Matkani sijaisvanhemmaksi

Hannele Pihlaja

Pari vuotta naimisissa oltuani kirjoitin kirjeen Pelastakaa Lapsille. Vuonna 1980, 22-vuotiaana, kun raskaaksi tuleminen ei ollutkaan itsestäänselvyys. Kerroin kirjeessä olevani erittäin halukas ottamaan perheeseemme adoptiolapsen. Mieheni oli myös. Toiveeni otettiin vakavasti ja minulle soitettiin. Olin liian nuori; olisi pitänyt olla kaksikymmentäviisi, vähintään. Hymyilevällä äänellä minua pyydettiin muutaman vuoden päästä ottamaan asia uudestaan esille.

Odottaessani vanhenemista sain ammattini ansiosta olla ohjaaja ja huolehtija alle kouluikäisille pienille ihmisille, sekä pitää 3- ja 1 ½ -vuotiaita sisaruksia meillä lomiemme aikana lasten äidin avuksi. Ja raskaaksikin tulin. Kuusi kertaa. Olin päiväkodissa töissä ja vauvalomalla vuorotellen useita vuosia. Sitten jouduin tapaturmaan, jossa vaurioitui selkä. Kuntouduin kyllä, mutta alle kouluikäisten lasten kanssa touhuaminen kuitenkin ajattelutti.

Kauan ei ajatella tarvinnut, kun ammattilehdessäni haettiin sijaisvanhempia pääkaupunkiseudulle. Se oli toiveidemme täyttymys. Lähentelin jo tuplaten kahtakymmentäviittä ikävuotta – sitä vaadittua adoptio- tai sijaisvanhemmaksi hyväksyttävää alinta – kun mahdollisuus tarjoutui nuoruutemme haaveen toteutumiseen. Lähetimme hakemuksen. Vuosi 2004 alkoi. Meillä Pride-valmennus. Valmennus on vankka kivijalka sijaisvanhemmuuteen syvällisine pohdintoineen omasta elämästä, ja esimerkkeineen tilanteista, mitkä ovat johtaneet huostaanottoon. Halu sijaisvanhemmaksi säilyi meillä kummallakin koko ajan. Perääntyminen ei mielessä käynyt. Hyvä niin, koska meitä tarvittiin!

Neljän sisaruksen sijaisperheessä oli yllättäen traumaattinen tapahtuma, jonka seurauksena lapset tarvitsivat mahdollisimman pian uudet vanhemmat. Meiltä kysyttiin. Me suostuimme. Ja muutimme kahden nuorimmaisemme kanssa maalta kaupunkiin.

Kotoisaa; meillä oli jälleen kuusi lasta. JA: pari mummia, ukkia, äiti, isä, tätejä. Heillä vierailuja, ja heidän vierailujaan meillä... Harrastuksiin kuljetuksia, lääkärikäyntejä, terapiaa, vanhempainohjausta, työnohjausta, virastoasiointeja, puhelimia, bussilippuja... Mutta Suomen paras sosiaalityöntekijä! Siksi jaksoi. Vaikka ei lopulta ihan ”peruskuusilapsisen perheen” meininkiä ollutkaan. Siitä huolimatta hitsaannuttiin yhteen, ja saatiin syntymään luottamussuhde. Koska me pysyttiin. Neljätoista vuotta.

”PS. Neljäntoista vuoden aikana sijaslapsiakin ehti olla lopulta yhteensä kymmenen.”