle. Polkaisu oli saanut maan tärähtämään. Tärinä oli tuntunut vatsanpohjassa asti. ”Tunnetta on!” oli äiti hihkaissut.
Kaarina veti keltaiset kuulosuojaimet korvilleen ja istahti epäkeskopuristimen ääreen. Hanskat käteen, rauta hahloon, ei sormia alle ja polkaisu. 80 000 kiloa puristusvoimaa rautaa vasten, sileätä jälkeä.
Piti olla tarkkana, että kone oli täysin lämmin, rauta oikealla paikallaan, polkaisu napakka. Jos kone meni jumiin, se piti avata jakopihdeillä, jos yleensä auki sai. Välillä piti purkaa kaikki ja rakentaa työkalu uudelleen. Joskus oli pyydettävä Hiltunen paikalle. Kaarina oli oppinut läksynsä. Hiltunen oli tarkka koneistaan.
Kaarina kantoi viimeisen nipun rautaa penkille. Jos ei Lahtisenpaska pian tulisi, työt pitäisi lopettaa ja tulisi seisokkia.
Lahtisenpaska niin. Aina se tuli liki ja yritti puristella. Sen iso vatsa hipaisi joka käänteessä, pulleat sormet hikoilivat kosketusta ja silmissä paloi samea tuli.
”Silmissä paloi samea tuli”. Kaarina oli keksinyt lauseen ja äiti oli pitänyt sitä nerokkaana. Äiti oli ottanut kaapista tanskalaista kirsikkaviiniä ja kaatanut lasillisen kummallekin. ”Kun on juhlanaihetta, pitää juhlia!”
– Pitkää ja kovaa tulossa!
Lahtinen tempaisi verstaanoven auki. Kaarina säikähti ja harmitteli, mitä miehelle osaisi vastata.
– Sammuta nyt, hyvä nainen toi mylly! Olis vähän asiaa.
– Tuliko sitä rautaa?
Lahtisen jälkeen ovesta astui pitkä, laiha, vieras mies. Miehellä oli sininen haalari ja lippalakki väärinpäin.
– Se on tää Kaarina niin ton raudan perään.
– Hiltunen sanoi, että sata nippua. Loppuviikoksi asti.
Pitkä mies käveli sisään. Mies pisti kädet takataskuihinsa, kun ei tiennyt, pitäisikö kätellä. Lopulta mies vinkkasi kättään ohimolle.
– Se on Lahtinen.
Lahtinen hirnui vieressä.
– Mitä?
– Että se on Lahtinen. Ei niin, että se olis mitään sukua, mutta Lahtinen se on.
– Jaa.
– Että tää jätkä lähtee lomalle. Siis meikä- Lahtinen menee ja Lahtinen tulee tuuraamaan.
Lahtisenpaska oli tikahtua nauruun. Sen maha tärisi, ja kohta mies alkaisi yskiä.
– Ne voi raudat nostaa vaikka tuohon seinustalle.
Kaarina yritti olla ystävällinen vieraalle Lahtiselle. Mies ei vieläkään sanonut mitään.
– Että se on sitten siinä. Huomenna tasan reikä-reikä meikä istuu ilmassa viskilasi kourassa ja lentää kuudetta tuntia Bangkokiin. Mitäs siihen sanot?
– Taitaa lasi pudota kuuden tunnin jälkeen.
Vieras Lahtinen puhui hiljaisella matalalla äänellä. Lahtisenpaska ei ollut tottunut keskeytyksiin.
– Varo tota, Kaarina.
– Onko pitkäkin loma?
– Tosta miehestä näkee kauas, ettei oo mikään oikee Lahtinen. Vittumainen mies.
– Siellä on varmaan kamalan kuuma.
– Kuumaa on, ihan takuulla kuumaa.
Lahtinen pääsi takaisin raiteilleen. Vatsa hytkyi ja kädet hieroivat toisiaan etsien tarttumapintaa. Kaarina astui vaistomai-
sesti kauemmas. Hän katsoi, kuinka vieras Lahtinen lopetteli kantamuksiaan.
– Eihän noi riitä ku huomiseen.
– Ne on kaikki tässä.
– Hiltunen sanoi, että sata.
– Ne on kaikki tässä.
Vieras Lahtinen käänsi lipan otsalleen ja painui ulos.
– Se on kyltymätön toi Kaarina. Mut soronoo, tää jätkä otti pitkät! Varo tota Lahtista. Älä keittele sille päiväkahveita. Pari viikkoo. Se on moro, sano poro!
Miehet lähtivät. Kaarina kuuli auton käynnistyvän. Häntä harmitti. Rautaa ei tullut tarpeeksi ja työt seisoisivat. Kaarina pudotti suutuspäissään koko nipun lattialle. Nippu aukesi ja rautatangot levisivät. Yksi osui ikävästi varpaille. Kaarina keräsi tankoja pöydälle ja hätkähti, vieras Lahtinen siinä viittoili.
– Että onko numeroa!
– Mitä?
– Että voiko soittaa, jos rautaa tulee lisää?
Kaarina tajusi vihdoin ottaa suojat korviltaan.
– Puhelinnumeroa? Että voi soittaa, jos sitä tulee lisää.
– Ok.
Kaarina tunsi itsensä kömpelöksi etsiessään kynää ja paperia. Hän sai raapusteltua numeron ja puhisi harmituksesta.
– Soitellaan.
Vieras Lahtinen veti oven kiinni perässään. Pitikö Lahtisenpaskan lähteä lomille juuri nyt? Tällaisena päivänä, kun mieli oli muutenkin musta, kun äiti oli läsnä jokaisessa ajatuksessa.
” Vittumainen mies” oli Lahtisenpaska tokaissut. Taisi olla oikeassa.
Kaarina näki unta äidistä, kuinka äidin hiukset lähtivät. Kaikkialla oli suuria kiiltäviä hiustuppoja; tyynyllä, lattialla, pöydällä. Kaarina yritti siivota, mutta tuppoja tuli koko ajan lisää. Matot kasaan, imuri esille. Hän imuroi, ja huone tuntui kasvavan. Hiuksia oli joka paikassa, kunnes Kaarina heräsi.
Hän istui vuoteella ja kuulosteli. Ääni paukutti ovella. Oliko ovi jäänyt auki?
Taas kuului pauketta. Kaarina katsoi kelloon, viittä vaille seitsemän. Hän oli nukkunut pommiin. Pauke ovella kiihtyi.
Kaarina nousi ja kurkisti keittiön ikkunasta. Lahtisen auto seisoi pihalla.
Kaarina veti äidin vanhan aamutakin ylleen ja juoksi ovelle.
Vieras Lahtinen seisoi kylmissään.
– Nyt sitä rautaa on.
– Tähän aikaan?
– Jätänkö pihalle?
– Ei. Minä tulen.
Kaarina veti oven kiinni. Kahvinkeitintä oli turha ajatella.
Hän heitti tuulitakin niskaansa ja puki saappaat jalkaansa. Vieras Lahtinen odotti oven takana.
Kaarina ei sanonut sanaakaan eikä sanonut vieras Lahtinenkaan. He kävelivät peräkkäin verstaalle, Lahtinen melkein juoksi, sillä niin lujaa ja kiivaasti Kaarina käveli.
Varaston ovi ei meinannut aueta, ja vieras Lahtinen tarjoutui auttamaan, mutta Kaarina puski ovea voimalla ja oli kaatua verstaalle.
– Ei sitä noin suutuksissa tarvitse…
– Ovi on auki.
Kaarina piti ovea, ja vieras Lahtinen kantoi rautaa nipun toisensa jälkeen.
Kaarina huomasi oman varjonsa. Hän näki, kuinka hiukset
sojottivat pystyssä. Niitä oli pakko silitellä alaspäin. Vierasta Lahtista alkoi hymyilyttää.
– Ei kait mua tässä tarvita?!
– Kahvi olis poikaa näin kylmällä.
Mies yritti tehdä tuttavuutta. Kaarinaa ärsytti enemmän.
– Paina ovi kiinni mennessäs.
Kaarina lähti sisälle taloon.
– Reino!
– Mitä?
– Että se on muuten Reino! Mun nimi!
– Jaa.
Kaarina paukautti ulko-oven lukkoon.
Olisi pitänyt olla tyytyväinen, että töitä riitti. Mikään vaan ei ottanut sujuakseen.
Kaarina oli aavistanut, että jotain tapahtuisi. Unet äidistä ja vieras Lahtinen olivat siitä todiste. Kaarina oli sekä tyytyväinen että huolissaan. Hän tiesi aavistaneensa oikein, mutta pelkäsi jotain pahaa olevan tulossa. Samalla tavoin kuin sinä aamuna, kun äidin tyynyllä oli kasa hiuksia.
Äidille hiusten lähtö oli yhtä kuin kuolema. Syöpä tuli todeksi. Siihen asti kaikki oli voitettavissa. Hiusten lähdettyä äiti lopetti rakkauskertomukset ja sutkautukset.
Hänestä tuli kalju nainen, ”tapaus x, pienellä äksällä”.
He olivat molemmat pienen äksän ihmisiä. Kaarinasta tuli aikuinen äitinsä tytär. Hän oli turvassa kotona, työ pihan poikki verstaalla. Tulevaisuus oli tässä, mennyt ja tuleva samassa talossa. Kaarina oli jäänyt paikalleen, hän oli jumissa.
Yhtä jumissa hän oli ollut Oulussa. Odotellut Teron soittoa, ollut valmiina tapaamiseen, hymyillyt kauniisti, kun mies ei päässyt. Ymmärtänyt, kuinka vaikeaa oli sopia mitään. Pahinta oli ollut nähdä vaimo ja Tero yhdessä. Kuinka nainen oli kul-
kenut miehen vierellä tyytyväisenä, hymy huulillaan seksittömässä liitossa. Kaarinan oli ollut pakko avata silmänsä. Hän oli uponnut syvälle mustaan ja lähtenyt Oulusta.
Kaarina polkaisi, piti kai jalkaansa liian pitkään alhaalla, painoi liian lujasti, liian hitaasti. Kone imaisi rautaan kiinni ja jäi alas. Vauhtipyörä pyöri tyhjää, kierroksen toisensa jälkeen kuin rakkaudeton elämä.
Kaarina haki jakopihdit, kiersi ja kampesi, mutta rauta piti otteessaan. Hän viskasi pihdit lattialle, sammutti koneen ja jäi istumaan. ”Sinua, sinua rakastan …” radio rätisi. Kanava ei ollut kohdillaan. ”Hiltunen on ujo mies, siksi se huutaa. Ei sitä pidä pelätä. Se on sellainen iso kone.” Hiltunen seisoi verstaalla jakopihdit käsissään. Mies sanoi ”perkele” ja käänsi.
– Aika tiukassa on. Sen takia mä soitin.
– Perkeleen perkele!
– En mä sitä tahallaan. Se vaan meni jumiin.
– Polkaisun pitää olla napakka!
– Joskus vaan poljin tuntuu jäykältä.
– Sama poljin siinä on ollut koko ajan.
Kaarina seisoi paikallaan. Hän meni välillä lähemmäs Hiltusta auttaakseen tai nähdäkseen, kuinka saisi puristimen kuntoon. Hiltusella nousi hiki otsalle.
– Helvetin helvetti! Ei ole tilaa!
– Anteeksi. Mä vaan ajattelin.
– Kauemmas nyt! Hiltunen karjaisi.
– En minä sitä tahallaan tehnyt! Ihan turha ruveta mulle huutamaan! Rautaa piti tulla eilen eikä tullut, ja aamulla kuudelta koputellaan oven takana. Jotkut työajat ne mullakin on.
Sitä paitsi tommonen huutaminen ei auta yhtään. Mulle et huuda!
– Tä?
Kaarina oli itsekin ihmeissään. Hän ei ollut noin pitkää lausetta Hiltuselle aiemmin sanonut.
– Mä olen tehnyt työni hyvin. Pysynyt aina aikataulussa. Jos ei toi paskakone aukee niin saa mun puolesta olla! Ei se näytä sullakaan aukeevan.
– Perkele!
Hiltunen nykäisi voimiensa takaa. Kaarina hypähti sivuun kuin väistääkseen iskua. Hiltunen karjaisi uudestaan, ja kone antoi hiljalleen periksi.
– Nyt se liikkuu.
Hiltunen kiersi voimiensa takaa. Lopun olisi Kaarinakin osannut. Hiltunen kuitenkin kokosi kaiken uudelleen, käynnisti koneen, otti raudan, pani hahloon, istui ja polkaisi. Maa tömähti.
– Polkaisun pitää olla napakka, Hiltunen opasti.
– Tiedetään.
– Ei liian hidas eikä liian nopea.
– Olen mä noita polkenut. Monta vuotta.
Hiltunen ei sanonut mitään, murahteli ja otti takkinsa tuolin päältä. Paidanselusta oli märkä. Kaarina ojensi Hiltuselle lakin ja mies pani sen päähänsä. Ovella tämä kääntyi, hipaisi hermostuneesti lakin reunaa ja puhisi omaan tyyliinsä:
– Sattuuhan noita.
– Niin.
– Sitä on tulossa lisää.
– Mitä?
– Että pitäisi tehdä urakkaa. Pitkää päivää.
– Kyllä se mulle käy.
– Että saatetaan tarvita apuja.
– Kyllä mä pärjään.
– Se voisi se uusi Lahtinen tulla. Tuntuu olevan kova tekemään.
– Mä pärjään kyllä.
– Tämmöstä urakkaa ei ole ennen ollut, että soitat heti, kun tarvitset.
Kaarinaa harmitti. Ei hän ollut apuja tarvinnut. Hän oli oppinut käsittelemään suuria koneita, taivutellut rautaa nippukaupalla. Tehnyt metallihommia seitsemän vuotta. Aina hän oli selvinnyt.
Iltapäivällä vieras Lahtinen ajoi ensimmäisen kuorman ja illalla vielä toisen. Kaarina näki keittiön ikkunasta, kuinka mies pyyhki hikeä otsaltaan. Sellaista määrää rautaa ei ollut ennen ollut. Kaarina sai tehdä pitkiä työpäiviä, ehkä viikonloppujakin. Oli pakko pyytää tuo uusi Lahtinen, Reino Lahtinen kaveriksi.
Kaarina yritti jatkaa äidin kesken jääneitä novelleja, mutta työ ei ottanut sujuakseen. Kaarinasta ei ollut yksinkirjoittajaksi. Äidin kanssa oli toisin. He olivat ruokkineet toistensa ideoita, keksineet rakkaudenaihioita milloin mistäkin.
”Kolme paria kahden hinnalla” oli hyvä nimi.
Kaarina oli löytänyt sen mainoslehtisestä, ja äiti oli tyytyväinen, vaikka novellista tuli äidin huonoimpia. Hyvä nimi ei aina riittänyt.
Äiti osasi lajinsa hyvin, erinomaisesti. Hän oli myös armoton kriitikko ja tyrmäsi säälimättä Kaarinan ideat, mikäli ne kuulostivat liian tosielämältä. Mikäli niissä kuului kirjoittajan kaiho:
”Päätään kääntämättä nainen tunnisti miehen. Silmiin katsoessaan hän tiesi tulleensa kotiin.”
– Toi on Tero? Eikös olekin?