__MAIN_TEXT__

Page 11

Oho!

Oi aikoja, oi tapoja! Kemian tekniikan korkeakoulun tuore dekaani Kristiina Kruus ei kaipaa työnhaussa viime vuosituhannen tapoja. Teksti: Paula Haikarainen Kuva: Kalle Kataila Kuvitus: Parvati Pillai ”ASUIN 1990-LUVUN ALUSSA perheineni

yli neljä vuotta Yhdysvalloissa. ­Sitten halusimme palata takaisin Eurooppaan. Työnantajani oli Genencor, amerikkalainen teollisen biotekniikan yritys, joka valmistaa entsyymejä. Yrityksellä oli Hollannin Delftissä tutkimuskeskus, jossa aloitin tutkijana. Se oli kiinnostavaa ja haastavaa työtä, josta olin innoissani. Suunnittelimme asuvamme Hollannissa vähintään viisi vuotta. Vajaan vuoden kuluttua suunnitelmat saivat kyytiä. Genencor päätti lopettaa eurooppalaisen tutkimuskeskuksensa ja siirtää kaiken toimintansa Yhdysvaltoihin. Oli liian kallista pitää yllä keskusta toisella puolella maailmaa. Tilanne oli näyttänyt toisenlaiselta Hollantiin muuttaessamme, mutta bisneksessä kaikki voi muuttua yhdessä yössä. Vaikka perheellemme tarjottiin mahdollisuutta lähteä Kaliforniaan, emme sitä halunneet. Kansainväliset muutot ovat raskaita, ja lasten koulujenkin kannalta piti puntaroida, mikä olisi järkevintä. Päätimme palata Suomeen, ja aloin etsiä töitä. Olen biotekniikan asiantuntija, ja ala oli nousussa. Suomessa perustettiin biocityjä. Uskoin sijoittuvani tutkimuksen pariin teollisuudessa, mutta todellisuus osoittautui karuksi. Teollisuuden työpaikkoja ei juuri ollut. Ja kun onnistuin pääsemään työhaastatteluun, minulle saatettiin sanoa, että olen liian iäkäs. Oli vuosi 1997, jolloin olin alle 40-vuotias. Se oli tyrmistyttävää, en kokenut olevani lainkaan vanha. Mutta viime vuosituhannella niin sai sanoa työhaastattelussa! Ystävä kehotti minua hakemaan Suomen Akatemialta tutkijan paluumuutto­ apurahaa. Sen myötä voisin tulla tekemään tutkimusta VTT:lle. Sielläkään ei ollut mahdollisuutta palkata minua suoraan, ei ollut ylimääräisiä paikkoja. Tein rahoitushakemuksen, ja Akate­ miassa tykättiin siitä kovasti. Valitettavasti sen vuoden määrärahat vain olivat jo loppu – toukokuussa. He kehottivat hakemaan vuoden päästä uudestaan. Olen sen verran hätäinen, etten halun-

nut jäädä odottelemaan. Lisäksi olin jo aloittanut työskentelyn VTT:llä, sillä Akatemian rahoitus oli vaikuttanut ­suhteellisen varmalta. Onneksi vastaan tuli tutkimusprofessori Liisa Viikari. Hän laittoi hösseliksi ja onnistui järjestämään ­tutkimukselleni rahoitusta ­vuodeksi.

Siitä, ensi alkuun palkattomasta työstä, alkoi urani VTT:llä ja jatkui sitten onnellisesti 21 vuotta. Tutkimustyössä vastaavanlainen alku ei liene aivan poik­ keuksellista, mutta en soisi sellaista kenellekään.” •

Profile for Aalto University

Aalto University Magazine 24