Se laajenee Eino Taina
© Eino Taina ja Avain 2024
Kansi: Tom Backström
Kustantaja: Avain, Helsinki www.avain.net
Painopaikka: Printon Trükikoda, Viro 2024
KL 84.2
ISBN 978-952-304-554-5
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä
Se laajenee on omistettu lämpimälle Mummille, joka on osannut huolehtia minusta joskus vähän liiankin hyvin, lätsäpäiselle Vaarille, joka maalasi kesää ja unta minkä upottavilta jutuiltaan ehti, savuntuoksuiselle Ukolle, jonka kanssa sain olla hiljaa keskellä kauneinta Lappia, ja ikityylikkäälle Mammulle, joka on tukenut ja luonut toivoa kannustavilla Whatsapp-viesteillään. Te neljä olette aina olleet puolellani.
LUKU 1
”Nähdään pian, perhonen”, Selma sanoi ja lopetti puhelun. Kukaan ei ollut aikaisemmin kutsunut minua perhoseksi. Luultavasti, koska ylähuuleni yllä ja leuassani kasvoi piikikästä sänkeä ja oikea korvalehteni oli jäänyt entisestä jujutsuharrastuksesta turpeaksi möykyksi.
”Perhonen”, toistin hiljaa kadun ollessa tyhjä ja suuntasin kohti raitiovaunupysäkkiä.
Taivas oli pimeä ja asfaltti mustaa. Pian tulisi lumi, jää, hiekoitus, sitten loska. Loska häviäisi ja jäljelle jäisi vain sepeli, joka rahisisi askelten alla ja tekisi haavoja tienpintaan. Kadut lakaistaisiin, pöly saisi silmät vuotamaan ja nenän limakalvot kireiksi. Kuukauden, kaksi, kolme auringolla olisi tilaa. Lopuksi tulisi taas lumi, mutta niin pitkälle en osannut ajatella.
Etäällä vilkkui Käpylän ainoan hotellin valokyltti. Sen enempää film noir -tunnelmaa iltaan ei mahtunut. Hotellista oikealla oli vanhainkoti, joka ei puhunut mitään, möllötti vain uuvahtaneena ja yritti piiloutua suuren rauduskoivun taakse. Lippakioski oli säpissä, mutta sen edustalle saattoi kuvitella joukon keltahampaisia, puutalolta tuoksuviin neuleisiin ja kuluneisiin sammareihin
sonnustautuneita muusikoita ja elämäntapalorvijoita naureskelemassa pyöreissä aurinkolaseissaan.
Pohjolanaukion päätepysäkin hiljaisuus oli niin tavallista, ettei siihen yleensä havahtunut. Katoksen kirkkaana hohtavan mainostaulun pintaan kuivuneesta ravasta oli erotettavissa kolmet kasvot. Vihreässä penkissä oli sen vaalean sisuksen paljastava lohkeama, ja asfaltilla penkin alla komeili sameaa räkää. Chartreusen värisen klimpin päälle oli jätetty pystyyn tupakannatsa. Se oli kiinteäksi jäätyneen eritemuffinin oma koristekynttilä, pala jonkun poskiontelontulehduksesta kärsivän leikkimielisyyttä. Kaivoin taskusta puhelimen taltioidakseni ilmiön. Lähetin rakeisen kuvan Selmalle, ja hän vastasi oitis:
”jollain taval tos on kaikki”
Samalla tarkistin, oliko Milena nähnyt lähettämäni linkin Arcan kappaleeseen. Symbolit oikeassa alareunassa olivat muuttuneet sinisiksi. Ei vastausta.
Profiilikuvassa Milenan silmät sanoivat melkein, ehkä ja pöö. Suu kaartui alas kuin väsynyt oksa, huuli lörpötti.
Hiukset olivat päälaelta liiskana ja korvat peittäen ne valuivat kapealle kaulalle. Taustalla loimusi oranssi valo, huone oli tulessa. Zoomailin ja tutkin pitkää nenää, leukaa. Kaipuu sai metallisen nesteen kiipeämään kurkusta kielelle, vatsa kääntyi ympäri.
”mitä kuuluu mölönalle”, kirjoitin ja irvistin heijastukselleni, joka näkyi himmeänä puhelimen mustalla ruudulla.
Raitiovaunu ui kirskuen eteeni, ja astuin etuovesta sisään. Kuljettaja könötti epäryhdikkäästi ohjaamossa ja haukotteli. Keskellä hänen oikeaa poskeaan oli ryppyinen näppylä. Se näytti rusinalta pullataikinassa tai kontiaisen mullasta kurkkaavalta kuonolta.
Kysyin lähtöaikaa ja kuljettaja kertoi, mutta vastaus meni minulta ohi, kun kaikki huomioni oli tuossa lohkeilevassa poikkeavuudessa. En ollut varma oliko se syylä, luomi vai talirauhaskysta. Kuljettaja häiriintyi toljotuksestani ja näytti siltä kuin olisi haistanut pierun. En rohjennut kysyä toistamiseen, kiitin vain ja pakotin kasvoilleni hymyn. Kuljettaja sulki ohjaamon pienen ikkunaluukun ja käänsi katseensa eteenpäin.
Muita matkustajia ei ollut, seuranani oli vain lämmittimien humina. Asetuin neljän istuttavaan kohtaan, siihen, missä oli keskellä tolppa ja pieni punainen taso, johon mahtui kahvikuppi eikä yhtään enempää.
Kuljettajan kasvot ja se olivat porautuneet päähäni. Oliko näppylää koskaan nuoltu intiimissä mielessä? Oliko sitä hellitty? Yritin sihdata ajatukset johonkin muuhun, puristin silmät kiinni ja kauhoin. Mitä viimeöisessä unessa oli tapahtunut? Äidistä oli tullut juomalasi ja hän oli kierinyt tiskipöydältä keittiön lattialle, vaikka olin kuinka yrittänyt estää. Sirpaleet olivat tehneet kämmeniini viiltoja.
Isä oli haravoinut pihalla lehtiä ja itkenyt naama kurtussa.
Raitiovaunun penkit olivat pinkeitä ja tuoksuivat pesuaineelta. Kun katsoin ikkunan mustaa tiivistenauhaa, en voinut olla ajattelematta sitä mahdollisuutta, että sen alle kätkeytyi kokonainen sivilisaatio, kissakäärmeiden sivilisaatio.
Kissakäärmeet olivat sellaisia, joilla oli käärmeen luikerteleva ruumis ja kissan pää. Niiden maailmassa markkinataloutta ei tunnettu ja jokainen sai sulatella syömäänsä ruokaa rauhassa. Kissakäärmeet metsästivät ravinnokseen liivipukuihin ja knalleihin sonnustautuneita peltohiiriä ja päästäisiä. Vaikka kissakäärmeiden yhteiskunta oli
9
nykyajassa, hiiret ja päästäiset halusivat pukeutua perinteikkäästi pitääkseen kiinni edes jostain arvokkuuden rippeistä ennen kuin tulivat raadelluiksi ja syödyiksi. Jotkut hiiristä jopa pitivät monokkeleita ja roikottivat kultaisia taskukelloja liiviensä etutaskuista. Kissakäärmeet liikkuivat ylväästi pystyssä, eivät madellen kuten ne käärmeet, jotka me tunsimme. Ainoastaan raajattoman ruumiin takakärki hipoi maata.
Kissakäärmeiden maailmassa raitiovaunuja kutsuttiin raidelirpakkeiksi. Yhdessä päätepysäkille pysähtyneistä raidelirpakkeista hiljainen matkustaja, aikuisuuden kynnyksellä pyristelevä kissakäärme, tuijotti ikkunan tiivistenauhaa ja pähkäili, kätkeytyikö sen alle kokonainen sivilisaatio, ihmistolvanoiden sivilisaatio.
Jos minulla olisi ollut kääntöveitsi taskussa, olisin nylkenyt tiivisteen irti ja tihrustanut, näkyisikö siellä kiilusilmiä.
Raitiovaunu nytkähti liikkeelle ja lipui kohti arkisen viehättävien puutalojen reunustamaa, lamauttavan suoraa Pohjolankatua, jonka olin kävellyt elämäni aikana useammin kuin minkään muun kadun.
Tammet, vaahterat ja muut puut puhuivat lähinnä kuolemasta, heiluivat ja huojuivat kuin olisivat noudattaneet taivaalta tullutta koreografiaa. Halusin ajatella, että suojatieviivat oli maalattu auton alle jääneiden citykanien muistoksi.
Gore-Tex-takkinen ulkoilija talutti lyhytkarvaista koiraa, joka värisi ja hytkyi sadeasussa ja talvitossuissa. Vaunu kääntyi Mäkelänkadulle.
Albumi, joka soi kuulokkeistani, oli kuin dark web olisi ruumiillistunut joksikin sellaiseksi, jolla oli äänihuulet ja kyky tuottaa melodioita. Vastaavasti ajattelin, että albumin
taustalla oli robotti, jolle oli syventyneen itsereflektion myötä kehittynyt Dasein.
Jylhä vasarabasso takoi, metalliset kirskahdukset sinkosivat pilvistä maan ytimeen. Kuin jättiläinen olisi yskinyt kaikki rakennukset rikki. Valittavat ulinat yllättivät, saivat puremaan hampaita yhteen, välillä tuli hiljaisuus, ja sitten melua tulvi taas niin ettei voinut kuin sulkea silmänsä. Kaiken riitelyn, ininän ja ärjynnän keskiössä oli sellainen terävä voima, jota en osannut nimetä muuten kuin piiskaksi.
Tämä oli musiikkia, joka uskoi ruosteen voittokulkuun. Se oli rakennustyömaa sellaisille voimille, jotka eivät rakentaneet mitään, paitsi hämmennystä ja sellaisia monumentteja, joiden julkisivuihin vähäosaiset pissasivat. Se oli luopunut ihmisyyden ylittämisen tavoittelusta, ja sen keskeisimmäksi tehtäväksi oli tullut varoittaa pettymyksestä, jonka tuntisi varmasti, jos katsoisi elollista silmiin.
Rautalammintien pysäkiltä raitiovaunuun kapusi iäkäs mies, jolla oli leivinpaperin värinen risuparta ja puolipitkä takaraivotukka. Hän kantoi käsissään tankeita muovikasseja ja tuoksui jalapenolle. Mies seisoi vaunussa kuin se olisi ollut hänen olohuoneensa, ja niin se tavallaan olikin. Hän pälyili, hengitti, tamppasi jalkaa, ja terävät, joka suuntiin rönsyilevät kulmakarvat olivat eltaantuneemmat ja vihaisemmat kuin ala-asteeni edesmenneellä vaksilla. Kasvoista hän näytti aika lailla siltä, miltä olin kuvitellut pienenä jumalan näyttävän. Olin istunut kevätkirkossa ja miettinyt, mitä varten joku pilven reunalla keikkuva karvanaama halusi, että keräännymme kuulemaan urkujen epävireistä huutoitkua ja laulamaan siitä, kuinka vajavaisia olemme.
Viiksien alta huonosti erottuva lähes hampaaton suu alkoi käydä vimmatusti ja kesti hetken ennen kuin tajusin, että hän puhui minulle.
”Ai mitä?” kysyin ja nykäisin kuulokkeet korviltani. Sain vastaukseksi epäselvää mölinää. Mies rojahti istumaan vastapäiselle penkille ja mittasi minua katseellaan. Hän nosti muovikassiröykkiön syliinsä ja kaivoi yhdestä niistä jogurttipikarin. Mies avasi metallisen kannen käsillään, jotka muistuttivat vaarin luisevia kouria. Suu meni ammolleen, se oli kuin kaivo, ja hän tuikkasi kannen sinne kokonaan. Jäljellä olevat hampaat kiristyivät irvistykseen, ja kansi tuli vedetyksi niiden läpi niin että rahisi. Hän puristi kannen nyrkkiinsä, neppasi sen raitiovaunun kapealle käytävälle ja upotti etusormensa jogurttipikariin kauttaaltaan. Mies pyöritti rannettaan, hämmensi jogurtista paakut tasaisiksi ja tunki sormen suuhunsa. Kouristus nousi hänen kurkkuunsa ja hän veti sormen takaisin. Vaaleanpunaisen aineksen peittämän sormi oli kuin haavoittunut toukka. Mies kippasi pikarin huulille ja hörpsäytti sen parilla nielaisulla kuin jäähtyneen kahvin. Lopuksi hän kaapi viimeiset jämät samaisella sormellaan.
Nytkähtelin penkillä levottomana ja yritin peittää kuvotuksen. Juuri kun olin laittamassa kuulokkeita takaisin korville, hän kysyi lähes huutaen:
”Haluatko kuulla hyvät vai huonot uutiset?”
”Hyvät, mielelläni”, vastasin refleksinomaisesti ja katsoin hänen kellertäviä kasvojaan, joita univaje oli möyhinyt urakalla.
Hän risti jalkansa ja osoitti minua sormella, jota peitti edelleen ohut kerros marjajogurttia.
”Tulet tapaamaan ihmisen, joka saa sinut tajuamaan, että yksin et ole mitään”, hän julisti.
Toivoin, että joku olisi ollut todistamassa minun ja jogurttisormen kohtaamista, mutta raitiovaunu oli meitä ja kuljettajaa lukuun ottamatta edelleen tyhjä. Julistettuaan hyvät uutiset hän loi minuun vakavan katseen, painoi nappia ja nousi ylös ottaen tukea tolpasta.
”Huonot uutiset sitten seuraavalla kerralla”, sormi totesi.
Hetken aikaa mietin tosissani, olisiko pitänyt jäädä samalla pysäkillä vain, jotta olisin voinut kuulla, mitä ne huonot olisivat.
”Ymmärrätkö mitä sinulle sanotaan?” hän kysyi ja horjahti.
”Kyllä, kyllä”, vastasin mielistellen.
Ovet avautuivat ja mies astui ulos. Lopuksi hän kurkkasi vielä ovenraosta ja kysyi kolikoita. Valehtelin, ettei minulla ollut.
Jäin Sammonkadun kohdalla pois. Joulukuinen viima työnsi, sotki otsahiukset ja sai kaulan palelemaan. Juuri siitä viimasta Selma oli maininnut, kun olimme joskus puhuneet säästä vailla ironiaa.
Kävelin Runeberginkadun poikki kohti ylämäkeä, jonka päässä Sammonkatu vaihtui Temppelikaduksi. Eteen avautuivat kalliot ja aavistus kirkon ufomaista kupolia sekä yksi täydellinen puu, joka ei näyttänyt luonnolliselta lainkaan, vaan surrealistiselta pelkistykseltä kuin jostain Magritten pehmeän kömpelöstä maalauksesta.
Etu-Töölön jykevissä kivitaloissa oli sellaista henkeä, joka sai helsinkiläisen tuntemaan vienoa ylpeyttä kotikaupungistaan. Minäkin tunsin sen saman ylpeyden, vaikka vastentahtoisesti. Olin kuin kaikki ne isoisät, jotka
olivat ohittaneet juron sulkeutuneen vaiheen ja alkaneet kulmakarvat väristen ja sieraimet laajentuen kyynelehtimään lastenlastensa konfirmaatioissa suut samalla tavoin huolestuneesti mutrussa kuin Adrien Brodylla Polanskin Pianistissa.
Saavuin Selman rapun eteen ja soitin hänelle. Kurkistelin portaikkoon ulko-oven pienestä lasituksesta, ja hetken kuluttua Selma ilmestyi käytävään ja työnsi oven auki kylki-hartia-tekniikalla. Hänellä oli yllään suuri pileekauluksinen vakosamettitakki sekä lepattavat farkut. Päässä oli liioitellun syvälle survottu musta merimiespipo. Halasimme pitkään ja jäimme tupakalle rapun eteen.
Värjöttelevä Selma puhalsi savua ulos rauhallisesti ja kopautteli tennarin kantaa vasten katukiveystä. Hiuksia oli vasta lyhennetty niin, että ne menivät kaarelle siitä kohtaa, mihin pipo loppui. Niska paljastui. Selmalla oli ihastuttavat kestosilmäpussit, jotka saivat hänet näyttämään aina siltä kuin hän olisi juuri herännyt pitkiltä päiväunilta. Eloisat kulmakarvat nousivat usein kohti otsaa. Nenä oli kapea ja edestä sileä. Kun hän hymyili, poskipäät menivät rypyille ja leuan yläpuolelle muodostui kaksi pientä kuoppaa.
Selma saattoi muuttua hetkessä raukeasta huvittuneeksi. Ja toisinpäin. Kun häntä meni tapaamaan, ei koskaan voinut tietää, kumpi olemus oli vastassa. Huvittuneena Selma räkätti lähes kaikelle, mitä sanoin, ehdotti keskikaljan ostamista viereisestä Alepasta ja laittoi teknoa soimaan, riuhtoi minut sängyltä matolle tanssimaan ja hymähteli empaattisesti tönkölle liikehdinnälleni. Raukeana hän katsoi utuisesti syvälle silmiin ja piti suunsa viivana, halusi, että piirtäisimme, menisimme kävelylle tai että olisimme vain.
Käytökseni muuttui Selman olemuksen mukaan. Jos hän hörötti jutuilleni, sain siitä kummasti energiaa ja itsevarmuutta. Minusta tuli levottomampi ja saatoin sanoa asioita ajattelematta. Huvittuneena Selma heitti sellaisia nokkelia kommentteja ja teräviä huomioita ympäristöstä ja muista ihmisistä, jotka saivat minut tuntemaan vienoa alemmuutta siitä, kuinka luontevasti hän puhui.
Kun Selma oli raukea, rauhoituin ja puhuin harkitusti siten, että nojasin pääni kyynärvarren varaan ja pälyilin katonrajaan. Raukeana hän saattoi vaikuttaa siltä kuin olisi ollut ohuessa morfiinipöllyssä. Silloin hänen päässään saattoi kuvitella soivan Brian Enon pehmeän kappaleen Always returning.
En ollut kertonut huomioistani Selmalle. En halunnut hänen epäilevän, että hahmotin hänet sellaisena, jolla oli vain kaksi olomuotoa. Selma oli kokonainen, eikä hän ei saanut luulla, että ajattelin mitään muuta.
Kun maahan heittämäni natsa vieri tuulen mukana viemäriin, näin jo miten merikilpikonna tukehtui ja samalla moraalia kuvaava statistiikka mentaalisen palettini yläkulmassa lähti jyrkkään alamäkeen. Selma avasi rapun oven, kapusimme portaat ylös ja astuimme sisään tuttuun yksiöön, jossa minun oli ollut jo alkuvuodesta lähtien todella helppo hengittää. Selman asunto oli räjähtänyt turvapesä, jonne piilouduimme kuuntelemaan musiikkia, jota emme normaalisti kuunnelleet, ja katsomaan elokuvia, joista emme oikeasti pitäneet.
Se, miten Selmalla oli varaa asua paraatipaikalla Helsingin kauneimmalla kadulla, oli ollut minulle pitkään mysteeri, kunnes eräänä iltana Selma oli kertonut oman-
tunnontuskissaan, että hänen pohjoisessa asuvat vanhempansa maksoivat puolet vuokrasta.
”Enhän mie itsenäisty näin koskaan saatana”, hän oli vaikeroinut.
Minä olin lohduttanut, että harva lukiolainen asui 700 kilometrin päässä perheestään.
Istuin sängylle riisumaan kenkiä. Ottamatta takkia pois Selma kaivoi pienen kasarin jääkaapista.
”Hyi saatana”, hän sanoi hekotellen ja vilautti minulle kannen alta tomaatti-kermakastikkeeseen sotkettuja fusilleja.
”Tulee mieleen joku sydänleikkaus”, sanoin.
Selma taittui linkkuun ja nauraa käkätti.
Epäterveellisen ruoan humorisointi oli meille tapa oikeuttaa sen syöminen. Kun vitsailimme Selman kanssa aiheesta, vakuuttelimme toisillemme ja ennen kaikkea itsellemme, että mehän söimme roskaruokaa vain ironisesti. Mussuttamiseen kätkeytyvä itsepetos aiheutti vienoa mutta pistävää itseinhoa. Se oli tunteena vähän kuin kitalaen kutitus.
”Haluatko?” Selma kysyi huvittuneesti.
Jähmetin katseeni alaviistoon ja nyökkäsin.
Selma annosteli kauhalliset kahteen syvään kulhoon ja tuikkasi kulhot mikroon.
”Katsotaanko jotain?” kysyin.
”En ole nähnyt Shrekiä aikoihin.”
Poimin peitton alle hautautuneen läppärin ja näpyttelin salasanan teronuppijaesanahka.
”Siitähän on tehty marxilainen analyysi”, Selma valisti. ”Protagonistimme on väärinymmärretty proletaari, yhteis-
kunnan pohjasakkaa edustava likaiseksi ja väkivaltaiseksi mielletty öykkäri. Aasi on vallankumouksellinen. Hän ei tuomitse Shrekiä, vaan yrittää lyöttäytyä tämän kanssa yhteen taistellakseen Farquaardin johtamaa hallitsevaa luokkaa vastaan.”
Pling, mikro sanoi.
Selma ojensi minulle kulhon ja könysi viereeni. Laitoin elokuvan pyörimään.
Kun kolmannes oli kulunut, Selma nukahti ja minullakin oli vaikeuksia pitää silmiä auki. Suljin läppärin ja painoin pääni ohueen tyynyyn, joka tuoksui kasvorasvalta ja päämäärättömyydeltä. Lämmin ja tuttu olento tuhisi vieressä ja minun oli helppo vilkuttaa hyvästit ajatuksilleni, jotka olivat kuin kostea kellarikomero.
Havahduin hereille, kun tuolin selkänoja narahti. Selma istui pöydän ääressä sormet hiuksissa ja luki Juha Seppälää.
”Mennäänkö Hakkiin?” hän ehdotti huomatessaan, että olin herännyt.
Kun kävelimme Sammonkatua alas, Selma perkasi lukemaansa.
”Mahtava, mutta ihan kamala”, hän kuvaili nimikkonovellia. ”Aika vaan pysähtyy, ihmiset jähmettyvät niille sijoilleen ja sitten kertoja tekee mitä lystää. Sikailee, asettelee yhden naisen kumaraan ja… Niin ällö, niin ällö.”
Runeberginkadulla Selma selitti, kuinka hänen lukiossaan oli syntynyt haloo siitä, kun yksi toisen vuoden opiskelija oli riisunut itsensä alastomaksi aamunavauksen yhteydessä.
”Hän esitti muutaman oman kappaleen”, Selma selosti. ”Vähän sellaisia Kuusumun Profeetta -vaikutteisia teo-
17
logis-filosofisia hyminähaahuilupohdintoja. Sitten hän asetti kitaran makuulleen lavan reunalle ja riisuutui.”
”Oho.”
”Tempaus synnytti keskustelun siitä, saako ihmisiä altistaa koulukontekstissa alastomuudelle tahtomattaan, vaikka se tehtäisiin taiteen nimissä.”
Selma kuvaili, että skandaali synnytti hänessä vierauden tunteen.
”Tuli sellainen olo, etten osaa asemoitua koulussani mihinkään. Ajattelin, että minun pitää tutustua ihmisiin kuplani ulkopuolelta. Siispä latasin Tinderin.”
”No onko tullut mitään?”
”Yhdet kamalat treffit”, Selma sanoi ja tuhahti. ”Hänellä oli ärsyttävän todisteleva tapa kertoa itsestään. Kuin olisin ollut hänen tunnekylmä macho-isä, jota hän yritti voittaa puolelleen luettelemalla saavutuksiaan. ’Olin tossa eilen boulderoimassa ja kiipesin 7 b:n.’ Okei, ei kiinnosta. Mene näyttämään hauistasi jonnekin muualle.”
Minua nauratti.
”Onko Milenasta kuulunut?” Selma kysyi.
Asfaltti näytti kaikki kiiltävät hampaansa, kun yritin muuttaa vatsassa hölskyvän lyijykuution vastaukseksi.
”Milloin te näitte viimeksi?” hän jatkoi. ”Pari viikkoa sitten?”
Siristin silmiäni tuulelle, ja Selma ymmärsi ottaa minua kädestä. Tunnustelin kuivia rystysiä, halkeamia, kylmiä sormia.
”Ei Milena vastaa”, mutisin.
Olimme perillä. Baarimikko, Pratul, hymyili tiskin takaa. Pyöreässä pöydässä istui muutama Selman lukiotuttu, mukaan lukien aamunavaus-ekshibitionisti. Liityimme
seuraan ja keskustelimme vanhemmistamme sekä taiteilijaduo IC-98:n vavahduttavasta videoteoksesta, jonka olimme kaikki hiljattain nähneet. Heikkoleukainen siilitukka, jonka nimi oli mennyt minulta ohi, joi liikaa ja ajautui alhoon.
”Toivekuvat abstraktista paremmasta viiltävät, kun ne ovat niin mielettömän etäällä”, hän selitti silmät ummessa.
Selma pyöritteli silmiään, mutta lohdutti.
Lopulta nälkä ja väsymys veivät kotiin. Sängyssä pohdin, miksi en ollut kertonut muille jogurttisormesta.