Hylättyjä, kukin tavallaan – romaani lastensuojelun perhesuhteista

On lähes mahdoton elää vertaamatta omia surujaan siihen, millaisia asioita sisarusten lapsuudessa on tapahtunut. On lähes mahdoton edes ajaa omaa asiaansa lisäämättä aina ”ei tietenkään sijaissisarusten asiat ole niin isoja kuin sijoitettujen” ja siksi tahdomme tulla nähdyksi itsenämme, emmekä ainoastaan sisaruksiimme verrattuna.

Lopulta kuitenkin tämä on ainut elämä, jonka tiedän. Tämä on minun perheeni, eikä perhekoti tai lastensuojelulaitos, vaan perhe, josta on jäänyt rinnalle oikeita sisaruksia, joiden kanssa olen kasvanut ja joita rakastan. Vaikka tiedostan nykyään, että omillakin tarpeillani on merkitystä, en myöskään tahdo kuulla leimaavaa puhetta tai kauhistelua sisaruksistani.

En oikeastaan edes ole varma, voiko mikään kokemus olla hyvää parempi, jos siihen ei liity myös kipua. Kaikenlaiset tunteet, kaikenlainen oleminen, rakkaus, onni, vastoinkäymiset, halu taistella ja halu luovuttaa kuuluvat myös elämään. Kipu kuuluu elämään. Mutta sen sijaan, että antaisimme sen musertaa meidät ja hallita meitä, me kohtaamme sen. Kohtaamalla sen me voimme muuttaa rakenteita sellaisiksi, että ne tuottaisivat vähemmän kipua ja antaisivat kaikille mahdollisuuden tulla kohdatuksi omine tarpeineen perhehoidossa. Tulla näkyväksi.

PS: Jokaisen sijaissisaruksen perhe, kokemukset ja tunteet asiasta ovat yksilöllisiä, eikä minun tunteeni ja kokemukseni kirjoittajana edusta jokaisen sijaissisaruksen tunteita tai kokemuksia. Onnistumisia myös sijaissisaruuteen liittyen on tapahtunut rutkasti verrattuna vuoteen 2004, jolloin omat vanhempani aloittivat ammatillisina perhehoitajina, eikä meitä lapsia huomioitu prosessissa lähes ollenkaan. Pesäpuu ry on tuottanut muun muassa Sijaissisaruusoppaat lapsille ja nuorille, joiden uudistettua versiota olin myös itse tekemässä. PRIDE-valmennuksen paneeleihin kutsutaan puhumaan joskus myös perheiden biologisia lapsia, Sijaissisaruutta käsittelevän valmennusosion lisäksi PRIDE-valmennuksen osallistujat pohtivat ryhmätapaamisten teemoja yksilökohtaisissa tehtävissä suhteessa perheessä valmiiksi oleviin lapsiin. Tämän lisäksi Pesäpuu ry järjestää päivän mittaisia sijaissisaruuskoulutuksia kaikille aiheesta kiinnostuneille, ja yhä enenevissä määrin eri toimijat ovat alkaneet ottaa perheiden lapsia huomioon yksilöllisesti sekä järjestämään jopa vertaisryhmätapaamisia. Sijaissisaruksille on myös kehitetty aikuisten PRIDE-valmennuksen aikana omia ryhmätapaamisia, joiden ohjaamisessa voi käyttää apuna Pesäpuun tuottamaa ohjaajan opasta. Tällä hetkellä Perhehoitoliitolla on myös käynnissä sijaisperheiden sisaruussuhteita tukeva Meidän sakki -hanke.

Kirjoittaja on 26-vuotias helsinkiläinen sijaissisarus, kasvatustieteilijä ja sijaissisarusten vertais- ja vaikuttamisyhdistyksen Näkyvät perustajajäsen. Hänen vanhempansa toimivat Helsingin kaupungin ammatillisina perhehoitajina ja sijoitettuja lapsia ja nuoria on perheessä ollut yhteensä kymmenen. Tällä hetkellä kirjoittaja työskentelee Yhteiset Lapsemme ry:llä järjestötyöntekijänä.

Hylättyjä, kukin tavallaan

– romaani lastensuojelun perhesuhteista

Henrietta Pihlaja

Karoliina Niskasen romaani Tilhi raottaa lastensuojeluarjen verhoja ja niihin kietoutuvia perhesuhteita kaltoinkohtelusta aitoon rakkauteen.

Karoliina Niskasen tarinan ytimessä on Tilhi, joka on muuttanut Suomisen perheeseen sijaislapseksi. Kirjan kerronta tapahtuu perheen syntymälapsen Inkerin ja Tilhin syntymä-äidin Ilonan näkökulmista. Tilhi ei itse saa kirjassa sananvaltaa, mutta eivät saa myöskään lastensuojelun ammattilaiset tai Tilhin sijaisvanhemmat. Ääneen pääsevät he, joille ei ääntä usein anneta: sijaissisarus sekä äiti, jonka lapsi on huostaanotettu.

Tarina kertoo pääosin sisaresta Inkeristä, joka yrittää etsiä kadonnutta sijaispikkuveljeään Tilhiä. Hän kirjoittaa ensimmäisen puoliskon kirjasta kirjettä jollekin, jonka identiteettiä lukija ei tiedä. Kirjeessä Inkeri kertoo kokemuksistaan Tilhin siskona sekä hieman ajasta ennen sitä ja sen jälkeen. Kirje valottaa myös Inkerin omaa tilannetta vauvan masentuneena yksinhuoltajaäitinä, jonka huoli pikkuveljestä on niin kova, että oma vanhemmuus meinaa unohtua.

Tilhin syntymä-äidin Ilonan näkökulma paljastaa, että hänkin on elänyt elämänsä eri lastensuojelulaitoksissa ja sijaisperheissä. Äidin tarina luo pohjan sekä Tilhin lähtökohdille että Inkerin äidille, joka on Ilonan biologinen sisko. Kirjan loppuun asti Inkeri jatkaa selvitystyötä fanaattisesti, ja oma elämä saa käänteen ennen toiveita herättävää, hyvin avonaiseksi jätettyä loppukappaletta. Lukijalle voi jäädä miete, olivatko Inkeri ja Ilona lopulta sama ihminen, koko kertomuksen johdattaessa kahden olennaisen kysymyksen äärelle: Mitä on hyvä vanhemmuus, ja mikä määrittää siinä onnistumisen?

Pohjatyön Niskanen on tehnyt hyvin. Vaikka Tilhi ei ole tositarina, se ammentaa aitojen ihmisten sijaishuoltoon liittyvistä kokemuksista. Itse sijaissisarena olen kiitollinen, että ääni kirjassa on valtaosin annettu nimenomaan sisarelle. Vaikka jokaisen tarina ja kokemus on yksilöllinen, korostuu kerronnassa varmasti useille sijaissisaruksille tutut tunteet ja kokemukset. Vanhemmat eivät kuuntele lapsia, kun päätös sijaisperheeksi ryhtymisestä tehdään. Kuitenkin sijoitetun sisaruksen tullessa sisarukseksi, voi side tulla niin vahvaksi, että lapsi ottaa kantaakseen perheen yhdessä pysymisen, perheenjäsenten jaksamisen ja hyvinvoinnin – jopa huoltajuutta sisaruksistaan tai vanhemmistaan.

Kirjan kerronta on paikoin hyvin teatraalista ja metaforien täyteistä. Etenkin Inkerin kerronnassa korostuu myös ikätason mukaan vaihteleva tapa ilmaista asioita hänen kasvaessaan esiteinistä aikuiseksi. Omaan korvaani teinikieli on jopa liian negatiivista ja pelkistettyä kerrontaa. Myös metaforien teho heikkenee niiden liiallisesta käytöstä. Erityisen häiritsevänä koin, että Tilhistä puhutaan Inkerin kerronnassa jatkuvasti lintuna ihmisten joukossa. Yksittäisinä kielikuvina metafora voisi olla vahva ja toimiva verisiteen puuttumisesta ja erilaisesta elämästä ponnistamisesta, mutta jatkuvalla syötöllä se vain ärsyttää, luoden mielikuvaa, että sijoitetut olisivat kauttaaltaan erilaisia – takkuhöyhenisiä rääpäleitä.

Sisaruksena nimenomaan parasta, mitä olen sijaisperhearjesta elämääni saanut, on syvälle juurtunut ymmärrys siitä, että me ihmiset emme ole kovin erilaisia, emme ”eri lajia” riippumatta siitä, missä lähtökohtamme ovat tai millaiseksi elämämme lopulta muodostuvat. Vaikka Niskasen romaanissa tämäkin puoli korostuu sekä Inkerin omassa tarinassa että etenkin Tilhin äidin tarinassa, nostaa Tilhin jatkuva eläimeksi kuvaaminen karvat pystyyn. Lastenkirjassa äidin ”käyneiden pihlajanmarjojen syöminen” tai ”eläinsuojelijoiden” kotikäynnit olisivat varmasti toimiva tapaa etäännyttää liian rankat lastensuojelutarinat eläinsatujen avulla, mutta nuorille tai aikuisille suunnatussa kirjassa asioista voi jo puhua niiden oikeilla nimillä.

Inkerin kuvatessa myös Tilhin lastenkotikavereita eläiminä, herättää toisaalta ajatuksen, että ehkä Tilhin kuvaaminen lintuna on myös Inkeri-sisaren suojautumismekanismi, jolla hän etäännyttää kaiken liian raskaan, jota on Tilhin kautta kokenut. Tilhin oikea ihmisnimi selviää vasta kirjan loppupuolella ja myös lastenkotikaverit kuvataan silloin ihmisinä. Osa Tilhin eläinkuvauksista onkin hyvin vaikuttavia, ja jos kerronnassa eläinmetaforat olisi jätetty vain niihin, olisi se ollut hyvin toimiva keino sisäisten tunnemyrskyjen ja raivokkaiden tapahtumien kuvaamiseksi. Harvakseltaan kielikuvat ehkä muistuttavatkin siitä, miten epäinhimillisiä kokemuksia jo pienellä lapsella voi olla, ja miten vaikeasti käsitettäviä ja raskaita asioita sijaissisarukset kuulevat ja näkevät sisarustensa elämästä.

Ihmistarinoiden keskellä kulkevasta liian pitkälle viedystä faabelista huolimatta kirja on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Omaa elämää näin läheltä liippaavien kokemusten lukeminen oli ajoittain hyvin raskasta, mutta myös valtavasti ajatuksia herättävää. Ensi kertaa ehkä ymmärsin, miksi joku sisaruksistani on halunnut laittaa välit poikki – eikä siihen välttämättä liity mitään henkilökohtaista tai epäonnistumista perheenä. Sen myötä yritän myös olla kantamatta kyseistä huolta päivittäin ja muistaa, että en voi väkisin pitää ihmisiä elämässäni. Jos joku löytää oman ja turvallisen huomisen, ei ehkä eilisestä tahdo muistutusta, vaikka se olisi ollut olennainen ja eheyttävä osa kasvua.

Tilhi kertoo myös yhden tärkeimmistä asioista, mitä voi kertoa: lopulta kaikki olemme vain ihmisiä, eikä täydellistä vanhemmuutta ole olemassakaan. Kenen tahansa voimat voivat loppua ja jokaisella voi olla mahdollisuus rakentaa parempi elämä. Niin sanotusti erinomaisista lähtökohdista tuleva saattaa menettää elämänhallinnan täysin, ja vaikeista oloista tuleva voi jaksaa liikaakin. Lastaan voi rakastaa maasta taivaisiin, vaikkei lopulta kykenisi itse huolehtimaan tästä. Toisaalta taas lapselle voi antaa kaikki edut elämään, mutta ne eivät riitä ilman kykyä osoittaa rakkautta, lämpöä, tukea ja läsnäoloa.

Karoliina Niskanen: TILHI, 2020. Bazar Kustannus, 302 s.