Helsingin pitäjän sekä muun Etelä-Suomen kadonnut saamelaisasutus REIJO SOLANTIE
Karttaselostus Adam Giöker 1732, Kansallisarkisto.
JOHDANTO Tässä tutkimuksessa kirjoitetaan saamelaisten asutus- ja elinkeinohistoria rautakauden lopulla ja keskiaikana alueella, joka käsittää 20–50 km leveän rannikkokaistan Uudeltamaalta Keski-Pohjanmaalle. Lähtökohtana on se käsitys Suomen rautakautisesta asutuksesta ja elinkeinoista, joka kirjoittajan mielestä on todennäköisin ja ristiriidattomin monitieteisestä näkökulmasta. Viljojen siitepölyjä on Suomesta löydetty mahdollisesti jo neoliittiselta kivikaudelta, mutta muinaispeltoja merkittävästi vasta roomalaisesta
50
rauta-ajasta (n. 0–400 j.Kr.) lähtien. Rautakauden lämpökauden lauhoista talvista maatalous selvisi navetoita ja suurien rehuvarastojen keräämisistä. Talvien jäähtyessä asutuksen painopiste siirtyi rannikolle, jossa tällainen sivutoiminen maatalous saattoi jatkua, kunhan kylmimmillä säillä siat ja vuohet kerppuineen otettiin sisätiloihin. Asutus oli kuitenkin rautakauden alettuakin niin harvaa, ettei ollut tarvetta päätoimiseen viljelyyn1. Roomalaisajalla, ajanlaskun alun tietämillä, Suomeen levisi uusia kieliä. Ne korvasivat täällä aiemmin puhutut muinaiskielet. Uudet kielet
