STELLA VUOMA
SAANA KIVIRANTA
REKAN ALLE JÄÄNYT
Suomen tietokirjailijat ry ja Tiedonjulkistamisen neuvottelukunta ovat tukeneet tämän teoksen kirjoittamista.
© Stella Vuoma, Saana Kiviranta ja Avain 2024
Kansi: Timo Numminen
Taitto: Pentti Nuortimo
www.avain.net
Kustantaja: Avain, Helsinki
Painopaikka: Printon Trükikoda, Viro 2024
ISBN 978-952-304-526-2
KL 99.1
Avain on osa Suomen kirjastopalvelu Oy:tä
1. PAINAJAINEN, JOSTA ON VAIKEA HERÄTÄ
Hajanaisia sadekuuroja
Kevättalvisena torstaina 18.3.2004 Helsingin Sanomien sarjakuvastripissä Wagner sairastaa elämänsä pahinta flunssaa. Lehden ruokapalstalla kehutaan kuivattuja marjoja ja marjajauheita. Muutamaa päivää aiemmin Vladimir Putin on valittu Venäjällä toiselle presidenttikaudelle.
Suomessa eletään IT-kuplan puhkeamisen jälkeistä aikaa. Presidenttinä on Tarja Halonen, ja hallitusta johtaa pääministeri Matti Vanhanen. Euroa on totuteltu käyttämään jo reilut kaksi vuotta. Laskettelukeskuksista Ruka on kovaa vauhtia nousemassa ykköseksi. Telealalla vallitsee varovainen optimismi. Kännykänkäyttäjien määrän ei odoteta enää juurikaan kasvavan, mutta hittituote tekstiviestien sijaan kasvua ounastellaan tulevaisuudessa internetin selailusta, musiikin kuuntelusta ja muusta kännykkäviihteestä. Toistaiseksi 90 prosenttia kännykkäoperaattoreiden liikevaihdosta tulee puheluista.
Illalla kello 20.33 Transpoint Oy:n ajoneuvoyhdistelmä lähtee Helsingistä kohti Viitasaarta kuormanaan kappaletavaraa. Saman yhtiön Rovaniemeltä lähtenyt yhdistelmä kuormataan Kemissä paperirullilla. Vuorokauden vaihduttua autot kohtaavat
13
Viitasaarella, jossa kuljettajat vaihtavat vaihtokuormakorit ja perävaunut. Paperirullalastin kyytiinsä saanut kuljettaja lähtee paluumatkalle kohti Helsinkiä kello 01.37.
Aurinkobussit Oy:n linja-auto lähtee Helsingistä kohti Kuusamoa kello 20.53 kyydissään 27 matkustajaa, kuljettaja ja matkanjohtaja. Kello 22.48 auto pysähtyy Tampereella, josta kyytiin nousee kuusi matkustajaa. Perjantain puolella kello 01.02 auto saapuu Äänekosken Hirvaskankaalle, jossa se pitää yli puolen tunnin mittaisen tauon. Mukaan tulee vielä kolme matkustajaa. Nyt kaikki 36 maksanutta asiakasta ovat kyydissä. Matka jatkuu kello 01.42. Jyväskylän jälkeen bussin on määrä jatkaa reittiä Kuopio–Iisalmi–Kajaani–Kuusamo–Ruka.
Keski-Suomessa liikkuu vähäisiä, hajanaisia sadekuuroja. Tien pinnan lämpötila on laskenut yön aikana muutamia asteita pakkasen puolelle. Vesisade jäätyy kylmään tien pintaan.
19.3.2004
Noin kello 02.30 Hengitys ei –kulje –Yritän, syvään.
Miksi en saa kunnolla happea?
Yritän avata silmiäni.
Pimeydessä häilähtelee valoja. Kuulen vaikerrusta.
Mitä on tapahtunut? Missä olen?
14
Kehoni tuntuu painavalta. Jokin vaisto sanoo, että nyt pitää toimia. Yritän kohottautua ylemmäksi, mutta se ei onnistu. Rojahdan takaisin alas.
Hengitykseni on hidasta ja rahisevaa. Tunnen tukehtuvani. Miksi –
Yritän katsoa ympärilleni, mutta kaikki näyttää sekavalta ja hahmottomalta. Näen vain lähelleni. Käteni ja ylävartaloni ovat veressä ja lasinsiruissa. Vaatteeni ovat revenneet.
Valot viuhtovat edestakaisin. Ne taitavat olla taskulamppuja.
Makaan roinaröykkiöiden seassa. Siellä täällä lojuu bussinpenkkejä nurin niskoin. Näen yläpuolellani yhden selkänojan.
Todellisuus rysähtää päälle: Olen työkaverieni kanssa matkalla Rukalle laskettelemaan. Olemme ilmeisesti joutuneet onnettomuuteen.
Kumma kyllä minulla ei ole kipuja. Olen siis selvinnyt ilman vammoja.
Yritän jälleen nousta, mutta käteni ja jalkani eivät tottele.
Noin kello 02.40
Lojun istuma-asentoa muistuttavassa nojaavassa asennossa. En tiedä, miten olen päätynyt siihen. Tukeudun vasempaan käteeni, oikeaan en pysty varaamaan.
Jostain ulkopuolelta kuuluu hälytysajoneuvojen ääniä ja puhetta. Lähempää kuulen rohisevaa hengitystä, vaikerointia ja avunpyyntöjä. Toiset äänet kuuluvat alapuoleltani, toiset sivuilta. Ympäristöä on vaikea hahmottaa, koska kaikki on murskautunut yhteen kasaan.
15
Katson ulos ja näen, että olemme aavan lumisen maiseman keskellä. Olemmeko jäällä? Joudun pakokauhun valtaan. Olemme siis jäällä ja bussi on vaarassa upota! Täältä pitää päästä ulos ja heti.
Yritän käännellä itseäni päästäkseni liikkumaan, mutta se ei onnistu. Oloni on sekava ja pimeys tukahduttaa kaiken.
Missä kaverini ovat? Ennen kuin nukahdin, Sami istui vieressäni selkä menosuuntaan päin ja pelasi korttia takanaan istuvan Mikan kanssa. Jonna istui ikkunapaikalla minun takanani. Missä he ovat nyt?
Yritän katsoa ympärilleni ja nähdä jotain. Onko bussimme kääntynyt ylösalaisin? Hattuteline on vieressäni, istuimia on sikin sokin, osa metallijaloistaan katkenneina, osa kokonaan irronneina.
Ystävältä lainaamani huivi on verinen ja revennyt. Saakohan sen korjattua?
Minne kaverini ovat hävinneet? Mitä on tapahtunut? Miten pääsen täältä pois? Kysymysten tulva alkaa pyöriä paniikinomaisesti päässäni.
Hengitä, keskity, puhun itselleni.
”Mika, Sami, Jonna! Oletteko täällä?” huudan vaimealla, käheällä äänellä.
Kukaan ei vastaa.
Noin kello 02.50
”Onko siellä joku hereillä?” miesääni kysyy.
Yritän saada kurkustani jotain äänen tapaista, mutta sitä ei tule.
Nyt tsemppaa, sanon itselleni. Tuolla on apua. Mutta jo hengittäminen on vaikeaa, saati sitten puhuminen.
”Sattuu”, jostain alapuoleltani kuuluu pojan ääni.
”Auttakaa, täällä on poika, joka on jäänyt puristuksiin”, kuulen naisen hiljaisen huudon. Sitten sama ääni rauhoittelee poikaa ja
16
sanoo, että pelastusmiehet ovat saapuneet ja saamme apua ihan kohta.
Kauankohan olin pois pelistä? Poikaa rauhoitteleva nainen on selvästi odottanut apua jo pidempään.
Joku nainen kiljuu raastavasti: ”Täällä on täynnä verta, apua! Päästäkää minut pois täältä! Vieressäni on joku kuollut!”
”Tämä nainen tarvitsee heti apua”, huutaa joku mies pidellen tajuttoman naisen päätä. Nainen on puristunut valtavien rullien väliin, vain pää ja veriset hiukset roikkuvat ulkopuolella. Mies ei näytä pelastustyöntekijältä.
”Auttakaa, en pääse liikkumaan, jalkani on jumissa penkkien välissä!” kuulen miehen äänen jostain takaapäin.
Täällä on siis kuolleita ja ruumiiden osia, tajuan. Yritän pitää mieleni kasassa. Ymmärrän, että nyt ei ole oikea hetki mennä paniikkiin. Yritän hengittää, mutta se tuntuu mahdottomalta. Keuhkoistani kuuluu koriseva ääni.
”Pystytkö liikkumaan?” kuulen vakaan miesäänen.
”En pysty, jalkani eivät toimi”, naisen ääni vastaa. ”Mutta auttakaa, täällä on pieni poika!”
Alan hahmottaa, missä päin auttajat ovat. Olen itse ehkä jossain bussin keskivaiheilla, ja he ovat takana päin. Bussi on ilmeisesti kallellaan. Edessä päin näen roikkuvia johtoja, ruskean paperin peitossa olevia valtavia rullia, roinaa, mustaa… En halua katsoa sinne.
”Pääseekö kukaan liikkumaan? Onko täällä vielä muita?”
”Täällä, täällä olen minä!” saan huudettua jollain äänen tapaisella.
”Pääsetkö itse liikkumaan?” pelastajan ääni kuuluu.
”En ole varma”, vastaan.
17
En ymmärrä, miten pääsen roinaröykkiöiden ja ruumiiden läpi pimeydessä mihinkään. Lisäksi kehoni ei edelleenkään toimi kunnolla.
”Yrittäkää päästä äänen suuntaan ikkunalle, niin autamme teidät alas tikkailla. Ei hätää, olette kaikki turvassa ja autamme teidät ulos.”
”Älkää unohtako minua”, uikutan hädissäni.
Jokainen askel tuntuu mahdottomalta. Oikea puoli kehostani ei toimi, ja raahaan sitä mukana. Hengitykseni ei kulje. Tunnen silti vahvasti, että minun on päästävä ulos. Pelastusmiehet varmasti tietävät, että olemme jäällä ja bussi uppoaa kohta.
Reitin hahmottaminen on todella vaikeaa, ja samalla minun pitää varoa muita loukkaantuneita ja ruumiita. Joka kerta kun liikahdan, altani kuuluu huutoa. En halua astua kenenkään päälle.
”Hyvä, juuri noin, tänne vain rauhallisesti!”
Noin kello 03.00
Istun omituisessa asennossa ulkona bussin vieressä, on kylmää ja pimeää. En tiedä, miten olen päätynyt sinne. Äkkiä muistan, että pelkäsin bussin uppoavan jään läpi, mutta helpotuksekseni huomaan, että olemmekin pellolla.
Tärisen kylmästä kuin olisin huvipuiston laitteessa. Minulla ei ole kenkiä tai ulkovaatteita.
”Auttakaa, jäädyn kuoliaaksi!” huomaan kiljuvani holtittomasti.
Joku tuo viltin päälleni ja jatkaa ripeästi matkaa.
Yritän palauttaa mieleeni, missä olen ja mitä on tapahtunut. En näe ketään tuttuja ihmisiä. Huomaan, että takanani bussin ikkunasta roikkuu kuollut nainen. Tajuan vaatteista, ettei hän ole Jonna. Huokaan helpotuksesta, mutta hengitys salpaantuu
18
hetkellisesti. Oksennus nousee kurkkuun ja kyyneleet purskahtavat silmistä. Miksi meille on käynyt näin? Minun täytyy kovettaa mieleni, en selviä tästä muuten.
En ole koskaan ennen nähnyt kuolleita tai ollut veren kanssa tekemisissä, paitsi silloin kun pikkusiskollani Katrilla vuosi verta nenästä lapsena. Ajatus tuntuu nyt absurdilta.
Saanan äiti Petra: Yöllä kesken unien silmäni rävähtivät auki ja hätkähdin kauhuissani istumaan: Saanalla on kylmä. Katsoin kelloa, ja se oli vasta vähän yli kaksi. Yritin rauhoitella itseäni: olet taas kanaemo, tämä johtuu vain siitä, kun et ostanut hänelle niitä lapasia. Jonkin ajan kuluttua pystyin nukahtamaan uudestaan. Minulle ei ollut koskaan aiemmin tapahtunut mitään vastaavaa. Se oli sellainen kauhukokemus. Edellisenä päivänä minulla oli ollut koko päivän omituisen kova päänsärky, joka ei lähtenyt pois edes päänsärkytabletilla. En tiedä, oliko se jonkinlainen etiäinen.
Roinaa, bussin osia ja hajonneita tavaroita on joka paikassa. Missä minun tavarani ovat? Olen lainannut lumilaudan ja lautapussin ystävältäni Inkeriltä. Ovatkohan nekin menneet rikki?
Mieleeni tulee, että pelastustöissä saatetaan tarvita apua. Pitäisikö minun yrittää tehdä jotain?
Jostain kuuluu kännykän soittoääni. Missä minun puhelimeni on? Minun pitäisi varmaan soittaa vanhemmilleni, että olen ollut kolarissa. Entä mitä sanon Inkulle hajonneista tavaroista?
Yhtäkkiä tajuan, ettei tällä puolella bussia ole ketään muita kuin minä ja ruumiita. Onko minut unohdettu tänne? En pysty liikkumaan, en saa happea, missä puhelimeni on, minun pitää rauhoittua että pystyn hengittämään.
”Apua!” yritän huudahtaa.
19
Pelastusmiehet liikkuvat ripeästi ympäriinsä. Kaikilla on kiire, ilmassa on vaikerrusta ja pakokauhua.
”Auttakaa minut pois täältä, käteni on jäänyt puristuksiin enkä pääse ulos!” joku huutaa bussin sisällä.
Kaksi pelastajaa kantaa kuollutta paareilla. Näen lähestyvän palomiehen, joka ottaa minuun katsekontaktin.
”Voitko pitää hetken kättäni?” pyydän vapisevalla äänellä. Minun on pakko saada jotain läheisyyttä, edes pienen hetken verran.
Palomies katsoo minua väsyneillä ja kauhua nähneillä silmillä. Hänellä on lämmin katse. Hän keskeyttää tehtävänsä, riisuu ison ruskean hanskan kädestään ja ottaa minua kädestä. Käsi on lämmin ja turvallinen.
Aika pysähtyy. Emme puhu mitään. Pian huono omatunto valtaa mieleni. Miten voin viedä palomiehen aikaa tällaisessa tilanteessa?
”Miten pääsen sairaalaan?” kysyn häneltä. ”Pitääkö minun soittaa ambulanssi?”
”Toisella puolella bussia on ambulansseja. Autamme sinut kohta sinne. Vai pystytkö itse liikkumaan? Sattuuko johonkin?”
”En pysty hengittämään kunnolla ja keho tuntuu oudolta, en pysty nousemaan ylös.”
”Odota hetki tässä, pian saat apua”, turvallisen oloinen palomies vastaa. Tuntuu kuin olisimme jo tuttuja.
”Täällä on yksi loukkaantunut, joka tarvitsee apua”, hän huutaa jollekin toiselle. ”Hän ei pääse itse liikkumaan eikä saa happea.”
Päästämme kädet irti.
Se hetki tuntuu tärkeältä. Joku on tässä. En olekaan yksin.
”Kiitos”, sanon. Hän nyökkää lämpimästi ja jatkaa töitä.
20
Olin ottamassa penkin selkänojaa alamutkasta, katkaisemassa saksilla poikki. Semmoinen vaaleatukkainen tyttö sieltä pisti käden ylös ja sanoi, että ota mua kädestä kiinni. Jonkun aikaa se tyttö piti mua kädestä kiinni siinä. Mä toisella kädellä tietysti kääntelin samanaikaisesti sitä kahvaa. Ja sitten se sanoi että kiitos ja heitti irti, ja se jäi ihan rauhallisena siihen odottamaan, että hänen vuoro tulee kohta. Jotenkin ajattelin, että se vaan halus varmuuden, että häntä ei jätetä tähän. Ja mulle tuli mieleen, että jos mä nyt saisin tuon tytön, niin mä ottaisin sen justiin siitä pois. Vaikka se ei ollut mahdollista.
– Satunnaiset sankarit, palomestari Markku Kinnunen
Saanan äiti Petra:
Oli koskettavaa, kun joku palomies oli pitänyt Saanaa vähän aikaa kädestä kiinni. Me lähetimme hänelle jälkeenpäin kortin. Minä piirsin kuvan, jossa on hiha ja Saana ja he pitävät toisiaan kädestä.
”Pääsetkö liikkumaan?” joku kysyy ja ojentautuu auttamaan minua.
”Luulisin, voin yrittää”, vastaan tärisevällä äänellä ja yritän nousta. En pysty nostamaan oikeaa kättäni palomiehen olalle, ja jalkani ovat jäykät eivätkä kanna. En ymmärrä mikä on vialla, koska minulla ei ole kipuja. Olenkohan halvaantunut? Huomaan, että olen omituisen tunteeton, vaikka erilaiset kauhuskenaariot alkavat pyöriä mielessäni.
”Onkohan minulla paniikkikohtaus?” kysyn.
”Ota ihan rauhassa, yritetään saada sinut siirrettyä toiselle puolelle”, palomies sanoo ja puistelee päätään. ”Mieti, olet selvinnyt hengissä tuolta.”
Minua aletaan kantaa rankalaudan avulla bussin toiselle puolelle.
21
Katson avautuvaa näkyä järkyttyneenä. Bussin etuosasta ei ole juuri mitään jäljellä. Voihkaisen ääneen, ja kehoon alkaa iskeä paniikin voima.
”Älä katso ympärillesi”, toinen kantajistani kehottaa robottimaisella äänellä. ”Keskity vain itseesi. Sinä selviät tästä.”
Tottelen häntä ja tuijotan alaspäin.
Kylmyys turruttaa kehoa. Ympärillä kuuluu jäisellä tiellä liukastelevia askeleita ja hätäistä puhetta.
”Onko sisältä löytynyt lisää selvinneitä?” kuuluu jonkun pelastajan ääni.
Pitkä hiljaisuus viiltää.
”Ei helvetti, tämä ei ole todellista!”
Vaikka matka bussin toiselle puolelle on lyhyt, se tuntuu äärimmäisen pitkältä. Vihdoin pääsemme perille. Lumisella maalla istuu vilteillä muita selviytyneitä. Enää en ole yksin.
Oloni alkaa olla tuskainen. En jaksaisi istua, en pysty hengittämään kunnolla, ja minua huimaa ja oksettaa. Etsin tuttuja kasvoja, mutta en saa katsettani kunnolla kohdistettua. Tuntuu kuin olisin todella humalassa. Voiko yksi siideri vaikuttaa vieläkin näin voimakkaasti? Kaikki keinuu ja on utuista, oksennus tuntuu kurkussa.
”Onko sinulla kipuja?” hoitaja tulee kysymään.
”En tiedä, tuntuu todella oudolta”, kähisen.
”Kuulin, että et saa happea. Mikä on tilanne nyt?”
”Keuhkoissa rahisee enkä pysty hengittämään kunnolla. Onko minulla paniikkikohtaus? En saa oikeaa kättäni ylös ja jalat eivät toimi.”
Hoitaja menee pois, ja jään istumaan viltille. Tuijotan huopaa, jotta en näkisi verta ja ruumiita.
22
Joku tulee uudestaan kysymään oireistani, ja kerron ne taas. Minua alkaa väsyttää. Tekisi mieli sulkea silmät ja nukahtaa, hereillä oleminen on todella vaikeaa. Mutta on niin kylmää ja pimeää. Entä jos minut unohdetaan tänne?
Noin kello 03.10
Äkkiä näen Mikan. Hän istuu kauempana viltillä ja juttelee hoitajan kanssa. Nyökkäämme toisillemme. Hänen päänsä on turvonnut, sininen ja verinen, mutta hän pystyy puhumaan. Sen täytyy olla hyvä merkki.
Miltäköhän näytän itse?
Missä muut porukastamme ovat? Ovatko he hengissä?
Sairaanhoitaja tuo minulle rannekkeen, jossa lukee numero 1.
”Pystytkö liikkumaan?” hän kysyy.
”Ovatko ystäväni jossain?” kysyn.
”Keskitytään nyt sinuun ja sitten ystäviisi. Pystytkö liikkumaan itse?”
”En pysty”, vastaan häpeillen. En ymmärrä, miten voin vaatia apua tällaisella hetkellä.
”Tuleeko joku auttamaan potilaan siirrossa lanssiin?” hoitaja huikkaa palomiehille.
Tunnen, miten alan vajota uneen.
23