Issuu

2022

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda

RUOTSIN VALLAN AIKA | DET SVENSKA VÄLDETS TID

2022

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda RUOTSIN VALLAN AIKA DET SVENSKA VÄLDETS TID

Julkaisija

Kirjoittajat

Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry

Sari Aalto, filosofian tohtori, historioitsija, Helsinki Eva Ahl-Waris, filosofie doktor, historiker, Helsingfors Olli Bäckström, filosofian tohtori, historioitsija, Vantaa Amanda Eskola, arkkitehti, arkkitehtuurin historian tutkija, Helsinki Jukka Hako, filosofian maisteri, kotiseutuneuvos, Vantaa Tuuli Heinonen, filosofian tohtori, arkeologi, Helsinki Jussi Iltanen, filosofian maisteri, Helsinki Timo Kallaluoto, aluearkkitehti, Vantaan kaupunki Veikko Karhumaa, teologian maisteri, pastori. Helsinki Andreas Koivisto, filosofian maisteri, arkeologi, Vantaa Riina Koivisto, filosofian maisteri, arkeologi, Vantaa Laura Kolbe, filosofian tohtori, historian professori, Helsinki Eeva Kotioja, filosofian tohtori, historioitsija, Helsinki Jukka Nevala, rovasti, kirkkoherra emeritus, Vantaa Soili Pohjalainen, filosofian maisteri, kirjailija, Vantaa Anni Rissanen, filosofian maisteri, Vantaa Klaus Salkola, diplomi-insinööri, insinöörikomentaja evp, Luoma Tapio Salminen, filosofian tohtori, historioitsija, Tampere Juha Seitajärvi, filosofian maisteri, tutkija, Helsinki Anne Silanto, filosofian maisteri, rakennustutkija, Espoo Reijo Solantie, filosofian tohtori, eläkkeellä oleva ilmatieteenlaitoksen ylimeteorologi, Helsinki Tero Tuomisto, valtiotieteiden maisteri, historiantutkija, kotiseutuneuvos, Helsinki Pia Vuorikoski, filosofian maisteri, Helsingin yliopistomuseo, Helsinki Riikka Väisänen, filosofian maisteri, arkeologi, Vantaa Heini Ynnilä, filosofian tohtori, arkeologi Ark-byroo, Helsinki

Päätoimittaja Andreas Koivisto

Toimitussihteeri Karoliina Junno-Huikari

Toimituskunta Jukka Hako Matti Hilli Jussi Iltanen Andreas Koivisto Riina Koivisto Annukka Lyra Kirsti Pietilä Anna-Reetta Rikala Riitta Salasto Tero Tuomisto Pia Vuorikoski Olli Bäckström

Ulkoasu ja taitto Marianne Kivimäki

Kannen kuvat Etukannen kuva: Tom Björklund. Takakannen kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Painopaikka AS Spin Press, Tallinna 2021 ISBN 978-952-69598-1-8 (sid.) ISBN 978-952-69598-2-5 (HTML) ISSN 2489-799X

Kustantajat Vantaa-Seura ja Vantaan historiatoimikunta

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

Yhteistyössä Helsingestiftelsen sr

2022

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda RUOTSIN VALLAN AIKA DET SVENSKA VÄLDETS TID

2022

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda RUOTSIN VALLAN AIKA DET SVENSKA VÄLDETS TID

PÄÄKIRJOITUS Andreas Koivisto:

Juhlavuosi, Ruotsin vallan aika ja uusi kotiseutuneuvos

RUOTSIN VALLAN AIKA Tapio Salminen:

Keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaiset ja Helsingan pitäjän asukkaat Tallinnassa, osa I

Tuuli Heinonen & Olli Bäcström:

”Sillä miehemme kuolivat vihollisen käsissä Saksassa” – Lillaksen tila ja 30-vuotinen sota

Heini Ynnilä:

Kirkkomaan kätköistä – arkeologiset tutkimukset Pyhän Laurin kirkolla vuonna 2019

Reijo Solantie:

Helsingin pitäjän sekä muun Etelä-Suomen kadonnut saamelaisasutus

Riikka Väisänen:

Gyllenloodien Tavastkulla – Kaupunginmuseon tutkimuksia Hämeenkylän vanhan kartanon paikalla

Jussi Iltanen:

Kustaa III:n salaiset sotilaskartoitukset Helsingin pitäjässä – Kuninkaalliset rekognosointikartat kertovat Ruotsin vallan lopun Etelä-Suomesta

Andreas Koivisto:

Vantaan ja Helsingan ruotsalaiskolonisaatio keskiajan alussa

110

Eva Ahl:

Viceamiral Cronstedts gravkapell – ”Tag allt hvad mörker finns i graf ” eller en byggnad som reflekterar både lokal och nationell historia?

118

Jukka Nevala: (toim.Veikko Karhumaa)

Pappina Vantaalla kuudella vuosikymmenellä

132

Anne Silanto:

Tikkurilan kirkon suojelu ja purku

138

Soili Pohjalainen:

Kirkko keskellä kylää

144

SEURAKUNTA

VANTAA50 Laura Kolbe & Vantaa50-historiahanke tutkii kaupungin lähihistoriaa Sari Aalto:

156

Ravintolaan Vantaalle – nuoren kaupungin ravintolakulttuurin kehittyminen

160

Eeva Kotioja:

VANTAAN JA HELSINGIN PITÄJÄN MAISEMISSA Jukka Hako:

Vantaa-Seura perustettiin ajan hengessä

172

Amanda Eskola:

Mitä tapahtuu Salkolan talolle?

184

Klaus Salkola:

Koti lammen rannalla – Kotitalomme Möskärissä

202

Tero Tuomisto:

Tanssilavan luona Pukinmäessä

212

Juha Seitajärvi & Pia Vuorikoski:

Suomalaisia elokuvia Luhtaanmäessä, Keimolassa ja Kivistössä

224

Timo Kallaluoto:

Vantaan kaupunginosien nimet, osa 2 – Vantaan kaupunginosilla on hämäläisiä, ruotsalaisia ja tanskalaisiakin juuria

246

Anni Rissanen

Jos ihmiset eivät voi tulla museoon...

276

Riina Koivisto:

Elämän tarkoituksena musiikki – Ansioituneen taiteilijan palkinto Emma Salokoskelle

280

Riina Koivisto:

Jukka Hakosta kotiseutuneuvos

284

Riina Koivisto:

Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuosi

288

Pitäjänkartta 1749

298

LYHYESTI

Kuvassa vuosikirjan päätoimittaja ja Vantaa-Seuran puheenjohtaja Andreas Koivisto. Kuva: Riina Koivisto.

PÄÄKIRJOITUS

Juhlavuosi, Ruotsin vallan aika ja uusi kotiseutuneuvos VANTAA-SEURA TÄYTTI 15.10.2021 kunnioitettavat 60 vuotta. Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys – Helsinge hembygds- och museiförening r.y. perustettiin vuonna 1961. Yhdistyksen syntyyn vaikutti voimakkaasti halu perustaa maalaiskuntaan oma kotiseutumuseo. Pian kotiseutumuseo syntyikin Helsingin pitäjän kirkonkylään, mutta perustajana oli Helsinge–Tusby Ungdomsförbund. Nimestään huolimatta kotiseutuyhdistys suuntasi voimavaransa muunlaiseen kotiseututyöhön. Vantaa-Seuran 60-vuotinen taival on ollut menestys. Toiminta on asteittain muuttunut ja monipuolistunut kasvavan kunnan ja kaupungin asukkaiden tarpeiden mukaan. Nimeäkin yhdistys on ehtinyt vaihtaa pari kertaa. Vuonna 2017 Suomen Kotiseutuliitto valitsi Vantaa-Seuran vuoden kotiseutuyhdistykseksi. Käsissä olevan Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuoden vuosikirjan teemana on Ruotsin vallan aika. Kyseessä oli pitkä ja hyvin merkittävä ajanjakso Vantaan ja Helsingin pitäjän historiassa. Ajanjakso loi pohjan nyky-yhteiskunnallemme ja siitä on edelleen monia näkyviä merkkejä ympärillämme. Ruotsin vallan aika alkoi keskiajalla ruotsalaiskolonisaation myötä. Tällöin nykyisestä Suomesta tuli Ruotsin kiinteä osa, jota kutsuttiin nimellä Österlandet eli Itämaa. Vantaalla keskiajalta periytyvä Ruotsin vallan aika näkyy kaikkialla. Monet -by- ja -böle-päätteiset paikannimet kauniine kyläkeskuksineen ja vanhoine maatiloineen kertovat ruotsalaisten perustamista kylistä. Hieno esimerkki aikakaudesta on myös 1400-luvun puolivälissä valmistunut Pyhän Laurin kirkko, joka on koko pääkaupunkiseudun vanhin rakennus. Ruotsalaiset aloittivat myös nykyisen Suomen ja Vantaan seudun kartoituksen. Vuosikirjassa julkaistaan nyt ensimmäistä kertaa monia upeita

aluetta kuvaavia niin sanotun Kuninkaan kartaston sotilaskarttoja 1700-luvun lopulta ja 1800-luvun alusta. Vantaa-Seura pyrkii tuomaan seudun historiaa esille monin eri tavoin. Kirjan julkaisemisen lisäksi hyvä keino on tapahtumien järjestäminen. Seudun keskiaikainen menneisyys näkyy Helsingan keskiaikapäivässä. Tapahtuma saatiin kesällä 2021 välivuoden jälkeen järjestettyä menestyksekkäästi haastavasta koronatilanteesta huolimatta. Monia muita tilaisuuksia yhdistys joutui perumaan. Valitettavasti emme onnistuneet järjestämään sellaista tapahtumien ilotulitusta, jollaista olimme 60-vuotiaan Vantaa-Seuran kunniaksi suunnitelleet. Näkyviä 60-vuotisjuhlavuoden toimia ovat olleet yhä jatkuva Vantaa-villapaitahanke sekä kivikautisaiheisen muraalin maalaaminen kerrostalon seinään Myyrmäessä yhteistyössä katutaidekollektiivi Street Art Vantaan kanssa. Kaunis muraali on saanut paljon kehuja lähiympäristön asukkailta ja avaa uudella tavalla seudun menneisyyttä. Vaikka vuosi on ollut koronatilanteen takia hankala, on loppuvuodesta ilmassa paljon myönteisiä merkkejä. Rokotukset näyttävät antavan suojaa vakavia tautimuotoja vastaan ja odotamme innolla pääsevämme jälleen järjestämään uusia kotiseututapahtumia Vantaan ja Helsingin pitäjän tiimoilta. Onneksi korona-ajalle sattui aivan erityisen iloinen tapahtuma, kun yhdistyksen pitkäaikaiselle puheenjohtajalle Jukka Hakolle myönnettiin tasavallan presidentin toimesta kotisutuneuvoksen arvonimi. Jukka jos kukaan on arvonimen ansainnut. Hän on monen vuosikymmenen ajan tehnyt lujasti työtä vantaalaisen kotiseudun hyväksi. Suuret onnittelut Jukalle! Andreas Koivisto

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Koe keskiaikainen Helsingin pitäjän kirkonkylä Vantaalla 2022

www.helsinga.fi

Helsingan keskiaikapäivä

helsingan_keskiaikapaiva

Ruotsin vallan aika

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Keskiajan ja 1500-luvun alun vantaalaiset ja Helsingan pitäjän asukkaat Tallinnassa – osa I TAPIO SALMINEN

Kuva: Riina Koivisto

SUURET KAUPUNGIT ovat aina vetäneet puoleensa. Keskiajalla ja 1500-luvulla Vantaan alue, Uusimaa ja eteläinen Häme olivat osa Tallinnan taloudellista takamaata, jonka raaka-aineita ja tuotteita alueen laivurit ja kauppiaat välittivät tallinnalaisille suurkauppiaille eteenpäin myytäviksi. Puutavaran, kuten parrujen, lautojen, tervan,

tuohen, niinen ja polttopuiden, karjatalouden tuotteiden, vuotien ja nahkojen, elävien eläinten ja voin sekä kalan vastineeksi tuotiin suolaa, viljaa ja maltaita, metallia ja metalliesineitä, alusten tarvekaluja sekä ylellisyystuotteita: villakankaita, mausteita, olutta, kivisavikeramiikkaa ja lasia. Vantaan Mårtensbyn ja Gubbackan sekä

Espoon Mankbyn ja Kauklahden arkeologisten tutkimusten perusteella talonpoikaiskauppiaiden esinemaailma jäljitteli kaupunkien porvariston ja rälssin esinemaailmaa. Vaikka uusmaalaisten laivureiden, papiston, paikallisen rälssin ja käsityöläisten liiketoiminta oli tallinnalaisten kauppiaiden tilien perusteella alijäämäistä, suhteet Tallinnan porvareihin muodostivat merkittävän sosiaalisen, taloudellisen ja kulttuurillisen toimintaympäristön, jonka kautta monet käytännöt, tavat ja uudet ajatukset välittyivät rannikon ja sisämaan pitäjiin.1 Tässä kaksisosaisessa artikkelissa keskiaikaisen Helsingan kirkko ja hallintopitäjän alueella syntyneiden henkilöiden tiedossa olevia asuinpaikkoja Tallinnassa. Ennen varsinaista tutkimusta esittelen lyhyesti, mistä Uudeltamaalta Tallinnaan suuntautuneessa muuttoliikkeessä oli kyse, millaista väkeä Tallinnaan muutti, ja ennen kaikkea: millaista lähdemateriaalia heistä on säilynyt Tallinnan kaupunginarkistossa. Artikkelin ensimmäinen osa käsittelee harvalukuisia Tallinnaan muuttaneita miehiä, toisessa, vuoden 2022 vuosikirjassa julkaistavassa osassa pääosassa ovat Vantaalta ja Helsingan pitäjästä Tallinnaan muuttaneet lukuisat naiset. Ratkaisuun olen päätynyt siksi, että yhtenä kokonaisuutena artikkelista tulisi liian pitkä. Olen käsitellyt muuttoliikettä jo 2012 Padise–Vantaa-teoksessa julkaisemassani artikkelissa sekä vuonna 2013 julkaistussa Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiajassa, mutta nyt julkaistavat artikkelit sisältävät huomattavan määrän kokonaan uutta tietoa alueelta Tallinnaan muuttaneiden henkilöiden vaiheista kaupungissa.2 TALLINNA JA SEN UUSMAALAINEN TAKAMAA Keskiajan Tallinna koostui kahdesta erilaisesta hallinnollisesta yksiköstä: Toompealla sijainneesta yläkaupungista ja sen alapuolisella hiekkaisella harjanteella olleesta kauppakaupungista. Toompean linnan päällikkönä oli vuoteen 1346 Tanskan kuninkaan vouti, sitten Saksalaisen ritarikunnan Liivinmaan haaran komptuuri. Lin-

nanpäällikön alaisuudessa toimi ja asui linnan talouteen kuulunutta väkeä, myös kauppiaita. Toompealla sijaitsi myös Tallinnan piispanistuin ja joukko Harju- ja Virumaan vasalliston omistuksia. Vasallit olivat kartanoitaan perinnöllisenä omaisuutena hallinneita, pääosin saksalaisilta alueilta lähtöisin olleita suurmaanomistajia, joiden maatalouden työvoima koostui alustalaisista ja erilaisesta vuokra- ja palkkatyövoimasta. Vielä keskiajalla ja 1500-luvulla maaseudulla asui myös vapaita virolaisia verotalonpoikia. Vasalleihin kuului myös suurmaanomistajien ryhmään assimiloituneita paikallisia virolaisia sukuja.3 Tallinnan alakaupungissa valtaa käytti porvarisyhteisön keskuudestaan valitsema raati. Porvarin asema perustui Euroopassa 1100-luvulta lähtien yleistyneeseen käytäntöön, jossa kaupunkeihin asettuneet kauppiaat ja käsityöläiset vannoivat porvarisvalan ja muodostivat valayhteisön. Porvarisyhteisön oikeudet oli määritelty alueella tuomiovaltaa käyttäneen ruhtinaan antamissa privilegioissa. Raatikaupunkien suhde ruhtinasvaltaan vaihteli, mutta saksalaisella alueella ja Pohjoismaissa yhteistä oli, että oikeudenkäyttö perustui kussakin kaupungissa vallalla olleeseen lakiin sekä kaupungin raadin ja valayhteisön kaupungin asukkaita varten antamiin asetuksiin, bursprakeen. Tallinnan porvarisyhteisön privilegiot perustuivat Tanskan kuninkaiden 1248–1345 antamaan 27 eri asiakirjaan, jotka Saksalainen ritarikunta vahvisti 1347. Tallinnan kaupungin laiksi vahvistettiin vuonna 1255 Lyypekin kaupunginlaki. Tallinnan taloudellinen asema perustui Suomenlahden kautta kulkeneeseen Novgorodin ja Lyypekin väliseen kaukokauppaan, jonka tärkein terminaali oli aluksi Visby. Kun Gotlannin asema 1300-luvun puolimaissa taantui, sen ohi nousi Tallinna, jossa suurilla aluksilla etelästä tulleet suola, kankaat ja arvotavarat sekä Novgorodista lotjilla ja maakuljetuksina tuotu mehiläisvaha, turkikset ja muut tuotteet vaihtoivat omistajaa ja kuljetusmuotoa. Samoihin aikoihin Tallinnan, Tarton ja Riian johtamasta Liivinmaan kaupunkien liitosta muodostui merkittävä toimija Lyypekin ympärille keskittyneessä hansakaupunkien liitossa. Uuden

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Suurin osa Tallinnaan keskiajalla asettuneista uusmaalaisista asui pyhän Olavin (Oleviste) kirkon alueella kaupunginmuurien sisäpuolella tai Suuresta Rantaportista länteen sijainneessa Kalamajan esikaupungissa. Tallinnan alakaupunki oli jaettu jo varhain pyhän Olavin ja pyhän Nikolauksen kirkkopitäjiin, joista pyhän Olavin kirkko ja seurakunta mainitaan ensimmäisen kerran 1267. Kirkossa on jälkiä useista myöhäiskeskiaikaisista rakennusvaiheista, mutta pääosa vaikuttavasta kellotornista ja kolmelaivaisesta runkohuoneesta kuoreineen on peräisin vuosilta 1436–50, jolloin kirkkoa laajennettiin, kun se tuhoutui Tallinnan suurpalossa 11.5.1433. Kirkon keskiaikainen ja myöhempi sisustus hävisi vuosien 1625 ja 1820 tulipaloissa. Kuva: Tapio Salminen.

hallinnollisen, logistisen ja poliittisen aseman seurauksena Tallinnan talous räjähti kasvuun. Kun Tallinnan kaupunginmuuri laajennettiin täyteen keskiaikaiseen mittaansa 1310-luvulla, alakaupungin väkiluvun on arvioitu olleen noin 1000 henkeä. Tästä se nousi 1370-luvulle tultaessa noin neljään tuhanteen, taantui sitten kaupan häiriöiden seurauksena jonkin verran, kunnes vakiintui 1400-luvulla samoihin lukemiin. Kun Moskovan suuriruhtinas valloitti 1471 Novgorodin ja sulki 1494 siellä olleen hansan kauppakonttorin, Tallinnan rooli terminaalipis-

teenä romahti, mutta se onnistui säilyttämään asemansa ritarikunnan alueelta viljellyn viljan vientisatamana. Kaupan vaikeudet johtivat omaisuuden uusjakoon: Tallinnaan muutti 1500-luvun alkuvuosina Pohjois-Saksasta nuoria kauppakisällejä, jotka pian vakiinnuttivat asemansa porvareina. Kun kaupungissa oleskelevia kestejä eli vieraita kauppiaita kiellettiin 1516 käymästä kauppaa muiden kuin porvareiden kanssa ja sen raati irtautui Lyypekin ohjailusta ja solmi Moskovan kanssa erillissopimuksen Novgorodin kaupasta, Tallinna koki viimeisen keskiaikaisen ku-

koistuskautensa, joka ulottui Liivin sodan alkuun vuoteen 1558. Kaupungin väkiluvuksi on 1530-luvulla arvoitu noin 6700, joista 500 asui muurien ympäröimässä alakaupungissa, noin 1000 Toompealla, ja noin 700 esikaupungeissa meren rannan Kalamajassa ja sisääntuloteiden varsilla. Kriiseistä huolimatta porvarisvalan vannoneiden kauppiaiden ja käsityöläisten kotitalouksien määrä oli huippukausina 1372 ja 1527/38 melkein sama eli noin 435, leskitaloudet mukaan lukien noin 465, joista noin 180 taloutta muodosti kaupungin eliitin. Ylin kerros, noin 16 % Tallinnan koko väestöstä ja noin neljännes kaikista porvareista, muodostui Suuren killan jäseninä toimineista suurkauppiaista, joiden joukosta raatimiehet valittiin.4 Olennainen osa Tallinnan ja sen takamaan suhdetta oli työvoima. Toimintakykyinen kaupunki, porvareiden, raadin ja kiltojen talous, satama ja muurien sisällä sijainneet kaupungin, ritarikunnan, kirkon laitosten ja vasallien varastopihat olivat riippuvaisia paitsi takamaan rakennustarpeista ja elintarvikehuollosta, myös monenlaisista jokapäiväisen työn tekijöistä: rengeistä, piioista, kalastajista, paimenista, ylipäätään ylimääräisistä käsipareista, joita tarvittiin talouden arjen pyörittämiseen. Koska kaupungin jatkuvuuteen vaikuttivat taloudelliset suhdanteet, kaupan häiriöt sekä kulkutautien ja nälänhätien aiheuttamat väestökriisit, takamaalta Tallinnaan suuntautunut työperäinen muuttoliike oli keskeinen osa väestödynamiikkaa. Läpi keskiajan onkin tietoja Tallinnaan Pohjois-Virosta ja Suomesta hakeutuneesta talonpoikaisväestöstä, nuorista miehistä ja naisista, jotka muuttivat kaupunkiin etsimään työtä tai jatkaakseen eteenpäin uusille seuduille. Kaupungin uuden nousun myötä 1500-luvun alussa seurauksena oli maatalouden työvoimapula, minkä seurauksena vasallit syyttivät 1515 Tallinnan raatia siitä, että kaupunki auttoi kartanoista lähteneitä alustalaisia purjehtimaan pois maasta. Raati kielsi asian, mutta ilmoitti, että mikäli virolaisten alustalaisten ei annettaisi asettua kaupunkiin, he joutuisivat hankkimaan lisää ”ei-saksalaista” väkeä muualta kaupungin ylläpitämiseksi, vaikka joka kolmas Tallinnassa asuva oli jo nyt syntyisin

Ruotsista tai Tanskasta, ts. Ruotsin ja unionivaltakunnan alueelta.5 Ilmiö oli tuttu myös Ruotsin valtakunnan taloudesta huolehtineille: ruotsalainen birgittalaismunkki Peder Månsson kiinnitti vuosien 1515–25 välillä kirjoittamassaan ”Talonpojan taito” (Bondakonst) -nimisessä teoksessaan huomiota suomalaisten talonpoikaisnuorten muuttoliikkeeseen Tallinnaan ja Riikaan. Koska moni tila oli Ruotsissa autiona ja suomalaisia naisia pidettiin hedelmällisimpinä koko valtakunnassa, Peder ehdotti, että kuninkaan tulisi tukea nuorten suomalaisten muuttoa Tallinnan sijasta Tukholmaan ja Gävleen.6 Tallinnassa muuttoliike ei rajoittunut vain alempiin yhteiskuntaluokkiin. Vaikka pääosan uusista porvareista muodostivat Itämeren etelärannikon kaupungeista tulleet nuoret naimattomien kauppias- ja käsityöläiskisällit, porvareiksi ryhtyi myös Uudeltamaalta ja muualta Turun hiippakunnasta lähtöisin olleita henkilöitä. Tässä Tallinna muodosti kilpailijan Tukholmalle, jonka takamaa ulottui syvälle Varsinais-Suomeen ja Satakuntaan. Se, kumpi kaupungeista houkutteli uusmaalaisia kulloinkin enemmän, riippui Tallinnan ja Tukholman kaupan rakenteesta ja kulloisistakin suhdanteista. Rannikon ruotsinkielisen ja sisämaan suomenkielisen väestön osalta kieli ei ollut kummassakaan este. Keskiajalla puhuttu muinaisruotsi ja itämerensuomalaiset kielet olivat kaupan ja merenkulun yleiskielen keskialasaksan kanssa osa yhteistä monikielistä tilaa, jossa etnisyyttä ja kieltä tärkeämpi identiteettien muodostumisen tekijä olivat toiminnalliset verkostot sekä ylipaikallisista ja paikallisista aineksista suodattuneet sosioekonomisten ryhmien kokemukset.7 Tallinnan porvareiksi ryhtyneitä uusmaalaisia tunnetaan etenkin 1400-luvun puolimaista, Tukholmaan menneitä Tallinnan taantuman ajalta 1400-luvun lopulta. Gunvor Kerkkonen on arvioinut uusmaalaisten muodostaneen 1500-luvun alun Tallinnassa noin 11 % kaupungin väestöstä (n. 6000 henkeä), mikä on lähellä Paul Johansenin (1901–65) tekemää arviota, että n. 12 % kaupungin väestöstä olisi ollut ”ruotsalaisia”, ts. Ruotsin valtakunnasta ja Viron ruotsinkielisen kolonisaa-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

tion alueelta lähtöisin olleita ruotsin- tai suomenkielisiä henkilöitä. Erilaisten käsityöläisten sekä alempien ammattiryhmien kuten ajajien, ahtaajien ja palkollisten osalta ”ruotsalaisten” osuuden on arvioitu olleen vuonna 1538 jopa lähes neljänneksen (23–25 %). Tukholman suhteen vastaavia arvioita on vaikea tehdä, mutta nykyisen Suomen alueelta lähtöisin olleen väestönosan on arvioitu 1400-luvun lopulla olleen kaikista 5000–6000 asukkaasta noin 10–20 %. Vaikka Tallinnan raati mitä ilmeisimmin liioitteli väittäessään että 1515 joka kolmas kaupungin asukas oli syntyisin Ruotsin ja unionivaltakunnan alueelta, Turun hiippakunnasta ja Uudeltamaalta muuttaneiden määrä on ollut ajoittain huomattava. Selvää on, että he olivat tärkeä osa Tallinnan monikielistä keskiaikaista kaupunkiyhteisöä.8 TALLINNASSA KUOLLEET UUSMAALAISET JA HEITÄ KOSKEVAT LÄHTEET Kun Tallinnassa asunut tai oleskellut henkilö keskiajalla kuoli, hänen jäämistöstään ja perinnöstään määräsivät kaupungin laki ja asetukset. Kaupungin tuomiovalta koski alakaupungin muurien sisällä olevaa aluetta ja sen ulkopuolella ollutta rajamerkein erotettua kaupungin maata, jolla myös esikaupunkialueet sijaitsivat. Tallinnassa viimeistään 1405 käytössä olleen burspraken laitoksen mukaan jokaisen kiinteistönomistajan, jonka talossa joku kuoli, oli ilmoitettava asiasta raadille, ellei halunnut syyllistyä varkauteen.9 Varsinaisesta perintöoikeudesta säädettiin Lyypekin laissa, joka määritteli oikeuden kuolinpesän hallintaan. Jos joku kuoli ilman perillisiä, hänen omaisuutensa lankesi raadille, jonka tuli säilyttää sitä vuosi ja päivä. Ellei kukaan ilmaantunut vaatimaan perintöä, jäämistöstä huolehtivat nimetyt raatimiehet, kunnes oikeudenhaltija ilmaantuisi. Vuonna 1282 Tallinnaa varten hyväksytty Lyypekin lain versio takasi kaupungin tuomiovallan ulkopuolella asuneiden perillisten oikeudet jäämistöön ja säilyi sellaisenaan lain myöhemmissä Tallinnassa käytössä olleissa laitoksissa.10 Lyypekin perintöoikeus muistuttaa joiltakin osin Ruotsin valtakunnassa vuodesta 1352 käy-

tössä ollutta Magnus Erikssonin kaupunginlakia, mutta molemmat eroavat Uudenmaan maaseudulla noudatetusta yleisestä maanlaista siinä mitä miehen ja naisen osuudesta oli säädetty. Kun aviopuolisot, lapset tai muut perilliset saivat Tallinnassa tai Porvoossa sukupuolesta riippumatta perinnöstä keskenään yhtä suuren osan, peri maanlain mukaan nainen maaseudulla vain puolet siitä mitä mies, eli kolmanneksen koko omaisuudesta. Jos toinen aviopuolisoista kuoli, Tallinnan asukkaan kuolinpesä jaettiin puolison ja heidän yhteisten lastensa kesken niin, että mies sai ottaa ensin päältä haarniskansa ja hankkimansa vaatteet ja vaimo kihlasormuksensa, jonka jälkeen omaisuus tasattiin perillisille. Haarniskoita ja aseistusta oli valantehneillä porvareilla, joita koski puolustusvelvollisuus. Jos jompikumpi puolisoista kuoli eikä yhteisiä lapsia ollut, lesken oli luovutettava lähimmille perijöille puolet yhteisestä omaisuudesta. Jos vainaja oli mies, vaimo otti pesästä myötäjäisensä, ja jako miehen sukulaisten kesken tehtiin sen jälkeen. Jos joku lapsista vanhempansa kuoltua menehtyi, muut jakoivat perinnön yhtä suuriin osiin iästä riippumatta. Jos sekä vanhemmat että lapset kuolivat, perintöjärjestyksessä seuraavina olivat ensin vainajan elossa olevat isä ja äiti, sitten velipuoli ja sisarpuoli ja muut. Jos lapsi oli alaikäinen, hän peri osuutensa, mutta ei saanut sitä hallintaansa. Jos perinnöstä tuli riita, asia meni raadin ratkaistavaksi, jonka jälkeen alaikäinen saattoi ottaa osuutensa perinnöstä myös rahana.11 Erityinen Lyypekin lakiin liittynyt piirre oli kaupungin oman väestön varallisuuden turvaaminen ja sen jatkuvuuden takaaminen. Jos Tallinnan ulkopuolelta kotoisin ollut naimaton tai leskeksi jäänyt nainen nai kaupungin porvarin, joka kuoli, hän sai kaupungista pois muuttaessaan ottaa mukaansa vain sen mitä oli sinne tuonut; käytännössä myötäjäisensä sekä vanhempiensa tai sukunsa kautta tulleen perintöomaisuuden. Jos leski kuitenkin meni kaupungissa uusiin naimisiin, hän sai pitää koko leskenperintönsä sen mukaan mitä asiasta oli muuten määrätty. Jos avioliitto oli ystävien, ts. puhemiehen tai yhteisten lasten neuvon

vastainen, hän sai pitää vain hankkimansa vaatteet. Muusta erotettiin kaupungille kymmenen markkaa hopeaa ja loput jaettiin lähimpien perijöiden kesken.12 Lyypekin lain koodekseissa tai Tallinnan burpsrakessa ei ole säilynyt tietoa siitä, miten perintöoikeus raadin edessä todistettiin. Muista lähteistä selviää, että sukulaisuus piti vahvistaa hurskaista miehistä (frome man) koostuvien todistajien raadin edessä antamalla valalla vuoden ja päivän kuluessa kuolemasta. Vala vannottiin ääneen Jumalan ja pyhimysten nimissä, oikea käsi kohotettuna ja sormet ojennettuna. Vannojien ei tarvinnut olla kaupungin asukkaita tai Lyypekin oikeuden alaisia henkilöitä. Osa vannomistapahtumista merkittiin raadin Denkelbuchiin, joka oli raadin edessä julkistettuja sopimuksia, sitoumuksia ja vahvistuksia sisältänyt muistikirja.13 Koska monet perintöjutut koskettivat maantieteellisesti laajoilla alueilla vaikuttaneita verkostoja, paikalla tehdyn valan sijasta ryhdyttiin varhain hyväksymään muiden raatien tai tuomareiden edessä tehdystä valasta kirjoitettu todistus. Asiakirjaa kutsuttiin nimellä tovorsichte tai tovorsichtesbreve, ’toivomus’ tai ’toivomuskirje’, jolla ei tarkoitettu antajan toivomusta siitä, että todistus otettaisiin huomioon, vaan asiakirjan sisältämää ehdollista toivomusta, että oikeusjutusta ei aiheutuisi todistuksen jälkeen vahinkoa asiakirjan antajalle. Asiakirja oli todistus siitä, mitä antajan edessä oli valaehtoisesti vannottu, ei antajan valaehtoinen todistus siitä, että vannottu asia oli totuus.14 Perintöoikeuden vahvistuksista muodostui oma asiakirjatyyppinsä, jota 1500-luvun lopussa kutsuttiin sukukirjeeksi (Sippebrief, Besippungsurkunde), kun taas nimi tovorsichte esiintyy useimmiten vain kaupungin muistikirjoissa, joissa se tarkoittaa raadin eteen saapuneella henkilöllä ollutta toisen raadin tai tuomiovaltaisen henkilön antamaa todistusta. Myöhemmin kirjeestä käytettiin myös nimeä Erffbreff, ”perintökirje”. Asiakirjatyyppi säilyi tärkeänä todistusten muotona 1500-luvun lopulle saakka myös Suomessa.15 Tallinnaan muuttaneista henkilöistä on säilynyt tietoja Denkelbucheissa, joihin vannomistapah-

tumia merkittiin, sekä Uudenmaan tuomareiden, linnanpäälliköiden ja kirkkoherrojen antamissa tovorsichte-kirjeissä, jotka ovat säilyneet alkuperäisinä tai keskialasaksankielisinä käännöksinä raadin arkistossa. Tunnetut 170 perintöjuttua koskevat ainakin 185 Uudeltamaalta kotoisin ollutta vainajaa tai heidän Tallinnassa kuollutta lastaan, ja niissä annettiin vähintään 186 tovorsichteä. Edunsaajiksi mainitaan ainakin 338 henkilöä, joista lähes kaikki asuivat Uudellamaalla. Kaikki säilyneet uusmaalaisten perintöjä koskevat Denkelbuch-merkinnät 1486–1523 koskevat raadin edessä tehtyjä valoja, jolloin paikalla on perinnön noutajien lisäksi ollut mukana matkanneita tai Tallinnassa asuneita henkilöitä. Raadin eteen tullut ei läheskään aina ollut vainajan suora perillinen, vaan tämän tai useamman perillisen tehtävään valtuuttama henkilö; velipuoli, vävy, tai kokonaan ulkopuolinen luotettu henkilö. Raadin eteen lähtivät toisinaan myös perintöön oikeutetut naiset. Koska purjehdus oli lyhyt, kanssavannojien tuominen ei ollut ylivoimaista, mutta kirjeiden moninkertainen määrä suhteessa Denkelbuchien merkintöihin osoittaa, että sinetöidyistä todistuksista tuli 1400-luvun kuluessa normaali käytäntö. Tätä tukevat myös 1500-luvun tiedot, ettei kanssavannojien tuominen enää riittänyt vaan raati vaati kirjallisen todistuksen. Todennäköinen syy on, että vainajan kotiseudulla tuomarin, linnanpäällikön tai kirkkoherran ja käräjärahvaan edessä tehty vala oli raadin mielestä luotettavampi kuin heidän eteensä ilmaantunut sekalainen joukko kanssavannojia.16 Uusmaalaisten tätä kirjoitettaessa tunnetut tallinnanperinnöt ajoittuvat kolmeen jaksoon, joista varhaisin rypäs ulottuu 1410-luvulta 1440-luvulle (30 kpl, 17,7 %), seuraava 1497–1500 ja 1505–13 (9 kpl, 5,3 %) ja kolmas vuosiin 1523–60 (107 kpl, 62,9 %) niin, että korkein kuolleisuus osuu neljään jaksoon 1430- ja 1440-luvulle, sekä vuosiin 1532, 1540 ja 1550–51. Syynä ovat kulkutaudeista, kadoista tai muista väestökatastrofeista, kuten Tallinnan vuoden 1431 palosta aiheutuneet kuolleisuushuiput, jotka näkyvät perintötodistuksissa vuoden tai kahden viiveellä. Dokumentoituja kul-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Porvoon raadin avoimen kirjeen muotoon 5.7.1550 laadittu tovorsichte kirjeen esittäjille, Helsingan pitäjän Malmilta kotoisin oleville Mårten, Olaf ja Siffred Henderssonille, jotka olivat Tallinnassa kuolleen Mattis Henderssonin veljiä samasta isästä Hendrich Clemetssonista ja äidistä Birgitta Osmundsdotterista. Sukulaisuuden olivat vannoneet oikeaksi ”kohotetuin käsivarsin ja ojennetuin sormin Jumalan ja hänen pyhimystensä nimeen” Bertil kultaseppä (guldsmedh), Hendrich räätäli (skreddare) ja Thomas Nilsson. TLA.239.1.BC 5, 52. Kuva: Tapio Salminen.

kutaudeista aiheutuneita korkean kuolleisuuden vuosia olivat ainakin 1315/16, 1351, 1420, 1444, 1464, 1474, 1482, 1503, 1520/21, 1531/32, 1539, 1546 ja 1549/50, joissa kaikissa osa kuolemista on voinut ajoittua myös tautivuosia välittömästi seuranneisiin kevättalviin. Liivinmaalta tunnetaan myös vuosilta 1410–1560 yhteensä 33 katovuotta, jolloin viljan vienti oli kokonaan tai osittain kielletty, ja jotka osuvat toisinaan kulkutautien kanssa samoihin jaksoihin.17

Kaksi kolmasosaa Tallinnassa menehtyneistä uusmaalaisista oli 1400-luvulla lähtöisin LänsiUudeltamaalta (29/45), mutta vuosien 1520–60 vainajista yli puolet oli kotoisin Porvoon voutikunnasta (65/126). Läpi koko keskiajan huomattava osa Tallinnassa menehtyneistä uusmaalaisista oli naisia: vuosina 1520–60 Porvoon voutikunnassa 83,8 % ja Raaseporin voutikunnassa 71,8 %. Lähteiden perusteella kyseessä olivat kauppiaiden ja käsityöläisten kotitalouksiin palkollisiksi

muuttaneet rannikon vauraiden talonpoikastalojen nuoremmat tyttäret, jotka sitten avioituivat kaupunkiin. Osa lienee työskennellyt Tallinnassa lyhyemmän ajan ja palannut, mutta heidän lukumääräänsä lähteet eivät kerro. Kaikista vainajista tietoa perintötodistuksesta ei ole säilynyt. Tallinnan kaupunginvoudin tuomioiden perusteella osa naisista joutui palveluspaikassaan ahdinkoon, synnytti aviottoman lapsen ja tuomittiin lapsenmurhasta kuolemaan. Useimmat Uudeltamaalta lähtöisin olleista Tallinnassa keskiajalla kuolleista miehistä vaikuttavat olleen valantehneitä porvareita ja käsityöläisiä tai kuuluneen statukseltaan alempiin ammattikuntiin, kuten venemiehiin tai ammattikuntien ulkopuolisiin kalastajiin. Samoihin sosiaalisiin kerroksiin avioituivat myös uusmaalaiset naiset, joiden joukossa oli sekä äveriäiden kultaseppien että vähemmän varakkaiden venemiesten, ajureiden ja kalastajien vaimoja, mutta myös niitä, joiden miehet toimivat leipureina, maalareina, puuseppinä, ruukuntekijöinä, suutareina, seppinä ja kannunvalajina.18 Tallinnaan muuttaneista uusmaalaisista voidaan saada lisätietoa kaupunginkirjojen (saks. Stadbuch) avulla. Ne jakaantuivat hallinnon eri haarojen perusteella eri ryhmiin jo 1300-luvun kolmannella neljänneksellä, jolloin rekistereitä tuottivat sekä hallinnon haaroista vastanneet raatimiehet että raadin informaationhallintaa koordinoineet kaupunginkirjurit. Tärkeimpiä kaupunginkirjoja, kuten raadin päätösten kopiokirjaa (Denkelbuch), kiinteistöjen omistajanvaihdosten rekisteriä (Erbebuch), kiinteistöjen panttausten rekisteriä (Rentenbuch), tonttivero- (Schoss) ja sakkoluetteloita (Wedde), kaupungin päätiliä (Kämmereibuch) sekä porvarinvalan vannoneiden henkilöiden (Burgerbuch) ja oikeuskäsittelyn ajaksi kaupungin ulkopuolisille henkilöille annettujen suojien (Geleide) luetteloita ylläpitivät kaupunginkirjurit, jotka kirjoittivat raatimiehiltä saamansa konseptit ja yhteenvedot puhtaaksi raadin kirjurintuvassa tai raatihuoneella kaupungin tilikamarissa (Kämnerei) säilytettyihin rekisterivolyymeihin. Tallinnassa raadin alaisuudessa toimineen kaupunginvoudin rekisterit ovat säilyneet vain yhtenä 1430-luvul-

ta peräisin olevana katkelmana sekä 1570-luvulla tehtynä 1400-luvun lopun ja 1500-luvun tuomioita koskevana yhteenvetona, kun taas kaupunginoikeuden päätöksistä erilaisiin kauppa-, perintö ja muihin riitoihin on säilynyt merkintöjä 1460-luvulta alkaen. Merkittävä osa keskiaikaisista kaupunginkirjoista on julkaistu editioina 1900-luvun alkupuolella, ja ovat nykyään saavutettavissa eri tieteellisten kirjastojen digitoitujen aineistojen tietokantojen kautta, mutta huomattava määrä keskeisiä kaupunginkirjoja on myös kokonaan editoimatta, eikä niitä ole julkaistu digitaalisesti missään muodossa. Tallinnan kaupunginarkistossa on myös joihinkin kaupunginkirjojen volyymeihin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa tehtyjä käsin kirjoitettuja nimi- ja paikkakuntahakemistoja, jotka tätä kirjoitettaessa ovat käytettävissä ainoastaan paikan päällä arkistossa.19 Koska raadin arkistossa säilyneissä volyymeissä on kyse kaupungin eri toimijoiden omia tarpeitaan varten tuottamasta materiaalista, tiedot keskittyvät kiinteistöjen omistusoikeuteen sekä erilaisiin kiinteistöjä, kaupankäyntiä ja ammatinharjoitusta koskeviin, maksuihin, oikeusjuttuihin ja velvoitteisiin. Lyypekin oikeuden mukaan kiinteistön myynti ja panttaus tuli vahvistaa raadin edessä. Kiinteistöjen kannalta tärkeimpiä ovat saanto- ja luovutusrekisterit, jotka alkavat muurin ympäröimän alueen laajennuksen jälkeen vuodesta 1312 ja jatkuvat katkeamattomana sarjana kauas uuteen aikaan.20 Erityisen mielenkiintoisia ovat rekisterien perusteella todennettavat kiinteistöjen omistusketjut, joista säilynyt materiaali ja myöhempien tutkijoiden tekemät rekonstruktiot auttavat ymmärtämään erilaisten sosioekonomisten ryhmien sijoittumista kaupungin eri alueille. Ongelmana kuitenkin on, että osa rekisterimateriaalista on jo syntyaikanaan jäänyt tavalla tai toisella vaillinaiseksi, minkä seurauksena omistusketjuja koskevat päätelmät saattavat olla virheellisiä tai harhaanjohtavia. Tämä koskee erityisesti tonttien ja niillä olleiden kiinteistöryhmien identifioimista; keskiajalla tonttimaan omisti kaupunki, kun taas itse kiinteistö oli lain sallimin ehdoin myytävissä ja pantattavissa olevaa perin-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Tallinnan raadin edessä tehtyjä kiinteistöjen panttauksia koskevan pergamenttikoodeksin aukeama. Foliokokoisen koodeksin korkeus on noin 35 ja leveys 25 cm, ja sen kahteen palstaan jaetut 136 sivua käsittävät kaikkiaan 1470 kaupunginkirjurien tekemää merkintää vuosilta 1382–1518. Vasemmalla alhaalla yhteenveto ja tiedot Olef Laurenssonin lesken Barbara Broken huoltajien raadin edessä 2.4.1498 Barbaran kuolinvuoteellaan tekemästä Olefin entisen talon lahjoituksesta Olevisten kirkolle. Kuva. Tapio Salminen. PergRB 1181, TLA.230.1.A.a.3, f. 100a.

töomaisuutta. Talojen sijaintia rekistereissä ei määritelty tonttien tai kadunnumeroiden avulla, vaan katujen nimellä ja suhteessa naapurikiinteistön omistajiin, jotka hekin ajan myötä vaihtuivat.21 Tallinnassa keskiajalla talon omistaneen tai talonomistajan palveluksessa olleen henkilön vaiheita tutkittaessa onkin aina syytä käydä läpi kaikki mahdollinen ajateltavissa oleva alkuperäismateriaali, sellaisetkin rekisterit ja arkistokokonaisuudet, joissa tutkimuskohteen ei olettaisi lähtökohtaisesti esiintyvän. Raadin keskiaikaisen arkiston lisäksi valantehneisiin porvareihin ja muihin asukkaisiin liitty-

vää materiaalia on säilynyt Suuren kauppiaskillan sekä muiden kiltojen ja veljeysten arkistoissa, keskiajan osalta jonkin verran myös pyhän Nikolauksen ja Olavin kirkkojen sekä kaupungin keskiaikaisten hospitaalien (pyhä Henki, pyhä Johannes) arkistoissa. Kauppiaiden osalta on muistettava, että Suuren killan jäseniksi otettiin vain Tallinnassa porvarisvalan vannoneita ja aviossa eläviä suurkauppiaita, mikä käytännössä tarkoitti laajaa kauko- ja tukkukauppaa käyneitä, itämerensaksalaiseen ryhmään kuuluneita henkilöitä. Vuonna 1423 kilta sulki ulkopuolelleen kaikki jälleenmyyntiä ja pienimuotoista kauppaa käyneet

kauppiaat (nk. krämer) sekä puodinpitäjät, jotka viimeistään tuolloin kiinnittyivät aiemmin pääosin käsityöläisistä koostuneeseen pyhän Knutin kiltaan. Kuten Anu Mänd on todennut, Knutin killasta tuli keskiajan lopun kuluessa eräänlainen tärkeimpien käsityöläisten (kultasepät, sepät, räätälit, leipurit jne.) sateenvarjo-organisaatio, jossa vähintään 1500-luvun ensimmäiselle neljännekselle saakka toimi myös kauppiasosakunta. Siihen kuuluivat paitsi jälleenmyyjät, myös ne kaukokauppaa käyneet henkilöt, jotka eivät päässeet Suuren killan jäseniksi. Mahdollista on, että monet kaupunkiin Uudeltamaalta asettuneet kauppiaat kuuluivat juuri tähän Knutin killan osastoon. Veljeysten arkistoista tärkein on naimattomista kauppiaista ja Tallinnassa oleskelleista kesteistä koostunut Mustapäiden veljeskunnan arkisto, josta suurinta osaa säilytetään Hampurin vapaakaupungin arkistossa. Tallinnan kaupunginarkistossa säilytetään myös muutamaa kymmentä yksittäisten, lähinnä 1500-luvulla toimineiden kauppiaiden arkistoja, jotka ovat päätyneet raadin arkistoon perinnönjakoja koskeneiden riitojen seurauksena.22 Tallinnan kaupunginarkistossa säilynyt keskiaikainen ja 1500-luvun materiaali muodostaa valtavan aineiston, jonka avulla voidaan tutkia yksittäisten ihmisten kohtaloita kaupungissa. Aineisto on niin laaja, ettei kukaan voi hallita sitä yksin tai olla varma siitä, että on kyennyt kaivamaan esiin kaikki mahdolliset yksittäisestä henkilöstä säilyneet tiedonmurut. Kun tähän materiaaliin yhdistetään keskiaikaisen ja 1500-luvun Ruotsin valtakunnan alueelta säilynyt aineisto, voudintilien luettelot, asiakirjat ja kirjeenvaihto, on tuloksena kokonaisuus, jonka avulla keskiajan lopun ja uuden ajan alun väestön muuttoliikkeitä, verkostoja ja yhteyksiä voidaan seurata erittäin monipuolisella, joskin työläällä tavalla. ”VANTAALAISET” TALLINNASSA Nykyisen Vantaan kaupungin ja keskiaikaisen Helsingan kirkko- ja hallintopitäjän alueelta Tallinnaan lähteneet ja siellä ennen vuotta 1560 menehtyneet 20 vainajaa on esitetty kartassa 1.

Näistä nykyisen Vantaan alueen kylistä oli varmuudella lähtöisin viisi, kaikki naisia (nr. 2, 10– 12, 21). Vantaan alueen ulkopuoliseen Helsingan hallinto- ja kirkkopitäjän kylistä vainajia tunnetaan yksitoista, viisi naista (13–143, 16–17, 20) ja viisi miestä (4, 7, 16, 18–19). Yhden miehen (5) ja kolmen naisen (6, 8, 15) kotikylää ei tiedetä. Lisäksi karttaan on merkitty Viipurin linnan alaiselta alueelta kotoisin ollut Peder Naghepauelsson (1), joka saattaa olla ollut lähtöisin Sipoon hallintopitäjän Nackskogista tai Helsingan hallintopitäjän Nackbölestä, jotka molemmat kuuluivat Helsingan kirkkopitäjään, sekä sukupuoleltaan tuntematon Tallinnassa kuollut lapsi (9). Muuttoliikettä oli myös toiseen suuntaan, Tallinnan lähistön rannikolla asuneen Niclis Swrenpä -nimisen sepän (3) nimeltä tuntemattoman sisaren aviomies laivuri Henrik haki 1440-luvulla Helsingan pitäjässä Viipurin linnanpäälliköltä Karl Knutssonilta tovorsichten saadakseen haltuunsa lankovainajansa Tallinnan porvari Henrik Karmanin haltuun tallettamat rahat. Karttaan on merkitty myös Söderköpingissä kuollut Hyvinkäältä kotoisin ollut Laurens Olsson (B1), sekä nykyisen Vantaan Tolkbystä ja Skattmansbystä lähtöisin olleet Tukholman porvarit Magnus Martinsson ja Hans Laurensson Krochfot (B2–3).23 Mitä näiden henkilöiden asuinpaikoista Tallinnassa tiedetään? Käsittelen seuraavassa vain ne, joiden asuinpaikka joko tiedetään tai joiden osalta on tietoa, jota ei löydy vuonna 2013 julkaistusta Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiajan historiasta. Kuten jo artikkelin alussa totesin, käyn seuraavassa läpi vain miehet. MIEHET: PORVAREITA JA AHTAAJIEN RENKEJÄ Viipurin linna ja sen alaista aluetta läänityksenä kesästä 1442 kesään 1448 pitänyt Karl Knutsson (Bonde) antoi Helsingan kirkkopitäjässä paastonajan ensimmäisenä sunnuntaina 1443–48 kaksi tovorsichteä, jotka on kirjoittanut ruotsiksi sama kirjuri. Niistä toinen koskee Baggbölestä kotoisin olleen Magnus Baggen ja Jöns Magnussonin oikeutta Tallinnassa porvarina kuolleen veljensä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Helsingan pitäjästä kotoisin olleet Tallinnassa kuolleet vainajat. Kirkkopitäjän rajat on merkitty karttaan punaisella, hallintopitäjän pohjois- ja itäraja sinisellä ja Vantaan alue harmaalla. Numeroista katso artikkelin teksti. Kartta: Mikael Manninen ja Tapio Salminen 2013.

Oleff Magnussonin (A4) perintöön ja toinen pitäjässä asuneen Jöns Olafssonin ja tämän jakoveljien oikeutta Tallinnassa porvarina kuolleen veljensä laivuri Ingen (Olafsson) perintöön (A5). Molemmissa tapauksissa lesket olivat kieltäytyneet luovuttamasta sisarusten perintöosaa, ja molemmat olivat etunimensä perusteella lähtöisin joko Helsingin pitäjästä, muualta Turun hiip-

pakunnasta tai Tallinnan ruotsinkielisen väestön keskuudesta. Oleff Magnussonin leski oli nimeltään Ramborg, laivuri Ingen lesken nimen on kirjuri kirjoittanut ensin Ingerd, mutta korjannut sitten Elineksi. Sama kirjuri on kirjoittanut myös Karl Knutssonin läänityskaudella Helsingin pitäjässä pyhän Pietarin istuimen muistojuhlana (22.2.) 1443–48 päivätyn tovorsichten, joka koskee

edellä mainittua laivuri Henrikin ja Tallinnan porvarin Henning Karmanin riitaa laivurin langon seppä Niclis Swrenpän (A3) Karmanin haltuun tallettamista rahoista. Karman (kärrymies) oli ajuri, joka ajoi kaupungissa ja sen lähialueella rahteja yhden hevosen vetämillä nelipyöräisillä vaunuilla.24 Kirjeiden perusteella Oleff Magnusson ja laivuri Inge olivat kuolleet ”nyt vuosi sitten”, eli paastonajan alussa 1443–47, ilmeisesti 1444 tai 1445. Inge-nimeä esiintyy 1540-luvulla maakirjoissa Helsingan pitäjässä vain Mätäojan itäpuolen Röckisbyssä (Michel Ingesson), sisämaassa Klemetskogissa (Morthen Ingesson) ja Baggbölen naapurina ylävirtaan Vantaanjoen toisella puolella olevassa Staffansbyssä (Jöns Ingemundsson).25 Oleffia tai Ingeä ei mainita säilyneessä porvarinvalan vannoneiden henkilöiden luettelossa, joka alkaa vuodesta 1409. Koska luettelossa on aukko 1439–44, molemmat lienevät ryhtyneet porvareiksi vasta 1430- ja 1440-lukujen taitteessa. Nimeä Inge ei esiinny porvarisvalan vannoneissa 1409–38, kun taas ilman patronyymiä mainittuja Olaf-nimisiä uusia porvareita oli vuosina 1411, 1421/23 ja 1431–38 yhteensä yhdeksän. Osa heistä tunnetaan myös muista saman ajan kaupunginkirjoista, mutta kenenkään identifioiminen Baggbölestä lähtöisin olleeksi Oleff Magnussoniksi ei toistaiseksi ole mahdollista.26 Jo maaliskuussa 1400 ja uudelleen toukokuussa 1402 Tallinnan raati myönsi suojan eräälle Ynga Olauessonille tulla hoitamaan kaupunkiin jotakin asiaansa. Aikajänteen perusteella on juuri ja juuri mahdollista että 1440-luvulla kuollut Inge Olafsson olisi saattanut ryhtyä Tallinnan porvariksi jo vuosien 1403 ja 1409 välillä, mutta kyseessä on voinut olla myös muu sukulainen tai kokonaan toinen henkilö.27 Myöskään Ramborgia ja Elinea en toistaiseksi ole onnistunut identifioimaan lähteistä. Tallinnan 1430- ja 1440-luvun tonttiveroluetteloista on säilynyt vain katkelmia, joissa Oleff Magnussonia tai Inge Olafssonia ei mainita. Vielä 1440-luvulla porvarina ollut Henning Karman saattaa kuitenkin olla ollut sama Hennik (Hennyke, Henneke) Karman, joka maksoi tonttiveroa 1421–22 ja 1424

väkirikkaalla ja taajaan rakennetulla alueella Olevisten kirkon ympäristössä.28 Kattavimmat tiedot Tallinnaan porvareiksi ryhtyneistä Helsingan pitäjän asukkaista ovat nykyisen Helsingin kaupungin alueelta Hindersnäsin (Meilahti, Heikinniemi) ja Töölön seudulta kotoisin olleesta Olef Laurenssonista (A7), joka vannoi porvarisvalan Tallinnassa 5.12.1460 ja teki siellä testamenttinsa 21.3.1476. Tallinnan kaupunginkirjuri Johannes tor Hoven laatimasta asiakirjasta on säilynyt sekä paperille tehty luonnos että Olefin ja hänen kuolinpesänsä valvojikseen asettamiensa Arndt Blomen, Simon van der Ozen ja Peter Zellen sinetöimä pergamenttiasiakirja. Testamentin kaava perustuu Tallinnassa käytössä olleeseen malliin, jota kaupunginkirjurit käyttivät jo 1414.29 Tallinnassa vähintään 16 vuoden ajan kauppiaana toiminut Olef Laurensson omisti kuolemansa aikoihin perintömaata Helsingan pitäjässä, Uudellamaalla sijainneen laivan, kaupunkitalon Tallinnassa sekä irtainta, joka koostui kauppatavarasta, kiinteistöjen irtaimistosta ja rahasta. Hindersnäsin ja Töölön kylissä vanhemmiltaan perimänsä maan Olef testamenttasi siellä asuneelle täyssisarelleen Margaretalle, kun taas Santahaminassa asunut velipuoli Peter sai 20 Riian markan arvosta viljaa ja suolavelkojaan anteeksi. Peter sai myös Olefin hopealla silatun vyön ja tikarin, Margareta 10 Riian markkaa rahaa. Sisarenpojalleen Laurensille Olef antoi 20 markan osuuden omistamassaan laivassa sekä flanderilaista kangasta. Ajan tavan mukaan Olef testamenttasi rahaa myös Tallinnan alueen teiden ylläpitoon ja useille Tallinnan kirkoille, joista ensimmäisenä mainitaan pyhä Olavi, sitten Piritan luostari, Tallinnan tuomiokirkko, pyhän Nikolauksen kirkko ja pyhän Gertrudin kappeli Suuren Rantaportin edessä. Pyhän Olavin ja pyhän Nikolauksen kirkot olivat Tallinnan seurakuntakirkkoja, kauppiaiden ja merenkulkijoiden suojeluspyhimyksen pyhän Gertrudin kappeli sijaitsi sataman läheisyydessä. Kotipitäjänsä pyhän Laurentiuksen kirkolle eli Helsingin pitäjän kirkolle Olef lahjoitti 18 Riian markan arvoisen uuden ehtoolliskalkin. Tallinnan kirkkojen jälkeen testamentissa mainitaan myös kaksi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Olef Laurenssonin omistama ja vaimolleen Barbaralle 1476 testamenttaama talo (kiinteistö nr. 166) sijaitsi nykyisessä osoitteessa Tolli 3 (ensimmäinen ovi vasemmalla) vastapäätä Tallinnan kaupunginarkiston nykyistä sisäänkäyntiä. Kuva: Tapio Salminen. Olef Laurenssonin omistaman ja hänen leskensä Barbaran 1498 pyhän Olavin kirkolle lahjoittaman kiinteistön sijainti käy ilmi Tallinnan kaupungin teknillisen toimiston vuonna 1885 laatimasta kiinteistökartasta, johon se voidaan paikallistaa Tallinnan raadin arkistossa keskiajalta lähtien säilyneiden katkeamattomien kiinteistöluetteloiden avulla. Kiinteistö sijaitsi kartan keskellä olevan Olevisten kirkon pohjoispuolella olevassa korttelissa Tolli-kadun (Zollstrasse) etelälaidalla (nr. 166). Kadun pohjoispuolella siitä viistosti oikealle sijaitsi 1400-luvun alussa Turun entisen pormestarin Wulfard Rosendalin kadunkulmassa 1400-luvun alussa omistama suuri kiinteistö (nr. 7), jonka pohjoisreunassa olivat vielä 1885 tornin jäänteet. Kauppias Johan Grystin talon Pitkälläkadulla (kiinteistö nr. 10) omisti 1510-luvulla hänen tyttärensä, turkulaisen laivurin Hans Suurpään leski Gertrud, joka oli läheisissä kauppasuhteissa Turun tuomiorovasti Paavali Scheeliin. Kuva: Situationsplan der Stadt Reval, herausgegeben vom Technischen Bureau des Stadtamtes, 1885. EAA.854.4.46.

kirkonmiestä, Johan Kothusen ja Laurentius, jotka molemmat saivat hopeisen lusikan. Testamentissa lahjoitetun irtaimen ja muun arvo oli yhteensä 3 Reinin guldenia ja 71 Riian markkaa, mikä vastasi karkeasti kahta keskikokoista maatilaa Uudellamaalla. Kaupungin varakkaimpiin porvareihin Olef ei kuulunut, eikä hänen testamenttinsa toimeenpanijoissa ole raadin jäseniä.30 Testamentin mielenkiintoisin osa koskee Olefin Tallinnassa omistamaa taloa ja tonttiin kuulunutta varastopihaa (myn husz vnd hoff), jotka hän jätti kaikkine kiinteistössä olleine kauppatavaroineen, talon tarpeineen, takorautaisine kaluineen ja elintarvikkeineen (viljaa, suolaa ja maltaita) vaimolleen Barbaralle, joka sai myös puolikkaan Olefin Uudellamaalla omistamasta laivasta. Laiva oli ilmeisesti sama, josta Olef oli antanut 20 Riian markan osuuden sisarenpojalleen Laurensille. Samalla Olef ilmoitti, että oli muistanut sukulaisiaan ja ystäviään testamentissaan eritoten siksi, että nämä antaisivat Barbaran jatkaa elämäänsä huoletta. Testamentin perusteella avioliitto oli lapseton. Koska kaupungin porvarin nainut leski sai pitää koko entisen miehensä kuolinpesästä saamansa perinnön, Olef varmisti talon, varastotilojen ja pariskunnan liiketoiminnan säilymisen vaimonsa hallinnassa testamentilla. Samalla hän pyrki välttämään tilanteen, jollainen oli 1440-luvulla syntynyt Oleff Magnussonin ja laivuri Ingen perinnöistä, kun lesket olivat riidelleet uusmaalaisten sukulaisten kanssa siitä, mitä kenellekin kuului. Porvarin leski saattoi jatkaa liiketoimintaa miehensä kuoltua itsenäisesti, kunnes hankki rinnalleen uuden kumppanin ja avioitui. Olefin laivassa Barbaran yhtiökumppanina oli Olefin sisarenpoika Laurens, jonka kanssa suvun kaupankäynti Uudeltamaalta saattoi jatkua Hindersnäsin, Töölön ja Santahaminan seudulla vaikuttaneen perheen yrityksenä.31 Missä Olef Laurenssonin Tallinnassa omistama talo sijaitsi? Tallinnan kiinteistöjä koskevista lähteistä selviää, että Barbara ei pysynyt leskenä kauan, vaan avioitui porvarinvalan vuonna 1477 vannoneen Hinrik van den Broken kanssa ilmeisesti jo samana vuonna 1477. Hinrik lienee sama

laivuri (schipper) Hinrik van dem Broke, joka kuljetti rahteja ja omaa kauppatavaraansa Tallinnan ja Lyypekin välillä 1480-luvun alussa. Kun Hinrik kuoli, jälleen leskeksi jääneen Barbaran (nyt nimellä Broke) huoltajat Arndt Blome ja Herman satulaseppä ilmoittivat raadin edessä 2.4.1498, että kuolinvuoteellaan oleva Barbara luovutti talon pyhän Olavin kirkolle ehdolla, että kirkon esimiehet maksaisivat siitä vuosittain 50 Riian markan vuokran hänen lähimmille perillisilleen. Huoltajat vannoivat raadin edessä, että Barbara noudatti tässä ensimmäisen miehensä Olef Laurenssonin tahtoa, jonka mukaan talo tuli lesken kuoltua antaa pyhän Olavin kirkolle. Olef Laurenssonin talosta raadin muistikirjaan 1498 tehdyn merkinnän mukaan se sijaitsi ”Pyhän Olavin kirkon takana Gerd Witten talon vieressä”. Myöhempien tietojen perusteella kyseessä oli kiinteistö nr. 166 nykyisen Tolli-kadun keskivaiheilla vastapäätä Tallinnan kaupunginarkiston pääsisäänkäyntiä. Barbaran toinenkin avioliitto vaikuttaa olleen lapseton. Vuonna 1462 pöytäkillan jäseneksi otettu ja 1470 porvarinvalan vannonut Arndt Blome toimi Barbaran huoltajana jo 1476. Olef ja Arndt vaikuttavat aloittaneen uransa Tallinnassa samoihin aikoihin ja kuuluivat lähes samaan ikäryhmään. Kyseessä olivat naapurit: Blomen talo sijaitsi Lai-kadun puolella (kiinteistö nr. 163) vastapäätä Olevisen kirkon tornia, jossa hän luovutti sen hallinnan Tallinnan porvari Zorges Huldermanille omaa ja vaimonsa syytinkiä vastaan 1498. Arndtin vaimo oli talon entisen omistajan leski.32 Nykyisen Tolli-kadun itäpäässä ja Pikk-kadun varrella Suuren Rantaportin takana ja pyhän Olavin kirkon ympärillä asui läpi keskiajan Suomesta lähtöisin olleita tai sinne yhteyksiä pitäneitä kauppiaita, joista osa kohosi merkittäviin asemiin Turussa tai Tallinnassa. Olef Laurenssonia lähes vastapäätä sijaitsi 1300- ja 1400-lukujen vaihteessa Wulfard Rosendahlin talo. Tallinnassa 1378 kauppiaana toiminut Wulfard mainitaan Turussa 1386 porvarina ja 1394 pormestarina, mutta palasi sitten viimeistään 1400 Tallinnaan, jossa sai haltuunsa Pikk- ja Tolli-katujen kulmassa Rantaportin puolella olleen talon. Hän oli vaimoineen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Wulfardintakainen torni nykyisessä, 1980-luvun lopulla restauroidussa asussaan (kujan vasemmassa reunassa keskellä). Alun perin muiden kaupunginmuurin puolustustornien kaltainen kolmikerroksinen torni rakennettiin 1370–90, mutta purettiin alinta kerrosta lukuun ottamatta ja muutettiin porttirakennukseksi ilmeisesti viimeistään 1870-luvulla. Kuva: Tapio Salminen. (Tornista: Mäeorg 2017.)

ensimmäisiä Tallinnan porvarispariskuntia, joka 1411 asettui syytingille vastaperustettuun Piritan luostariin. Wulfardin mukaan on nimetty hänen talonsa kohdalla Suuresta Rantaportista länteen ollut torni; ilmeisesti siksi, että hän vastasi 1300ja 1400-lukujen taitteessa tornin asevarastosta ja sen avaimista.33 Tätäkin mielenkiintoisempi, suoraan Olefin lesken Barbaran arjen elämään liittynyt omistus sijaitsi entistä Wulfardin taloa vastapäätä Tollija Pikk-katujen kulmassa, jossa kulmatalo (kiinteistö nr. 9) sekä sen vieressä Pikk-kadun puolella ollut talo (nr. 10) yhdistettiin vuonna 1889 kau-

pungin tyttökouluksi. Pikk-kadun puoleisen kiinteistön omisti 1400-luvun lopulla Johan Gryst, joka kuului kaupungin rikkaimpiin ja merkittävimpiin kauppiaisiin. Gryst vannoi porvarisvalan Tallinnassa 1478, oli raatimies vuodesta 1480 ja pormestari vuodesta 1490. Hän oli saanut talon apeltaan Tideke van Ostenilta ja antoi sen 1501 tyttärensä Gertrudin myötäjäisinä vävylleen laivuri Hans Suurpäälle. Samana vuonna porvarisvalan vannonut Hans kuului Turussa vaikuttaneeseen Suurpään sukuun. Hansin kuoltua 1510 Gertrud jatkoi kauppahuoneen toimintaa leskenä ja oli läheisissä suhteissa Turun tuomiorovastiin

Tolli-kadun ja Suuren Rantaportin alue kesällä 2008 Olevisten kirkon tornin kattotasanteelta kuvattuna. Vasemmassa alanurkassa Olef Laurenssonin talon kohdalla oleva osin myöhäiskeskiaikainen kiinteistö. Siitä oikealle Johan Grystin ja hänen tyttärensä Gertrudin hallussa ollut kiinteistö sisäpihoineen. Pitkänomainen tontti, sisäpiha ja sen varrella olleet varastorakennukset olivat tyypillisiä keskiajan lopun kauppiastaloille kaikkialla Itämeren alueella. Huomaa varastorakennuksen ullakolta esiin työntyvä nosturi, jonka avulla kauppatavaroita voitiin nostaa varastoon ullakkokerokseen. Kuva: Tapio Salminen.

Paavali Scheeliin. Lapsena 1480- ja 90-luvuilla isänsä taloudessa asunut Gertrud tunsi varmasti lähes seinänaapurissa asuneen Olef Laurenssonin lesken Barbaran.34 Seuraavat tiedot Tallinnassa kuolleista Vantaan ja Helsingin alueelta kotoisin olleista miehistä ovat vasta vuosilta 1550–51 ja liittyvät tuolloiseen korkeaan kuolleisuuteen. Toinen vainajista oli Tallinnassa asunut, Malmilta kotoisin ollut Mattis (Mats) Hendersson (A18), jonka veljet Morthen, Oleff ja Sefferd saivat Porvoon raadilta Neitsyt Marian visitaation jälkeisenä lauantaina (5.7.) 1550 tovorsichten ottaakseen haltuunsa Matsin jäämistön Tallinnassa. Veljeksistä Morten omisti 1540-luvun maakirjojen mukaan Malmilla tilan ja talon, jossa asui 1548 seitsemän täysi-ikäistä henkilöä ja jonka verosta poika Olaff Mortensson vastasi 1556. Huomionarvoista on, että todistus

haettiin Porvoon raadilta, jonka edessä sukulaisuussuhteen vannoivat oikeaksi Malmilta kotoisin olleet Bertiil Gulsmedh, Hendrich Skreddare ja Thomas Nilssonn. Heistä ainakin Bertil kultaseppä ja Henrik räätäli ovat todennäköisesti olleet Porvoon valantehneitä porvareita juuri ennen kuin porvoolaiset määrättiin muuttamaan vastaperustettuun Helsinkiin.35 Toukokuun ensimmäisenä päivänä 1551 Helsingin kuninkaankartanon (kirjeessä Helsingborgh, Helsingin linna) vouti Erik Spora vahvisti sinetillään avoimen kirjeen muotoisen tovorsichten siitä, että kirjeen esittäjät, Tallinnassa kuolleen venemiehen (myndricka) Jönss Perssonin (A19) setä Erick i Brendöö ja Jönsin veli Hindrik Persson olivat tämän ainoat perilliset. Asian olivat vakuuttaneet Erik Sporan edessä pitäjässä asuvat hyvät miehet eli rälssimiehet. Kirjeen mukaan

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Jöns oli ollut Tallinnassa venemiehenä nimeltä mainitsemattoman leskirouvan palveluksessa. Erik ja Henrik saivat Jönsin jäämistön haltuunsa kolme viikkoa myöhemmin 24.5. Tallinnassa, minkä kaupunginkirjuri merkitsi kirjeen osoitepuolelle. Merkinnän mukaan Jöns oli venemiehen renki (munderckes knecht), ei siis ammattikuntaan kuulunut varsinainen venemies eli ahtaaja. Kenen palveluksessa hän 1540-luvun lopulla oli, on tuntematonta, mutta Brändöstä tai lähiseudulta (Viik,

Herttoniemi) kotoisin olleilla Jönsillä, Henrikillä ja heidän sedällään Erikillä oli selvästi suhteita alueen rälssiin. Erik onkin Brändön Erik Philpusson, joka 1555 oli verotalonpoika, mutta omisti rälssimaata Bocksbackassa ja piti Brändössä hallussaan rälssiä.36 Malmin Mats Henderssonin tavoin Jöns oli pitäjän laivureiden, kauppiaiden ja vauraiden maanomistajien piiristä Tallinnaan venemiehen oppiin lähtenyt mies. Kummankin miehen asuinpaikka Tallinnassa on toistaiseksi tuntematon.

LÄHTEET JA VIITTEET Arkistot Kansallisarkisto, Voudintilit [KA ja volyymin numero] Tallinnan kaupunginarkisto (Tallinna Linnaarhiiv, TLA). Fond 230., Nimistu 1 (Tallinna Magistraat, Der Revaler Magistrat). Alaviitteessä on ilmoitettu käytetyn kokonaisuuden signum. Käytetyt kokonaisuudet: A.a.14, A.a.35b, A.d.13, BC 5, 12 ja 36A, B.N. 1:II ja Fond 230.1-III.

Situationsplan der Stadt Reval, herausgegeben vom Technischen Bureau des Revaler Stadtamtes, Reval, 1885. Eesti Rahvusarhiiv, Kaardide infosysteem, EAA.854.4.46.

Painetut lähdejulkaisut ja tietokannat Diplomatarium Fennicum [DF], http:// df.narc.fi/, käytetty 5.5.2021.

Tiik, 1966–69, Leo, Väljavõtteid Tallinna vanimatest kinnisturaamatutest. TLA, käsikirjoitus.

John Granlund (toim.), 1983: Peder Månssons Bondakonst jämte parallelltexter utgiven med inledning och kommentar. Almqvist & Wiksell.

Kirjallisuus Jorma Ahvenainen 1965: Der Getreidehandel Livlands im Mittelalter. Societas scientiarum Fennica, Commentationes humanarum litterarum, 34:2. Suomen Tiedeseura.

Liv-, Est- und Kurländisches Urkundenbuch [LECUB], I:13–14. Bearb. von Madlena Mahling, Klaus Neitmann und Matthias Thumser. Böhlau Verlag, 2018–20. Das Revaler Burgerbuch 1409–1624 [BB 1409–1624]. Hrsg. v. O. Greiffenhagen. Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 6. Revaler Estn. Verlagsgenossenschaft 1932. Revaler Geleitsbuch-Bruchstücke 1365– 1458 [Gbuch 1365–1458]. Hrsg. von Paul Johansen. In: Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 4. Revaler Estn. Verlagsgenossenschaft 1929.

Das Revaler Pergament-Rentenbuch 1382–1518 [PergRB]. Hrsg. von Artur Plaesterer. Publikationen aus dem Revaler Stadtarchiv, 5. Revaler Estn. Verlagsgenossenschaft 1930.

Torsten Derrik, 2000: Das Bruderbuch der Revaler Tafelgilde (1364–1549). Edition Wissenschaft Reihe Geschichte Band, 59. Tectum Verlag. Nils Friberg 1983: Stockholm i bottniska farvatten. Stockholms bottniska handelsfält under senmedeltiden och Gustav Vasa. Monografier utgivna av Stockholms kommun. Stockholms kommun. Tuuli Heinonen 2021: The social and material world of medieval and early modern (c. 1200–1650) villages in

southern Finland. Archaeologia medii aevi finlandiae, XXVIII. Society of Medieval Arhaeology in Finland. Paul Johansen & Heinz von zur Mühlen 1973: Deutsch und Undeutsch im mittelalterlichen und frühneuzeitlichen Reval. Ostmitteleuropa in Vergangenheit und Gegenwart, 15. Böhlau Verlag. Tiina Kala (toim.), 2019: Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv. Tiina Kala 2019: Rahvastik. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv. Tiina Kala & Inna Põltsam-Jürjo 2019: Hoolekanne ja tervishoiu korraldus. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 325–327. Tiina Kala, Anu Mänd & Erki Russow 2019: Keskaja Tallinna Ajaloo allikad. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 53–57 Gunvor Kerkkonen 1974: Finnland – natürliches nördliches Hinterland Revals durch Jahrhunderte. I. Bog, et al. (toim.), Wirtschaftliche und soziale Strukturen im saekularen Wandel. Festschrift für Wilhelm Abel zum 70. Geburtstag. Schriftenreihe für ländliche Sozialfragen, 70. Schaper, 518–543.

Gunvor Kerkkonen 1949: De nyländska Revalsarven under 1500-talet. Nyländska Studier, 2. Svenska Litteratursällskapet i Finland, Historiska och Litteraturhistoriska Studier, 24. SLS, 139–164.

tic translocality in the medieval Baltic Sea. Teoksessa: Lene Melheim et. al. (toim), Comparative perspectives on past colonisation, maritime interaction and cultural integration. Equinox Publishing Ltd., 129–148.

Juhan Kreem 2019: Keskaja Tallinna uurimine, Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 47–53.

Tapio Salminen 2001: Rosendal, Wulfard (K noin 1411). Suomen Kansallisbiografia, http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/8269/.

Juhan Kreem & Erki Russow 2019: Linnaruumi kujunemine ja asutuse iseloom. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 85–94

Tapio Salminen 2012: Uusmaalaisten Tallinnanperinnöt 1350–1560 – Uusmaalaste Tallinna-pärandused 1350.– 1560. aastal. Teoksessa: Erki Russow (toim.), Padise ja Vantaa: Keskiaja sild Padise ja Vantaa vahel – Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä. Padise Vallavalitsus ja Vantaan kaupunki/ historiatoimikunta, 183–258.

Marko Lamberg 2013: A Finnish Minority Identity within the Merchant Community of Late Medieval Stockholm? Teoksessa: Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen & Tom Pettitt (toim.), Guilds, Towns, and Cultural Transmission in the North, 1300– 1500. University Press of Southern Danmark, 91–108. Heinz von zur Mühlen 1970: Drei Revaler Einwohnerlisten aus dem 15. und 16. Jahnhundert. Zeitschrift für Ostforschung, 19 (1970), 699–744. Kalmer Mäeorg 2017: Wulfarditagune torn. Tallinna linnaarhiiv, blog, 21.3.2017, https://linnaarhiiv. wordpress.com/2017/03/21/wulfarditagune-torn/, käytetty 15.9.2021. Anu Mänd 2013a: Membership and Social Career in Tallinn Merchants’ Guilds. Teoksessa: Lars Bisgaard, Lars Boje Mortensen & Tom Pettitt (toim). Guilds, Towns and Cultural Transmission in the North, 1300–1500. University Press of Southern Denmark, 229−250. Anu Mänd 2013b: Kaupmeheproua Gertrud ja tema hauaplaat Risti kirikus. Tuna. Ajalookultuuri ajakiri, 4 (2013), 26−35 Anu Mänd 2019: Usuliset vennaskonnad ja ametialaste ühenduste usuelu. Teoksessa: Tiina Kala (toim.), Tallinna Ajalugu I, 1561. aastani. Tallinna Linnaarhiiv, 300–302. Margareta Naum 2015: Migration, identity and material culture: Hansea-

Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingan pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki. Tapio Salminen 2016: Obscure Hands – Trusted Men. Textualization, the Office of the City Scribe and the Written Management of Information and Communication of the Council of Reval (Tallinn) before 1460. Tampere University Press (http://tampub.uta.fi/ handle/10024/98249). Tapio Salminen 2018: ”Suomalaisuus” ja ”muukalaisuus” kokemuksena keskiajalla. Teoksessa: Marko Lamberg et al. (toim.), Satunnaisesti Suomessa. SKS, 17–36. Kari Tarkiainen 1990: Finnarnas Historia i Sverige, 1. Suomen Historiallinen Seura. Riikka Väisänen 2016: Kolme kylää. Vantaan keskiajan ja uuden ajan alun kyläntonttien arkeologiset tutkimukset 2008–2014. Vantaan kaupunginmuseo. Justyna Wubs-Mrozewicz 2004: Interplay of identities: German settlers in late medieval Stockholm. Scandinavian Journal of History, 29:2, 53–68 Loppuviitteet 1 Heinonen 2021, 205–209; Väisänen 2016, passim; Salminen 2013, 311–346. 2 Salminen 2012, 183–257; Salminen 2013, 354–380.

Tallinnan keskiajan historiasta tässä ja seuraavissa kappaleissa ks. Salminen 2013 ja, Salminen 2016 sekä Tiina Kala (toim.) 2019. 4 Tallinnan väkilukua koskevista tutkimuksista ja arvioista Salminen 2016, 52–54, 184–185, 580 ja Kala 2019, 131–140. 5 TLA, A.a.14. f. 26a. 6 John Granlund (toim.), 1983, 20. 7 Salminen 2018, 17–36; WubsMrozewicz 2004, 53–68; Lamberg 2013, 91–108; Naum 2015, 129–148; Tukholman ja Tallinnan takamaa-alueista Friberg 1983 ja Kerkkonen 1974, 518–543. 8 Kerkkonen 1949, 150, 153; Salminen 2012, 185; Johansen & von zur Mühlen 1973, 123–125; Tiina Kala (toim.) 2019, 135–140; Tarkiainen 1990, 25–26, 32–39. 9 Salminen 2012, 193–194, Johansen & von zur Mühlen 1973, 61, Anhang 1: D, E § 30. 10 Tallinnassa käytössä olleista Lyypekin lain koodekseista, Magnus Erikssonin yleisestä maanlaista, lakien editioista sekä tässä ja seuraavissa kappaleissa mainituista lain kohdista tarkemmin Salminen 2012, 192–197 ja Salminen 2103, 354–356. 11 Salminen 2012, 192–197, Salminen 2103, 354–356. 12 Salminen 2012, 192–197, Salminen 2103, 354–356. 13 Salminen 2012, 198–201, Salminen 2103, 356–357. 14 Salminen 2012, 198–201, Salminen 2103, 356–358. 15 Salminen 2012, 198–201, Salminen 2103, 356–358. 16 Uusmaalaisista vainajista laajemmin Salminen 2012, 183–257, Salminen 2013, 354–380. 17 Salminen 2012, 183–257, Salminen 2013, 354–380; Kala & Põltsam-Jürjo 2019, 326; Katovuosia olivat ainakin 1412, 1414–16, 1421, 1433–34, 1437, 1451, 1457, 1476– 77, 1482, 1501–2, 1504–6, 1509, 1517, 1524–25, 1528, 1539–42, 1549–51, 1553 ja 1555, Ahvenainen 1965, 210. 18 Salminen 2013, 359–360. 19 Keskiajan (virolaisen periodisaation mukaan vuoteen 1561) Tallinnan tutkimushistoriasta ja lähteistä sekä kaupunginkirjoista laajemmin Kreem 2019, 47–53 ja Kala, Mänd & Russow 2019, 53–57, sekä Salminen 2016,

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

385–390; Salminen 2016, 91–109; Killoista Mänd 2013a, 229−250. 20 Salminen 2016, 194–201, 385–390 21 Tallinnan topografiasta ja kadunnimistä Kreem & Russow 2019, 85–94; Laajimpia yksittäisten tonttien ja niillä olleiden kiinteistöjen omistushistoriaa koskevia rekonstruktioita on Leo Tiikin kokoama monisataasivuinen koneella kirjoitettu rekisteri, josta on käyttökopio Tallinnan kaupunginarkistossa, Tiik 1966–69. Rekisteri perustuu laajaan lähdemateriaaliin, mutta yksittäisten kiinteistöjen omistushistoriassa on toisinaan virheitä, minkä vuoksi tiedot on aina tarkistettava varsinaisista lähteistä eikä rekisteriä voi käyttää yksinomaisena tiedonlähteenä; Vuosilta 1481 ja 1538 säilyneet asukasluettelot (omistaja tai vuokraaja 1481) ja tonttiveroluettelon (saks. Schoss, 1538) on julkaissut Heinz von zur Mühlen 1970. Myös osa 1300- ja 1400-lukujen säilyneistä tonttiveroluetteloista on editoitu, ks. Salminen 2016, 280–290; Knutin killan arkisto TLA, fond. 190. 22 Mänd 2013a, 232–235; Veljeyksistä Mänd 2019, 300–302. 23 Salminen 2013, Liite 3A. 24 Oleff Magnusson: TLA, BC 36A, 130 (pap. orig.), DF 2508, Salminen 2012, B8, Salminen 2013, Liite 3:A4; Inge [Olafsson]: TLA, BC 36A, 132 (pap. orig.), DF 6651 ja 2509. Salminen 2012, B9, Salminen 2013, Liite 3:A5; Niclis Swrenpæ: TLA, BC 36A, 118 (pap. orig.), DF 6650 ja 2504, Salminen 2012, B7, Salminen 2013, Liite 3:A3; Karman, Johansen & von zur Mühlen 1973, 161. 25 KA 2920:96, 67, 10; KA 2961:15, 34, 5. 26 BB 1409–1624, Oleff Kulpesuen knecht 1411, 2a, Olef Keyser, 8d ja 10b,Olef bekerwerter 1431, 8a; Olef Wiborch 14.12.1431, s. 11, 8a; Oleff Oleues knecht tenetur totum et denarium servitorum 1433, 8e; lutke Oleff dedit 1 gulden 1433, 8e; Oleff Sperling 7.4.1435, 91, Oleff Andersson 15.6.1435, 15, 9b, Oleff Sallenpaine 2.5.1438, 10a. 27 Gbuch 1365–1458, 899, 937. 28 TLA, A.d.13, f. 8r:22 ja 9v:2, mahdollisesti sama Henning Karman molemmissa, A.d.13, f. 21r:8 ja f. 94v:16. Kaikkien mainintojen perusteella samassa kiinteistössä asui useita

muita tonttiveroa maksaneita, mikä viittaa vuokrataloon. 29 Olef Laurensson: Salminen 2013, Liite 3:A7; BB 1409–1624, 14b; Testamentin teksti tunnettiin Suomessa pitkään vain Reinhold Hausenin vuonna 1935 julkaisemana Johannes tor Hoven paperille laatimaan luonnokseen perustuvana puutteellisena editiona: DF 6676. Olen julkaisut sekä luonnoksen (TLA230.1.B.N. 1:II, Oleff Laurensson) että varsinaisen pergamenttiasiakirjan (TLA.230.1-III B, 15) tekstit: Salminen 2013, Liite 1:2. Pergamenttiasiakirja on julkaistu editiona myös LECUB I:13, nr. 419. 30 Salminen 2013, liite 3:A7 ja s. 275, 337, 352, 362, 368–369, 375; Johannes Kothusenin ja Laurensin titteli on pappiin tai raatimieheen viittaava herra (here), mutta Kothusen -nimistä raatimiestä ei tunneta Tallinnasta tuolta ajalta. Laurens saattaa olla sama köyhä ja sairaalloinen pappi Laurens (dem armen kranken preser heren Laurens), jolle Tallinnan porvari Bengt Koppesleger antoi testamentissaan 1480 yhden Riian markan, LECUB I:14, 188. 31 Salminen 2013, 355–356. 32 PergRB 1181; Hinrik van dem Broke (Broeke), BB 1406–1624, 19; Hinrik van dem Broke: LECUB I:14, 305 (1481), 516 ja 559 (1482), 879 (1483); Arndt Blome: Derrik 2000, 375 ja BB 1409–1624, 18a. Tiik 1966–69, kiinteistöt nr. 166, 162, 163.TLA, A.a.35b, 105a, 107a. 33 Salminen 2001. 34 Mänd 2013b, 26−35; Tiik 1966–69, kiinteistöt nr. 9 ja 10. 35 TLA.230.1.BC 5, 52; Salminen 2012, B64 ja Salminen 2013, liite 3:A18. 36 TLA.230.1.BC 12, 2; Salminen 2012, B71, Salminen 2013, liite 3: A19, ja s. 285–286, 289.

WWW.VERIFONE.FI

LEIKKASIMME MAKSAMISEN HINTAA. NYT ALKAEN

19,90€ /KK

Valitse haluamasi Verifonen maksupääte ja päivitä korttisopimuksesi Verifonen korttisopimukseen. Saat nyt molemmat helposti samasta paikasta ja säästät selvää rahaa. Verifonen korttisopimukseen kuuluu aina myös raportointipalvelu.* Huippuluokan maksupääte ja Verifonen uusi korttisopimus alkaen vain 19,90 €/kk. Soita myyntiimmeja teemme juuri sinulle sopivan tarjouksen! SOITA 09 477 433 40 JA SÄÄSTÄ. Lisätietoja ja palvelevat jälleenmyyjämme löydät osoitteesta www.verifone.fi

hkitön Mas iin! nen ja ris is Uusi ilmai Verifonen päätte lu m/tilaa laskupalve i mash.co h käyttöös Tilaa Mas

* Verifonen raportointipalvelu kerää maksupäätteesi tapahtumat määrittämiisi ryhmiin ja lähettää ne päivittäin tapahtumien vastaanottajalle. Tapahtumien päivittäinen seuranta, korjaukset ja kuukauden vaihteen tilanteen selvittäminen on vaivatonta ja nopeaa.

VERIFONE FINLAND OY Vantaankoskentie 14 C, 01670 Vantaa, Puh. 09 477 433 40, myynti@verifone.fi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022 Pinni 2-3_2018_A4.indd 1

Feb/26/2018 11:07

”Sillä miehemme kuolivat vihollisen käsissä Saksassa” Lillaksen tila ja 30-vuotinen sota TUULI HEINONEN & OLLI BÄCKSTRÖM

Matthaeus Merianin piirros keisarillisesta skanssista Pommerissa vuonna 1630. Kuva on vuonna 1646 julkaistusta kirjasta Theatrum Europaeum 1646. Kuva: Wikimedia commons.

LOPPUTALVESTA 1632 Suomen kenraalikuvernööri Gabriel Oxenstierna sai kirjeen Helsingin pitäjästä.1 Kirjeen olivat laatineet kolme pitäjässä asuvaa naista, Lisbet Jakobsdotter Clemetskogista, Anna Olufsdotter Mårtensbystä ja Anna Persdotter Skomakarbölestä. Naisia yhdistävä asia, joka oli myös ajanut heidät laatimaan kirjeen, oli se, että jokaisen puoliso oli edellisenä kesänä kaatunut Saksassa vihollisen käsissä. Leskeys oli tehnyt naisista suojattomia, joten nyt he pyysivät kenraalikuvernööriltä apua epävarmassa taloudellisessa tilanteessaan. Vaikka itse kirjeen allekirjoittaneet naiset astuvat historiallisiin lähteisiin ensi kertaa kirjeensä kautta, heidän puolisoistaan voidaan löytää enemmän tietoa erilaisista lähteistä. Erityisen kiinnostava hahmo on Anna Olufsdotterin aviomies Simon Matsson, joka oli kotoisin Lillaksen tilalta Helsingin pitäjän Mårtensbyn kylästä. Simonin ja hänen sukunsa tarina on hyvä esimerkki siitä, kuinka Helsingin pitäjän asukkaat eivät jääneet syrjään historian tapahtumista. Lisbetin ja kahden Annan kirje avaakin kiinnostavan kurkistusaukon siihen, kuinka kolmikymmenvuotisena sotana tunnettu, ympäri Eurooppaa levinnyt konflikti vaikutti ihmisten arkeen ja elinehtoihin myös Helsingin pitäjässä. HELSINGIN PITÄJÄ JA UUDEN AJAN ALUN SODAT 1630-luvun alkuun mennessä sodankäynnin aiheuttamat rasitukset olivat ehtineet käydä tutuiksi myös Helsingin pitäjän asukkaille. Ruotsi oli 1500-luvun puolivälin jälkeen jatkuvasti mukana sodissa, mikä vaikutti valtakunnan talonpoikien elinehtoihin monin tavoin. Osa maaseudun kylien asukkaista joutui osallistumaan itse sotatoimiin osana Ruotsin armeijaa, ja vihollisen joukot aiheuttivat tuhoa myös Etelä-Suomen siviiliväestön keskuudessa. Esimerkiksi vuonna 1577 venäläiset tekivät Uudellemaalle ryöstöretken, joka ulottui myös Helsingin pitäjään tuhoten useita tiloja, varastaen runsaasti irtainta omaisuutta ja vieden vankeinaan suuren joukon pitäjän asukkaita.2

Uuden ajan alun sodat koskettivat myös sotatoimialueiden ulkopuolella asunutta siviiliväestöä.3 Sodankäyntiä varten valtion oli löydettävä sotamiehiä ja resursseja heidän ylläpitämisekseen, ja talonpojat kantoivat vastuuta molemmista. Jalkaväen sotilaat rekrytoitiin talonpoikien muodostamista ruoduista, ja vaikka värvätyksi päätyi usein renki tai isännän poika tai vävy, joskus myös itse isännät joutuivat sotaväkeen, mikä merkitsi vaikeuksia tilan ylläpidolle.4 Talonpoikien verotaakka kasvoi 1500-luvun lopulla, ja ilmasto kylmeni samaan aikaan, mikä heikensi maanviljelyn tuottavuutta. Monet tilat autioituivat 1500-luvun jälkipuolella kasvavan rasituksen vuoksi, ja vaikka osa palautuikin viljelyyn veronmaksussa tapahtuneiden katkosten jälkeen, monet jäivät pysyvästi autioiksi myös Uudellamaalla.5 Vaikka 1500-luvun viimeiset vuosikymmenet ja 1600-luku olivat aikaa, jolloin moni tila taisteli olemassaolostaan, osa talonpojista selvisi vaikeista ajoista hyvin, ja pystyi jopa parantamaan asemaansa. Varakkaat talonpojat saattoivat hankkia autioituneita tiloja itselleen, ja laajentaa näin maaomaisuuttaan luoden itselleen suurtilan.6 Rat-

Helsingin pitäjästä kotoisin olleiden ratsumiesten leskien lähettämän kirjeen kopio on säilynyt osana Kansallisarkiston Voudintilit-kokoelmaa. Kuva: Kansallisarkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Lillaksen tila sijaitsi Mårtensbyn kylän peltojen keskellä omalla saarekkeellan, joka erottuu nykyään metsiköityneenä kumpareena (kuvassa vasemmalla). Kuva: Tuuli Heinonen.

sumiehen varustaminen kruunun joukkoihin oli myös keino, jolla talonpojat saattoivat parantaa asemaansa. Ratsumiehen varustaminen tarkoitti 1600-luvun alussa tilalle verohelpotuksia, mutta lisäksi mahdollisuuksia parantaa asukkaiden sosiaalista asemaa. Vaikkei ratsupalvelu enää 1600-luvun alussa merkinnytkään automaattisesti pysyvien rälssioikeuksien saamista, tarjosi se talonpojille kuitenkin väylän kohota jopa rälssiin asti.7 Varjopuolena ratsupalvelussa oli sen kalleus: monilla talonpojilla ei ollut varaa varustaa ratsusotilasta, sillä hevonen ja muut varusteet tulivat kalliiksi. Jos sotilas kuoli sotaretkellä, ratsupalvelun jatkaminen vaati uudestaan suuria investointeja.8 Riskeistä huolimatta monet Helsingin pitäjän tilat varustivat 1500–1600-luvuilla ratsumiehiä, ja monet tiloista erottuivat muista talonpoikaistiloista varakkuudellaan ja kontaktiverkostoillaan, jotka ulottuivat aatelin ja kaupunkien porvareiden pariin.9 Myös Mårtensbyssä sijainnut Lillas kuului pitäjän varakkaisiin ratsutiloihin 1600-luvulla. Tilan asukkaat osasivat luovia eri yhteiskuntaluokkien keskuudessa, ja heidän kontaktinsa ulottuivat pitäjän ulkopuolelle. Tästä tilalla asuneella suvulla oli 1600-luvun alussa jo pitkät perinteet.10

TALONPOIKAISKAUPPAA JA RATSUMIEHIÄ – LILLAKSEN TILA MUUTTUVASSA MAAILMASSA Anna Olufsdotterin mies Simon Matsson kuului sukuun, jolla oli ollut vahva asema Helsingin pitäjässä jo keskiajan lopulla. 1500-luvun alkupuolella Simonin isoisän isoisä Göran Bonde pyöritti laajamittaista talonpoikaiskauppaa, jossa hän välitti pitäjän eri puolilta etenkin puuta ja eläinperäisiä tuotteita Suomenlahden yli Tallinnaan, ja kuljetti sieltä takaisin talonpojille esimerkiksi suolaa ja viljaa.11 1500-luvun puolivälissä kaupankäynti alkoi kuitenkin vaikeutua kiristyvien rajoitusten ansiosta, ja onkin epäselvää, kuinka kauan tila jatkoi sen harjoittamista. Viimeinen tieto tilan asukkaiden purjehduksista Suomenlahden yli on vuodelta 1571, jolloin tilan isäntä Mats Bengtsson kuljetti yhdessä Otaniemen Henrik Perssonin kanssa sotaväkeä Viipuriin ja Tallinnaan.12 Tämän jälkeen lähteet eivät kerro Matsin purjehtineen enää Suomenlahdella, vaikka hän jatkoikin tilan isäntänä aina kuolemaansa asti 1590-luvun alussa. Mats jätti jälkeensä lesken ja ainakin kolme poikaa, Andersin, Mårtenin ja Simonin. Pojat olivat isänsä kuollessa ilmeisesti vielä melko nuoria, sillä heidän äitinsä vastasi tilan veroista useita

Lillaksen asukkaat hankkivat 1500-luvun jälkipuoliskolla useita tuontiastioita, muun muassa Kölnissä tai Frechenissä valmistetun kannun. Kuva: Nora Salonen/Vantaan kaupunginmuseo.

vuosia 1590-luvulla. Vuoteen 1598 mennessä Anders otti lopulta tilan vastuulleen, ja nuoresta iästään huolimatta hänellä oli tässä vaiheessa suunnitelmia tilan kehittämiseksi. Tilan rakennuksia oli alettu kunnostaa ehkä jo Matsin ollessa isäntänä, mutta 1600-luvun alussa Anders ja hänen veljensä uudistivat asuinympäristöään voimakkaasti. Tilalle rakennettiin uusi kivikellari mahdollisesti uuden päärakennuksen perustukseksi, hankittiin lasi-ikkunoita, joista osassa oli maalauskoristelua, ja rakennettiin kaakeliuuni. Tällaiset piirteet olivat 1600-luvun alussa vielä tyypillisempiä porvarin tai paikallisen aatelismiehen kotona kuin talonpoikaistilalla.13 Andersin ja hänen veljiensä suunnitelmat eivät kuitenkaan rajoittuneet tilan rakennuksiin, vaan he alkoivat lisäksi varustaa ratsumiestä vuonna 1603. Todennäköisesti veljesten suunnitelmana oli parantaa tilan sosiaalista asemaa ratsupalvelun kautta, ja tilan rakennettu ympäristö muokattiin näiden tavoitteiden mukaiseksi. Ratsumiehen varustaminen ei sujunut ongelmitta, vaan jo vuonna 1606 siihen tuli katkos, kun koko Mårtensbyn kylä läänitettiin Daniel Golowitz -nimiselle aatelismiehelle, joka toimi ratsuväen kapteenina. Katkos jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Golowitzin kuoltua tila palasi harjoittamaan ratsupalvelua jälleen vuonna 1614. Tässä vaiheessa veljeksistä Mårten otti vastuulle tilan viljelyn, ja Simon ryhtyi tilan ratsumie-

heksi. Andersin kohtalo ei selviä lähteistä, mutta hän ehti joko kuolla tai muuttaa tilalta ennen vuotta 1614. Joka tapauksessa hän oli perheellinen mies, sillä hänen tyttärensä Alissa mainitaan myöhemmin tilalla tehdyn perinnönjaon yhteydessä.14 Simon ehti toimia tilan ratsumiehenä 17 vuotta, mikä oli kunnioitettava saavutus ratsusotilaalle. Hänen joukko-osastokseen vakiintui jo varhaisessa vaiheessa, viimeistään vuonna 1621, Claes Bertilsonin komppania, jonka mukana hän lähti myös viimeiselle sotaretkelleen Saksaan 1630-luvun alkaessa.15 Tässä vaiheessa Simon ei ollut enää mikään nuorukainen, vaan kokenut ratsumies, jonka vaimo jäi kotiin odottamaan miehensä paluuta. REINHOLD WUNSCHIN ESKADROONA Helsingin pitäjästä vuonna 1630 värvätyt ratsusotilaat päätyivät mukaan Saksaan suuntautuneeseen sotaretkeen. Niin ratsuväki kuin myös jalkaväen ruotumiehetkin koottiin Helsingin pitäjästä osana vanhaa Porvoon linnalääniä. Ennen joukkojen lähettämistä matkaan niistä järjestettiin katselmus (Munster). Heinäkuussa 1630 järjestetyssä Porvoon läänin katselmuksessa saatiin kokoon 233 ratsusotilasta. Reinhold Wunschin (”Reinholt Wönsk”) komennossa oli 120 porvoolaista ja Claes Bertilsonin komppaniassa oli 103 miestä Sipoosta ja Helsingin pitäjästä. Kolmas Porvoon läänin ratsusotilaiden päällikkö oli Clas Munk, joka komensi vain kym-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

mentä helsinkiläistä ja sipoolaista.16 Myös seuraavana vuonna järjestettiin Porvoon läänin ratsusotilaiden katselmus, mutta siihen ilmaantui enää 113 ratsusotilasta.17 Helsingin pitäjästä ja muualta Uudeltamaalta värvätyt ratsusotilaat muodostettiin komppanioiksi, joiden nimellinen ylipäällikkö oli kesällä 1630 kenraali Åke Tott.18 Saksassa suomalaiset ratsusotilaat järjestettiin aluksi kahteen eskadroonaan, joita komensivat Torsten Stålhandske ja Reinhold Wunsch.19 Koska uusmaalaiset ratsusotilaat järjestettiin komppanioiksi vasta heinäkuussa 1630, he eivät vielä ehtineet mukaan maihinnousun ensimmäiseen aaltoon, jossa suomalaisia edustivat vain Stålhandsken hakkapeliitat.20 Mitä ilmeisimmin ensimmäiset uusmaalaiset ratsusotilaat laivattiin Saksaan elokuun ja marraskuun 1630 välisenä aikana, minkä jälkeen heidän seitsemän komppaniaansa järjestettiin Wunschin johtamaksi eskadroonaksi. Toukokuussa 1631 Saksaan laivattiin vielä viisi komppaniaa suomalaista ratsuväkeä Hans Eckholtin komennossa. Näiden komppanioiden pääasiallisin värväysalue vaikuttaa kuitenkin olleen Varsinais-Suomi eikä Uusimaa.21 Ratsusotilaan koulutus alkoi heti hänen astuttuaan palvelukseen, ja se jatkui läpi koko hänen sotilasuransa: Kustaa II Aadolfin tiedetään jär-

jestäneen sotaharjoituksia Tukholman liepeillä aivan ennen Saksaa suuntautunutta sotaretkeä, kun taas sotakentillä harjoituksia järjestettiin osana suurten taisteluiden esivalmisteluja.22 Koska kotimaiset ratsusotilaat lukeutuivat lähes yksinomaan kevyeen ratsuväkeen, heille annettu asekoulutus rajoittui tyypillisesti miekan ja pistoolien käyttöön. Suomalaisen ratsusotilaan varustamisvaatimuksiin kuuluivat voimakas hevonen, satula, miekka, kaksi pistoolia sekä suojavarusteet eli haarniska ja kypärä. Jälkimmäisten varusteiden hankkiminen oli usein haasteellista, sillä Suomessa oli vain vähän haarniskojen takojia tai niiden myyjiä.23 Käytännössä monia aseita ja varusteita varmaankin haalittiin uudestaan kokoon paikan päällä Saksan sotanäyttämöllä. Kustaa II Aadolfin sotaretkeä varten koottujen suomalaisjoukkojen lähtösatama oli Turku. Matka Itämeren ylitse kesti noin kolme viikkoa, ja merikuljetusten määränpääsatama oli usein Pommerin rannikolla sijainnut Wolgast, joka oli päätynyt ruotsalaisten hallintaan aivan sodan alkuvaiheessa.24 Aikalaispamfleteissa kuvattiin Saksaan saapuneiden eksoottisten suomalaisten luomaa vaikutusta. Fyysisesti suomalaisia kuvailtiin pienikokoisiksi ja pitkähiuksisiksi, ja että he olivat samanaikaisesti sekä ketteriä että vahvoja.

Alankomaalaisen Jacob Duckin kuvaus marssille tai taisteluun valmistautuvista sotilaista, n. 1630luvun puolivälistä. Kuva: Wikimedia commons.

Mannereurooppalaisista ammattisotilaista poiketen suomalaiset eivät epäröineet tarttua tarvittaessa kuokkaan ja lapioon, vaan suhtautuivat heille määrättyihin linnoitustöihin nöyrästi ja kuuliaisesti.25 Saksassa kiersi myös huhuja, että ruotsalaisten saavuttamat taisteluvoitot olivat suomalaisten ja lappalaisten sotilaiden harjoittaman noituuden ansiota.26 Ruotsalaisten palveluksessa ollut aikalaiskronikoitsija Friedrich Spanheim kumosi nämä huhut keisarillisten levittäminä valheina omassa vastapropagandassaan.27 Palvelukseen astuttuaan kaikki sotilaat olivat 1600-luvun armeijoissa alituisessa hengenvaarassa. Väkivaltaa suuremman uhan muodostivat kulkutaudit, jotka olivat lähes arkinen ilmiö joukkojenkuljetuslaivoissa, sotilasleireissä ja talvikortteereissa. Uusmaalaiset hakkapeliitat joutuivat itse kokemaan kulkutaudin kauhut pian Saksaan saavuttuaan. Wunschin eskadroona sijoitettiin loppuvuodesta 1630 Stettiniin, missä riehui vakava ruttoepidemia. Stettinin varuskuntaan kuuluneen skottilaisen palkkasotilas Robert Monron mukaan tauti vaivasi ruotsalaisia ja saksalaisia sotilaita enemmän kuin kovakuntoisia skotteja.28 Monron skottilaisessa itsekehussa saattoi olla jotain perää. Marraskuussa 1630 laaditun vahvuusluettelon mukaan Wunschin eskadroonan kokonaisvahvuus Stettinissä oli 350 miestä, joista 100 oli listattu sairaiksi. Monron omasta Mackeysin rykmentin 806 skottisotilaasta oli samaan aikaan sairaana 206 miestä eli suomalaisia suhteellisesti vähemmän.29 Suomalaisten sotilaiden suhteellisen suurta sairastumisastetta selitti kenties synnynnäinen aliravitsemus ja muita eurooppalaisia vähäisempi vastustuskyky aikakauden kulkutaudeille.30 Vuoden 1631 alussa laaditun vahvuusluettelon mukaan Wunschin eskadroonan miesvahvuus oli enää 300 miestä. Tämä tarkoitti sitä, että puolet sairastuneista ei palannut eskadroonan riveihin. Mahdollisesti suuri osa heistä oli talven aikana kuollut ruttoon.31 HAKKAPELIITAT SOTATOIMISSA Suomalaisten ratsusotilaiden sotatoimet Pommerissa ja Mecklenburgissa koostuivat ensisijai-

sesti keisarillisten joukkojen hallussaan pitämien kaupunkien ja linnakkeiden saartamisesta. Koska ratsujoukoilla ei ollut roolia suoranaisissa piiritysoperaatioissa, heidän sodankäyntinsä muodoksi vakiintui kahakointi vihollisratsuväen kanssa. Suomalaisten ratsusotilaiden sotatoimet vuoden 1630 aikana tulevat näkyviksi lähinnä aikalaiskronikoissa esitettyjen anekdoottien tasolla. Englantilainen William Watts mainitsi kronikassaan ”erään ruotsalaisen everstin Suomesta”, joka Rostockin ulkopuolella joulukuussa 1630 käydyssä ratsuväen taistelussa rynnäköi kaksi kertaa vihollisen rivien välitse. Jälkimmäisessä rynnäkössä suomenruotsalainen tempaisi erään keisarillisen kapteenin hevosensa selästä ja kantoi tämän omalle puolelle vankinaan.32 Friedrich Spanheim puolestaan kertoi, että kun Kustaa II Aadolf oli loppukesästä 1630 ollut vaarassa joutua Garzin linnoituksesta ulos hyökänneiden italialaisten ratsusotilaiden vangiksi, suomalaiset hakkapeliitat olivat rientäneet apuun ja pelastaneet kuninkaansa vihollisen kynsistä.33 Spanheimin tarinalle löytyy tukea Ranskan kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmasta. Ilmeisesti Ranskan kuningas Ludvig XIII:n tai kardinaali Richelieun tiedoksi tarkoitetussa asiakirjassa kerrotaan Kustaa II Aadolfin joutuneen tiedusteluretkellään Garzin liepeillä keisarillisten vangiksi, mutta että hänet ”pelastettiin suomalaisten toimesta.”34 Helmikuussa 1631 Ruotsin armeija PohjoisSaksassa jakautui kahtia. Armeijan yksi puolisko jatkoi taistelua keisarillisten varuskuntia vastaan Mecklenburgissa ja Ala-Saksin valtakunnanpiirissä, ja toinen puolikas suuntasi kuninkaan itsensä johtamana etelään ja kohti Saksin vaaliruhtinaskuntaa. Wunschin ja Stålhandsken eskadroonat siirtyivät kuninkaan johtamaan kenttäarmeijaan, kun taas Hans Eckholtin eskadroona jäi Mecklenburgiin. Keväällä Stålhandsken 400 miehen ja Wunschin 300 miehen vahvuiset eskadroonat yhdistyivät yhdeksi ratsuväenrykmentiksi, jota komensi korkea-arvoisempana upseerina Stålhandske.35 Huhtikuussa kuninkaan kenttäarmeija valtasi Frankfurt an der Oderin kaupungin. Hakkapeliitat eivät vaikuttaneet kärsineen siinä ope-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Saksalainen pamfletti vuodelta 1632 kuvaa kuvitteellista lappalaista, liivinmaalaista, irlantilaista sekä skottia. Kuva: Wikimedia commons.

Ruotsalaisten leiri Werbenissä vuonna 1631. Siellä Simon Matsson näyttää kaatuneen taistelussa. Kuva: Matthaeus Merian 1646/Wikimedia commons. 36

raatiossa miestappioita, sillä toukokuun alussa heidän miesvahvuutensa oli yhä samat 700 ratsusotilasta.36 Itse asiassa Stålhandsken johtaman rykmentin vahvuus jopa kasvoi kesällä, sillä heidän asettuessaan Werbenin sotilasleiriin 20. kesäkuuta hakkapeliittoja oli jo 800 miestä. Vahvuusluettelon perusteella Stålhandsken rykmenttiin ohjattiin ratsusotilaita itägötanmaalaisten väliaikaisesti lakkautetusta eskadroonasta. Kaikki hakkapeliitat eivät siis joka tilanteessa olleet aina suomalaisia.37 Hakkapeliittojen seuraava vahvuusluettelo löytyy Breitenfeldin kuuluisalta taistelupäivältä 17. syyskuuta (vanhalla juliaanisella päiväyksellä 7. syyskuuta). Tuolloin miesvahvuus oli supistunut 700 ratsusotilaaseen, eli rykmentti oli menettänyt kesän aikana sata miestä. Osa miesvahvuuden vähenemisestä selittynee sillä, että itägötanmaalaisia palasi takaisin omaan eskadroonaansa, joka muodostettiin uudelleen elokuussa 1631.38 Wunschin hakkapeliitat menettivät silti 58 miestä kaatuneina vuoden 1631 aikana.39 Nämä raskaat tappiot selittyvät paitsi syyskuussa käydyllä Breitenfeldin taistelulla, niin myös sillä aiemmalla taistelulla, jonka hakkapeliitat kävivät kreivi Johann Tillyn keisarillista armeijaa vastaan Werbenissä heinäkuun lopulla. Robert Monron mukaan keisarillisten tappion Werbenissä sinetöi 800 ”hakkapeliitan” raju vastahyökkäys Tillyn tuhatta kyrassieeria vastaan.40 Raskaasti haarniskoidut kyrassieerit olivat keisarillisen ratsuväen ehdotonta eliittiä, eikä heidän lyömisensä ole voinut onnistua ilman merkittäviä tappioita suomalaisten puolella. Mikäli Lillaksen tilan ratsusotilas Simon Matsson todellakin menetti henkensä kesällä 1631, on hyvin mahdollista, ellei jopa todennäköistä, että hän kaatui juuri Werbenin taistelussa. LILLAKSEN RATSUTILAN JA ANNAN MYÖHEMMÄT VAIHEET Ratsupalvelu Lillaksen tilalla ei päättynyt Simonin kuolemaan Saksassa kesällä 1631, vaikka uuden ratsusotilaan löytäminen vaati hieman järjestelyä. 1630-luvun alkuun saakka ratsumies oli löydetty perheen piiristä, mutta Simonin kuoltua tilalla siirryttiin käyttämään palkattua ratsumies-

tä. 1640-luvun alussa tilaa isännöineen Mårten Matssonin poika Claes toimi ratsusotilaana muutamia vuosia, mutta muuten Simonin kuoltua tilan ratsumiehet palkattiin perheen ulkopuolelta.41 Vaikka tilan näkökulmasta Simonin kuolema ei välttämättä merkinnyt suurta muutosta elinkeinoihin, Simonin vaimolle Anna Olufsdotterille se merkitsi suurta mullistusta, kuten Gabriel Oxenstiernalle lähetetty kirje osoittaa. Leskeys ei sinänsä ollut poikkeuksellinen tilanne sotilaan vaimolle 1600-luvulla, vaan monet naiset menettivät aviomiehensä suurvalta-ajan sotaretkillä. Monet sotaan lähteneiden tilallisten lesket jäivät miestensä kuoltua vastuuseen tilojen ylläpidosta ja veronmaksusta siihen asti, että he avioituivat uudestaan tai heidän lapsensa tulivat täysi-ikäisiksi ja ottivat tilan vastuulleen. Vaikka tilan hoitaminen ei ollut leskelle usein helppo tehtävä, se tarjosi kuitenkin turvaa elämään.42 Anna Olufsdotter ei kuitenkaan saanut miehensä Simonin kuoltua Lillasta hoidettavakseen, sillä Simonin veli Mårten oli vastannut tilasta jo veljensä eläessä. Vaikka Gabriel Oxenstierna myönsi vastauksena kirjeeseen leskille oikeuden nauttia samoista oikeuksista kuin silloin, kun heidän miehensä olivat elossa, Annan asema tuskin vahvistui, sillä hänellä ei ollut omaa tilaa vaan Lillas kuului hänen langolleen Mårtenille. Valitettavasti säilyneet lähteet eivät kerro, mitä Annalle tapahtui kirjeen lähettämisen jälkeen. Vuonna 1635 häntä ei mainita tilan asukkaiden joukossa henkikirjassa, joten vaikuttaa siltä, että hän lähti Lillaksesta melko pian miehensä kuoleman jälkeen.43 Hän saattoi esimerkiksi löytää uuden aviomiehen, mikä olisi parantanut omaisuutta vaille jääneen lesken asemaa. Toisaalta on myös mahdollista, ettei hän elänyt pitkään miehensä jälkeen, mikä voisi myös selittää hänen katoamisensa lähteistä. Joka tapauksessa on selvää, ettei Annan elämä jatkunut entisellään Simonin menehdyttyä. LOPUKSI Lillaksen asukkaat ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka jokaisen suomalaisen 30-vuotisessa sodassa taistelleen ratsumiehen vaiheet linkittyvät heidän

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Viimeistään 1600-luvun alussa Lillakseen rakennettiin kivikellari. Kuva: Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

läheistensä elämään. Toisille, kuten Lillasta isännöinneille veljeksille, Ruotsin 1600-luvun sodat toivat vaurautta ja hyvän aseman yhteisössään. Silti sodan käänteet koskettivat myös vauraita tiloja. Kesällä 1631 Mårten menetti Simonin kuollessa ratsumiehensä, mutta myös veljensä, joten menetys ei hänen näkökulmastaan ole ollut vain taloudellinen. Vielä enemmän Simonin kuolema on vaikuttanut hänen vaimonsa elämään, johon leskeys on tuonut suuren inhimillisen menetyk-

sen rinnalle uudenlaisen epävarmuuden tulevaisuudesta. Juuri tämä epävarmuus sai Annan kirjoittamaan kirjeen, jonka ansiosta hänestä jäi edes yksi maininta historiallisiin lähteisiin. Vaikka Annan muista vaiheista ei tiedetäkään mitään, voidaan olla varmoja, että Ruotsin suurvalta-ajan sodankäynti oli tiiviisti yhteyksissä niihin. Legendaaristen hakkapeliittojen sotaretket Euroopassa vaikuttivat ratkaisevasti myös heidän läheistensä elämään aina Helsingin pitäjässä asti.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet Bibliothèque nationale de France (BnF), Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne 1554–1664.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Uudenmaan voutikunnan tilejä.

Kustaa II Aadolf ja 30-vuotinen sota. Gaudeamus.

Krigsarkivet (KrA), Rullor 1620– 1723.

Kansallisarkisto, Läänintilit, Uudenmaan ja Hämeen läänin tilejä.

Kirjallisuus Richard Brzezinski & Richard Hook, 1993: The Army of Gustavus Adolphus: Cavalry. II. Osprey.

Georg Haggrén 2011. Colonization, Desrtion and Entrenchment of Settlements in Western Nyland ca. 1300–1650. ISKOS 19. Suomen muinaismuistoyhdistys.

Kansallisarkisto, Voudintilit, Yleisiä asiakirjoja.

Olli Bäckström, 2020: Lumikuningas:

Tuuli Heinonen 2015. Kauppiaita, talonpoikia vai ratsumiehiä. 1500–1600-luvun maaseudun mik-

roarkeologiaa Vantaan Mårtensbyn Lillaksen tilalla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja 32.

sammansättning och fördelning sedan slutet af femtonhundratalet. II. C. M Thimgren.

Tuuli Heinonen 2018. Lillaksen tila ja Bondejen suku. Elinkeinojen ja aineellisen kulttuurin monipuolisuutta uuden ajan alussa. Helsingin pitäjä – Vantaa 2019. 58–68.

Robert Monro, 1637: His Expedition with the Worthy Scots Regiment (called Mac-Keyes). II. William Jones.

Tuuli Heinonen 2021. The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia medii Aevi Finlandiae XXVIII. Suomen keskiajan arkeologian seura. Eino Jutikkala 1958. Suomen talonpojan historia. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Sebastian Jägerhorn, 2018: Hårdast bland de hårda – en kavalleriofficer i fält. Medströms Bokförlag. Gunvor Kerkkonen 1963. Helsinge medeltid. Helsinge kommun. Ulla Koskinen 2017. The Story of Aggressive and Violent Peasant Elites in the North. Teoksessa Aggressive and Violent Peasant Elites in the Nordic Countries c. 1500–1700. 1–29. Markku Kuisma 1990. Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki. Anu Lahtinen 2021. Maintenance of Armies and Its Impact on Rural Everyday Life: Local Experiences 1550–1750. Teoksessa P. Talvitie & J.-M. Granqvist (toim.) 2021. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press. 203–225. Jussi T. Lappalainen, 1989: Hakkapeliittain joukkoon: Suomen ratsuväen rekrytointi 1638–1649. Tiede ja Ase 47: 135–152. Julius Mankell, 1861: Arkiv till upplysningen om svenska krigens och krigsinrättningarnes historia. III. P. A. Norstedt & Söner. Julius Mankell, 1865: Uppgifter rörande svenska krigsmagtens styrka,

Magnus Perlestam 1997. “Ogifta Kristin brukar – har intet folck sig till hielp” Änkor, hustrur och pigor som gårdsförvaltare. Teoksessa E. Österberg (toim.) Jämmerdal och fröjdesal. Kvinnor i stormaktstidens Sverige. Atlantis. 127–146. Detlev Pleiss, 2017: Bodenständige Bevölkerung und fremdes Kriegsvolk: Finnen in deutschen Quartieren 1630–1650. Åbo Akademi. Michael Roberts, 1958: Gustavus Adolphus: A History of Sweden 1611–1632. II. Longmans. Tapio Salminen 2013. Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki. Friedrich Spanheim, 1634: Le soldat suedois, ou histoire veritable de ce qui s’est passé depuis l’avenuë de Roy de Suede en Allemagne jusques à sa mort. Petri Talvitie & Juha-Matti Granqvist (toim.) 2021. Civilians and Military Supply in Early Modern Finland. Helsinki University Press. William Watts, 1632: The Swedish Intelligencer. I. Nathaniel Butter ja Nicholas Bourne. Lähdeviitteet

KA445, 350. Heinonen 2021: s. 101, 142–143. 3 Talvitie & Granqvist 2021. 4 Jutikkala 1958: s. 109–114; Kuisma 1990: s. 321–336. 5 Jutikkala 1958: s. 116–117; Haggrén 2011: s. 164–178; Lahtinen 2021. 6 Jutikkala 1958: s. 121–128; Koskinen 2017: s. 8. 7 Jutikkala 1958: s. 124–126. 8 Kuisma 1990: s. 343–345. 9 Kuisma 1990: s. 336–345. 10 Heinonen 2015; 2018. 1 2

Kerkkonen 1963: s. 124–131; Salminen 2013: s. 313–327. 12 Heinonen 2021: s. 122–123. 13 Heinonen 2015: s. 66–78; 2021: s. 203–204. 14 Heinonen 2015: s. 35–36. 15 KA 3612, 1. 16 Mankell 1861: s. 36. 17 KrA Rullor 1620–1723 (1631), fol. 28, Munster Rullor på Cavalleri och infanteri i Finland. 18 Mankell 1865: s. 101. 19 Brzezinski & Hook 1993: s. 7. 20 Mankell 1865: s. 101. 21 Jägerhorn 2018: s. 88. 22 Roberts 1958: s. 239. 23 Lappalainen 1989: s. 136–137. 24 Jägerhorn 2018: s. 95. 25 Pleiss 2017: s. 239–241. 26 Mt., 242. 27 Spanheim 1634: s. 86. 28 Monro 1637: s. 12. 29 Mankell 1865: s. 115. 30 Bäckström 2020: s. 71. 31 Mankell 1865: s. 116. 32 Watts 1632: s. 76. 33 Spanheim 1634: s. 14. 34 BnF Recueil de mémoires et de lettres originales sur l’Allemagne (1554–1664), fol. 2, Noms de Provinces, Duches, Flauves, Les Principaules, et Villes, d’Allemagne Prises du Soldat Suedois et Confoontes avec La Carte. L’ordre est Le Succes du Roy de Suede en Allemagne. 35 Mankell 1865: s. 118. 36 Mt., 119. 37 Mt., 119. 38 Mt., 121. 39 Mankell 1861: s. 105. 40 Monro 1637: s. 55. 41 KA 7886, 10; KA 7916, 374; 7941, 482. 42 Perlestam 1997. 43 KA 7879, 213. 11

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Kirkkomaan kätköistä Arkeologiset tutkimukset Pyhän Laurin kirkolla vuonna 2019 HEINI YNNILÄ

Kirkon sisäänkäynnistä noin kuuden metrin päähän sijoittuvalla kaivausalueella paljastettiin vanhan kiviaidan jäänteet noin 0,5–1 metrin syvyydessä nykyisestä maan pinnan tasosta. Ote ortokuvista muodostetusta 3D-mallista. Kuva: Ark-byroo oy. 40

ARKEOLOGINEN TUTKIMUS JA VALVONTA OSANA PIHATÖITÄ Kesällä 2019 Pyhän Laurin kirkolla käyneet eivät voineet olla huomaamatta käynnissä olleita pihatöitä. Keväästä syksyyn kestäneissä töissä maahan sijoitettiin sadevesiviemäreitä ja -kaivoja, johdettiin pintavesiä kouruin ja kiveyksin, muutettiin pihan kallistuksia ja vaihdettiin pintamaita huomattavassa laajuudessa. Työn keskeisimpänä tavoitteena oli saada sadevedet johdettua pois kivijalan luota. Sen ohella tehtiin muita parannuksia. Koska kirkon alue on kiinteä muinaisjäännös, tuli monet työvaiheista suorittaa arkeologin valvonnassa. Tämän lisäksi kirkon pääsisäänkäynnin edustalla, jossa maan pinnan tasoa laskettiin pihatöiden aikana huomattavissa määrin, tuli suorittaa arkeologisia tutkimuksia. Vuoden 2007 kaivaustutkimuksissa oli selvinnyt, että kirkkomaan vanhan kivisen aidan maan alle jäänyt osa kulkee rakennuksen luoteispuolella, ja todennäköistä on, että aidan läntinen osa tulee lähelle nykyistä sisäänkäyntiä.1 Tämä läntinen osuus ulottui hankealueelle, jolloin aita oli tutkittava osana pihatöitä. Arkeologisesta tutkimuksesta vastasi Ark-byroo oy. Töitä suoritettiin viidessä jaksossa keväästä syksyyn 2019 sijoittuvalla aikavälillä siten, että kaivuutöistä huolimatta kirkon normaali toiminta konsertteineen ja perhejuhlineen saattoi jatkua keskeytyksettä. Tutkimuksia johti FT Heini Ynnilä ja hänen lisäkseen kenttätöistä vastasi FM Tiina Mikkanen. Tiina ja Heini jakoivat myös jälkityötehtävät. Löytöaineiston jatkoanalyyseissä oli mukana joukko alansa asiantuntijoita. TULOSTEN MERKITTÄVYYDESTÄ Pyhän Laurin kirkko on vanhin pääkaupunkiseudun käytössä olevista rakennuksista ja luonnollisesti sen ympäristöön on kohdistunut paljon arkeologista mielenkiintoa. Koska kirkko ja sen kirkkomaa ovat aktiivisessa käytössä, arkeologiset kaivaustutkimukset ovat olleet tarkoin rajattuja. Nyt, pihatöiden myötä, maata kaivettiin kaikissa ilmansuunnissa kirkon ympäristössä. Vaikka tutkittu pinta-ala oli lopulta vain reilu 100 m2,

kaivetut urat olivat keskimäärin 1,5 m syviä ja dokumentointi suoritettiin yhteneväisellä tavalla. Tämä mahdollisti kokonaisvaltaisen havaintojen tekemisen maankäytöstä kirkon ympärillä ja siitä jäljelle jääneiden merkkien sijoittumisesta eri puolille kirkkomaata. Havainnot vahvistavat aiempien tutkimusten käsityksiä hautausten sijoittumisesta tiettyihin osiin kirkkomaata, kirkon ympäristössä tapahtuneista, maata muokkaavista toimista sekä kirkkomaan vanhan kiviaidan rakennushistoriasta. Vuoden 2019 kenttätyöt toivat uutta valoa etenkin erilaisten ilmiöiden säilymiseen kirkkomaalla ja auttavat kohdistamaan tulevaisuuden tutkimuksia potentiaalisimpiin osiin. VAINAJAT JA HAUTAUSTAVAT Tutkimuksissa saatiin esiin vain vähäisesti Museoviraston kokoelmiin talletettavia esinelöytöjä – lähinnä muutama kirkkomaalle hukattu kolikko – mutta 47 ehjän tai osin ehjän hautauksen saaminen tutkimuksen piiriin tarjosi ainekset kattavan osteologisen perustutkimuksen tekoon. Arkeologisen luututkimuksen suoritti FT Kati Salo Helsingin yliopistosta, apunaan MA Vaida Kavaliukaitė-Kaijanmäki. Tutkimuksissa todettiin suurimman osan vainajista olleen nuoria aikuisia, iältään 18–44 vuotta. Luuaineiston perusteella väestön terveydentila on ollut melko hyvä ennen kuolemaan johtanutta sairastumista tai muuta syytä. Merkkejä luustoon vaikuttaneista pitkäaikaissairauksista oli vähän, yleisimmät terveyttä heikentäneet merkit liittyivät anemiaan ja heikkoon suun terveyteen. Nivelrikkoon tai nivelten kasvua häiritsevään osteokondroosiin viittaavia merkkejä havaittiin vähemmin, riisitautiin ja keripukkiin viittaavia merkkejä todettiin vain yksittäin. Terveydentilaa koskevaa tutkimusta jatkettiin osteologisen perustutkimuksen jälkeen, mutta nämä Kati Salon ja laajemman tutkimusryhmän tutkimukset ovat vielä kesken. Kaikki havainnot hautauksista tehtiin kirkon itä-, länsi- ja eteläpuolelta. Runsaimmin hautauksia tavattiin kirkon eteläpuolelta. Kirjalliset lähteet kertovat juuri eteläpuolen olleen halutuin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

KAIVAUSALUEIDEN SIJOITTUMINEN

Arkeologinen valvonta suoritettiin viidessä vaiheessa siten, että toiminta kirkolla saattoi jatkua keskeytyksettä. Valvontaa suoritettiin keltaisella merkityllä alueella Lisäksi arkeologi oli mukana kirkon länsipuolelle avattujen, oranssilla ja sinisellä merkittyjen alueiden kaivuussa. Vihertävällä merkityllä alueella kirkon edustalla tutkittiin vanhan kivimuurin jäänteet. Vaikka kaivettavat alueet olivat melko pienialaisia, saatiin töiden aikana muodostettua kattavaa kuvaa eri typpisistä toiminnoista kirkon ympäristössä, huomattavan pitkällä aikavälillä. Kartta: Ark-byroo oy.

Hautausten sijoittuminen osin päällekkäin kirkon kaakkoiskulmassa kaivetussa urassa. Vihreällä on merkitty ehjä hauta, punaisella rikkoutunut hauta. Hautoja oli enimmillään kolme päällekkäin. Hautausten ohella kirkkomaassa havaittiin luukeskittymiä, joissa kuoppaan oli haudattu useamman vainajan jäänteet. Kyse saattaa olla kirkon lattian alta pois siirretyistä haudoista. Kartta: Ark-byroo oy.

hautapaikka kirkkomaalla. Eteläpuolella hautauksia oli monessa kohtaa kolmekin kappaletta osin päällekkäin. Haudat eivät sijainneet suoraan samoilla kohdilla, vaan ne olivat vain osin toistensa päälle. Tämä viittaa siihen, että hautojen paikkoja ei ollut merkitty tarkoin. Mikäli uudempi hauta leikkasi vanhaa, vanhan haudan luut oli työnnetty sivuun.

Haudat ovat joko itä–länsi- tai kaakko–luodesuuntaisia kirkon eteläpuolella, itä–länsi- tai koillis–lounais-suuntaisia kirkon itäpuolella. Selviä hautojen rivejä ei voitu hahmotella. Yleisin vainajan asento oli selinmakuu, kädet suorana vartalon sivulla. Pää sijaitsi säännönmukaisesti haudan länsipäässä, vainajan katse oli yleensä itään. Vastasyntyneet tai syntymättömät lapset oli ase-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Hauta-arkun kahva konservoinnin jälkeen. Raudasta ja lyijyseoksesta valmistettu, harmaaksi käsitelty koristeellinen kahva on todennäköisesti jäljitellyt hopeaesinettä. Kuva: Löytö oy.

teltu sikiöasentoon, ja kahdella pienellä lapsella oli kädet nostettu leuan alle. Hautaukset olivat pääsääntöisesti yhden hengen hautoja. Kolmessa haudassa oli mahdollisesti aikuisen lisäksi haudattu joko syntymätön tai vastasyntynyt lapsi. Yhden hauta-arkun koko on niin huomattava, että se olisi kokonsa puolesta voinut sisältää usean vainajan jäänteet. HAUTALÖYDÖT JA AJOITUKSET Haudat olivat pääosin arkkuhautauksia. Neljännes haudoista oli sellaisia, että niistä puuttuivat selvät merkit arkusta. Haudoissa oli säilynyt osa arkun reunaa tai päätyä, muutamassa tapauksessa jäljellä oli kansi. Kahden haudan puukuidut analysoitiin FT Santeri Vanhasen toimesta Lundin yliopistossa. Puulajit todettiin oletetuiksi, männyksi ja kuuseksi. Puukuitujen ja taottujen naulojen lisäksi arkkuihin liittyviä esinelöytöjä olivat arkun kahvat, joista vain yksi voitiin yksilöidä tiettyyn hautauksen kuuluvaksi. Kiinnostavaa on, että eräs koristeellinen, raudasta valmistettu kahva oli pinnoitettu lyijyseoksella harmaaksi. Tällä käsittelyllä oli todennäköisesti pyritty samaan vaikutelma hopeisesta, ja täten arvokkaammasta, arkun kahvasta. Korrodoituneen esineen erikoinen käsittelytapa paljastui Löytö oy:n suorittaman konservoinnin aikana. Hauta-anteja ei pääsääntöisesti ollut. Poikkeuksen teki hauta, jossa vainajan käsiin tai käsien päälle oli aseteltu sakset. Muita haudoista löytyviä esineitä olivat hauta-asuun tai kääreeseen liittyvät pronssiset helat sekä pronssiset tai hopeiset neulat etenkin yläruumiin päällä. Yhdestä lap-

sivainajan haudasta havaittiin yhteensä neljän hopeaneulan lisäksi tumma ”mytty” vasemman solisluun kohdalla. Tämä analysoitiin FT Krista Vajannon toimesta, ja mytyn todettiin sisältävän sekä silkkikankaan kuituja että silkkilankaa. Näyttää siltä, että vainaja oli kiedottu kankaaseen, jota oli muotoiltu neuloin ja kankaan päät koottu langalla kiinni rinnalle. Hautausten ikää pyrittiin selvittämään radiohiiliajoituksen ja olemassa olevan, hautausperinteitä koskevan tiedon valossa. Jo 1200-luvulla vainajia on haudattu itä–länsi-suuntaisesti ilman anteja.2 Kirjallisten lähteiden mukaan arkkuhautaus yleistyi 1600-luvulla kaikkien kansanosien keskuudessa,3 sitä ennen vainajat haudattiin lähinnä ilman arkkua käärinliinoissa. Samaan aikaan, kun arkkujen käyttö muuttui vallitsevaksi 1650-luvun jälkeen, yleistyi myös tapa vaatettaa vainaja sekä laittaa satunnaisia hauta-anteja.4 Nyt tutkitut haudat edustavat lähinnä tätä 1600-luvun loppupuolella alkanutta perinnettä sekä tyylillisten ominaisuuksiensa että radiohiiliajoitusten perusteella. Kansatieteellisessä aineistossa on mainintoja hauta-anneista aina 1900-luvulle asti.5 Yksi arkuton hautaus kirkon pääsisäänkäynnin edessä, ajalta ennen eteishuoneen rakentamista,

Oik. Noin 1–1,5 vuoden iässä menehtynyt vainaja 44 oli kääritty silkkikankaiseen käärinliinaan. Käärinliinan pää oli solmittu silkkinarulla mytyksi solisluun kohdalle, mikä näkyy kuvassa tummentumana leuan alla. Käärinliinaan oli kiinnitetty hopeisia neuloja. Kuva: Ark-byroo oy.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

ajoittui radiohiilimenetelmällä aikavälille 1480– 1650 AD, mikä kertoo myös vanhempaa hautausperinnettä edustavien hautojen säilymisestä kirkkomaalla. KIRKKOMAAN AITA Puretun, osittain maan alle jääneen kiviaidan säilyneet osat otettiin esiin kirkon länsipuolella ja dokumentoitiin erillisenä tutkimuksena. Kiviaitaan kuuluvien rakenteiden lisäksi sen juuresta paljastui ennenaikaisesti syntyneen lapsen hautaus. Aidan dokumentointia jatkettiin pihatöiden yhteydessä, koska sen päällimmäisiä kerroksia jouduttiin purkamaan pihakiveyksen tieltä. Kiviaita koostui päällekkäin ladotuista kivistä. Aidan reunat oli tehty suurista, lohkotuista ja laakeista kivistä. Aidan sisäosassa kivet olivat pienempiä. Aita oli todennäköisesti ollut noin 2,5 metriä leveä rakenne, mutta täyttä varmuutta tähän ei saatu, sillä aidan länsireuna oli tuhoutunut sadevesikaivon asennustöiden yhteydessä. Kiviaidan kivien väleissä oli kellertävää, laikukasta hiekkaa, pohjoisessa osassa oli käytetty myös muurauslaastia. Aidan vierestä havaittiin laastikerros, mikä viitaa sen olleen ulkopuolelta rapattu tai kalkittu. Kiviaidasta oli säilynyt alueen eteläpäässä vain alimmat kerrokset. Säilynyt osa nousi 50 cm korkeaksi pohjoiseen päin mentäessä ja myös itälaidassa oli säilynyt useampi kivikerta. Ladotun osan alla oli noin 40–50 cm korkea perustusosa. Tämä, pääosin noin 20–30 cm halkaisijaltaan olevista, joko lohkotuista tai luonnonkivistä koostuva perustus oli kaivettu luontaiseen savimaahan. Saveen tehtyyn ojaan ladottu perustusosa oli hieman kapeampi kuin aikanaan nä-

Vas. Latomalla ja muuraamalla rakennetun, suuremmista reunakivistä ja pienemmistä sisuskivistä koostuvan kivimuurin jäänteet. Kiviaidan pohjoinen osa, kuvassa etualla, oli säilynyt eteläosaa paremmin. Kivimuuri oli perustettu luontaiseen saveen, johon oli kaivettu perustusosa. Savessa havaitusta hiilestä otettu näyte antoi huomattavan vanhaisen ajoituksen. Kuva: Ark-byroo oy.

kyvissä ollut kiviaidan osa. Pohjasaven pinta oli värjäytynyt tummaksi ja siinä oli hiiltä. Hiilestä otettu näyte ajoittuu suurella todennäköisyydellä aikavälille 940–1030 AD, eli huomattavan vanhaksi. Tulos on vielä vanhempi kuin vuonna 2007 esiin kaivetun aidan perustuskerroksesta otetun hiilinäytteen ajoitus. Se sijoittui 1100-luvulle.6 Todennäköistä on, että kummatkin näistä ajoituksista kertovat varhaisesta maankäytöstä kirkon alueella. Maata on saatettu kulottaa avoimeksi. Kirjalliset lähteet mainitsevat kirkkorakennuksen ensimmäistä kertaa vuonna 1401. Sitä, miten paljon aiemmin ensimmäinen kirkko rakennettiin, ei voida olemassa olevan aineiston perusteella ratkaista. AIDATTU KIRKKOMAA Tutkitun aidan rakenteissa on vastaavuutta aiemmin tutkittujen osien kanssa. Vuonna 2007 kellotapulin luona esiin kaivettu osa aitaa oli sekin osin latomalla ja osin muuraamalla rakennettu, noin kaksi metriä leveä. Tuolloin laastilla tuettu kohta tulkittiin olevan joko kirkkomaalle johtavan porttirakennuksen pohja tai jonkin muun kirkkoaitaan kuuluneen rakennuksen pohja.7 On hyvin mahdollista, että myös nyt tutkitun osan pohjoispäässä on ollut portti tai muu rakenne, jonka kautta on kuljettu lännestä kirkkomaalle. Kiviaidan itäreunalla oli portti ainakin jo 1700-luvulta lähtien.8 Porttirakennelman lisäksi tasoerot kaivetulla aidan osalla kertovat alueen aiemmasta, poikkeavasta topografiasta. Kirkkomaan alue on viettänyt voimakkaammin alaspäin etelää kohti mentäessä, kirkkomaan laajennukset ja täytöt ovat todennäköisesti muuttaneet alueen pinnanmuotoja. Kirkkomaat ovat perinteisesti olleet aidattuja ja aitojen paikkaa tiedetään ajan saatossa siirretyn useaan kertaan, kun kirkkomaalle on tarvittu lisää tilaa. Selvä tarve laajentaa kirkkomaata syntyi, kun kirkon lattian alle hautaaminen lopetettiin. Haudoille tarvittiin tilaa rakennuksen ulkopuolelta. Pyhän Laurin kirkon lattia uusittiin vuonna 1769, mikä todennäköisesti päätti hautaamisen sen alle.9 Parikymmentä vuotta myöhemmin, vuoden 1793 piispantarkastuksessa mainitaan hautausmaan olevan ahdas, lukuisten hautausten

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

vuoksi epätasainen ja haisevan pahalle. 10 Tarkastuksessa kirkkomaata on ehdotettu laajennettavaksi ja ilmeisesti tämä toteutettiin hyvin pian. Seuraava muutos kirkkomaan rajoissa tapahtui jo 1800-luvun alussa. 11 Todennäköistä on, että nyt esiin otettu aita jäi pois käytöstä viimeistään 1700-luvun lopulla, kun kirkon länsipäähän rakennettiin nykyistä eteishuonetta edeltänyt eteinen, jolloin vain reilut 6 metriä nykyisestä eteisestä sijaitseva aita olisi tehnyt edustan ahtaaksi. RAKENNUSJÄTETTÄ JA MUITA HÄIRIÖITÄ Vaikka vuonna 2019 maata kaivettiin kirkon pohjois-, etelä-, itä- ja länsipuolilla, vastaan ei missään kohdin tullut kirkkomaan käyttökerroksiksi tulkittavia kerrostumia – sellaisia, jossa maa olisi värjäytynyt sinne päätyneestä orgaanisesta aineksesta, ja sisältänyt hukattuja tai hylättyjä esineitä. Vastaavia havaintoja on tehty aiemmin. 2000-luvun arkeologisissa tutkimuksissa on jokaisessa todettu Pyhän Laurin kirkon kirkkomaan maakerroksissa olevan runsaasti häiriöitä, etenkin aivan kirkkorakennuksen seinän vierillä. On tehty kaivantoja putkille ja kaapeleille, korjattu rakennusta ja haudattu rakennusjätettä.12 Vuosisatoja jatkunut hautaustoiminta on sekoittanut kerroksia, kun kutakuinkin samoille paikoille on haudattu yhä uudelleen ja uudelleen. Kirkkomaan pinnan tasoa tiedetään kirjallisten lähteiden perusteella nostetun eri vaiheissa, toisaalta taas lasketun systemaattisesti. Kirkkomaan luontainen maaperä on savea. Vuoden 2019 tutkimuksissa puhtaaseen savimaahan päästiin kuitenkin paikka paikoin vasta yli 1,5 metrin syvyydellä maan pinnan nykyisestä tasosta. Ylemmät kerrokset ovat saven ja hiekan sekaista. Paikalle on tuotu ajan saatossa huomattava määrä hiekkaa. Sillä on nostettu maan pinnan tasoa, tasattu luontaista pinnanvaihtelua, peitetty pois käytöstä jääneen kiviaidan osat ja kirjallisten lähteiden mainitsemaa haudoista tulevaa pahaa hajua. Toisaalta kirjallisuudessa tunnetaan mainintoja maakerrosten systemaattisesta poistosta. Esimerkiksi vuonna 1967 on annettu kehotus poistaa kirkon ympäriltä maat ja nurmikentät ainakin kirkon lattiatasoon saakka.13

Myös kirkkorakennuksen muutosvaiheet heijastuvat kirkkomaalle. Purkujätettä on kaivettu tai levitetty kirkkomaalle, sillä sen pois vieminen on ollut vaivalloista ennen koneiden aikakautta. Tästä syystä vuoden 2019 tutkimuksissa havaitut, selvästi tunnistettavissa olevat maakerrokset ovat lähinnä erilaisia ja eriaikaisia purku- ja täyttökerroksia. Niiden runsaus heijastelee sekä kirkkoon että sen sivurakennuksiin kohdistuneita lukuisia muutostöitä. Kirkon varhaisimpia muutoksia ei tunneta, mutta 1700-luvun korjauksista on säilynyt tietoja. Vuonna 1893 kirkko tuhoutui pahoin tulipalossa, minkä jälkeen se on arkkitehti Theodor Höijerin ohjauksessa rakennettu uudelleen ja saanut uusia yksityiskohtia.14 Vuoden 2019 tutkimuksissa havaittiin huomattavan laaja rakennusjätekuoppa kirkon koillispuolelta. Se oli enimmillään 1,7 metriä syvä ja jatkui yli 10 metrin pituisella matkalla sadevesiviemärille tehtyä kaivantoa. Kirkon koillispuolelle on mahdollisesti haudattu lähes koko vuoden 1893 palojäte. Vaikka kirkon kiviset seinät jäivät tulipalon jälkeen pystyyn, niitä muokattiin 1800-luvun lopun kertaustyylejä suosivan ihanteen mukaan symmetrisiksi. Samassa yhteydessä luonnonkivimuurauksia korvattiin uusilla tiilimuurauksilla.15 Tästä kaikesta syntyi jätettä, joka luultavasti sijoitettiin maahan kirkon viereen. SÄILYNEITÄ KULTTUURIKERROKSIA – SITTENKIN Kun kirkon pääsisäänkäynnille luoteesta johtavaa kulkureittiä luiskattiin ja pinnanmuotoja muotoiltiin pihatöiden aikana, todettiin ilmiöitä, joita muissa osissa kirkkomaata ei ole tähän mennessä havaittu. Kirkon pääsisäänkäynnin luoteispuolella havaittiin lukuisia päällekkäisiä maakerroksia, joita tulevaisuudessa tutkimalla voidaan mahdollisesti saada uutta tietoa alueen käyttö- ja rakennushistoriasta. Koska maahan kajottiin nyt aivan pinnasta, kerrokset jäivät pääosin koskematta. Tällä alueella näyttävät myös vanhan kiviaidan jäänteet olevan parhaiten säilyneet ja ne sijaitsevat lähellä nykyistä maan pintaa. Noin 2,3 metriä leveä aita sijaitsee 11,4 metrin päässä kirkon har-

maakivisestä länsiseinästä luoteeseen. Kiviaidan molemmin puolin on ehjiä kulttuurikerroksia. Se, miksi havainnot kulttuurimaakerroksista sijoittuvat kirkon länsi- ja luoteispuolelle, liittyy todennäköisesti kirkkomaan aitaan ja kirkon pääsisäänkäyntiin. Kirkkomaan vanhan aidan sijaitessa lyhimmillään vajaa kymmenen metriä kirkon runkohuoneen länsiseinän länsipuolella ei hautauksille ollut siellä tilaa samalla tavalla kuin etelä- ja itäpuolilla. Kiviaitaan kiinni haudatut syntymättömien tai vastasyntyneiden lasten hautaukset on aiemmin tulkittu salaa tehdyiksi.16 Vuoden 2019 tutkimuksissa voitiin kuitenkin todeta, että myös kirkon ja kiviaidan väliin on haudattu. Hautauksia toteutettiin ennen eteishuoneen rakentamista ja mahdollisesti jossain määrin myös aidan purkamisen jälkeen. Maan alle jääneet kiviaidan osat ovat osaltaan vaikeuttaneet maankaivuuta alueella ja edesauttaneet vanhempien kerrostumien säilymistä.

LOPUKSI Vuoden 2019 tutkimukset Pyhän Laurin kirkolla sekä vahvistivat aiempia käsityksiä että toivat lisätietoa kirkkomaan historiasta. Tutkimuksissa saatiin esiin, ensimmäistä kertaa, aineistoa kattavaan osteologiseen perustutkimukseen. Hautauksia todettiin tehdyn pitkän ajan kuluessa lähelle kivijalkaa kirkon etelä-, itä-, ja länsipuolille. Pohjoisissa osissa oli hautausten sijaan erilaisia maahan haudatun rakennusjätteen kuoppia. Kirkon länsipuolella tutkittiin vanhasta kiviaidasta maan uumenissa jäljelle jääneitä osia. Viitteet porttirakennelman olemassaolosta kertovat kulkureiteistä ja perustuskerroksesta saatu ajoitus kertoo nykyrakennusta huomattavasti varhaisemmista toimista alueella. Kirkon luoteispuolelta soratien alta paljastuneet kulttuurikerrokset viittaavat siihen, että tulevaisuuden tutkimukset kannattaa keskittää näihin osiin kirkkomaata.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Painamattomat lähteet Andreas Koivisto, 2012: Vantaan Pyhän Laurin kirkon arkeologiset koetutkimukset vuonna 2012. Museoviraston arkisto.

taiteiden tutkimuksen laitos, https:// helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/163306/RitariKallio_Sanna_Progradu_2016.pdf?sequence=2 (20.6.2021).

Juha Ruohonen, 2006: Vantaan Pyhän Laurin kirkko ja kirkkomaa. Arkistolähteisiin ja kirjallisuuteen perustuva selvitys ja tutkimussuunnitelma. Vantaan kaupunginmuseon arkisto.

Kirjallisuus Kalle Luoto, Tapulista paljastui kivilattia. Pyhän Laurin kirkon kirkkomaan kaivaukset kesällä 2007. Helsingin pitäjä 2009 – Helsinge 2009, 8–25.

Kalle Luoto, 2007: Vantaa, Pyhän Laurin kirkko. Kaivaus kirkkomaalla 2.–31.7.2007. Museoviraston arkisto.

Marja-Terttu Knapas, Kirkon vaiheet paloon asti. Teoksessa Marja-Terttu Knapas (toim.) Vantaan Pyhän Laurin kirkko 500. Tutkielmia kirkon historiasta. Vantaan seurakunnat 1994, 33–74.

Kirsi Luoto, 2006: Vantaa, Pyhän Laurin kirkko. Kaivaus kirkkomaalla 3.–28.7.2006. Museoviraston arkisto. Okulus, 2014: Vantaan Pyhä Lauri. Rakennushistoriaselvitys. Vantaan seurakuntayhtymän arkisto. Sanna Ritari-Kallio, 2016: Viinapullo Pietarille? Hauta-antimia uuden ajan Suomesta. Pro gradututkielma, Helsingin yliopiston Humanistinen tiedekunta, Filosofian, historian, kulttuurin ja

Markus Hiekkanen, Keskiajan kirkko ja kirkkomaa Helsingin pitäjässä. Teoksessa Tuula Hockman, (toim.) Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään. Vantaan seurakuntayhtymä 2004, 23–36. Tuula Hockman, Helsingin pitäjän kirkon hautausmaa. Teoksessa Tuula

Hockman, (toim.) Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään. Vantaan seurakuntayhtymä 2004, 37–85. Lähdeviitteet 1 Luoto 2007. 2 Ritari-Kallio 2016, 27 ja mainittu kirjallisuus. 3 Ruohonen 2006, 12. 4 Ritari-Kallio 2016, 4, 23 ja mainittu kirjallisuus. 5 Ritari-Kallio 2016. 6 Luoto 2009, 18. 7 Luoto 2007, 14, 15. 8 Hiekkanen 2004, 27–30; Ruohonen 2006, 12. 9 Knapas 1994, 48; Ruohonen 2006, 12. 10 Hockman 2004, 49–50; Ruohonen 2006, 12. 11 Hockman 2004, 49–52; Ruohonen 2006, 12–13. 12 Luoto 2006; Koivisto 2012. 13 Ruohonen 2006, 13. 14 Ruohonen 2006; Okulus 2014. 15 Okulus 2014, 62, 77. 16 Luoto 2007, 17–18.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Helsingin pitäjän sekä muun Etelä-Suomen kadonnut saamelaisasutus REIJO SOLANTIE

Karttaselostus Adam Giöker 1732, Kansallisarkisto.

JOHDANTO Tässä tutkimuksessa kirjoitetaan saamelaisten asutus- ja elinkeinohistoria rautakauden lopulla ja keskiaikana alueella, joka käsittää 20–50 km leveän rannikkokaistan Uudeltamaalta Keski-Pohjanmaalle. Lähtökohtana on se käsitys Suomen rautakautisesta asutuksesta ja elinkeinoista, joka kirjoittajan mielestä on todennäköisin ja ristiriidattomin monitieteisestä näkökulmasta. Viljojen siitepölyjä on Suomesta löydetty mahdollisesti jo neoliittiselta kivikaudelta, mutta muinaispeltoja merkittävästi vasta roomalaisesta

rauta-ajasta (n. 0–400 j.Kr.) lähtien. Rautakauden lämpökauden lauhoista talvista maatalous selvisi navetoita ja suurien rehuvarastojen keräämisistä. Talvien jäähtyessä asutuksen painopiste siirtyi rannikolle, jossa tällainen sivutoiminen maatalous saattoi jatkua, kunhan kylmimmillä säillä siat ja vuohet kerppuineen otettiin sisätiloihin. Asutus oli kuitenkin rautakauden alettuakin niin harvaa, ettei ollut tarvetta päätoimiseen viljelyyn1. Roomalaisajalla, ajanlaskun alun tietämillä, Suomeen levisi uusia kieliä. Ne korvasivat täällä aiemmin puhutut muinaiskielet. Uudet kielet

olivat saamen ja suomen kielten esimuodot. Molemmat kielet levisivät Suomeen uudisasuttajien toimesta. Saamen ja suomen yhteistä kantakieltä puhuttiin jossain jokien Volga, Oka ja Kama ympäristössä, josta kielet levisivät länteen. Saame tuli Suomeen Laatokan ja Äänisen kautta kulkevan reitin mukana ja suomen kieli saapui Baltian ja Viron kautta. Kielten kohdatessa Suomenlahden rannikolla olivat ne ehtineet eriytyä kahdeksi eri kieleksi. Eriytyminen ei ollut yhtäkkinen, sillä vaeluksen Volgan alueelta Itämerelle katsotaan kestäneen noin 1000 vuotta.2 Saavuttuaan nykyisen Suomen alueelle uudisasuttajien oli sopeuduttava paikallisiin olosuhteisiin. Päätoiminen viljely vaati runsasta nautakantaa peltojen lannoittamiseksi. Talvi-ilmaston kylmetessä tämä edellytti viljelyn pohjoisrajalla etelä-Ruotsissa ja Baltian länsiosissa navettojen rakentamista ja runsaan talvirehun keräämistä, mikä oli mahdollista vain rautaisin työkaluin. Päätoimisen maatalouden sopeutuminen boreaaliseen ilmastoon tapahtui siis luontevimmin tällä alueella ja juuri esiroomalaisena rautakautena. Rautaisin työkaluin voitiin tehdä myös entistä merikelpoisempia limisaumaisia tammiveneitä, mikä helpotti kalastus- ja hyljestysretkiä Suomen lounaissaaristoon ja rannikolle. Tämä aloitti näiden itämerensuomea puhuvien ja päätoimisen maanviljelyn hallitsevien ihmisten asettumisen Suomeen vanhemmalta roomalaiselta rautakaudelta alkaen3. Jo vuosisata sitten vankka arkeologinen tutkimus osoitti tämän asutuksen tulleen tällöin Suomen lounaisrannikolle, vallanneen sen noin 30 km leveälti ja levinneen nuoremman roomalaisajan alkupuolella Kokemäenjoen laaksoa myöten Sydän-Hämeeseen ja sieltä edelleen idemmäs eteläiseen Järvi-Suomeen. Tämän ajatuksen esitti ensin Hackman4 vuonna 1905 ja sen perusteli mm. Kivikoski5 vuonna 1955 vakuuttavasti siihen asti kertyneen arkeologisen tutkimustiedon perusteella. Itäbalttilaisten tarhakalmistojen yleinen ilmestyminen rannikoille sopii hyvin tähän näkemykseen. Viljojen siitepölyjen kasvu sekä muinaispeltojen, peltorikkaruohojen ja esineellisten kalmis-

tojen nopea ilmestyminen eteläiseen Järvi–Suomeen kertovat niin voimakkaasta päätoimisen maatalouden syntymisestä, että se selittyy luontevasti vain uudisasutuksella. On vaikea selittää sitä, miten vähäinen esiroomalaisen rautakauden väestö lisäännyttyäänkään olisi tällaiseen pystynyt. Uudisasutusta tukee sekin, että niin Tacitus 98 j.Kr. kuin Ptolemaios n.150 j.Kr. kertovat sekä eesteistä että fenneiksi kutsutuista saamelaisista, mutta eivät sanaakaan suomalaisista, mitä Huurre6 kummeksuu. Miten olisivat voineetkaan, jos suomalaiset eivät olleet vielä eesteistä erkaantuneet. Rukiin merkittävä ilmestyminen tänne noin 500 j.Kr.7 sopii suomalaisten uudisasutukseen. Agraariasutus levisi juuri niille seuduille, joissa katovuosien riski ohraa ja ruista viljeltäessä oli mahdollisimman pieni8. Koska agraariasutus on luonteeltaan paljon tiheämpää kuin pyynnin varassa oleva, käsitti suomalaisasutus suurimman muuton ohimentyä luultavasti vain noin 5 % nyky-Suomen pinta-alasta. Siten alkuperäisväestöllä oli edelleen tilaa väistyä ilman tarvetta siirtyä päätoimiseen viljelyyn. Kielitiedekin tukee tätä näkemystä. Suomen murteista lounaismurre on lähinnä pohjoiseestiä, ja suomessa on paljon maatalouteen, kulkemiseen ja rakentamiseen liittyviä balttilaisia lainoja. Tällöin saamea puhuttiin vielä koko Suomessa, missä nykyäänkin on kaikkialla lapin-nimiä ja saamelaista paikannimistöä. Saame on tullut Ruotsin eteläsaamen alueelle Etelä-Suomesta Merenkurkun yli9, ja ’pohjoisen Fennoskandian substraattikielet oletettavasti melko myöhään syrjäytyivät etelästä levinneen kantasaamen tieltä’10. SydänHämeen suomalaisasutusta kiertävä sammi- ja sammatti- paikannimistö11 kertonee saamelaisia nimitetyn aluksi kielensä mukaan, mutta keskiajalta lähtien lappalaisiksi. Etelä-Suomen saamelaisia on tutkimuksessa käsitelty vuosikymmeniä, mutta melko suppeasti12. Aikio kritisoi saamelaisuuden vähättelyä Etelä–Suomessa kirjoittaen, että ’Suomen paikannimistön etymologiaa voidaan käsitellä ikään kuin saamelaisia nimiaineksia ei olisikaan’ ja toteaa, että ’Tässä tilanteessa kaikki uusi saamelaisnimistöön liittyvä tutkimus onkin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Peltorukiin viljelyn katoriskit (%) leipäviljavyöhykkeessä (Solantie 1988).

erityisen tervetullutta.’ Suomalainen paikannimikirja13 sen sijaan edustaa ns. liikuskelevien lapinmiesten koulukunnan näkemystä, jonka mukaan lappalaisiksi kutsuttiin sekä sisämaassa asuvia saamelaisia, joiden hämäläiset sallivat vapaasti liikuskella erämaillaan ja jotka retkillään levittivät saamenkielisiä paikannimiä eteläänkin, sekä rannikon syrjäkulmien asukkaita, jotka elivät saamelaisten tavoin metsästäen ja keräillen ilman kiinteätä asuinpaikkaa. Lieneekö tämä ollut syynä siihen, ettei Lapinkylä-nimeä ole hyväksytty Suomalaiseen paikannimikirjaan sen yli 4000 nimen joukkoon. Tämän koulukunnan näkemys, että satunnaisesti täällä harhailleiden lapinmiesten antamat saamenkieliset paikannimet olisivat säilyneet nykyaikaan asti, ei ole uskottava. Uudenmaan pitäjänhistoriat ja asiakirjatkaan eivät kerro keskiajalta mitään kiertelevistä lappalaisista, vaan sen sijaan runsain mitoin Lapintaloista ja Lapinkylistä, joiden isäntien patronyyminimien eteen oli monesti lisätty Lappe tai Labbe. Siten uudisasutusvaiheessa Uudellamaalla on täytynyt asua vanhastaan kiinteästi saamenkielistä väestöä, joita lappalaisiksi kutsuttiin. Uudenmaan kannalta Lapinkylät sijaitsivat keskeisillä

paikoilla, kun taas sydänhämäläisten näkökulmasta Uusimaa lapinkylineen oli keskiajan alussa harvaanasuttua syrjäseutua. Uudisasutusvaiheessa liikkuvaa väkeäkin oli toki uudella maalla asuinsijaansa vielä etsimässä. Vanhimpien asiakirjojen mukaan näillä ihmisillä oli mukanaan karjaa ja kirveensä mutta ei peltoa. Kirjurit nimesivät heidät malamiehiksi mutta eivät miksikään lappalaisiksi14. Maajoki toisaalta kertoo Uudenmaan lappalaisten jääneen ikään kuin pussiin hämäläisten eteläpuolelle15. Tältä pohjalta lähden rakentamaan Etelä- ja Länsi-Suomen saamelaisten asutus- ja elinkeinohistoriaa. ETELÄ- JA LÄNSIRANNIKON ILMASTO JA LUONNONRESURSSIT RAUTAKAUDEN LOPULLA JA KESKIAJALLA ELINKEINOJEN KANNALTA Lappalaisten elinkeinot ja asuminen riippuivat asuinseudun ilmastosta ja luonnonresursseista, jotka olivat etelä- ja länsirannikolla toiset kuin sisämaassa puhumattakaan Lapista. Etelä- ja länsirannikon Lapinkylien, Siittakylien ja Duollujen sijainnit kohtalaisten tai suurten jokien koskenniskoilla tai järvikeskittymissä, parhaiden kala-

Ruotsin ja Suomen alueet, joilla esiintyy Saamen vehkaa merkitsevän sanan (kál'la) mukaan nimettyjä soita sekä suorantaisia järviä ja puroja. Niitä on Etelä- ja Länsi-Suomessa 37 kpl, joista Helsingin seudulla on 12, Pietarsaaren takamaassa 8 (kehätyt alueet) ja muualla 17.

paikkojen äärellä, osoittavat asutuksen olleen kiinteää16. Kun nimiaineisto on runsas, voidaan siitä tehdä luotettavia päätelmiä asutushistoriastakin17. Joissa, joihin merilohi pystyy vaikeidenkin paikkojen läpi nousemaan, täytyy olla vettä vähintään vaaksan verran. Kun tyypillinen virtausnopeus tällaisissa kivikkoisissa koskissa on 3 m3 s–1 ja uoman leveys noin 4 m, on virtaaman oltava lohen nousuaikana toukokuussa vähintään 3–4 m3 s–1. Etelä-Suomessa tämä edellyttää, että vähäjärvisen valuma-alueen pinta-ala on vähintään noin 700 km2 ja runsasjärvisenkin 200–300 km2. Tällaiset valuma-alueet kattavat suurimman osan Uuttamaata ja Varsinais-Suomen itäosaa, kun taas kaikki joet Aurajoen ja Eurajoen välillä lienevät kelvanneet vain taimenille, jotka nekin olivat tärkeitä pyynnin kohteita. Noin 1200-luvulle asti mitkään pysyvät, uoman sulkevat padot eivät estäneet lohien ja taimenten kulkua kutupaikoilleen. Kalastus lienee kuitenkin ollut patokalastusta, jolla on pitkät perinteet. Kaloja voitiin siepata etenkin patoaukon alapuolella olevilla karsinoilla, jonne voimakas virta niitä vei, mutta toisaalta osa kaloista jaksoi

kuitenkin aina ponnistaa aukon läpi ylävirtaan18. Harvan asutuksen vuoksi merkityksellinenkin kalastus oli kestävää. Lisäksi merenrantojen lappi-nimistö kertoo väestön hyljestystukikohdista. Hirviäkin riitti ympärillä pyydystettäviksi. Viljelyä harjoitettiin edelleen vain ’vasemmalla kädellä’19, minkä todistavat niukanlaiset siitepöly- ja jyvälöydöt; ne osoittavat kylvöalan Uudellamaalla olleen korkeintaan 0,5 % maa-alasta20. Jos viljasato per capita oli vaikkapa neljännes siitä mitä agraaritalouksissa ja väkeä oli 0,2 h km2, saadaan kylvöalaksi kaksi promillea maa-alasta21. Lisäksi syötiin vehkanjuurijauhoista tehtyä leipää ja puuroa; vehkaa tarkoittavan kál’la-sanan mukaan nimetyt suot, purot ja suojärvet kattavat nykykartoissa22 etelä- ja länsi-Suomen saamelaisalueet, samoin kuin Ruotsin järvi- ja lampinimistössä23 entiset lapinmaat. Sensijaan ne puuttuvat nykyisistä lapinmaista, joissa ilmasto on vehkalle liian kylmä. Ainakin Linné24 mainoo vehkaleipää hyväksi sitä Uumajan saamelaisten kanssa syötyään. Ei tiedetä, mistä hän on saanut vehka-suvun tieteellisen nimen25, mutta tämän perusteella hän lienee saanut sen saamesta. Viljaa lienee saatu myös vaihtamalla suomalaisilta naapureilta.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Rautakautinen kalmistohistoria kertoo suomalaisasutuksen rantautuneen aluksi Uudenmaankin rannikolle, mutta vetäytyneen täältä pois rautakauden kuluessa ja jättäneen seudun saamenkieliselle kantaväestölle. Uudellamaalla sadannat talvella ovat pysyvästi ylivoimaisesti maan suurimmat, mikä näkyy niin lumipeitetilastoissa26 kuin fysikaalisessa mallituksessa27. 1900-luvun alkuun asti, kun talvet olivat pari astetta nykyistä kylmempiä, erottui Uusimaa vieläkin selvemmin Varsinais-Suomesta ja Sydän-Hämeestä alueena, jossa rukiin oraille tuhoisan sulan maan riski paksun lumipeitteen alla oli erityisen suuri. 1940-luvun lopulta alkaen on Suomessa lumipeitteen vesiarvoja mitattu ja tilastoitu kattavasti valumaalueittain28. Vielä kautena 1947–1993 talven maksimilumimäärät Vantaanjoella olivat 9:nä ja Karjaanjoen valuma-alueella 6 talvena ainakin 170 kg m2 mutta ’kalmistoseutujen’ vertailualueilla (Aurajoen, Loimijoen ja Vanajaveden valuma-alueilla) vain 1–2 kertaa kussakin. Vantaalla ennätys oli 240 kg m–2 ja Karjaanjoella 228 kg m–2 (huhtikuusssa 1966), mutta vertailualueilla 186–211 kg m–2. Uudellamaalla hanki makasi oraat niin usein, että tulijat saivat tarpeekseen. Sen sijaan Kepsu29 kiistää painokkaasti mutta perustelematta rukiin talvehtimisen merkityksen Uudenmaan asutukselle. Tihentyvän suomalaisasutuksen ympäristöön kohdistuva paine kehittyi viikinkiajan hämäläisten kasvavaksi eränkäynniksi ja lappalaisten verottamiseksi. Kautena 1100–1300 suomalainen ja svealainen agraariasutus purkautuivat voimalla ulos vanhoista poteroistaan, ja karjalaiset alkoivat levittäytyä kaakosta nyky-Suomeen uudisasutukseen sopivalla ja houkuttavalla huuhtakaskeamisinnovaatiollaan. Solantie30 selitti etenkin ruotsalaismuuton johtuvan puun vuosilustoanalyysin31 osoittamasta kesäilmaston vaihtelusta. Kauden 865–1080 tasaisen leutona ilmastojaksona Suomen väestö lienee kasvanut suuremmitta takaiskuitta noin puolen prosentin vuosivauhtia noin 40 tuhannesta 120 tuhanteen. Kautena 1080– 1300 ilmasto heilahteli voimakkaasti; 1105–1140 ja 1160–1220, kun kesien keskilämpötilat jäähtyi-

vät kohti minimeitään, pani viljanpuute aikaisemmin agraariasutukseen syntyneen ’liikaväestön’ liikkeelle. Tämä saattaa myös selittää Kyrönjokisuun kalmistoalueen ilmaiseman uudisasutuksen katoamisenkin; vaikka ruis talvehtii siellä erinomaisesti, on alue Etelä-Suomea hallanarempi. Vaikka Suomen väestö kautena 1080–1300 koki pahojakin iskuja, lienee se muuttovoiton ansiosta kuitenkin kasvanut entistä puolen prosentin vuosivauhtia, siis noin 360 tuhanteen, mikä pani agraariväestön purkautumaan lappalaisten reviireille. Keskiajan loppuun mennessä päätoiminen agraariasutus oli valloittanut koko eteläboreaalisen ilmastovyöhykkeen32, mikä merkitsi väestönkasvun jatkuneen keskeytyksettä. Tähän viittaa myös laaja kivikirkkojen rakentaminen; suomalainen kulttuuri, jossa saunottiin, pestiin vaatteet avannoissa ja säilytettiin niitä aitoissa kautta vuoden, piti vaatetäit ja niiden levittämän mustan surman kurissa, etenkin kun vieraita sotajoukkoja kävi maassa vain satunnaisesti. Rukiin talvehtimisvaikeudet uudisasutusalueilla selätettiin kaksivuoroviljelyn ja juuresrukiin keinoin. Tämä aloitti lappalaisten toisen, entistä paljon laajaalaisemman sulautumis- ja väistymisprosessin, jota jatkui 1900-luvulle asti. VARSINAIS-SUOMEN SAAMELAISET Varsinais–Suomessa saamelaisten parhaat kalapaikat noin vuoteen 1300 asti olivat suurimpien koskien niskoilla heti suomalaisasutuksen rajalla33, ja samoin lapinkylätkin. Monet kosket ovat nimeltään Juvankoskia; saamen juovva tarkoittaa suurille koskille tyypillistä kivikkoa. Aurajoen varren Lapinkulmalla rajakosken nimenä on Nautelankoski. Se kertoo lappalaisten pyyntitoimista kylien takaisissa erämaissa; tarkoittaahan návdi turkiseläintä ja návdet niiden metsästämistä34. Aurajoen latvoilla oleva Oripää tarkoittanee Aurajoen eli Oarri-johkan (Oravajoen) päätä. Kun Aurajokeen alettiin 1300-luvulla tehdä myllypatoja, vahvisti laamanni 1352 talonpoikien ja piispan välisen sopimuksen, jonka mukaan pato oli pidettävä kolme viikkoa auki sekä ’keväällä’ että ’syystulvan aikana’35, toisin sanoen lohen toukokuista ja

Etelä-Suomen lapinkylät (avoympyrät). Yhtenäinen viiva lännessä on Varsinaisen Suomen ja Lapinmaan välinen, lapinkylästä toiseen kulkeva raja. L tarkoittaa lappalaisten kalapaikkoja Virttaan- ja Oripäänharjujen liepeillä ja J lapinkyliä Juvankoskilla. Katkoviivat tarkoittavat Uudenmaan kolmen Lapinkylärivistön reviirien rajoja. Pohjoisin rivi seurailee Salpausselkää ja keskimmäinen rannikkopitäjien sisämaan koskirivistöä. Rannimmaisin (R) käsittää rannikon pienet kalastus- ja hyljestysyhteisöt. Yhtenäinen viiva idässä rajaa lapinkylättömän Porvoonjoen valuma-alueen (P).

taimenen loka-marraskuista kutunousua varten. Uudisasutuksen edettyä Auran latvoille, käytiin 1400-luvun alussa Oripään rajat36. Oripäänharjun kaakkoispäässä oli Oripään kaakkoisunrkan rajamerkkinä Lohilähde (nykyinen Isolähde), ja raja jatkui siitä kohti asiakirjan Oravametsää. Oravannahkahan oli keskiajalle asti rahan asemassa (monet muutkin keskiajalla uudisasutettujen lapinmaiden Ori- Ora- ja Orja-nimet viitannevat Oravametsiin, esimerkiksi Kiskon O(ar)rijärvi, sen lahti Orjanperä ja Espoon takametsien Orajärvi). Taimenet nousivat Loimijoen sivuhaaroja pitkin Säkylän- ja Oripäänharjujen vierien lähdeojien hiekkapohjille kutemaan. Siitä kertoo em. Lohilähde ja siitä lähtevän, lähdeveden sulana pitämän Sulajoen suus-

sa oleva, kalastajiin viittaava maannimi Lappijoki. Oripäässä harjun itäkupeella on myös Käinänsuo ja siitä lähtevä Kaltonjoki eli Lähdejoki, (saamen gáldu). Käinä viittaa siihen, että lähteikköisille kutuhietikoille tultaessa oli venettä kiskottava vetoköydestä (saamen gáidnu), aivan kuten ohitettaessa Kauttuankoski, kun noustiin Eurajokea pitkin Pyhäjärvelle. Oripäänharjun pohjoispuolella olevan Säkylän Virttaanharjun itälaidalla on Lohisuo, ja sen laskuoja Lohilähteenoja. Taimenet nousivat myös Eurajoen kaakkoishaaraa pitkin Köyliönjärveen, ja edelleen kutemaan järven päähän laskevan Kuninkaanlähteen laskuojan hiekoille Virttaanharjun koillispäässä; järven nimi on tämän mukainen: onhan kalaisa saameksi guol’lái37.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Eura-nimeä esiintyy pitkin lounais-Suomen lapinmaan rajaa monien rajaseutua tarkoittavien Hiisi-nimien rinnalla. Saamen eará tarkoittaa toista tai muuta, ja earis = toinen ihminen/muut/toiset38. Tultaessa lapinmaalta Varsinaiseen Suomeen pitkin Hämeen härkätietä, ylitettiin Aurajoen sivujoki Savijoki Suomensiltaa pitkin39. Aurajokivarrella tultiin Liedon kirkolle, ja vähän siitä Turkuun päin on linnamäki Vanhalinna. Arkeologiset tutkimukset40 osoittavat, että paikka oli huonosti linnoitettu aseellista puolustusta ajatellen. Linnassa on sen sijaan merkkejä kivetyistä nuotiopaikoista ja hirsimökeistä kiukaineen, mutta ei pysyvästä asumisesta kertovaa keramiikkaa. Linnasta on löydetty myös Tukholmassa ja Tallinnassa lyötyjä rahoja, keskiaikaisia arkkujen ja aittojen, siis kauppatavaroiden säilytyspaikkojen avaimia, sekä keskiajalle asti käytettyjen jalkajousien, kaikitenkin lappalaisten metsästysaseiden rautateriä. Tämä viittaa siihen, että linnaa olisi käytetty saamelaisten ja suomalaisten välisenä kauppapaikkana nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta aina 1300-lu-

vun alkupuolelle, intensiivisimmin 1000-luvulta alkaen. Paikan käyttö loppui 1300-luvun alkupuolella uudisasutuksen levittyä Lapinmaalle ja hävitettyä saamelaisten vanhan elämänmuodon. Varsinais-Suomen raja Lapinmaata vasten noudattaa melko tarkoin suomalaisen ja ruotsalaisen verotuksen rajaa 1300-luvulla41. Vanhassa asutuksessa verot maksettiin viljana, kun taas uudisasutuksessa, missä peltoa ei ollut vielä tällaiseen tarpeeksi, salli ruotsalainen järjestelmä muutkin veroparsellit. Lounais-Suomessa Lapinmaan raja kulki luoteen Lapinjoen koskenniskalta Nautelankoskelle, ja siitä edelleen yhdenmukaisesti verotusrajan kanssa Paimionjoen, Halikonjoen ja Uskelanjoen poikki Perniönjoen perimmäisen latvan Lapinsuolle, vieressään Rajamäki. Lapinsuolta raja kääntyi jyrkästi etelään, kulkien Perniönjoen koillisen latvahaaran Juvankosken kautta Kiskonjoen Kirkkojärven luusuan Lapinkylään, ja sieltä edelleen Lappdalen-nimistä laaksoa myöten Hankoniemen tyven Sidsbackan siittakylään. Rajan itäpuolelle jäi Uudenmaan Lapinmaa, jonne suomalainen

ja ruotsalainen uudisasutus tunkeutui pääosin vasta 1200-luvulla. UUDENMAAN LAPINKYLÄT Saamenkielistä asutus- ja paikannimistöä on Uudellamaalla viljalti, ja Lapp(i)-nimistö kattaa tiheänä koko alueen rannikkoa myöten42. Asutusnimistö muodostuu sekä yksittäisten talojen ja niiden isäntien Lappi-nimistöstä että kylännimistä, joita ovat Lapinkylät, (myös Labbyt, Lappomit, Labbölet, Lappersit, Lappilat, Lapinmäet), Siidat (Siitta, Siitoo, Sidsbacka, Sidsby, Siis) ja Doallut, mikä kertoo kiinteästä asumisesta. Doallu tarkoittaa taloutta, talonpitoa ja talousyhteisöä43. Koska ’Etelä- ja LänsiSuomen saamenkielinen paikannimisanasto on hyvin samanlaista kuin Sisä-Suomessa tai Lapissa’44, on loogista, että etelän ja lännen kantaväestökin olisi puhunut saamea. Uudellamaalla maa nousee pohjoisluoteeseen, keski- ja itä-Uudellamaalla jyrkimmin kahdessa portaassa: 20–30 km leveässä rannikkovyöhykkeessä ja toisekseen nousussa Salpausselän soramaille noin 50 km rannikosta. Näillä kohdin ovat suurimmat kosket, ja sen mukaisesti Lapin- ja Siittakylät ovat kahdessa rivissä, joitten puolivälissä, Hiidenvedeltä Tuusulaan, kulki kylärivien reviirien raja. Porvoonjoen valuma-alueella ei lapinkyliä ole, vaikka sen itäpuolella on. Tämän Hollolan hämäläisten ikivanhan meritien vieriltä lappalaiset ilmeisesti joutuivat varhain väistymään. Sen sijaan järvekkään Länsi-Uudenmaan peittävät lapinkylät ja siidat tasaisesti. Merenrannikon tuntumassa oli maakunnassa lisäksi viljalti yksittäisiä lapintaloja ja muutaman talon duolluja. Uudenmaan läntisimmän siittakylän Sidsbackan paikka on optimaalisesti valittu kulkemisen ja elinkeinojen kannalta. Sillä oli hyljestyslei-

Vas. Kalastusta Siuntion Lappträskissa vuonna 1912. Lampi on yksi monista lapp-etuliitteen omaavista järvistä eteläisessä Suomessa. Kuvassa kuski Selin Sjundbysta nostaa verkkoja. Keskellä Karin ja Alma Lindeberg. Ture Lindeberg soutaa. Kuva: Bernhard Åström/Svenska Litteratursällskapet.

rinsä Hankoniemen molemmin puolin: Lappohja ja Lappmalmen. Kylä on kapealla vetokannaksella kahden järven välissä; järvistä toinen saa vetensä pohjoisesta Kullaanjärvestä ja vie ne itään Pohjanlahteen, ja toinen etelästä Hankoniemeltä vieden vedet niemen länsipuolelle. Viikinkiaikaan asti vain tämä satametrinen kannas yhdisti 43 km pitkän Hankoniemen mantereeseen ainoana hirvien kulkuväylänä niemelle. Kylän edustan Sidsbackaträsketin laskujoessa, kilometrin päässä siitasta, on lampi Tjärnen, jonka pohjasedimentistä on löydetty viljan siitepölyjä pronssikauden ja rautakauden vaihteen molemmin puolin45. Kiskonjoen koillishaaran Kärkelänjoen järvekäs valuma-alue vilisee saamelaisnimistöä. Joen nimi johtunee sen Kärkelänkosken lohikalojen kudulle sopivasta sorapohjasta, saameksi gárkku. Kärkelän kylässä ovat seitakivi Siitinvaha sekä lahti Siittenperä takanaan Siitoo-niminen maa. Enäjärvessä on niemi Elämännnokka; elämä-nimet tulevat kantasaamen ylintä merkitsevästä sanasta. Niemen edustalla on Lapinsaari. Sen edessä olevan salmen Ossassaari ja viereinen Nuottaniemennokka kertovat saamelaisten harjoittamasta nuottauksesta; oazis nimittäin tarkoittaa nuottauksen verkkopatoa. Enäjärven vieressä on Vähä Ruokjärvi Lapintaipaleenniemineen ja Lapintaipaleenlahtineen. Enäjärven vieressä on myös Siitoonjärvi, sen takana laakso Siitoo ja siitä lähtevä Siitoonjoki. Asiakirjoista46 löytyvät joenvarren Sijtakosken (1514) rajamerkki Kiskon itärajalla ja rajan Nummen puolelta Lapinsilda (1558). Nummella ovat myös Lapinniitty ja Siitonkallio, ja Pusulan puolella useita Lappi-nimisiä tiluksia sekä Lapinmäen talo. Karjaanjoki oli tärkeä hämäläisten kulkureitti lappalaisten luo ja merelle ja lohen kulkureitti kudulle. Sen suvantojärvi Vanjärvi lienee lyhenemä nimestä Vanajärvi; onhan se pitkänkapea kulkureitti kuten Hämeen Vanaja. Valuma-alueen suurimman järven Lohjanjärven nimi on saattanut olla vastaavasti Lohija. Sen salmen länsirannalla, jota myöten lohet nousivat Lohjansaaren länsipuolitse pohjoiseen, on maannimi Tallaa; duollu kätkeytyy ehkä tämän nimen taakse. Lohet jatkoivat nousuaan Lohjanjärvestä Maikkalanselkään, ja

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

sieltä Karjaanjoen molemmille päähaaroille, Nummi-Pusulan Häntäjokeen ja Hiidenveteen vievään mutkalliseen Väänteenjokeen. Nousulohia lienee pyydetty Karjaanjoen virtavesien kahdesta padoilla suljettavasta Kittiskoskesta; saamen gitta tarkoittaa suljettua. Alempi Kittiskoski on Lohjanjärven ja Maikkalanselän välisessä väylässä. Kosken alapuolella on suvanto Hossa (järvikorte saameksi), ja vähän koskesta ylävirtaan on Lapimäki. Hossa kertoo kosken rannan lappalaisten karjanhoidosta. Ylemmän Kittiskosken kautta lohet nousivat Hiidenvedestä Vanjoen latvoille. Itä–länsi-suuntainen Hiidenvesi on suunnilleen Uudenmaan eteläisen ja pohjoisen lapinkylärivien reviirien välisellä rajalla. Läntinen päähaara jakautuu edelleen Nummenjoen ja Pusulanjoen haaroihin. Nummenjoen pisin päähaara Somerojoki johtaa Oinasjärveen, jossa on Lapinlahti ja sen rannalla Lapinniemi. Niiden vastapäiselle rannalle laskee lappalaisten karjanrehun keruupaikka Hossoja, joka saa alkunsa Nummen, Somerniemen ja Kiikalan rajamerkkinä olevista Hossojanlähteistä. Monet Lapinkylien Hossa-nimet osoittavat karjanpidon olleen tärkeää Suomen saamelaisille. Samalla tavoin karja oli myöhäisrautakautena tärkeää Keski-Skandinaviankin saamelaisille47; siten tämäkin on vehkan ravinnoksikäytön lisäksi Skandinavian ja Suomen eteläsaamelaisten taloushistoriaa yhdistävä piirre. Pusulanjoen Töllinkoski viittaa myös duolluun. Joen lähdejärvistä purkautuvien ja niiden välisten purojen sorapohjat olivat erinomaisia taimenen kutupaikkoja, kuten Tämäkohtu-järven nimikin kertonee. Saamen dápmot tarkoittaa taimenta, gođđu kutua ja gođahit kalan pyytämistä kutuaikaan verkolla sekä dápmotgoahti ’taimenpesää’. Karjaanjoen päähaaran latvoilla Pyhäjärven luusuassa on Karkkilankoski lohien kudulle sopivin sorapohjin (saamen gárkku). Kosken tasaisenvuolaan virtapaikan (saamen njearri) rannalla olevan

Vas. Ote Helsingin pitäjän Lappböleä ja Biskopsböleä kuvaavasta kartasta vuodelta 1732. Kartta: Adam Giöker/Kansallisarkisto.

kantatalon nimi Närö kertonee entisestä lapinkylästä. Saamelaisista kertoo myös Pyhäjärven rantakylä Tuorila sekä lähistön Lappi-nimistö (Lapoinen, Labbar, Lapinniemi) sekä vähän idempänä Parsilanjärven laskujoen Sitinojan äärellä maannimi Siita. Karjaanjoen koillisilla latvoilla on Lapoojärvi ja siitä lähtevä Lapoonjoki. Inkoossa oli lapinkylä Lappby Högbensjön itärannalla; vasta 1800-luvulla kylästä tuli Vestanby. Järven rannalla on maannimi Sisböle ja sen edessä lahti Sisbölsviken. 1400-luvulla Inkoon nimismiehinä olivat Niclis Lapper, Jöns Lappi ja Magnus Lappinen48. Kirkkonummen Lapinkylä sijaitsee Mankinjoen latvoilla olevan järvirykelmän keskellä, Labböleträskin rannalla, joka purkaa vetensä Kalakoskessa Loojärveen, vanhoissa asiakirjoissa Lohitresk 1559 ja Lohiiärffi 156049. Kylän erämaassa ovat Lappträsk ja Meikojärvi. Sinne oli kuljettava peninkulma, loppumatka samoten pitkin laakeaa, (kanerva)varvikon peittämää (saameksi duorgadit) kalliomaata (nykyään Dorgarn), päästäkseen Meikojärven etelään pistävälle niemelle, erinomaiselle asentopaikalle; laavuhan on saameksi Miegar. Samoin kuin Karjaanjoen valuma-alueen Kittiskosket viittaavat Loojärven luusualla ja Obbnäsin ja Porkkalanniemen välisen salmikapeikon äärellä olevat Sperrings-nimet saamelaisten kielenvaihtonsa jälkeenkin jatkuneeseen patokalastukseen; huomaa myös kalaparvea tarkoittava saamen spier’ru. Espoon suurin järvi Bodom laskee koskeen ahtaassa, helposti padottavassa ja padottuvassa laaksossa. Järven monet selvät rantatasot kertovat tästä, myös isojakokartta ennen 1800-luvun alun järvenlaskua. Saamen buđđom merkitsee padottua, siis tälle järvelle hyvin tunnusominaista piirrettä. Koska se sattuu ’istumaan’ hyvin ruotsiin, jäi se ’voimaan’; ruotsin merkitys ’aittojen luona’ on sensijaan vailla mitään todisteita. Myös Espoon laajalla Käringsmossen-suolla olevan lamperoisen nimi Kalkututräsket ja sen ympärillä oleva Kalkutnimipesye ovat saamea: onhan ämmä saameksi gálgu. Ämmässuon viereisen Nupurinjärven luusuassa on Lappholmen, mainio majavanpyyntipaikka, kuten myös Nuuksion tulvametsäinen Maja(va)lammen luusua.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Myös Sydän-Hämeen pitkänkapean Vanan taa mentiin Vantaata myöten merelle kalastamaan tai lappalaisia verottamaan. Vantaan pääuoman varrella on Helsingen Vantaankosken koskenniskalla Lappböle. Hyvinkäällä on kahden Vatvuoren väliin ahtautunut Kuninkaankoski ja sen niskalla on maannimi Kotamäki, ilmeinen kalastusleiri. Koskelle lappalaiset soutivat Lapinmäen asumastaan kilometriä alempaa jokivarresta jättäen veneen Vatvuoren juuressa olevaan venepaikkaan, saameksi veattahát (myös U.l. Pyhäjärven rannassa on Vattola). Lapinmäessä on muinaishautoja ja mäen vieressä Lähdemäen lähde. Jaakko Teitin valitusluettelossa Suomen aatelistoa vastaan 1555– 1556 esiintyy valittajana ’Morthen Andersson i Lappikotaby aff Sibbo Sokn.’50 Kun todistajat jutussa ovat nurmijärveläisiä, lienee Morthen asunut Sipoon luoteiskolkassa Palojoen varressa. Hämäläisten kulku Espoon ja Kirkkonummen lappalaisia verottamaan kävi loppumatkasta Hämeenkylästä Kaukalahteen ja sielta Kirkkonummen Tavastfjärdenille; pienempi ura vanhan boolijaon51 kanssa yhdenmukaisesti Espoonlahdelle vei Ur(a)jan järven (vrt. Vanaja) kautta pitkässä ja syvässä laaksomaassa (saamen njoaski) sijaitsevan Nuuksionjärven Sikalahteen, ja sitten järven lasku-uomalta Hästmossenin kautta oikaisten Mankinjoen suulle. Vantaanjoen koillishaaran Keravanjoen latvalla, saameksi giera, on Keravanjärvi ja vielä ylempänä Kerlammi. Lappila on Mustijoen ja Teurojen valuma-alueiden vedenjakajalla Lapinnummen lähteikköjen ja Teurojoen Pellinginkosken äärellä. Pyhäjärvestä koskena purkautuvan Koskenkylänjoen niska on ilmeinen lapinkylän paikka. Tämä Uudenmaan syvin järvi (67 m) jäätyy vasta joulun aikoihin, mihin asti sillä voitiin kalastaa avovedessä. Kosken nimi Lapiokoski lienee ollut Lapi(n)å(n)koski. Joen latvahaara on nimeltään Kyölinjoki, sen paras lohen kalastuspaikka on Kyölinkoski ja sen vieressä on maannimi Kyöli; kalaisahan on saameksi guol’lái52. Koskenkylänjoen sivuhaarassa Myrskylänjoessa on koskenniskalla Labbom (vrt. Buđđom), ja jokisuussa Lappomudden, ilmeinen kylän hyljestysleiri.

Itä–Uudenmaan Lapinkylä Taasianjoen varrella on sekin koskipaikalla. Joki laskee Pyhtään Kullafjärdeniin; salmen rannalla, jonka kautta lohet nousivat mereltä tälle selälle jatkaakseen edelleen Taasianjoen ja Kymen länsihaaran koskiin kutemaan, on Labböle. Kullafjärdenin kuten em. Pohjan Kullaanjärvenkin nimi tullee saamen kalaa merkitsevästä sanasta guolli. HELSINGIN SEUDUN KADOTETTU KANSA Uudenmaan saamelaiset sulautuivat 1200-luvulta alkaen uudisasukkaisiin hämäläisten taakse pieneksi vähemmistöksi jääneinä menettäen äidinkielensä muutamassa sukupolvessa mutta säilyttäen sukuidentiteettinsä uuden ajan alkuun asti. Sulautumista uudisasukkaisiin helpotti heidän kiinteä asumisensa ja vanhat kontaktinsa. Sulautumista voi tarkastella erityisesti Helsingin seudulla Kepsun53 taloja ja niiden isäntiä käsittelevien perinpohjaisten asiakirjaluettelojen pohjalta. Kepsu kuitenkin kieltää jyrkästi saamelaisten kiinteän asumisen näin etelässä ja pitää Suomalaisen paikannimikirjan tekijöiden tavoin lappalaisia vain syrjäseutulaisten kutsumaniminä, tällä kannalla on myös Salminen54. Meren äärellä oli lappalaisyhteisöjä, jotka tukeutuivat paljolti kalastukseen ja hyljestykseen. Eräs niistä oli Töölö, Vironniemen ainoa kylä siihen asti, kun Helsinki siirrettiin tälle kallioiselle ja huonosti maataloudelle sopivalle niemelle. Kylän nimi ei ratkea suomen eikä ruotsin pohjalta: ’Tölö är ett område i Helsingfors, vars namn har visat sig vara en svårknäct nöt. Ett tiotal forskare har fördjupat sig i problemet’55 ja ’Tyydyttävää selitystä ei ole nimelle toistaiseksi löydetty’56. Kylä lienee ollut alkuaan Duollu, saamen talousyhteisö57, mihin sen kirjoitusasutkin (Thola, Toel 1476) sopivat. Yhteisö saalisti kaloja niemen itäpuolen Vantaasta ja länsipuolen Laajalahdesta sekä ulompaa mereltä hylkeitä. Kylän saamelaisuudesta kertovat karttanimet Lappudd ja Lapp Wiken, nykyinen Lapinlahti, Herttoniemen Lappholman saari sekä Laajasalon Lappvik ja Tulo holm. Pikku-Huopalahti (1540 Lille Hoplaxby ja 1681 Lille Huopelaks) ja Iso-Huopalahti (Storhopelaxby 1545, Stoorhååplax 1556)

Näköala Hakasalmen puistosta pohjoiseen Töölönlahdelle vuonna 1912. Kirjoittaja pitää mahdollisena, että Töölö olisi alun perin ollut lappalaiskylä ja nimi periytisi saamen talousyhteisöä tarkoittavasta duollu-sanasta. Kuva: Signe Brander/Helsingin kaupunginmuseo.

lienevät myös olleet alkuaan lapinkyliä. Keski- ja Pohjois-Suomessa nimet Huopalahti, Huopaniva, Huopaoja yms. tulevat saamenperäisestä sanasta Uopaja, Vuopaja, joka tarkoittaa pitkää ja kapeaa lahtea58, juuri sellaisia kuin nämä, jotka vielä keskiajalla ulottuivat pitkänkapeina luiruna kauas sisämaahan, edellinen Lapinmäen vieritse Vihdintien pohjoispuolelle ja jälkimmäinen Leppävaaran keskustaan. Espoonlahden ja Tavastfjärdenin välisen vesireitin varrella oleva Tolsa lienee myös ollut Duollu. Espoon Bembölen paikalla olleeseen

siittaan taas saattaa viitata kylän kantatalon nimi Siis. Niin Uudellamaalla 1500-luvulla kuin Lapissa 1800-luvulle asti59 oli tapana panna saamensukuisen isännän nimen eteen sukunimi. Niku oli niistä yleisimpiä, etenkin Helsingin seudulla. Kautena 1939–1958 kuolleiden sukuniminä Niku esiintyy vain Uudellamaalla ja Lapissa, ja sukunimiä Nikunlassi, Nikunpaavo, Nikupetteri, Nikurautio vain Lapissa, pari Pohjois-Pohjanmaalla. Sukunimi Nikula sensijaan on yleinen koko maassa60. Niku-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

sukunimi ja Talin duollun (Talleby 1545) vanhin isännännimi Nyghells (1524) voivat liittyä lappalaisten käännyttämiseen; onhan Nikolaus metsän (ja sen kansan) suojelupyhimys. Uudellamaalla kirjuri pani sukunimen eteen joskus vielä Labbesanan. Esimerkiksi Jaakko Teitin valitusluettelossa Suomen aatelisia vastaan 1555–1556 esiintyy espoolainen ’Labbe Nicu Lasse’61. Kepsu62 luettelee useita Lappi-nimisiä isäntiä ja taloja. Västersundomissa on viljalti saamelaisuuden tunnusmerkkejä. Gubbackan mäen rinteessä on vanha autioitunut Västersundomin kylänpaikka sekä vanha kantatalo Labbas (myös asuissa Labben ja Labbens). Gubbackan arkeologisissa kaivauksissa esiintulleiden asuinrakennusten pohjista on havaittu paikan olleen asuttu jo 900-luvulta alkaen; siten sen asukkaat lienevät olleet keskiaikana kieleltään ruotsalaistuneita lappalaisia. Paikalta on löydetty runsas valikoima puun ja puuastioiden työstämiseen sopivia työkaluja: kirves, petkel, taltta, kairoja ja puukkoja mutta vain vähän karkeatekoista keramiikkaa ja saviastioita63. Lisäksi on löydetty 500–600 luvulle j.Kr. ajoittuva viljanjyvä64. Raudan keskeistä merkitystä kuvastaa se, että asuintalon viereisestä pajasta on löydetty ahjoja ja taoksia, mm. nuolenkärkiä65, joita käytettiin ennen niin sodassa kuin erässä. Vaikka Heinonen arvelee rautaa tuodun Virosta, on kuitenkin järvimalmia ollut lähempääkin saatavissa, esimerkiksi Espoon Bodom-järven pohjasta ja onhan Laajasalon Tahvonlahden pohjukastakin saatu rautaa 1760-luvulla66. Gubbackan mäen pohjoispään vieressä, mäen itäreunan ja Krapuojan laakson lahdenpohjien välisellä kannaksella sijaitsi Västersundom optimaalisella paikalla: Kotirannasta pääsi veneellä pyyntiin niin etelään Porvarinlahden suulla olevan jyrkkäreunaisen salmen Labbacka-nimiselle patopaikalle kuin kaakkoon Karhusaaren ja lounaaseen Vartiosaaren luo sekä niiden väliselle 20 kilometrin rannikkokaistalle; lännessä vasta Tulo holm ja idässä Eiron niemi olivat toisten (saamen eará) reviiriä. Västersundomin kantatalon isäntänä oli Nikcuniels (Niku-klaanin Nils; vrt. em. ’Labbe Nicu-Lasse).

Espoon Gammelgårdin osakylän Källstrand nimen etuosan vanhat kirjoitusasut Kelde 1547, Käldh 1551, Kielde 1552 ovat saamea (gáldu) samoin kuin sen espoonruotsin k-alkuinen ääntämys, ja onhan kylässä myös kantatalo Nikus. Järven koillispäässä Helsingen Tavastbyssä on kantatalo Labbas, ja siinä isäntä Bertell Labb. Espoon Martinkylässäkin on oma lapintalonsa Lapin i Marsby 1702, Lapis hemman 1743, Lapi 1743. Martinkylän lapintalon vieressä olevan Hannusjärven pohjasta on löydetty rautakautisia viljan siitepölyjä67. Espoon Nuuksiossa oli vuoden 1699 kartassa kantatalon nimenä Nickulla, ja 1639 sen isännäksi mainitaan perisaamelaiseen tapaan Nicu Morthen j Noxe. Helsingen Lapinkylässä (1517 Lappebuw, 1540 Lappebölle, 1578 Lappele) on Nikun talo ja sen isäntänä 1688 Niku Simon uthj Lappböhle. Saamelaissuvuillakin oli kiinteät kauppayhteydet meren taa. Helsingen Lapinkylän isännän nimi nijghelss i Lappebuw löytyy nimittäin tallinnalaisen kauppiaan Ficken tileistä68. Tolsan edessä niemen kärjessä on Eestinkylä, ja Töölö sijaitsi Vironniemellä. Espoonkartanon-Järvikylän vanhat isännännimet ovat muotoa etunimi ammatti: Mattz Mölnar, Matts Sogare, Suen Digars, Oleff Skytt, Anders Skipare sekä Andreuss kussen (1514), ilmeinen majoittaja; saamessa gussodit tarkoittaa ’saada syödäkseen’, gussohallat ’kestitä’ ja gussostallat ’olla pitkään vieraana’. Suuren rantatien varren keskiajan tavernoja69 lienevät olleet Kirkkonummella hävinnyt Kusas sekä Guss Luomanjoen kosken niskalla Espoon rajalla. Lohjallakin oli Kutzila (1404) eli Gussila (1540) ’suuren yleisen tien’ varrella Lapimäen ja Kittiskosken vieressä. Lohjanjärven Haukilahdelta, viiden kilometrin päästä Kittiskoskelta, on löydetty viljanjyvä keskiseltä tai myöhäiseltä rautakaudelta70. Haukilahden perällä on maannimi Kullaanlahti, hauen kutupaikaksi sopiva matalanlaakea pohjukka järven entisen, nykyistä korkeamman vedenpinnan aikana; nimi viittaa Kullaanjärven tavoin saamen kalapaikkaan paremmin kuin suomen kivikkoa tai rantatörmää tarkoittavaan kullas-sanaan71.

Ote Samuel Broteruksen Helsingin pitäjän Länsisalmea (Västersundom) kuvaavasta kartasta vuodelta 1708. Kartassa Labbaksen tila erottuu nimellä Labben. Kuva: Kansallisarkisto.

Västersundomin kylän Labbaksen 1700-luvun talon hylätty tonttipaikka kuvattuna alkukesästä 2021. Kuva: Stella Karlsson/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

LAPPALAISTEN JA HÄMÄLÄISTEN ERÄMAAT JA NIIDEN VÄLISEN RAJAN PITKÄ ’VAHTIPOLKU’ Ennen keskiajan uudisasutusvaihetta oli Varsinais-Suomen lappalaisilla suomalaisasutus meren puolellaan ja Uudenmaan lappalaisilla sisämaan puolellaan. Varsinais-Suomalaisten eräily näyttää suuntautuneen lounaissaariston kala-apajille, kun taas turkiseläinten ja muun metsänriistan pyynti näyttää kuuluneen lappalaisille, olivathan heidän kylänsä aivan suomalaisasutuksen rajalla. Hämäläiset taas asuivat Uudenmaan lapinkylien pohjoispuolella, ja molemmat eräilivät omilla alueillaan. Tässä yhteydessä Turusta Hämeenlinnan kautta kulkeva Hämeen härkätie ja sen jatke Hollolan kautta Kymijoelle on kiintoisa; se lienee jo rautakautista perua72. Varsinais-Suomessa Härkätie kulki rannikon suomalaisasutuksen rajalla sijaitsevien Juvankosken ja Nautelankosken lapinkylien kautta. Kaikissa muissa entisissä VarsinaisSuomen lapinkylissä reviireineen on lappalaisten sulautumisesta lähtien puhuttu lounaismurteita, mutta näissä kylissä ns. hämäläiskiilan välimurretta73. Tämä viitannee siihen, että hämäläiset olisivat kontrolloineet näiden kahden lapinkylän turkistenhankintaa niiden erämaissa Aurajoen yläjuoksulla ja Säkylänharjulla, jotka kuuluvat samaan Turun ylämaan murrealueeseen. Varsinais-Suomen jätettyään tie kulkee pitkin hämäläisten omia erämaa-alueita lapinkylien reviirien pohjoispuolitse, aivan niitä ’nuollen’; lapinkylien reviirit ulottuivat 10–15 km:n päähän lapinkylistä. Hämeen omat erämaat, joille vain hämäläisillä uudisasukkailla oli asiaa, ulottuivat Hämeenlinnasta etelään, lounaaseen ja kaakkoon 35–40 kilometrin päähän. ’Hämeenlinnan erämaan’ itäpuolella Härkätie jatkui Hollolan laajalle harjualueelle ja sitä pitkin Porvoonjoen ja Vesijärven väliselle kolmen kilometrin kannaksella sijaitsevaan Hollolan kylään. Sieltä se jatkui sileätä harjunselkää pitkin Iitin Kausalaan, jossa se haarautuu eteläiseksi ja pohjoiseksi Yliseksi Viipurintieksi. Eteläinen Ylinen Viipurintie oli suorempi. Se ylitti Kymijoen Keltissä ja jatkoi Ensimmäistä Sal-

pausselkää pitkin, poiketen sitten vanhan lapinkylän paikalle syntyneen Lappeen kirkonkylän kohdalta Rakkolanjokivarsia seuraten Viipuriin. Eteläisen reitin haittana oli vuolaan Kymijoen ylitys sekä reitin sukeltaminen liian etelään epävakaiden rekikelien vyöhykkeeseen. Sitä mukaa kun liikenne eneni väkiluvun kasvaessa ja erityisesti Venäjän tultua uudeksi itänaapuriksi ja piiritettyä Viipurin 1495, siirtyi kulku enenevästi logistisesti ja ilmastollisesti paremmalle Ylisen Viipurintien pohjoiselle reitille. Sen kesätie ylitti Kymen sen kahden suvantojärven, Iitin Leininselän ja Pyhäjärven välisen salmen poikki, kun taas talvisin voitiin poiketa jo Radansuusta Urajärven jäälle ja ylittää turvallisesti laaja mutta matala Pyhäjärvi Matkussaaren ohi Jaalaan. Sieltä pääsi sileää Toista Salpausselkää myöten Savitaipaleelle ja edelleen maantietä tai sileää Saimaan jäätä Lappeenrantaan, ja sieltä vanhaa Viipurintietä perille. Tämän reitin kasvanut suosio lienee aiheuttanut Iitin pitäjän perustamisen ja sen kirkon rakentamisen Kymen ylityspaikalle piispa Arvid Kurjen toimesta ja Hämeen linnanisännän Åke Yrjönpoika Tottin tukemana74; tunsivathan nämä herrat jos ketkä tien ja sen ongelmat. Huolimatta siitä, että Unionin loppukahinat viivästyttivät projektia ja veivät hengen niin Kurjelta kuin Tottilta, vei vastasyntyneen Ruotsin ensimmäinen, vuodeksi Suomeen muuttanut kuningas sen tärkeänä loppuun; projektiin kuului myös vanhaan lapinkylään perustetun Lappeen kirkonkylän siirto sekä Taipaleen seurakunnan, hallintopitäjän ja kuninkaankartanon perustaminen Taipalsaareen. Siten reitti Hämeen härkätien ja Ylisen Viipurintien pohjoisen reitin kautta Turusta Viipuriin säilytti asemansa, vaikka käytössä oli myös rannikkoa seuraileva Alempi Viipurintie. Ylempi tie vei pitkin vedenjakajaseutuja, paljolti harjuja hyödyntäen, niin että suurten jokien ja syvien järvien vaarallisia ja vaativia ylityksiä oli vähän. Koko sen reitillä rekikelit ovat paljon vakaampia kuin heti sen eteläpuolella, missä ne ovat Suomen oikullisimmat. Tällä tiellä lumensyvyyden keskihajonta kautena 1919–1998 oli 20 % pienempi kuin sen eteläpuolella75. Talven maksi-

Hämeen härkätie ja eteläinen Ylinen Viipurintie (paksu yhtenäinen viiva) Kymijoen rannalta Keltistä (K) Hämeenlinnan (H) kautta Turkuun (T), eteläpuolellaan lapinkylien pohjoisrivi (ohuiden viivojen yhdistämät avoympyrät) ja rivin reviirin pohjoisreuna (ohut katkoviiva). P = Porvoo ja Porvoonjoen valuma-alue, Hollolan hämäläisten erämaa.

milumimäärän keskiarvo ± keskihajonta 1947— 1993 oli Vantaanjoen valuma-alueella 111 ± 53 kg m–2 mutta Vanajaveden valuma-alueella 98 ± 40 kg m–2, ja vastaavasti Karjaanjoen valuma-alueella 105 ± 49 kg m–2 mutta Loimijoen valuma-alueella 84 ± 38 kg m–2 76; nämä rekikelien oikullisuutta kuvaavat hajonnat Uudellamaalla sekä idempänäkin Suomenlahdesta ensimmäiselle Salpausselälle ovat suuremmat kuin missään päin Suomea Hämeen härkätien pohjoispuolella. Tämä johtuu orografian, eli pinnanmuotojen, voimakkaasta vaikutuksesta sademääriin idän ja kaakon puoleisilla tuulilla. Ylisellä Viipurintiellä vältyttiin sellaisilta tilanteilta, joissa lunta oli pyryjakson jäljiltä hevosen lapoihin asti, minkä kertoi kokeneensa nurmijärveläinen vanhus 1980-luvulla muistellessaan nuoruutensa Helsingin-matkoja77. Kun Hämeenlinnaa ympäröivät erämaat asutettiin 1300-luvulla, muodostui niiden kaakkoisosaan tuleva Hausjärven, vanhalta nimeltään Metsäkansan kapppeli, joka oli Janakkalan ja Vanajan vanhoille kylille kuuluvien erämaiden saartama; Miemalanselän rantakylien isäntien eräomistukset säilyivät Hausjärven ja Mäntsälän rajoilla koko rajan pituudelta uudelle ajalle asti78. Keskitalo kertoo mm. Jaakko Teitin valitusluetteloa siteeraten, miten Mustijoen latvojen Lappilan ja Nikinojan (siis entisen lapinkylän) maat oli tuomittu 1418–1436 ympäristökylien vastustuksesta huolimatta Har-

vialan valtaneuvos Henrik Svärdille, koska ’hänen metsästäjänsä olivat ampuneet sieltä riistaa’. Siten Vanajan-Hämeen herrat olivat 1400-luvun alussa ’läänittäneet’ Mustijoen latvojen lapinkylät itselleen oikeusteitse estääkseen niitäkin joutumasta uudisasukkaille. Toisaalta vuodelta 1469 löytämäni laamannin vahvistama asiakirja79 kertoo mäntsäläläisten onnistuneen 100 vuotta aiemmin ostamaan Huhtamanmaan hämäläisiltä. Etelään päin lapinkylien reviirien rajoille edettyään Metsäkansa joutui kiistoihin lapinkylärivin eteläpuolisten uudisasukkaiden kanssa. Metsäkansan Ridasjärvi kamppaili Nurmijärven Nukarin kanssa rajaseudun asumattomasta Vantaankorvenmaasta, joka vasta isossa jaossa asutettiin (Keskitalo 1964). Tuomari Jaakko Teitti joutui käsittelemään Sipoon Ohkolan ja Janakkalan Ridasjärven talonpoikien riitaa kyliensä välisestä, tätä asumatonta saloa halkovasta rajasta ja määrittelemään sen eli maakuntarajan kulun vuoden 1450 asiakirjatiedon pohjalta (’Tesse efterscriffne råå ligge emellen Tawasteland och Nylandh’)80. Sipoon luoteiskolkan Lapinkotapyyn asukkaan puolustaessa oikeuksiaan Vantaankorvenmaan hyödyntämisestä Teitille, hän käytti todistajinaan nurmijärveläisiä länsinaapureitaan, jotka myös elivät nokikkain ja kiistoissa salomaan pohjoispuolella asuvan Metsäkansan kanssa. Myöhemmin kartoilta kadonnut Lapinkotapyy-nimi entisellä lappalaisten ja hämäläisten reviirirajal-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Tyypillinen lumensyvyyden (cm) jakautuma Uudellamaalla kaakkoistuulella sataneen pyryn jälkeen (13.1.2021). Tekijän analyysi Ilmatieteen laitoksen havainnoista. Hämeen härkätie ja pohjoinen Ylinen Viipurintie katkoviivalla. Pieni kartta: Orografian keskimääräinen ilmastollinen vaikutus loka-huhtikuun sademääriin kaakkoistuulilla Uudellamaalla verrattuna tasaisen maan sademääriin, väheten yli puolesta (tummanpunainen) negtiiiseen (vihreä). (Solantie & Pirinen 2006).

la viitannee joko lapinkylään Palojoen itärannalla tai pohjoisen lapinkylärivin kollektiivinimeä, pikemmin kuin Suhosen & Heinosen81 arvelemaan kirjurin kopiointivirheeseen. Itä-Uudellamaalla Hollolan hämäläisten omat erämaat ulottuvat merelle asti, mikä näkyy lapinkylien puuttumisena Porvoonjoen valuma-alueelta ja maannimenä Hämeenmäki joen yläjuoksun vedenjakajalla Mustijoen latvojen Lappilan lappalaisten reviiriä vasten. Se näkyy myös Porvoon kaupungin perustamisena vilkkaimpana turkisten kysyntäkautena ja suomenkielisen asutuksen ulottumisena Suomenkylään (Finnby) kaupungin laidalle. Tämä johtuu Hollolan kirkonkylän logis-

tisesti omalaatuisen suotuisasta sijainnista vain 3 km leveällä Vesijärven ja Porvoonjoen välisellä kannaksella, jonka poikki Hämeen härkätie kulki. Vaikka Porvoonjoki on näin lähellä Vesijärveä, virtaa siinä Hollolan kirkonkylän kohdalla peräti neljännes joen Suomenlahteen purkamasta vesimäärästä (Ekholm 1993). Porvoonjoki oli kesin talvin paras kulkureitti Hämeen järvimaailmasta Suomenlahdelle, tarpeeksi runsasvetinen kulkemiselle mutta ei niin hurja ja vaarallinen kuin Kymi. Hämäläisasutus omine Porvoon murreryhmineen esti ruotsalaisten muuton Porvoon taakse, kun taas kaupungin molemmin puolin he tunkeutuivat kolme peninkulmaa sisämaan lapinmaille

Pohjois-Paippisiin ja Myrskylään asti. Tähän sopii erinomaisesti Ailion82 päätelmä, että asiakirjoissa mainittu Birger Jaarlin johtama Hämeen ristiretken rantautumispaikka ’Portus Tauestorum’ olisi todennäköisimmin ollut Porvoo. Samoin tähän sopii Ailion tulkinta, että ’Kupetskaja eli Kauppajoki, jonka kauppapaikan novgorodilaiset Hämeen Vanain linnaan suuntautuneella hävitysretkellään 1311 kehuivat ohimennessään ryöstäneensä, olisi tarkoittanut Porvoonjokea. Vaarallisen Kupetskajan sijaan he valitsivat etenemistiekseen ’Tŝornaja’joen, siis Mustijoen. Sen varsilla vähävastuksiset lapinmaat ulottuivat kauimmas sisämaahan, joen luoteisimman latvahaaran Munkinojan päässä olevalle Pursijärvelle Hämeenlinnan erämaiden rajalle, kilometrin taipaleen päähän Vanain linnalle johtavasta Puujoesta. Hämeen ’Eräherrojen’ ja ruukinpatruunoiden viivytystaistelu pystyi lykkäämään pohjoisen lapinkylärivistön ja Hämeen erämaiden välisen rajan ympärillä olevien autioiden salomaiden asuttamista pitkin Karjaanjoen, Vantaanjoen, Palojoen, Keravanjoen ja Mustijoen pohjoisia vedenjakajia aina isoonjakoon asti83. LAPPALAISTEN INTEGROITUMINEN SEURAKUNTIEN JÄSENIKSI 1200-luvulla Uudellemaalle tulleista uudisasukkaista vain varsinaissuomalaiset ja ruotsalaiset olivat jokseenkin kokonaan kastettuja, kun taas hämäläiset ja karjalaiset tulivat seuduilta, joissa prosessi oli vielä käynnissä. Lappalaiset lienevät saaneet kasteen mitä todennäköisimmin vasta uudisasukkaiden mukana tulleiden hengenmiesten toimesta. Monet paikannimet kuvaavat uudisasutusta edeltävää tilannetta. Itä-Uudenmaan rannikon lapinkylän nimi Seitlax viittaa saamelaiseen palvontakiveen sieidi, kuten myös Espoon Sötbyn vanhimmat asiakirjanimet (Seuthiby, Soijtteby 1559) ja Helsingen Seutulan vastaava nimimuoto Söttskoogh 1551. Uudellemaalle tuli pappeja Turun piispan lähettäminä perustamaan seurakuntia. Koska Turun keskiajan piispat olivat järjestään dominikaaneja84, tuli pappien mukana myös domini-

kaanimunkkeja, kaapunsa mukaan myös ’mustiksi veljiksi’ kutsuttuja, kaste- ja saarnatyöhön 1249 Koroisiin perustetusta ja Turun perustamisen jälkeen sinne siirretystä konventista. Gardberg toteaa, että ’kun piispa Diego ja Dominicus 1200-luvun alussa saapuivat Tanskaan, he huomasivat, että Itämerta ympäröivien maiden väestö oli vielä suurelta osin pakanoita, ja tarjoutuivat omistamaan elämänsä pakanalähetykselle’, ja jatkaa vielä, että ’Dominikaanien saapuessa Suomeen lähetyskausi oli yhä käynnissä’. Dominikaaniyhteisön sääntöjen mukaan heidän perustehtävänsä oli kastaa ja saarnata kansankielellä. Paavin päätöksellä he saattoivat pitää jumalanpalveluksiakin, kunhan pysyivät pappien reviirin eli kirkkorakennuksen ulkopuolella85. Uudenmaan oloista alkoi kirjallisia todisteita kertyä vasta yhteiskunnan järjestyttyä kirkollisesti ja hallinnollisesti; tämä koskee myös uudisasutusvaiheen käännytystyötä, etenkin kun ’lähes kaikki asiakirjat, jotka aikoinaan on kirjoitettu konventissa tai sitä varten, ovat tuhoutuneet suurissa tulipaloissa 1429 ja 1437’86. 1300-luvun puoliväliä lähestyttäessä Tallinnan ja Haapsalun puolivälissä sijainnut Padisen sisterssiläisluostari ulotti toimintansa Suomeen; Padiseen luostari oli muuttanut Riikasta Saksalaisen ritarikunnan määräysvaltaa vältellessään87. 1300-luvun puolivälissä Uudenmaan yhteiskunta oli peräti toisenlainen kuin vuosisata aikaisemmin. Kun yhteisöt olivat organisoituneet seurakunniksi ja verotettaviksi, vaikkakaan eivät vielä kihlakunniksi, hallintopitäjiksi tai käräjäväeksi88, alkoi aikakausi, jona ihmisten elämää voi tutkia kirjallisten dokumenttien perusteella. Siksi sisterssiläisten toiminta on tieteellisessä kirjallisuudessa ylikorostunut dominikaanien varhaisempaan toimintaan nähden. Sisterssiläisten kiinnostus Suomeen oli puhtaasti taloudellista toisin kuin dominikaanien. Sisterssiläisten säännöt kielsivät heiltä lihansyönnin. Niinpä heitä houkuttelivat Uudenmaan lohiapajat. Kun vilkastunut hansakauppa takasi varman suolansaannin, saattoi lohen viedä Padiseen varastoitavaksi luostarin tarpeeseen tai myydä lohitynnyreitä Saksaankin89.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Padisen luostari Virossa kuvattuna vuonna 2010. Kuva: Andreas Kovisto.

Suomen käskynhaltija Karl Näskonungsson sekä Turun vouti ja Suomen linnojen päällikkö Gereke Skytte myivät ja lahjoittivat 1335 ja 1347 Padisen luostarille joukon maatiloja Länsi-Uudellamaalla nimenomaan parhaiden kalavesien äärellä, t.s. lapinkyliin. Lahjoituksiin Maunu Eerikinpoika lisäsi 1351 lohenkalastusoikeuden Vantaanjoen ja Porvoonjoen koskissa90. Maallinen valta hyötyi poliittisesti sisterssiläisten omistuksista, sillä niillä saattoi perustella oman reviirinsä laajentamista nojautuen luostarin virolaiskontakteihin sekä sen hankkimalle paavin hyväksynnälle ’pikku ristiretkiin’. Kalastustiloja hoitivat lampuoteina maallikkoveljet. Koska kansa nimitti heitä munkeiksi, esiintyvät munkki-nimet paljolti lapinkylien vieressä. Siuntion lapinkylän Lappersin naapurikylä on Munks ja siinä on talo Labbas; myös Andreas Munck asui 1420 Siuntiossa91. Talin, Töölön ja Pikku Huopalahden lapinkylien keskellä on Munksnäs. Mustijioen alin koski on Labbforsen vierellään maannimet Labbas ja Västermunkby (Teitin valituslettelossa Munckeby92).

Maunu Eerikinpojan maanlain mukaan kalastusoikeus joella oli sen rannan omistajalla, niin että rannalla kalastavaa maallikkoveljeä vastapäätä saattoi kalastusoikeus olla talollisella, suvultaan lappalainen tai uudisasukas. Kaikkia näitä kalastajia verotti kruunu. Jo 1340- luvulla piispa Hemming alkoi ostaa kirkolle tiloja sisterssiläisomistusten viereen; näin munkin- ja lapin-nimien seuraan ilmestyi jo Piispankyliäkin. Veronmaksajien määrän kasvun myötä kirkon mahti ja varallisuus kasvoivat sisterssiläisiin nähden, niin että nämä jo 1420-luvulla väistyivät Viroon samaan aikaan kun kivikirkkoja alkoi nousta maisemiin. Gardbergin sanoin: ’Tutkijat ovat nykyisin samaa mieltä siitä, että sisterssiläiset eivät ratkaisevasti vaikuttaneet Suomessa tapahtuneeseen kehitykseen’. Kesäisin maata kiertäneet dominikaanit lienevät myös jättäneet jo ennen sisterssiläisiä jälkiä paikannimistöön. Tällainen jälki on ilmeisesti Lohjan Teutarin nimipesye Kastlähde, Kastmäki ja Munkkikallio samoinkuin Mustijoen latvahaara Munkinoja Lappilan Lapinnummella. Ylikangas93

arvelee Lohjan laajan Musta-nimistön liittyvän ’alkuasukkaiden rippeisiin, mustaan kansaan’; sekin saattaa viitata dominikaaneihin. Heihin saattaa viitata myös Porvoonjoen suun itäpuolen nimipari Munkby ja Mustlax sekä sisämaassa Myrskylän munkkinimistö, mm. Munkbrängen Labbomin lähellä. SAAMELAISET RANNIKOLLA SUUPOHJASTA KOKKOLAAN Pohjanlahden rannikollakin lapin- ja siittakylät sijaitsevat lohija taimenjokien koskenniskoilla. Eteläisinnä Lapinjoen varrella on Lappi, sitten Siipyy (Sijdaby) 94 hyljestyspaikkoineen (Lappholm), Lappfjärd- (1514 Lappefierdin) nimisen merenlahden äärellä. Lahteen laskevat Härkmeriån ja Isojoki. Tiukanjoen latvahaara on Lapinluoma ja sen vierillä Lapinniitut ja Lapinneva. Närpiönjoen vartta sen suulta yläjuoksulle päin pohjoiskoilliseen edettäessä enteilevät nimet Lappnäset, Lappnässkogen, Lappnäsmossen ja Laplom Lapinmaalle tuloa. Kun sitten joki kääntyy äkkijyrkästi kaakkoon, on sen nimenä Närväjoki; sen varressa ovat Sidbäck ja Närvijoki-nimiset kylät, ja niissä kokenniskoilla maannimet Gammelstu ja Närvä. Närvän jälkeen joki ottaa taas jyrkästi suupuolen suuntansa; joen nimi saattaa johtua sen poimukkaasta kulusta, tarkoittaahan nárvi poimua. Kyrönjoen koskien niskoilla on niin Isossakyrössä kuin Ylistarossakin omat Lapinmäkensä. Lapua ja muukin Etelä–Pohjanmaan Lappi-nimistö viittaavat saamelaisiin95. Rannikkolappalaisille tunnusomaisesta vehkan käytöstä kertova kál’la-nimistö jatkuu runsaana Keski-Pohjanmaalle, jossa on Ähtävänjokivarressa Lappforsenin kylä ja sen äärellä joessa Lappmansviken. POHJANMAAN LAPPALAISET PUUN JA KUOREN VÄLISSÄ Keskiajalla uudisasutus tunkeutui sekä merenrannalta että Kyrönjokivarsilta rannikkosaamelaisten reviirille, mikä aloitti sulautumisprosessin. Sekä Keski-Pohjanmaalla että Suupohjan takana rannikkosaamelaisten reviiri rajoittui vielä 1700-luvun puoliväliin asti alueeseen, jossa väentiheys oli alle 1,0 h/km2 ja jonne saattoi vetäytyä96. Tämän

erämaan eteläraja kulki 1749 poikki Suomen, tehden laajan mutkan Suomenselän lounaiskärjen kiertäen. Se oli sisämaan lapinmaata, jonka etelärajalla on eniten lappalaisista kertovaa perinnetietoa ja Lappi-nimistöä 97. Rannikon kiinteiden lapinkylien sijasta sisämaan saamelaisten liikkuvasta asumisesta kertoo kattava kotanimistö. Hirvinimistö vaihtuu metsäpeuran pyynnistä kertovaan hangas-nimistöön. Heidän liikkumisestaan kertoo myös runsas kauhanimistö: ’lappalaisilla on aina mukanaan kauha, jolla he janoissaan juovat vettä’, kuten von Linné 98 kertoo retkeilyltään. Kun Ruotsin nyky-Lapin rajan lähellä on Taalainmaan Malungissa Skoptjänan ja Norrbottenin Arvidsjaurissa Slevträsket 99, on vastaavasti Kauhajoella Kauhajärvi ja Kauhaneva Kauhalampineen, Lapualla Kauhajärvi Kauhavan Kauhajoen latvoilla, Jurvassa Kauharämäkkö, Purmossa Kauhjärvsjön, Ylivieskassa Kalajoen ja Pyhäjoen rajalla Kauhajärvi ja Kauhaneva sekä Kauhalampi Perhon Salamajävellä, Vahtolan 100 mukaan saamen tjoalmi-. Karstulassakin on Kauhalampi, seuranaan lamperoiset Kotanen ja Kodantakanen; von Linnén sanoin ’Lappalaiset rakentavat kotansa aina hyvin kylmien kaltioiden läheisyyteen, jossa heillä on yllin kyllin tarjolla raitista vettä’. Suurvalta-ajan sotatantereista logistisesti kaukaiset Pohjanmaa ja Pohjois-Savo kukoistivat siinä missä Etelä-Suomi kärsi. Vain näillä alueilla verot pystyttiin maksamaan pääosin rahalla 101, samoin palkkaamaan rahalla sotilaat itsensä sijaan 102. Kruunun asettamat tehtävät pohjalaisille, joukkojenkuljetuslaivojen rakentaminen ja tervantuotanto, olivat tuottoisat ja vaarattomat, ja pohjoissavolaiset rikastuivat verotusta ja väenottoa välttelevällä huuhtakaskeamisellaan. Mistäpä he olisivat saaneet helpommin sijaissotilaita, joita oli suhteellisesti eniten koko maassa, jos eivät reviireitään menettäessään kipuilevien lappalaisten joukosta. YHTEENVETOA JA JOHTOPÄÄTÖKSIÄ Etelä- ja länsirannikon keskiajalle ulottunut saamelaisuus ja saamelaisten elinkeinoja asutushistoria hahmottuvat eri tieteenalojen näkökul-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

mista ristiriidattomasti. Ilmasto, luonnonvarat ja rauta olivat keskeisiä tekijöitä. Talvien jäähdyttyä pronssikautena maatalous pääelinkeinona ei ollut enää mahdollista Itämeren eteläosan ympäristössäkään ilman rautakautisten työkalujen tehokasta käyttöä, vaikka se neoliittisena lämpökautena oli ollutkin. Suomessa se ei ollut mahdollista lämpökautenakaan. Siten juuri Itämeren eteläosan ympäristössä väestön oli muutettava käytäntöjään säilyttääkseen elinkeinonsa. ’Modernisoituaan’ esiroomalaisella ja nuoremmalla roomalaisella rauta-ajalla maataloutensa ’kunnon’ talvia sietäviksi, itämerensuomalaiset olivat valmiita levittäytymään Suomeenkin. Ruis tuli Suomeen toiseksi pääviljaksi ilmeisesti heidän mukanaan. Tähän sopii se, että suomalaiset asettuivat seuduille, jossa molemman viljan yhteissadon katoriski on pienin; Uudenmaan he kokeiltuaan hylkäsivät. Näin Uusimaa muodosti rautakaudella aina keskiaikaiseen uudisasutusvaiheeseensa asti Varsinais-Suomen länsipuolella ja Hämeen eteläpuolella oman saamenkielisen lapinkylä alueensa. Uudenmaan lapinkylien alue on aika tarkoin sama kuin Uudenmaan läänin alue 1947–1997, poikkeuksena lapinkylätön Porvoonjoen valumaalue, jonka pohjoisosa luetaankin nykyään Päijät-Hämeeseen, sekä molemmista maakunnista aikaisemmin ’kudotut’ Hyvinkää, Kisko ja Suomusjärvi. Talvien jäähtyessä lohijoet ja hyljejäät olivat etelä- ja länsirannikolla keskeisiä pyyntipaikkoja, mikä suosi pysyvien kylien syntymistä jokien koskenniskoille. Harvan asutuksen ja hyvien pyyntipaikkojen takia päätoimista viljelyä ei tarvittu, vaan maatalous säilyi vanhoillaan sivutoimisena, varsinkin kun viljajauhoja voitiin täydentää varmasaantisilla vehkajauhoilla. Etelä- ja länsirannikon lapinkylien, siittojen ja duollujen sijaintipaikat näiden maantieteellisten alueiden sisällä vastaavat erinomaisesti luonnon ja ilmaston määrittämiä harvasti asuvien rautakautisten ihmisten elinehtoja, ja saamenkielinen paikannimistö kuvaa erinomaisesti paikkojen merkitystä elinkeinoille tai kulkemiselle sekä paikoille tunnusomaista maastonpiirteitä. Se, että Ruotsissa-

kin saamelaiset entisillä asuinalueillaan käyttivät vehkaa ravinnokseen, viittaa yhteyksien Pohjanlahden yli jatkuneen pronssikauden jälkeenkin. Ei siis ihme, että saame on saanut germaanisia vaikutteita ilman suomen välitystä. Vaikeampaa kuin suomalaisen agraariväestön rautakautista tuloa tänne on selittää se jatkuvuusteorian mukainen käsitys, että Suomessa eläneet ihmiset olisivat lyhyessä ajassa etääntyneet perinjuurin toisistaan niin elinkeinoiltaan kuin kieleltään. Vielä luonnottomammalta tuntuu, että pohjoisen ’liikkuvat lapinmiehet’ olisivat Hämeen läpi samottuaan kylväneet Uudenmaan retkillään sinne saamenkielisiä paikannimiä, jotka kuvaavat osuvasti maastoa ja sen käyttöä. Jos Uusimaa olisi ollut asumaton eräilyalue, niin kuka ne paikannimet olisi siellä vastaanottanut ja uudisasukkaille välittänyt? Se, että Uudenmaan saamelaiset paikannimet ovat hyvin löydettävissä saamen etymologisesta Álgu-sanastosta, osoittaa kiistatta saamen olleen täällä elävä kieli vielä keskiajan alussa. Outo on myös se aksiooma, jonka mukaan ihmisen saamenkielisyys olisi määrittänyt hänen elinkeinonsa ja asumisensa siten, että hän ei ole voinut asua kiinteästi eikä viljellä maata edes sivutoimenaan. Yhtä outoa olisi, jos saamenkielisten ihmisten elinkeinot ja asuminen etelä- ja länsirannikolla olisivat olleet sellaisia kuin puoli vuosituhatta myöhemmin Pohjois-Lapissa. Eivätkä Uudellmaalla keskiajalla kierrelleet malamiehet ja musta kansa eläneet ’keräilemällä ja alkeellisia eräelinkeinoja harjoittaen’ eikä heitä lappalaisiksi kutsuttu. Lappalaisten sulautuessa tulijoihin ja uudisasukkaiden sulautuessa toisiinsa heihin muodostui uusmaalainen kulttuurinen identiteetti, monin kiistoin mutta ilman verisiä kahakoita. Samalla syntyi uusmaalaisten sekaisesti varioiva puheenparsi 103; ensimmäinen suomenkielinen romaanikin julkaistiin aikansa johtavan savolaisen lingvistin sanoin ’törkeällä Uudenmaan murteella’. Toisaalta kukapa sen paremmin pystyy ymmärtämään ’kaikkein kielen’ kuin syntyperäinen ’sekarotuinen’ uusmaalainen, kuten suomen kirjakielen rakentajat Mikael Agricola ja Elias Lönnroth.

Helsingin pitäjän Hämeenkylässä sijaitseva Nedre Labbaksen tila kuvattuna vuonna 1936. Kuva: Nyblin/ Museovirasto, Kustannusosakeyhtiö Kiven kokoelma.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS macrofossil and historical data from western Uusimaa. Journal of Archaeological Science: Reports 12 (2017), s. 12–24.

Ante Aikio 2003: Suomen saamelaisperäisistä paikannimistä. Virittäjä 1/2003.

Teija Alenius 2011: From forest to farmland. Paleoenvironmental Reconstruction of the Colonization of the Western Uusimaa. Teoksessa: Maritime landscape in Change: Archaeological, Historical, Paleoecological and Geological studies on Western Uusimaa. Iskos 19.

Julius Ailio 1917: Hämeen linnan esi- ja rakennushistoria: IV Birger Jaarlin valloitusretki Hämeeseen ja V Novgorodin hyökkäykset Hämeeseen Karjalan valloituksen aikana. Hämeenlinnan kaupungin historia I. Hämeenlinna 1917.

Teija Alenius & Georg Haggren & Satu Koivisto & Santeri Vanhanen & Sugita Shinya 2017: Landscape dynamics in southern Finland during the Iron Age and the Early Modern Era – Pollenbased landscape reconstruction (LRA),

Kaur Alttoa 2012. Sistersiläisten saapuminen Uudelle liivinmaalle ja Dűnaműnden luostari. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 21–32. Russow, Erki (toim.). Tallinn.

Seppo Aalto & Kimmo Rentola 1992: Karkkilan eli Högforsin ja Pyhäjärven, entisen Pahajärven ihmisten historia. Gummerus, Jyväskylä.

Álgu – saamenkielinen etymologinen tietokanta. Http://Kaino.kotus.fi/álgu/, vierailtu 31.10.2019.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Alf Brenner 1936. Ingå, Fagervik, Degerby. En västnyländsk bygdekrönika sammanställd av Alf Brenner med samverkan av Sven Andersson et al. I –I I. Ekenäs 1936. K.R. Briffa & T.S. Bartholin & D. Eckstein & P.D. Jones & W. Karlen & F.H. Schweingruber & P. Zetterberg 1990: A 1400-year treering-record of summer temperatures in Fennoscandia. Nature, Vol. 346 2 August 1990, s. 434–439. Jens Cornelius 1999: Växternas namn, vätenskapliga växtnamns etymologi, språkligt ursprung och kulturell bakgrund. Walström & Widstrandt. Stockholm. C.J. Gardberg 2005: Veritas – Totuus. Turun dominikaanit keskiajalla. Schildts. Matti Ekholm 1993: Suomen vesistöalueet 1993. Vesi- ja ympäristöhallinnon julkaisuja - sarja A 126. Porvoonjoen Kukkolankosken yläpuolisen valuma-alueen pinta-ala on neljännes Porvoonjoen koko valuma-alueen pinta-alasta. Alfred Hackman 1905: Die Ältere Eisenzeit in Finland I. Helsinki 1905. Dissertation. Suomen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto. Tilgmanns und Steindruckerei. Helsinki. Aimo Halila 1939: Iitin historia kaukaisista ajoista 1860-luvulle. Helsinki. Reinhold Hausen 1910: Finlands medeltidsurkunder I. Finlands statsarkiv. Reinhold Hausen 1924: Finlands medeltidsurkunder IV. Finlands statsarkiv. Mikko Heikkilä 2015: Bidrag till Fennoskandiens språkliga förhistoria i tid och rum. Dissertatio. Helsingfors universitet. Tuuli Heinonen 2012: Gubbackan paja–Varhaisesta raudankäsittelystä Uudellamaalla. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 291–304. Russow, Erki (toim.). Tallinn.

Helsingin ksaupunginkanslia 2020: Helsingin kaupungin geologiset kohteet. Region inforshare verkkopalvelu.

Gunvor Kerkkonen 1965: Helsingin pitäjän keskiaika. Helsingin pitäjä I. Porvoo 1965. Alkuperäinen ruotsiksi 1963.

Esa Hiltunen 1988: Ruotsin vallan aika. Teoksessa: Mansikkaniemi, Hannu & Luoto, Jukka. & Hiltunen, Esa. Liedon historia I, s. 193–547. Liedon kunta ja seurakunta. Turku 1988.

Oiva Keskitalo 1964: Hausjärvn historia. Hausjärven kunta ja Hausjärven seurakunta 1964.

Lars Huldén 2014: Om Tölö och andra namn på Töl-. Språkbruk 2/2014. Mikko Huhtamies 2000: Sijaissotilasjärjestelmä ja väenotot: Taloussosiaalinen tutkimus sijaissotilaiden käytöstä Ala–Satakunnan väenotoista vuosina 1631–1648. Väitöskirja. Helsingin Yliopisto, Historian laitos 2000. Matti Huurre 1979: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava. Helsinki. Jaakko Häkkinen 2010. Jatkuvuusperustelut ja saamelaisen kielen leviäminen. Muinaistutkija 1–2/2010. Terho Itkonen 1989. Nurmijärven murrekirja. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 498. Osmo Jussila 1977: Nummen historia 1977, s. 360–361. Vammala. Eino Jutikkala 1934: Väestö ja asutus1500-luvun puolivälistä 1800-luvun puoliväliin. Suomen kultttuurihistoria II 1934.

Eero Kiviniemi 1978: Paikannimistö asutushistoriallisen tutkimuksen lähdeaineistona. Faravid 2/1978, s. 21–28. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Ella Kivikoski 1955: Hämeen rautakausi. Hämeen historia I, 40–195. Hämeen Heimoliitto. Andreas Koivisto 2011: Vantaan Länsisalmen Gubbackan arkeologiset tutkimukset vuonna 2010. Museoviraston rakennushistorian osaston arkisto. Andreas Koivisto 2012: Talonpoikaiselämää keskiajan Gubbackassa. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 271–290. Russow, Erki (toim.). Tallinn 2012. Marjaana Kukkonen 2016: Lappalaiset suomalaisissa kansantarinoissa. Progadu-tutkielma. Giellagas-instituutti, Oulun yliopisto. Valter Lang 2020: Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Veli-Pekka Lehtola 2008: Eteläisen Suomen muinaiset saamelaiset. Muinaistutkija 4/2008, s. 1–17.

Saulo Kepsu 2005: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1027. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki.

Veli-Pekka Lehtola 2012. Saamelaiset suomalaiset. Kohtaamisia 1896– 1953. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 351. Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Saulo Kepsu 2008: Espoon vanha asutusnimistö. Kaija Mallat, Ulla Koistinen, Sami Suviranta & Reima Luoto (toim.). Kylä–Espoo. Espoon vanha asutusnimistö ja kylämaisema. Espoon kaupunki.

Carl von Linné 1732: Laplandsresa 1732. Carl von Linnés ungdomsskrifter. Ewald Ährling (red.) 1889. Kungliga Veteskapsakademin. Stockholm. Suomennos (T. Itkonen). Carl von Linné. Lapinmatka 1732. Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1969

Gunvor Kerkkonen 1945: Västnyländsk kustbebyggrelse uuder medeltiden.1. Padis kloster i Nyländsk medelytid. Finska litteratursällskapet i Finland CCC1.

Jukka Luoto 1988: Esihistoria. In: Mansikkaniemi, Hannu, Luoto, Jukka & Hiltunen, Esa. Liedon historia I, s. 59–192. Liedon kunta ja seurakunta. Turku.

Väinö Maajoki 1941: Länsi-Uudenmaan malamannit ja malavero. Historiallinen Arkisto 48, s.9.

Tuomas Saalste 2019: Sukunimi-info. www.tuomas.saalste.net/suku/nimi/ index.html, vierailtu 12.11.2019.

Jaakko Masonen 1989: Hämeen Härkätie. Synty- ja varhaisvaiheet. Tiemuseon julkaisuja 4. Helsinki. Tie- ja vesirakennushallitus.

Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Viljo Nissilä 1964: Lapuan nimestä. Virittäjä 68 (2). Kotikielen seura. Gunnar Nybond 1998: Skaftung by i Kristinestad: Släkterna Sundnäs och Teirfolk. Vasa. Aulis Oja 1955: Keskiaikaisen ’EteläSuomen’ asutus- ja aluejaot. Historiallisia tutkimuksia XLIV. Suomen historiallinen seura. Sirkka Paikkala 1992: Satajärvinen Espoo. Järvi–Espoo. Sirkka Paikkala (toim.). Espoon kaupunkisuunnittelutoimiston nimistöyksikkö, 31. Minerva Piha 2020: Eteläsaamelaiset rautakautisessa Pohjolassa. Kielitieteelis-arkeologinen tutkielma. Väitöskirja, Turun yliopisto. Väitöstilaisuus 27.11.2020. Pohjoismaisen autiotilatutkimuksen Suomen jaosto 1973. Suomen asutus 1560-luvulla. Kartasto, kartta 1. Forssa, Forssan kirjapaino sekä Kylätieto, Helsinki, Helsingin Yliopiston historian laitos. August Ramsay 1924: Esbo, Esbo socken och Esbogård på 1500-talet. Suomennos: Liisa Voionmaa. Espoo. Espoon pitäjä ja Espoon kartano 1500-luvulla. Espoon kauupugin museo ja kotiseutulautakunta. Gummerus Oy:n kirjapaino 1984. Martti Rapola 1961: Johdatus Suomen murteisiin. Suomalaisen kirjallisuuden Seura. Marja Reuna & Jaakko Perälä & Seppo Aitamurto 1993: Lumen aluevesiarvoja Suomessa vuosina 1946–1993. Vesi- ja ympäristöhallinnnon julkaisuja–sarja A 165. Vesi- ja ympäristöhallitus. Helsinki. Alpo Räsänen 2005: Saamelaisjäljet Kuusamon ja Posion paikannimistössä. Virittäjä 109 (3). Kotikielen seura.

Suvianna Seppälä 2009: Viljana, nahkoina, kapakaloina. Talonpoikien maksamat kruununverot Suomessa vuosina 1539–1609. Bibliotheca Historica 125, Helsinki. Uuno Taavi Sirelius 1906–1908: Suomalaisten kalastus I–III. Kansatieteellisiä tutkimuksia. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Reijo Solantie 1988: Climatic conditions for the cultivation of rye with reference to the history of settlement in Finland. Fennoscandia archaeologica V, s. 3–20. Reijo Solantie 1992a: Klimatperioder och Finlands kolonisering. Historisk Tidskrift för Finland 1/1992 årg. 77: s. 86–96. Reijo Solantie 1992b: Mikä on Uusimaa. Uudenmaan astushistoriaa. Udenmaan maakuntaliitto ry. Reijo Solantie 1993a: ’Saame’-nimistöä Etelä-Suomessa. Kotiseutu 3/1993, s. 87–88. Kotiseutuliitto. Reijo Solantie 1993b: Uusmaalaisten juurista. Kotiseutu 1/1993, s. 4–5. Kotiseutuliitto. Reijo Solantie 2000: Snow depth on January 15th and March 15th in Finland 1919–1998, and its implications for soil frost and forest Ecology. Meteorological publications 42. Finnish Meteorological Institute. Reijo Solantie 2005: Aspects of some prehistoric cultures in relation to climate in southwestern Finland. Fennoscandia Archaeologica XXII, s. 28–42. Reijo Solantie 2012: Ilmasto ja sen määräämät luonnonolot Suomen asutuksen ja maatalouden historiassa. Jyväskylä studies in humanities 2012 Reijo Solantie 2018: Talvi-ilmasto,

Itämeren jääolot ja rannikon geomorfologia avaimina Suomen esihistorian ymmärtämiseen. Muinaistutkija 4/2018, s. 10–26. Reijo Solantie 2020: Lounais-Suomen koskien käytöstä rautakaudelta nykyaikaan. Vesitalous 2/2020. Ympäristöviestintä YVT yhteistyössä Suomen vesiyhdistys ry. Reijo Solantie & Pentti Pirinen 2006: Orografian huomioiminen loka– huhtikuun sademäärien alueellisissa analyyseissä. Raportteja 2006, s. 8. Ilmatieteen laitos. V.-P. Suhonen & Janne Heinonen 2011: Helsingin keskiaikaiset ja uuden ajan alun kyläpaikat. Inventointiraportti. Museovirasto. Suomalainen paikannimikirja 2007: Sirkka Paikkala (päätoim.) Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen julkaisuja 146. Karttakeskus & Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2007. Svenskt Vattenarkiv. Sjöregister. Sveriges Meteorologiska och Hydrologiska Institut. https://www.smhi.se/ svensktvattenarkiv/sjöregister, vierailtu 13.11.2019. Jaakko Teitin valitusluettelo Suomen aatelistoa vastaan 1555–1556 (Jakob Teitts klagomålsregister emot adeln i Finland 1555–1556. Todistuskappaleita Suomen historiaan 5. Helsinki 1894. Jouko Vahtola 1980: Tornio- ja Kemijokilaakson asutuksen synty. Nimistötieteellinen ja historiallinen tutkimus. Studia historica septentrionalia. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys. Rovanemi. Jouko Vahtola 1999: Saamelaisten esiintyminen Suomessa varhaishistoriallisten lähteiden ja paikannimien valossa. Teoksessa Fogelberg, Paul (toim,): Pohjan Poluilla, s. 109–116. Niilo Valonen 1971: Lappalaismuistoja Parkanossa ja Kihniössä. Parkanon ja Kihniön kirja. Santeri Vanhanen 2012: Vainioiden elot ja raittien rikat. Vantaan Gubbackan keskiaikaisen kyläntontin vil-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

jelystä ja luonnosta. Teoksessa: Padise ja Vantaa. Keskiajan silta Padisen ja Vantaan välillä, s. 291–305. Russow, Erki (toim.). Tallinn 2012. Väinö Voionmaa 1943: Uudenmaan lappalaiset. Suomalainen tiedeakatemia. Esitelmät ja pöytäkirjat 1943. Heikki Ylikangas & Ari Siiriäinen 1973: Lohjalaisten historia I. Suomalaisen kirjallisuuden kirjapaino. Helsinki. Aulikki Ylönen 1969: Pöytyän, Yläneen ja Oripään historia vuoteen 1865. Helsinki. Bror Åkerblom 1945: Lapp-namnen i Finland. Folkmålstudier XI. Föreningen för nordisk filologi. Loppuviitteet 1 Solantie 2005. 2 Lang 2020: s. 253–257. 3 Solantie 2005; 2012. 4 Hackman 1905. 5 Kivikoski 1955. 6 Huurre 1979. 7 Alenius et al. 2017. 8 Solantie 1988, kuva 3. 9 Häkkinen 2010; Heikkilä 2015. 10 Aikio 2003. 11 Solantie 1993a. 12 Aikio 2003; Jussila 1977; Lehtola 2008; Maajoki 1941; Solantie 1992b, 1993b, 2018; Vahtola 1999; Voionmaa 1943. 13 Suomalainen paikannimikirja 2007. 14 Maajoki 1941. 15 Maajoen Valtionarkiston kokoelmaan perustuen Jussila 1977. 16 Solantie 1993b. 17 Kiviniemi 1978. 18 Sirelius 1906–1908. 19 Solantie 2005, 2012. 20 Alenius 2011; Alenius et al. 2017. 21 Solantie 2012. 22 Maanmittauslaitos 2019. 23 Svenskt Vattenarkiv 2019. 24 Linné 1732. 25 Cornelius 1999. 26 Solantie 2000. 27 Solantie & Pirinen 2006. 28 Reuna et. al. 1993. 29 Kepsu 2005. 30 Solantie 1992a. 31 Briffa et al. 1990.

Pohjoismaisen autiotilatutkimuksen Suomen jaosto 1973; Solantie 2012. 33 Solantie 2020. 34 Álgu. 35 Hausén 1910, DF 622 år 1352. 36 Ylönen 1969. 37 Álgu. 38 Álgu. 39 Hiltunen 1988. 40 yhteenveto: Luoto 1988. 41 Oja 1955, erityisesti kartta sivulla 37. 42 Åkerblom 1945. 43 Álgu. 44 Aikio 2003. 45 Alenius et al. 2017. 46 Jussila 1977. 47 Piha 2020. 48 Brenner 1936. 49 Paikkala 1992. 50 Teitt 1555–1556: s. 209. 51 Ramsay 1924. 52 Álgu. 53 Kepsu 2005, 2008. 54 Salminen 2013. 55 Huldén 2014. 56 Suomalainen paikannimikirja 2007. 57 Álgu. 58 Räsänen 2005. 59 Lehtola 2012. 60 Saalste 2019. 61 Ramsay 1924. 62 Kepsu 2005, 2008. 63 Koivisto 2011, 2012. 64 Vanhanen 2012. 65 Heinonen 2012. 66 Helsingin kaupunginkanslia 2020. 67 Alenius 2011. 68 Kepsu 2008. 69 Ramsay 1924. 70 Alenius et al. 2017. 71 Vahtola 1980. 72 Masonen 1989. 73 Rapola 1961. 74 Halila 1939. 75 Solantie 2000. 76 Reuna et. al. 1993. 77 Itkonen 1989. 78 Keskitalo 1964. 79 Hausen 1924, DF 3402, år 1469. 80 Teitt 1555–1556: s. 234–236. 81 Suhonen & Heinonen 2011. 82 Ailio 1917. 83 Jussila 1977; Keskitalo 1964; Aalto & Rentola 1992. 84 Gardberg 2005. 85 Gardberg 2005. 86 Gardberg 2005.

Alttoa 2012. Salminen 2013. Salminen 2013. 90 Salminen 2013. 91 Kerkkonen 1945. 92 Teitt 1555–1556, s. 196 (Sipoon Munckeby Mustijoen valuma-alueella). 93 Ylikangas & Siiriäinen 1973. 94 Nybond 1998. 95 Nissilä 1964. 96 Jutikkala 1934. 97 Valonen 1971; Kukkonen 2016. 98 von Linné 1732. 99 Svenskt Vattenarkiv 2019. 100 Vahtola 1980. 101 Seppälä 2009. 102 Huhtamies 2000. 103 Itkonen 1989. 88 89

Silkkitehdas VANTAAN KAUNEIN KAUPUNKIKORTTELI

www.silkkitehdas.fi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Gyllenloodien Tavastkulla Kaupunginmuseon tutkimuksia Hämeenkylän vanhan kartanon paikalla RIIKKA VÄISÄNEN NYKYISELLÄ KAKOLANMÄEN luonnonsuojelualueella, peltojen laidalla olevalla niittykumpareella erottuu kasvillisuuden seasta rakenteiden jäänteitä – mahdollisia uuninperustuksia ja kellarikuoppia. Myös heinän seasta pilkistelevät suuret kivet liittyvät vanhoihin rakennuksiin ja niiden seinien perustuksiin. Täällä aivan Pikkujärven (Lillträskin) tuntumassa on sijainnut Tavastkullan kartanon vanha tonttimaa. Kartanon käyttöaikaan se on sijainnut aivan järven rannalla, mutta nykyisin Pikkujärvi on kuivunut ja soistunut kosteikkoalueeksi. Kartanon vanha tonttimaa on säilynyt koskemattomana 1800-luvun alkupuolelta lähtien, jolloin Hämeenkylän kartano siirtyi nykyiselle paikalleen Kehä III:n eteläpuolelle. Vantaan kaupunginmuseo suoritti kesällä 2018 arkeologiset tutkimuskaivaukset vanhan kartanon paikalla. Kaivausten tarkoituksena oli tutkia kartanon arkielämää 1500-luvulta 1800-luvun alkuun. Historiallisten lähteiden mukaan tontilla on oletettavasti ollut asutusta ainakin 1500-luvun lopulta lähtien, jolloin Tavastkullan säteri perustettiin. Paikalla on voinut olla myös kartanoa edeltävää keskiaikaista kyläasutusta ennen kuin osa näistä Hämeenkylän tilojen maista yhdistettiin Tavastkullan kartanoon. HISTORIALLINEN HÄMEENKYLÄ Hämeenkylä (Tavastby) on sijainnut historiallisen Helsingen pitäjän länsireunalla. Se on ollut niin sanottu hajakylä, jonka ti-

Vas. Tavastkullan kartano vuoden 1691 Samuel Broterkusen kartalla. Kartano sijaitsee kartan yläreunassa ja on merkitty tekstillä Gården. Kartta: Kansallisarkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022 2021

lat ovat sijainneet erillisillä tonttimailla. Varhaisimmat kylää koskevat historialliset lähteet ovat 1500-luvun alkupuolelta, ja ensimmäinen maininta siitä on vuodelta 1533.1 Tavastby on ollut suuri kylä, jossa vuoden 1540 Uudenmaan maakirjojen mukaan oli 19 taloa. Kylän nimi viittaisi siihen, että alueella on keskiajalla voinut olla suomalaista ”hämäläisten” asutusta jo ennen ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä. Hämeenkylä voisi yhdessä Espoon puolella sijaitsevan Gammelgårdin kanssa olla yksi pitäjän vanhimpia asutuskeskittymiä. Hämeenkylä kärsi kuitenkin jo 1500-luvun kuluessa autioitumisesta. Sen lisäksi, kun 1500-luvun lopulla perustettuun Tavastkullan säteriin liitettiin useita kylän tiloista, 1600–1700-lukujen vaihteessa kylässä oli jäljellä enää yhdeksän tilaa.2 Vanhimmat kartat alueelta ovat Samuel Broteruksen laatimat kartat vuosilta 1691 ja 1700.3 Niihin on kylän tilojen lisäksi merkitty myös Tavastkullan kartano. Kylän ohi on kulkenut Turun ja Viipurin linnoja yhdistänyt Suuri Rantatie, jonka varrelle vanhimpien karttojen mukaan sijoittuivat useat Hämeenkylän taloista.4 Tavastkullan kartanon vanhalta tonttimaalta on johtanut myös vanha tielinja Kakolänmäen yli Hämeenkylään.5 Tielinja erottuu vielä nykyisin maastossa metsäpolkuna. Broteruksen 1600–1700-lukujen vaihteen karttojen mukaan Hämeenkylään ovat Tavastkullan kartanon lisäksi kuuluneet Bölen, Gållensin, Nybyn/Nybyssen, Jussaksen, Martaksen/Labbaksen, Skobbersin, Greisaksen ja Skinnarsin tilat.6 Suurin kylän tonttimaista oli nykyisen Hämeenkylän kartanon mäellä. Tämä tonttimaa voisi olla Tavastbyn vanhin kylänpaikka, mutta sellaiseksi on ehdotettu myös tästä hieman kaakkoon ollutta Jussaksen ja Martaksen tonttimaata, joka sijaitsi kylän ohi kulkeneen Suuren rantatien varrella.7 Hämeenkylän tilojen suuri lukumäärä 1500-luvulla voisi viitata siihen, että siellä on jo keskiajalla saattanut olla useita erillisiä tonttimaita. Tai kylä on voinut yhdistyä jopa useammasta erillisestä, pienemmästä aiemmin itsenäisestä kylästä. Ilman keskiaikaisia karttoja ei voida kuitenkaan tarkkaan tietää, missä sijaitsivat kaikki 1500-lu-

Gyllenloodien aatelisvaakuna. Kuva: Wikimedia commons.

vun lopulla Tavaskullan säteriin liitetyt tilat. Tavastkullan peltoja on oletettu sijainneen ainakin Gållensin ja Nybyn tonttimaan lähistöllä, Greisasin ja Skinnarsin talojen välissä, sekä itse kartanon alueen vieressä Kakolanmäen länsi- ja eteläpuolella. On siis mahdollista, että ainakin näillä alueilla sijainneita tiloja olisi päätynyt kartanon alaisuuteen.8 Tavastkullan kartano syntyi 1500-luvun lopulla amiraali Bengt Juustenin saadessa läänityksenä kaiken kaikkiaan neljäkymmentä tilaa palkkiona hyvästä sotapalveluksesta. Juusten oli toiminut mm. Käkisalmen ja Turun linnojen päällikkönä. Palkkionsa myötä hän sai myös oikeuden kerätä veroja läänitykseensä kuuluneilta alueilta. Hämeenkylässä sijaitsevien tilojen alueelle hän perusti Tavastkullan säterin. Aateloimisen jälkeen Juusten otti nimekseen Gyllenlood, ja kartano pysyi käytännössä saman suvun hallussa seuraavat 150 vuotta.9 1680-luvulla tapahtui suuri reduktio eli veronluovutusten peruuttaminen. Tällöin osa aa-

Tavastkullan kaivauksilta löytynyt tiili, jossa kaiverrettuna vuosiluku 1793. Kuva: Antti Yrjönen/ Vantaan kaupunginmuseo.

telin verotiloista siirtyi takaisin kruunulle. Enimmät näistä lahjoitusmaille perustetuista sätereistä säilyivät aatelin omistuksessa, mutta ne saivat pitää säterivapautensa vain ratsupalvelusta vastaan. Reduktio kohdistui myös useaan kymmeneen tilaan Helsingin pitäjässä, ja myös Gyllenloodien Tavastkullasta muodostettiin säteriratsutila.10 1700-luvulla isoviha koetteli myös kartanoita, ja useat vanhoista kartanoista olivat joko huonokuntoisia tai jopa aivan raunioina. Useita niistä hoidettiin täysin lampuotien eli vuokraviljelijöiden voimin, eivätkä omistajat itse asuneet niissä. Myös Tavastkulla oli yksi näistä pitäjän kartanoista 1700-luvun alkupuolella. Vielä 1600-luvulla ja 1700-luvun alkupuolella aatelisten asumukset eivät juurikaan eronneet varakkaan talonpojan taloista. Vasta 1700-luvun loppupuolelta lähtien ja 1800-luvulle tultaessa erot alkoivat muuttua selkeämmiksi ja varsinaisen kartanokulttuurin loistoaika alkoi. Nämä uudet herraskartanot alkoivat yhä enemmän erottua ympäristöstään koristeellisine päärakennuksineen, kalliine sisutuksineen

ja ympäröivine puutarhoineen. Hämeenkyläänkin valmistui 1800-luvun alkupuolella yksi pitäjän ensimmäisistä kivisistä päärakennuksista, mutta silloin kartano oli jo siirtynyt vanhalta tonttimaalta nykyiseen sijaintiinsa.11 Aivan tarkkaa tietoa ei ole siitä, milloin Hämeenkylän kartano on siirtynyt nykyiselle paikalleen. Vielä vuodelta 1749 olevassa kartassa kartano sijaitsee vanhalla tonttimaalla Kakolanmäen pohjoisrinteellä.12 Carl Ludwig Engelin suunnittelemat kiviset rakennukset ovat valmistuneet nykyiselle paikalle 1820–1830-luvuilla, jolloin kartanon omisti senaattori Gustaf Wilhelm Landau.13 Kaupunginmuseon suorittamien tutkimusten perusteella vanhalla tonttimaalla on ollut toimintaa vielä ainakin 1700–1800-lukujen vaihteessa ja 1800-luvun alkuvuosina.14 TAVASTKULLAN RAKENNUKSET Tavastkullan vanhalla tonttimaalla suoritettujen arkeologisten kaivausten aikana tutkittiin kahta erillistä rakennuksen perustusta uuninpohjineen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Kaivauksilla paljastetun asuin- tai pakarirakennuksen uunin perustukset. Kuva: Andreas Koivisto/ Vantaan kaupunginmuseo.

sekä mahdollisen maakellarin vierustaa. Esille saatiin löytöaineiston perusteella mahdollisen asuinrakennuksen tai ainakin pakarituvaksi tulkitun rakennuksen kaksi erillistä uunin perustusta sekä seinälinjoja. Toisella alueella olevat seinälinjat ja mahdollinen tulisijan perustus saattoivat liittyä ulkorakennukseen. Kellarikuopan viereen avattu alue jäi vähälöytöiseksi, mutta sen avulla saatiin esille kellarikuopan eteläpäätyyn liittyneitä kivirakenteita savitiivistyksineen. Mahdollisen asuin- tai pakarirakennuksen kohdalta pintamullan alta paljastui kaksi kivirakennetta, jotka tulkittiin tulisijojen perustuksiksi. Suuremmasta uunista kaivausalueelle osui vain

noin puolet koko rakenteesta. Se oli rakennettu suurehkoista kivistä, ja kivirakennetta kiersi sen itä- ja eteläpuolella hormimainen tiilirakenne. Tiilirakenne koostui kahdesta vierekkäisestä ja samansuuntaisesta tiilirivistä, joiden kaakkoisnurkkaan muodostui suorakulma. Rakenteen tiilet oli upotettu tiiviiseen saveen, ja hormin sisällä saven pinnalla oli eläinten luita. Savea oli käytetty tiivisteenä myös uunin kivirakenteen puolella kivien väleissä. Noin metri uuninperustuksista länteen oli toinen kivirakenne, joka oli suurista kivistä rakennettu, päältä melko tasainen ja muodoltaan lähes neliömäinen. Kivien väleissä oli tiivisteenä käy-

Kaivausalueelle asetettu mittoja löydettyjen uunien dokumentointia varten. Kuva: Petro Pesonen/ Vantaan kaupunginmuseo.

tetty savea. Kivirakenne tulkittiin kaakeliuunin perustukseksi, ja ympäröivistä maakerroksista löytyneet kaakelinpalat vahvistivat tulkintaa. Kaakeliuunin perustusten luoteispuolelta tuli esille tiivis ja selvärajainen savikerros, jossa oli paljon tiilen ja kaakelin paloja – jopa muutamia paikalleen hajonneita punasavisia, lasittamattomia kaakeleita. Savikerros liittyi selvästi kaakeliuunin seinärakenteisiin, jotka vaikuttivat romahtaneen yhtenäisenä kerroksena kiviperustusten viereen. Nämä kaksi erillistä uunia liittyivät toisiinsa, sillä niitä yhdisti kivirivi ja siihen liittynyt pahoin vaurioitunut tiilirakenne. Vaikutti siltä, että uunin reunalla ollut tiilinen hormirakenne oli jatkunut kaakeliuuniin asti. Mahdollisesti siis kaakeliuunia oli lämmitetty vieressä olleen uunin avulla. 1600-luvulta lähtien oli kaakeliuunit yleensä sijoitettu samaan huoneeseen avoimen takan kanssa, jonka avulla kaakeliuunia oli lämmitetty. Tällöin ne olivat usein jakaneet

yhteisen savukanavan. Itsenäiset kaakeliuunit alkoivat yleistyä 1600–1700-lukujen vaihteessa, jolloin niillä oli oma savukanava savupiippuun.15 Tavastkullan rinnakkaiset uunin ja kaakeliuunin perustukset, joita on mahdollisesti yhdistänyt tiilihormi, vaikuttaisivat liittyneen toisiinsa. Kaakeliuunia on siis todennäköisesti lämmitetty toisen uunin avulla, ja siten uunit mahdollisesti edustaisivat 1600-luvun rakennustapaa. Kaikki uunirakenteista ja niihin liittyvistä maakerroksista tulleet löydöt viittaisivat kuitenkin paljon myöhäisempään käyttöön 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, jolloin on ollut jo käytössä itsenäisiä kaakeliuuneja. Voidaan siis pitää mahdollisena, että Tavastkullan uunit on rakennettu jo 1600-luvun puolella, ja ne ovat olleet käytössä pitkään seuraavalle vuosisadalle. Mahdollista on myös se, että syystä tai toisesta vanhaa rakennustapaa on Tavastkullassa käytetty pitkälle 1700-luvun puolelle.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Edellisestä rakennuksesta etelään sijainneen toisen rakennuksen seinänperustukset koostuivat suurista kivistä muodostetusta rivistä, joka vaikutti jatkuvan kaivausalueen ulkopuolelle maan päälle erottuvan samassa linjassa olevan kiven perusteella. Tähän järeämpään, todennäköisesti ulkoseinän perustukseen liittyi suorassa kulmassa pienemmistä kivistä rakennettu mahdollinen sisäseinän perustus. Näiden seinärakenteiden eteläpuolella oli kiviraunio, joka tulkittiin tulisijan perustukseksi. Sen kivi- ja tiilirakenteet olivat kuitenkin romahtaneet alarinteen suuntaan niin, että varsinaisia ehjiä rakenteita oli säilynyt vain aivan kaivausalueen eteläprofiilin vierellä, joten täysin varmoja ei kivirakenteen käyttötarkoituksesta voida olla. Rakennuksen kivirakenteisiin liittyi nokisia maakerroksia, jotka viittaisivat sen mahdollisesti tuhoutuneen tulipalossa. Löytöjen perusteella rakennus on ollut käytössä 1700–1800-luvuilla, eli samaan aikaan kuin aikaisemmin mainittu toinen uunillinen rakennus. Ajoittavia löytöjä olivat muun muassa kaksi venäläistä kopeekkaa 1810-luvulta. Molemmat ovat Aleksanteri I:n aikaisia 2 kopeekan kolikkoja vuosilta 1815 ja 1819.16 Myös asuinrakennuksen tai pakarituvan alueelta löytyi kaksi kolikkoa. Näistä toinen on myös venäläinen, eli Nikolai I:n (v. 1825–55) aikainen kopeekka. Toinen raha on ruotsalainen Kustaa IV Adolfin aikainen ¼ killinki vuodelta 1806.17 Samalta alueelta, kaakeliuunin nurkalta, löytyi myös tiili, johon on kaiverrettu vuosiluku 1793.18 KOLIKOITA JA PIIPOSLIINIASTIOITA Tutkitut maakerrokset ja rakenteet vaikuttivat siis ajoittuvan kartanon viimeisimpään käyttöaikaan, 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun. Vanhempaa asutusvaihetta ei tutkimusten aikana saatu esille. Valtaosa löydöistä löytyi tutkimusalueelta, jolta esille tuli uunin ja kaakeliuunin perustukset. Löytöaineisto koostui pääasiassa ruuanvalmistukseen ja tarjoiluun liittyvistä esineistä, mikä viittaisi kyseessä olleen asuinrakennuksen tai ainakin erillisen keittiörakennuksen. Toiselta alueelta esiin tulleeseen rakennukseen liittyneet

kerrokset eivät olleet yhtä löytörikkaita, mutta löytöaineisto oli molemmilta alueilta hyvin samankaltaista ja samanaikaista. Jo aikaisemmin mainittujen rahojen ja vuosiluvullisen tiilen lisäksi Tavastkullan löytöaineistosta valtaosa koostui erilaisten saviastioiden paloista. Keramiikka-aineistossa oli edustettuna tuttuun tapaan niin punasavi- ja kivisavikeramiikka kuin fajanssikin. Mutta suurin osa keramiikkalöydöistä koostui niin sanotusta piiposliinista. Se oli 1700-luvun puolivälin jälkeen ilmestynyt uusi keramiikkatyyppi, jota alettiin valmistaa Englannissa. Sen yksi varhaisimmista valmistajista oli Josiah Wedgwood. Piiposliini mullisti keramiikan valmistuksen Euroopassa, kun pystyttiin valmistamaan massatuotantona fajanssia vahvempaa ja kestävämpää keramiikkaa. Uusi keramiikkatyyppi mahdollisti myös uusien astiamuotojen valmistuksen ja varsinaisten astiastojen syntymisen. Uusia astiamuotoja olivat teen, kahvin ja kaakaon lisääntyneen kulutuksen mukanaan tuomat tee- ja kahvikupit, asetit, teekannut ja kermakot.19 Tavastkullan 1700-luvun lopulle ja 1800-luvun alkuun ajoittuva löytömateriaali pakotti meidät tutustumaan tarkemmin tähän tälle ajanjaksolle hyvin tyypilliseen keramiikkaryhmään, jonka sisälle mahtui kuitenkin useita erilaisia piiposliinityyppejä ja erilaisia koristelutapoja. Piiposliiniastiat ja niihin käytetty savimassa olivat jatkuvan kehityksen alla, ja erot eri tyyppien välillä ovat hyvin pieniä. Tästä syystä niitä on vaikea erottaa toisistaan. Astioiden koristelu onkin toimivampi tapa erottaa erilaisia piiposliinityyppejä.20 Koska erilaisia koristelutapoja oli käytetty eri aikoina 1700-luvun puolesta välistä lähtien, pystyttiin muutamia Tavastkullasta löytyneitä piiposliinityyppejä tunnistamaan. Varhaisinta tyyppiä edusti niin sanottu ”creamware”, joka oli sekä massan että lasitteen väriltä kellertävää. Nämä astiat olivat usein maalaamattomia, ja niissä saattoi erityisesti reunoilla olla kohokoristelua. Kun piiposliinin lasitteeseen alettiin lisätä hieman kobolttia, saatiin siniseen vivahtavaa ”pearlware”-tyyppiä. Painokuvakoristelu sai alkunsa 1700-luvun lopulla, ja varhaisimmat koristelussa käytetyt värit

Tavastkullasta löytyneitä eri tavalla koristeltuja piiposliiniastioiden paloja. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

olivat sininen ja musta. 1800-luvun alkupuolelta väriskaala laajentui ja edellisten lisäksi väreihin tulivat mukaan vihreä, violetti ja punainen. Painokuvakoristelu oli hyvin usein maisema-aiheista. Tavastkullasta on löytynyt kaikilla edellä mainituilla väreillä toteutettujen painokuvakoristeisien piiposliiniastioiden paloja, sekä myös käsin maalattujen astioiden paloja. Astiamuodoista tyypillisiä ovat mm. lautaset, kahvi- tai teekupit sekä kastikekaatimet.21 Valmistuksensa alkuvaiheessa piiposliiniastiat olivat arvokkaita, mutta 1800-luvun kuluessa niiden saatavuus parani ja samalla hinta aleni. Painokuvakoristeista piiposliinia on pidetty koristelutyypeistä arvokkaimpana, kun taas koristelematon tai minimaalisesti, usein vain reunoilta koristeltu oli halvempaa, ja todennäköisesti siten laajemman asiakaskunnan hankittavissa.22 Käsinmaalattuja piiposliinin paloja voi joskus olla vaikea erottaa hyvin samankaltaisista sinisellä maalatuista fajanssiastioiden paloista. Tällai-

nen sinivalkoinen fajanssi on todennäköisesti ns. delftiä, joka on saanut nimensä tärkeimmältä tuotantokeskukseltaan Delftiltä, jossa sitä valmistettiin 1600-luvun puolesta välistä noin 1700-luvun puoleen väliin asti. Fajanssi oli uuden ajan alussa kallis tuote, joka kertoi omistajansa varallisuudesta, mutta 1800-luvun kuluessa piiposliini syrjäytti sen käytännössä lähes kokonaan.23 Piiposliinin ja fajanssin lisäksi Tavastkullasta löytyi myös varsinaisten posliiniastioiden paloja, joista osa on selvästi kiinalaista tuontitavaraa.24 Posliiniastioiden joukossa on myös eurooppalaista tuotantoa, mihin viittaisi muun muassa ”saksalaiset kukat”aiheella koristeltu astian pala. Kyseistä kukka-aihetta alettiin maalata Euroopassa valmistettujen astioiden koristeeksi, kun ei haluttu enää vain kopioida itämaisia kukka-aiheita.25 Tavastkullasta löytyi myös kylätonttikaivauksille hyvin tyypillisten punasaviastioiden paloja. Näiden joukossa oli sekä erikokoisten, usein

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Pieni bolus-koristeinen punasavivati tai -lautanen. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

Asuin- tai pakarirakennuksen yhteydestä löytynyt haarukka. Kuva: Riikka Väisänen/Vantaan kaupunginmuseo.

bolus-koristeisten vatien sekä muutamien punasavipatojen paloja. Punasavesta oli tehty myös löytyneet kaksi kukkopilliä.26 Punasavikeramiikan tarkempi ajoittaminen on hankalaa, koska astiamuodot ja koristelu ovat pysyneet hyvin samankaltaisina vuosisatojen ajan. Muutamat vadin palat voisivat reunan muodon ja koristelunsa puolesta ajoittua jopa 1600-luvun puolelle.27 Myös muutamat löytyneet kivisavikeramiikan palat voisivat olla vanhempaa valmistusta, vaikka suurin osa näistä ajoittunee 1700-luvun puolelle, kuten mineraalivesi- eli seltteripullojen palat. 1600-luvun kohteilta löytyy usein Westerwaldin tuotantokeskuksesta peräisin olevien kannujen paloja, jotka on helppo tunnistaa koristelun koboltinsinisestä väristä. Tavastkullasta löydettyjen Westerwald-palojen erikoisempi koristelu viittaisi niiden olevan kuitenkin 1700-luvun tuotantoa. Kivisavikannujen valmistus jatkui Westerwaldissa 1700-luvun puoliväliin saakka.28 Rahojen ja keramiikka-astioiden lisäksi Tavastkullan tutkimuksissa on löytynyt muitakin 1600–1700-luvun kohteille tyypillisiä löytöjä, kuten esimerkiksi valkosavisten liitupiippujen katkelmia, joista kaksi on pystytty tunnistamaan ruotsalaiseksi 1700-luvun valmistukseksi.29 Muita näille vuosisadoille tyypillisiä löytöjä olivat lasipikarit, apteekkilasipullot, paloviina- ja kulmikkaat pullot, lasihelmen puolikas, veitset ja haarukka. Vastaavanlainen haarukka on löytynyt muun muassa 1600–1700-lukujen taitteeseen ajoittuvista kerroksista Helsingistä.30 Aterimien lisäksi muita metalliesineitä olivat esimerkiksi pronssiketjun katkelmat, monet erilaiset napit, rautapadan katkelmat, saappaiden korkoraudat, solki, avain sekä mahdollisen ulkorakennuksen kivisten seinänperustusten viereltä löytynyt lapio. Kaivausten aikana löydetyt palamattomat eläinten luut tarjoavat mahdollisuuden tutkia, mitä eläimiä kartanolla oli käytetty ravinnoksi. Luista on pystytty tunnistamaan ainakin nauta, sika ja lammas tai vuohi. Tavastkullan löydöille on erikoista nuorten eläinten suuri osuus analysoiduista luista verrattuna esimerkiksi muilta Vantaan kylätonteilta tutkittuihin luuaineistoi-

hin. Pääsääntöisesti nämä kuuluivat vasikoille, mutta myös possuja ja kananpoikia on aineistosta tunnistettu. Selvästi kartanolla on ollut talonpoikia enemmän varaa teurastaa nuoria eläimiä ravinnoksi. Mutta myös vanhempia eläimiä oli hyödynnetty nuorten ohella. Esimerkiksi niveltulehduksesta kärsinyttä nautaeläintä oli vielä käytetty ravinnoksi. Tällainen takaraajan niveltulehdus on tyypillistä vetojuhtana käytetyille eläimille. Muita luuaineistosta tunnistettuja eläinlajeja olivat jänis, kissa, sekä linnuista hanhi, kesykana ja metsäkanalinnuista pyy. Kotieläinten pitämisen lisäksi on kartanolla myös metsästetty ja kalastettu. Kaloista oli ravinnoksi käytetty ainakin silliä/silakkaa, haukea, ahventa sekä turskaa. Löytyneet turskan pyrstönikamat viittaavat kuivatun turskan myyntiin, joka mahdollisesti oli peräisin Atlantilta asti.31 LOPUKSI Tavastkullan tutkitut alueet kertovat kartanon viimeisestä asutusvaiheesta – osittain ehkä jo ajasta, jolloin kiviset kartanorakennukset olivat rakenteilla uudelle tonttimaalle. Nämä Engelin suunnittelemat kartanorakennukset edustivat uudenlaista herraskartanoa, jollaiseksi olemme tottuneet kartanot mieltämään. 1600–1700-luvuilla kartanot eivät rakennuksina välttämättä vielä eronneet kovinkaan paljon rikkaista maatiloista. 1700-luvulla monet pitäjän kartanoista olivat isovihan jäljiltä huonokuntoisia tai jopa täysin raunioina. Vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvulla alkoi varsinainen herraskartanoiden valtakausi, jonka aikana kartanoiden päärakennukset alkoivat erottua muiden yhteiskuntaryhmien asumuksista. On mahdollista, että Tavastkullan vanhalla tonttimaalla ei koskaan sijainnut varsinaista suurta kartanorakennusta, vaan hienot uudet rakennukset rakennettiin suoraan nykyiselle paikalleen. Tavastkullan tutkitut rakenteet voisivat tukea oletusta, että vanhalla tonttimaalla sijainneet rakennukset olivat pienikokoisempia, eikä kartanon mahdollinen päärakennus erottunut kovin paljoa perinteisestä talonpoikaistilasta. On hyvin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

mahdollista, että kartanokompleksilla ei ollut varsinaista kartanomaista päärakennusta ennen 1800-luvun kivisiä rakennuksia, varsinkin jos se oli vain lampuotien hoitama tilakokonaisuus. Vaikuttaisi myös siltä, että kartanoon liittyneet rakennukset ovat voineet olla pitkään käytössä. Tähän voisi viitata asuin- tai pakarirakennukseksi tulkitun rakennuksen uunin ja kaakeliuunin yhdistelmä, joka rakenteellisten piirteiden perusteella olisi voitu rakentaa jo 1600-luvulla, vaikka mikään löytömateriaalissa ei viittaakaan näin varhaiseen ajankohtaan. Valtaosa löydöistä ajoittuu kartanon viimeiseen käyttöaikaan. Rahat, piiposliiniastiat, liitupiiput ja vuosiluvullinen tiili kaikki ajoittuvat 1700-luvun puolivälistä 1800-luvun alkuvuosikymmenille. Runsas määrä piiposliinia kertoo kartanon olleen ajan hermolla ja hankkineen ai-

kansa uutuusastioita. Vain muutamat yksittäiset löydöt, kuten punasaviastioiden palat, voisivat olla 1700-lukua hieman vanhempia, mutta astiat ovat voineet ehjänä säilyessään olla pitkäänkin käytössä. Kartanon vanhempaan käyttöaikaan löytyviä rakenteita ei ehditty kaupunginmuseon tutkimusten aikana saada esille. Mahdolliset tulevaisuudessa tehtävät tutkimukset tulevat ehkä aikanaan paljastamaan, missä on sijainnut kartanon vanhempi 1500-luvun lopun ja 1600-luvun asutus, tai onko paikalla ollut tätä varhaisempaa keskiaikaista kyläasutusta. Kaivaukset vahvistivat kuitenkin käsitystä siitä, että vanhalla kartanon paikalla on ollut toimintaa vielä pitkälti 1800-luvun puolella – ajankohtana, jolloin uusia kartanorakennuksia on alettu suunnitella ja rakentaa nykyiselle paikalleen.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet Maanmittaushallituksen kartat Samuel Brotherus, 1691: Geometrisk Charta Öfwer Tafwasteby Gård i Helsingh Sochn och Bårgo Lähn. Afmät Åhr 1691. In October. KA MHA B11b 2/1. Samuel Brotherus, 1700: Charta uppa Tafwastby i Helsingh Sochn och Bårgo Heradh Afmat 1700. KA MHA B7 14/1–3. Arkistoraportit Hanna Kivikero, 2019: Osteologinen analyysi Vantaan Tavastbyn (Hämeenkylän) Tavastkullan (KM41446) vuonna 2018 kaivetusta luuaineistosta. Museoviraston arkisto. Veli-Pekka Suhonen, 2006: Vantaan keskiaikaisten kylätonttien inventointi vuonna 2005. Museoviraston arkisto. Veli-Pekka Suhonen, 2007: Vantaan keskiaikaisten teiden inventointi vuonna 2007. Museoviraston arkisto.

Koivisto, A. & Väisänen R., 2015: Vantaan Hämeenkylän kartanon arkeologinen koetutkimus 6.7.–10.7.2015. Museoviraston arkisto.

Emma Hartikka, Posliini, fajanssi ja piiposliini. Turkulaista kulutuskulttuuria uudella ajalla. SKAS 1–2/2015, 32–44.

Riikka Väisänen & Nora Salonen 2018: Vantaa Tavastby (Hämeenkylä) Tavastkulla, arkeologinen tutkimus 4.6.–21.6.2018. Museoviraston arkisto.

Teresa Leskinen, Teresa & Pia Lillbroända (toim.), 2001: Samuelin kartat. Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681–1712. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 11. Vantaan kaupunginmuseo.

Kirjallisuus Jane Fredlund, 1997: Gammalt porslin. Svenska serviser 1790–1990. Ica Bokförlag.

Saulo Kepsu, 2005: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1027.

David Gaimster, 1997: German Stoneware 1200–1900. Archaeology and Cultural History. British Museum, London.

Ekkart Klinge, 1996: Duits steengoed. German stoneware. Rijksmuseum Amsterdam.

Jukka Hako & Pia Vuorikoski, 2018: Kartanoelämää Vantaalla. Kellastupa Oy.

Markku Kuisma, 1990: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713. Vantaan kaupunki.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865. Vantaan kaupunki.

(toim.) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 385–395.

Kirsi Majantie (toim.), 2007: Ruukkuja ja ruhtinaita. Saviastioita ja uunikaakeleita ajalta 1400–1700. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XII. Suomen keskiajan arkeologinen seura.

Tapio Salminen, 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Kirsi Majantie 2010: Muotia, mukavuutta ja mielipiteitä. Kaakeliuuni yhteiskunnallisten muutosten ilmentäjänä keskiajan ja uuden ajan alun Suomessa. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XVII. Suomen keskiajan arkeologinen seura. George L. Miller: Classification and Economic Scaling of 19th Century Ceramics. Historical Archaeology, 14/1980, 1–40. Marianna Niukkanen, Jacobakannusta ja jyllantilaispadasta seltteripulloon. Historiallisen ajan keramiikkaa Laukon kartanosta. Teoksessa Kari Uotila (toim.) Vesilahden Laukko. Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Finlandiae IV. Suomen keskiajan arkeologinen seura 2000, 73–84. Marianna Niukkanen (toim.), 2002: Sirpaleita suurvalta-ajan Helsingistä. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 22. Museovirasto & Suomen Pankki. Aki Pihlman, Saviastiat. Teoksessa Juhani Kostet & Aki Pihlman (toim.) 1989: Turun Mätäjärvi. Turun maakuntamuseon raportteja 10. Turun maakuntamuseo, 83–104. Eino Jutikkala, 2003a: Aatelisvalta ja lahjoitusmaat. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli MäkeläAlatalo, Anneli (toim.) Suomen maatalouden historia 1. Perinteisen maatalouden aika. Esihistoriasta 1870-luvulle. Suomalaisen kirjallisuuden seura 2003, 269–291. Eino Jutikkala 2003b: Kartanot. Teoksessa Viljo Rasila, Eino Jutikkala & Anneli Mäkelä-Alatalo, Anneli

Veli-Pekka Suhonen, 2018: Kartanoiden kartoille kadottamat ja arkeologien löytämät talonpojat – 1600-luvun kartanot ja autioituneet kylänpaikat niin Helsingin pitäjässä kuin muualla Itä-Uudellamaalla. Teoksessa Andreas Koivisto (toim.) Helsingin pitäjä – Vantaa 2019. Tauno Tarna, 2012: Antiikkiposliini Suomessa. Otava. Arne Åkerhagen, 2004: Svenska kritpipstillverkare och deras pipor. Trångsund. Verkkosivustot Evolution of English Household Tableware, http://nautarch.tamu. edu/class/313/ceramics/period-5.htm (24.8.2018)

Jutikkala 2003a; Kuisma 1990; Kuisma 1991. 11 Jutikkala 2003b; Kuisma 1991. 12 Kepsu 2005, 166. 13 Hako & Vuorikoski 2018. 14 Väisänen & Salonen 2018. 15 Majantie 2010, 58. 16 KM41556:186 ja :203. 17 KM41556:672 ja :740. 18 KM41556:1417. 19 Fredlund 1997; Hartikka 2015; Miller 1980; Tarna 2012. 20 Hartikka 2015; Miller 1980. 21 Fredlund 1997; Hartikka 2015; http://nautarch.tamu.edu/class/313/ ceramics/period-5.htm; http://printedbritishpotteryandporcelain.com/whenwas-it-made/historical-overview 22 Hartikka 2015; Miller 1980. 23 Hartikka 2015. 24 Vrt. Niukkanen 2002, 86. 25 Tarna 2012. 26 KM41556:806 ja 1085. 27 Pihlman 1989; Majantie 2007. 28 Esim. Gaimster 1997; Klinge 1996; Niukkanen 2000. 29 Niukkanen 2002, 87; Ljung & Nelson; Åkerhagen 2004. 30 Niukkanen 2002, 68. 31 Kivikero 2019.

Jan-Åke Ljung & Per Nelson: Kritpipelagret hos ”Dufwenberg & Norström, som hålla öpna Bodar uppå Södermalms torg” https://stockholmskallan. stockholm.se/PostFiles/SMF/SD/ SSMB_0005800_01.pdf (4.9.2018) Printed British Pottery and Porcelain, http://printedbritishpotteryandporcelain.com/when-was-it-made/historicaloverview (30.8.2018) Lähdeviitteet 1 Kepsu 2005, 165. 2 Kepsu 2005; Salminen 2013; Suhonen 2006; Suhonen 2018. 3 KA MHA B11b 2/1 ja KA MHA B7 14/1-3. 4 Leskinen & Lillbroända 2001; Salminen 2013. 5 Suhonen 2007. 6 Leskinen & Lillbroända 2001; Kepsu 2005; Suhonen 2006; Suhonen 2018. 7 Kepsu 2005; Salminen 2013: Suhonen 2018. 8 Suhonen 2018. 9 Hako & Vuorikoski 2018.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Karttojen merkitys puolustuksessa tiedettiin 1700-luvun Ruotsissa. Alexander Roslinin maalauksessa vuodelta 1771 kuningas Kustaa III (oik.) sekä hänen veljensä Kaarle (myöhemmin kuningas Kaarle XIII) ja Fredrik Aadolf tutkivat sotanäyttämökarttaa. Kuninkaan kädessä olevalla harpilla mitattiin etäisyyksiä kartalla. Kuva: Ruotsin kansallismuseo.

Kustaa III:n salaiset sotilaskartoitukset Helsingin pitäjässä Kuninkaalliset rekognosointikartat kertovat Ruotsin vallan lopun Etelä-Suomesta JUSSI ILTANEN

Ruotsin suurvalta-aseman heikentyminen ja sodankäynnin kehittyminen johtivat 1700-luvulla yksityiskohtaisiin sotilaskartoituksiin Etelä-Suomessa. Yli 30 vuotta kestäneen kartoituksen aikana valmistettiin yhteensä noin 1 200 suurimittakaavaista, yhtenäisen lehtijaon mukaista maastoja merikarttalehteä sekä kymmeniä pienemmässä mittakaavassa laadittuja yleiskarttoja. Tässä artikkelissa kerrotaan sotilaskartoituksista Helsingin pitäjässä 1770-luvulta 1800-luvulle sekä karttojen välittämästä kuvasta pitäjästä.

SOTILASKARTOITUSTEN TARVE KASVAA Sotilaskartoitusten ja sotilaalliseen käyttöön soveltuvien karttojen merkitys Euroopassa alkoi kasvaa 1700-luvun loppupuolella, kun sodankäynti muuttui aiempaa liikkuvammaksi. Suuret kenttäarmeijat hajautettiin pienempiin yksiköihin, jotka sijoitettiin korkeintaan päivämatkan päähän toisistaan. Uudenlaisen sodankäynnin edellytyksenä olivat toimiva tieverkko ja korkeatasoiset kartat.1 Ruotsin suurvalta-asema Itämeren herrana oli romahtanut 1700-luvun alkupuolella, kun kuningaskunta menetti suuressa Pohjan sodassa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

1721 Kaakkois-Suomen, Inkerinmaan, Viron ja Liivinmaan sekä hattujen sodassa 1743 nykyisten Kymenlaakson ja Etelä-Karjalan alueet Venäjälle. Aluemenetysten jälkeen Ruotsi alkoi vahvistaa itärajansa puolustusta rakentamalla Viaporin (Suomenlinnan), Loviisan ja Svartholman linnoitukset. Kuningas Kustaa III kaappasi vallan itselleen vuonna 1772, palautti itsevaltiuden ja lähti vahvistamaan sisäisten ristiriitojen heikentämää valtakuntaa. Ruotsia ympäröivät valtiot huomasivat uuden vahvan kuninkaan olevan uhka ja alkoivat kunnostaa rajalinnoituksiaan ja siirtää joukkojaan rajan lähelle. Venäjän vaaran uhatessa Suomen ylipäällikkö Bernt Otto Stackelberg laati kuninkaalle muistion, jonka mukaan Suomen alueelta ei ollut laadittu mitään sotilaallista karttaa. Olemassa olevat kartat eivät olleet riittävän tarkkoja tai eivät sisältäneet kaikkia tarvittavia tietoja.2 KARTOITUSTYÖN ORGANISOIMINEN Stackelbergin laatima selvitys ei johtanut heti toimenpiteisiin sotilaskartoituksen käynnistymiseksi. Stackelberg keskusteli asiasta kuninkaan kanssa myös tämän Suomen-vierailulla kesällä 1775. Lopulta kuningas teki päätöksen kartoituksen aloittamisesta 7. elokuuta 1776. Suomen kartoitus jaettiin alueellisesti kahteen osaan. Eteläisen osaston kartoitettavaksi tuli Etelä-Suomi valtakunnan itärajalta Kymijoelta Helsinkiin ja pohjoiseen Heinolan ja Asikkalan korkeudelle.3 Eteläistä osastoa johtanut linnoituseversti Fredrick Jacob Nordencreutz sai alaisekseen sotalaivaston majuri Carl Nathanael Klerckin sekä luutnantin ja kaksi konduktööriä. Kartoittamisen suorittavien linnoitusupseerien avustajina toimi sotilaspalvelijoita. Osaston piirustuskonttori sijoitettiin Helsinkiin. Vaikka kartoitustöiden johtamisen ja toteuttamisen vastuu oli sotaväellä, tarvittaessa myös siviilimaanmittareiden tuli avustaa heitä.4 Pappisperheeseen Skånessa 1734 syntynyt Klerck oli perehtynyt syvällisimmin kartoitustöihin. Hän oli osallistunut 1750-luvulla Suomen kartoituksen esikuvana olleeseen Pommerin sotilaskartoitukseen ja kirjoittanut 1760-luvulla

korkeudenmittausta ja kartoitusta käsittelevän tutkimuksen. Vuonna 1762 Klerck oli komennettu Karlskronaan jäljentämään Suomen saaristoalueen karttoja amiraliteetille, ja vuosina 1762–69 hän organisoi Suomen laivaston luotsikonttorin Viaporiin. Hänet nimitettiin 1775 laivaston majuriksi.5 Klerck ylennettiin kartoitustyön johtoon Nordencreutzin sairastuttua ja erottua tehtävästään vuonna 1779.6 LÄHTEENÄ MAANTIETEELLISET JA GEOMETRISET KARTAT Sotilaskartoitus toteutettiin rekognosoimalla eli olemassa olevaa kartta-aineistoa täydentämällä sotilaallisesti merkittävillä tiedoilla. Aiemmat kiinteistötoimituksiin liittyvät suurimittakaavaiset kartat oli laadittu ensisijaisesti verotuksen tarpeisiin. Kartoilla pääpaino oli maanomistuksessa ja maankäytössä sekä esimerkiksi maan viljavuuden tai muun käyttöarvon kuvaamisessa. Sotilaallisissa kartoissa oleellisia tietoja olivat esimerkiksi maaston kulkukelpoisuus, leiriytymismahdollisuudet sekä tie- ja siltayhteydet. Tiet tuli luokitella niiden käytettävyyden mukaan, ja talot ja myllyt tuli kuvata, jotta niiden käyttömahdollisuudet majoitukseen ja muonitukseen selvisivät kartalta.7 Rekognosointityö aloitettiinkin elokuussa 1776 keräämällä olemassa olleita karttoja ja hankkimalla varusteita. Joulukuussa 1776 annetulla määräyksellä Uudenmaan ja Hämeen läänin siviilimaanmittareiden tuli luovuttaa hallussaan olevat maantieteelliset ja geometriset kartat pyydettäessä sotilaskonttoriin Helsinkiin kopioitaviksi.8 Ensisijaisena lähteenä rekognosointityössä käytettiin pitäjänkarttoja, joita oli laadittu vuodesta 1747 Suomen talouden ja puolustuksen kohentamiseksi. Siviilimaanmittarit laativat pitäjäkohtaiset kartat pääasiassa mittakaavaan 1000 kyynärää desimaalituumalla (1:20 000). Pitäjänkarttoihin liittyi myös seikkaperäinen selitelmä, jossa kuvattiin pitäjän talousmaantieteellisiä olosuhteita. Vaikka kartoitusta ja pitäjänkuvauksia ei toteutettukaan suunnitellussa laajuudessa, pitäjänkarttoja laadittiin useimmista pitäjistä Uudellamaalla. Pitäjänkarttoja kopioitaessa niiden mittakaava yhte-

Rekognosointia varten kopioitiin esimerkiksi kyläkohtaisia isojakokarttoja, jotka yhdistettiin toisiinsa konseptikartaksi. Vasemmassa ylänurkassa ruskealle paperille on piirretty Nurmijärven aluetta ja vasemmassa reunassa osin siniseksi väritettyä Espoota. Oikeassa alareunassa osin siniseksi väritetty osa on Keimolan kylää ja kokonaisuudessaan mustalla piirretty alue on Riipilän kylää nykyisen Vestran ja Luhtaanmäen alueella. Kun karttoja ei ole saatu istumaan toisiinsa nähden, Riipilän kartan alue on jouduttu leikkaamaan halki ja sijoittamaan osittain vähän sivuun. Kartta: Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto, Kansallisarkisto.

näistettiin ja naapuripitäjien kartat yhdistettiin rekognosoinnin pohjakartaksi.9 Pitäjänkarttoja täydennettiin siviilimaanmittareiden suorittamilla runkolinjamittauksilla, vesistökartoituksilla ja merkittävien paikkakuntien välisten teiden kartoituksilla. Lähtöaineistona jouduttiin käyttämään myös isojakokarttoja. Vuonna 1757 Suomessa käynnistyneellä isojaolla pyrittiin yhdistämään talojen hajallaan sijainneet maat yhtenäiseksi siten, että talot saattoivat viljellä peltojaan itsenäisesti, kun sama pelto ei enää jakautunut usean talon sarkoihin. Isojaon toteutuksessa kylän maista laadittiin kartat peltoalueilta mittakaavassa 1:4 000 ja metsäalueilta 1:8 000.10

Isojakokarttoja lähteenä käytettäessä karttojen pienentäminen ja yhdistäminen suuremmiksi lehdiksi lisäsi kuitenkin työmäärää ja aiheutti työhön virheitä. Kartoissa olleiden epätarkkuuksien tai karttalehtien kutistumisen takia kahden naapurikylän rajat saattoivat mennä karttoja yhdistettäessä lomittain.11 Helsingin pitäjästä vuonna 1749 valmistunut maanmittari Fr. J. Fonseenin laatima pitäjänkartta lienee ollut tärkeä rekognosoinnin lähde. Helsingin pitäjässä asunut Fonseen laati useimpien Itä- ja Keski-Uudenmaan pitäjien kartat, mutta vain Espoon ja Helsingin pitäjien alueelta oli laadittu myös yksityiskohtainen pitäjänkuvaus.12

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Pitäjänkartat olivat rekognosointikarttojen tärkein lähdeaineisto. Helsingin pitäjän kartta valmistui 1749. Karttaotteessa Vantaankosken ympäristöstä näkyy itä-länsisuuntainen Suuri Rantatie ja pohjois-eteläsuuntainen Vantaanjoki. Kartta: Ruotsin valtionarkisto.

Vertailemalla Fonseenin pitäjänkarttaa ja rekognosointikarttoja voi kuitenkin huomata, että pitäjänkartan tietosisältö on huomattavasti yleistetympi kuin rekognosointikarttojen. Pitäjänkartalla useat tiet on kuvattu yleispiirteisemmin ja talot vain oikeassa järjestyksessä toisiinsa nähden. Maastosta on kuvattu lähinnä pellot ja niityt, nekin osin summittaisesti. Pitäjänkarttaa onkin jouduttu täydentämään huomattavasti muilla kartta-aineistoilla Helsingin pitäjässä. Isojako oli käynnistynyt pitäjän alueella Tikkurilassa syksyllä 1757, ja rekognosoinnin aloitukseen mennessä useissa pitäjän kylissä oli suoritettu isojako. Näin ollen suuresta osasta pitäjää oli käytettävissä myös isojakokarttoja.13 Rekognosointikartassa on kuvattu myös esimerkiksi Kuninkaanmäen Brudbrinkenissä Suuren Rantatien 1770-luvulla rakennettu uusi

linjaus, jota ei vielä pitäjänkartassa näy. Viereinen Kuusijärvi on pitäjänkartassa kuvattu melko epämääräisesti, mutta rekognosointikartassa sen sijainti ja muoto ovat todenmukaiset. Todennäköisesti rekognosointikartan lähteinä onkin Kuninkaanmäessä käytetty vuonna 1777 laadittua mittausta uudesta tielinjasta ja Rekolan kylän vuosien 1768–69 isojakokarttaa.14 REKOGNOSOINTIKARTOITUS MAASTOSSA JA PIIRUSTUSPÖYDÄLLÄ Esikuvana rekognosointikarttojen laadinnassa käytettiin vuosina 1761–62 Pohjois-Saksasta Pommerin alueelta laadittua kartastoa. Pommerin kartan tapaan Suomen alueellakin kartta tuli laatia yhtenäisellä mittakaavalla säännöllisen lehtijaon mukaisesti, jotta karttojen yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi onnistuu vaivattomasti.

Rekognoisointikartan keskeneräisellä karttalehdellä näkyvät kartan pohjatiedot, mutta nimistö puuttuu. Verrattaessa pitäjänkarttaa ja rekognosointikarttaa voi huomata maastotietojen lisäämisen rekognosointikartalle. Myös teiden linjauksia ja talojen sijaintia on täsmennetty merkittävästi, joten on oletettavaa, että pitäjänkartan rinnalla lähteenä on käytetty isojakokarttoja. Kartta: Ruotsin sota-arkisto.

Karttoja yhdistämällä voitiin laatia myös pienemmässä mittakaavassa piirrettäviä yleiskarttoja.15 Yksi tärkeimmistä teemoista kartoilla oli maanpinnan muotojen eli topografian kuvaaminen. Nykypäivän maastokartoissa topografia esitetään korkeuskäyrillä, jotka kuvaavat maanpinnan korkeutta merenpinnasta käyrän kohdalla. Korkeuskäyräkuvaus oli kehitetty 1700-luvun Ranskassa, mutta sen käyttäminen kartoilla edellytti lukemattomien pisteiden korkeuden tietämistä, ja kuvaus yleistyi käyttöön vasta 1800-luvun loppupuolella. Rekognosointikartoissa korkeussuhteiden kuvaamisessa käytettiin sen sijaan aikakaudelle tyypillisiä viettoviivoja ja varjostuksia. Viettoviivat olivat rinteen viettosuuntaan piirrettyjä viivoja, joilla kuvattiin kartalla yleensä loivasti viettäviä rinteitä. Jyrkemmissä mäissä maas-

ton muodot esitettiin rinnevarjostuksella, jossa alas ja oikealle laskeutuva rinne varjostettiin. Tällöin kartalle tuli kolmiulotteinen vaikutelma, jossa kartta on ikään kuin valaistu vasemmalta ylhäältä, lukulampun tavallisesta suunnasta kirjoituspöydällä. Viettoviivat ja rinnevarjostukset voitiin laatia kartoille ilman korkeusmittauksia, maastossa tehtyjen silmämääräisten havaintojen perusteella. Kartat piti tehdä niin tarkoiksi, ettei yksikään sotilaallisesti merkittävä maastonkohta jää pois. Sotapäällikön tuli voida niiden avulla suunnitella hyökkäys- ja puolustustoimet tuntematta maastoa. Kartoilla tuli kuvata vesistöt ja arvioida niiden merkitys hyökkäyksen ja puolustuksen kannalta. Sekä kesä- että talvitiet piti esittää, ja kartoilta tuli käydä selville, millaiset vaunut, joukot tai osastot voivat teitä kulkea.16

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Pantografia käytettiin 1600-luvulta saakka karttojen kopioimiseen ja pienentämiseen. Pantografin toista terää liikutettiin kopioitavalla kartalla ja toinen terä piirsi kopiota kartasta. Kuva: Claude Langlois 1744, Wikimedia Commons.

Koska kartoitustyö oli olemassa olevien karttojen täydentämistä, työ eteni nopeasti. Yleensä karttojen täydentäminen voitiin tehdä kartoittajan omien silmämääräisten havaintojen perusteella ja vain harvoissa tapauksissa tehtiin täydentäviä mittauksia maastossa. Kaikkea täydennettävää ei tarkastettu paikan päällä, vaan vähemmän tärkeät kohteet kartoitettiin haastattelujen avulla. Myös nimistön täydentämisessä käytettiin paikallisen väestön apua. Jos pohjakartassa havaittiin virheitä, saatettiin paikan päällä suorittaa myös mittauksia. Rekognosoija sai mittauksissa apua siviilimaanmittareilta tai paikallisilta maanviljelijöiltä.17 Kartoittaja kiersi kesäaikaan tekemässä maastokartoitusta asettumalla asumaan kylään, jonka ympäristössä työtä kulloinkin teki. Työpäivä alkoi aamulla kello 7–8 aikaan, jolloin kartoittaja lähti ratsain paikallisen tiennäyttäjän kanssa tutkimaan maastoa. Maastosta palattiin majapaikkaan klo 16–17 aikaan päivälliselle, jonka mukana kulkenut palvelija oli tehnyt valmiiksi. Päivällisen ja kahvin jälkeen työtä jatkettiin piirtämällä päivän merkinnät puhtaaksi tussilla konseptikartalle. Illalla jäi vielä vapaa-aikaa, jolloin kartoittaja saat-

toi käydä kävelyllä, lukea kirjoja tai nauttia teetä ennen painumista yöpuulle. Mukana matkassa kulki matkatavararattaissa keittiövälineet, vaatteet, oma vuode ja henkilökohtaisia tavaroita kuten kirjoja.18 Kenttätöiden jälkeen laadittiin konseptikartta, jossa maaston 1 000 kyynärää vastasi kartan desimaalituumaa (1:20 000). Karttalehtien koko johdettiin piirustuspaperin mitoista: kartat laadittiin Imperial-arkille, jonka korkeus oli 17 desimaalituumaa (50,5 cm) ja leveys 24 desimaalituumaa (71 cm). Puhtaaksi kartta piirrettiin puolet pienempään mittakaavaan, jolloin 2 000 kyynärää vastasi kartan desimaalituumaa (1:40 000). Kartat pienennettiin ruutumenetelmällä tai pantografia käyttäen. Ruutumenetelmässä piirtäjä laati alkuperäiselle kartalle ruudukon ja kopioi kartan ruutu kerrallaan pienempään ruudukkoon. Valmiit karttalehdet leikattiin neljään osaan ja liimattiin pellavakankaalle usean karttalehden kokonaisuuksiksi.19 Kartat piirrettiin puhtaaksi kimröökistä (noesta) ja sellakasta sekoitetulla tussilla, sulkaa tai teräksestä valmistettua terää käyttäen lumppupohjaiselle paperille. Karttapiirros väritettiin vesivärein, jotka piirtäjä valmisti tussin tavoin itse.20 KARTOITUKSEN ETENEMINEN HELSINGIN PITÄJÄSSÄ Maastokartoitukset aloitettiin jo ensimmäisenä syksynä 1776, kun Klerck ja adjutantti Odert Albrecht Gripenberg kartoittivat Helsingin lähiympäristöä. Alueesta laadittiin mittakaavassa 1 000 kyynärää desimaalituumalla (1:20 000) kartta, jossa oli kuvattu Helsingin niemi Pikku-Huopalahteen, Huopalahdenjärvelle (nyk. Ilmalan ratapiha) ja Vanhaankaupunkiin saakka.21

Oik. Helsingin kaupungin lähiympäristön kartta valmistui koko maan ensimmäisenä rekognosointikarttana 1776. Kartan vasemmassa reunassa näkyy Pikku-Huopalahti (Lillhoplax), oikealla Vanhakaupunki (Gamelstaden), Mustikkamaa (Blåbärslandet) ja Suomenlinna (Sweaborg). Helsingin rakennettu alue sijoittuu nykyisen Kruununhaan eteläosaan. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Rekognosointikartta Helsingin pitäjän itäosasta valmistui 1780. Karttaote on kartan todenmukaisessa mittakaavassa 1:40 000 (1 cm kartalla = 400 m maastossa). Karttaotteen läpi kulkee Keravanjoki, jonka varrella ovat Tikkurilan (Deckursby; nykyisen Viertolan kohdalla), Kuninkaalan (Fastböle) ja Rekolan (Hanaböle) kyläkeskukset. Pohjois-eteläsuuntaiselta Porvoontieltä (nyk. Vanha Porvoontie) erkanee Hakkilasta Kirkonkylään johtava tie (nyk. Tikkurilantie). Kartassa oikealla alhaalla näkyy Hakunilan kartano (Håkansböle), oikealla Porvoontien lähellä Kuusijärvi ja Hakkilasta (Haxböle) luoteeseen Hiekkaharjun harjanne. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Keväällä 1777 alkoi varsinainen rekognosointikartoitus säännöllisen lehtijaon mukaisesti. Kartoitustyöt aloitettiin valtakunnan itärajalta Loviisan ja Iitin väliltä, josta edettiin länteen, kohti Helsinkiä. Vuonna 1780 kartoitustyö eteni jo Helsinkiin saakka, jolloin valmistuivat karttalehdet Helsingin pitäjän itäisestä osasta, linjan Katajanokka–Vanhakaupunki–Pakila– Veromiehenkylä–Ruotsinkylä itäpuolelta.22 Saman vuoden aikana saatiin päätökseen alun perin asetettu tavoite kartoitettavaksi alueeksi. Sotilasylipäällikkö Fredrick Posse ylisti karttoja luotettaviksi ja hyvin piirretyiksi, ja Klerck korotettiin ansioistaan aatelissäätyyn nimellä af Klercker. Tämän jälkeen rekognosointia päätettiin jatkaa Helsingistä länteen, aina länsirannikolle saakka. Helsingin pitäjässä kartoitusta jatkettiin 1782, jolloin valmistuivat pitäjän länsiosan karttalehdet. Vuosikymmenen lopulla Kustaa III:n sodan aikana Ruotsin joukkojen hyökättyä Venäjälle kartoitusta tehtiin myös valloitetulla alueella Kymijoen itäpuolella.23 HELSINGIN PITÄJÄ REKOGNOSOINTIKARTOILLA Topografiset rekognosointikartat kertovat paljon yksityiskohtaista tietoa Helsingin pitäjästä 1700-luvun loppupuolella. Pitäjän alueelta laadittuja karttoja täydentää kartoitustöiden yhteydessä kirjoitettu sotilasmaantieteellinen kuvaus pitäjän alueesta ja siellä sijaitsevista merkittävistä kohteista. Helsingin pitäjän yleiskuvauksen lisäksi kuvaukset on laadittu Helsingin kaupungista, Viaporin linnoituksesta (Suomenlinnasta) ja Vanhastakaupungista.24

Helsingin pitäjä, Uudenmaan ja Hämeen läänissä, Porvoon kihlakunnassa, Turun hovioikeuden, Kymenkartanon laamannikunnan, Porvoon ja Kymenkartanon tuomiokunnan alainen, käräjäpaikka on yhdessä Nurmijärven ja Tuusulan pitäjän osan kanssa Helsingin pitäjän kirkonkylässä. --- Saaristoa lähellä oleva eteläosa on kallioista ja kivistä, mutta pohjoisosa tasaista hedelmällistä maaperää ja siinä on paljon niittymaata.

Helsingin pitäjän väkiluku oli kasvanut merkittävästi 1700-luvulla Viaporin merilinnoituksen rakentamisen aikaan. Kun pitäjässä asui vuosisadan puolivälissä noin 2 300 henkeä, oli väkiluku kohonnut vajaassa 30 vuodessa 4 500 henkeen. Vaikka Kirkonkylä kirkkoineen ja käräjöineen oli pitäjän keskus, asukasluvultaan suurimmat kylät sijaitsivat hajallaan eri puolella pitäjää. Noin 200–300 asukkaan kylät Hämeenkylä, Riipilä, Tikkurila ja Seutula sijaitsivat laajojen peltojen keskellä. Yli sadan asukkaan kyliä olivat myös Herttoniemi, Sotunki, Malmi, Tapaninkylä, Kaarela ja Vuosaari.25 Vuonna 1780 valmistuneilla pitäjän itäosien karttalehdillä on merkitty ’gård’ tai ’säteri’ Viikin latokartanoon (Wiks Ladugård) sekä Kumpulan (Gumtäckt), Pukinmäen (Boxbacka), Stensbölen, Degerön, Herttoniemen (Härtonäs), Puotilan (Botby) ja Wästerkullan kartanoihin ja ’rusth.’ Kulosaaren (Brändö), Krogsin, Borgensin, Rastilan (Rastböle) ja Nordsjön kartanoihin. Pelkällä nimellä on merkitty lisäksi Haltialan (Tomtbacka), Hakunilan (Håkansböle) ja Tuomarinkylän (Domarby) kartanot. Pari vuotta myöhemmin valmistuneissa pitäjän länsiosien karttalehdillä kartanot on merkitty yleensä vain nimin: Linna, Knapbacka, Hämeenkylä (Tavastby), Tali ja Munkkiniemi (Munksnäs). Malminkartanossa on merkintä ’boställe’. Muita rekognosointikartoille merkittyjä kohteita olivat torppien lisäksi muutamat teollisuuslaitokset, kuten sahat Vanhassakaupungissa ja Pitäjänmäellä, tiilitehtaat Munkkiniemessä, Viikissä ja Sörnäisissä ja lasitehdas Myraksessa sekä kestikievarit ja krouvit Hakkilassa Satomäen kohdalla ja Honkanummella, Myraksessa, Ruskeasannassa ja Sörnäisissä.

Helsingin kaupunki --- sijaitsee saariston niemellä, jota kolmelta puolen saartaa vesi, on hyvä satama, selkeä väylä merelle. Täällä pidetään markkinat 25. tammikuuta, 23. maaliskuuta ja 29. syyskuuta.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Helsingin kaupunki oli kasvanut pitäjän merkittävimmäksi asutuskeskukseksi Viaporin merilinnoituksen rakentamisen ansiosta. Kaupungissa asui 1770-luvulla noin 2 500 henkeä, ja yhdessä Viaporin kanssa kaupunki muodosti Turun jälkeen suurimman asutuskeskuksen Suomessa.26

Vanhakaupunki sijaitsee puoli peninkulmaa Helsingin kaupungista, siellä Vantaa muodostaa saaren ja vuolaat kosket, itäinen haara on kapea ja matala, siinä on saha, läntinen on leveä ja syöksyy korkeana putouksena mereen, siinä on kivinen jauhomylly, jossa on seitsemän paria kiviä. --- Helsingin kaupungin jäännöksiä näkyy vielä sillä paikalla, jossa se sijaitsi ennen kuin muutto tapahtui.

Vaikka Vanhakaupunki oli menettänyt merkityksensä kaupunkina Helsingin siirryttyä nykyisen Senaatintorin ympärille 1640-luvulla, oli kaupungin vanha sijaintipaikka strategisesti tärkeä joenylityspaikka idästä ja pohjoisesta kaupunkiin saavuttaessa ja keskeinen mylly- ja sahapaikka.

Viaporin linnoitus, Uudenmaan ja Hämeen läänissä Helsingin pitäjässä, ¼ peninkulmaa Helsingin kaupungista. Perustettu saarille ja meren puolelta sulkee sisäänsä reitin, joka on kyllin suuri koko Ruotsin laivastolle.

Viaporin merilinnoitus oli luonnollisesti merkittävin sotilaskohde Helsingin seudulla. Linnoitustöiden alkaminen Viaporissa 1740-luvulla toi mukanaan työpaikkoja niin itse linnoitukseen kuin muuallekin Helsingin seudulle. Esimerkiksi lukuisat sahat ja tiilitehtaat työllistivät pitäjäläisiä, ja Viaporiin tiiliä valmistaneista 25 tiilitehtaasta viisi sijaitsi pitäjässä. Itse linnoituksessa asui 1770-luvulla yli tuhat henkeä.27

Helsingistä johtaa maantie Turun kaupunkiin 22 ½ peninkulmaa, Porvooseen 5 ½ peninkulmaa ja Hämeenlinnaan 12 peninkulmaa. --- Rantatie ylittää Vantaanjoen tällä paikalla [Vanhassakaupungissa] mainitun saaren poikki kahta siltaa pitkin. Saarta ja läntistä siltaa voidaan tulittaa korkealta kalliolta, joka on joen länsipuolella.

Pitäjän halki kulkivat Helsingistä lähtevät Porvoon maantie Vanhankaupungin, Viikin ja Hakkilan kautta kohti Sipoon kirkkoa ja Turun maantie Huopalahden ja Leppävaaran kautta kohti Espoon kirkkoa. Näiden maanteiden välillä, osana keskiaikaista Turun–Viipurin Suurta Rantatietä kulki Espoon Bembölestä Myllymäen, Kirkonkylän ja Tikkurilan kautta Hakkilaan vähäisempi maantie. Porvoon maantieltä haarautui Malmilla Hämeentie, joka kulki Kirkonkylän kautta kohti Hyrylää, ja Turun maantieltä Pitäjänmäellä vähäisempi Nurmijärventie, joka kulki Myllymäen kautta kohti Klaukkalaa. Vantaan- ja Keravanjoet sekä saaristoalueet sisämaahan työntyvine lahtineen rajoittivat tieyhteyksien syntymistä. Vantaanjoen yli kulki maantieyhteys ainoastaan Vanhassakaupungissa ja Myllymäessä, pohjoisessa seuraava joen ylittänyt maantie kulki Tuusulasta Nurmijärvelle Palojoella. Keravanjoen yli maantie kulki Siltamäessä ja Hakkilassa, ja seuraava silta pohjoisessa sijaitsi Yli-Keravalla. Niemellä sijaitsevasta Helsingin kaupungista itään joutui kiertämään Vanhankaupunginlahden ympäri Viikistä, länteen Laajalahden ympäri Leppävaarasta. Vain kantavan jään aikana lahtien yli kulkivat talvitiet, jotka lyhensivät matkaa Espoon ja Helsingin pitäjien rannikkokyliin.

Ennen kuin kaupunki siirrettiin nykyiselle paikalleen, täältä [Vanhastakaupungista] kulki Vähä-Huopalahteen maantie, jota asukkaat yhä kutsuvat vanhaksi postitieksi.

Rekognosointikartta Helsingin pitäjän länsiosasta valmistui 1782. Karttaote on kartan todenmukaisessa mittakaavassa 1:40 000 (1 cm kartalla = 400 m maastossa). Karttaotteen oikeassa reunassa kulkee Vantaanjoki, jonka varrella ovat Martinkylä (Mårtensby), Voutila (Brutuby), Viinikkala (Winnikby), Myllymäki (Qvarnbacka), Piispankylä (Biskopsböle), Lapinkylä (Lappböle), Seutula (Södskog) ja Keimola (Keinby). Itälänsisuunnassa kulkee Suuri Rantatie Hämeenkylään (Tavastby), pohjois-eteläsuunnassa pienempi Nurmijärven maantie. Karttaotteen alareunassa näkyy Lammaslampi. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

Vantaankoski oli strategisesti merkittävä paikka, jossa sijaitsi yksi harvoista itä–länsisuuntaisista reiteistä, Suuri Rantatie (A) Vantaanjoen (V) yli. Lisäksi ylityspaikka sijaitsi mäkisessä maastossa. Karttaan liittyvässä selitteessä kuvaillaan Myllymäenkoskea (E) vuolaaksi koskeksi, jonka partaalla on kolme myllyä. Kosken itärannalla on korkea kallio (G), joka kohoaa korkeammalle kuin Myllymäen kylämäki (H) länsirannalla. Myllymäenkosken alapuolella on pienempi Mustakoski (F). Sen eteläpuolella on metsäinen mäki (O ), josta pystyy tulittamaan joen yli nykyistä viilatehtaan niemeä (I) ja Kuninkaantietä (A). Joen alajuoksulla Martinkylän loivasti viettävät niityt (N) kohoavat matalalle mäelle (K), josta voi tulittaa joen yli Viinikkalan laakeita niittyjä ja peltoja (Q ) ja jonka taakse jää suojaan notkelma (L). Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

100

Nykyisen Malmin hautausmaan kohdalla sijaitsi tasainen mäntynummi, joka soveltui hyvin harjoituskentäksi (A). Varsinaisen harjoituskentän alueen ympärillä oli tarvittaessa harjoituksiin soveltuvaa tasaista maata (B). Kartan alareunassa on Viikin latokartano, jonka peltojen (G) ohi maantie Helsingistä tuli Malmille. Harjoituskentän kohdalla tie haarautui Malmin kylän kautta Hämeenlinnaan ja idemmäs Porvooseen. Tien haaraan jäi torppa (C) peltoineen. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

101

Maanteitä pienemmistä kyläteistä useimmat yhdistivät eri puolilla pitäjää olevia kyliä lähimmälle maantielle kohti Kirkonkylää. Merkittävimpiä olivat esimerkiksi Seutulasta Ruskeasantaan, Östersundomista Hakunilan kautta Hakkilaan sekä Laajasalosta Herttoniemen kautta Viikkiin johtaneet kylätiet. Muutamat kylätiet palvelivat etenkin kaupunkiin suuntautuneita yhteyksiä, kuten Hämeenkylästä Konalaan vienyt kylätie. Muutamiin syrjäisiin kyliin kulki niin pieniä polkuja, ettei niitä luokiteltu rekognosointikartoilla teiksi. Nykyisen Vantaan alueella laajoja tiettömiä alueita olivat mm. Rekolan–Korson ja Veromiehenkylän–Viinikkalan seudut sekä nykyisinkin tiestöltään harvat Petikon–Keimolan seutu ja Sipoonkorpi.

Niiden avulla pystyi suunnittelemaan taistelu- ja puolustusasemia sekä hyökkäys- ja perääntymisreittejä. Suuri osa erilliskartoista laadittiin valtakunnan itärajan molemmin puolin sijainneista kohteista, mutta myös esimerkiksi Helsingin pitäjän alueelta ainakin kuudesta kohteesta. Useimpiin Helsingin pitäjän alueen erilliskarttoihin ei ole kirjattu valmistumisajankohtia, mutta karttalehtiä on valmistettu ainakin vuosina 1779 ja 1782, samoihin aikoihin, kun Helsingin seudulta valmistettiin lehtijaon mukaisia karttalehtiä. Erilliskarttoja laadittiin sotaväen harjoituskentiksi soveltuvista tasaisista hiekkanummista nykyisten Malmin ja Honkanummen hautausmaiden ympäristöistä ja Kuninkaallisen tykistön harjoituspaikasta Kampista. Malmilla ja Kampissa oli ollut ruotsalaisten joukkojen leiripaikat hattujen sodan aikana 1742. Vantaankosken ympäristö oli puolestaan strategisesti merkittävä joenylityspaikka. Hevossalmi Laajasalon ja Santahaminan välissä oli taas suojaisa laivaväylä idästä Kruunuvuorenselälle, Suomenlinnan ja Helsingin kaupungin edustalle, ja Isosaari ja Kuivasaari maamerkkejä Viaporin edustalla.29 Suurimittakaavaisten karttojen lisäksi rekognosointikartoituksen yhteydessä valmistettiin

ERILLISKARTTOJA MERKITTÄVISTÄ KOHTEISTA, TIEKARTTOJA YLEISKUVAN LUOMISEKSI Säännölliseen lehtijakoon laaditun topografisen kartan lisäksi rekognosointikartoituksessa valmistettiin noin sata suurimittakaavaista erilliskarttaa. Kartat kuvaavat yleensä strategisesti merkittäviä paikkoja tai sotaväen harjoituskenttiä. Karttojen kuvaustapa poikkeaa usein muista karttalehdistä. Esimerkiksi Helsingin pitäjän alueen erilliskartat ovat harmaan sävyisiä, ja harjoituskentiksi soveltuvat alueet kuvattiin ruskealla.28 Karttoihin on merkitty kirjaimin runsaasti maastokohteita, joista on laadittu erillinen selite. Selitteessä kuvaillaan kohteiden korkeussuhteita ympäristöönsä ja kulkukelpoisuutta.

Oik. Malmin tapaan myös Hakkilassa, nykyisen Honkanummen hautausmaan paikalla sijaitsi harjoituskentäksi (A) soveltuva mäntynummi. Pohjoiseteläsuuntaisen Vanhan Porvoontien toiselle puolelle jäi niin ikään laaja, melko tasainen harjoituksiin soveltuva maa (C), jonka paikalla on nykyisin Keskon varastoja ja Hakkilan entinen sorakuoppa. Porvoontien varrella on Hakkilan kestikievari, jonka kohdalta haarautuu kylätie itään, Murharinteen kautta Hakunilaan, ja Suuri Rantatie länteen, jyrkkärantaisen Hakkilan siltapaikan (F) kautta Helsingin pitäjän kirkonkylään. Kartassa näkyy myös Suuren Rantatien vanha pohjoisempi linjaus, jonka paikalla on nykyisin sorakuoppa. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Se oli enimmäkseen kasvanut umpeen, kun venäläiset viimeisimmän Suomen sodan aikana [hattujen sota 1741–43] raivasivat ja saattoivat sen uudelleen kuntoon sekä marssivat Vähä-Huopalahteen ja siten saartoivat Ruotsin armeijan ja pakottivat lopulta antautumaan.

102

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

103

Topografisten karttojen pohjalta laadittiin 1780-luvun lopulla yleistetty tiekartta mittakaavassa 1:160 000. Karttaotteessa Helsingin pitäjän kohdalta näkyvät maantiet Helsingistä Turun, Hämeenlinnan ja Porvoon suuntiin sekä Suuri Rantatie Hakkilasta Kirkonkylän kautta Espooseen ja useita pienempiä teitä. Vantaan- ja Keravanjoen lisäksi kartalla on kuvattu lukuisia pieniä puroja. Kylät on merkitty nimin ja kyläkeskusten ulkopuolella sijaitsevat torpat T-kirjaimella. Kuva: Ruotsin sota-arkisto. 104

Merikartat ulottuivat paikoin pitkälle sisämaahan. Karttojen maastokuvaus perustui topografisiin karttoihin, mutta merikartat olivat topografikarttoja suuremmassa mittakaavassa 1:20 000 (1 cm kartalla = 200 m maastossa). Karttaotteessa Helsingin pitäjän kirkonkylä on vasemmalla ja Tikkurilan kyläkeskus nykyisessä Viertolassa keskellä. Kartan poikki kulkee Keravanjoki ja sen suuntainen Suuri Rantatie (nyk. Kuriiritie ja Tikkurilantie). Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Etelä-Suomen kattava tiekartasto mittakaavassa 8 000 kyynärää desimaalituumalle (1:160 000). Karttalehtiin ei ole kirjattu valmistusajankohtaa, mutta ne lienevät peräisin vuosilta 1788–89. Tiekarttojen tehtävänä oli luoda kuninkaalle ja sodanjohdolle yleiskuva Suomen alueesta. Karttojen avulla pystyi nopeasti hahmottamaan sotajoukkojen siirto- ja huoltosuunnitelmia.30 Tiekartoilla on kuvattu vesistöt, tiet, kaupungit, kirkot ja kylät sekä merkittävimmät yksittäiset asumukset kartanoista torppiin. Osalla karttalehdistä on kuvattu myös pitäjien rajat. Lisäksi kartoille on merkitty tekstein yksittäisiä erityiskohteita, Helsingin pitäjän lähiympäristössä mm. krouvit Hakkilassa, Hämeenkylässä ja Maantie-

kylässä, lasitehdas Myraksessa, myllyt Östersundomissa ja Tikkurilassa sekä useita kartanoita ja torppia.31 REKOGNOSOINTI SIIRTYY MAALTA MERELLE Ruotsin merialueiden kartoitusta olivat hoitaneet perinteisesti rannikon luotsipiirit. Työ ei ollut systemaattista vaan keskittyi tärkeiksi katsotuille alueille. Viaporin merilinnoitukseen sijoitetun rannikkolaivaston rakentaminen oli alkanut 1756, mutta voidakseen toimia täysipainoisesti matalassa, karikkoisessa ja sokkeloisessa saaristossa se olisi tarvinnut tuekseen erittäin tarkan merikartan.32

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

105

Merikartoista laadittiin myös pienennökset samaan mittakaavaan 1:40 000 kuin topografiset kartat. Karttaotteessa näkyvät Vanhankaupunginselkä (Gammetstadsfjärden), Kulosaari (Brändö H.) sekä oikealla Herttoniemeä ja alhaalla Laajasaloa. Ruovikkoalueet on kuvattu sinisellä, avoin vesialue valkoisella. Matalien vesien syvyysluvut on merkitty jalkoina punaisin luvuin, syvien vesien syleinä mustin luvuin. Kuva: Ruotsin sota-arkisto.

Systemaattiset kartoitusmittaukset rannikkolaivaston tarpeisiin aloitettiin merialueilla 1785 väylämittauksilla ja sopivien maihinnousupaikkojen tutkimisella. Rannikkolaivaston menestys Kustaa III:n sodassa Ruotsinsalmen meritaistelussa 1790 vauhditti merirekognosointia. Seuraavana vuonna merikartoitus siirtyi luotseilta af Klerckerin alaisuuteen, mutta karttojen puhtaaksi

106

piirtämistä Helsingin piirustuskonttorissa johti luotsilaitoksen luutnantti Gustaf Brodd.33 Merirekognosoinnin ensimmäisinä vuosina kesällä 1792 kartoitettiin Helsingin edustan merialue Viaporin merilinnoituksen ympäristöstä. Kartta laadittiin poikkeuksellisen suuressa mittakaavassa 500 kyynärää desimaalituumalle (1:10 000), ja se ulottui Vanhankaupunginselältä Hel-

singin ulkosaarille saakka, lännessä Helsinginniemelle, idässä Laajasaloon. Kartoituksesta vastasi C. N. af Klerckerin nuorempi veli Gustaf Fredrick Klerck.34 Varsinaiset merialueiden rekognosointikartoitukset alkoivat 1793. C. N. af Klercker korosti rekognosointiraportissaan 1794 rannikkokartoituksen tarvetta Ruotsin itärajalta Saaristomerelle Utöhön saakka. Raportin pohjalta valtionpäämieheksi kohonnut Kustaa IV Aadolf määräsi 13. lokakuuta 1794 resurssien keskittämisen merikartoitukseen, jolloin maa-alueiden rekognosointi jatkettaisiin loppuun vasta merikartoituksen valmistuttua.35 Rannikkokartat laadittiin topografista karttaa suuremmassa mittakaavassa 1 000 kyynärää desimaalituumalle (1:20 000). Syvyysmittaukset lienevät tehty talvella jäältä, jolloin mittauspisteiden sijainti pysyi tarkkana, eikä merenpinnan korkeuden vaihtelut vaikuttaneet mittaustuloksiin kuten kesällä. Matalilla vesialueilla syvyysluvut merkittiin jalkoina (0,297 m) punaisin numeroin, muualla syleinä (1,78 m) mustin numeroin. Maa-alueet kuvattiin samaan tapaan kuin aiemmin valmistetuissa topografisissa kartoissa, ja tiedot kopioitiin merikartoille topografisilta kartoilta.36 Vuoteen 1796 mennessä kartat oli valmistettu itärajalta Porkkalaan saakka. Karttalehdet ulottuivat paikoin melko pitkälle myös sisämaahan. Helsingin pitäjän itäosa näkyi kartoilla kokonaisuudessaan, ja kartan pohjoisreuna kulki Korson tienoilla. Pitäjän länsiosassa kartta kuitenkin jatkui vain vähän sisämaahan Konalan–Maunulan korkeudelle saakka.37 Suurimittakaavaisen merikartan jälkeen laadittiin itärajalta Helsinkiin saakka yleistetympi merikartta samaan mittakaavaan 1:40 000 kuin topografiset kartat. Vuonna 1805 valmistuneen kartan laativat C. N. af Klercker ja luutnantti Brodd.38 REKOGNOSOINNIN PÄÄTTYMINEN JA KARTTOJEN KOHTALO Rekognosointikartoituksen katsottiin valmistuneen 1805, ja af Klercker päiväsi viimeisen työraportin saman vuoden elokuussa. Hän lähetti

Rekognosointikartoitusta johtanut C. N. af Klercker vuonna 1803. Kuva: Museovirasto.

valmiit karttalehdet sekä konseptikartta-aineistot Tukholmaan. Aiemmista kartoitussuunnitelmista poiketen läntisimmän Suomen topografisia karttoja ei enää laadittu merikartoituksen jälkeen. Myös merikarttojen laadinta Helsingistä länteen jäi kesken.39 Karttoja valmistettiin ainoastaan piirtämällä, eikä niitä painettu. Topografisista kartoista piirrettiin puhtaaksi kaksi karttasarjaa: toinen luovutettiin kuningas Kustaa III:lle Tukholmaan 1783, toista säilytettiin Helsingin piirustuskonttorissa työn päättymiseen saakka. Suomen sodan 1808– 09 aikana kartat olivat ylipäällikön käytössä, mutta niitä hyödynnettiin sodan aikana vain vähän. Karttojen jakaminen joukkojen käyttöön olisi edellyttänyt niiden painamista.40 Suomen siirryttyä sodan seurauksena Venäjän vallan alle Ruotsin tuli luovuttaa Suomea koskevat sotilaalliset kartat Venäjälle. Kartaston toinen karttasarja jäi Tukholmaan, mutta toinen luovutettiin Venäjälle. Luovutettu karttasarja on kadonnut, ja sen on arveltu tuhoutuneen Haapaniemen sotakoulun palossa 1812.41 Lopulta rekognosointikarttojen käyttö jäi vähäiseksi. Kartat osoittautuivat nopeasti vanhanaikaisiksi, sillä 1700-luvun lopussa karttoja laadittiin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

107

jo karttakoordinaatistoon sijainniltaan tarkasti esimerkiksi kolmiomittausta ja astronomista paikanmääritystä käyttäen. Vaikka rekognosointikarttojen sisältö ja kuvaus oli hienosti toteutettu, koordinaatiston puuttuminen ja sijaintitarkkuuden huonous olivat merkittäviä heikkouksia.42 Kartoitustöissä työskenteli 30 vuoden aikana noin 50 upseeria ja kaikkiaan noin 170 henkeä. Työn ensimetreiltä viimeiseen saakka mukana oli Carl Nathanael af Klercker, jolla oli jo kartoituksen alkaessa laaja tuntemus kartoitustöihin ja joka kohosi kartoitustyön johtoon vain kolmen vuoden kuluttua työn alkamisesta.43 Af Klercker osti itselleen keväällä 1787 Storträskin tilan Espoon pitäjästä ja nimesi sen Träskändaksi. Seuraavien vuosikymmenten aikana hän hankki ympäröiviä tiloja ja liitti niitä kartanoon pyrkien kehittämään maanviljelystä ja kasvienhoitoa. Vuonna 1801 Af Klercker muutti vakituisesti Viaporista Träskändaan. Träskändan lisäksi af Klercker isännöi Mäkkylän virkataloa Espoossa vuosina 1793–1803. Af Klerckerin poika Gustaf Reinhold jäi asumaan Mäkkylään kuolemaansa 1823 saakka.44

Kartoitustyön johtamisen rinnalla af Klercker toimi Viaporin komentajana 1791–95 ja 1797– 1801 sekä vuodesta 1801 Suomen ylipäällikkö W. M. Klingsporin sijaisena useaan otteeseen vastaten käytännössä Suomen puolustuksesta. Suomen sodassa koettujen tappioiden ja Suomesta vetäytymisen jälkeen marraskuussa 1808 af Klerckerille myönnettiin ero ylipäällikön tehtävästä. Lopun elämänsä hän asui Ruotsissa ja sai vapaaherran nimityksen 1809. Af Klercker kuoli vuonna 1817 Tukholmassa 82 vuoden iässä.45 Carl Nathanael af Klercker ja hänen alaisensa ovat jättäneet perinnöksi nykypäiviin yhden kaikkien aikojen kauneimmista Suomen alueesta tehdyistä kartastoista, ensimmäisen yhtenäisellä kuvaustekniikalla laaditun kartan, jonka avulla voimme tutustua yksityiskohtaisesti Ruotsin vallan ajan viimeisten vuosien Etelä-Suomeen ja Helsingin pitäjään.

Rekognosointikartta ja vuoden 1749 pitäjänkartta on julkaistu koko Vantaan alueesta Vantaan karttapalvelussa kartta.vantaa.fi

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Painamattomat lähteet Kansallisarkisto, Maanmittaushallitus: – Charta öfver Hanaböle Byss Ägor 1768–1769 – Situationskarta öfver Brudbacken med beskrifning 1777 – Delar af Nurmijärvi och Esbo socknar i Nylands län Ruotsin sota-arkisto (Krigsarkivet), Finska rekognosceringsverket: – Egentliga rekognosceringskartor ca. 1:40 000, karttalehdet XV 16–18, XVI 16–18 – Översiktskartor ca. 1:160 000, karttaruudut XV 16–18, XVI 16–18 – Tracten omkring Helsingfors. C. N. Klerck 1776 ca 1:20 000 – Charta öfver Passet vid Qvarnbacka ca 1:4000 [Vantaankoski] – Estnäs sundet ca 1:5000. af Klercker 1782 [Hevossalmi]

108

– Hackeböle och Fastböle Malm ca 1:5 000. C. N. af Klercker 1779 [Hakkila, Kuninkaala] – Hackeböle och Fastböle Malm ca 1:10 000 [Hakkila, Kuninkaala] – Helsinge Camp ca 1:4000. Grice [Kamppi] – Helsinge Malm ca 1:10 000. C. N. af Klercker 1779 [Malmi] – Special Charta öfver Estnäs Sundet. C. N. af Klercker 1782 [Hevossalmi] – Stora och Lilla Mjölö ca 1:4000 [Isosaari ja Kuivasaari] Ruotsin sota-arkisto (Krigsarkivet), Sjökarteverket: – Relationscharta öfver sjörekognoseringen i Finland ca. 1:20 000. G. Brodd. Karttalehdet XV 18, XVI 17 – Charta öfver skärgården från gränsen till Sveaborg ca. 1:40 000. G. Brodd. Karttalehdet XV 18–19, XVI 17–19

Ruotsin sota-arkisto (Krigsarkivet), Sveriges Krig, Kriget mot Preussen 1757–1762: – Carta öfver Situationerne och Wägarne på en distence af 2ne Mihl å ömse sidor om Helsingfors. A.M. v. Arbin 1742. Ruotsin valtionarkisto (Riksarkivet), Lantmäteristyrelsen, renovationsarkivet: – Geographisk charta öfver Helsinge sokn, uti Borgå härad och Nylands län belägen. Fried. Joh. Fonseen 1749. Kirjallisuus Timo Alanen & Saulo Kepsu, 1989: Kuninkaan kartasto 1776–1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Timo Hanhivaara, 1983: Maanmittari Fr. J. Fonseen – Vantaan vanhin pitäjänkuvaaja. Teoksessa Helsingin

pitäjä 1983. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys 1983. Erkki-Sakari Harju & Heikki Tiilikainen, toim. 2009: Kuninkaallinen merikartasto 1791–1796. Atlas Art. Erkki-Sakari Harju & Jussi T. Lappalainen, toim. 2010: Kuninkaan tiekartasto Suomesta 1790. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Atlas Art. Erkki-Sakari Harju, toim. 2012: Kuninkaan kartasto Etelä-Suomesta 1776–1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Erkki-Sakari Harju, 2016: Suomen sotilaskartoitus 400 vuotta. Atlas Art. Mikko Huhtamies, 2008: Maan mitta – Maanmittauksen historia Suomessa 1633–2008. Maanmittauslaitos, Edita. Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Vantaan kaupunki. Markku Salmi: Komendantin virkatalo. Teoksessa Leppävaaran alkukoti. Leppävaara-seura 2017. Lähdeviitteet 1 Huhtamies 2008: s. 196–197. 2 Alanen & Kepsu 1989: s. 5. 3 Alanen & Kepsu 1989: s. 6; Harju 2012: s. 12, 16. 4 Alanen & Kepsu 1989: s. 7–8; Harju & Lappalainen 2010: s. 29; Harju 2012: s. 9. 5 Harju & Lappalainen 2010: s. 36. 6 Alanen & Kepsu 1989: s. 8, 13–14. 7 Harju & Lappalainen 2010: s. 8; Harju 2012: s. 9, 16. 8 Alanen & Kepsu 1989: s. 8; Harju & Lappalainen 2010: s. 26. 9 Alanen & Kepsu 1989: s. 7; Harju & Lappalainen 2010: s. 17; Huhtamies 2008: s. 149. 10 Harju & Lappalainen 2010: s. 26; Kuisma 1991: s. 202–203. 11 Harju & Lappalainen 2010: s. 26–28. 12 Hanhivaara 1983: s. 168–171. 13 Kuisma 1991: s. 202–203. 14 Situationskarta öfver Brudbacken med beskrifning 1777; Charta öfver Hanaböle Byss Ägor 1768–1769. 15 Alanen & Kepsu 1989: s. 9.

Alanen & Kepsu 1989: s. 9. Harju & Lappalainen 2010: s. 8, 28. 18 Alanen & Kepsu 1989: s. 13. 19 Alanen & Kepsu 1989: s. 10,19; Harju & Lappalainen 2010: s. 28–29. 20 Harju & Lappalainen 2010: s. 28–29. 21 Alanen & Kepsu 1989: s. 10; Harju 2012: s. 27; Tracten omkring Helsingfors 1776. 22 Alanen & Kepsu 1989: s. 10; Harju & Lappalainen 2010: s. 21; Harju 2012: s. 22; Egentliga rekognosceringskartor XVI 16–18 23 Alanen & Kepsu 1989: s. 14–15; Harju & Lappalainen 2010: s. 21; Harju 2012: s. 22. 24 Kursiivilla esitetyt otteet kuvauksista ovat Jussi T. Lappalaisen ja Erkki-Sakari Harjun käännöksiä alkuperäisestä ruotsinkielisestä kuvauksesta (Harju 2012: s. 29). Muilta osin kuvaus pohjautuu karttojen tietosisältöön (Egentliga rekognosceringskartor XV 16–18, XVI 16–18). 25 Kuisma 1991: s. 75–76, 89. 26 Kuisma 1991: s. 76. 27 Kuisma 1991: s. 76, 271–289. 28 Harju 2016: s. 31; Charta öfver Passet vid Qvarnbacka; Estnäs sundet 1782; Hackeböle och Fastböle Malm 1779; Helsinge Camp; Helsinge Malm 1779; Special Charta öfver Estnäs Sundet 1782; Stora och Lilla Mjölö. 29 Carta öfver Situationerne och Wägarne… 1742; Charta öfver Passet vid Qvarnbacka; Estnäs sundet 1782; Hackeböle och Fastböle Malm 1779; Helsinge Camp; Helsinge Malm 1779; Special Charta öfver Estnäs Sundet 1782; Stora och Lilla Mjölö. 30 Harju & Lappalainen 2010: s. 41. 31 Harju & Lappalainen 2010: s. 42; Översiktskartor XV 16–18, XVI 16–18. 32 Harju & Tiilikainen 2009: s. 11; Harju 2012: s. 417. 33 Harju & Tiilikainen 2009: s. 13–14; Harju 2012: s. 417. 34 Harju & Tiilikainen 2009: s. 17; Harju 2012: s. 424. 35 Harju & Tiilikainen 2009: s. 13; Harju 2012: s. 417. 36 Harju & Tiilikainen 2009: s. 14–15; Harju 2012: s. 417. 37 Harju 2012: s. 417–418; Relationscharta öfver sjörekognoseringen i Finland XV 18, XVI 17. 38 Harju 2012: s. 418. 39 Harju 2012: s. 24. 17

Alanen & Kepsu 1989: s. 16, 20; Harju 2012: s. 18; Harju 2016: s. 33. 41 Alanen & Kepsu 1989: s. 20. 42 Harju 2016: s. 31–33. 43 Harju & Lappalainen 2010: s. 29. 44 Harju & Tiilikainen 2009: s. 20–21; Salmi 2017: s. 68. 45 Harju & Lappalainen 2010: s. 36.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

109

Vantaan ja Helsingan ruotsalaiskolonisaatio keskiajan alussa ANDREAS KOIVISTO

110

PAKANALLISEEN AIKAAN Ruotsin valtakunnan neuvostolla oli tapana päättää, että kaikki yli kuusikymmentäneljävuotiaat tulisi tappaa. Tuomion jälleen langettua erään neuvoston miehen tytär huudahti: ”Mitä me teemme hyvälle mummollemme, joka on nyt tullut tähän ikään! Eikö kellään ole antaa kuninkaalle parempaa neuvoa! Mikäli minä olisin ollut siellä, olisin kyllä tietänyt paremmin!” Tämän sanottuaan hän pyysi isäänsä lähtemään kuninkaan puheille ja kysymään, eikö hän saisi tulla tämän puheille. Isä vaelsi kuninkaan luokse ja palasi sellaisin terveisin, että tytär saisi saapua paikalle vuoden päästä, mutta ei uutena eikä laskeneena, ei päivällä eikä yöllä, ei pestynä eikä likaisena, ei pukeutuneena eikä alasti, ei rattain eikä ratsain, eikä kävellen, ryömien tai lyllertäen. Jos hän ei ilmestyisi sovittuna ajankohtana, hänet laitettaisiin naulatynnyriin. Tyttö lähti näin linnalle uudelleen syttymisen aikaan hämärässä kietoutuneena harsoon, yksi käsi ja puolet naamasta pestynä ja yksi polvi tukeutuneena vuohen selkään ja toisella jalalla kävellen. Neuvosto kutsuttiin nyt koolle ja tytöltä, Stinalta, kysyttiin mitä parempaa neuvoa hän pystyi antamaan. ”Nöyränä, korkea-arvoinen neuvosto”, oli tytön vastaus, ”että antaisimme vanhuksille kourallisen kauraa yhteen käteen ja haravan toiseen ja lähettäisimme heidät erämaahan. Jos eivät halua elää siellä, saavat he kuolla.” Tytön neuvo oli mieleen. Vanhukset lähetettiin pois ja he asettuivat asumaan rannikolle, jossa suomalaiset olivat jo hiukan urakoineet. Siellä he viljelivät maata ja pyydystivät eläimiä. Vuodat he myivät Ruotsiin ja saivat näin rahaa. Stinasta tuli sitten Ruotsin kuningatar. Hänen mukaansa nimettiin markkinat, joita pidettiin pitkään ja hyvin, Justiinanmarkkinat. Kun kaikki vanhukset myöhemmin oli lähetetty erämaahan Ruotsin ympärillä, levisivät ruotsalaiset yhä laajemmalle alueelle ja myös Suomeen, jossa he asettuivat asumaan rannikolle.1

Dickursby (Tikkurila) sekä Fastböle kuvattuna Samuel Broteruksen kartassa vuonna 1708. Dickursbyn ympärille muodostui vähintään kuusi uutta böle-nimellä varustettua uudisraivausta; Räckhalsböle (Rekola), Simonsböle (Simonkylä), Hanaböle, Fastböle (Kuninkaala), Skomakarböle (Suutarila) ja Haxböle (Hakkila). Kartta: Kansallisarkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

111

Näin kuuluu kertomus ruotsalaissiirtolaisten saapumisesta Suomeen. Kyseessä on vain tarina, mutta taustalla on muisto maatamme kohdanneesta ruotsalaiskolonisaatiosta. Keskiajalla Suomeen muutti nimittäin ruotsalaisia uudisasukkaita. Kolonisaation myötä Suomesta tuli Ruotsin osa, jota kutsuttiin Ruotsin Itämaaksi. Ajatellen nykyistä suomalaista yhteiskuntaa, ruotsalaiskolonisaatio oli hyvin merkittävä. Se loi perustan modernille yhteiskunnallemme. Keskiajalta periytyy paljon meille tuttuja asioita. Esimerkiksi koko Uudenmaan maakunta, jossa sijaitsee Helsingin pitäjä ja Vantaa, on saanut nimensä ruotsalaissiirtolaisilta, jotka saapuivat uuteen maahan ja liikaa mielikuvitusta käyttämättä nimesivät paikan Uudeksimaaksi (ruots. Nyland). Uudenmaan vaakunassa on kuvattuna uudisasuttajien käyttämä vene. Vaakunassa vene sijaitsee kahden hopeisen joen välissä2. Ne olivat tärkeitä, sillä ruotsalaiset asettuivat suureksi osaksi asumaan Suomenlahteen laskevien jokien varsille. Joki on ruotsiksi å ja å-pääte löytyy vielä monesta seudun ruotsinkielisestä nimestä, kuten Ingå (Inkoo), Sjundeå (Siuntio), Esbo (Espoo), Sibbo (Sipoo), Borgå (Porvoo) ja Pernå (Pernaja). Nykyisen Vantaan alueen nimi oli keskiajalla Helsingaa, eli

Uudenmaan vaakunassa on uudisasuttajien vene, joka sijaitsee kahden joen välissä. Uudisasuttajat rakensivat kylänsä Suomenlahteen laskevien jokien varsille. Kuva: Wikimedia commons.

112

Helsingå. Keskiajan jälkeen pääte muuttui ja ruvettiin kutsumaan seutua nimellä Helsinge (Helsingin pitäjä). Keskiajalla Helsingin pitäjä käsitti hyvin suuren alueen. Esimerkiksi nykyinen pääkaupunkimme Helsinki oli kokonaan osa Helsingin pitäjää. Vasta keskiajan päättymisen jälkeen Helsingin pitäjästä irrotettiin kuningas Kustaa Vaasan käskystä osa, josta tuli Helsingin kaupunki. RUOTSI KASVAA Ymmärtääksemme kolonisaation taustat meidän on tarkasteltava Ruotsin tilannetta ennen kolonisaatiota. Ruotsi oli jo 900-luvulla Olavi Sylikuninkaan myötä saanut Länsi-Götanmaata ja Mälarenin ympäristöä yhteisesti hallitsevan kuninkaan. Hänen asemansa ei kuitenkaan vielä ollut kovin vahva. 1000- ja 1100-luvuilla tuli käytännöksi, että Itä- ja Länsi-Götanmaalla sekä Sveanmaalla oli yhteinen kuningas. Vuonna 1164 perustettu Uppsalan tuomiokapituli sitoi alueet myös kirkkoon. Jatkuvat sisäiset valtataistelut leimasivat kuitenkin uutta kuningaskuntaa. Vasta 1200-luvulla kuningaskunta yhdistyi Birger Jarlin alle. 1200-luvun alkupuoliskon aikana Ruotsin valtakunta, joka koostui tuolloin Götanmaasta, Mälaren-järven ympäristöstä koostuvasta Sveanmaasta sekä Varsinais-Suomesta, vakiintui. Osia Upplannista liitettiin valtakuntaan vasta vuoden 1250 tienoilla. Vasta tällöin sai alkunsa Ruotsina tuntemamme kuningaskunta.3 1200-luvun alussa Lounais-Suomea, jota edelleen kutsutaan Varsinais-Suomeksi, ruvettiin liittämään kristinuskoon ja Ruotsin kuningaskunnan alaisuuteen. Alueen ruotsalaistaminen tapahtui kirkon ja kuninkaan yhteistyönä4. Perustamalla piispanistuimia ja kirkkopitäjiä sidottiin uudet alueet Ruotsin kuningaskuntaan. Kansallisvaltioita ei vielä ollut ja kirkko olikin tärkeässä roolissa uusia alueita käännytettäessä ja sulautettaessa kuningaskuntaan. Historiallisten lähteiden puuttuessa ei voida varmasti tietää, miten Suomen eteläosat liitettiin Ruotsiin. Ruotsalaisen historioitsijan Dick Harrisonin mukaan väkivallalla ja miekalla ei luulta-

vasti ollut hirvittävän isoa osaa asiassa. Ruotsin resurssit eivät olisi riittäneet suuriin sotilaallisiin operaatioihin. Ruotsin vahvuus piili sen sijaan heidän poliittisessa ja hengellisessä järjestelmässään. Ruotsalaiset antoivat valtaa niille suurmiehille, jotka identifioituivat heidän kanssaan ja liittyivät ruotsalaisiin sotapäälliköihin sekä tukivat papistoa. Samalla tavalla tapahtui muiden ruotsalaisten maakuntien, kuten Smålannin, Hälsinglannin ja Värmlannin liittäminen Ruotsin kuningaskuntaan.5 Kolonisoiduista alueista tuli yhtä ruotsalaisia kuin mistä tahansa muusta kuningaskunnan osasta. HÄMÄLÄISTEN JA LAPPALAISTEN SEUTU Ensimmäisten ruotsalaisten saapuessa Helsingaan täällä näyttää olleen yksittäisiä hämäläisten ja lappalaisten asuttamia tiloja. Lappalaisten tilat olivat heidän kalastus- ja metsästysmaidensa lähellä ja hämäläisten tilat sijaitsivat todennäköisesti aikaisemmilla erämaa- tai kaskiviljelyalueilla, joilla oli aiemmin asuttu kala- ja metsästysreissuilla. Vähitellen osa hämäläisistä jäi asumaan näille paikoille vuoden ympäri. 1200-luvun saatossa Helsingin pitäjään saapui ruotsalaisia uudisasuttajia, jotka perustivat alueelle kyliä. Osittain kylät perustettiin samoille paikoille, joissa hämäläisten ja lappalaisten tilat olivat sijainneet. Eräät kylien ja tilojen nimet kertovat ruotsalaisia edeltäneestä tilanteesta. Selkein esimerkki on Tavastby eli Hämeenkylä sekä Lappböle eli Lapinkylä. Tavast- ja Häme- paikannimiä on runsaasti Uudellamaalla. Vanhaan asutukseen näyttävät viittaavan myös Lapp-nimet. Ne kertovat luultavasti saamea puhuvasta väestöstä ja voisivat periytyä aina rautakauden alkuun (vrt. Solantien artikkeli tässä teoksessa). KOLONISAATION TOTEUTUS KÄYTÄNNÖSSÄ Emme tiedä tarkalleen, kuinka Helsingin pitäjän kolonisaatio käytännössä toteutettiin. 1300-luvun alun Norrlannin rannikkoseutujen kolonisaatiosta on kuitenkin mahdollista saada vertailuaineistoa. Säilynyt historiallinen lähde kertoo, kuinka

Luulajanjoen ympäristöön lähteneille uudisasukkaille luvattiin jatkaa heille myönnettyä verovapautta vuoteen 1331.6 Ei ole kaukaa haettua, että myös Helsingin pitäjään lähteneille uudisasukkaille yksi houkutin olisi ollut verovapaus. Paikannimi, joka saattaa kertoa suurmiehen olleen mukana kolonisoimassa Helsingaa, on Hertonäs eli Herttoniemi. Se on johdettu herttuaa tarkoittavasta Herthog-sanasta. Olisiko osa Vantaan- ja Keravanjoen jokilaaksojen sekä Sundomin alueen uudisasutuksesta siis voinut syntyä Valdemar-herttuan ja hänen apulaistensa työn tuloksina? Herttua Valdemar oli Suomen herttua 1300-luvun alussa ja kuningas Birger Magnussonin veli. Kuningas Birger tappoi Valdemarin ja tämän veljen Erikin Nyköpingin pidoissa vuonna 1318.Toinen mahdollinen herttua, joka olisi saattanut osallistua Helsingan kolonisaatioon, oli Bengt Birgersson, joka oli Linköpingin piispa vuodesta 1286 lähtien ja Birger Jarlin poika. Hän oli valtaneuvostolta saanut arvon Suomen herttua tai jaarli (dux Finlandiae).7 Herttoniemen lisäksi Helsingan kolonisaation organisointi näkyy mahdollisesti muutamassa muussakin kylännimessä, jotka saattavat periytyä aina kolonisaatioon tai sitä seuranneeseen aikaan. Sellaiset nimet ovat Kyrkoby, Domarby, Skattmansby, Tolkby ja Brutuby. Näistä Kyrkoby kertoo kylästä, jossa oli kirkko. Domarby viittaa kylässä asuneeseen tuomariin ja Skattmansby verotuksen kanssa tekemisissä olleeseen henkilöön. Tolkby oli tulkin kotikylä. Häntä tarvittiin tulkkaamaan vanhan hämäläisasutuksen ja kolonisaattoreiden välissä. Brutubyn alkuosa puolestaan viittaa nimeen bryti, joka saattoi olla ruotsalaisten asuttamista pitäjään organisoinut henkilö.8 HELSINGAN RUOTSALAISKYLÄT Monet ruotsalaissiirtolaisten perustamat kylät löytyvät helposti nykykartoilta. Nyrkkisääntönä on, että useimmat -by-päätteiset kylännimet ovat ensimmäisen siirtolaisaallon aikana perustettuja kyliä. Muutama sellainen kylä mainittiin jo aiemmin. Paikannimitutkija Saulo Kepsu on todennut, että ruotsalaisen etunimen ja -by-päätteen omaa-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

113

Nykyinen Herttoniemen kartanon päärakennus kuvattuna vuonna 2021. 1920-luvusta lähtien kartanossa on toiminut yhdistyksen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (SOV) ylläpitämä museo. Rakennuksen toisessa kerroksessa esitellään Cronstedtin suvulle kuuluneita esineitä ja huonekaluja. Kuva: Eva Ahl-Waris.

vat kylät usein sijaitsevat vanhan hämäläisasutuksen lähellä. Kepsun mukaan tällaiset nimet osoittaisivat varhaista ruotsalaista kolonisaatioaaltoa9. Aiemmin mainittujen esimerkkien lisäksi Vantaalta tunnetaan esimerkiksi Dickursby-, Mårtensby- ja Sottungsby-nimiset kylät. -By-päätteen lisäksi on myös muita nimiä, jotka viittaavat keskiaikaiseen asutukseen. Tärkein näistä päätteistä on -böle. -Böle-päätteiset nimet viittaavat usein uusiin tiloihin, jotka ovat perustettu 1300-luvun puolivälin jälkeen. Böle tulee ruotsin sanasta bol, joka tarkoittaa uudisraivausta ja viittaa tiloihin, jotka perustettiin juuri raivatulle maalle. Uudenmaan rannikolla on runsaasti -böle-päätteisiä paikannimiä. Ne kertovat uudesta kolonisaatioaallosta vanhan asutuksen keskuudessa joskus 1300-luvun puolivälissä. Innostus kolonisoida uusia alueita hiipui monien ruttoepidemioiden jäl-

114

keen niiden iskettyä Eurooppaan mustan surman myötä 1300-luvun puolivälissä. Mustan surman aikana kuoli iso osa Euroopan ja Skandinavian asutuksesta. Historiallisten lähteiden puuttuessa ei voida sanoa kuinka kovaa musta surma iski nykyisen Suomen alueelle. Mustan surman johdosta Eurooppaan tuli taloudellinen lama, mutta sitä ennen Suomeen näyttää tosissaan tulleen kaksi kolonisaatioaaltoa Ruotsista. Monet toisen aallon juuri raivatuista -böle-tiloista jaettiin kyliksi ja ne löytyvät edelleen sekä Vantaan että Helsingin paikannimistöstä. Näitä ovat esimerkiksi Lappböle (Lapinkylä), Biskopsböle (Piispankylä), Nackböle (Niskala), Övitsböle (Ylästö), Sillböle (Silvola), Baggböle (Pakila), Håkansböle (Hakunila), Rastböle (Rastila) ja Kårböle (Kaarela). Hyvä esimerkki kylästä, joka perustettiin vanhalle hämäläisalueelle ja joka sai uutta asutusta 1300-luvulla, on Dickursby (Tikkurila).

Ote Samuel Broteruksen vuonna 1699 tekemästä Helsingin pitäjän länsiosaa kuvaavasta yleiskartasta. Kartassa näkyy useita ruotsalaissiirtolaisten perustamia kyliä Vantaanjoen varrella. Kartta: Kansallisarkisto.

Dickursbyn ympärille muodostui vähintään kuusi uutta -böle-nimellä varustettua uudisraivausta; Räckhalsböle (Rekola), Simonsböle (Simonkylä), Hanaböle, Fastböle (Kuninkaala), Skomakarböle (Suutarila) ja Haxböle (Hakkila). RUOTSALAISTEN ALKUPERÄ Mistä Helsingaan saapuneet ruotsalaiset sitten tarkemmin ottaen tulivat? Itse sain koulussa ja isovanhemmiltani oppia, että tulijat saapuivat pitäjän nimen mukaisesti Ruotsin Hälsinglannista. Tämä on kuitenkin viime aikoina osoittautunut vääräksi tiedoksi. Ajatus Hälsinglannista tulleista uudisasuttajista perustui antikvaari Johan Buren gööttiläiseen historiankirjoitukseen 1600-luvun Ruotsissa ja se vahvistui 1700-luvulla. Kuningas Adolf Fredrikin vieraillessa Suomenlinnassa vuonna 1752 hänen kunniakseen olisi esimerkiksi luettu runo, jossa kerrottiin Helsingin kaupungin

nimen johtuvan hälsingeista, jotka laamanni Fale Buren johdolla olisivat tehneet Erik Pyhän aikana retken alueelle. Fale Bure oli Johan Buren suvulleen kuulemiensa Hälsinglantia koskevien tarinoiden perusteella luoma esi-isä.10 Toinen tarina liittyen Helsingan muodostumiseen löytyy Uusmaalaisista kansantaruista:

Kolme veljestä. Helsing, Sibbe ja Borg olivat nimeltään kolmen ryövärialuksen kapteenit, jotka harmaan alkuhämärän aikoihin saapuivat Uudenmaan rannikolle. He asettuivat tänne asumaan ja rakensivat linnoja kivestä ja maasta. Helsing asettui asumaan Puotilanlahdelle Helsingin pitäjään, joka sai nimensä hänen mukaansa. Sibbe nousi maihin kauempana idässä nykyisessä Sipoon pitä-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

115

jässä ja asui ensin Sipoon joen suussa paikassa nimeltä Hitå, joka on rahvaan mukaan saanut nimensä siitä, että hän ensin löysi maihin siellä, mutta sitten hän rakensi joen saarelle, nykyiselle Storängshomenille, valtavan linnan, jossa hän piti pesää, kunnes häneltä lopulta katkaistiin pää. Entisellä saarella, joka nykyään nousee sitä ympäröivien niittyjen yläpuolelle, näkyy mantereen puolelta korkea, vanhemman sisemmän kehämuurin syvällä haudalla erotettu maavalli, jonka sisäpuolella on kuoppia kertomassa vierailijan uteliaisuudesta tai aarteenetsijän hedelmättömistä ponnistuksista. Merenpuoliselta jyrkältä kalliorinteeltä kerrotaan torpparin ei kovin montaa vuotta sitten irrottaneen suuren rautarenkaan. Borg, kolmas näistä päälliköistä, nousi maihin Porvoon pitäjässä, vielä muutaman mailin idempänä, ja pystytti lähelle Porvoon joen suuta kahdesta valtavasta maavallista ja haudoista koostuvan linnan, kaikkein suurimman niistä, jonka juurelle Porvoon kaupunki on pikkuhiljaa noussut. Linnanmäeksi kutsutaan nykyään kumparetta, jossa ikivanha linnoitus on seissyt; syvät haudat ja jyrkät korkeat vallit, joilla kasvaa valtavia havupuita, neliskulmaisen linnapihan ympäröimä, yli 100 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja ympärykseltään 540 jalkaa. Ulompi kehävalli reunustaa kolmen tynnyrialan alueen.11

Saman tyyppisiä tarinoita kolmesta purjehtivasta veljeksestä on myös läntisestä Suomesta ja muista osista Eurooppaa. Tarina pohjautuu Raamatun kertomukseen Nooan kolmesta pojasta, jotka asuttivat maailman vedenpaisumuksen jälkeen12. Vaikka kyseessä onkin hyvä tarina, voimme varmasti todeta, että Helsing, Sibbe ja Borg olivat taruolentoja. Legenda siitä, että hälsinglantilaiset olisivat kolonisoineet Helsingin pitäjän, oli sitä vastoin sitkeä. Viime vuosina se on kuitenkin osoitettu vääräksi esimerkiksi paikannimitutkijoiden toimesta. Kaiken lisäksi Hälsingland itsessään liitettiin Ruotsin kuningaskuntaan vasta 1300-luvun alussa13. Pitäjän muodostus alkoi siellä suunnilleen samaan aikaan kuin täällä Helsingassa. On hyvin epätodennäköistä, että Hälsinglannin asukkaat olisivat olleet mukana kolonisoimassa suomalaisalueita samaan aikaan, kun heidän oma alueensa oli päätymässä osaksi Ruotsin valtakuntaa. Nykytutkimuksen mukaan Helsingan kolonisoineet ruotsalaiset olisivat lähinnä saapuneet itäiseltä Sveanmaalta, Upplannista sekä Södermanlannista.14 LOPUKSI Tutkimus ruotsalaiskolonisaatiosta on mennyt paljon eteenpäin 2000-luvun aikana ja muuttanut monia vanhoja käsityksiä. Muun muassa ympäri Suomea tehdyt arkeologiset kaivaukset ovat tuottaneet asiasta paljon uutta tietoa. Myös Vantaalla tehdyt tutkimukset ovat olleet tärkeässä roolissa kokonaiskuvaa muodostettaessa. Mikäli Uudenmaan ruotsalainen uudisasutus kiinnostaa laajemmin, kannattaa tutustua Tuuli Heinosen tuoreeseen, keväällä 2021 ilmestyneeseen väitöskirjaan.15

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Dick Harrison 2002: Jarlens sekel. En berättelse om 1200-talets Sverige. Ordfront. Dick Harrison 2005: Gud vill det! Nordiska korsfarare under medeltiden. Ordfront.

116

Tuuli Heinonen 2021: The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c.1200–1650) Villages in Southern Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXVIII. http://urn.fi/ URN:ISBN:978-951-51-7293-8

Saulo Kepsu 2005: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha nimistö. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 1027. Bo Lönnqvist 2009: Nylands vapen. En studie i svensk stormaktstida men-

talitet. SFV-kalendern 2009. Årgång 123. Svenska folkskolans vänner. Mats Mogren 2000: Faxeholm i maktens landskap. En historisk arkeologi. Lund Studies in Medieval Archaeology 24. Sami Raninen & Anna Wessman 2016: Rautakausi. Teoksessa Muinaisuutemme jäljet – Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus. Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki. Kari Tarkiainen 2008: Sveriges Österland. Från forntiden till Gustav Vasa. Finlands svenska historia 1. Svenska litteratursällskapet i Finland. V.E.V Wessman 1928: Finlands svenska folkdiktning II. Sägner. 1. Kulturhistoriska sägner. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland CCI. Loppuviitteet 1 Wessman 1928: s. 1–2 (kirjoittajan käännös ruotsista suomeksi). 2 tarkemmin Uudenmaan vaakunasta Lönnqvist 2009. 3 Mogren 2000: s. 74; Harrison 2002; Salminen 2015: s. 106; Raninen & Wessman 2016: s. 315. 4 Harrison 2005: s. 425. 5 Harrison 2005: s. 425. 6 Salminen 2015: s. 118–119. 7 Salminen 2015: s. 122. 8 Salminen 2015: s. 122. 9 Kepsu 2005: s. 29. 10 Salminen 2015: s. 143–146. 11 Wessman 1928: s. 3 (kirjoittajan käännös ruotsista suomeksi). 12 vrt. Tarkiainen 2008: s. 45. 13 Mogren 2000: s. 112–113. 14 Kepsu 2005: s. 61; Salminen 2015: s. 147. 15 Heinonen 2021.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

117

Teckning av Cronstedts kapell signerad Fritiof Winberg år 1931. Fritiof var husbonde på Nygrannas gård i Kyrkobyn. Bild: Ulla-Stina Westmans privatarkiv.

118

Viceamiral Cronstedts gravkapell “Tag allt hvad mörker finns i graf” eller en byggnad som reflekterar både lokal och nationell historia? EVA AHL-WARIS SYFTE OCH TERMINOLOGI Viceamiral Carl Olof Cronstedt (1756–1820) avled den 7 april 1820 på sin herrgård i Hertonäs i Helsinge socken. Cronstedt var född på Botby gård i samma socken och han välsignades också till den eviga vilan intill den medeltida kyrkan, Helsinge kyrka Sankt Lars. Viceamiralen, och senare hans hustru Beata Sofia f. Wrangel av Sauss (1762–1840), ligger idag begravda i ett gravkapell intill kyrkan. Viceamiral Cronstedt är berömd som hjälten från slaget vid Svensksund 1790, men kanske i ännu högre grad som en förrädare, som kapitulerade den mäktiga fästningen Sveaborg åt ryssarna i Finska kriget i maj 1808. I föreliggande artikel presenteras vad vi hittills (2021) känner till om gravkapellet i dess kontext. Likaså ges en överblick av människorna som ligger begravda här

Viceamiral Carl Olof Cronstedt (1756– 1820). Miniatyr av J. A. Gillberg. Foto: P. O. Welin/Finlands nationalmuseum.

samt de gravar som anknyter till familjen Cronstedt intill gravkapellet. Cronstedts eftermäle har länge lidit av J. L. Runebergs ord om kapitulationen av Sveaborg som upplevdes som ett svek – “Tag allt hvad mörker finns i graf ”1 – men inom historieforskningen har man redan länge sett mer kritiskt på Carl Olof Cronstedts karriär och livsverk. Den hittills mest omfattande biografin har skrivits av Wilhelm Odelberg år 1954 och han konstaterade redan för nästan 70 år sedan följande: "Nu, då avståndet i tiden låter oss blicka tillbaka på dessa händelser [Finska kriget] utan lidelse, fängslar oss de historiska och psykologiska aspekterna. Cronstedt avtecknar sig framförallt som en representant för sin tid och miljö, den lysande men av inre motsättningar och strider splittrade gustavianska eran."2 Då Cronstedt avled år 1820 hade Finland dock övergått i ryskt styre och storfurstendömet börjat formas både politiskt och symboliskt. I symboliken ingick också storslagen arkitektur som enligt tidens mode företrädde nyklassicismen eller empiren. Såväl Cronstedts herrgård i Hertonäs som hans gravkapell intill Helsinge kyrka Sankt Lars i hans hemsocken kom att företräda denna kejserliga arkitektoniska stil. Källorna till gravkapellet består av det arkivmaterial som man lyckats påträffa både i föreningens Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f.:s

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

119

Gravkapellet intill Helsinge kyrka sankt Lars tillhör familjen Cronstedt. I graven vilar Carl Olof Cronstedt och hans hustru Beata Sofia. Byggnaden i nyklassicistisk stil har möjligen ritats av arkitekt Pehr Granstedt. Foto: Eva Ahl-Waris 2021.

arkiv och Hertonäs gårds museum, som föreningen numera upprätthåller. En del intressanta källor påträffades också i Svenska Litteratursällskapets arkiv i Helsingfors. Tilläggsuppgifter om personer och detaljer kring de avlidna återfinns i tryckta källor som behandlar både familjen Cronstedt, till dem relaterade personer samt tiden de levde i. I föreliggande artikel hänvisas till byggnaden både som ett gravkapell samt med synonymen mausoleum. Ett mausoleum (lat., från grek. mausoleion) är en “storslagen gravbyggnad”.3 Sedan medeltiden var det vanligt att begrava de döda under kyrkgolven och seden blev vanlig på 1600-talet. I slutet av 1700-talet började man av hygienskäl begrava de avlidna på kyrkogårdar och i början av 1800-talet började skilda gravgårdar i städernas utkanter även tas i bruk. Gravgårdarna började förses med representabla och konstnärliga monument och planeras som frodiga parker. Monumenten avspeglade familjernas sociala och ekonomiska ställning. Gravgårdarna var platser för kollektivt minne och stärkte även den samhälleliga gemensamma identiteten. Adelssläkterna kom att bygga egna gravkapell eller mausoleer,4 så även familjen Cronstedt.

120

CARL OLOF CRONSTEDTS SISTA HEM: HERTONÄS GÅRD I HELSINGE SOCKEN Under Carl Olof Cronstedts tid hade Finland övergått till att bli ett storfurstendöme under ryskt styre sedan år 1809. Både höjdpunkterna och nederlagen i Cronstedts karriär hade dock skett under svenska tiden, då viceamiralen tjänade i den kungliga flottan. I två repriser, på 1790-talet och från och med år 1813 till sin död 1820 innehade Cronstedt Hertonäs gård. Herrgårdens karaktärshus var på 1700-talet beläget längre söderut närmare havet (vid den nuvarande bron till Degerö), troligen uppfört någon gång under familjen Wetters tid som ägare av gården. Då Cronstedt avgått med pension och slagit sig ner på Hertonäs gård igen år 1813 beslöt han förändra en existerande stenbyggnad till nytt karaktärshus. Stenbyggnaden i en våning hade fungerat som fajansfabrik sedan år 1762, då officeren Bengt Gabriel von Spången (1728–1802) ägde gården. Ritningarna till det ombyggda karaktärshuset är signerade av Pehr Granstedt (1764–1828) år 1815, men troligen var huset redan ombyggt vid denna tid. Granstedt hade även ritat ett hus åt Cronstedt i Helsingfors (vid Brobergshagen) år 1813, men detta projekt förverkligades inte. Formellt bodde familjen på Hertonäs gård.5

Grevinnan Beata Sofia Cronstedt, född Wrangel af Sauss (1762–1840). Målning i Hertonäs gårds museum. Foto: SOV. Hedvig Charlotta Cronstedt (1795–1868) som ung. Målning i Hertonäs gårds museum. Foto: SOV.

I Cronstedts familj ingick hustrun Beata Sofia samt tre barn, dottern Hedvig (Hedda) Charlotta (1795–1868) samt sönerna Gabriel Anton (1798– 1893) och Carl Olof (1800–1883). På 1810-talet, efter att viceamiralen, dragit sig tillbaka på Hertonäs gård, ägnade han sig mest åt att utbilda barnen. Sönerna skickades i lära till S:t Petersburg där de valde den militära banan. Våren 1820 verkar Cronstedt ha lidit av problem med levern och gallan och den 7 april fick han svåra gallstensanfall som ledde till hans död. Enligt ett brev sänt av Beata Sofia till dottern Hedvig, som vid tidpunkten befann sig i Stockholm med sin man, var sönerna närvarande under dödsdagen och viceamiralen kunde tala med dem och ge dem råd samt ta farväl av sin kära maka. Han jordfästes i Helsinge kyrka Sankt Lars. Herrgårdens torpare togs enligt hans vilja till bårbärare.6 Grevinnan Beata Sofia Cronstedt är begravd intill sin make, men ingen annan anses vara begravd i gravkapellet.7 Beata Sofia avled 9.12.1840 och jordfästes 12.1.1841.8 ETT GRAVKAPELL I NYKLASSICISTISK STIL Då kraven på hygien gjorde att gravarna flyttade ut ur kyrkorna manifesterades de sociala skillnaderna tydligare. På 1820-talet begravdes flera eminenta adelsmän i gravkapell i nyklassisistisk stil:

Carl Olof Cronstedt, ätten Mannerheim i Villnäs (1823) och grevarna Aminoff i Bromarv, med flera. Tradtionen fortsatte in på 1900-talet.9 Cronstedts gravkapell är möjligen ritat av Pehr Granstedt (1764–1828). Löjtnanten och arkitekten Pehr Granstedt, född i Karlskrona, var sedan 1790-talet aktiv i Finland som konduktör vid den svenska fortifikationen. Han verkade först på Hangö udd, senare på Sveaborg och slutligen i Helsingfors. Under Finska kriget satt Granstedt i rysk fångenskap och verkade efter frigivningen i Kuopio. Efter fredsslutet stannade Granstedt kvar i Finland som civilarkitekt. År 1814 flyttade han till Helsingfors med sin hustru och sina barn. Han utnämndes till stadsingenjör år 1818 och kom att bli medarbetare till arkitekt Carl Ludvig Engel (1778–1840). Granstedt planerade flera stenhus i nyklassicistisk stil i den nya huvudstaden vid sidan av en rad herrgårdar och corps de logis, bland annat nuvarande Presidentens slott, Norra Esplanaden 7 och 9 samt Norra Esplanaden 5 (Lampaska huset, 1814), Hertonäs gårds nya karaktärshus (1814) samt Stenhuset i Fiskars (1815). Sonen Anders Fredrik Granstedt (1800–1849) verkade också som arkitekt i Helsingfors.10 Nyklassicismen inspirerades av antiken och var en motvikt till den under 1700-talets senare del rådande rokokostilen. Nyklassicismen kal�-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

121

Arkitekt Pehr Granstedts (1764–1828) signatur år 1827. Han ritade det nya karaktärshuset till Hertonäs gård (1815) och sannolikt även Cronstedts gravkapell (1820). Biografica I: Granstedt, Pehr, Riksarkivet. Foto: Eva Ahl-Waris 2021.

las även empir- eller kejsarstil, och i Sverige kallas den även gustaviansk stil (efter regenten Gustav III), och den sena formen för karljohanstil (efter Karl XIV Johan). De ljusa färgerna och kolonnerna, samt dekorer och friser återbrukade antika motiv och myter. Pompeij hade börjat undersökas arkeologiskt under 1700-talet och väckte intresse runtom i Europa. Likaså uppskattade upplysningsfilosoferna antikens ideal som började reflekteras i konst och politik. Därmed ville man återge antikens ideal även i monumentalarkitekturen. Bland annat kejsar Alexander I av Ryssland lät bygga en rad nya administrativa byggnader i S:t Petersburg enligt nyklassicistiska ideal. I Helsingfors, som byggdes upp från grunden efter Finska kriget, kom stilen att representera och symbolisera den nya tillhörigheten till Ryska kejsardömet. C. L. Engel ritade Helsingfors nya stadsplan och de administrativa byggnaderna runt Senatstorget samt de nya fasaderna för 1700-talsborgarnas stenhus på södra sidan om Alexandersgatan.11 På Hertonäs gård har påträffats en osignerad ritning av en liten fyrkantig byggnad i nyklassicistisk stil. Tidigare antogs det att ritningen var en överbyggnad till en brunn, eftersom det inte fanns någon beskrivning på byggnadens funktion. Forskaren Christina Bäcksbacka har ansett att det dock rör sig om ritningen till familjen Cronstedts gravkapell. Stilenligt kunde byggnaden vara planerad av Pehr Granstedt.12 Kapellet är planerat i samma, nyklassicistiska stil som Granstedts övriga produktion. På ritningen finns texter som beskriver byggnadens mått i alnar, dess höjd etc. i nedre vänstra hörnet. Ritningen visar byggnadens fasad samt bottenplan. Fasaden ovanför dörren har försetts med en plakett med kyrilliska bok-

122

stäver. Enligt föremålsförteckningen existerar två skilda teckningar av “en brunnsöverbyggnad” (föremålsnr. 628 och 630). Enligt den ena beskrivningen står det “CAJSARVLTA” på plaketten ovanför dörren.13 Det finns till synes ingen förklaring på den här tolkningen av texten. De till synes kyrilliska bokstäverna är fördelade på tre rader på ritningen av plaketten och är så gott som oläsliga. Ätten Aminoffs gravkapell i nyklassicistisk stil är jämförelsevis ritat av C. L. Engel. Gravkapellet finns på Bromarv kyrkogård och bär stora likheter med Cronstedts gravkapell. Ovanför dörren finns en plakett med texten “Sorgernas, Lidandets, Mödornaa hvila, beredd år MDCCCXXIV”. Det skiljer sig från det Cronstedtska gravkapellet genom bland annat två doriska pelare på var sin sida av dörren.14 Men i stil påminner ritningen från Hertonäs till sin storlek och med sin plakett troligen mer om dylika gravkapell än om någon “brunnsöverbyggnad”. Hertonäs gårds senare ägare donerade en ritning signerad av C. L. Engel till Konstföreningen i Helsingfors. Ritningen visar två lusthus och en obelisk. Den är inte daterad och lusthusens lokation är okänd, men det är högst sannolikt att det rör sig om de två lusthusen som uppfördes i Hertonäs gårds park i samband med att de planerades under viceamiral Cronstedts tid på 1810-talet.

En osignerad ritning av en liten byggnad i nyklassicistisk stil finns på Hertonäs gårds museum. Byggnaden anses vara Carl Olof Cronstedts gravkapell och attribueras till arkitekt Pehr Granstedt. SOV, Helsingfors. Foto: SOV.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

123

Två lusthus ritade av C. L. Engel. Det rör sig sannolikt om två lusthus som är uppförda i Hertonäs gårds park. Obelisken förverkligades inte. Bild: Nationalgalleriet, Helsingfors.

Det kvadratiska lusthuset i Hertonäs gårds park. Det har konstaterats att byggnaden liknar det kvadratiska Cronstedtska gravkapellet. Båda byggnaderna företräder den nyklissicistiska stilen som var rådande vid tidpunkten för viceamiralens död. Foto: SOV.

Det oktagonala lusthuset i Hertonäs gårds park. Foto: SOV. 124

Obelisken uppfördes inte. Det ena lusthuset är fyrkantigt och likt ett antikt tempel. Det andra lusthuset är oktagonalt och försett med ett runt tak. Byggnaden på den osignerade teckningen liknar på ett iögonfallande vis det fyrkantiga lusthuset i stil. Det är ytterligare ett belägg, vid sidan av planeringen av själva karaktärshuset, för att den sistnämnda byggnaden kunde ha ritats av en kollega till Engel, nämligen Pehr Granstedt.15 Enligt Cronstedts bouppteckning från augusti 1820 uppgick viceamiralens begravningskostnader till 1 800 rubel (13 630 euro år 2021). Det är en tämligen stor summa. Kostnaderna för mat och dryck vid en begravning år 1810 i Nyland (på godset Möllershof ) var jämförelsevis 629 rubel (3 294 euro år 2021) för ett sällskap på 44 personer.16 Det är med andra ord möjligt att de omfattande “begravningskostnaderna” också innefattade bygget av gravkapellet. DETALJER KRING DET CRONSTEDTSKA GRAVKAPELLET INTILL HELSINGE KYRKA SANKT LARS Cronstedts mausoleum är beläget ganska nära den medeltida kyrkan Helsinge kyrka Sankt Lars i nuvarande Helsinge kyrkoby. Ett tiotal meter ifrån detta gravkapell ligger generallöjtnant Alexander von Wendts mausoleum, som är från en senare

epok. I övrigt är begravningsplatsen full av kulturhistoriskt mycket värdefulla gravar och minnesmärken.17 För tillfället (2021) är Cronstedts mausoleum i ett bedrövligt skick och skillnaden ses tydligt i ett fotografi på webben från 2006 mot idag (2020/21). Föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. beställde år 2020 en utredning av restaureringsexperterna inom företaget Ukri Oy för att få reda på vad som skulle krävas för att reparera de skador som finns på Cronstedts mausoleum. Kapellet har byggts på en stengrund på sandbotten och har ursprungligen legat i närheten av kyrkans gamla stenmur. Kapellets väggar består av rappat tegel och taket är koppar, men troligen inte i original. Metalldörren är ursprunglig och försedd med ett gammalt lås. Ovanför dörren finns en stenplakett som presenterar viceamiralens och hans hustrus vapensköldar. Golvytan inuti kapellet är belägen lägre än markytan och graven är täckt av sand samt ett galler. Viceamiralen och hans hustru ligger begravda under mark.18 Enligt Ukri Oy:s rapport konstateras att mausoleet reparerats tidigare. Bland annat rappningen är ny och under den fanns ett äldre lager i mörkare färg. Dessutom har fundamentet i något skede förstärkts med betong. Likaså har taket troligen också förnyats.19 Då Paul Nyberg besökte gravkapellet år 1930 hade vapnet ovanför dörren nötts

Ett foto av Cronstedts gravkapell från år 2006 avbildas på webben och Wikipedia. Numera är gravkapellet i betydligt bedrövligare skick. Foto: Wikipedia.

Cronstedts gravkapell år 2020, då det kunde konstateras att mausoleet på 15 år förfallit mycket: dörren går inte att låsa, utan täpps till av en stor sten. Rappningen är i betydligt sämre skick och rötter har börjat tränga fram vid mausoleets grund. Foto: Eva Ahl-Waris 2020.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

125

Ovanför dörren till Cronstedts mausoleum finns en stenplakett försedd med viceamiralens och hans hustrus vapensköldar. I Cronstedts vapen finns en orm som biter sig själv i svansen. Det är en klassisk evighetssymbol. I Beata Sofia Wrangels vapen finns en borg. Foto: Eva Ahl-Waris 2020.

bort. Därmed har stenplaketten sannolikt också förnyats i något skede.20 Kring gravkapellet berättas även folklore, eftersom Cronstedt var en beryktad person. Enligt Paul Nyberg träffade han en kvinna som berättade att ormen “ovanför dörren” symboliserade att Cronstedt var en förrädare som sålt Sveaborg till ryssen för guld. Men tunnorna hade innehållit sand, berättade kvinnan, med enbart mynt utanpå. Cronstedt hävde sanden i Brunnsviken i Hertonäs och därför fryser den inte till is om vintrarna.21 Och Sigbritt Backman har fått höra av kyrkoherde Otto Weckström på 1970-talet att det brukade ligga en orm framför gravkapellets dörr. Fastän man tog livet av den återvände en ny orm hit. Då man högg bort vapenskölden med ormsymbolen försvann den slutligen.22 GRAVARNA FRAMFÖR DET CRONSTEDTSKA GRAVKAPELLET – FAMILJ OCH VÄNNER? Framför det Cronstedtska mausoleet finns tre, tämligen enkla svarta gravstenar vars inskriptioner närapå försvunnit. I frågan om två av dem

126

rör det sig om gravar tillhörande medlemmar av familjen Cronstedt: dottern Hedvig Charlotta Stjernschantz (f. Cronstedt) och hennes make, landshövding Abraham Stjernschantz (1787– 1864). Under slutet av 1830-talet hade dottern Hedvig och hennes man övertagit skötseln av Hertonäs gård. Det sägs bland annat att hon skötte sjuka och sårade på herrgården under Krimkriget. År 1859 sålde Hedvig Hertonäs gård till Carl Bergbom (1798–1861), vars ättlingar ägde gården fram till år 1919, då den övertogs av föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. Den allmännyttiga föreningen upprätthåller sedan 1920-talet ett museum i karaktärshuset och på det omkringliggande området. Efter att Hedvig Stjernschantz sålt herrgården drog hon sig tillbaka till sin gård i Elimä där hon levde fram till sin död år 1868.23 Intill dessa två gravstenar finns ytterligare en mindre, svart gravsten med nästan oläsliga inskriptioner: Sophie Afzelius.24 Det är möjligt att identifiera den avlidna som “mamsell” Sophia/ Sophie Margareta Magdalena Afzelius (1826– 1839), anknuten till sagoforskaren/psalmskriva-

Hedvig Charlotta Stjernschantz (f. Cronstedt) gravsten. Hon avled på samma datum som sin far, 7 april, men 48 år senare, år 1868. Landshövding Abraham Stjernschantz gifte sig med Hedvig Cronstedt år 1819. Han är begravd intill sin hustru och framför sina svärföräldrars gravkapell intill Helsinge sankt Lars kyrka i nuvarande Vanda. Foto: Eva Ahl-Waris 2021.

ren/historikern Arvid August Afzelius (1785–1871). Enligt databasen Hiski har hon antecknats som Azelius “d:r”. Mamsell Sophie (f. 1826) återfinns bland de begravda i Helsingfors stad och omnämns ha avlidit i lungsot i sitt 14:e år i juli 1839.25 På något vis måste mamsell Sophie även vara anknuten till familjen Cronstedt och därför be-

Sophie Afzelius (1826–1839) ligger begravd intill Cronstedts gravkapell. Vem var hon? Det är sannolikt mamsell Sophia eller Sophie Afzelius, som avled i lungsot i en ringa ålder av 13 år. Hon var dotter till Sophia Ottiliana ( f. Ramsay) och A. A. Afzelius som var vänner till familjen Cronstedt. Familjen Cronstedt kunde i sin godhet ha omhändertagit flickan som blev moderlös i en ringa ålder av ett år, och slutligen ombesörjt lilla Sophies begravning. Foto: Eva Ahl-Waris 2021.

gravd här? Sophie/Sophia, född i Enköping, var dotter till Sophia Ottiliana (f. Ramsay) och A. A. Afzelius. Paret hade även en son, Lars Hezekiel, 1822–1882.26 Då A. A. Afzelius gifte sig med Sophia Ottiliana Ramsay (1794–1827) år 1815 förde viceamiral Carl Olof Cronstedt in bruden på bröllopet. Familjen Cronstedt umgicks nämligen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

127

mycket med familjen Ramsay på Esbo gård på 1810-talet. Sophia Ramsay (och hennes make) var kära vänner till familjen Cronstedt. Men på 1820-talet var familjen Afzelius bosatt i Sverige och Arvid August verkade som hovpredikant och tjänstgjorde i Enköping.27 Varför vilar mamsell Sophie här och inte med sin familj? Man bör notera att hon blev moderlös i 1-årsåldern. Tog änkefru Cronstedt eller Hedvig hand om flickan till hennes död? Det är fullt möjligt att flickan skickades till vännerna i Finland. Eller vistades hon här på sommaren? Det är också möjligt att hon endast var på besök, varför hon inte finns i mantalslängderna. Hon avled den 7 juli och då fanns troligen inte heller några möjligheter att sända över kroppen till Sverige i sommarvärmen. Men varför mamsell Sophie vilar här kanske vi aldrig får ett fullständigt svar på. SLUTORD Oavsett om viceamiral Carl Olof Cronstedt var en hjälte eller en förrädare är hans ståtliga gravkapell intill Helsinge kyrka Sankt Lars i nuvarande Vanda ett både lokalt och nationellt betydande minnesmärke från sin tidsepok. År 2021 är Cronstedts gravkapell i behov av reparationer. Därför planerar ättlingarna till viceamiral Cronstedt i samråd med Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (SOV) att låta reparera gravkapellet. Tanken föddes redan för ett tiotal år sedan och projektet

involverar en mängd olika parter, till exempel Vanda församlingar och Museiverket p.g.a. att gravkapellet är en skyddad, kulturhistoriskt betydande byggnad på kyrkans mark. Många parter är intresserade av att bidra till att gravkapellet repareras, eftersom det berör viceamiral Cronstedt som en gång ägde Hertonäs gård, där ett museum upprätthållet av föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. numera verkar. Historien dömer inte längre ut viceamiral Cronstedt som enbart en förrädare på grund av kapitulationen av Sveaborg år 1808. Viceamiralens kontribution till både svensk och finländsk historia består även av Sveriges genom tiderna största sjöseger i slaget vid Svensksund år 1790. Kungens förtrogne och kejsarens undersåte uppfostrade sina barn i en tid då Finland förvandlades till ett autonomt storfurstendöme. Han lät också skapa en säregen herrgårdsmiljö med två anrika parker i sin hemsocken Helsinge (nuv. Helsingfors). År 1990 fick viceamiralen ge namn åt en väg i den nya stadsdelen Hertonässtranden i närheten av hans sista hem.28 Förhoppningsvis kommer reparationerna av gravkapellet att utföras med hjälp av olika understöd inom en snar framtid. Möjligen kunde de övriga till familjen Cronstedt relaterade gravstenarna också putsas upp och minnet av Hedda, hennes make och lilla mamsell Sofie även få de glansfullt förgyllda minnesmärken de förtjänar.

KÄLLOR OCH LITTERATUR: Arkiv Nationalgalleriet, Helsingfors. Ritning av två lusthus, C. L. Engel. Riksarkivet, Helsingfors. Biografica I: Granstedt, Pehr.

128

Föremålsförteckning. Opubl. Ritningar av en oidentifierad byggnad (möjligen ett gravkapell), nr 628 och 630.

Nationalbiblioteket (NB), Helsingfors:

Ukri Oy: Cronstedtin hautakappelin kunnostussuunnitelma. Otryckt rapport 2020.

Svenska Litteratursällskapet i Finland, SLSA 802: Brev och handlingar rörande släkterna Cronstedt och Galindo.

Personliga meddelanden Kjellqvist, Barbro (Sverige), e-postmeddelande 28.6.2021 till Eva Ahl-Waris.

Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (SOV)/Hertonäs gårds arkiv, Helsingfors.

Digitala källor Geni, Lars Hezekiel Afzelius, https:// www.geni.com/people/Lars-Hezekiel-

Afzelius/6000000015781135689 (senast sedd 27.6.2021). Hiski, Haudatut, Sofia Afzelius, http:// hiski.genealogia.fi/hiski?fi+t1338482 (senast sedd 27.6.2021). Lilius, Henrik 2000: Engel, Carl Ludvig, Suomen kansallisbiografia, https:// kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/ henkilo/3213 (senast sedd 25.6.2021). Mausoleum, Nationalencyklopedin, https://www.ne.se/uppslagsverk/encyklopedi/lång/mausoleum (senast sedd 25.6.2021).

Rahanarvonlaskuri, Myntmuseet, https://apps.rahamuseo.fi/ rahanarvolaskin#FIN (senast sedd 20.6.2021).

Litteratur Lisa Lindgren 2009: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. SKS: Helsinki.

Runeberg, J. L.: Sveaborg, Fänrik Ståls sägner, http://runeberg.org/fstal/1q. html (senast sedd 25.6.2021).

Bo Lönnqvist 2013: Dödens ansikte. Scriptum: Vasa.

Rydh, Hanna 1918: A. August Afzelius, Svenskt Biografiskt Lexikon, https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=5581&forceOrdinarySite =true (senast sedd 27.6.2021). Sinisalo, Jarkko 2014: Granstedt, Anders Fredrik, BLF, http://www.blf.fi/artikel. php?id=3378 (senast sedd 25.6.2021). Wikipedia, Carl Olof Cronstedt, https:// fi.wikipedia.org/wiki/Carl_Olof_Cronstedt (senast sedd 27.6.2021). Wikipedia, Helsinge kyrka, Begravningsplatsen, https://sv.wikipedia.org /wiki/Helsinge_kyrka# Begravningsplatsen (senast sedd 27.6.2021). Tryckta källor A.A. Afzelius 1901: Minnen. s.l. Sigbritt Backman 2016: Hertonäs gård – från säterier till museum. Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (SOV): Helsingfors. Christina Bäcksbacka 1995: Viceamiral Carl Olof Cronstedts hem. Finska fornminnesföreningen: Helsingfors. Paul Nyberg 1941: Herrar och herrgårdar. Helsingfors. Wilhelm Odelberg 1954: Viceamiral Carl Olof Cronstedt. Söderströms: Helsingfors. Jukka Relas 2013: Valta, tyyli ja tilat. Keisarien ja presidenttien residenssi Helsingissä 1837–1940. Suomen muinaismuistoyhdistys: Helsinki. Marius af Schultén 1947: Byggnadskonsten i Helsingfors efter Engel. I verket Yrjö Hirn, Hilding Ekelund, C. A. Nordman & Marius af Shultén (red.) Vår stad. En bok om Helsingfors. Holger Schildts förlag: Helsingfors, 261–314.

Slutnoter 1 Runeberg: Sveaborg, Fänrik Ståls sägner, http://runeberg.org/fstal/1q. html (senast sedd 25.6.2021). 2 Odelberg 1954, 482. 3 Mausoleum, Nationalencyklopedin, https://www.ne.se/uppslagsverk/encyklopedi/lång/mausoleum (senast sedd 25.6.2021). 4 Lindgren 2009, 30, 33–34, 36. 5 Backman 2016, 64–66; Bäcksbacka 1995, 21–22, 25; Odelberg 1954, 479. 6 Backman 2016, 74–75; Odelberg 1954, 480–481; Nyberg 1941, 120–121. Beata Sofias brev som forskarna citerar har inte kunnat påträffats på Riksarkivet (det anges finnas i mappen “Biografica: C. O. Cronstedt”). Ifrågavarande mapp gavs överlag inte författaren tillhanda trots att den beställdes fram. 7 Muntlig uppgift av Gerd Appelroth, Siv Hellén och Eva Korsström 16.6.2021. 8 Minnesord vid Beata Cronstedts jordfästning 12.1.1841, SLSA 802, NB, Helsingfors. 9 Lönnqvist 2013, 138–139, 140, 143. 10 Sinisalo 2014; af Schultén 1947, 262–263; Relas 2013, 30. 11 Lilius 2000, Engel, Carl Ludvig, Suomen kansallisbiografia, https:// kansallisbiografia.fi/kansallisbiografia/henkilo/3213 (senast sedd 25.6.2021). 12 Bäcksbacka 1995, 25. 13 Föremålsförteckning; Föremålen nr 628 och 620: ritningar, Hertonäs gårds arkiv, Helsingfors. 14 Lönnqvist 2013, 46. 15 Backman 2016, 70–75. 16 Carl Olof Cronstedts bouppteckning ingår i ett privat arkiv. Bouppteckningen har transkriberats och utgivits som en bilaga i Christina Bäcksbackas avhandling år 1995. Se Bäcksbacka 1995, 199; jfr Rahanarvonlaskuri, Myntmuseet, https://apps.rahamuseo. fi/rahanarvolaskin#FIN (senast sedd 20.6.2021); jfr Lönnqvist 2013, 31.

Wikipedia, Helsinge kyrka, Begravningsplatsen, https:// sv.wikipedia.org/wiki/Helsinge_ kyrka#Begravningsplatsen (senast sedd 27.6.2021). 18 Ukri Oy: Cronstedtin hautakappelin kunnostussuunnitelma 2020, SOV, Helsingfors. 19 Ukri Oy: Cronstedtin hautakappelin kunnostussuunnitelma 2020, SOV, Helsingfors. 20 Backman 2016, 75; Nyberg 1941, 141–142. 21 Backman 2016, 74; Nyberg 1941, 121–122. 22 Backman 2016, 74. 23 Backman 2016, 63, 81–82. 24 För uppgifter som hjälpte till att identifiera Sophia/Sophie Afzelius vill jag hjärtligen tacka Barbro Kjellqvist, Alexandra Ramsay och Antoinette Ramsay Herthelius. 25 Hiski, Haudatut, Sofia Afzelius, http://hiski.genealogia.fi/ hiski?fi+t1338482 (senast sedd 27.6.2021). 26 E-post av Barbro Kjellqvist till Eva Ahl-Waris 28.6.2021; Geni, Lars Hezekiel Afzelius, https://www. geni.com/people/Lars-Hezekiel-Afzelius/6000000015781135689 (senast sedd 27.6.2021). 27 Odelberg 1954, 478; Rydh 1918, https://sok.riksarkivet.se/sbl/Presentation.aspx?id=5581&forceOrdinar ySite=true (senast sedd 27.6.2021); Afzelius 1901, 144. 28 Wikipedia, Carl Olof Cronstedt, https://fi.wikipedia.org/wiki/ Carl_Olof_Cronstedt (senast sedd 27.6.2021). Författaren till denna artikel tackar ödmjukt för kommentarer och rättelser gjorda av FM Mikael Westerback samt praktikanterna Karl Heikkilä och Ida Karlgren (Hertonäs gårds museum).

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

129

Hertonäs gårds historia

från medeltiden till våra dagar

Hertonäs gård – från säterier till museum

Rikt illustrerad med unika, tidigare opublicerade fotografier och en mångfald kartor. 212 sidor + drygt 300 bilder. ISBN 978-952-93-5461-0 Förfrågningar om boken: hertonasgard.fi Saatavilla myös suomeksi. Also available in english.

Seurakunta

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

131

Pappina Vantaalla kuudella vuosikymmenellä JUKKA NEVALA / toimittanut VEIKKO KARHUMAA

Alttarilta lähdetään siunattuina eteenpäin. Jukka Nevala valmistamassa ehtoollista. Kuva: Jouko Siirilä.

132

OLI AURINKOINEN elokuun päivä 1979, kun kutsusta tulin kirkkoherranvirastoon Louhelaan tapaamaan silloista Vantaankosken seurakunnan kirkkoherraa Juhani Kopposelaa. Olin elänyt suurimman osan elämästäni Vantaalla, ja siksi paikat ja kylät olivat minulle hyvinkin tuttuja. Sain kutsun papin tehtäviin kotikaupunkiini. Kopposela oli vanhan ajan herrasmies, etäinen mutta omasi ehtymättömän varaston mitä mielenkiintoisimpia tarinoita elämän arjesta, ja hänellä oli myös taito kertoa niitä ja höystää niitä huumorilla. Silloin jo huomasin, että kirkkoherra Kopposelalla oli hallussaan historia, ja hänellä oli hengellisesti koeteltua viisautta ja tuntemusta Vantaalla vaikuttaneista hengellisistä liikkeistä. Hän oli lahjakas matemaatikko ja kirkkolain tuntija, joka opetti minulle hallintoa. Toinen minuun alkuaikoina vaikuttanut pappi oli Tikkurilan seurakunnan kirkkoherra Maunu Sinnemäki, jonka alaisuudessa oli ilo palvella.

Sinnemäki oli paitsi syvällinen teologi ja herännäisuuden tuntija myös oiva suuren työyhteisön rakentaja. Hän myös loi hyviä suhteita moneen suuntaan ja rakensi yhteistyötä kaupungin kanssa. Aloitin nuorena miehenä Vantaankosken seurakunnassa 1979 virallisena apulaisena, kuten termi silloin kuului. Jäin eläkkeelle Hämeenkylän seurakunnan kirkkoherran virasta 2021. KASVU Pappisurani alussa Vantaa oli voimakkaan kasvun kaupunki. Isoja aluerakennuskohteita rakennettiin vielä 70-luvulla ja kaupungistuminen eteni koko maassa vauhdilla. Uudet lähiöt ja niiden kerrostalot nousivat nopeasti, ja rippikoulut, nuorisotyö ja kasteet työllistivät myös nuorisopappia. Laaja nuorisotyö ja erityisnuorisotyö olivat koko kaupungissa uranuurtavaa. Työtahti oli näin jälkeenpäin ajatellen kova aloittelevalle työntekijälle. Viikonloppui-

Pähkinärinteen lähiöön 1970-luvun puolivälissä valmistunut kerrostalo Lammaslammen rannalla kuvattuna vuonna 1980. Kuva: Erkki Pälli/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

133

Sisäkuva Königstedtin kappelista 1980-luvulla. Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

sin saattoi olla viisi, kuusikin toimitusta. Niistä annettiin lista ja sitten lähdettiin liikkeelle etsimään kastekotien osoitteita. Sellaista oli papin työ 70-luvulla. Vantaan kasvu oli näin jälkikäteen ajateltuna tuohon aikaan ehkäpä ihan hallitsematonta. Ongelmat kasaantuivat. Se toi myös papin töihin haasteita. Rippikoulut täyttyivät iloisista nuorista, ja leirit kestivät lähes kaksi viikkoa. Maaltamuutto toi myös juurettomuutta. Vanha kotikirkko oli usein jäänyt kotipaikalle, uuteen oli vaikea löytää tietä. 1980-luvulta jäi mieleen, että seurakuntien talous oli hyvässä kunnossa. Silloin rakennettiin myös Myyrmäen kirkko, jonka vihkimisessä olin mukana airueena. Se oli suuri juhla koko seurakunnalle, joka silloin ulottui Hämeenkylään asti. Toimin 80-luvulla seurakunnan pohjoisella alueella, Kivistössä ja Seutulassa. Tuolta ajalta minulla on yhtenä muistona pieni keramiikkakello, jossa lukee ”Seutulan kappeli 1984 AD”. Se

134

on muisto siitä, kun sain seurakuntalaisten kanssa kerätä rahaa kirkonkelloon Seutulan kappeliin. Paikallinen keraamikko teki sarjan näitä pieniä kelloja, joita varmaan edelleen löytyy seutulalaisista kodeista. Esineenä keramiikkakello kertoo yhteishengestä ja siitä, että kirkko on tärkeä kokoontumispaikka. Olivathan kyläläiset itse aikanaan rakentaneet Königstedtin kappelin. Mielestäni tärkeä hyvänä aikana tehty päätös oli, kun seurakunnat jaettiin täällä Vantaalla 1985. Silloin syntyivät Hämeenkylän, Hakunilan ja Rekolan seurakunnat. Se oli pitkän työn ja rukouksen tulosta. Päätöksellä on ollut siunausta vuosien ajan. Pitkälle näkivät ne päättäjät, jotka halusivat lisäksi perustaa Kivistön seurakunnan ja Pyhän Laurin seurakunnan Tammiston alueelle. Nämä seurakunnat eivät saaneet silloin riittävää kannatusta. Uusien seurakuntien perustaminen oli kauaskantoinen päätös, ja näin voitiin katsoa tulevaisuuteen ja ymmärtää, että Vantaan kaupunki on

tulevaisuuden kaupunki. Virkeä, elävä seurakunta on todellisuutta tänäkin päivänä Länsi-Vantaalla. Näin voin todeta, kun katson Hämeenkylän seurakuntaa 35 vuotta seurakunnan palveluksessa olleena. Kasvun vuosiin ja vuosikymmeniin ovat Vantaalla mahtuneet monien uusien rakennusten käyttöönotto ja erilaisten toimintamuotojen alkaminen ja kehittyminen. Yhtenä historiaan liittyvänä tulee mieleen 2012 avattu Vanha kirkkotie. Se kulkee noudatellen keskiaikaista Turku–Viipuri Kuninkaantietä. Vanhalla kirkkotiellä on seitsemän pysähdyspaikkaa, joista yksi on Hämeenkylän kirkko, viimeinen on Pitäjän kirkko. Reittiä voi kävellä tai pyöräillä ja oppia historiaa, joka liittää meidät omaan paikkakuntaamme. Mietin usein, miten kaupunki on muuttunut kasvaessaan. Tänne on muuttanut paljon väkeä. Muuttajat etsivät identiteettiä ja omaa kotikaupunkia. Identiteettiä voivat tarjota historia ja oma seurakunta, joka on turvapaikkana antanut turvan, lohdutuksen sekä ilonkin omaan elämään. Vantaa kasvoi pappisvuosikymmeninäni kohisten. Kasvoin itsekin. Huomasin, että työ tekijäänsä opetti. Onneksi oli ympärillä mukavia ammattitaitoisia työtovereita ja seurakuntalaisia, jotka opettivat ja joiden kanssa oli hyvä pohtia työn sisältöä. Työpaikalla myös tuohon aikaan viihdyttiin muutenkin, eikä työtä käsitetty tuntityöksi. Työntekijät myös aiemmin asuivat pääsääntöisesti seurakunnan alueella ja näin sitoutuivat perheineen alueeseen ja sen asukkaiden keskellä elämiseen. KIRKKO Piispa Samuel Lehtonen oli vihkimässä Myyrmäen kirkkoa 1984. Hän sanoi katsellessaan juhlavalaistuksessa olevaa kirkkoa: ”Se on kuin valaiseva lyhty kaupungin keskellä. ”Kirkko heijastaa Kristuksen valoa monenlaisten varjojen keskellä. Muistan myös piispa Lehtosen hengellisen viisauden, kun hän sanoi Myyrmäen kirkon vihkitilaisuudessa: ”Uusi asuinalue on valmis vasta sitten, kun se saa oman kirkon.” Ymmärrän nyt jälkeenpäin paremmin tämän ajatuksen korona-kulkutaudin keskellä, sen kuinka tärkeä turvaverkko

on kirkko ja seurakunta vaikeina aikoina. Seurakuntayhteys tuo ihmiselle mielekkyyden elämään, mukanaan myös menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden. Ennen kaikkea se tuo turvan Jumalassa. Kirkko mielestäni muistuttaa ajan kulumisesta omassa elämässä. Kirkonkellot soivat juuri meille. Mutta kirkko muistuttaa myös siitä, kuinka seurakuntayhteys on tärkeä ja kuinka olemme osa suurempaa kokonaisuutta, joukkona mukana matkalla luvattuun maahan, jo kaksi tuhatta vuotta sitten lähteneessä liikkeessä. Usein unohdamme, että kirkko ja seurakunta on vanhin organisaatio, joka kotikaupungissamme on läsnä tänäänkin. 1990-luvulla alettiin miettiä, miten saataisiin Hämeenkylään suurempi kirkko. Asia eteni vauhdilla. Paikaksi esitettiin ensin tonttia kallion päältä, upealta paikalta, Pähkinätien alusta. Kallion päälle rakennettu kirkko olisi näkynyt kauas ja toiminut maamerkkinä sekä olisi ollut keskellä Pähkinärinnettä. Esitys kirkon paikasta kuitenkin kaatui, ja uusi kirkko rakennettiin vanhan paikalle. Hämeenkylä sai oman uuden taidekirkon 1992 kirkkoherra Jaakko Rantasalon toimeliaalla johdolla. Turhaan ei kirkkoa kutsuta taidekirkoksi, onhan taiteella oleellinen rooli tukea evankeliumin julistusta. Hämeenkylän kirkossa tämä toteutuu. Kirkosta tuli lisäksi monitoimikirkko, jossa seurakunnan vauvasta vaariin on hyvä kokoontua. Itse olen viehättynyt ajatuksesta, että Hämeenkylän kirkko on ajan leikkauspiste. Seurakunta elää kolmessa ulottuvuudessa. Menneisyys löytyy kirkkomaalta, nykyisyys kun seurakunta kokoontuu alttarille ylistämään ylösnoussutta kirkon Herraa, Kristusta, ja tulevaisuus on läsnä Kristuksen tulemuksen odottamisessa. Alttarilta lähdetään siunattuina eteenpäin. Vaikka kirkot ovat tärkeitä, kirkon työ tapahtuu usein muualla kuin kirkon tiloissa: kodeissa, kouluilla, päiväkodeissa, leirikeskuksissa ja niin edelleen. Moni ei välttämättä tiedä, että useat papit käyvät hoivakodeissa ja laitoksissa pitämässä hartauksia ja tervehtimässä seurakuntalaisia. Ne ovat olleet minulle mieluisia tehtäviä niin kuin myös kotikäynnit ja ihmisten tapaamiset.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

135

Jukka Nevala Hämeenkylän kirkossa. Kuva: Jouko Siirilä.

Muistan kun olimme kerran Kiirastorstaina 80-luvulla jakamassa ehtoollista Katriinan sairaalassa. Katsoimme toisen papin kanssa, että on vielä 10 minuuttia aikaa. Mietimme, mihinköhän huoneeseen menisimme. Hiljennyimme rukoukseen. Jollain tavalla meidät ohjattiin erään oven taakse, jonka avasimme. Siellä oli ylimääräisellä paikalla, jostain muusta sairaalasta tuotu potilas, jonka vierellä oli hänen läheisensä. Jaoimme ehtoollisen ja jäimme hetkeksi keskustelemaan. Kävi niin, potilaan lähtöhetki tuli. Ajattelin jälkeenpäin, että tuossa osastolla ja sairaalassa meidät johdatettiin paikalle, jolla meidän tulikin olla: tuoda evankeliumin ääntä, pelastavaa sanomaa tuohon hetkeen. Johdatukseen luottaminen on osa työnäkyäni. Toinen humoristisempi tapaus oli, kun pappi kävi pitämässä hartautta eräällä muistisairaiden osastolla. Osastolla oli Tuomelan koulun opettaja. Pastori kertoi terveisiä Tuomelan koululta, jossa oli juuri pitänyt aamulla hartauden. Toinen potilas alkoi hymyillä ja sanoi: ”nyt sille tuodaan terveisiä jo Tuonelasta”. Tämäntyyppisiä huumoritilanteita joskus seurakuntatyössä tapahtuu. Parhaat tarinat ja tapahtumat ovat sellaisia, joita ei voi valitettavasti kertoa.

136

KANSANKIRKKO Olen tehnyt työtä kansankirkkoajatuksella. Minulle se tarkoittaa, että kaikkien kanssa tehdään yhteistyötä. Kaikkia ihmisiä kunnioitetaan, ja kaikkia yritetään auttaa siten kuin vain pystytään. Minulle on ollut tärkeää verkostoitua Vantaalla ja toimia monissa järjestöissä voidakseni edistää kansankirkkoajatusta Vantaan seurakunnissa. Samoin kirjallinen tuotanto vie työtä eteenpäin. Ilman seurakuntalaisia ei ole seurakuntaa. Yksittäinen seurakuntalainen saa paljon aikaan, siitä Vantaalla on monia esimerkkejä. Korvataan lauseilla: Eräänä esinemuistona minulla on Yhdessä olemme enkeleitä-keramiikkaveistos, jossa taideteoksessa kaksi enkeliä, rujonhahmoisia, ovat käsi kädessä. Esine kertoo siitä, että evankeliumia viedään eteenpäin käsi kädessä ja työ on yhteinen. Saamme paikata toistemme puutteita ja viedä yhdessä evankeliumia eteenpäin. 1970–80-lukujen taitteessa olin toteuttamassa Tikkurilassa ensimmäistä suurta kirkon kampanjaa ”Tässä elämä”. Silloin otettiin yhteys kaikkiin mahdollisiin kaupunkilaisiin puhelimen välityksellä. Saimme käyttöömme koko kaupungintalon, josta soitimme koteihin Tikkurilan alueella. Kampanja oli aivan uutta ja sai hyvän vastaanoton, ja

useat ihmiset odottivat yhteydenottoa. Tikkurilassa monet liikeyritykset halusivat tukea monin tavoin kampanjaa. Silloin edettiin todeksi sitä, mitä merkitsee kansankirkko Vantaalla. Tuolloin minulle avautui, kuinka tärkeää on seurakuntalaisten mukanaolo kaikessa toiminnassa. Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, kuinka hän ei häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat. Tämä on ollut johtoajatukseni papin töissä. Ei tarvitse, eikä saa, hävetä evankeliumia, joka on monin tavoin johdatettu keskellemme. Saamme siunata niitä sukupolvia, jotka ovat mahdollistaneet kirkollisen työn jatkuvuuden Vantaalla. Olemme osa suurempaa suunnitelmaa. Vantaalaisina emme ole osa suurta kokonaisuutta vain nykypäivässä, vaan liitymme edesmenneisiin vantaalaisiin Vantaan pitkän ja upean historian ansiosta. Olen kiitollinen, että olen saanut olla pappina Vantaalla kotikaupungissani vuodesta 1979. Se on ollut etuoikeus ja rikas kokemus. On ollut ilo tehdä työtä ihmisten kanssa, heitä kuunnellen ja heitä ymmärtäen sekä ohjaten evankeliumin lähteille, kertoen salatun Jumalan lahjoista, armosta ja lohdutuksesta. Vantaalainen identiteetti oli pappisvuosinani kohtaamani mutkaton aito ihmisyys, joka suhtautui seurakuntatyöhön myönteisesti ja antoi sille arvon kirkon jäsenyydestä riippumatta. Oman yli 40-vuotisen työurani aikana olen tavannut vain muutaman kerran kirkon työn mitätöijiä.

Työ jatkuu. Vastuunkantajat vaihtuvat. 2021 eläköitynyt kirkkoherra Jukka Nevala (vas.) ja 2021 kirkkoherrana aloittanut Matti Hyry Nevalan läksiäisjuhlassa. Kuva: Jouko Siirilä.

Olen halunnut tehdä työtä kentällä, ihmisten parissa. Papin työssä oppii, että jokaisen ihmisen elämäntarina on suuri ja ainutkertainen. Minusta vantaalaisuutta kuvaa aitous ja reiluus sekä rehellisyys. Vantaalaiset ovat tolkun ihmisiä ja siksi olen viihtynyt Vantaalla lähes koko ikäni.

JUKKA NEVALA PAPPINA VANTAALLA 31.10.1979 1979–1980 1981–1982 1982–1985 1985–2006 2007–2021 2011–2021

pappisvihkimys Helsingin tuomiokirkossa Vantaankosken virallinen apulainen Tikkurilan vt. kappalainen Vantaankosken virallinen apulainen Hämeenkylän kappalainen Hämeenkylän kirkkoherra Lääninrovastina

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

137

Tikkurilan kirkon suojelu ja purku ANNE SILANTO

138

UUSI HENGELLINEN JA MAALLINEN KESKUS TIKKURILAAN Tikkurilan kirkko sai alkunsa kirkkovaltuuston päätöksestä rakentaa ensimmäinen seurakunnallinen työkeskus Tikkurilaan Asematien varteen. Piirustukset tilattiin arkkitehtipariskunta Leena ja Kalle Niukkaselta. Tikkurilan kirkon vihkimisjuhlaa vietettiin sunnuntaina 30.12.1956 lähes 600 vieraan läsnä ollessa ja kirkkosalin vihkimisen toimitti Tampereen hiippakunnan piispa Elis Gulin. Tikkurilan työkeskus oli yksi Suomen ensimmäisistä monitoimikeskuksiksi suunnitelluista seurakuntatiloista. Kalle Niukkanen oli arkkitehdin diplomityössään perehtynyt seurakunnallisten monitoimitilojen suunnitteluun. Monikäyttöisen tilan rakentaminen liittyi 1950-luvulta lähtien vallinneeseen tapaan yhdistää sakraali- ja kerhotilat. Tällä haluttiin painottaa kirkon sosiaalista vastuuta. Tikkurilan kirkko oli arkkitehtuuriltaan puhdaspiirteinen 1950-luvun rakennus. Aikakauden ihanteina olivat arjen kauneus, rakennusaineiden aitous ja vaatimaton juhlavuus. Julkisivusuunnittelun esikuvana olivat vanhat keskiaikaiset punatiiliset kirkot. Tikkurilan kirkko sijaitsi Asematiellä, joka on Tikkurilan vanhin kauppa- ja hallintorakennusten muodostama katuympäristö. Kirkkoa vastapäätä sijaitsi kunnantalo, nykyinen kaupungintalo. Kirkon ja kaupungintalon muodostama kokonaisuus kertoi ajasta, jolloin kunnan hallinnollinen keskus siirrettiin Malmilta Tikkurilaan. Kirkko hengellisen ja kunnantalo maallisen vallan edustajina muodostivat yhdessä Tikkurilan 1950-luvun kaupunkikuvallisen kerrostuman ja historiallisen keskustan. Monia Vantaan historiasta kertovia keskeisiä rakennuksia on hävinnyt Tikkurilan uudistuvan keskustan tieltä. Tikkurilan kirkko oli paikallisesti ainutlaatuinen rakennus 1950-luvun kirkkona, sillä se oli ainoa tuolla vuosikymmenellä rakennettu kirkko Vantaalla. KIRKON ENSIMMÄINEN SUOJELU JA PURKU-UHKA Tikkurilan kirkon kulttuurihistoriallinen merkitys vantaalaisille tunnistettiin jo 1980-luvulla ja kirkon säilyminen turvattiin suojelumerkinnöin ja -määräyksin asemakaavassa vuonna 1987.

Vas. Kirkko Asematien oikealla puolella muodosti yhdessä vastapäätä olevan kaupungintalon kanssa arkkitehtonisen rakennusparin. Molemmissa rakennuksissa toistuivat mm. puhtaaksi muuratut tiilijulkisivut. Kaupungintalo oli toteutettu keltatiilisenä ja kirkko punatiilisenä. Yhtenäistä muotokielessä olivat myös vertikaalit ikkunalinjoja jakavat tiilipilarit, puuikkunat ja harjakatto. Rakennusten mittakaava ja muodonanto olivat yhteneväiset. Rakennusten väliin jäävällä aukiolla pystyi hahmottamaan Tikkurilan 1950-luvun kaupunkikuvallisen mittakaavan. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

139

Kuvassa keskellä Asematien eteläpuolella näkyvä Tikkurilan kirkko valmistui pariksi tien pohjoispuolen kaupungintalolle. Niiden myötä Tikkurilaan muodostui silloisen Helsingin maalaiskunnan, nykyisen Vantaan, uusi hengellinen ja maallinen keskus. Kunnan aiempi keskus Malmi oli siirtynyt Helsingille suuren alueluovutuksen yhteydessä 1946. Kuva: Postikortti 1967, Kuultokuva Oy/Vantaan kaupunginmuseo.

Kirkon purkaminen nousi ensi kerran esille vuonna 2003. Uuden kirkon rakentamistarvetta tutki Vantaan seurakuntayhtymän yhteisen kirkkoneuvoston joulukuussa 2003 nimeämä hanketyöryhmä. Työryhmän tehtäväksi oli asetettu selvittää, missä tilanteissa ja miten usein Tikkurilan nykyinen kirkko on jäänyt liian pieneksi ja mitä mahdollisuuksia uusi kirkko toisi tullessaan. Työryhmän tehtäväksi tuli myös kutsua kokoon tarvittavat asiantuntijat kaupunkisuunnittelusta, Museovirastosta ja Vantaan kaupunginmuseosta. Hanketyöryhmän kokoukseen maaliskuussa 2004 osallistunut Vantaan kaupunginmuseon rakennustutkija ei puoltanut kulttuurihistoriallisesti

140

merkittävän kirkon purkamista. Sen sijaan rakennusta katsottiin voitavan muuttaa ja laajentaa, mutta 1950-luvulta hyvin säilynyt kirkkosali ja sisääntulo tulisi säilyttää, vaikka niihin tehtäisiin toiminnan vaatimia lisätiloja. Kirkon olemassa oleva pitkä julkisivu kaupungintalolle päin tulisi säilyttää ja uudisrakentaminen sopeuttaa sen mittakaavaan. Vantaan seurakuntayhtymä kutsui syyskuussa 2004 eri viranomaisia keskustelemaan kirkon purkamisen edellytyksistä sekä uuden kirkkorakennuksen ja seurakuntatilojen rakentamisesta. Kirkkohallituksen edustaja selvitti kirkkolakiin viitaten, että purettavaksi aiottu rakennus ei

Kirkossa tehtiin korjaus- ja muutostöitä 1974–1975 ja perusteellisempi korjaus 1979–1980. Erillinen kellotapuli rakennettiin vuonna 1969. Kirkon kortteli täydentyi seurakunnan virastotalolla 1980-luvulla. Kirkossa tehdyistä korjaus- ja muutostöistä huolimatta rakennuksen 1950-luvun luonne säilyi sen purkamiseen asti. Kuva: Mauno Mannelin 1957/Vantaan kaupunginmuseo.

ole kirkkohallinnollisessa mielessä kirkko vaan seurakunnan rakennus. Ympäristökeskuksen tekemään muistioon palaverista on kirjattu, että kirkkohallituksen edustajan mukaan rakennuksen purkaminen on lähinnä kaupunkikuvallinen asia. Museoviraston edustaja painotti kirkon ja kaupungintalon yhdessä edustavan saman ajanjakson rakentamista ja tuovan ajallista syvyyttä Tikkurilan keskustaan. Rakennuksella todettiin olevan rakennustaiteellista ja kaupunkikuvallista merkitystä. Vantaan kaavoituksen edustajat muistuttivat, että asemakaavassa kirkolla on vastaava suojelumerkintä kuin kaupungintalolla. Ympäristökeskuksen edustajat katsoivat, että toimivalta mahdollisessa purkuhakemuksessa olisi Uudenmaan ympäristökeskuksella, koska kyseessä on asemakaavan suojelumääräyksestä poikkeaminen. Ympäristökeskus suositteli eri vaihtoehtojen tutkimista asemakaavamuutosprosessin kautta. Lisäksi ympäristökeskus totesi rakennuksen ole-

van kaupunkikuvallisesti tärkeä ja sen ulkoasun ja kirkkosalin luonteen säilymisen olevan oleellisia korjaustöissä. Kirkon purkamiskeskustelun aikana esiin nostettu kysymys siitä, onko Tikkurilan kirkko virallisesti kirkko vai ei, on sinällään mielenkiintoinen. Kirkon virallinen status lienee epäolennaista seurakuntalaisille ja vantaalaisille asukkaille, joille kirkko esiintyy henkilökohtaisen historian ja elämän kiinnekohtien tapahtumapaikkana. Rakennus on tullut tutuksi vantaalaisille, kun he ovat osallistuneet kirkon eri toimituksiin kuten jumalanpalveluksiin, ristiäisiin, häihin, hautajaisiin, partiotoimintaan tai perhe- ja eläkeläiskerhoihin. Kirkollisen rakennuksen määritelmällä on kuitenkin merkitystä seurakunnan kiinteistöomaisuutta koskevassa päätöksenteoksessa. Vaikka Tikkurilan kirkko on vihitty kirkolliseen käyttöön, kirkkolaki ei koske sitä, eikä sitä ole suojeltu kirkkolailla. Tämän takia kirkon purkua, käytöstä poistamista

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

141

tai sen olennaista muuttamista koskevia suunnitelmia ei tarvitse alistaa kirkkohallituksen vahvistettavaksi. Viranomaisilta saatujen kannanottojen seurauksena hanketyöryhmä päätyi joulukuussa 2004 esittämään arkkitehtuurikilpailua Tikkurilan kirkon ja keskustan seurakuntatilojen toteuttamiseksi. Lisärakentaminen toteutettaisiin nykyisellä tontilla ja se käsittäisi uuden kirkon rakentamisen sekä vanhan kirkkorakennuksen kunnostamisen seurakuntakeskukseksi. Yleisen arkkitehtikilpailun voitti vuonna 2007 Verstas Arkkitehdit suunnitelmallaan, jossa vanha kirkkorakennus ja seurakunnan virastotalo peruskorjattaisiin sekä rakennettaisiin uusi vapaamuotoinen kirkon laajennus korostamaan olemassa olevien rakennusten suoraviivaisuutta.

KIRKON TOINEN SUOJELU JA PURKU-UHKA Käynnistyneen asemakaavamuutoksen tavoitteena oli mahdollistaa Tikkurilan kirkon laajennusosan rakentaminen Asematien varteen. Kaupunginmuseo puolsi kaavahanketta ja katsoi, että Tikkurilan historiallisen miljöön kehittämisen lisäksi uudisrakennuksella voitaisiin synnyttää myönteistä kerrostuneisuutta kaupunkirakenteeseen sekä monipuolistaa alueen toimivuutta. Kirkko suojeltiin historiallisesti ja kaupunkikuvallisesti merkittävänä rakennuksena joulukuussa 2011 ja suojelumääräykset koskivat sen julkisivuja, kirkkosalia ja pääsisäänkäyntiä. Kirkon purkaminen nousi kuitenkin paikallislehtien otsikoihin jo seuraavana vuonna. Vantaan Sanomat uutisoi loppuvuodesta 2012, että Vantaan seurakuntien yhteinen kirkkoneuvosto oli

Kirkkosali säilyi lähes alkuperäisessä asussaan ja myös osa valaisimista oli alkuperäisiä. Kirkkosalin arkkitehtuuri oli 1950-luvulle ominaiseen tapaan vähäeleistä. Seinissä vuorottelivat puhtaaksimuurattu ja rapattu pinta. Lattian mustat linoleum -laatat, kalusteiden puupinnat ja kupariset yksityiskohdat muodostivat omalle ajalleen ominaisen materiaalipaletin. Pieni kappeli erottui rakennuksen julkisivusta ulkonevana ja suorakulmasta poikkeavalla muodollaan. Kuva otettu juuri ennen kirkon purkamista, jolloin kirkkosali oli ollut vuosia pois käytöstä. Kuva: Antti Yrjönen/Vantaan kaupunginmuseo.

142

tehnyt päätöksen purkaa kirkko ja rakentaa tilalle uusi. Kirkkorakennus oli todettu tehtyjen kuntoselvitysten perusteella huonokuntoiseksi. Sisäilmaongelmat olivat aiheuttaneet työntekijöille oireilua, rakennuksen kunnostettavuus koettiin epävarmaksi, korjauskustannukset merkittävästi arvioitua suuremmiksi ja tilat epäkäytännöllisiksi. Suojellun kirkon korjaamisen puolesta oli kaupungilla yhteneväinen kanta Vantaan suojeluasioiden neuvottelukunnan, kaupunginmuseon ja maankäytön toimialan kesken. Kirkon suojelun perusteissa ei katsottu tapahtuneen muutoksia edellisen kaavan laatimisen jälkeen. Maankäytön apulaiskaupunginjohtaja totesi Vantaan Sanomien haastattelussa, ettei kaupunginmuseon kantaa voi sivuuttaa. Uusi kaavahanke käynnistyi Vantaan seurakuntayhtymän hakiessa asemakaavamuutosta lokakuussa 2014. Hakijan tavoitteena oli muuttaa asemakaavaa niin, että kirkko ja seurakunnan virastorakennus voitaisiin molemmat purkaa. Tilalle ehdotettiin tiivistä keskustakorttelia, johon seurakunta ja uusi kirkko sijoittuisivat. Asemakaavamuutoksen viranomaisneuvottelussa tammikuussa 2016 todettiin, että kirkossa on vakavia sisäilmaongelmia, joiden takia seurakunta on poistunut tiloista ja tilojen olevan siksi nykyisellään tyhjillään. Kirkko ja viereinen virastotalo eivät myöskään vastanneet seurakunnan toiminnallisia vaatimuksia. Kaupunki ja seurakunnat olivat käynnistäneet kumppanuuskilpailun, jossa kirkon kortteliin tavoiteltiin keskustamaista kerrostaloaluetta. Uudenmaan ELY-keskus ja Vantaan kaupunginmuseo muistuttivat palaverissa, että ainoa peruste muuttaa suojelumääräyksiä on rakennuksen kunnosta johtuva syy. Kuntokartoituksin tulee selvittää rakenteisiin liittyvät terveysriskit sekä laatia korjattavuusselvitys, josta ilmenee, missä määrin rakenteita joudutaan uusimaan terveellisen ja turvallisen ympäristön aikaan saamiseksi. Sen perusteella voidaan tarkastella, täyttyisivätkö rakennuksen suojelutavoitteet korjauksen jälkeen. Kunto- ja kunnostettavuusselvitykset tehtiin kaavatyön aikana ja niistä kävi ilmi, että rakennuksen merkittävimmät sisäilman laatua heikentävät

tekijät liittyivät kellarikerroksen ja vesikattorakenteiden pitkään jatkuneisiin kosteusvaurioihin, rakenteissa olleisiin haitta-aineisiin sekä sisäkuoren ilmatiiviyspuutteisiin. Todetut puutteet ja vauriot selittivät käyttäjien kohteessa kokemia oireita. Selvityksen mukaan rakennuksen korjaaminen käyttökuntoiseksi olisi edellyttänyt koko rakennuksen sisävaipan tiivistämistä ja kapselointia. Välipohjaan imeytyneet öljyhiilivedyt olisivat edellyttäneet rakenteen purkamista. Julkisivun lasitiilimuurauksiin liittyvät huonokuntoiset betonipilarit olisi pitänyt uusia kokonaan. Haitta-aineita sisältävät rakenteet edellyttivät vähintään osittaista purkamista yhdistettynä kapselointikorjauksiin, joiden toimivuudesta pitkällä aikavälillä ei ole kokemuksia. Kapseloinnilla voi hoitaa vain vaurioituneiden rakennusosien ja rakenteiden aiheuttamia oireita, ei ongelmien syitä. Kuntoselvitysten tuloksiin viitaten Uudenmaan ELY-keskus ja Vantaan kaupunginmuseo päätyivät lausunnoissaan siihen, että on epätodennäköistä, että rakennus voidaan korjata turvalliseksi ja terveelliseksi ihmisten oleskeluun säilyttäen samalla rakennuksen kulttuurihistorialliset arvot. Kaupunginmuseo piti erittäin valitettavana Vantaalle ja vantaalaisille monella tapaa merkittävän kirkon suojelusta luopumista. Kaupunginmuseo totesi lausunnossaan, että ”kirkko ja kaupungintalo muodostavat arkkitehtonisen ja kaupunkikuvallisen parin, jossa ne yhdessä ovat arvokkaampia kuin yksittäisinä rakennuksina. Kirkon purkamisen myötä katoaa mahdollisuus hahmottaa rakennusparin muodostama maalaiskunnan 1950-luvun mittakaavallinen historiallinen keskus. Näihin rakennuksiin tiivistyy kaupungistuneelle Vantaalle merkittävän aikakauden kulttuurisia arvoja, jotka luovat historiallista jatkuvuutta ja identiteettiä alueelle”. Kirkon kohtalo sinetöityi kesäkuussa 2018 Vantaan kaupunginvaltuuston päätöksellä hyväksyä kaavamuutos, joka mahdollisti kirkon purkamisen. Purkutyöt käynnistyivät saman vuoden syksyllä. Paikalle rakennettu Tikkurilan uusi kirkko vihittiin käyttöön tammikuussa 2021.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

143

144

Tikkurilan kirkko sijaitsee kaupungintaloa vastapäätä, Tikkurilan uuden torin laidalla. Kirkkosalin kolmiomainen muoto juontaa juurensa rakennuspaikasta, mutta sen voi nähdä symboloivan myös Pyhää kolminaisuutta. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Kirkko keskellä kylää SOILI POHJALAINEN

Tikkurilan kirkko on kohtaamispaikka, joka tekee sielulle hyvää. Arkkitehtonisesti korkeatasoinen rakennus on suunniteltu kaupunkilaisia ja seurakunnan työntekijöitä kuunnellen. TIKKURILAN KIRKKO sijaitsee sananmukaisesti keskellä kylää, Tikkurilan uuden torin laidalla, kaupungintaloa vastapäätä. Kaupungintalon ja torin suuntaan avautuva kirkko ei voi kilpailla lähialueen rakennusten kanssa korkeudessa. Se ottaa paikkansa ja on läsnä muilla keinoin. Kirkkosalin kolmiomainen muoto juontaa juurensa rakennuspaikasta, mutta sen voi nähdä symboloivan myös Pyhää kolminaisuutta: Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Tikkurilan taivaan alla, korkealla kolmiomaisen kirkon katolla kohoaa lehtikullattu risti. Tiilikortteliin valmistui tiilikirkko. Rakennuksen eriväriset tiilet heijastelevat seurakuntalaisten moninaisuutta. Julkisivun tiilet on valmistanut tanskalainen vuodesta 1791 saakka toiminut ja saman suvun omistuksessa säilynyt tiilitehdas Petersen. Tiilimuurauksen väritys vaihtuu Vehkapolun kävelykadun puolella punaisesta monisävyiseksi ja kirkon nurkan toisella puolella Asematiellä toimisto-osaa kohti vaaleaksi. Muurauksessa on käytetty kymmentä eriväristä tiiltä, joista jokaisen värisävyn sisällä on vielä vaihtelua. Monivärisen julkisivumuurauksen joukkoon on muurattu myös yksittäisiä pääkaupunkiseudun vanhimman rakennuksen, Vantaan Pyhän Laurin kirkon, vanhoja tiiliä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

145

146

Tikkurilan kirkon ja rakennuksen toimistoosan on suunnitellut arkkitehtitoimisto OOPEAA Office for Peripheral Architecture. Rakennuksen pääsuunnittelija on arkkitehtuurin Finlandia-palkinnon ja valtionpalkinnon saanut Anssi Lassila, jolle Tikkurilan kirkko on viides hänen suunnittelemansa kirkko tai kappeli. Projektiarkkitehtina hankkeessa toimi Iida Hedberg. Lassilan mukaan kirkon lähestymisen tulee tuntua luontevalta. Hänen tavoitteenaan on ollut suunnitella rakennus, joka nousee esiin kaupunkikuvasta mutta on samalla helposti lähestyttävä ilman kynnystä astua sisään. Rakennuksessa on tunnelmaltaan erilaisia tiloja. Kirkkosali muuntautuu moneen käyttöön, mutta tilan tavoitteena on kuitenkin arjesta irtautuminen. Tätä tukevat valittujen materiaalien voimakas luonne sekä luonnonvalo, joka elää ja muuttuu salin pinnoilla. Lassila kaipaa kirkkorakennukselta tilallista elämyksellisyyttä. Tavoitteena on, että ihminen tulee tilassa johdatetuksi ja kirkkosaliin muodostuu kuljettava polku. SUUNNITTELUSSA KUUNNELTIIN KAUPUNKILAISIA JA KIRKON TYÖNTEKIJÖITÄ Uusi kirkko on Tikkurilan seurakunnan ja Vantaan ruotsinkielisen seurakunnan, Vanda svenska församlingin, kotikirkko ja noin 150 työntekijän työpaikka. Rakennuksessa toimivat myös Vantaan seurakuntien yhteinen seurakuntatyö sekä hallinto. Kirkossa pidetään viikoittain suomen- ja ruotsinkieliset jumalanpalvelukset. Rakennus tarjoaa kaupunkilaisille ja ohikulkijoille myös mahdollisuuden pistäytyä kahvikupilliselle, osallistua seurakunnan muuhun toimintaan tai hiljentyä kirkkosalissa.

Vas. Luonnonvalo elää ja muuttuu kirkkosalin pinnoilla. Vaikka kirkkosali muuntautuu moneen käyttöön, tilan tavoitteena on kuitenkin arjesta irtautuminen. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Tikkurilan vanha kirkko asetettiin sisäilmaongelmien vuoksi käyttökieltoon vuonna 2013. Vuonna 1956 valmistunut, arkkitehtipariskunta Leena ja Kalle Niukkasen suunnittelema rakennus ei myöskään vastannut enää nykyisiä tarpeita tilankäytön ja esteettömyyden osalta. Vanha kirkko oli alun perin työkeskus, jossa oli myös seurakuntasali. Varsinainen kirkko oli tarkoitus rakentaa myöhemmin. Nykyisen kirkon peruskivi muurattiin huhtikuussa 2019. Tikkurilan kirkko vihittiin käyttöön tammikuussa 2021. Uuden kirkon saamiseksi tehtiin aktiivisesti töitä lähes parikymmentä vuotta. Tikkurilan kirkon rakennushanke toteutettiin allianssimallilla, jossa allianssiosapuolet vastasivat yhdessä hankkeen toteutuksesta, riskeistä ja kustannusraamissa pysymisestä. Hankkeen kehitysja toteutusallianssin osapuolina olivat rakennuttaja Vantaan seurakunnat, pääurakoitsija Lujatalo Oy sekä arkkitehtitoimisto OOPEAA Oy. Rakennuttajan konsulttina hankkeessa toimi Boost Brothers Oy. Allianssin osapuolet työskentelivät kolmen vuoden ajan tiiviissä yhteistyössä pohtien yhdessä ratkaisuja tavoitteen saavuttamiseksi annetussa kustannusraamissa. Kirkkohankkeen hankejohtajana toimineen Tikkurilan seurakunnan kirkkoherran Janne Silvastin mukaan allianssimalliin päädyttiin, koska haluttiin kustannusten pysyvän hallinnassa ja varmistua rakentamisen laadusta. Seurakuntien työntekijät ja kaupunkilaiset otettiin mukaan kirkon suunnitteluun varhaisessa vaiheessa. Kaupunkilaisilta ja koululaisilta kysyttiin, mitä he toivovat uudelta kirkolta. Työntekijät saivat esittää toiveita tilojen toiminnallisuuden ja kalustuksen suhteen. Kaupunkilaisilta kysyttiin nimiehdotuksia kirkolle. Eniten ehdotettiin nimeä Tikkurilan kirkko, jonka nimistöntutkimuksen asiantuntijat valitsivat Vuoden nimeksi 2020. Kansalaiset koeistuivat kirkkosaliin suunnitellun tuolin prototyyppiä muun muassa elokuvateatteri Bio Grandissa ja Pub Hertaksessa. Vantaalaiset halusivat osallistua myös uuden kirkon varustamiseen. Vantaan Pitsinnyplääjät

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

147

lahjoittivat uuteen kirkkoon kastemekon, jota kasteperheet voivat lainata. Lions Club Vantaa Vernissa lahjoitti uusiin tiloihin kaksi sydäniskuria. KIRKKOSALI KOHOAA YHTÄ KORKEALLE KUIN SUOMALAINEN METSÄ Kirkkosalin sisä- ja ulkopuolen taiteen on suunnitellut taiteilija-arkkitehtipariskunta Jaana Partanen ja Heikki Lamusuo. Kirkon taide on olennainen osa tilakokemusta. Sille on luotu oma paikkansa rakennuksen arkkitehtuurissa. Kirkkosalin betonipilareiden välissä olevien lasiseinäkkeiden digiprinttinä toteutetussa teoksessa nimeltä Ikuisuus on nähtävillä erilaisia kristillisiä symboleita. Teos tuo yhtäältä suojaa ja rauhaa kirkkosaliin, toisaalta sen läpi näkyy kaupungin elämää ja ohikulkijoiden luomat varjot tekevät siitä elävän. Ohikulkija voi löytää lasiseinäkkeistä erilaisia Kristus-symboleita, rauhan ja Pyhän Hengen symbolin kyyhkysen, ehtoollista mutta myös jokapäiväistä leipää, runsautta ja hyvinvointia symboloivan viljantähkän sekä ekumeniaa eli kirkkojen välistä yhteistyötä symboloivan laivan. Symbolien joukossa on myös halsteri, joka viittaa Pyhän Laurentiuksen legendaan ja siten myös Pyhän Laurin kirkkoon, joka on saanut nimensä Pyhän Laurentiuksen mukaan. Kirkon tiilimuurauksessa oleva taideteos nimeltä Toivo koostuu Asematien puolelle julkisivumuuraukseen sijoitetuista tiilistä, joihin käsinpainetut sanat muodostavat Raamatun lauseita, kristillisiä hyveitä ja elämänohjeita. Sanat opastavat oman itsen, lähimmäisen ja Jumalan kohtaamisessa ja nousevat ylös kohti kirkon seinän reliefimuurattua ristiä. Partasen ja Lamusuon mukaan tavoitteena on, että ohikulkija löytäisi teoksesta aina jotain uutta kuin kirjastosta ikään. Taide jatkuu kirkkosalin sisäpuolella. Salin seinään kaiverrettu kastepuu, teos nimeltä Rakkaus, on pinnoitettu hopeanvärisellä pinnoitteella ja koristeltu 24 karaatin kullalla. Kastepuuhun on kiinnitetty kaikkiaan neljäkymmentä lasista kastehelmeä. Luku viittaa neljäänkymmeneen päivään, jotka Jeesus paastosi autiomaassa Johanneksen

148

kastettua hänet. Puun lasisiin kastehelmiin kiinnitetään nauhoja, joihin on kirjoitettu kastettujen lasten nimet. Kahdesti vuodessa nauhat riisutaan puusta ja kukin kasteperhe saa oman nauhansa muistoksi kasteesta. Muistoksi jäävää nauhaa voi halutessaan käyttää vaikkapa kirjanmerkkinä tai solmia sen hiuksiin lettinauhaksi. Kirkkosalin itäiselle seinälle on kaiverrettu 3,5 metrinen risti. Teos on nimeltään Usko. Risti on pinnoitettu kullanvärisellä pinnoitteella. Tehosteena on käytetty 24 karaatin kultaa. Alttari sijaitsee yleensä salin itäseinustalla. Alttari voidaan kuitenkin tarvittaessa siirtää ja sijoittaa myös salin pohjoisseinustalle. Kirkkosali mukautuu moneen eri käyttöön. Sali voidaan jakaa kolmeksi itsenäiseksi tilaksi siirrettävien väliseinien avulla. Myös saliin liittyvä parvi voidaan erottaa siirtoseinällä omaksi tilakseen, jolloin sitä voidaan käyttää esimerkiksi kokoustilana. Kirkkosali on rakennuksen sydän. Sen suunnittelun tavoitteena on ollut mahdollistaa kirkossa kävijälle pyhyyden kokemus ja arjesta irrottautuminen. Tilan materiaalit, paikallavalettu betoni ja puu viestivät pysyvyydestä ja kodikkuudesta, lämmöstä ja lohdusta. Salin kuusirimakatto yltää yhtä korkealle kuin suomalaisen metsän puiden latvat. Valo siivilöityy tilaan lukuisista ikkuna-aukoista eri tavoin aina vuorokauden- ja vuodenajan mukaan. Salin saarnipuiset kalusteet on tilaan suunnitellut kalustesuunnittelija Mikko Paakkanen.

Kirkkosalin sisä- ja ulkopuolen taiteen on suunnitellut taiteilija-arkkitehtipariskunta Jaana Partanen ja Heikki Lamusuo. (Vas. ylhäällä) Kirkkosalin itäiselle seinälle kaiverrettu risti, teos nimeltä Usko. (Oik. ylhäällä) Ohikulkija voi löytää kirkkosalin betonipilareiden välissä olevista lasiseinäkkeistä erilaisia kristillisiä symboleita. (Alhaalla) Teos nimeltä Toivo koostuu Asematien puolen julkisivumuuraukseen sijoitetuista tiilistä, joihin painetut sanat opastavat oman itsen, lähimmäisen ja Jumalan kohtaamisessa. Kuva: Tuomas Uusheimo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

149

Tikkurilan kirkon kirkkotekstiilit on toteuttanut tekstiilitaiteilija Helena Vaari, joka käyttää töissään keskiaikaisia tekniikoita, applikaatiota ja taidekirjontaa, tämän päivän työvälineillä toteutettuina. Kuva: Tuomas Uusheimo.

KIRKKOTEKSTIILEISSÄ ON KÄYTETTY KESKIAIKAISIA TEKNIIKOITA TÄMÄN PÄIVÄN TYÖVÄLINEILLÄ Tikkurilan kirkon kirkkotekstiilit on toteuttanut tekstiilitaiteilija Helena Vaari. Kirkkosalissa esillä olevat kirkkotekstiilit ja niiden värit vaihtuvat kirkkovuoden kierron mukaan. Tekstiilejä on kaikkiaan viisi värisarjaa: valkoinen, punainen, vihreä, violetti ja musta. Vaari on suunnitellut Tikkurilan uuteen kirkkoon kaikissa liturgisissa väreissä antependiumin eli alttarivaatteen, ehtoollismaljan peittävän kalkkiliinan, saarnatuolin kirjaliinan sekä papiston käyttämät stolan ja messukasukan. Osana kirkkotekstiilien tekniikkaa on pitsi, jolla Vaari on halunnut tuoda keveyttä betoniseinän

150

rinnalle. Vaari käyttää töissään keskiaikaisia tekniikoita, applikaatiota ja taidekirjontaa, tämän päivän työvälineillä toteutettuina. Hän kuvaa työskentelytapaansa ja käyttämäänsä tekniikkaa ompelukoneella maalaamiseksi. Kirkkotekstiilien suunnittelussa on pitänyt huomioida myös se, että vaikka tekstiilit ovat sakraalitaidetta ovat ne myös käyttötekstiilejä, joiden tulee kestää käytössä kymmeniä vuosia. Helena Vaari on suunnitellut kirkkotekstiilejä 30 vuoden ajan. Hänen mukaansa kirkkotekstiileillä on käytännöllinen ja esteettinen tehtävä. Ne juhlistavat ja julistavat, kertovat kristinuskon sanomaa vertauskuvin. Tikkurilan kirkon kirkkotekstiilien aiheita ovat Kristuksen profiili, elämänpuu ja tämän päivän pyhiinvaeltajat.

Tikkurilan kirkko on auki viikon jokaisena päivänä aamusta iltaan. Rakennuksen ensimmäisestä kerroksesta löytyy myös yrittäjävetoinen kahvila sekä sekä yhdessä vantaalaisten perheiden kanssa suunniteltu Pienten paikka, jonne lapset voivat tulla oman aikuisen kanssa viettämään aikaa ja leikkimään. Kuva: Tuomas Uusheimo.

Saarnatuolin kirjaliinassa ja kalkkiliinassa on veden aaltoja symboloimassa Jumalan sanaa, elämän vettä mutta myös kastetta. Alttarivaatteen profiilissa toistuu Jumalan kolme persoonaa, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tekstiilin kirjotussa pitsissä puunoksat, -lehdet ja silmut kietoutuvat yhteen. Kirjotut puunsyyt muodostavat polkuja, jotka ovat ihmisten pyhiinvaellusreittejä pitkin elämänpuuta. UUSISSA URUISSA ON PYHÄN LAURIN KIRKON VANHOJA PILLEJÄ Kirkkosalin parvella sijaitsevat urut on rakentanut Urkurakentamo Veikko Virtanen Oy. Soitin on suunniteltu nimenomaan Tikkurilan kirkkoon rakennuksen arkkitehtuuri huomioiden. Kirkon urut ovat aina uniikkeja soittimia. Tismalleen sa-

manlaista soitinta kuin Tikkurilan kirkossa on ei tulla näkemään missään muualla. Urkujen soinnillisena ja teknisen toteutuksen esikuvana on ollut 1800-luvun loppupuolen urut, joita urkurakentaja J. A. Zachariassen rakensi. Tikkurilan kirkon urut ovat tyylillisesti romanttiset, ulkonäöltään modernit. Urut sopivat erityisesti romanttisen ajan musiikin soittamiseen ja laulun säestykseen mutta taipuvat myös muunlaisen musiikin esittämiseen. Uruissa on 17 äänikertaa ja kaikkiaan 944 pilliä, joista kaksikymmentä on peräisin Pyhän Laurin kirkon vanhoista, puretuista Zachariassen-uruista. Urkujen modernin fasadin on suunnitellut urkurakentajaksi valmistunut ja arkkitehdiksi opiskeleva Caspar Åkerblom. Fasadissa voi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

151

Koko rakennuksen suunnittelun lähtökohtana on ollut tilojen monikäyttöisyys. Toisen kerroksen kerhotila palvelee monenlaisia ryhmiä, esimerkiksi rippikoulutapaamisia ja nuorten iltoja mutta myös aikuisten ryhmiä sekä lasten kerhoja. Kuva: Tuomas Uusheimo.

nähdä viittauksia Zachariassenin urkufasadeille ominaisesta tyylisuunnasta, uusgotiikasta. Rakennuksen viidennessä kerroksessa sijaitsee toisenlainen soitin, joka taipuu myös monenlaisen musiikin esittämiseen. Perinteisten kirkonkellojen sijaan Tikkurilan kirkossa on carillon eli tornikellopeli, jota soitetaan soittopöydän avulla käsin ja jaloin. Kellopelin eri sävelkorkeuksille viritetyillä kelloilla voidaan soittaa melkein minkälaista musiikkia tahansa, esimerkiksi joululauluja jouluaikaan. Tulevaisuudessa Tikkurilassa on mahdollista kuulla myös kellopelillä soitettavia konsertteja.

152

Kellopelin pääsuunnittelija ja -toteuttaja on vantaalainen kirkontorniteknikko Supavit Nummelin. Kellopelissä on yhteensä 31 eri kokoista kelloa, joista kevyin painaa vain noin 10 kiloa. Kellopelin painavin kello, A1-kello, on peräisin Tikkurilan vanhan kirkon kellotapulista. Kunnostamisen jälkeen se sai jatkaa elämäänsä uudessa kirkossa. Vanhan kellotapulin kelloista keskimmäinen, joka painaa noin 750 kiloa, matkasi Saksaan Harz-vuoriston tuntumaan, missä se jatkaa sointia Am Kurpark Zorgen kyläkirkon kellon parina. Tikkurilan kirkon vanhaa kelloa lukuun otta-

matta kellopelin kellot on valanut hollantilainen kellovalimo Koninklijke Eijsbouts Klokkengieterij. Tornikellopelejä on paljon Keski-Euroopassa, mutta suomalaisessa äänimaisemassa sellainen on erikoisuus. ERI TUNNELMAISET TILAT TAIPUVAT MONENLAISEEN KÄYTTÖÖN Koko rakennuksen suunnittelun lähtökohtana on ollut tilojen monikäyttöisyys. Kirkkosalissa hiljennytään ja järjestetään jumalanpalveluksia, mutta salin tulee taipua myös esimerkiksi yhteisöruokailujen ja isompien populaarimusiikin konserttien järjestämiseen. Rakennuksen ensimmäiseen kerrokseen sijoittuu kirkkosalin lisäksi yrittäjävetoinen kahvila, valmistuskeittiö, suuri aulatila sekä yhdessä vantaalaisten perheiden kanssa suunniteltu Pienten paikka, jonne lapset voivat tulla oman aikuisen kanssa viettämään aikaa ja leikkimään. Suuressa aulatilassa tullaan jatkossa järjestämään taidenäyttelyitä. Sisäpihan kirkkotarha tuo ympäri vuoden vehreän näkymän aulaan sekä osin myös kirkkosaliin. Uusi rakennus merkitsi myös uudenlaiseen työkulttuuriin siirtymistä. Rakennuksen neliöt on täytynyt saada tehokkaaseen käyttöön ja se on merkinnyt tilankäytön ja toiminnan uudelleen ajattelua.

Toisen kerroksen asiakastiloja varataan tarpeen mukaan diakonian vastaanottoja ja perheneuvonnan tapaamisia varten mutta myös vaikkapa kehityskeskusteluihin tai pieniin kokouksiin. Erillistä nuorisotilaa ei ole vaan toisen kerroksen kerhotila palvelee monenlaisia ryhmiä, esimerkiksi rippikoulutapaamisia ja nuorten iltoja mutta myös aikuisten ryhmiä sekä lasten kerhoja. Toimistotyöskentelyn tilat sijaitsevat pääosin kolmannessa ja neljännessä kerroksessa. Monitilatoimistossa ei ole omia työhuoneita, vaan tulevaisuudessa kulloistakin työtehtävää varten etsitään siihen sopiva tila. Työn tekemiseen löytyy esimerkiksi hiljaisia tiloja, vetäytymistiloja puheluita ja kahdenkeskisiä keskusteluja varten sekä yksilötyöskentelyn alueita. Tikkurilan seurakunnan kirkkoherra Janne Silvast on erittäin tyytyväinen uuden rakennuksen visuaaliseen ilmeeseen. Rouhea betonipinta, puu ja valo muodostavat kokonaisuuden, jossa on hyvä olla ja jossa sielu kokee tasapainoa ja harmoniaa. Silvast odottaa, että rakennuksessa sykkisi elämän syke ja erilaiset ihmiset voisivat kohdata siellä toisiaan. Kirkko on auki viikon jokaisena päivänä aamusta iltaan. Silvast toivoo, että elämänkaaren eri vaiheissa olevat ihmiset kokisivat kirkon ja tilat omikseen, löytäisivät sieltä paikan, jossa olla ja jonne haluaa tulla.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS: Lauri Leppänen 1986: Tikkurilan seurakuntakeskuksen rakentamisesta 30 vuotta. Teoksessa Jukka Hako (toim.) Helsingin pitäjä – Helsinge 1987. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys – Helsinge hembygdsförening ry. ja Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta. Liisa Väisänen 2011: Kristilliset symbolit – Ikkuna pyhään. Kirjapaja. Tikkurilan kirkon esite Tikkurilan taivaan alla -blogi: www.tikkurilantaivaanalla.blogspot.com

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

153

Ajan tasalla Vantaalla jo ainakin 571 vuotta

kirkkovantaalla.fi

Vantaa50

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

155

156

Vantaa50historiahanke tutkii kaupungin lähihistoriaa SARI AALTO & LAURA KOLBE

UUDENVUODENYÖNÄ, kun vuosiluvuksi vaihtui 1974, ilotulitukset valaisivat Vantaan taivaan. Entinen Helsingin maalaiskunta oli pari vuotta aiemmin muuttunut Vantaan kauppalaksi, mutta nyt Vantaasta tuli kaupunki. Uudenvuodenaattona järjestettiin Tikkurilassa, Myyrmäessä, Korsossa ja Hakunilassa kansanjuhlat, joissa oli reilut 30 000 juhlijaa. Juhlissa syötiin muun muassa ”Vantaan piirakoita” eli runsastäytteisiä lihapasteijoita, kuultiin musiikkia ja tanssittiin. Tunnelmapala Vantaan kaupungiksi tulon juhlasta on poimittu tekeillä olevasta, Vantaan 50-vuotishistorian käsikirjoituksesta. Vantaan kaupunki juhlii 50 vuotta kaupunkina vuonna 2024. Vantaan historiatoimikunta ja kaupunginmuseo käynnistivät hyvissä ajoin vuonna 2018 Vantaa50-historiahankkeen. Tärkeä osa hanketta on historiantutkimuksen tekeminen ja juhlakirjan kirjoittaminen Vantaan kaupunkitaipaleesta. Siinä tutkitaan aikaa, jolloin kaupungissa on muodostettu vantaalaista identiteettiä, suunniteltu kasvavan kaupungin rakennetta sekä rakennettu vantaalaisille asukkaille kotiseutua palveluineen.

Vas. Nuori ja hajanainen Vantaa kaipasi kipeästi lisää joukkoliikennettä. Kuvassa bussilinja 541 Asematiellä Tikkurilassa 1970–80-luvulla. Taustalla näkyy osa Vantaan kaupungintaloa. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

157

Kaupunginjohtaja Ritva Viljanen avaa runsaslukuisen yleisön edessä Vantaa50-hankkeeseen liittyvää Urbaani Vantaa -seminaaria. Seminaari järjestettiin 3.3.2020 kaupungintalon valtuustosalissa. Kuva: Antti Yrjönen/ Vantaan kaupunginmuseo.

Kuten suomalaiseen perinteeseen kuuluu, kaupungit, kunnat ja pitäjät ovat kirjoituttaneet historioitaan ahkerasti. Historia on tärkeä keino rakentaa identiteettiä ja yhteisöllistä omakuvaa. Näin on asianlaita myös Helsingin pitäjässä ja Vantaalla, jonka menneisyyttä on kartoitettu useamman teoksen ja historiallisen vuosikirjan voimalla. Kuten usein kaupunkihistoriassa, uusimmat ja usein kiinnostavimmat kerrostumat ovat jääneet ”historian” ulkopuolelle. Historiahankkeen alkuvaiheen vetäjä, museonjohtaja Leena Hiltula kääntyi professori Laura Kolben puoleen vuonna 2017 toiveella saada ”ammattimaisia, usean tutkijan laatimia kaupunkihistoriallisia tutkimustekstejä niin

158

kirjoitettuna, että tavallinen kansalainen jaksaa ne lukea”. Tavoitteeksi asetettiin komeasti kuvitettu juhlakirja. Lisäksi jo alkuvaiheessa hahmotettiin toimintamalli, johon kuului muutakin kuin historian tutkimusta ja arkistotyötä. Historiahankkeesta haluttiin osallistava ja avoin prosessi. Kattoteema eli vantaalaisuus laajemman tutkimuksen kohteena mahdollistaakin osallistavan otteen syventyä Vantaan historiaan ja identiteetteihin. Hankkeeseen kuuluu haastatteluja, seminaareja ja työpajoja sekä henkilökohtaisten muistojen ja kuvien keräämistä. Netin avulla voidaan tarinallistaa ja tuotteistaa historiaa laajempaan käyttöön. Van-

taa50-historiahanke näkyy kaupunginmuseon viestintäkanavilla ja sosiaalisessa mediassa tunnuksella #vantaa50. Itse historiantutkimuksessa lähtökohtana on ollut ajanmukainen kaupunkihistoriallinen tutkimus, jota tekevät ammattihistorioitsijat aikaisemman tradition mukaisesti. Tavoitteena on nähdä Vantaan historia osana laajempaa eurooppalaista ja suomalaista kehitystä. Vantaa on kiinnostava kontekstissaan. Jo heti alussa oli selvää, että Vantaan kaupungin tarina on osa Uudenmaan ja pääkaupunkiseudun sekä muun Suomen, Pohjoismaiden ja Euroopan kaupunkihistoriaa. Suomen 1960-luvun maaltamuutto toimii yhä synonyymina kaupungistumiselle. Vuosikymmen oli tärkeä, mutta kehitys oli varhaisempaa ja monisyisempää. Pitkällä 1900-luvulla kaupungistuminen oli murrosvoima, joka muutti perusteellisesti suomalaisen yhteiskunnan rakenteita. Helsingin pitäjä ja Vantaa tarjoavat kiinnostavan näkökulman siihen, että kaupungistuminen todellisuudessa tapahtui varsinaisten kaupunkien lähialueilla – maalaiskunnissa, kauppaloissa ja taajaväkisissä yhdyskunnissa. Vantaa on syntynyt maaseudun ja ruutukaavan välissä. Vantaan historiahankkeen kiinnostuksen kohteena on kaupungin nopea kehitys 1970-luvun alusta 2020-luvulle. 1960- ja 1970-lukujen aluerakentamissopimuksilla nousi uusia asuinalueita Vantaalle, jonne suuntautui voimakas muuttoliike kaikkialta Suomesta. Kaupunkia rakennettiin samaan aikaan hyvinvointivaltion kanssa. Kasvun vuosina kunta alkoi tuottaa yhä useampia palveluita asukkailleen. 1970-luvulla oli vietävä läpi muun muassa peruskoulu-uudistus ja rakennettava terveyskeskusjärjestelmä. Hajanainen kaupunki tarvitsi kipeästi lisää joukkoliikennettä. Sittemmin valtuusto pohti kulttuurin, liikunnan ja nuorisotoimen tiloja ja tarpeita, päiväkotien perustamisia sekä sairaalan rakentamista. Voimakas kasvu taittui 1990-luvun lamaan. Hyvinvointivaltion palvelut joutuivat uudelleen arvioitaviksi, mutta kunnan ydintehtävät säilyivät ja ovat säilyneet. Taloudelliset suhdanteet ovat vaihdelleet, samoin valtuuston kokoonpano ja poliittiset

suhteet. Uusia asuinalueita on noussut. Yksi asia on ainakin pysynyt, ja se on kaupungin kasvu. Vantaalle muutetaan edelleen muualta Suomesta, mutta yhä useammin myös ulkomailta. Vantaa50-historiahanke on kaupungin historiatoimikunnan projekti, jota koordinoidaan kaupunginmuseosta. Toimikunta on asettanut hankkeelle juhlakirjan toimituskunnan, joka toimii myös hankkeen valmistelijana. Toimituskunnan puheenjohtaja on professori Laura Kolbe Helsingin yliopistosta ja muita jäseniä ovat vantaalainen historiavaikuttaja FM Jukka Hako, Vantaan kaupunkisuunnittelujohtaja Tarja Laine sekä Vantaan kaupunginmuseosta päällikkö Marjo Poutanen ja arkeologi Andreas Koivisto. Hankkeen projektisihteerinä työskentelee FT Sari Aalto. Historiantutkimusta tekemään on palkattu kolme tutkijaa, jotka työskentelevät eripituisia jaksoja vuosina 2020– 2023. Vantaan lähihistoriaa tutkivat filosofian tohtorit Matti Hannikainen, Anitra Komulainen ja Eeva Kotioja. Vantaa50-historiahanke ehti järjestää kaksi yleisöseminaaria ennen kuin yleisötapahtumat jäivät koronapandemian takia tauolle. Toiveissa kuitenkin on, että keväällä 2022 järjestettäisiin seuraava seminaari, jossa kuultaisiin hankkeen tutkijoiden puheenvuoroja. Samoin vuonna 2022 toteutetaan Vantaalainen elämä -muistitietokeruu yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Mitä lähemmäs juhlavuotta edetään, sitä enemmän toimituskunta vie eteenpäin kehittelemiään ideoita. Tarkoituksena on tuottaa nettisisältöjä ja pyrkiä yhteistyöhön koulujen, kirjastojen ja työväenopistojen sekä vantaalaisten järjestöjen kanssa. Vantaalla historiainnostus on korkealla jo valmiiksi, ja toiveena on, että muistitiedon keruu ja tutkimuksen hyödyntäminen jatkuvat myös juhlavuoden jälkeen.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

159

Ravintolaan Vantaalle Nuoren kaupungin ravintolakulttuurin kehittyminen EEVA KOTIOJA

Olutlaseja ja -hanoja Ravintola Kultakaivoksessa. Ravintola Kultakaivos lopetti toimintansa maaliskuun lopussa 2011 ja Louhelan ostoskeskus purettiin samana vuonna. Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

160

JOHDANTO ”Ravintoloita, elokuvateattereita, kahviloita ei kaupungissa juuri ole. Ainakaan sellaisia, joihin kehtaisi jonkun viedä.”1 Helsingistä maalaiskunnan puolelle 1970-luvun alussa muuttanut kirjoittaja moitti syksyllä 1978 kirjoittamassaan tekstissä kovin sanoin tuoreen kaupungin ravintolaelämää. Kertojan mukaan hyviä ravintoloita ei maalaiskunnassa ollut, ja kaupungin kulttuuritarjonta rohkaisi asukkaita muutenkin pysymään tiiviisti kotiensa seinien sisäpuolella. ”Myönteistä Vantaalla asumisessa on, että perhesuhteet muodostuvat läheisiksi, kun lapset viihtyvät tekemisen puuttuessa tavallista paremmin kotipiirissä.”2 Tässä artikkelissa aion selvittää, pitikö paljasjalkaisen stadilaisen moittiva arvio Vantaan ravintolakentästä paikkaansa. Millaisia ravintoloita lähes 50-vuotiaassa kaupungissa on eri aikoina ollut? Miten suomalaisen ravintolakulttuurin muutokset heijastuivat Vantaaseen ja sen vähitellen muodostuneeseen kaupunki-identiteettiin? Siinä missä ravintolat fyysisinä paikkoina miellettiin vielä pitkään Suomessa paheiden pesiksi, ruoka ja ruokailu itsessään on aina ollut erityinen osa perheiden ja yhteisöjen yhteisiä kokemuksia. Ruoka luo muistoja ja yhdistää ihmisiä. Vantaan kaupungiksitulon juhlissakin, uutena vuotena 1974 tarjottiin tuoreille kaupunkilaisille syötävää, tilaisuutta varten suunniteltuja Vantaan piirakoita. Erityisen runsastäytteisiä lihapiirakoita oli varattu juhliin 30 000 kappaletta. Niiden lisäksi grilleissä ympäri kaupunkia käristyivät makkarat ja mehevät pihvit.3 RAVINTOLAELÄMÄN ALKUTAIVAL Suomalainen ravintolaelämä on kehittynyt kieltolain varjossa. Vuonna 1932 kumottu kieltolaki vapautti alkoholin myynnin ja anniskelun, mutta vain samaan aikaan perustetun Oy Alkoholiliike Ab:n tiukassa säännöstelyssä. Alkon monopolin tiukka, raittiuspolitiikkaan pohjautunut kontrolli jätti jälkensä ravintolakulttuuriin, joka oli Suomessa pitkään anniskeluvetoinen ja kontrolloitu. Suomessa ravintolat katsottiin aina 1960-luvulle

saakka eräänlaiseksi kansan tapakouluksi. Vaatteiden, käyttäytymisen ja seuran tuli olla oikeanlaista, jotta ravintolan ovet avautuivat. Jopa termi ’ravintola’ liittyi tiiviimmin alkoholin anniskeluun kuin ruokailuun. Se selittää ravintoloiden mainetta toisaalta ankaran jäykkinä tapakouluina, toisaalta syntisinä tanssipaikkoina. Muodollisten ravintoloiden sijaan kahvilat ja baarit sekä grillikioskit yleistyivät 1960-luvulla ruokailupaikkoina, erityisesti taajamissa ja valtaväylien varsilla. Liikennemyymälät olivat suosittuja ruokapaikkoja, joihin tultiin matkankin päästä. Riihimäellä, Hämeenlinnan väylän kupeessa toiminut liikenneasema Karavaani tarjosi viikonloppuisin perhelounasta, jonka ääreen matkattiin Helsingin maalaiskunnasta saakka.4 Helsingin maalaiskunnassa väki saattoi nauttia kahvia ja tukevia voileipiä esimerkiksi Grandin baarissa Tikkurilassa, Della-baarissa Korsossa sekä Kivistön baarissa, joka tarjosi erityisen hyvät leivonnaiset.5 Siinä missä baari tarkoittaa nykysuomessa nimenomaan alkoholin anniskeluun keskittynyttä liikettä, 1960-luvulla käsitteistö meni toisinpäin: ravintolat painottuivat anniskeluun, baarit olivat ruokailupaikkoja. Baarien lisäksi grillikioskien toiminta oli Vantaalla pitkään elinvoimaista. Hiekkaharjussa toiminut Grilli Sandis, Louhelan Nakkija Virvokekioski sekä Martinlaakson Allun Grilli tarjoilivat perinteisiä grilliannoksia, joskin valikoima eli vuosikymmenten trendien mukaisesti. Esimerkiksi hampurilaisten suosio kasvoi 1980-luvulla, ja Martinlaakson Grilli Granita tarjosi perinteisten purilaisten rinnalla muna-, juusto-, ananas- ja pekonihampurilaisia. Hampurilaisia olikin syytä tarjota, sillä Suomeen 1980-luvulla rantautunut pikaruokabuumi uhkasi jo nitistää perinteiset grillikioskit kokonaan.6 Suomalaisten elintason noustessa 1960-luvun lopulta lähtien nousi myös hotelli- ja ravintolamenojen osuus kotitalouksien kulutuksesta. Nousu oli kuitenkin huomattavan hidasta. Vielä 1960-luvulla suomalaiset kotitaloudet käyttivät alle neljä prosenttia tuloistaan hotelli- ja ravintolapalveluihin, eikä 1980-luvullakaan luku ollut kuin kuusi prosenttia. Luvut olivat pieniä suhteutettuna suo-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

161

Poliisit vantaalaisen grillikioskin autokaistalla 1980-luvulla. Kuva: Timo Simpanen/Vantaan kaupunginmuseo.

malaisten varallisuuden nousuun. Se antaa ymmärtää, että asenteet hotelli- ja ravintolasektoria kohtaan olivat kielteiset, eikä ulkona ruokailuun haluttu käyttää rahaa. Varoja käytettiin mieluummin muihin kulttuuri- ja vapaa-ajan palveluihin, minkä lisäksi korkeat asumismenot nielaisivat ison osan kotitalouksien tuloista.7 Ravintoloiden määrä kasvoi Suomessa hitaasti, mutta jatkuvasti, erityisesti 1969 anniskelulain muutoksen jälkeen. Tuhannen ravintolan raja rikkoutui Suomessa samana vuonna, ja 1970-luvulla ravintolasektorin kasvuvauhti kiihtyi. Vuonna 1977 Suomessa oli jo 1500 anniskeluravintolaa. Vantaan kaupungissa asiakkaita palveli tuolloin 19 anniskeluravintolaa, ja määrä pysyi samana 1980-luvun puoliväliin saakka.8 Baareja, kahviloita ja grillejä oli huomattavasti enemmän. Näistä valtaosa toimi siellä, missä liikkui eniten ihmisiä, eli käytännössä Myyrmäen ja Tikkurilan aluekeskuksissa.9 Vantaalaisten elintaso nousi 1980-luvun kuluessa, mikä näkyi myös haluna käyttää ravintolapalveluita. Vantaan ravintoloiden määrä kasvoi suorastaan räjähdysmäisesti vuosikymmenen lopulla, ravintolatoiminnan sääntelyn höllennyttyä. Vuosikymmenen lopulla kaupungissa oli jo 42 anniskeluravintolaa, eli niiden määrä yli kaksinkertaistui vain viidessä vuodessa. Sen si-

162

jaan aiemmin hyvin suosittujen keskiolutravintoloiden määrän kasvu pysähtyi kokonaan, kun ravintoloitsijoille tuli helpommaksi ja kannattavammaksi hakea laajempia anniskeluoikeuksia.10 ANKARAA TAPAKULTTUURIA Ravintolapolitiikka oli Suomessa 1930-luvulta alkaen hyvin tiukkaa: vahtimestari saattoi evätä sisäänpääsyn niin yksin liikkuvilta naisilta kuin kravatittomilta miehiltäkin, ja asiakkailta edellytettiin käyttäytymissääntöjen osaamista. Liiallinen päihtymys toi porttikiellon ja vei asiakkaan ravintolasta suoraan poliisin pahnoille. Tiukka ravintolapolitiikka löystyi vuosisadan edetessä, mutta vasta vuonna 1967 ravintoloiden ovet avattiin myös ilman herraseuraa liikkuville naisille. Vuosikymmenen lopulla uusi alkoholilaki ja keskioluen myynnin salliminen väljensivät edelleen ravintolapolitiikkaa. Silloisen Helsingin maalaiskunnan kannalta oli erityisen tärkeää, että uusi alkoholilaki mahdollisti anniskeluravintoloiden toiminnan myös maaseudulla.11 Vantaalaisten ravintoloiden historia alkaakin käytännössä 1960-luvun lopun uudesta alkoholilaista. Helsingin maalaiskunnassa oli kuitenkin jo ennen sitä alue, joka poikkesi tiukasta säännöstä: Helsingin lentoasema, jonne maalaiskuntia rajoit-

Helsingin lentoaseman matkustajaravintola 1950-luvulla. Kuva: Tmi Laatukuva/Suomen Ilmailumuseo.

tanut lainsäädäntö ei ulottunut. Vantaan ensimmäinen ravintola toimikin lentoasemalla, eikä sen palveluita rajattu vain lentomatkustajien käyttöön. Myös maalaiskunnan asukkaat saivat opetella tapakulttuuria varsin asiapitoisesti nimetyn Helsingin lentoaseman Ravintolan valkoisten pöytäliinojen keskellä.12 Ruskeasannassa, kiitoradan kupeessa kasvanut Tiina Österman muisteli lentokentän ravintolaa aikuisena: ”Lentoaseman päärakennuksessa toimi ravintola. Joskus äitini vei minut sinne sunnuntaipäivälliselle. Kävelimme sinne kiitoradan reunaa pitkin, siinähän oli hieno katsella koneiden nousua ja laskua! Ravintola oli HIENO! Valkoiset pöytäliinat ja tarjoilijoilla valkoiset paidat ja mustat hameet. Yhtään miestarjoilijaa en kyllä muista. Äitini oli hyvin tarkka käyttäytymisestä. Pöydässä istuttiin kauniisti ja syötiin siististi haarukalla ja veitsellä. En muista yhtään mitä ruokia söimme, mutta ilmeisesti tarjoilijat pitivät meistä, koska sain useasti keittiöstä jäätelöannoksen. Täällä minä sain ensimmäiset ravintolakokemukset ja käyttäytymismallin.”13

Myös ruokalistansa perusteella lentoaseman ravintola edusti varsin hienostunutta ruokakulttuuria, joka vei asiakkaansa lentokoneen siipien lailla maailmalle. Listaa päivitettiin tiuhaan, ja heinäkuussa 1969 ravintolassa saattoi nauttia a la carte -listalta perinteisen suomalaisen häränhäntäkeiton ja savusiian ohella ranskalaista sipulikeittoa, espanjalaista munakasta, havaijilaista Tluupihviä, sekä jälkiruuaksi jäätelöä New Yorkin tapaan. Arvokkaita lihoja, kuten naudan sisäfilettä, oli listalla runsaasti, mikä ei vastannut suomalaisten arkiruokailukokemusta 1960-luvulla. Lounaslista oli vaatimattomampi: viilin, kalalautasen ja lihaliemen ohella listalla oli forelleja, vasikanmunuaisia ja häränkieltä. Kansainvälisen asiakaskunnan palvelemiseksi menu painettiin viidellä kielellä.14 Östermanin kokemus valkoisista pöytäliinoista ja muodollisesti pukeutuneista tarjoilijoista kuvaa hyvin 1960-luvun ruokaravintoloiden maailmaa, samoin kuin lentoaseman ravintolan raaka-aineiltaan arvokas ja vaikutteiltaan ranskalainen ruokalista. Vuoteen 1971 saakka Suomessa jaettiin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

163

ravintolat hintaluokkiin, joiden perusteella nämä saivat anniskelukorvaukset. Korkeampien korvausten havittelu johti korkeatasoisempien ravintoloiden perustamiseen, ja suomalaisissa ravintoloissa suosittiin pitkään valkoisia pöytäliinoja, hopeaa, kristalleja, ankaria vahtimestareita ja tiukkoja pukukoodeja. Tämä lähetti selkeän viestin: ravintolat olivat hienoja paikkoja, joihin tavallisella kansalla ei ole asiaa. Hinnoittelujärjestelmä vapautui 1970-luvun puolivälissä, mikä johti vähitellen ravintolakulttuurin monipuolistumiseen. Tosin Alko sääteli edelleen voimakkaasti suomalaisen ravintolakentän kehittymistä, ja myös sen monipuolistuminen oli seurausta Alkon ohjauspolitiikasta.15 Monipuolistuminen näkyi Vantaallakin, kun kaupunkiin avattiin ensimmäinen pystybaari tammikuussa 1975. Simon Pub Simonkylän ostoskeskuksessa tarjosi lounasta ja olutta. Viihdykkeenä tarjolla oli biljardia ja muita pelejä. Saman vuoden helmikuussa aloitti Koivukylässä ruokaravintola Teräsvaari, joka tarjosi kotiruokalounasta, lautasannoksia ja rauhallisia kabinetteja yksityisempään ruokailuun. Yleistyneet pystybaarit, samoin kuin Teräsvaarin tapaiset, selkeästi ruokailuun painottuneet ravintolat kielivät ravintolakentän alkavasta muutoksesta. Todellinen ravintoloiden vapautuminen tapahtui kuitenkin vasta 1980-luvulla, kun ravintolaelinkeinon säännöstely loppui käytännössä kokonaan.16 Rentoudesta tuli pian myyntivaltti, sillä valkoisen pöytäliinan kammo eli monen suomalaisen sielussa. Tätä kammoa ravintolat pyrkivät parhaansa mukaan karkottamaan asiakkaidensa mielistä korostamalla mainonnassaan ravintoloiden mukavuutta ja erityisesti sopivuutta myös perheen pienemmille jäsenille. Tikkurilan ravintola Pormestari tarjosi jo vuonna 1975 vappulounasta koko perheelle, joskin vapun juhlinnan painopiste oli tuolloin tanssissa, ei ruokailussa. Vuonna 1984 ravintola Pingviini houkutteli asiakkaita hulppean katkarapupöydän ohella huolettomuudella: kravatin ja pikkutakin sai luvan kanssa jättää kotiin, ja asiakkaat olivat tervetulleita juuri sellaisina kuin olivat. Jäykistelystä luopuminen lisäsi ravintolassa

164

syömisen suosiota, ja suomalaisten elintason nousu teki 1980-luvusta ravintolakulttuurin kulta-ajan.17 EKSOOTTISIA HERKKUJA Ravintola Pingviinin kymmenen markan katkarapupöytä kertoi ruokakulttuurin muutoksesta. Matkustelun lisääntymisen myötä uudenlaiset makumaailmat saapuivat suomalaisten ravintoloiden ruokalistoille. Katkarapu, esimerkiksi katkarapucocktailina tai Ruotsin-laivojen tapaan kuorineen seisovasta pöydästä, oli 1980-luvun suosikkiraaka-aine. Toinen uutuus oli edullinen broileri, jota tarjottiin rapeina kananugetteina esimerkiksi Marjatan katukeittiössä Hiekkaharjussa.18 Uusien raaka-aineiden ohella myös mausteiden käyttö lisääntyi. Kaukomaiden eksotiikka pääsi lautasille Vantaallakin. Vuonna 1982 vappua juhlittiin jälleen ravintola Pormestarin vappulounaalla, jossa tarjolla oli kiinalaista lihapataa. Jälkiruuaksi nautittiin liköörissä marinoituja mandariinilohkoja ja kinuskikermaa. Eksoottisia hedelmiä käytettiin jälkiruokien ohella myös pääruuissa.19 Suomalaisten suosikkiruokia olivat jo 1960-luvun lopulta saakka liharuuat, minkä lentoasemankin ravintolan ruokalista osoitti. Ravintolaan mentiin useimmin syömään pihvi tai leike, monesti ranskalaisten perunoiden kanssa. Esimerkiksi Ravintola Martinralli Martinlaaksossa tarjosi asiakkailleen sunnuntailounaan, keiton ja salaattipöydän ohella monenlaisia leikkeitä ja pihvejä. Grillikahvio Punahilkka tarjosi venäläistä sipulipihviä ja lapsille spagettia jauhelihakastikkeella, Allun Grillillä pääsi herkuttelemaan Oskarin pihvillä. Se tarjottiin tankoparsan, katkarapujen ja tomaattisen kastikkeen kanssa. Naudanlihapihvi maustevoilla ja ranskalaisilla perunoilla oli Tikkurilan ravintola Chicissä suosittu annos.20 Myös hienompia lihoja oli 1980-luvun Vantaalla tarjolla. Ravintola Grandin Kulma tarjosi listallaan fasaania riistakastikkeessa, lisukkeenaan pieniä pyöreitä pariisinperunoita. Suomalaisravintolat ottivat yhä useammin vaikutteita ranskalaisista ravintoloista, ja korkeatasoisten ravintoloiden lautasannokset olivat usein näyttäviä. Tyypillistä oli asettaa valkoisen lautasen keskelle pääraaka-aine, liha tai

kala, ja tarjoilla kastike sen ympärillä tasaisena peilinä. Lisäkkeet tulivat omalla lisäkelautasellaan, jotta lautasen harmonia ei rikkoutuisi.21 Lisääntynyt etelänmatkailu kasvatti italialaisen ja espanjalaisen keittiön suosiota. Tikkurilassa sijainnut ravintola Bandolero mainosti asiakkailleen eteläeurooppalaista ruokaa ja tunnelmaa. Grandin Kulma puolestaan uudisti niin sisustuksensa kuin ruokalistansa syksyllä 1986, ja toi valikoimaansa espanjalaisen paellan ja zarzuelan, katalonialaisen kala- ja äyriäispadan. Jälkiruuaksi saattoi tilata espanjalaisen juustotortun.22 Ravintolakonseptin uudistaminen ei ollut epätavallista, sillä ravintolat tyypillisesti uusivat sisustuksensa ja jopa liikeideansa kokonaan muutaman vuoden välein. Tavoitteena oli pysyä mukana kiristyneessä kilpailussa ja trendien liikehdinnässä.23 TANSSIA, ESITYKSIÄ JA PERHELOUNAITA Vantaan ravintoloista korkeatasoisin oli Tikkurilassa toiminut ravintola Calypso, joka perustettiin 1960-luvun lopussa. Calypso oli tanssiravintola, jossa saattoi myös lounastaa seisovasta pöydästä ja maistella a la carte -listan herkkuja. Iltaisin ravintolan täyttivät elävän musiikin tahdissa tanssineet asiakkaat, ja pitkälle 1980-luvulle ravintolassa järjestettiin säännöllisesti eroottisia tanssiesityksiä. Tikkurilan virastotalossa sijainnut ravintola Pormestari oli maineeltaan Calypsoa rennompi, ja siellä järjestettiin myös elävän musiikin yhdistys Velmun sunnuntaisia klubi-iltoja. Hakunilan tanssiravintola Piilopaikka oli puolestaan erityisesti lähiseudun asukkaiden mieleen.24 Vantaalaisten yöravintoloiden kruunaamaton kuningas oli kuitenkin Vantaan vanhin ravintola, Louhelan ostoskeskukseen vuonna 1969 avattu Kultakaivos. Se houkutteli 1980-luvulla discokansaa kauempaakin Uudeltamaalta. Lounasta, päivällistä ja päivätanssejakin tarjonnut Kultakaivos oli arkisin lähialueen asukkaiden olohuone, mutta viikonloppuisin jonot olivat pitkät ja asiakkaita saapui Lohjaa myöden. Kultakaivoksessa esiintyivät Suomen kirkkaimmat tähdet.25 Kun ravintolakenttä monipuolistui, ääripäiden väliin tuli enemmän valikoimaa. Arkisten

grillikioskien ja hienojen iltaravintoloiden välimaastoon tuli yhä enemmän ruokaravintoloita, pystybaareja, lounaskahviloita, pubeja ja yöravintoloita. Ravintolassa ruokailu oli yleistynyt vähitellen 1970-luvun kuluessa, ja samalla ravintolavierailuista oli vähitellen tullut yhä useamman ihmisen arkipäivää. Merkittävä tekijä muutoksessa oli vuonna 1974 markkinoille tullut lounasseteli, joka madalsi monen työssäkäyvän kynnystä vierailla ravintolassa – ensin työlounaalla, ja sen myötä myös vapaa-ajalla. Työpäivien arkinen lounasruokailu teki monelle tavalliselle palkansaajalle selväksi, että ravintolat eivät olleet enää muodollisia tanssipaikkoja, vaan helposti lähestyttäviä ja viihtyisiä. Havukosken ravintola Teräsvaari mainosti itsepalvelulounasta jo alkuvuonna 1975, lounassetelin vasta rantauduttua Suomeen, ja myös Tikkurilassa toiminut iltaravintola Vankkuri uudisti toimintaansa ja aloitti arkilounaan tarjoilun keväällä 1975.26 Seuraavalla vuosikymmenellä linjastolounaat tulivat osaksi perinteisempienkin ravintoloiden, kuten ravintola Calypson, valikoimaa. Se osoitti ravintolan olleen muuntautumiskykyinen: lounasaikaan tarjolla oli kotiruokalounas, illalla tanssia ja kalliimpia lautasannoksia.27 Työpaikkalounaiden lisääntymisestä huolimatta ravintolaruokailun osuus kasvoi Suomessa hitaasti. Vuonna 1985 suomalaiset söivät noin 13 prosenttia aterioistaan kodin ulkopuolella, kun esimerkiksi Yhdysvalloissa luku oli samaan aikaan lähes 40 prosenttia.28 Yksi 1980-luvun suurista ravintolatrendeistä oli viikonloppujen rennot perhelounaat – koko perheen houkuttelu ravintolaan henki 1980-luvun perhekeskeisyyttä, mutta ilmensi myös ravintolakulttuurin perinpohjaista muuttumista. Aiemmin vain aikuisille suunnatut anniskelu- ja tanssiravintolat muuttuivat perheiden yhteisiksi ajanviettopaikoiksi, ja samalla ravintolassa ruokailusta tuli perheiden tapa juhlia tai viettää aikaa yhdessä. Ruokakulttuuri kulki keskieurooppalaisempaan suuntaan, ja koko ravintolan käsite muuttui laajemmaksi vuosikymmenen kuluessa. Esimerkiksi ravintola Pingviini uudisti sisustuksensa syksyllä 1985, lisäten saliinsa Intiimiksi ni-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

165

Zonta-naiset kuuntelevat pöydissään puhetta Calypso-ravintolassa vuonna 1980. Kuva: Anna-Liisa Nupponen/ Vantaan kaupunginmuseo.

metyn pehmeätunnelmaisen ruokailunurkkauksen. Intiimi sopi erityisen hyvin perhelounaille, joita ravintola mainostikin 50 markan hintaan. Lapset ruokailivat edullisemmin.29 Suositun Martina-ravintolaketjun tarjoilijoita ohjeistettiin huomioimaan erityisesti lapsiasiakkaat asiakaspalvelutyössään. Lapsille oli ravintoloissa tarjolla puuhanurkkia ja omia ruokalistoja, mikä madalsi perheasiakkaiden kynnystä lähteä ravintolaan ruokailemaan. Hyvä Ystävä -ketjun ravintolat antoivat lapsiasiakkaille jopa ilmapallon lähtiessä.30 Perhekeskeisyys näkyi ravintolakentän monipuolistumisessa, ja vuonna 1986 Vantaan alkoholitarkastajakin saattoi todeta kaupungin ravintoloiden tason nousseen ja hyvien ruokapaikkojen määrän lisääntyneen. Perinteisemmät ravintolat joutuivat uudistumaan pärjätäkseen lisääntyneessä kilpailussa, ja ruokalistatkin monipuolistuivat.31 Grandin Kulma houkutteli asiakkaita espan-

166

jalaisilla herkuilla, mutta 1980-luvun todellinen suursuosikki oli italialainen pizza ja yhä yleistyneet pizzeriat. Niitä löytyi Vantaaltakin useampi: Rekolassa toimi pizzeria Mon Ami, Jokiniemessä Italian tunnelmaa tarjosi Mamma Mia. Äitienpäiväksi 1985 Louhelassa avautui uudistunut Jehun grilli-pizzeria, joka tarjosi suosikkiruokia, pizzaa ja pihvejä.32 Koivukylässä pizzaa tarjosi myös perisuomalainen kahvila-ravintola Tuokkonen, jonka listalla oli pizzan ohella salaatteja ja pihvejä. Italialaishenkinen Ristorante Marizza Martinkeskuksessa tarjosi asiakkailleen myös pastaa, toista italialaisen keittiön ikisuosikkia.33 Pizza löi itsensä läpi suomalaisten suosikkiruokana niin perinpohjaisesti, että siitä tuli osa ketjuravintoloidenkin, kuten EKA-osuuskunnan supersuositun Martina-ketjun, valikoimaa. 1980-luvun kuluessa moni entinen keskiolutravintola muuttui Vantaallakin pizzaravintolaksi. Syitä pizzan

Yllä. Louhelan ostoskeskuksessa sijainnut ravintola Kultakaivos ja väkeä sen terassilla 1980-luvulla. Kuva: Ilppo Pohjola/Vantaan kaupunginmuseo. Oik. Menu, ravintola Kultakaivos, 22.6.1969. Kuva: Hotelli- ja ravintolamuseo.

ylivoimaiseen suosioon oli monia: suomalaisen piirakan italianserkku oli ruokalajina rento ja sopivan vaatimaton edelleen pöytäliinoja karsastaneille suomalaisille. Monipuoliset täytteet takasivat, että jokaiseen makuun löytyy sopivaa syötävää. Hintatietoisia suomalaisia viehätti myös, että pizzeriassa ruokailu oli suhteellisen edullista. Pizzerian merkitys suomalaisten ravintolaruokailua lisänneenä tekijänä oli huomattava. Edullinen pizza nousi Suomen suosituimmaksi ravintolaruuaksi lamavuonna 1994, joskin pihvi palasi ykkössijalle heti talouden hieman piristyttyä seuraavana vuonna.34

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

167

LÄHIÖIDEN OMAT OLOHUONEET Kortteliravintolat yleistyivät 1970-luvun kuluessa. Sitä ennen anniskelulupia oli myönnetty enemmän pääväylien varsille ja keskustaajamiin, eikä työväestön asuinalueille monesti ollut kannattanut edes hakea anniskelulupaa. Alkon negatiivinen suhde korttelikuppilaan oli tuulahdus menneiden vuosikymmenten raittiusliikkeestä, mutta lähiöiden ja niiden asukasmäärien kasvaessa yleinen mielipide muuttui. Lähiöt tarvitsivat palvelunsa – myös ravintolapalvelunsa, joiden tuli olla saavutettavia ja kotoisia.35 Korsossa Matintalo mainosti olevansa korsolaisten kotoisa olohuone, Koivukylässä samaa virkaa toimitti Klubi. Louhelassa Kultakaivos oli iltaisin suosittu tanssipaikka, mutta iltapäivisin erityisesti paikallisten asukkaiden kohtaamispaikka. Lähiöravintoloiden kanta-asiakkaat hitsautuivat usein tiiviisti yhteen, ja he harrastivat yhdessä muutakin kuin ravintolakäyntejä. Hakunilan ravintola Piilopaikka järjesti säännöllisesti 1980-luvun alusta alkaen jääpallo-ottelun kanta-asiakkaiden ja henkilökunnan kesken. Asiakkaiden joukkue Huru-ukot dominoi vuosikausia henkilökunnan Pilipalipoikia, joka vuonna 1989 sai viimein kauan kaipaamansa revanssin. Ottelun lopputulos ei kuitenkaan ollut tapahtuman merkityksellisintä sisältöä. ”Tästä illasta jää mieleen muutakin kuin krapula. On paljon ihmisiä, jotka juo yksikseen eivätkä paljon tutustu muihin ihmisiin. Pelin ja kilpailujen myötä voi tutustua toisiin ja löytää muunkinlaista hauskaa kuin vain juomisen,” kiteytti eräs Piilopaikan kanta-asiakas.36 VAKAVAMPIA AIKOJA Iloinen 1980-luku koki loppuunsa, kun 1990-luvun lama iski lekan tavoin ravintolaliiketoimintaan. Vantaalla suurtyöttömyys kosketti ensimmäisenä suhdanneherkkää rakennusalaa, samoin kuin laajalti työllistänyttä teollisuutta, ja ensimmäistä kertaa myös jatkuvasti kasvaneella ravintola-alalla jouduttiin irtisanomaan työntekijöitä. Erityisesti teollisuuden työpaikkojen menetys näkyi nopeasti myös ravintoloiden tilipusseissa.

168

Lamavuosina myös ravintolakeskusteluun palasi huoli kapakoiden turmelevasta vaikutuksesta, kun laman lamauttamien työttömien pelättiin kaatavan tilipussinsa keskiolutkuppiloissa kurkuistaan alas. Lamavuosien surullinen ”ravintolauutuus” oli soppakeittiöt, jotka jakoivat hernekeittoa ja muuta edullista ruokaa vähävaraisille kansalaisille. Niihin ei tultu huvin vuoksi.37 Raskaasta taloudellisesta tilanteesta huolimatta ravintolaliiketoiminta oli tullut Vantaalle jäädäkseen, ja piristyi nopeasti lamavuosien jälkeen. Vuonna 1992 voimaantullut ravintola-asetus oli merkittävästi edeltäjiään vapaamielisempi, sillä se poisti kokonaan ravintolaliiketoiminnan luvanvaraisuuden ja väljensi aukioloaikoja. Myös vuoden 1995 EU-jäsenyys toi ravintoloille uutta vapautta. Alkon monopoli ravintolaliiketoiminnan sääntelyssä purettiin kokonaan vuoden 1995 alkoholilain myötä, ja vastuu liiketoiminnan valvonnasta siirtyi Sosiaali- ja terveysministeriölle. Tämä oli ravintolakenttään vaikuttanut ideologinen muutos, joka siirsi ravintolat yhä selkeämmin pois anniskeluvetoisesta sääntelystä.38 Vantaalainen ravintolakenttä laajeni 1960-luvun lentoasemaravintolasta ja grillikioskeista parin vuosikymmenen kuluessa kuvaksi koko suomalaisesta ravintolamaailmasta. Ravintolakenttä on vastannut nopeasti kulttuurissa ja elintasossa tapahtuneisiin muutoksiin: tanssipaikoista tuli perheiden yhteisiä ruokapaikkoja, matkakuumetta lievitettiin espanjalaisten ja italialaisten herkkujen äärellä. Ravintoloiden monipuolistuminen vastasi erilaisten asiakasryhmien kysyntään, ja Vantaalta löytyi niin Grandin kulman valkoiset pöytäliinat liikelounaita varten kuin Punahilkan lastenlistat perheiden tarpeisiin. Monipuolistuminen teki ravintoloista kiinnostavia yhä useammalle ihmisryhmälle. Perheravintolat, tanssipaikat, lähiökuppilat ja pizzeriat sulautuivat osaksi vantaalaista kaupunkimaisemaa ja kuluttajakäyttäytymistä. Kotien lähellä olleet ravintolat ja kanta-asiakasidentiteetti tiivistivät monen vantaalaisen suhdetta sekä omaan naapurustoonsa että koko kaupunkiin.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet Vantaalainen elämä -keruu, Suomalaisen kirjallisuuden Seura Vantaan kaupungin tilastollinen vuosikirja 1977–1989 Kultakaivos, haastatteluaineisto, Vantaan kaupunginmuseo Verkkolähteet Restopedia.fi, Ravintolamuistot, http://restopedia.fi/ravintolamuistot/ seutulan-lentoaseman-ravintola/muistot/ensimmainen-ravintolakokemus (14.6.2021) Finna.fi, Suomen Ilmailumuseon kokoelma, https://ilmailumuseo.finna.fi/ Record/sim.M016-28988 (14.6.2021) Sanomalehtilähteet Helsingin Sanomat 1974 Helsingin seudun ympäristölehti 1967 Helsingin Seutu 1975 Etelä-Vantaa 1985 Vantaan Seutu 1982, 1984, 1986, 1987, 1989 Vantaan Sanomat 1994 Kirjallisuusluettelo Merja Sillanpää, 2002: Säännöstelty huvi. Suomalainen ravintola 1900-luvulla. Bibliotheca Historica 72. Suomalaisen kirjallisuuden seura, 113–213. Ano Sirppiniemi, 2001: Vantaan elävän musiikin yhdistys Velmu ry esimerkkinä rockyhdistystoiminnasta Suomessa. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto, 53–54 Mikko Savikko, 2020: Pitkää, pizzaa ja poutapilviä. Ekan hotelli- ja ravintolatoiminta 1983–1989. Rosebud, 107. Kehusmaa, Anu (toim.), 2014 Kasari! Suomalaisen ruokakulttuurin 80-luku. Hotelli- ja ravintolamuseo, 8–19. Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen: Vantaan historia 1946–1977.

Kasvua, yhteistyötä, hyvinvointia. Vantaan kaupunki, 385. Kirsti Ahlqvist & Marko Ylitalo, Kotitalouksien kulutus 1985–2006. Tilastokeskus, 2. Tilastokeskuksen julkaisut https://www.stat.fi/ajk/ tapahtumia/2009-06-08_kotitalouksien_kulutus_ahlqvist.pdf (14.6.2021) Loppuviitteet 1 SKS, Vantaalainen elämä, kertoja 68. 2 SKS, Vantaalainen elämä, kertoja 68. 3 Vantaa juhli 30 000 piirakalla, Helsingin Sanomat 2.1.1974. 4 Liikenneasema Karavaanin mainos, Helsingin ympäristölehti 3.11.1967. 5 Lähipalvelua. Helsingin ympäristölehti 20.10.1967. 6 Kehusmaa (toim.), 18–19 7 Sillanpää 2002, 136; Ahlqvist ja Ylitalo 2009, 2. 8 Vantaan kaupungin tilastollinen vuosikirja (VKTV) 1977, 48; VKTV 1985, 63; Sillanpää 2002, 143. 9 VKTV 1981, 60. 10 VKTV 1989, 70; Sillanpää 2002, 140. 11 Sillanpää 2002, 113. 12 Ahtiainen ja Tervonen 2003, 385. Lähipalvelua. Helsingin ympäristölehti 22.12.1967. 13 Hotelli- ja ravintolamuseo, restopedia.fi, Österman, Tiina: Ensimmäinen ravintolakokemus. Kirjoitettu 13.12.2014. 14 Suomen Ilmailumuseo, Menu, Helsingin lentoaseman ravintola. 15 Sillanpää 2002, 145. 16 Kehusmaa (toim.) 2014, 10; Pystybaari avattu Simonkylään. Helsingin Seutu 22.1.1975. 17 Ravintola Pormestarin mainos, Helsingin seutu 23.4.1975; Ravintola Pingviinin mainos, Vantaan Seutu 4.9.1984; Sillanpää 2002, 144. 18 Ravintola Pingviinin mainos, Vantaan Seutu 4.9.1984; Marjatan Katukeittiön mainos. Vantaan Seutu 16.4.1987 19 Mainos: Kiinalaista vappuhyvää. Vantaan Seutu 27.4.1982. 20 Ravintola Chicin mainos, Vantaan Seutu 27.4.1982; Grillikahvio Punahilkan mainos, Vantaan Seutu

8.3.1987; Allun grillin mainos, Etelä-Vantaa 6.2.1985; Martinrallin mainos, Etelä-Vantaa 23.3.1985; Sillanpää 2002, 133, 177. 21 Grandin Kulman mainos, Vantaan Seutu 13.9.1985; Kehusmaa (toim.) 2014, 8. 22 Grandin kulman mainos, Vantaan Seutu 9.9.1986; Bandoleron mainos, Vantaan Seutu 9.9.1986. 23 Sillanpää 2002, 208. 24 Sirppiniemi 2001, 53–54. 25 Vantaan kaupunginmuseo, AVarkisto, Pekka Ahosen ja Vuokko Sutelaisen haastattelut. 26 Ravintola Teräsvaarin mainos, Helsingin Seutu 21.2.1975; Ravintola Vankkurin mainos, Helsingin Seutu 14.3.1975. 27 Mainos: Calypson uusi linjastolounas. Vantaan Seutu 22.1.1982. 28 Sillanpää 2002, 178. 29 Ravintola Pingviinin mainos. Vantaan Seutu 13.9.1985. 30 Kehusmaa (toim.) 2014, 13; Savikko 2020, 107. 31 Alkoholitarkastaja: Ravintoloiden taso noussut Vantaalla. Vantaan Seutu 30.3.1986. 32 Jehun Grilli-Pizzerian mainos, Etelä-Vantaa 11.5.1985; Mamma Mian mainos. Vantaan Seutu 16.4.1987. 33 Ristorante Marizzan mainos, Etelä-Vantaa 24.4.1985; Tuokkosen mainos. Vantaan Seutu 16.4.1987 34 Sillanpää 2002, 213; Sillanpää 2002, 156. 35 Sillanpää 2002, 156. 36 Ravintolan väki voitti asiakkaansa. Vantaan Seutu 9.2.1989. 37 Antava Kauha jakoi joulupuuroa. Vantaan Sanomat 21.12.1994 38 Sillanpää 2002, 212

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

169

Ympäristönhoidon ratkaisut 37 vuoden kokemuksella

● J-Trading - Kuninkaantiellä vuodesta 1983 ●

Valikoimaamme kuuluvat niin urheilu- ja golfkenttien hoitokoneet, suurtehoruohonleikkurit, kiinteistötraktorit, lava-ajoneuvot, kadunlakaisukalusto, ympäristökalusteet, liikunta- ja leikkivälineet, kaikkea mitä tarvitset rakennetun ympäristön kalustamiseen ja hoitoon.

Lisätietoja: Oy J-Trading Ab Kuriiritie 15 01510 Vantaa p. 0207 458 600 f. 0207 458 650 www.j-trading.fi

JT169x220.indd 1

8.10.2018 11:57:34

Vantaan ja Helsingin pitäjän maisemissa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

171

Vantaa-Seura perustettiin ajan hengessä JUKKA HAKO

172

VANTAA-SEURAN PERUSTAMISTA ja toiminnan vaiheita on käsitelty useissa Helsingin pitäjä -julkaisuissa vuosien varrella, kun yhdistys on täyttänyt pyöreitä vuosia. Myös yhdistyksen julkaisun – Helsingin pitäjän – vaiheista on kirjoitettu erillisartikkeleita. Kun yhdistys täytti 50 vuotta syksyllä 2011, yhdistys julkaisi toiminnastaan laajan juhlakirjan Rakkaudesta pitäjään. Aiemmissa kirjoituksissa on varsin tarkkaan selvitetty yhdistyksen syntyvaiheet, joilla oli yhteys ajatukseen perustaa kotiseutumuseo silloiseen Helsingin maalaiskuntaan. Kunta oli hyvin aktiivinen yhdistyksen perustamisessa. Vähemmälle huomiolle on jäänyt suomalaisen kotiseutuliikkeen kehitys ja sen kuvaus yhdistyksen perustamisen aikoihin. Tässä artikkelissa valotetaan suomalaisen kotiseutuliikkeen historiaa ja millaiseksi se oli kehittynyt 1960-luvun alussa, jolloin nykyinen Vantaa-Seura perustettiin. KOTISEUTULIIKKEEN ENSI ASKELEET Suomen ensimmäinen kotiseutuyhdistys perustettiin Lohjalle vuonna 1894 nimellä Lohjan Kotiseutututkimuksen ystävät. Sen johtohahmoa Robert Boldtia voidaan pitää suomalaisen kotiseututyön isänä. Kotiseutututkimuksella oli vahva aatteellinen pohja, joka liittyi 1800-luvun lopun poliittisiin tapahtumiin. Venäjä kiristi otettaan suurvaltansa reuna-alueilla ja pyrki asteittain murentamaan Suomen autonomiaa osana keisarikuntaa. Kotiseutututkimuksen uskottiin omalta osaltaan vahvistavan isänmaallisuutta. Valtakunnallinen Suomen Kotiseutututkimuksen Keskusvaliokunta syntyi vuonna 1908. Sen julkaisema Kotiseutulehti alkoi ilmestyä heti seuraavana vuonna. Alkuvaiheen järjestötoiminnassa korostui voimakkaasti kotiseutututkimus. Vuosina 1914–1916 ilmestyi toimijoiden avuksi ja tueksi kaksiosainen Kotiseutututkimuksen opas.

Vas. Yhdistys on järjestänyt Helsingin pitäjän kirkonkylän myllyllä ohjelmallisia yhteislaulu- ja esiintymistilaisuuksia elokuusta 1976 lähtien. Kansantanssiesitykset ovat aina kiinnostaneet yleisöä. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

173

Vantaa-Seura perustettiin nimellä Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys 15. päivänä lokakuuta 1961. Kuva: Vantaa-Seuran arkisto.

174

Keskusvaliokunnan perustajien väistyttyä valiokunnan toiminta hiipui vähitellen, mutta samalla kotiseututyön kenttä monipuolistui. 1920-luvulla syntyi Suomen Museoliitto sekä Paikallishistoriallinen toimisto koordinoimaan kotiseutututkimusta. Keskusvaliokunnan työtä ryhtyi jatkamaan vuonna 1938 perustettu Talonpoikaiskulttuurisäätiö, joka otti myös Kotiseutu-lehden kustannettavakseen. Säätiön työn painopiste oli kansatieteellisen ja historiallisen tutkimuksen tukemisessa. Keskeisiä vaikuttajia säätiössä olivat Kustaa Vilkuna ja Esko Aaltonen. Kotiseututyö järjestöissä oli ennen sotia kuitenkin hyvin paikallista, eivätkä toimijat olleet paljon tekemisissä keskenään ja tehneet yhteistyötä. Valtakunnalliselle järjestölle ei vielä nähty tarvetta. LAAJENEVA JÄRJESTÖKENTTÄ Suuri muutos kotiseututyön järjestökentässä tapahtui heti toisen maailmansodan jälkeen. Useat valtakunnalliset järjestöt joutuivat välirauhansopimuksen nojalla lopettamaan toimintansa. Monet järjestöaktiivit etsivät uusia toiminnan mahdollisuuksia. Yhdeksi kanavaksi tarjoutui laajentuva kotiseutuliike, joka lähtökohdiltaan tarjosi väylän isänmaalliselle kotiseuturakkaudelle ilman poliittisia rasitteita. Suomen kotiseutuliikettä vuosina 1945–2000 tutkinut Harri Turunen on laskenut, että vuoden 1944 lopulla Suomessa toimi noin 110 suomenkielistä museo- tai kotiseutuyhdistystä. Perustamisten tahti kiihtyi siten, että kymmenen seuraavan vuoden aikana perustettiin noin uutta 200 kotiseutuyhdistystä. Valtaosa uusista kotiseutuyhdistyksistä syntyi maaseudulle. Taajamiin ja suuriin kaupunkeihin niitä syntyi myös, mutta iso osa niistä oli erilaisia kotipaikkaseuroja, joiden jäsenet olivat sotien jälkeen asettuneet uusille asuinsijoille joko sisäisen muuttoliikkeen tai siirtokarjalaisuuden myötä. Helsinkiin perustettiin muun muassa Helsingin Eteläpohjalaiset, Helsingin Kotkalaiset, Helsingin Lappeenranta-Seura, Helsingin Tampere-Seura ja Helsingin Uukuniemeläiset. Helsingissä oli myös

Antrea-Seuran kotipaikka. Antrea oli luovutetun Karjalan alueelle jäänyt pitäjä. Oma lukunsa oli siirtokarjalaisten järjestötoiminta. Valtakunnallinen Karjalan Liitto syntyi jo välirauhan aikana huhtikuussa 1940. Valtakunnallista liittoa tarvittiin yhdistämään eri puolille maata perustetut Karjala-seurat. Niitä oli vuonna 1949 jo 318, joista Uudellamaalla 30. Karjala-seuroissa oli vahva kotiseutuhenki, joka kattoi koko maakunnan kussakin yhdistyksessä. Ne yhdistivät kaikkia karjalaisia uusilla asuinsijoilla. Helsingin maalaiskuntaan perustettiin sotien jälkeen Tikkurilan Karjalaiset ry. VALTAKUNNALLINEN LIITTO SYNTYY Valtakunnallisen kotiseutuorganisaation perustaminen koettiin 1940-luvun lopulla jo välttämättömäksi. Sitä ajoi vahvasti edellä mainittu Talonpoikaiskulttuurisäätiö. Valtakunnallinen Suomen Kotiseutuliitto perustettiin toukokuussa 1949 kotiseutuväen valtakunnallisten neuvottelupäivien yhteydessä. Ensi metreillä liiton jäsenmäärä kasvoi verkkaisesti. Perustamisvuonna jäseniä oli 13 ja vuotta myöhemmin kymmenen enemmän. Kotiseutupäivien järjestäminen otettiin heti liiton tavoitteeksi. Ne järjestettiin vuonna 1950 Raumalla. Liitto otti tehtäväkseen myös Kotiseutu-lehden kustantamisen. Helsingin maalaiskunnassa ei 1950-luvulla toiminut suomenkielisiä kotiseutuyhdistyksiä. Ruotsinkielinen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge oli perustettu jo vuonna 1914. Keimolan kylään syntyi vuonna 1948 Käinby hembygdsförening, joka hankki toimitilakseen Bykullan, joka oli entinen koulurakennus. Helsinkiin oli perustettu Käpylä-Seura vuonna 1940 ja esimerkiksi Töölö-Seura vuonna 1958. Kumpaakaan ei kuitenkaan löydy kotiseutuyhdistysten luettelosta 1950–1960-lukujen taitteessa. Luettelo yhdistyksistä julkaistiin vuonna 1960 ilmestyneessä kirjassa Kotiseututyö tänään. Siinä oli n. 380 yhdistystä. Suomen Kotiseutuliiton jäsenmäärä ei kasvanut samassa tahdissa kuin perustettujen yhdistysten määrä. Vuonna 1955 jäsenmäärä oli 90 ja

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

175

Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Tauno Markkula. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Yhdistyksen ensimmäinen varapuheenjohtaja Oskar Liljestrand. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

1960-luvun puolivälissä noin 200. Liitto piti kuitenkin yhteyttä noin 450 kotiseutuyhdistykseen. Kaupunginosayhdistysten tulo mukaan kotiseututyön valtakunnalliseen toimintaan oli vasta edessäpäin. Helsinki-Seura kuitenkin löytyy edellä mainitulta listalta. Samoin Tampere-Seura ja Turku-Seura. Espoo oli mukana kotiseutulautakuntansa kautta. SIVISTYSTYÖLAUTAKUNTA KIINNOSTUU KOTISEUTUTYÖSTÄ Helsingin maalaiskunnan perustettiin vuonna 1951 sivistystyölautakunta, jonka tehtävänä oli kunnanvaltuuston myöntämän määrärahan turvin jakaa avustuksia eri järjestöille. 1950-luvun lopulla sivistystyölautakunta alkoi kiinnittää huomiota myös kotiseutu- ja museotyöhön. Niinpä vuoden 1959 joulukuussa pidetyssä kotiseutujuhlassa Midgårdissa lautakunta järjesti museoesineistä näyttelyn. Paikallinen museotoiminta vilkastui Suomessa 1950-luvulla sekä kuntien että perustettujen kotiseutuyhdistysten yhteistyönä. Nopeasti kasvavan Helsingin maa-

176

laiskunnan herääminen museoasiaan oli linjassa koko maan kehityksen kanssa. Seuraavana vuonna lautakunta suositti määrärahaa kirkkoaukiolla olevan viljamakasiinin muuttamiseksi kotiseutumuseoksi. Sivistystyölautakunnan puheenjohtajaksi tuli vuonna 1960 opettaja Tauno Markkula. Puheenjohtaja kutsui kuntalaisia kaupungintalon ravintolaan sunnuntaina 20. marraskuuta 1960 keskustelemaan kotiseutumuseon aikaansaamisesta Helsingin maalaiskuntaan. Tilaisuus kiinnosti kuntalaisia, sillä paikalle oli saapunut 27 henkilöä, jotka edustivat kotiseutumuseon perustamisesta kiinnostuneita järjestöjä tai olivat yksityisiä asianharrastajia. Tilaisuuden ensisijaisena tarkoituksena oli tehdä esitys kotiseutumuseon sijoittamiseksi Kirkonkylässä olevaan toiseen viljamakasiiniin. Ajatuksena oli esittää lautakunnalle vuosiksi 1960–1961 kotiseututyön tukemiseen varattuja määrärahaoja tähän tarkoitukseen. Maalaiskunta oli vahvasti hankkeessa mukana, sillä kokouksen sihteerinä toimi kunnantoimiston toimistosihteeri Risto Valkama.

Yhdistyksen ensimmäisissä säännöissä hyödynnettiin Suomen Kotiseutuliiton mallisääntöjä. Kuva: Vantaa-Seuran arkisto.

Kunnanvaltuutettu, maanviljelijä Oskar Liljestrand teki kokoukselle ehdotuksen, että kotiseutumuseota koskevat toimenpiteet annettaisiin Helsinge-Tusby Ungdomsförbund rf:lle, koska järjestö oli tehnyt jo useiden vuosien aikana mm. valmistavaa työtä museon hyväksi keräämällä ja tallentamalla vanhoja esineitä. Kun kokous oli kunnallisen lautakunnan kokoon kutsuma, tuntui suomenkielisistä osanottajista siltä, että museoasia Liljestrandin ehdotuksen mukaan jäisi kokonaan ruotsinkielisten hoidettavaksi. Niinpä tarkastaja Niilo Sjögren teki vastaehdotuksen, että museoasiaa edistämään perustettaisiin kotiseutu- ja museoyhdistys ja että museo tulisi toimimaan säätiöpohjalta niin, että myös kunta olisi edustettuna säätiön hallituksessa. Koska museoasiaan oli tullut uusia ehdotuksia, kokous valitsi toimikunnan valmistelemaan sääntöehdotusta perustettavalle kotiseutu- ja museoyhdistykselle. Valmistelevaan toimikuntaa nimettiin Tauno Markkula kokoonkutsujaksi ja jäseniksi Hjördis Allén, Eino von Bell, Veikko Jussila ja Niilo Sjögren. Molemmat kieliryhmät olivat tasa-

puolisesti edustettuina. Valmisteleva toimikunta aloitteesta pidettiin sunnuntaina 22. tammikuuta 1961 kunnantalon ravintolassa kokous, jossa keskusteltiin mahdollisen Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistyksen perustamisesta. Tällä kertaa paikalle saapui 15 henkilöä. Puheenjohtaja toimi Tauno Markkula ja sihteerinä Niilo Sjögren. Periaatteessa kaikki oli nimeä myöten valmista yhdistyksen perustamiseksi, mutta kokous päätti ottaa vielä aikalisän. Sääntöehdotusta ei hyväksytty, koska näytti siltä, että paikalla ei ollut riittävästi eri tahojen edustajia. Pöytäkirjaan kirjoitettiin, että uusi kokous kutsutaan koolle noin kuukauden kuluttua. KOTISEUTUYHDISTYS SYNTYI KUNNAN TUELLA Aikaa kului kuitenkin enemmän ja perustavaa kokousta saatiin odottaa seuraavaan syksyyn asti. Toisen kerran kunnantalon ravintolassa kokoonnuttiin sivistystyölautakunnan aloitteesta sunnuntaina 15. lokakuuta 1961. Toimikunta oli ottanut yhteyttä Suomen Kotiseutuliittoon ja saanut

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

177

käyttöönsä mallisäännöt. Sääntöehdotus oli nyt valmis kokouksen hyväksyttäväksi edellyttäen, että kokouksessa perustetaan varsinainen yhdistys. Asiat oli nyt niin hyvin valmisteltu, että kokous päätti perustaa yhdistyksen, jonka nimeksi tuli Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys – Helsinge hembygds- och museiförening r.y. Läsnä oli 17 henkilöä, joiden nimet on julkaistu aiemmissa kirjoituksissa. Puheenjohtajana toimi Tauno Markkula ja sihteerinä Risto Valkama. Osanottajalistan mukaan edustettuina olivat muun muassa Partiotuki ry, Helsingin maalaiskunnan opettajayhdistys, Tikkurilan yhteiskoulu ja Tikkurilan Nuorisoseura. Hyväksyttyjen sääntöjen mukaan yhdistyksen tarkoituksena oli muun muassa tallentaa pitäjän menneisyyttä, suojella toimialueen luontoa, kulttuurimuistoja ja herättää paikkakunnalla harrastusta seudun entisyyttä ja erikoisluonnetta kohtaan. Tarkoitustaan yhdistyksen tuli toteuttaa toimeenpanemalla pitäjälle ominaisten historiallisten ja kansatieteellisten ilmiöiden tutkimuksia, järjestämällä niitä koskevaa aineistoa seudun menneisyyttä kuvastavaksi museoksi, toimeenpanemalla asiaa koskevia esitelmätilaisuuksia, retkeilyjä ja kotiseutujuhlia sekä julkaisemalla kirjoituksia. Yhdistyksen johtokuntaan kuului sääntöjen mukaan yhdeksän jäsentä. Perustavassa kokouksessa johtokuntaan esitettiin kaikkiaan 12 henkilön valintaa. Kokouksen oli siis äänestettävä, ensimmäisen ja toistaiseksi ainoan kerran yhdistyksen historiassa. Hyväksyttyjä äänestyslippuja annettiin 16. Äänestyksen perusteella johtokuntaan valittiin opettaja Veikko Jussila (15 ääntä), pastori Jaakko Saralehto (15), maanviljelijä Oskar Liljestrand (15), tarkastaja Niilo Sjögren (15), opettaja Tauno Markkula (13), opettaja Lauri Leppänen (11), konttoristi Hjalmar Lönnqvist (10), maanviljelijä Einari Laakso (9) ja rehtori Eero Tolamo (8). Kokoonkutsujaksi valittiin Veikko Jussila. Johtokuntaa evästettiin monin tavoin. Koska kaikki johtokuntaan valitut olivat miehiä, katsoi kokous, että ”yhdistyksen tulisi pyrkiä kokoamaan kaikki käytettävissä olevat voimat, eritoten

178

myös naispuolista väestöä tulisi saada toimintaan mukaan”. Lisäksi ”vuosittain tulisi pyrkiä järjestämään eri piirejä yhdistävä kotiseutujuhla, josta aikaa myöten voitaisiin kehittää perinteellinen yhteisen perhejuhlan tapainen kokoava tilaisuus, jossa mm. yhdistyksen muutoin suorittaman valistustyön ohella voitaisiin kunnan kasvavan nuorison kuntatietoutta syventää lisäksi historian ym. luentojen muodossa”. Edelleen evästettiin, että yhdistyksen tulisi pitää yhteyttä maalaiskunnan historiateosta laativaan toimikuntaan. Lisäksi olisi ”otettava huomioon vanhojen rakennusten ym. nähtävyyksien tallettaminen valokuva-arkistoon sekä tulisi yhdistyksen edesauttaa kunnan vaakuna-aiheisten kudonnaisten ym. kunnalle tunnusomaisten esineiden ja koristeiden valmistusta ja tallettamista”. Järjestäytymiskokouksessaan 19. lokakuuta 1961 johtokunta valitsi keskuudestaan puheenjohtajaksi Tauno Markkulan, varapuheenjohtajaksi Oskar Liljestrandin, sihteeriksi Lauri Leppäsen ja rahastonhoitajaksi Niilo Sjögrenin. KOTISEUTUMUSEO VILJAMAKASIINIIN Valittua johtokuntaa evästettiin jo aiemmin vireillä olleella museosäätiöhankkeella. Johtokunnan tulisi tehdä yhteistyötä Helsinge–Tusby Ungdomsförbund r.f.:n (HTU) kanssa ja pyrkiä saamaan ehdotus museosäätiön perustamisesta kunnan ja seurakuntien päättäville elimille. Jo yhdistyksen perustamisen yhteydessä valmistelava toimikunta oli lähettänyt tiedustelun ja sääntöluonnoksen HTU:lle josko yhdistys voisi liittyä uuden perustettavan kotiseutuyhdistyksen jäseneksi. Tutkittuaan sääntöehdotusta HTU totesi vastauksessaan, että sillä ei ole omien sääntöjensä mukaan mahdollisuutta liittyä uuden yhdistyksen jäseneksi. Sen sijaan hallitus tervehti ilolla ajatusta muodostaa museosäätiö, jossa kunta, kirkko, kotiseutuyhdistys ja Helsinge-Tusby Ungdomsförbund muodostaisivat säätiön rungon. Kotiseutu- ja museoyhdistys siis syntyi kunnan vahvasti tukemana ajatuksena saada kotiseutumuseo perustetuksi Helsingin maalaiskuntaan. Sääntöjen mukaankin museotoiminta kuului yh-

Yhdistyksen 5-vuotisjuhlien yhteydessä muistettiin myös edesmenneitä sukupolvia Helsingin pitäjän kirkonkylän hautausmaalla. Seppeleenlaskuun valmistautumassa keskellä Oskar Liljestrand, Verna Suovankoski ja Veikko Jussila. Laulajien joukossa eturivissä ensimmäinen vasemmalta kirkkoherra Kaj Leander, toinen vasemmalta sihteeri Lauri Leppänen. Kuva: Vantaa-Seuran kuva-arkisto.

distyksen tehtäviin. Todellisuudessa kotiseutumuseo syntyi ilman kotiseutuyhdistystä HTU:n omin voimin. Käytännössä kotiseutuyhdistys suuntasi voimansa alusta alkaen muihin toimintamuotoihin. Museosäätiötä ei myöskään 1960-luvulla perustettu. Muinaistieteellisen toimikunnan valvonnan alla makasiinissa tehtiin tarvittavat muutokset ja museo vihittiin syyskuussa 1963. Museon aikaansaamisessa tärkeimpänä henkilönä oli Oskar Liljestrand, joka vuonna 1966 sai pitäjänneuvoksen arvonimen. AJAN HENGESSÄ Vuonna 1960 ilmestyi Mitä–Missä–Milloin-tietokirjojen sarjassa jo edellä mainittu Veikko Ant-

tilan kirjoittama Kotiseututyö tänään. Kotiseutuyhdistyksen tuli Anttilan mukaan panostaa rakennusperinteen säilyttämiseen, museoiden ylläpitämiseen, muistitiedon keräämiseen, valokuvaamiseen, kotiseutuarkistojen perustamiseen, julkaisutoimintaan, kotiseutujuhlien järjestämiseen ja kotiseutumatkailuun. Lisäksi tuli edistää luonnonsuojelua ja maisemanhoitoa sekä nostaa esiin kotiseudun merkkipaikkoja. Vantaa-Seuran perustavan kokouksen evästykset ja johtokunnan alkuvuosien pöytäkirjat lukemalla havaitsee nopeasti, että kaikki edellä kuvatut tavoitteet ja toimintamuodot olivat esillä yhdistyksen toiminnassa. Näyttää ilmeiseltä, että johtokunnan avainhenkilöt ovat tunteneet kirjan sisällön, joka oli eräänlainen suositus kotiseutu-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

179

Yhdistyksen ensimmäinen sihteeri ja vahva kotiseutuvaikuttaja Lauri Leppänen. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

työn painopisteiksi. Linjaukset näkyivät myös yhdistyksen säännöissä, koska niiden pohja oli saatu Suomen Kotiseutuliitolta. Rohkenen arvella, että yhdistyksen alkuvuosien ohjelmallisuus oli vahvasti sihteeri Lauri Leppäsen ohjaamaa. Niin vahvasti toiminta pyöri sihteerin aktiivisuuden ja ajan hengen seuraamisen varassa. Leppänen oli jo ennen yhdistyksen perustamista ollut aktiivisesti kehittämässä kotiseutuopetuksen oppimateriaalia yhdessä opettajakollegansa Viljo Holopaisen kanssa. Vuonna 1956 syntyi valokuvarainojen kokoelma ja vuonna 1960 ensimmäinen kotiseutuopetuksen oppikirja Helsingin maalaiskunta – Vantaajoen vauras pitäjä. Sittemmin Leppänen käsikirjoitti Helsingin maalaiskunnan ensimmäisen kotiseutuelokuvan, ryhtyi toimittamaan yhdistyksen kautta Helsingin pitäjä – Helsinge -julkaisua ja toimitti kunnan ensimmäisen kuvateoksen. Kotiseutuopetuksen oppikirja sai myös jatko-osan. Helsingin maalaiskunnan kotiseutuväki ankkuroitui yhdistyksen perustamisen myötä vahvasti valtakunnallisen kotiseututyön tavoitteisiin. Suomen Kotiseutuliiton jäseneksi yhdistys liittyi vuonna 1964, jolloin kotiseutuyhdistyksen jäsenmäärä oli noussut yli sadan.

180

MONIPUOLISTUVA TOIMINTA Vantaa-Seuran 60-vuotinen taival on ollut menestys. Yhdistys on vuosikymmenten aikana monipuolistanut asteittain toimintaansa ja uskaltanut myös tarttua uusiin haasteisiin. Toiminnan ensimmäisten vuosien aikana 1960-luvulla aloitettiin jo edellä mainitun Helsingin pitäjä – Helsinge -julkaisun toimittaminen vuonna 1963. Yhdistys järjesti ensimmäisen kotiseutujuhlan jo loppuvuonna 1961. Ensimmäiset kotiseuturetket puolestaan tehtiin vuonna 1964. 1970-luvulla aloitettiin Kirkonkylän myllyllä yhteislauluiltojen järjestäminen. 1980-luvulla aloitettiin perinteentallennus ja yhdistys palkkasi ensimmäisen osa-aikaisen työntekijän. 1990-luvulla avautui yhteistyössä viiden muun järjestön kanssa Kotiseututalo Påkas Kuninkaalassa. 2000-luvulla yhdistys jatkoi Vantaan Opaskerhon aloittamaa Kirkonkylän kävelykierrosten perinnettä aina ennen kesäkeskiviikon myllyiltaa. Lisäksi yhdistys vaihtoi nimensä Vantaa-Seuraksi, minkä myötä jäsenmäärän kasvattaminen sai uutta vauhtia. 2010-luvulla yhdistys vuokrasi Vantaan kaupungilta Övre Nybackan, josta kehittyi monipuolinen kotiseututapahtumien keskus, ennen kuin koronapandemia pakotti keskeyttämään toiminnan.

Yhdistys aloitti edelleen jatkuvan julkaisutoiminnan vuonna 1963, jolloin ilmestyi ensimmäinen Helsingin pitäjä -julkaisu. Julkaisun on aina ollut kaksikielinen. Ensimmäisestä lehdestä otettiin aivan erillinen painos ruotsiksi. Kuvat: Vantaa-Seuran arkisto.

Yhdistys järjesti alkuvuosina kotiseutujuhlia lähes vuosittain eri puolilla kuntaa. Syksyllä 1972 juhlaa vietettiin Veromiehen kansakoulussa 19.11.1972. Esiintymässä oli Tikkurilan orkesteriyhdistys kapellimestarinaan Veikko Huuskonen. Kuva: Anna-Liisa Nupponen, Vantaa-Seuran kuva-arkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

181

Vantaa-Seura valittiin Suomen 100-vuotisjuhlavuonna 2017 vuoden Kotiseutuyhdistykseksi. Palkintoa olivat Vantaa-Seuran puolesta vastaanottamassa (vas.) toiminnanjohtaja Riina Koivisto, kulttuurituottaja Karoliina Junno-Huikari, puheenjohtaja Andreas Koivisto, varapuheenjohtaja Kati Tyystjärvi sekä johtokunnan jäsenet Marika Stam ja Tuomas Suihkonen. Kuva: Vantaa-Seuran arkisto.

Yhdistys on viime vuosina monipuolistanut opastoimintaa. Uutta ovat esimerkiksi kaupunkikävelyt yhteistyössä Visit Vantaan kanssa. Kirkonkylän opastuksiin on lisätty uusia teemoja. Vantaan aikuisopiston kanssa on järjestetty Vantaan historiaan liittyviä luentosarjoja. Perinteisistä toimintamuodoista kotiseutujuhlien järjestäminen ei yhdistyksen omia vuosijuhlia lukuun ottamatta ole tällä hetkellä osa VantaaSeuran toimintaa. Tilalle on tullut uudenlaisia tapahtumia, kuten Kirkonkylässä järjestettävä

182

elokuinen Helsingan keskiaikapäivä, jossa VantaaSeura on yksi keskeisistä järjestäjistä. Ansioistaan kotiseututyössä Suomen Kotiseutuliitto valitsi Vantaa-Seuran vuoden 2017 kotiseutuyhdistykseksi. Palkintoperusteluissa liitto kiitti yhdistystä monipuolisesta ja tasokkaasta toiminnassa, jossa on otettu huomioon eri-ikäiset ja eritaustaiset vantaalaiset. Jäsenmäärä on noussut yli 500:n. Vantaa-Seura elää vahvasti ajan hengessä, kuten silloinkin, kun yhdistys perustettiin.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Veikko Anttila 1960: Kotiseututyö tänään. Otava, Keuruu. Jukka Hako 1983: Kotiseutulehdestä vuosikirjaksi. Teoksessa Helsingin pitäjä – Helsinge 1983. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ry ja Vantaan kulttuurilautakunta, Paino Polar, s. 150–155. Jukka Hako 2011: Vantaa-Seura syntyi kaupungin historian murroskohdassa. Teoksessa Helsingin pitäjä – Helsinge 2012. Vantaa-Seura ry, Porvoo, s. 8–19. Jukka Hako (toim.) 2011: Rakkaudesta pitäjään. Vantaa-Seura-Vandasällskapet ry 1961–2011. Vantaa-Seura ry, Porvoo. Jukka Hako 2013: Kotiseutulehdestä vuosikirjaksi. Helsingin pitäjä 50 vuotta. Teoksessa Helsingin pitäjä –Helsinge 2014. Vantaa-Seura ry, Porvoo, s. 54–68. Lauri Leppänen 1976: Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistyksen 15-vuotishistoriikki. Teoksessa Helsingin pitäjä 1976. Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys ry, Vantaa, s. 5–8. Lauri Leppänen 2001: Museohanke poiki kotiseutuyhdistyksen. Teoksessa Helsingin pitäjä – Helsinge 2002. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ry, Vantaa, s. 166–172. Harri Turunen 2004: Suomalainen kotiseutuliike 1945–2000. SKS, Pieksämäki.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

183

184

Mitä tapahtuu Salkolan talolle? AMANDA ESKOLA

SALSKEIDEN MÄNTYJEN KATVEESSA, lammen rantaan viettävässä rinteessä seisoo vanha omakotitalo. Se on iso, kuutiomainen ja kaksikerroksinen. Julkisivuja peittävät vaalean harmaat mineriittilevyt ja kattoa punainen pelti. Kadun puolella on yksi sisäänkäynti, talon pohjoissivulla toinen. Ympärillä levittäytyy tilava, osin metsäinen tontti jonka eteläreunassa on leveä, puuton ja ruohon peittämä alue: entinen kasvimaa. Lammen rannassa on pitkä punamullattu vajarakennus ja yläpihalla pienempi, kaatumaisillaan oleva autotalli. Nyt ollaan Simonkylän Möskärissä. Mäntymetsikkö talon ympärillä kertoo Vantaan ainoan harjun, Hiekkaharjun päättyvän näille kulmille. Talo on Salkolan talona tunnettu asuinrakennus, joka on pystytetty harjun kupeeseen vuonna 1938. Lampi talon alapuolella on eteläinen kahdesta Hiirilammesta, jotka ovat syntyneet savennoston seurauksena. Alueelta kauan sitten kadonnut tiilitehdas käytti savea raakaaineenaan. Lammet sijaitsevat harjun ja vastapäisten kallioiden välisessä notkelmassa, jonka pohjasavi muistuttaa tänne ulottuneesta merenlahdesta. Savenottokohtaan on kohonnut pohjavettä, ja sitä on pulpunnut myös ylempänä sijaitsevan pohjoisen Hiirilammen rantalähteistä. Paikka on luonnonkaunis ja houkuttelee siksi runsaasti ulkoilijoita kaikkina vuodenaikoina. Ylälampea kiertävältä kävelyreitiltä pääsee sisemmäksi metsään, pururadalle sekä läheisen pellon ympäri johtavalle reitille. Ylälammen pohjoispään lähettyvillä kohoaa korkea Möskärin mäki. Siinä kohtaa oli ennen vanhaan Kuusimäki, joka hupeni soranoton myötä. Se palautettiin 1970-luvulla rakentamalla paikalle tekomäki. Hiljattain mäen rinteeseen tehtiin laelle johtavat portaat. Lumitalvina Möskärin mäki palvelee huimana pulkkamäkenä, metsä- ja peltoreitit latuina. Ennen vanhaan täällä saattoi myös luistella lampien jäällä.1 Moni on kertonut uineensa lapsena lammissa.

Vas. Salkolan talo etelän suunnalta. Edessä Nokkostie, entinen Sireniuksentie. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

185

Kartta Möskärin alueesta. Karttapohja Vantaan karttapalvelu 2021.

MIKÄ PAIKKA ON MÖSKÄRI? Nimi Möskäri ei ole kovin tunnettu Vantaalla, ja se on vasta hiljattain virallistettu. Vanhemmat taksikuskit osaavat kyllä suunnistaa Hiirilammille, jos kertoo osoitteeksi Möskärin. Paikannimi juontaa ruotsinkielisestä talon nimestä Mösskärr, joka esiintyy myös muodossa Mösskärret tai Möskär. Nimi on käännetty aikoinaan Hiirisuoksi ruotsin kielen hiiri-sanan monikon ’möss’ mukaisesti. Hiirisuo-nimistöä jatkavat nykyiset Hiiriharjunpuisto sekä Hiiripolku, jonka varrella Salkolan talo sijaitsee. Mösskärr-nimellä ei kuitenkaan ole tosiasiassa tekemistä hiirien kanssa. Simonkylän

186

omakotiyhdistyksen perusteellisesta historiikista Puronvarren tarinoita käy ilmi, että nimen alkuosa viittaa alueella kasvaneeseen suovehkaan. Kasvin nimi on ruotsiksi ’missne’, sen murteellinen muoto on ’möss’.2 Mösskärr on siis suomeksi Vehkasuo. Tosin paikan nimikkoeläin voisi hyvinkin olla hiiri, niin yleinen se Möskärissä on. Mösskärr-talon pihapiiri sijaitsi aikoinaan Hiiripolulta pari sataa metriä länteen, nykyisen Kallioimarteenrinne 2:n kohdalla. Sinne johti koivukuja Kielotien, nykyisen Leinikkitien suunnasta.3 Mösskärr oli alun perin Tikkurilan Bäckbystä lohkaistu torppa. Torpan asuinrakennus oli pystytet-

Leipomomestari ja Möskärin tiiliruukin patruuna K.M. Brondinin rakennuttama ”Brondan” kahvilan talo EteläEsplanadilla. Kuva: Eric Sundström 1910-luku, Helsingin kaupunginmuseo/Finna.

ty vuonna 1880.4 Erik Söderling kertoo Tikkurilan tilojen historiikissaan, että Bäckbyn omistaja, leipurimestari K.M. Brondin myi tilansa vuonna 1890. Tällöin hän piti kuitenkin itsellään siihen kuuluvan Mösskärret-nimisen torpan. Se oli vuokrattu torppari Grönbergille, ja siellä sijaitsi Brondinin omistama tiilitehdas.5 Emme kuitenkaan tiedä, toimiko tehdas vielä vuonna 1890 vai oliko se jo lopetettu. Emme liioin tiedä, missä kohtaa Mösskärrin maita tiilitehdas tarkalleen sijaitsi. BRONDININ TEHTAILUA Karl Magnus Brondin (1848–1919) oli Viipurista

kotoisin ja muutti kolmikymppisenä Helsinkiin. Hän oli monipuolinen yrittäjä ja kovapintaisen kapitalistin maineessa. Brondin oli pääkaupungin huomattavimpia työnantajia, ja leipomoyrittäjänä Ekbergin ja Fazerin veroinen. Hän omisti 1800-luvun lopussa Helsingissä kolme leipomoa, joissa oli yhteensä 80–100 työntekijää. Brondinin konditoriakahvila sijaitsi EteläEsplanadin ja Korkeavuorenkadun kulmatalossa. Hän oli ostanut vaatimattoman puutalon vuonna 1876. Siihen hän perusti Helsingin ensimmäisen höyryvoimalla toimivan leipomon vuonna 1890 – juuri samana vuonna kun hän

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

187

luopui Bäckbyn tilastaan mutta irrotti kaupasta Mösskärretin.6 Brondin rakennutti vanhan kahvilatalonsa paikalle komean kolmikerroksisen kivitalon 1910-luvulla. Siinä toimineesta uudesta Brondinin kahvilasta tuli 1920–1930-luvuilla taiteilijoiden suosima ”Bronda”. Legendaarinen kahvila toimi aina vuoteen 1949, jolloin firma meni konkurssiin. Vielä 1960-luvulla ”Brondan vintillä” kokoontui kuvataiteilijoita, kunnes talo purettiin, ja paikalle kohosi nykyinen korkea liikerakennus. Brondin omisti siis leipomo-kahvilansa lisäksi tiilitehtaan Helsingin maalaiskunnassa. Vantaan kaupunginmuseossa on talletettuna kolme lehtileikettä, joiden aiheena on kyseinen Mösskärrin tiiliruukki. Vanhimmassa, Päivälehden leikkeessä vuodelta 1894 ilmoitetaan huutokaupasta, jossa aiotaan myydä 52 hehtaarin kokoinen Mösskärret-niminen maapalsta, siihen kuuluvat ”torpanrakennukset” sekä tiilitehdas, jossa on kolme polttouunia, tarpeelliset ”tukki”- eli hirsiladot, ja liuta muita rakennuksia, joista yksi on asuintalo. Sekä torpassa että tiilitehtaan työntekijän asunnossa on ilmoituksen mukaan tupa ja kamari. ”Hyvä sa-

ven ja hiekan saanti on paikalla”, mainitaan lisäksi. Näin vihjataan, että tiilitehtaan toimintaa olisi mahdollista jatkaa.7 Saman käsityksen saa Uuden Suomettaren ilmoituksesta seuraavana vuonna. Se on otsikoitu Tiilitehdas vuokrattavana: ”Mösskärrin tiilitehdas Helsingin pitäjässä… annetaan vuokralle täksi vuodeksi, ynnä ainekset noin 400.000 tiiltä varten.”8 Vuotta myöhemmin 1896 torppa joutui Brondinin konkurssipesän haltuun. Vuonna 1898 siihen kuuluneet neljä palstaa osti Brondinin vaimo, rouva W.S. Brondin.9 Kolmas lehtileike on peräisin Suomalaisesta Wirallisesta Lehdestä vuodelta 1902. Siinä tiedotetaan pakkohuutokaupasta, jonka kohteena on ”…leipurimestarinvaimo Wilhelmina Sofia Brondinille kuuluva Mösskärret-niminen, 4 palstannetta käsittävä maa-alue laajuudeltaan 52,145 hehtaaria sekä siinä olevat rakennukset ja laitokset Helsingin pitäjän Tikkurilan kylässä…” Velkojia kehotetaan ilmoittautumaan määräajan kuluessa Helsingin kihlakunnan Kruununvoudinkonttorissa.10 ”Laitokset” viittaa mitä ilmeisimmin tiilitehtaaseen. MÖSKÄRIN TIILITEHTAAN LYHYT HISTORIA Bäckbyn Mösskärret-torppa lienee perustettu vuonna 1880. Jossakin vaiheessa on virinnyt ajatus perustaa sinne tiilitehdas, koska alueelta löytyi tiilien raaka-aineita: soistuneesta notkelmasta savea ja viereisestä harjusta hiekkaa. Torpan viljely on ehkä ollut toissijainen elinkeino, sillä suurin osa Mösskärretin maa-alasta oli metsää.11 Brondinin tilanhoito ja tiilitehdas on kuitenkin voinut jäädä hänen ekspansiivisen leipomotoimintansa jalkoihin. Myös tiiliruukkien välinen kilpailu lienee ollut kovaa. Helsingin maalaiskuntaan perustettiin 1800-luvulla lukuisia tiilitehtaita erityisesti

Vas. Ilmoitus Uusi Suometar-lehdessä 12.4.1895. Mösskärrin tiilitehdas taisteli pitkään hengissäpysymisestä. Lehtileike: Vantaan kaupunginmuseo.

188

Mösskärrin päärakennus alarinteen puolelta vuonna 1938. Vanha osa on korotettu joitakin vuosia aiemmin oikealla erottuvan saliosan tasolle, ja räystäälle on lisätty kattoikkunoiden rivi. Kuva: Katarina Sireniuksen kokoelma.

kasvavan pääkaupungin tarpeisiin. Kolme niistä toimi vuosisadan lopulla Tikkurilassa: Brondinin ruukin lisäksi siellä tupruttivat Hahlin ja Montellin tehtaat.12 Perimätieto kertoo, että Tikkurilan asemarakennuksen tiilet olisi tuottanut suurelta osin viereisen Hertaksen tilan tiilitehdas.13 Suomen maatilat -kirjan mukaan Brondinin tehdas lopetti jo vuonna 1890.14 Sen jälkeen seurasi siis lehti-ilmoitusten valaisemia epäonnisia elvytysyrityksiä joidenkin vuosien ajan. Internetistä löytyy Tiilitehdasperinne.com-sivu, johon on koottu tietoja suomalaisista tiilitehtaista. Sen mukaan Mösskärr Tegelbruk olisi perustettu vasta vuonna 1890 ja toiminut vuosina 1891–1911. Sivulla ei kuitenkaan ole mitään selostusta tai lähdetietoja. Kyseessä saattaa olla Bäckbyssä Mösskärrin tehtaan jälkeen toiminut tiiliruukki. Savenottokaivanto, uunit ja ruukki sijaitsivat Bäckbyn taloa vastapäätä Keravanjoen etelärannalla. Hyvälaatuisen saven innoittamana Bäckbyhyn perustettiin Tikkurilan kaakelitehdas vuonna 1911.15

SIRENIUSTEN MÖSKÄRI Tarina kertoo, että Mösskärrin isäntä Gösta Brondin sai surmansa sisällissodan aikana.16 Hän lienee ollut leipurimestari-tiilitehtailijan poika. Hänen jälkeensä tilan omistajiksi tulivat espoolaiset Emil ja Olga Sirenius (os. Björkholm) vuonna 1918. Heidän hallussaan Mösskärr kukoisti itsenäisenä maatilana. Suomen maatilat -kirjan ilmestyessä vuonna 1931 tilan pinta-ala oli 100 hehtaaria, josta peltoa oli 40 ja metsää 50 hehtaaria. Tiilinavetassa oli tilat 21 lehmälle ja viidelle hevoselle, lisäksi oli neljä sikaa ja 30 kanaa. Tulonsa Sireniusten tila sai maidosta, viljasta, perunoista ja rehuista, joita myytiin Tikkurilaan ja Helsinkiin. Tilan mailla oli myös osana harjua hiekkakuoppa, josta Sirenius myi rakennushiekkaa pääkaupunkiin.17 Mösskärrin päärakennusta oli ilmeisesti laajennettu tyypilliseksi parituvaksi jo ennen Sireniuksia. Vuonna 1929 he lisäsivät talon eteläpäähän korkean saliosan. Hieman myöhemmin vanhan osan katto korotettiin salin tasolle, ja ullakolle ra-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

189

Mösskärrin monimuotoinen päärakennus ylärinteen puolelta. Kuvassa on päiväys 19.7.1938. Sireniuksia on kokoontunut talolle ilmeisesti heittämään sille hyvästit. Mäen taakse oli jo valmistunut Emil ja Olga Sireniuksen uusi kotitalo, Dalsvik I. Kuva: Katarina Sireniuksen kokoelma.

kennettiin asuinhuoneita koreine kattoikkunoineen. Sisääntulopuolella oli lopulta kolme ovea, joka viittaa siihen, että talossa oli useampia asukkaita.18 Vajaat kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 1938 Emil Sirenius myi mahtavan tilansa. Sen osti Einar Grönberg, jonka isoisä oli ollut Mösskärrissä torpparina vuosisadan vaihteessa. Grönberg perusti nyt tilalle suuren sikalan, jonka hän omisti 1960-luvun alkuun asti. Simonkylä oli vielä toisen maailmansodan jälkeenkin kuuluisa monista sikaloistaan.19 GRÖNBERGIN MÖSKÄRI Einar Grönbergin sikala sijaitsi lähellä nykyistä Leinikkitien ja Sananjalantien risteystä. Sikojen ulkokarsinat Grönberg rakensi läheisen hiekka-

190

kuopan pohjalle. Paikallisille omakotiasukkaille jäi mieleen sikalan haju ja kärpäset. He ostivat silti maitonsa 1960-luvun alkuun asti Grönbergin tilalta. Lapset saivat usein hakea maitotonkan päärakennuksen eteisestä, joka oli melko pieni – olisiko se ollut Mösskärr-torpan alkuperäinen porstua? Joskus eteisen pöydältä sai ottaa mukaansa myös kokonaisen täytekakun. Fazerin Vaaralan tehtailta toimitettiin Grönbergille sianruuaksi ylijäämäkakkuja, joita riitti jaettavaksi myös Möskärin asukkaille. Einar Grönbergin tilanpito päättyi, kun hän myi maansa Helsingin maalaiskunnalle 1960-luvun lopulla. Naapurit huomasivat, että sikalan vieressä ammottavaa hiekkakuoppaa alettiin vähitellen täyttää. Kuorma-auto toisensa perään kär-

Vastavalmistunut Dalsvik 1 juhannuksena 1938. Talon nurkalla seisoo parivuotias Harry Ingberg, joka on tullut käymään mummolassa. Alun perin talossa oli siis tasakatto ja valkoinen rappaus, funkistyylin tyypilliset tunnusmerkit. Kuva: Harry Ingbergin kokoelma.

räsi kaatopaikkajätettä ja savimaata monttuun. Näin syntyi ylempi Hiiriharjunpuisto, jossa on tänä päivänä pallokenttä, leikkipaikka ja kauniit kukkaistutukset. Mösskärrin tarina päättyi lopullisesti, kun hiekkakuopan länsi- ja pohjoispuolelle kohosi Simonsillan asuinalue vuosina 1967– 1969.20 URBAANI HUVILA METSÄN KESKELLÄ Mutta palataan vielä Sireniuksiin. Myytyään Mösskärrin Grönbergille vuonna 1938 Emil ja Olga Sirenius muuttivat Hiirilammen rannalle. Sinne he olivat omalle maalleen pystyttäneet uudisrakennuksen. Talo sai nimen Dalsvik 1, vasta paljon myöhemmin lähitienoon väki alkoi kutsua sitä Salkolan taloksi. Uusi kaksikerroksinen ja ta-

sakattoinen, vaaleaksi rapattu funkistalo on ollut valmistuttuaan varmasti suuri ihmetyksen aihe seudulla. Talon ympärillä oli paljasta, eikä lähistöllä ollut mitään muita taloja. Lampien ympäristö oli tuolloin lähes erämaata. Mikä sai maanviljelijän rakentamaan maalaiskunnan syrjäkylälle, metsän keskelle kaupunkilaispalatsin ajan muotityyliin? Ehkäpä Sireniuksella oli rakennusalan tuttavia ja kiinnostusta arkkitehtuuriin rakennushiekan myynnin johdosta. Sysäys tai konkreettiset piirustukset ovat voineet tulla myös perhepiiristä: poika John Sirenius rakensi Talkootielle saman tyyppisen funkistalon samana vuonna 1938. Siihen tuli kauppa, jota hän oli pitänyt muutaman vuoden naapuritalossa. John Sireniuksen rakentama talo on vielä olemas-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

191

sa osoitteessa Talkootie 17, mutta siihen on lisätty kolmas kerros ja sen myötä mansardikatto.21 Isän rakentama Dalsvik I on paremmin säilynyt kuin pojan kauppatalo. Dalsvik 1 on selvästi ammattimaisten, arkkitehdin tai rakennusmestarin piirustusten mukaan toteutettu. Mutta sen sijaan että olisi yksilöllisen, tälle paikalle laaditun suunnitelman tulosta, rakennus vaikuttaa pikemminkin tyyppitalolta. Arkkitehdit laativat tyyppitalosuunnitelmia paljonkin 1930-luvulla. Varhaisia funkistaloja tutkinut arkkitehti Jarmo Saari ei ole kuitenkaan yrityksistään huolimatta löytänyt Salkolan talolle suunnittelijaa tai tyyppipiirustuksia.22 LAMMEN TALOT LIITTYVÄT TOISIINSA Dalsvik I on syvärunkoinen ja siinä on kaksi lähes identtistä, noin 70 neliön asuntoa päällekkäin. Kummassakin on keittiö, palvelijan huone,

Olga ja Emil Sirenius uuden talonsa pihalla. He olivat tänne muuttaessaan kuusissakymmenissä. Sitä ennen he olivat hoitaneet kahta maatilaa, ensin Espoon Röylässä jossa heillä oli kauppa, sitten Helsingin maalaiskunnan Tikkurilan kylän Mösskärrissä. Jälkimmäisen isäntäparina he toimivat vuosina 1918–1938. Kuva: Katarina Sireniuksen kokoelma.

192

ruokahuone, olohuone ja makuuhuone. Sireniukset asuivat itse alakerrassa vuoteen 1948, jolloin Olga Sirenius kuoli. Yläkerrassa asui vuokralla isäntäväen kanssa samanaikaisesti Hermann ja Larissa Kues lapsineen. Rakennusinsinööri Kues (1900–1989) oli muuttanut 1930-luvun alussa Saksan Hannoverista Suomeen ja avioitunut täällä suomalais-venäläisen Larissa Kamaroffin kanssa. Kues osallistui vuonna 1933 keinosilkkitehtaan perustamiseen Helsinkiin sekä seuraavana vuonna valmistuneen tehtaan uudisrakennuksen suunnitteluun Tikkurilassa. Hermann Kues toimi Tikkurilan Silkin rakennuspäällikkönä ja värjäämön esimiehenä eläkkeelle lähtöönsä, 1960-luvun puoliväliin asti. Sodan aikana Dalsvikissa asui muiden lisäksi Sireniusten tytär poikansa kanssa. Talon kellarissa on kaksi järeää kattokoukkua muistona sota-ajasta, jolloin niissä riiputettiin sian ruhoja. Lisäksi liiterin päätyhuoneeseen valettiin sementtilattia ja -kaukalo elävää sikaa varten. Talo on ilmeisesti pysynyt ruuissa Grönbergin ystävällisellä avustuksella. Sodan jälkeen siellä on nähty dramaattinen esitys, kun Liittoutuneiden valvontakomission miehet marssivat yläkertaan. Saksalaisen Kuesin kaikki omaisuus takavarikoitiin, perhe sai pitää vain sängyt ja päällä olleet vaatteensa. Hermann Kues oli etukäteen evästänyt venäjänkielentaitoista vaimoaan: ”Sinä pidät sitten suusi kiinni, muuten ne vievät sinutkin!” Larissa Kues noudatti neuvoa, ja pelasti lisäksi nenäliinaan kietomansa korut. Dalsvikin lampinäkymän on täytynyt kiehtoa Kuesin pariskuntaa, sillä he ostivat Sireniukselta maapalan vastarannalta. Kauppa järjestyi Tikkurilan Silkin avulla: tuohon aikaan ei ollut tavatonta, että työnantaja lainasi rahat työntekijänsä asuntokauppaan. Kuesit rakennuttivat kallioiselle, sankan metsän peittämälle tontilleen edustavan, vaaleaksi rapatun tiilitalon joka valmistui vuonna 1949. Rakennus on nyttemmin suojeltu, perusteena on sen historiallinen arvo osana Silkkitehtaan historiaa. Talon omistavat nykyisin Hermann Kuesin jälkeläiset neljännessä polvessa. He ovat kehittäneet tonttia avoimeksi ja puutarhamaiseksi.23

Hermann Kuesin talo valmistui Dalsvik I:ä vastapäätä vuonna 1949. Valokuva: Amanda Eskola 2021. HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

193

Dalsvik 2, viimeinen kolmesta Emil Sireniuksen kotitalosta Möskärissä valmistui vuonna 1950. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

Vaimonsa kuoltua vuonna 1948 Emil Sirenius avioitui jo samana vuonna itseään huomattavasti nuoremman Tyyne Salmin kanssa. Kuesien tavoin myös Emil ja Tyyne Sirenius siirtyivät lammen vastarannalle. Sirenius myi Dalsvik I:n Helsingin maalaiskunnalle ja rakennutti uuden, pienemmän kodin. Vuonna 1950 valmistuneesta talosta tuli Dalsvik 2. Toisin kuin funkisluomuksessa, tässä talossa oli lautaverhous ja harjakatto.24 Perinne taisi lopulta voittaa puolelleen vanhenevan miehen, tai ajankohtainen rintamamiestalo tuntui muuten vain oikealta ratkaisulta. Dalsvik 2 oli alun perin vaalea, mutta nykyisin se on punamullan värinen. Talon ikkunat on uusittu matkan varrella pikkuruutuisiksi – oikea punahilkan tupa, joka luo lämmintä loistettaan lammen alanurkalla, kallion kyljessä.

194

MUISTOJA EEMELISTÄ Lähistön asukkaat tunsivat persoonallisen Emil Sireniuksen ”Eemelinä”. Hän oli hyvä tuttava monien, erityisesti Mösskärrin ostaneen Einar Grönbergin kanssa. Sikafarmari Grönberg saattoi hurauttaa tilaltaan mäen yli Eemelin luo hienolla Ford Consulillaan. Eemeli kuoli 91-vuotiaana vuonna 1969, Tyyne Sirenius asusti Dalsvik 2:ssa 1990-luvulle asti. Hän oli uskovainen, ja hänellä oli yhteyksiä uskonlahkoon, jonka toimipaikka oli Lahdessa. Lahkon kokousteltta seisoi Eemelin kuoltua monena kesänä hänen perunamaallaan vastapäisellä kulmatontilla.25 Koska Tyynellä ei ollut lapsia, Dalsvik 2 siirtyi hänen kuoltuaan hänen veljelleen. Tyyne oli lohkaissut tontista kolmanneksen eli koko lammen rannan, ja määrännyt testamentissaan tämän

Salkolan talo juhannuksena joskus 1960-luvulla. Tanskasta on tullut Ruth Salkolan sukulaisia kylään, siksi Suomen ja Tanskan liput on vedetty salkoihin. Valokuva: Klaus Salkolan kokoelma.

osan puoliksi veljen, puoliksi mainitun uskonlahkon omistukseen. Ajatuksena oli ehkä, että uskovat toverit voisivat kesäisin leiriytyä lammen rannalle. Lahko ei kuitenkaan koskaan osoittanut kiinnostusta tonttiin, niinpä sillä seisoneesta Eemelin liiteristä on nyt muistona kasa lahoa puuta. Tyyne Sireniuksen jälkeen Dalsvik 2 on vaihtanut omistajaa kolme kertaa.26 Talon ja Eemelin perunamaan välillä kulkenut tie oli aluksi nimeltään Sireniuksentie.27 Myöhemmin siitä tuli Nokkostie, ja kasvimaan tontille (Nokkostie 7–9) rakennettiin 1980-luvulla rivitalo. Muilta osin Nokkostie sekä Sauramo- ja Leinikkitien varret olivat jo 1950–1960-luvuilla täyttyneet omakotitaloista. Joillakin tonteilla niitä edelsivät helsinkiläisten pienet kesämökit, jotka ilmestyivät sodan jälkeen tekemään seuraa Salkolan talolle.

FUNKISHELMESTÄ PELASTUSLAITOKSEKSI Entä miten elämä jatkui Eemelin funkishuvilassa? Maalaiskunnan käsissä siitä tuli kunnan palopäällikön virka-asunto. Siinä tehtävässä rakennus palveli nelisenkymmentä vuotta. Pitkäaikaisin palopäällikkö oli Yrjö Salkola, joka antoi talolle sen vieläkin käytössä olevan nimen. Nuori Salkola muutti taloon vuonna 1953 tanskalaissyntyisen vaimonsa Ruthin kanssa. Ruth oli omaa sukua Andersen ja kotoisin själlantilaisesta Haslevin kaupungista. Salkolat saivat Klaus-pojan ja Annetyttären, jotka lähtivät aikanaan maailmalle Hiirilammen rannalta. Vanhemmat asuivat talossa Yrjö Salkolan eläkkeelle lähtöön, vuoteen 1988 asti. Tämän jälkeen virka-asuntoa hallitsi vielä jonkin aikaa palopäällikkö Reijo Rajala, minkä jälkeen ta-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

195

lon työsuhdeasuntoihin saattoivat hakea muutkin kaupungin työntekijät. Alkuaikoina Yrjö Salkolalla oli työhuoneensa asunnon makuuhuoneessa. Asiakkaat pääsivät sinne suoraan kadun puolen sisäänkäynnistä. Hiekkaharjun paloaseman valmistuttua vuonna 1961 siirtyi palopäällikön virkahuone sinne, ja myöhemmin kunnantalolle Tikkurilaan.28 Paloaseman viereen pystytettiin vesitorni vuonna 1962. Sitä laajennettiin rengasmaisella rakenteella vuonna 1980, vanha vesitorni jäi näin uuden sisään. Vesitorni, kunnan pääpaloasemana toiminut Hiekkaharjun paloasema sekä palopäällikön virka-asunto autotalleineen ovat yhdessä muodostaneet kunnan pelastuslaitoksen alkumuodon. Tämä muistomerkki jäi tavallaan torsoksi, kun paloasema purettiin vuonna 2011.29 Yrjö Salkolan piti kotonaankin varautua yllättäviin hälytyksiin. Sen vuoksi talossa on vieläkin jäljellä useita puhelinlinjoja, saunan pukuhuoneessakin kaksi. Alaoven päällä, talon julkisivus-

Palopäällikkö Yrjö Salkola Hiekkaharjun paloaseman pihalla, taustalla 1980-luvun vesitornin ”jalat”. Kuva: Vantaan kaupunginmuseon kuvaarkisto.

196

sa on yhä tallella soittokello, jonka palopäällikkö sai pirisemään asuntonsa hälytyslaitteesta. Tällöin koko kulmakunta tiesi, että jossain palaa! Pihan aidan takana on säilynyt Salkolan autotalli. Sieltä palopäällikkö karautti hälytyksen tultua tapahtumapaikalle punaisella Volvollaan, milloin ei ollut paloasemalla. Elämä palopäällikön talossa oli värikästä. Salkoloiden aikana yläkerrassa oli peräkkäin useita vuokralaisia. Lapsia ja nuoria oli ylipäätään paljon 1950–1960-lukujen Möskärissä. Hiirilammet, Kylmäojan puro, Möskärin hiekkakuopat, läheiset metsät ja korkeat kalliot toimivat nuoren polven seikkailujen tarunhohtoisina taustoina.30 UNELMIEN ASUNTO Työskennellessäni Vantaan kaupunkisuunnittelussa vuonna 2006 muutin Salkolan talon alakerran asuntoon, jossa asun vielä tätä kirjoittaessani syksyllä 2020. Asunto on yksin asuvalle turhankin suuri, mutta kaikin puolin valloittava. Ihastuin jo ensi käynnillä tulevan kotini pohjakaavaan: suhteellisen neliömäiset huoneet kiertävät ympäri keskushormia, joka ulottuu kolmen kerroksen läpi – talossa on rinteen alapuolelle avautuva täyskorkea kellarikerros. Asunnon ympärikierrettävyyttä osasivat pienet lapsenlapseni arvostaa! Pettymys oli suuri, kun panin yhden välioven reitiltä umpeen. Järjestelyllä sain kuitenkin palvelijan huoneen pyhitettyä ”poikainhuoneeksi”. Ikkunat avautuvat neljään suuntaan suurenmoisine, väljine näkymineen: idän puolella uinuu lampi, jonka telkät valloittavat yhä uudelleen joka vappu. Muilla sivuilla näkyy puistomaista metsää. Olohuonetta somistaa funkiksen tunnusmerkki, kulmaikkuna. Kaikki tilat ovat helposti kalustettavia ja yllättävän valoisia huolimatta syvästä rungosta. Pintamateriaaleja lukuun ottamatta asunnossa on säilynyt paljon alkuperäistä: rautaiset levypatterit, 1920- ja 1930-luvulle tyypilliset listat ja vuorilaudat, kiinteät komerot, ikkunat ja ovet heloineen. Seiniä ja sisäkattoja peittävä insuliittilevy luo ihanteellisen akustiikan. Lautalattiat on kylläkin joskus peitetty muovimatolla, mutta siinä on tammiparketti-imitaatio, jota olen oppinut arvostamaan.

Salkolan talon ensimmäisen kerroksen asunnon pohjakaava. Mittauspiirustus: Amanda Eskola 2006.

Funkistalossa kuuluu olla kulmaikkuna. Valokuva: Amanda Eskola 2020.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

197

Pyökit verhoutuvat keväällä silmiäsärkevän vihreään vaippaan. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

Asunnon parhaita puolia on hyvin toimiva painovoimainen ilmanvaihto. Kaikissa huoneissa on ulkoseinillä säädettävät venttiilit, ja korkea hormi takaa tehokkaan poistovirtauksen. Sahanpurutäytteisen rankarakenteen ansiosta talo on kuiva ja lämmin. Ulkoseinät on 1960-luvulla peitetty mineriittilevyin: rappaus on ollut hankala huoltaa, siksi talolle on puettu ”huoltovapaa” sadetakki. Myös tasakatto on muutettu toimivammaksi aumakatoksi. Kun taloa tarkastelee vastapäiseltä rinteeltä yläviistosta, voi huomata, että kattomuodon muutos on tehnyt siitä suhteiltaan hivenen kömpelön.

198

PUUTARHA PYÖKKIEN KATVEESSA Bonuksena viihtyisään asuntoon kuuluu puusauna, reilun kokoinen entinen pesutupa sekä talouskellari. Hyvä elämä toteutuu täällä muutenkin: yläkerran lapsiperhe takaa elämän äänet ja juuri sopivasti sosiaalisia kontakteja. Puutarha on oma lukunsa. Asuntooni kuuluvalla pihalla kasvaa kaksi suurta pyökkiä, joiden taimet Ruth Salkola toi 1950-luvun alussa Tanskasta. Tämän hän kertoi itse vieraillessaan pihalla kesällä 2007. Puut viihtyvät erinomaisesti hiekkamaassa, ja niillä on vuodenajoittain vaihtuva upea ulkoasu. Syksyisin

Ylemmän Hiirilammen voi kiertää hiekkatietä pitkin. Alalampi on luonteeltaan yksityisempi sen rannalla sijaitsevan kolmen talon ansiosta. Sellaisena sen soisi säilyvänkin. Valokuva: Amanda Eskola 2021.

emopuu tuottaa tuhansia somia pähkylöitä, joiden kätkössä siemenet kypsyvät. Myös lehtiä varisee toki tuhansittain. Ne ovat ruosteenruskeita ja paperisia – hyvää maanparannusta kukkapenkkiin, kunhan muistaa että ne ovat happamia. Kuluneiden 15 vuoden aikana olen saanut nauttia monista muistakin paikan eduista, muun muassa metsäreiteistä, jotka lähtevät kotiportilta. Möskärille on ominaista Vantaalle epätyypillinen hiljaisuus: vaikka alue sijaitsee lentokentän kainalossa, lentomelu suuntautuu toisaalle ja puuttuu täältä kokonaan. Ilmiöllä on ollut suuri merkitys

pitkien etätyöjaksojen aikana. Asuminen Salkolan talossa todistaakin asioiden suhteellisuudesta: koti kaupungin vuokra-asunnossa, jopa vähemmän kauniissa mineriittitalossa voi sisältää arvoja, joita ei päältä katsoen arvaisi tähän asumismuotoon liittää. SALKOLAN TALON TULEVAISUUS? Totuuden nimessä on mainittava, että asuminen täällä on merkinnyt myös sopeutumista yli 50 vuotta vanhaan putkistoon, joka aiheuttaa ajoittain ongelmia. Talon valurautaviemärit ovat itse

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

199

asiassa rakennusajalta eli jo yli 80 vuotta vanhat! Tukkeutuva keittiön viemäri ja kylmät patterit on toistaiseksi kuitenkin aina voitu palauttaa toimiviksi. Koska vuokranantajalla, Vantaan kaupungilla ei ole ilmeisesti varaa putkiremonttiin, se on jo vuonna 2016 lisännyt Salkolan talon myyntilistalleen. Myynti vaatii kuitenkin kaavamuutoksen, sillä voimassa olevassa kaavassa talo sijaitsee viheralueella, eikä sillä ole omaa tonttia. Kaavamuutosta ei ole toistaiseksi kuulunut. Kaupunginmuseo on jo vuonna 2010 suositellut lausunnossaan talon suojelua, mutta tontin puuttuessa suojelukaan ei ole voinut toteutua. Nykyinen viheraluekaava on epärealistinen: siinä alalammen itäreunalle piirretty kävelyreitti pitäisi vetää kahden rannassa seisovan omakotitalon ikkunoiden alta. Kaavan kuningasajatus ei siis voi toteutua, ja lisäksi kaava on estänyt seudun arvokkaimman talon suojelun ja myynnin. Sal-

kolan taloa ei ole edes merkitty kaavaan, vaikka olin kaupunginmuseossa inventoinut sen jo ennen kaavan syntyä. Hiljattain vuokranantaja päätyi suurempien korjausten pelossa yksioikoiseen vakioratkaisuunsa, irtisanomaan vuokralaiset. Jos takana väikkyi ajatus, että vanha talo säilyy varmimmin ehjänä kun siinä ei asuta, sitä voi pitää vahvasti kiistanalaisena. Toivottavasti kaavamuutos kuitenkin syntyy pian, ja ikimuistoiselle Salkolan talolle löytyy sen suojelua arvostava uusi omistaja. Yli 80 vuoden ikä todistaa rakennuksen olevan pohjimmiltaan terve. Putket ja sähköt voidaan korjata, ja sen jälkeen jatkaa edelleen rakennuksen käyttöä hyvän elämän tyyssijana. Tänä maailmanaikana terveet, hengittävät ja tuulettuvat talot ovat korvaamattoman arvokkaita, siksi niitä kannattaa ehdottomasti pitää yllä. Salkolan talo voi tarjota tuleville käyttäjilleen vielä monta ilon päivää!

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Felix Jonasson, Akseli Kivialho, K. Kivialho (toim.), 1931. Suomen maatilat I. Uudenmaan lääni. Heikki Pöllänen, Christina Suomi, Tuulikki Wikström, Hanna-Mari Kuhmonen, 2016. Puronvarren tarinoita. Simonkylän ja Ruskeasannan historiikki. Päivi Lehtovirta, 1991. Tikkurilan teollisuuden alkutaival. Teoksessa Helsingin pitäjä 1991. Vantaa-Seura. Sivut 52–57. Erik Söderling, 1992. Släktgårdarna i Dickursby 1800–1900. Teoksessa Helsingin pitäjä 1992. Vantaa-Seura. Sivut 56–64. Jorma Uimonen, 1994. Miksi Tikkurilan asemasta tuli niin komea? Helsingin-Hämeenlinnan radan asemien synty. Osa I. Helsingin Pitäjä 1994. Vantaa-Seura. Sivut 65–79.

200

Risto Uljas, Päivi Uljas, 2019. Leivän tekijät. Helsingin leipomotyöntekijäin ammattiosaston tarina 1888–2018. Käytetty 18.5.2021. https://1565685.169.directo.fi/@Bi n/35d289ae4ae5519e2e763ce142 8b5e45/1620937577/application/ pdf/121476/Leipomon%20historia%20.pdf Sanomalehdet Lehtileike Päivälehti 17.5.1894. Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkisto. Lehtileike Uusi Suometar 12.4.1895. Vantaan kaupunginmuseon kuvaarkisto. Lehtileike Suomalainen Wirallinen Lehti nro. 31, 7.2.1902. Vantaan kaupunginmuseon kuva-arkisto. Jussi Niininen, 1991. Miksei Vantaa ole Dallas? Monilla aluenimillä pitkä historia – osa pelkkää väärinkäsitystä.

Ydin-Vantaan paikallislehti Simonseutu 2/1991. Jussi Niininen, 1992. Simonkylä ruokki pula-aikana Helsinkiä. Ydin-Vantaan paikallislehti Simonseutu 1/1992. Henkilöhaastattelut Omistaja, Hiiripolku 3, 11.1.2021 Tapani Lundgren 25.4.2010, 7.10.2020, 16.10.2020 Jarmo Saari 14.12.2020 Klaus Salkola 7.10.2020, 16.10.2020. Ruth Salkola kesä 2007 Omistaja, Nokkoskuja 2, 10.12.2020 Katarina Sirenius, 17.5.2021 Loppuviitteet 1 Haastattelut Tapani Lundgren ja Katarina Sirenius. 2 Pöllänen et al. 2016: s. 12; Niininen 1991: s. 4. 3 Haastattelu Tapani Lundgren; Puronvarren tarinoita-historiikissa tilan kerrotaan sijainneen nykyisen

matonpesupaikan kohdalla lähellä Kylmäojaa. Tosiasiassa Mösskärrin päärakennus sijaitsi huomattavasti ylempänä rinteessä. Se näkyy selvästi vuoden 1954 ilmakuvassa Vantaan kaupungin kartastossa. 4 Jonasson et al. 1931: s. 238. 5 Söderling 1992: s. 63. 6 Uljas & Uljas 2019: 31–59. 7 Päivälehti 17.5.1894. 8 Uusi Suometar 12.4.1895. 9 Söderling 1992: s. 63. 10 Suomalainen Wirallinen Lehti nro. 31, 7.2.1902. 11 Päivälehti 17.5.1894. 12 Lehtovirta 1991: s. 52. 13 Uimonen 1994: s. 75–76. 14 Jonasson et al. 1931: s. 238. 15 Uimonen 1994: s. 75–76; Lehtovirta 1991: s. 52. 16 Pöllänen et al. 2016: s. 76. Huom. nimi on Brondin, ei Brodin. 17 Jonasson et al. 1931: s. 238. 18 Talon vaiheet ilmenevät kuvista Jonasson et al. 1931, 238; Pöllänen et al. 2016, 76 sekä tähän liitetyistä kuvista Katarina Sireniuksen kokoelmasta. Maininta päärakennuksen uudistamisesta 1929 Jonasson et al. 1931, 238. 19 Niininen 1992: s. 19. 20 Pöllänen et al. 2016: s. 77. Haastattelu Tapani Lundgren 25.4.2010. 21 Haastatttelu Katarina Sirenius. 22 Haastattelu Jarmo Saari. 23 Haastattelu, omistaja, Hiiripolku 3. 24 Haastattelu Katarina Sirenius. 25 Haastattelu Klaus Salkola. 26 Haastattelu, omistaja, Nokkoskuja 2. 27 Haastattelu Klaus Salkola; Pöllänen et al. 2016: s. 77. 28 Haastattelu Klaus Salkola. 29 Nyttemmin on päätetty purkaa myös vanha kaksiosainen vesitorni. Uusi torni valmistui lähistölle keväällä 2021. 30 Haastattelut Klaus Salkola ja Tapani Lundgren.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

201

Koti lammen rannalla Kotitalomme Möskärissä KLAUS SALKOLA

Kuva: Klaus Salkola.

202

ISÄNI YRJÖ SALKOLA valittiin Helsingin maalaiskunnan ensimmäiseksi vakituiseksi, kunnan palkkaamaksi palopäälliköksi vuonna 1953. Sodasta palattuaan hän oli toiminut palomiehenä Helsingissä, kouluttautunut alalle ja sivutoimisesti tehnyt palotarkastuksia silloisen Helsingin maalaiskunnan alueella. Avioiduttuaan tanskalaisen äitini kanssa vuonna 1951 hän oli perustanut perheen Tanskaan, jossa minä synnyin silloin vielä varsin yksikieliseen perheeseen 1952. Samaan aikaan isäni ryhtyi viran hakemisessa tarvittaviin toimiin, ja hän tuli valituksi Helsingin maalaiskunnan ensimmäiseksi palkatuksi palotoimen hoitajaksi. Palopäällikkö otti tehtävän vastaan keväällä 1953 ja saatuaan äitini Ruthin vakuuttumaan asuntoasioiden olevan olosuhteisiin nähden kunnossa, muutimme koko perhe jälleen yhteen syksyllä 1953. Uusi kotimme oli Möskärissä oleva kunnan omistama työsuhdeasuintalo Dalsvik 1, josta nykyään käytetään nimeä Salkolan talo. Itse olin silloin 1,5-vuotias ja muistikuvani niistä ajoissa ovat ymmärrettävästi niukat. Asuin kyseisessä talossa vuoteen 1973 ja vanhempani isän eläköitymiseen saakka vuoteen 1988.

MÖSKÄRI Möskärin seutu oli muuttaessamme jo asutettu, mutta väentiheys ja paikkakunnan luonne oli kaukana nykyisestä. Tie Koivukylän tiehaarasta (Leinikkitien ja Koivukyläntien risteys) eteenpäin oli yhden auton levyinen maatilalle vievä soratie. Uusia ja rakenteilla olevia taloja oli tien varrella samoin kuin Ranniston mattotehtaan vanha rakennus. Vaatimaton Lappalaisen kauppa oli tien päässä silloisen Lampitien risteyksessä, joka nykykartan mukaan on Leinikkitien kulmaus. Bussin päätepysäkki oli sanotussa risteyksessä ja vuoroja Helsinkiin taisi jo silloin olla vartin välein. Toinen vaihtoehto oli kävellä Hiekkaharjun asemalle. Hiekkaharjun pohjoisosa Möskärissä oli silloin vielä korkea soraharju, jonka päällä kasvoi tuuhea metsä. Kun Kielotien päästä (Leinikkitien kulmaus) kääntyi meille päin, reunusti tämä harju ja metsä koko matkan vasemman reunan. Talomme edessä metsä nousi harjua pitkin ylös ja muodosti lähes täydellisen esteen auringonvalon lankeamiselle tontille. Talo oli katveessa myös muilta valon suunnilta. Tämä oli äidille synkkä tilanne. Hän kaipasi aina avaruutta ja valoa samoin kuin ih-

Muutoauto tuo tavaroita Möskäriin. Kuva: Ruth Salkola 1953.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

203

Bussi Möskärin päätepysäkillä vuonna 1954. Kuva: Yrjö Salkola.

misiä ympärilleen. Tulevina vuosina tilanne parantui merkittävästi, kun ensin kaadettiin metsä. Tilalle kaivettiin kuitenkin sorakuoppa. Samaan aikaan vanhempani tekivät uupumattomasti työtä villinä rehottavan talon lähiympäristön muuttamiseksi viihtyisäksi ja kauniiksi kotipihaksi. Kaksikerroksisessa talossa oli kolme asuntoa. Yläkerta oli kokonaan yhden perheen käytössä, ja siellä asuivat Bertel ja Elsie Lönnroth. Elsie oli Dickursby skolanin opettaja ja Bertel konemestari mm. Korkeasaaren lautalla. Alakerta oli vuorostaan keskeltä jaettu kahtia. Saimme pohjoisen puolen, jossa oli kerroksen ainut keittiö. Käytössämme oli 35 m2 kokoinen kaksio. Toista puolta asuttivat Urho ja Eeva Sarjaluoto, joista Eeva oli kunnan asuntotoimiston palveluksessa. Talon keskellä oleva WC jaettiin naapureiden kesken. Samoin jaettiin kellarissa oleva kellarivarastohuone ja elintarvikekellari. Siskoni syntyessä 1958 kävi kunnalle selväksi, ettei perhe aikonut jäädä asumaan tähän jaettuun asuntoon. Asia ratkaistiin eduksemme, ja saimme koko ensimmäisen kerroksen käyttöömme. Nyt oli koti jo kodin kokoinen ja näköinen.

204

KOTITOIMISTOSTA OMAAN VIRASTOON Palopäälliköllä ei aluksi ollut omaa toimistoa. Kasvavassa kunnassa oli kuitenkin suuri tarve mm. rakennusten, laitosten ja niiden piirustusten hyväksyttämisellä, josta palopäällikön tarkastus oli osa. Hän ei siis ainoastaan odottanut valmiudessa, jos jossain sattuisi palamaan. Palopäällikön virkahuone oli meidän asunnonpuolikkaamme toinen huone. Kotitoimiston aika päättyi, kun palopäällikkö sai toimistohuoneen silloiselta kunnantoimistolta Oksanmäen vierestä. Palopäälliköllä ei virkaan astuessaan ollut ajokorttia. Muistan olleeni Popeda-merkkisen kouluauton takapenkillä isän käydessä kunnan kustantamaa autokoulua Helsingissä. Ennen ajokorttia palopaikalle mentiin polkupyörällä tai tilattiin Lindströmiltä taksi. Harvoin sinne kuitenkaan juostiin. PÄÄRAKENNUS Päärakennus on valmistunut yksityiskodiksi juuri talvisodan kynnyksellä vuonna 1939. Talossa oli mm. keskuslämmitys, painevesi, viemäri ja sisävessa saostuskaivolla. Talossa on kaksi sisään-

käyntiä, joista pohjoispuolen ovea käytettiin päivittäin. Sen edessä oli veranta, joka soveltui myös oleskelupaikaksi. Jouluna ja muina arvokkaina hetkinä vieraat kulkivat länsipuolella olevan ”paremman” oven kautta – tosin suoraan vanhempien makuuhuoneen läpi. Kotimme ominaisuuksia saattaa tänä päivänä olla vaikeata mieltää varsinaiseksi edistykseksi, mutta 1939 maailma oli erilainen. Mm. asuntokohtaisen pesumahdollisuuden puuttuminen kuvastaa aikakauden normaalia. Sauna ja pyykinpesutupa saivat silloin riittää puhtauden vaalimiseen. Sen sijaan talosta näkyy vahva omavaraisuuden tukeminen suuren pihan ja kasvimaan samoin kuin kotieläimen pitämisen muodossa. HÄLYTYSPUHELIN KOTONA Helsingin maalaiskunnassa paloilmoitus tehtiin soittamalla numeroon 831 350. Se piti jokaisen kuntalaisen osata ulkoa. Puheluun vastattiin Tikkurilan poliisiasemalla, jossa oli jatkuva päivystys. Sieltä myös välitettiin hälytys kaikille palokunnille. Meillä oli numerolevytön hälytyspuhelin tavallisen puhelimen vieressä ja hälytyssoitto oli myös meillä kuunneltavissa. Vakinaisen palokunnan perustamisen myötä tämä ”hätäkeskus” siirtyi paloasemalle palomiesten hoidettavaksi mutta kodin hälytyspuhelimet säilyivät virkakauden loppuun saakka. Meillä puhelimet ja hälytyspainike oli asennettu sekä asuntoon että saunan pukuhuoneeseen. Ulkona oli soittokello kertomassa puolelle Möskäriä, milloin meillä soi puhelin. Joskus alkuaikoina sattui niinkin, että palohälytyksen tekijä soitti ”tuttavallisesti” suoraan palopäällikölle kotiin. Tällöin piti kotona osata toimia, olipa isä paikalla tai ei. Joka lauantai oli koesoitto, johon piti soittaa kuittauspuhelu. En muista, että hälytyspuhelimessa milloinkaan olisi ollut vikoja. Palohälytys tulee juuri silloin kun on tullakseen – usein mitä kiusallisimpaan aikaan. Lukemattomat kerrat olen saunassa hälytyssoiton tultua ämpäristä huuhdellut saippuat isän selästä hetkeä ennen kun hän salamannopeasti sujahti etukäteen pikalähtöä varten asetettuihin vaat-

Talon hälytyspainike. Kuva: Klaus Salkola.

teisiin. Ei varmaan mennyt kahta minuuttia lauteilta siihen, kun auto lähti torvi soiden tallista liikkeelle. VAKINAINEN PALOKUNTA 1960 Kunnan palotoimesta oli huolehtinut 14 vapaapalokuntaa (VPK) ja tehdaspalokuntaa (TPK). Nämä muodostivat kunnan ainoan sammutusvoiman aina vuoteen 1960 saakka, jolloin Helsingin maalaiskuntaan perustettiin pienikokoinen vakituinen palokunta (16 miestä jaettuna kolmeen vuoroon). Tällöin oli palopäällikön aika jälleen vaihtaa toimistoa uudelle paloasemalle. Se sijaitsi silloin uuden mutta nyt jo purettavan vesitornin juurella kunnan varikko- ja varastokeskuksen yhteydessä. Uuteen, vakituisen palokunnan järjestelyyn kuului päivystysvuorossa olevan päällikön tai apulaispalopäällikön yöpyminen virkapaikalla.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

205

kasellakaan. Ovet rämähtivät riuhtaisusta auki asentoon ja auto oli sähkölämmittimen ansiosta välittömästi ajovalmis.

Klaus äitinsä kanssa vuonna 1954 verannan edessä. Kuva: Yrjö Salkola.

Tarkoitusta varten oli toimistohuoneen seinustalla vuode, jossa isäkin nukkui monet yöt pois kotoa. Ruokailua sinne ei kuitenkaan järjestetty ja niin perhe sai ainakin viikonloppuisin viedä isälle ruokaa. Muistan lukuisat kävelyt Kivitietä (Sauramontie) pitkin paloasemalle huopiin ja sanomalehtiin käärittyä lämmintä ateriaa laukussa kantaen. Tätä kesti muutaman vuoden, kunnes kotitalon tontin viereen rakennettiin palopäällikön autolle autotalli. Omalta pihalta lähteminen oli katsottu liian hitaaksi koska olisi ensin pitänyt käydä avaamassa pihan portit. Uudesta autotallista lähtö sujui ripeästi. Siinä oli raaka ja yksikertainen lukko, jonka kanssa ei mennyt aikaa pak-

206

REMONTTIEN KESKELLÄ Kunta piti talosta hyvää huolta. Kunnossapito ja parannustöitä oli mielestämme jatkuvasti mutta jälkeenpäin ajatellen ilman niitä taloa tuskin olisi enää olemassa. Remontit tehtiin pääosin kunnan oman henkilökunnan toimesta mutta toki käytettiin myös rakennusalojen erikoisliikkeitä. Koska kunnan huoltovastuulla oli lukuisia kouluja, oli sopivaa tehdä niiden työt kesällä ja muut kiinteistötyöt talvella. Tämä tarkoitti kotimme remontteja kovimpien pakkasten ajaksi. Remontin ajaksi jouduimme supistamaan asumisväljyyttämme yhteen tai kahteen huoneeseen, laittamaan ruokaa makuuhuoneen sivupöydällä jne. Aina ei talon lämmitys ollut toiminnassa ja elimme siirrettävien sähkölämmittimien varassa pakkasen paukkuessa ulkona pari, kolmekymmentä astetta jäätymispisteen alapuolella. Siihen kuitenkin tottui, sillä talo oli meille rakas. Joka kevät kotimme oli jostain kohtaa jälleen ehommassa kunnossa. Elimme kesän odotuksessa yli vaikeimman talven. Eräs remontti kohdistui talon ulkopintaan. Alkujaan talo oli rapattu eli puuseinän päälle oli ensin naulattu kanaverkkoa ja sen päälle oli roiskittu ryynimäisiä rakeita sisältävää laastia. Rappaus oli siihen aikaan tavallista, kun karkeatekoisen lautapinnan haluttiin näyttävän kivitalolta. Meidän aikanamme tämän luhistumisvaiheessa olleen rappauksen päälle laitettiin koolaus ja talo päällystettiin Minerit-laatoilla. Ulkonäkö koheni silmissä ja sisällä iloittiin tuntuvasti parantuneesta lämmön eristyksestä. En tiedä paljonko niissä laatoissa on asbestia, mutta hauraan tuntuisista laatoista vain harva ehti särkyä ennen pois muuttoani 1970-luvulla. Sauna remontoitiin aikanamme ainakin kahdesti. Monet muut remontit käsittivät seinien ja sisäkattojen insuliittilevytyksiä, maalausta, tapetointia sekä sähkö- ja putkitöitä. Sähköt uusittiin 1960-luvun vaihteessa. Silloin käytettiin vielä alu-

miinikuorisia kaapeleita, jotka piti tarkoin taivuttaa oikeaan mittaan ja muotoon. Kerralla ei kaikki aina onnistunut eikä esimerkiksi pistorasioiden sijoitus vastannut tarvetta. Elimme jatkojohtojen ja muiden viritysten avulla aina seuraavaan remonttiin saakka. Kestimme senkin. KESKUSLÄMMITYS JA SUIHKUN PUUTE Talotekniikka oli edistyksellistä tässä 1930-luvun maaseudun omakotitalossa. Valtaosa Möskärin taloista on rakennettu vasta sodan jälkeen, ja niistä monet olivat omaan kotiimme verrattuna perinteisiä ilman silloin uutuutena pidettyjä taloteknisiä ratkaisuja. Tuloksena oli asumisen helppous ja laadukkuus, joskin talossa oli myös ominaisuuksia, joita nykyään vierastettaisiin. Talossa oli koksia polttava vesikiertoinen keskuslämmitys. Yhtään huonetta ei lämmitetty uunilla eikä sittemmin 1960-luvulla yleisiksi tulleilla öljykamiinoilla. Meidän ei tarvinnut kantaa polttopuita eikä öljyä lämmitystä varten mutta eipä kyllä ollut lämmintä tai edes kylmää suihkuakaan. Puulla lämpeni vain sauna, saunan vesipata ja aluksi asuntojen keittiöiden hellat. Kunta toimitti valmiit polttopuut eli klapit liiterin eteen, josta ne itse heitettiin sisälle. Pannuhuone oli kellarissa ja jokaisessa huoneessa oli lämpöpatteri, joiden lämpötilaa pystyi käsikopelolla säätämään patterikohtaisilla venttiileillä. Jokavuotinen koksikuorma kipattiin kuormaautosta eteläsivulla olleelle betonilaatalle, josta se lapioitiin ikkunasta sisälle pannuhuoneen yhteydessä olleeseen huoneen kokoiseen karsinaan. Karsinan seinässä oli ylös liukuva liukuluukku, josta raottamalla saatiin lapiolla otettua koksia tulipesän kitaan. Koksikuorman tulo syksyllä oli aina suuri tapahtuma. Suuremmaksi tapahtumaksi se muuttui, jos unohti avata ikkunan ennen kuormaa. Tällöin lapiotyön ensimmäinen osio oli ikkunan kaivaminen esille seinää vastaan nojaavan koksikuorman alta. Perheen voimin koksikuorma saatiin kuitenkin aina lapioitua alas kellariin ja seuraavan talven lämpö oli turvattu.

Lämmityspannu (Högfors) sytytettiin polttopuun avulla. Hyvän hiilloksen päällä saatiin koksi palamaan. Halkoja säilytettiin pieni määrä pannuhuoneessa. Palokuorman osalta pidettiin pannuhuoneessa hyvä kuri, eikä siellä sallittu säilyttää mitään ylimääräistä. Palopäällikkö muurautti jo 1950-luvun alussa halkoja varten erillisen varaston ja samalla asennettiin pannuhuoneesta portaikolle johtavan käytävän päähän palo-ovi. Nyt talon asukkaat ehtisivät palon sattuessa ainakin ulos pihalle. Pannussa oli termostaatti, joka kattilan lämpötilan mukaan sääti vetopeltiä. Sillä voitiin lämmitysteho pitää vakiona ja asettaa kulloisenkin ulkolämpötilan mukaan. Pienellä tulella yksi koksitäyttö paloi illasta aamuun, mutta kovalla pakkasella tarvittiin myös yöllä koksin täydennystä. Tästä huolehtivat perheen kynnelle kykenevät jäsenet vuorollaan ja paikallaolonsa mukaisesti. Lämmitysvastuu piti ottaa huomioon perheen kulkemista suunnitellessa ja pitemmän poissaolon ajaksi tarvittiin sijainen. Viikoittain piti kattilan tulen antaa sammua ja tulipesä tyhjentää kokonaan. Se oli täynnä tuhkaa ja palamisjätteenä syntynyttä rautapitoista slagia. Tulipinnat harjattiin pitkävartisella teräsharjalla lämmitystehon säilyttämiseksi. Tuhka ja slagi kannettiin teräastiassa lammen rannalla olleeseen suurempaan astiaan, mistä kunnan jätehuolto sen ajoittain tyhjensi. 1970-luvun alussa koksilämmitys korvattiin sähköllä. Hiilivaraston paikalle koottiin paikan päällä lieriömäinen 5 kuution lämpöeristetty vesitankki. Tankissa oli sähköiset lämpövastukset, jotka lämmittivät veden kuumaksi edullisen yösähkön aikana. Suuri kuuma vesimäärä riitti koko päiväksi jopa sydäntalven pakkasilla. Tankin sisällä oli myös kuparikierukka, jonka kautta lämmin käyttövesi lämpeni. Saunaan asennettiin talon ensimmäinen ja edelleen ainoa suihku. Aamulla tästä saatiin kuumaa ja illalla hieman haaleampaa suihkuvettä. Tätä ennen oli saatu lämmintä vettä vain pienestä asuntokohtaisesta lämminvesivaraajasta eikä suihkua ollut missään. Iltapesut oli siihen saakka tehty pesulappujen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

207

avulla WC:ssä. Suihku ja lämmin vesi avasivat uuden lehden talon asumisviihtyvyydessä. JÄTEHUOLTO Talon edistyksellisyys omalla aikakaudellaan näkyi myös jätehuollon järjestelyssä. Kun tuona aikana asumisen jätteet oli tapana vain poistaa talosta tunkiolle, maahan tai lampeen valuttamalla, oli Dahlsvik I:ssä jo alusta saakka silloin nykyaikaisia toimintoja. Talossa oli sisävessat jo 1930-luvulla alueella, missä vielä 1960-luvulla osin käytettiin ulkohuusseja. Jätevettä ei meidän talostamme liene alkujaankaan johdettu suoraan lampeen kuten lammen vastarannalla tehtiin vielä pitkään. Liiterin takana oli lietekaivot, minne viemäri tyhjensi istunnon tuotoksen. Nämä kaivot tyhjennettiin määräajoin loka-autolla. Lammessa oli silti rehevä ja aromirikas kasvillisuus. Uimiseen se ei milloinkaan kelvannut. 1960-luvulla kaivojen päälle asennettiin silloin vielä kehitysvaiheessa oleva biologinen puhdistuslaitteisto. Se oli UPO:n tekemä ja talomme viemärisysteemi toimi koekäyttöalustana, jota tehtaan miehet usein kävivät tutkimassa. Dahlsvik I on siis osaltaan ollut mukana vaikuttamassa tähän ympäristöä parantavaan kehitykseen. Tämä tapahtui lähes 50 vuotta ennen tänä päivänä edelleen puheenaiheeksi nousevaa kiinteistöjen jätevesilakia. Laskiämpäriä eli lavuaarijäteveden keruuastiaa ei tarvinnut pitää tiskipöydän alla sillä lavuaarit tyhjenivät modernisti viemäriin. Näin ei kaikkialla silloin myöskään ollut. Talousjätteitä ei talon rakennusaikana eikä meidän aikanamme syntynyt nykyisen veroisesti. Talousjätettä ei silti kannettu tontin nurkalle. Kiinteät jätteet kannettiin liiterin alapuolella lammen rannalla olevaan kaivoon. Se oli harjakattoisella kopilla päällystetty ja pari metriä syvä. Kun jätettä oli tarpeeksi, tuli kunnan traktori, peräkärry ja talikolla varustettu työmies tyhjentämään kaivon sisällön lavalle. Ei ollut maailman hienoin virka, mutta vuosien mittaan on arvostukseni miestä kohtaan noussut. Minusta ei olisi ollut

208

sen työn tekijäksi. Siirryttäessä tavanomaisiin jäteastioihin 1970-luvulla kaivo täytettiin ja alueesta tuli lammen rannalla oleva grillipaikka. Kasvimaan jätteet ja muu kasviperäinen maatuva aines kompostoitiin ja siitä saatiin multaa. Suuri piha ja kasvimaa tuottivat juuri sellaista. Komposti ei ollut muovinen tehdastuote vaan kuoppa ja huoliteltu keko maassa. Sekin toimi. Paperit kuten sanomalehdet niputettiin kotona ja kerättiin liiteriin odottamaan keräykseen viemistä. Jätepaperilla oli rahallista arvoa. Me pikkupojat kuljimme talosta toiseen keräten lisää jätepaperia. Kun kuorma oli täysi, vietiin se nykyisen Malminiityn pohjoispuolella olevaan Metsän taloon, missä toimi jätepaperin keräys. Siitä sai oikein rahaa, jolla sitten ostettiin limonadia ja purkkaa. Toinen keruusysteemi tuotti jätepaperista ja metalliromusta pisteitä tai kuponkeja, joilla sai lunastaa kaikkea kivaa kuten puhelimen rakennussarjan tai vaikkapa rannekellon. Kierrätys ei ole tämän päivän keksintö. Ainoastaan maksun suunta on muuttunut. LAMMEN VIEHÄTYS Möskärissä on kolme lampea. Nämä ovat seurausta saven otosta silloiselle tiilitehtaalle. Muistan lapsuudestani kotitontin vieressä maastossa olleen uran, jossa oli ollut rata saven kuljettamiseksi harjun toiselle puolelle. Kaksi lampea Ylälampi ja Alalampi ovat edelleen olemassa vierekkäin keinotekoisen tiekannaksen erottaessa ne toisistaan. Kolmas Pikkulampi oli Nokkostien ja Koivukyläntien kulmauksessa Tannisen talon kohdalla. Sitä lampea ei enää ole. Tonttimme yksi sivu rajoittuu lampeen. Tämä oli lapselle sama mitä merenrantatontti on tämän päivän aikuiselle. Lampiin liittyi koko joukko tapahtumia, nautintoja ja haasteita. Nuorisolla riitti lammesta riemua, jota myös otettiin irti. Myös aikuisväki nautti veden läheisyydestä mutta enimmäkseen visuaalisesti. Vesi oli kelvotonta uimiseen, vaikka sitä joskus kokeiltiin. Iilimadot ja bakteerit pitivät mielenkiinnon kurissa. Rapujen istutusyritys ei myöskään onnistunut ja kalat olivat vähäisiä ruutanoi-

Sireniuksen talo 1960-luvulla. Kuva: Klaus Salkola.

ta. Muunlaiseen virkistyskäyttöön lammet kyllä soveltuivat. Talvella lampien jäällä luisteltiin. Jäälle aurattiin kenttä ja pelattiin jääkiekkoa muistuttavaa peliä. Jäälle menoon tarvittiin ensimmäisellä kerralla isän lupa. Myöhemmin saattoi lammen rannalle tulla paloauto, joka ruiskutti pinnalle vettä, jolloin jäälle saatiin nopeammin lisää paksuutta. Oma lukunsa oli Ylälammen jäätyminen syksyllä. Ennen maakenttien jäähdyttämistä siellä kävi pikaluistelijoita harjoittelemassa kirskuvas-

ti ritisevällä ohuenohuella jääriitteellä. Möskärin poikaporukalla oli oikein penkki rannalla tätä katsoaksemme. Luistelu ei ollut viehätyksen pääasia vaan hetki, milloin jää petti ja maailmanmestari Juhani Järvinen kavereineen olivat kaulaansa myöten vedessä. SUUREN MUUTOKSEN TEATTERI Muuttaessamme Möskäriin 1953 olimme tulleet keskelle maaseudun metsää. Siitä eteenpäin saimme nähdä, kuinka alue koki muutoksen toisensa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

209

Haatasen Mazda. Kuva: Klaus Salkola.

jälkeen päätyäkseen nykyiseksi kerrostalolähiöksi. Siihen väliin mahtui monta vaihetta. Suuren metsän raivaaminen talon edustalta 1950-luvulla oli alku. Siitä alkoi alueen täydellinen uudelleenmuovaus kohti nykyistä, jo vakiintunutta muotoa. Metsän kaatoa seurasi 1960-luvun mittainen Hiekkaharjun pohjoispään kaivaminen kahdeksi suureksi hiekkakuopaksi. Kaivuun edetessä täyttyi maatilan puoleinen kuoppa karsinoilla, joissa siat varttuivat ja josta kärpäset ja aromit levisivät osaksi Möskärin ilmapiiriä. Maatilan pellot olivat aktiivikäytössä mutta metsää kaadettiin soran oton, ei metsätalouden ehdoilla. Möskärin maatilan myynti kunnalle 1960-luvun alussa lopetti sikalan, muttei hiekkakuoppaa. Viereemme tuli kaivinkoneiden lisäksi kivimurskaamo ”Kivi Simo”, joka melusi yömyöhään saakka. Kuorma-autoliikenne talon edestä oli jatkuvaa ja pöly levisi kaikkialle. Onnettomuuksilta ei vältytty. Kuoppa kasvoi kokoa edestämme aina Kuusimäelle saakka. Maisema oli kuumaisen avara ja karu. Vain nuoriso iloitsi hiekkakuopassa jyrkkiä rinteitä suksilla laskiessa tai kuopan pohjalla erilaisia asioita harrastaen. Soran otto loppui kymmenisen vuotta myöhemmin ja maisemaa alettiin kaunistella siirtämällä soraa alueen sisällä. Samalla otettiin

210

hiekkakuopan pohjia kaatopaikkakäyttöön. Hiiriharjun puiston kohdalle tuotiin ensin tavallista jätettä, sitten auton romuja ja muuta tarpeetonta, jonka päälle täytettiin rakennusjätettä ja parisen metriä soraa. Nykyisen Hiiriharjun ja lammen väliselle alueelle kipattiin autokuormittain jätteenä hylättyä polymetyylimetakrylaattia eli akryyliä Polykemin tehtaalta ja peitettiin soralla. Möskärin rakentaminen kerrostalolähiöksi alkoi bussin vanhan päätepysäkin kohdalla Sanajalantien ja -polun alueella. Siitä rakentaminen laajeni koko alueelle ja eteemmekin alkoi nousta ajalle tyypillisiä elementtikerrostaloja. Vanha Möskäri muuttui betonilähiöksi, jossa aluksi ei tainnut olla muuta kuin mainitut betonitalot ja suuri vapaamuotoinen parkkipaikka entisen montun pohjalla. Nykyään on ympäristöön tehty monenlaisia ulkoilua ja vapaa-ajan toimintaa tukevia järjestelyjä.

Oik. ylhäällä. Leinikkitien kulma kohti Grönbergin rakennuksia. Kuva: Klaus Salkola. Oik. alhaalla. Haka rakentaa talon eteen. Kuva: Klaus Salkola.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

211

Tanssilavan luona Pukinmäessä TERO TUOMISTO

Kesäjuhlien ilmoitus Helsingin Ympäristölehdessä 4.6.1949. (Kuva kirjasta Pukinmäki – Aikoja ja ihmisiä)

212

PUKINMÄEN ELI BOXBACKAN huvilayhdyskunnassa oli ennen vuosien 1939–45 sotia vain muutama julkinen tanssipaikka, mutta tanssimista on varmasti harrastettu pienimuotoisesti eri tilanteissa niin maatilojen saleissa kuin pienemmissä huviloissakin. On muisteltu myös kartanon palkollisten yhteisiä tansseja jossakin ladossa esimerkiksi sadonkorjuun jälkeen, kyläpelimannin haitarin tai viulun taikka molempien antaessa tahtia. Palkkio voitiin koota kolehtina osallistujilta. Pukinmäestä ei ole ainakaan toistaiseksi saatu talteen muistitietoa esimerkiksi vanhoista kyläkeinupaikoista, joissa olisi esimerkiksi juhannuksena harrastettu joukolla vaikkapa piirileikkejä. Osakeyhtiöksi muuttuneen Pukinmäen kartanon omistus siirtyi vuonna 1917 Helsingin kaupungille ja samalla vaimeni kartanon mailta vuosikymmenen ajan kestänyt hyvin vilkas tonttien palstoitus ja myynti. Jatkossa palstoja tuli paikkakunnalla myyntiin verkkaisemmalla vauhdilla. Pääradan varren huvilayhdyskunta koki 1920-luvulla syvälle käyviä muutoksia. Maatalous elätti useimmat perheet, mutta yhdyskunnan huviloihin asettui asumaan yhä enemmän suomenkielisiä tehdastyöläisiä ja myös virkamiehiä, opettajia sekä muita keskiluokkaan kuuluvia. Kielikiista näkyi varhaisen yhdistystoiminnan perustana. Ensimmäisenä urheiluseurana perustettiin suomenkielisen Soinisen kokeilukoulun tiloissa tammikuussa 1921 Pukinmäen Naisvoimistelijat. Seura kuului Suomen voimistelu- ja urheiluliittoon (SVUL). Sillä oli läheistä yhteistyötä saman vuoden lokakuussa perustetun Pukinmäen Suomalaiset -nimisen yhdistyksen kanssa. Molemmat pyrkivät varsin kiivaasti edistämään suomalaisuusasiaa. Naisvoimistelijoiden osalta ei ole tietoa tanssiaisista, mutta seura tarjosi ainakin kansantanssiesityksiä suomalaisasiaa ajaneen yhdistyksen joihinkin huvitilaisuuksiin. Kielirakenteen muutos näkyi vuonna 1925 asemalaiturillakin. Rautatiepysäkin ja yhdyskunnan nimi muutettiin kyltissä kaksikieliseksi ja suomenkielinen tuli ensin.

PALOKUNNALLE TANSSILAVA Paikkakunnan vanhin, edelleenkin toimiva yhdistys on VPK, vapaapalokunta. Toiminta alkoi vuonna 1910 ruotsinkielisen Malmin vapaapalokunnan alaisuudessa, ja itsenäisen toiminnan katsotaan alkaneen vuonna 1912. Boxbacka frivilliga brandkår eli Pukinmäen vapaaehtoinen palokunta, oli käytännössä kaksikielinen. Kalustoa säilytettiin aluksi Pukinmäen kartanolla, talousrakennuksessa. Vanha hevosvetoinen käsivoimaruisku on siellä edelleenkin, monen mutkan kautta kulkeneena. Paikkakunnan vanhimman, suojellun rakennuksen seinässä on yhä näkyvissä kolme kirjainta FBK. Paritanssit saivat kasvavaa suosiota maailmalla 1900-luvun alkuvuosista alkaen, melkeinpä tasatahdissa äänilevyteollisuuden kehittymisen ja laajenemisen kanssa. Veivattavat gramofonit olivat verraton keksintö musiikintoistossa. Tanssiaisten merkitys näkyy hyvin myös Pukinmäen palokunnan historiassa. Palokunnalla lienee ollut jo vuonna 1924 käytössään jokin tanssilava, jonka paikka ei ole jäänyt muistiin. Pöytäkirjoihin jäi joka tapauksessa talteen maininta lavan vakuuttamisesta. Lavaa vuokrattiin muidenkin käyttöön tansseja varten. Samana vuonna 1924 virisi Pukinmäen Suomalaiset -yhdistyksessä ajatus yhteisen ”kokoushuoneuston tai seuratalon” aikaansaamisesta paikkakunnalle. Muodostettiin erityinen komiteakin asiaa edistämään. Siihen kuului edustajat mainitusta yhdistyksestä, vapaapalokunnasta, Naisvoimistelijoista, ruotsinkielisestä suojeluskunnasta (Helsinge södra skyddskår) sekä samana vuonna palokuntalaisten keskuuteen perustetusta urheiluseurasta Pukinmäen Ponnistajista. Helsingin kaupunki omisti laajalti maata maalaiskunnan puolelta Pukinmäestä, ja kaupungille tehtiin anomus saada ostaa tai vuokrata taloa varten sopiva maa-ala. Hanke ei saanut vastakaikua. Onnistuessaan seurantalosta olisi tullut Pukinmäkeen yhteinen paikka monien yhdistysten toiminnalle, huveille ja myös tansseille. Se ei kui-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

213

Pukinmäen kartanon talousrakennuksessa on yhä näkyvissä kirjaimet FBK. Kuva: Jan Alanco 1982/Helsingin kaupunginmuseo.

tenkaan toteutunut. Ponnistajat siirtyi vuonna 1928 jatkamaan toimintaansa Malmille, joskaan ei tämän epäonnistumisen seurauksena. Suomalaisuuden asiaa ajanut yhdistyskin lamaantui vuoteen 1928 mennessä. Sen jäsenluetteloihin ehdittiin vuosien kuluessa merkitä 61 nimeä. VPK onnistui vuokraamaan kaupungilta hieman epätasaisen ja kallioisen maa-alueen toimintaansa varten nykyisen Eskolankujan varrelta vuonna 1927. Taloa ryhdyttiin suunnittelemaan, mutta siitä tulikin odotettua pitempiaikaisempi ja vaativampi ponnistus. Vuonna 1930 rakennettiin vuokratontille alkajaisiksi noin 10 m x 10 m suuruinen tanssilava kalliorinteen tuntumaan, osin betonipilarien varaan. Lavasta tehtiin vankka, sillä sen oli kestettävä notkumatta suurtakin painoa sekä kiivastakin tanssinjytkettä. Pinnan sopivaan liukastamiseen olivat omat konstinsa. Palokunnan historiikkiin on talletettu kesäisen avajaisjuhlan tunnelmia. Muoto oli tuttu monista palokuntajuhlista. Palokuntaväkeä kutsuttiin

214

juhlaan laajalti Malmilta, Tapanilasta, Puistolasta, Oulunkylästä, Pakinkylästä, Käpylästä, Munkkiniemestä, Korsosta, Saviolta ja aina Keravalta saakka. Ilotulitus lienee ollut yleisölle hieman harvinaisempaa herkkua. Tutumpaa ohjelmistoa olivat esimerkiksi kansantanssit. Lavan tuntumassa tontilla oli erilaisia kenttäpelejä. Tähtiesiintyjänä mainitaan maineikas kuplettilaulaja Matti Jurva (oik. vuoteen 1933 Jurvanen, 1898–1943). Loppuilta omistettiin tanssimiselle torvisoittokunnan tahdissa. Samanlaisia kesäjuhlia järjestettiin kolmekymmenluvun kuluessa vuosittain. Lisänä olivat palokunnan lavallaan järjestämät monet lauantai-illan tanssit kesäkauden kuluessa, sulan maan aikana. Juhannus oli oma ohjelmallinen kohokohtansa. Lavaa pääsivät omiin tansseihinsa vuokraamaan myös paikalliset suojeluskuntalaiset. Lavan lähelle rakennettiin pieni tarjoilurakennus, josta sai ostaa kahvia, mehua, limonadia sekä pullaa, ehkä muutakin itse valmistettua pientä purtavaa. Puffetin hinnat olivat edulliset. Kaikista pienistä maksuista

– tanssi, virvokkeet, kenttäpelit, tikanheitto, pienoiskivääriammunta sekä arpajaiset – kertyi järjestävälle taholle aina jotakin kassaan. Ja kun toimittiin talkoovoimin, oli tulo aina taattua, ainakin hyvällä säällä. Palokuntien kesäjuhlat olivat muuallakin komeita, hauskoja ja vaikuttavia. Palokuntalaiset vierailivat vuosittain toistensa luona, ja yleensä huvipaikalle mentiin komean paraatin muodossa. Näin Pukinmäenkin kesäjuhlaan aina kokoonnuttiin, palokunta-asuissa asemalta marssien, kypärät eli kasket päässä ja torvisoittokunnan tahdissa. Vaikka kieltolaki jatkui aina kevääseen 1932 saakka – numerosarja 543210 toimii päättymisen muistisääntönä – löytyi sen aikanakin muutamille juhlijoille miestä väkevämpää, joka pyöritti päätä ja vei joskus jalat alta. Myöhemmiltäkin ajoilta on muisteltu alkoholin käyttöä tanssien yhteydessä. Muistoihin ei ole kuitenkaan tallentunut harmittomia pahempia kommelluksia eikä kompurointeja, ei vakavampia tappelujakaan. Järjestysmiehet olivat aina kuitenkin valppaana. Monen vaiheen jälkeen Pukinmäen VPK pääsi vasta vuonna 1933 rakentamaan vuokratontille taloa toimintaa varten. Kalliota louhittiin ja maata tasoitettiin. Ensimmäisen rakennusvaiheen aikana valmistui vuoteen 1936 mennessä tiilirunkoinen, maavarainen autoja kalustohalli. Lämmityslaitteena oli uuni nurkassa. Hiekkapohja ei mahdollistanut tanssimista, vaikka tilassa kyllä voitiin järjestää jotain yhdessäolo- ja huvitilaisuuksia. Paloauto, hevoskärryt ja muu tarpeisto siirrettiin silloin ulos, ja tilalle tuotiin pöytiä sekä tuoleja tarjoilun mahdollistamiseksi ohjelman lomassa. Näin on muisteltu entisiä aikoja perinneilloissa Pukinmäessä. Sään salliessa voitiin tarjoilupöytiä laittaa myös pihamaalle, taivasalle. Mahdollisesti jo ennen sotia pihalle rakennettiin talon lähelle toinen, pienempi lava, lähinnä esiintymiskorokkeeksi. Vanhaa puurakenteista, kattamatonta lavaa jouduttiin kunnostamaan usein, olihan se jatkuvasti vaihtuvien säiden armoilla. Yhdessä nurkassa lienee ollut alusta alkaen jokin katettu suojarakenne soittajille.

KIRIN MÄKI JA TANSSILAVA Naisvoimistelijat ja Ponnistus olivat SVUL:n seuroja, mutta elokuussa 1927 perustettu voimistelu- ja urheiluseura Kiri kuului puolestaan Työväen Urheiluliittoon (TUL). Seurassa harrastettiin yleisurheilua, hypättiin pituutta ja korkeutta itse raivatuilla pienillä kenttäalueilla. Kyläteillä juostiin kilpaa. Voimistelua harrastettiin Vuorion huvilassa nykyisen Lustokujan varrella, minne oli palstoitettu uusia tontteja. Kesällä uitiin Vantaanjoessa ja talvisin hiihdettiin. Perustamassa oli 33 henkilöä, pääosin ammattityömiehiä ja työläisnaisia Pukinmäen, Savelan ja Tapaninkylän alueelta. Mukana oli työväenpuolueiden kannattajia sekä niihin sitoutumattomia. Kiri pääsi ostamaan tuhatkunta neliötä maata siltä mäkialueelta, joka nykyisin on Närepuistoa. Kallioisella länsilaidalla oli silloin vielä varsin tuoreena ensimmäisen maailmansodan aikaisen tukikohta XII:n linnoituskaivanto. Sen piirteitä voi yhä hahmottaa maisemassa lähellä Weisteen joulukoristetehdasta. Mielenkiintoisena ratkaisuna tanssilavan toteutuksessa oli osakeyhtiömuoto. Lava oli siten irrallaan urheiluseurasta. Pukinmäen Kirin talo-osakeyhtiö perustettiin kesäkuussa 1928. Sadan markan arvoisia osakkeita myytiin jäsenille (nykyarvo noin 32 euroa). Lava rakennettiin luonnollisesti talkoilla. Vuosikymmenen takaisten linnoitustöiden jäljiltä metsä oli varmaankin edelleen tehokkaasti harvennettua. Osakeyhtiö omisti sekä lavan että maa-alan, ja Kiri oli muodollisesti sen vuokralaisena iltamahuveja järjestäessään. Tarkempi paikka ei ole tiedossa, eikä Kirin mäen tanssilavasta ole toistaiseksi löytynyt ensimmäistäkään valokuvaa. Sähköstäkään ei ole tietoa. Lähelle rakennettiin pieni talousrakennus, jossa keitettiin kahvia ja järjestettiin huvien ja tanssiaisten aikana pientä tarjoilua. Seuran huvitoimikunta oli ahkerana. Ensimmäiset isommat iltamahuvit tansseineen järjestettiin lavalla marraskuun alussa, ilmeisesti syksyisen sään vielä suosiessa. Ehkä lavalla oli tanssittu jo sitä ennenkin. Talvikaudella ei avoimella lavalla varmaankaan tapahtunut mitään, vaan uusi huvikausi on alkanut vasta kevään tul-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

215

tua, ilmojen lämmettyä. Väkeä kävi viikonloppuisin kaukaakin Kirin lavalla tansseissa. Järjestyksestä huolehtivat seuran omat vankat miehet. Muistikuvien mukaan Kirillä olisi ollut oma orkesterikin, mutta sen koosta tai soitinvalikoimasta ei ole tietoa. Jazz tai suomalaisittain jatsi oli ajan sana. Perimätieto kertoo, että myös maineikas Dallapé olisi käynyt joskus Kirin mäellä soittamassa tansseissa jollakin kokoonpanolla. Se voi hyvinkin pitää paikkansa. Yhtye sai vuonna 1925 alkunsa maalaiskunnan puolella Kivinokassa, missä monet kaupungin työläisnuoret viettivät kesiään. Vasemmistonuorten parissa syntyi kisällilauluyhtye Rajamäen pojat ja se muodosti Dallapén alkumuodon. Yhtye levytti 1920–30-luvun vaihteessa molemmilla nimillä ennen kuin uusi nimi ja ohjelmisto vakiintuivat. Dallapén historiikissa mainitaan, että orkesteri soitti vuodesta 1927 alkaen varsin säännöllisesti viisi kertaa viikossa vakiopaikassaan urheiluseura Helsingin Toverien kerholla Lönnrotinkadulla ja kiersi lisäksi vapaailtoinaan keikoilla lähiseudulla; ilmeisesti Pukinmäessäkin. Myöhemmin 1930-luvun puolella laajentuneesta yhtyeestä muodostui lajinsa ensimmäinen todella ammatti-

maisesti hoidettu ja johdettu orkesteri Suomeen. Sen maanlaajuisista kiertuematkoista omalla linja-autolla tuli legendaarisia. Yhtyeen taival jatkuu edelleen. On muisteltu, että aivan lähellä Kirin mäkeä oli peltoalueella myös kilpaileva tanssipaikka, lato, jossa kesäisiä, ehkä satunnaisempia tansseja järjestivät Pukinmäen vapaapalokunta ja paikallinen suojeluskunta. Yleisöstä kilpailtiin kovasti, sillä tanssien tuotoilla voitiin hankkia yhdistystoimintaan tuiki tarpeellisia varoja. Tästä ladosta ja sen tansseista ei ole säilynyt enempää muistitietoa. Myös Malmilla suojeluskuntatalon pihalla ollut tanssilava houkutti monia luokseen, ja lähiseuduilla oli jo silloin vielä muitakin tanssipaikkoja. Kirin tanssilava jäi lyhytaikaiseksi. Työläisurheiluseura Kiri joutui vaikeuksiin 1920-luvun lopulla esiin nousseen oikeistoradikaalin lapuanliikkeen vaikutuksesta. Seuran johdossa oli myös vasemmistososialisteja, joihin viranomaisten mielenkiinto erityisesti kohdistui. Vuonna 1930 hyväksyttiin eduskunnassa ns. kommunistilait, jotka käytännössä merkitsivät myös vasemmistososialististen järjestöjen toiminnan kieltämistä.

Vas. Dallapé-orkesteri kuvattuna vuonna 1935. Perimätiedon mukaan orkesteri olisi käynyt joskus soittamassa myös Kirin mäellä. Kuva: Pietinen Aarne Oy/ Helsingin kaupunginmuseo.

216

Pukinmäen VPK:n talo ennen suurta uudistamista vuonna 1949. Etualalla palopäällikkö Arthur Jansson vuonna 1945 paloautoksi hankitun ja muokatun Fordin luona. Taaempana erottuu pihalla olleen pienen lavan kulmaus sekä osa tarjoilurakennuksesta. Kuva: Bjarne Janssonin kuvakokoelmat.

Kirin johtohenkilöihin kohdistui uhkailua, talousrakennuksen ovi tahrittiin tervalla ja muutakin ilkivaltaa koettiin ajan radikaalistuneessa ilmapiirissä. Seurassa pyrittiin pelastamaan tilanne vuosikokouksessa helmikuussa 1931 siten, että johtoon valittiin vain sosialidemokraatteja, mutta se ei enää auttanut. Useiden muiden yhdistysten tavoin seura lakkautettiin Helsingin kihlakunnanoikeudessa helmikuussa 1932. Tanssilavan toimintakin päättyi, vaikka se oli muodollisesti erillisen osakeyhtiön omistama. Viranomaiset eivät kuitenkaan takavarikoineet lavaa, ja se myytiin tontteineen yksityishenkilölle. Osakkuudetkin voitiin maksaa takaisin. Käyttämätön lava rappeutui, ja puutavara hyödynnettiin lopulta muualle. TANSSEIHIN SOTIEN JÄLKEEN Sodan aikana Pukinmäessä oli palokunnanmäen kalliolla veivattava, erittäin kovaääninen sireeni, jolla kerrottiin asukkaille ilmahälytyksistä. Lähelle ensimmäisen maailmansodan aikaiseen juoksuhautaan tehtiin jonkinlainen sirpalesuoja latomalla sen yli puunrunkoja. Sotavuosien tanssikiellon jälkeen heräsi ymmärrettävästi suuri tanssi-innostus. Uusia tanssilavoja rakennettiin lukuisilla paikkakunnilla. Moni löysi pitkään kaivatuista tansseista ystäviä ja joskus tulevan puolisonsakin.

Uudet mahdollisuudet avautuivat Pukinmäessäkin, missä VPK:n väki oli heti valmiina. Vuoden 1945 aikana vanhaa tanssilavaa kunnostettiin talkoilla. Kustannukset kohosivat noin 15 000 markkaan (nykyrahassa noin 1900 euroa). Piharakennuksen tarjoilutiloja parannettiin. Kalustorakennusta ryhdyttiin toden teolla laajentamaan kaksi vuotta myöhemmin. Rakennustarvikkeista oli sodan jälkeen ankaraa pulaa, ja varoja tarvittiin hyvinkin paljon. Tontin omistajalta eli Helsingin kaupungilta saatiin avuksi korotonta lainaa kahdessa vaiheessa yhteensä 950 000 mk (nykyrahassa runsaat 42 000 euroa). Lainaa ja apua saatiin yksityishenkilöiltäkin. Muistettakoon, että suuressa alueliitoksessa Pukinmäestäkin tuli vuoden 1946 alkaessa osa kasvavaa pääkaupunkia. Ruotsin kielen Boxbacka sai samalla uuden kirjoitusasun: Bocksbacka. Taloa kohennettiin ja laajennettiin perusteellisesti. Lattiakin rakennettiin, ja niin karu kalustosuoja muuttui komeaksi saliksi. Päätyyn tehtiin uusi autotalli paloautolle. Keittiötilat valmistettiin. Myöhemmin tarjoilu pihalle huvien aikana hoidettiinkin suoraan keittiön ikkunasta. Kokonaisuudessaan uudistunut rakennus valmistui syksyllä 1949. Muutamaa vuotta myöhemmin taloa täydennettiin vielä letkutornilla ja talonmie-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

217

hen asunnolla. Lisää kohennustöitä tehtiin monet kerrat myöhemminkin. VPK:n ohella salia pääsivät huveihinsa vuokraamaan uusi, vuonna 1947 perustettu urheiluseura Pukinmäen Veto, Martta-yhdistys, jousiammuntaseura Sagittarius ja muutamat muutkin. Huvien tuloilla hankittiin esimerkiksi PuVelle monet liikuntavälineet niin yleisurheiluun ja jalkapalloon kuin hiihtoon ja jääpalloonkin. Seurassa harrastettiin myös voimistelua, nyrkkeilyä ja koripalloakin. Ilmeisesti varsin pian talon kunnostusvaiheen jälkeen luovuttiin moneen kertaan korjatusta tanssilavasta ja tanssit siirrettiin sisätiloihin. Se avasi mahdollisuuden ympärivuotiseen toimintaan. Pihalle tehtyä pienehköä lavaa käytti orkesteri vielä kesäjuhlissa. Palokuntajuhlia järjestettiin entiseen malliin 1950-luvullakin. Edelleen juhlaan tultiin usein asemalta näyttävän paraatin muodossa. Palokunnan naiset antoivat kesäjuhlaan perinteisellä tavalla aina huomattavan talkoopanoksensa. Paljon riitti ahertamista. Torvisoittokunta tarjosi sopivaa musiikkia päiväjuhlaan ja sitten illalla tanssiaisiin. Tansseihin antoivat tahdin monet vierailevat orkesterit ja niiden solistit. Esiintymislavalta ja iltamahuveista on muistettu esimerkiksi Reino Helismaa ja Tapio Rautavaara kitaransa kanssa. Rautavaaralla oli yhteytensä Pukinmäkeen myös vuonna 1949 perustetun Sagittarius-seuran kautta. Hän oli 1950-luvun alussa sen jäsen ja opetteli jousiampujaksi seuran harjoitusradalla kartanon lähellä. Hän saattoi joskus mainostaa jousiammuntaa iltamatilaisuuksissakin lauluesitysten lomassa siten, että ampui jousella nuolia yleisön päiden ylitse takaseinän maalitauluun. Tällaisesta jännityksestä ei ole Pukinmäen palokunnantalon yhteydessä kuitenkaan kerrottu. Vaikka vanhan ajan palokuntajuhlat ovat jääneetkin historiaan, on talon salissa vuosittain järjestetty erilaisia tapahtumia, huveja ja esimerkiksi perhejuhlia, joiden yhteydessä on myös tansseissa pyörähdelty. Entisajan paraateista saatiin pientä tuntumaa viimeksi VPK:n satavuotisjuhlan yhte-

218

ydessä vuonna 2012, kun juhlaväki asteli pitkänä kulkueena kaupunginosan halki palokunnantalolle, mukana myös kalustoautot. SEURAKALLION LAVA Sotien jälkeisen tanssi-innostuksen seurauksena kohosi Pukinmäkeen uusi tanssipaikka, Seurakallion lava. Se sijaitsi mäenharjanteella nykyisen koirapuiston paikkeilla, Pieksupolun ja Karhusuonkujan liittymäkohdassa. Rakentamisen ja toiminnan taustalla olivat Malmin kansandemokraattiset järjestöt. On muisteltu, että lavalle oli tarvetta senkin takia, että Malmin työväentalolla ei ollut ulkolavaa. Talolla kyllä tanssittiin ja on tanssittu myöhemminkin. Seurakallion tanssilavasta muodostui muutaman vuoden ajaksi hyvin suosittu. Kun tanssikielto purettiin, sai ensi alkuun tanssahdella iltamien ohjelmallisen osuuden jälkeen tunnin verran, myöhemmin puolitoista tuntia. Joskus tanssijoiden suuri määrä yllätti, ja huviveron sisältämät pääsyliput niin sanotusti pääsivät loppumaan ja ne jouduttiin myymään kahteen kertaan; portilla piti vahdin vain huomata ottaa lippu ehjänä talteen. Tästäkään tanssilavasta ei ole ilmaantunut valokuvia eikä sen aloituksestakaan ole tarkempia tietoja. Vain puffettirakennuksen kivijalkaa on enää jäänyt hieman jäljelle. Ja myös muutamia johtojen posliinikiinnikkeitä korkealla männyissä; ne kertovat kuinka tanssipaikalle aikoinaan saatiin vedettyä tarpeelliset sähköt. Hyvä äänilevynsoitin ja ajankohdan suositut Benny Goodmanin, Glenn Millerin ja monien muiden maineikkaiden orkesterien äänilevyt, ns. savikiekot, tarjosivat tahdit tanssijoille. Tällaisen illan orkesterina mainittiin joskus muuallakin Neulapojat, levysoittimen neulan mukaan. Usein oli tarjolla jonkun solistin ja orkesterin elävää musiikkia, jonkin kerran vain yksinäinen hanuristi istui lavan nurkkauksessa katoksen alla viihdyttämässä ja tahdittamassa tanssijoiden joukkoa. Liikennöitsijä Lars Elers (1932–2014) muisteli perinneillassa maaliskuussa 1995 Pukinmäen ja lähiseudun tanssilavojen toimintaa ja omaa tehtäväänsä nuorena haitarinsoittajana. Hän oli tuol-

Seurakallion tanssipaikalle vedettiin sähköjohdot hyödyntäen mäenharjanteen mäntyjä. Joitakin kiinnikkeitä näkyy puissa vieläkin. Kuva: Tero Tuomisto.

loin ”Pukinmäen paras ja ainoa”, kuten hän myhäillen luonnehti. Kysyntää riitti joka suuntaan. Seurakalliolla käytiin tansseissa hyvin laajalta alueelta, ovat monet muutkin muistelleet. Tämäkin lava oli vankka ja kestävä, ei notkunut vaikka joukolla mentiin vauhdikkaasti. Tansseja ei mielellään peruttu kokonaan sateellakaan, ei ainakaan vähäisen tihkun takia. Ainakin pienen kuuron loppumista maltettiin odotella sateenvarjon alla. Joskus jyrähteli lähistöllä ukkonenkin, on kerrottu. Samoin on muisteltu loppukesän ja alkusyksyn kiehtovia tunnelmia pimenevässä illassa, kun avonaiselle lavalle valoa tarjosivat lyhdyt sekä kuutamo. Lähiseuduilla oli monta muutakin tanssipaikkaa, mistä tanssinhaluiset nuoret saattoivat valita. Kiinnostavimmalle lavalla pääsi kätevästi polkupyörällä. Aarnikan mäellä, nykyisen Pihlajamäen alueella, toimi jonkin aikaa sotainvalidien yhdistyksen hoitama tanssilava. Paikka oli hankalan, jyrkästi nousevan tien takana. Siellä on kuitenkin muisteltu käyneen monta kuulua orkesteria, kantaen instrumenttejaan Pukinmäen asemalta saakka: esimerkiksi Ossi Aallon ja Leo Lindblomin orkesterit. Vantaanjoen takana Pakilassa oli Tanhumäki, hieman kauempana olivat Pikkukosken,

Vain vähäinen osa tarjoilurakennuksen kivijalasta on enää kertomassa Seurakallion tanssilavan tarinaa. Kuva: Tero Tuomisto.

Velodromin ja Alppilan lavat. Oulunkylässä oli tanssipaikka aseman lähellä. Kun Olavi Virta lauloi Erkki Ahon orkesterin solistina, lähti moni häntä kuuntelemaan esimerkiksi Malmin nuorisoseuran talolle. Ohjelmallisia iltamia ja tansseja järjestettiin myös Tapanilan työväentalossa. Tapanilassa oli myös maineikas Mosabackan lava. Se oli niin lähellä rataa, että joskus junan puksuttaessa ohitse saattoi musiikki jäädä kuulumatta, kuten on muisteltu. Puistolasta ja maalaiskunnan puolelta Korsostakin löytyi sopivia tanssipaikkoja. Moni lava tuli tutuksi ja jätti unohtumattomat muistot. Seurakallion tanssilavastakaan ei tullut erityisen pitkäikäistä. Heti sodan päättymisen jälkeen voimakkaana virinnyt tanssi-innostus vaimeni muutamien vuosien kuluessa. Yhä useammat nuoret parit alkoivat keskittyä lastenhoitoon, ja pian suuret ikäluokat astelivat jo koulutielle. On muisteltu, että Seurakallion toiminta alkoi päättyä niihin aikoihin, kun tien toiselle puolelle valmistui vuonna 1952 Pukinmäen kansakoulu, tai viimeistään viisikymmenluvun puoliväliin mennessä. Senkin jälkeen tanssimusiikki kaikui vielä pitkään kesähuveissa palokunnanmäen suunnalta. Eivätkä tanssit ole vieläkään päättyneet ainakaan palokunnantalolla.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

219

Tanssiorkesteri palokunnantalon salissa 1960–70-luvun vaihteessa. Taustalla talon ainutlaatuinen yksityiskohta: Urho Niemisen vuonna 1955 tekemä seinämaalaus Longinojalta, Strömsin kartanon alueelta. Kuva: Torbjörn Stenholm.

Oi niitä aikoja! Tanssitunnelmia puoli vuosisataa sitten Pukinmäen palokunnantalolla. Kuva: Torbjörn Stenholm.

AINA EI OLE TANSSITTU Suomessa oli yleinen tanssikielto toisen maailmansodan vuosina. Kielto astui voimaan joulukuussa 1939 talvisodan alettua. Vain ohjelmalliset iltamat olivat mahdollisia. Häissä vihkipari sai tanssia kahdestaan häävalssinsa. Tansseja ei saanut tuona vakavana aikana järjestää niin sano-

220

tusti yli sankarivainajien hautojen, ja kieltoa myös valvottiin. Kaikesta huolimatta siellä täällä puuhattiin luvattomasti ja pienimuotoisesti ns. nurkkatansseja, ja myös tanssikoulujen toiminta jatkui. Tanssikielto ei kokonaan loppunut vielä Lapin sodan päättymiseenkään huhtikuussa 1945, vaan jatkui osittaisena aina vuoteen 1948 saakka.

TANSSIN PYÖRTEISSÄ Jokainen meistä osaa jollakin tavalla liikkua tarttuvan musiikin houkuttelemana, vähintäänkin ihan omaksi ilokseen, rytmin mukaansa tempaamana tai muuten vain. Tanssiksi kutsutaan rytmikästä liikettä soiton ja musiikin antaman tahdin mukaisesti. Sitä voi yleisesti luonnehtia osallistujien mukaan; on soolo-, pari- ja ryhmätansseja. Tai sitten niitä voidaan ryhmitellä miesten tai naisten tansseiksi taikka molempien yhteisiksi. Jaottelua voi tehdä vielä pitemmällekin, riippuen esimerkiksi käytetyistä askelista ja otteesta tanssikumppaniin. Tanssilajeja on vaikka kuinka paljon, mitään yksittäistä tässä nimeämättä. Tanssi on myös kilpaurheilumuoto. Jonkin muotoinen tanssi on ollut aina ikimuistoisista ajoista alkaen ihmiselle luonteva osa elämää ja yhteistä seuraelämää. Aina ei tarvita kummoistakaan musiikkia taustalle, ja rytmitkin ovat vuosisatojen varrella vaihdelleet. Tanssi on voinut myös olla merkityksellinen elementti jossain rituaalissa. On tanssia ja tanssitilaisuuksia joskus kyllä paheksuttukin. Kokonaisuuteen yhdistyy monta asiaa: musiikki, sen luoma tunnelma ja tarjoama rytmi, kahden ihmisen tai ryhmän yhtenäiseksi sulautuva liike. Tai sitten musiikista, rytmistä ja liikkeestä kasvaa yhteinen kudelma, kun soolotanssija eläytyy suoritukseensa.

Kun kielto päättyi, suuri tanssi-innostus alkoi. Havainnollinen esimerkki kertoo, että maan pääkaupungissa järjestettiin Messuhallissa pelkästään loppusyksyn 1944 kuluessa kymmenen suurta tanssitapahtumaa, joihin osallistui kaiken kaikkiaan runsaat 50 000 tanssijaa. Ja kun toisen maailmansodan päättymistä juhlittiin helatorstaina toukokuussa 1945, kerääntyi ”ratkiriemul-

Erilaisia paritansseja tiedetään harrastetun Euroopassa ainakin 1200-luvulta alkaen. Suomessa mentiin pitkälle 1800-luvulle saakka yleisesti ryhmätanssien muodossa. Monen muistissa on esimerkiksi Mika Waltarin kirjan ”Tanssi yli hautojen” (1944) pohjalta tehty saman niminen elokuva (ohjaus Toivo Särkkä, 1950) tanssiaisineen Porvoon valtiopäivien yhteydessä vuonna 1809. Tanssimista ja tanssiaisia on kuvattu lukemattoman monissa muissakin elokuvissa. Puitteillakin on aina merkityksensä, ja valinnanvaraa riittää edelleenkin: esimerkiksi kesäiseen järvi- ja koivumaisemaan avautuva perinteinen maaseudun tanssilava, ajan patinoiman seurantalon juhlasali, ravintolasali iltapäivätansseineen kaupungin keskustassa tai vaikkapa jokin valtava urheiluhalli välkkyvine discovaloineen. Lukuisat yhdistykset ovat hankkineet varoja toimintaansa järjestämällä talkoovoimin tansseja omissa tai vuokratiloissa. Tanssiorkesterin tai levyjensoittajan osaamisen taidoista riippuu aina paljon. Yhden illan kuluessa pari ehtii pyörähdellä kymmeniä kertoja. Demokraattisuudesta kertovat lavatanssiväelle tutut sanat sekahaku, naisten haku ja miesten haku. Onnistunut kokonaistunnelma saa tanssijan palaamaan takaisin seuraavallakin kerralla.

liseen ilonpitoon”, rauhantansseihin Helsingin rautatientorille noin 30 000 ihmistä. Tungos oli suurta ja orkestereita oli useita eri puolilla torialuetta. Samantapainen tanssikielto on aivan poikkeuksellisesti koettu ihan omana aikanammekin, ei kuitenkaan sodan takia. Kun maailmanlaajuinen koronavirusepidemia (Covid-19) iski myös

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

221

Suomeen kevättalvella 2020, viranomaisten oli kiireellä päätettävä monista rajoituksista viruksen leviämisen estämiseksi tai ainakin hidastamiseksi. Kiellot kohdistuivat muun muassa kokoontumisiin, huvitilaisuuksiin, teattereihin, konsertteihin ja liikuntatapahtumiin. Ravintoloiden aukioloaikoja supistettiin ja asiakasmääriä rajattiin. Kiellot koskivat myös tanssien järjestämistä. Virus iski täysillä ja lamauttavasti niin perinteiseen suoma-

laiseen tanssilavakulttuuriin kuin tanssiravintoloihinkin. Voimakkaat rajoitustoimet ja rokotukset vaikuttivat myönteisesti, ja Suomi selviytyi epidemiasta keskimääräistä eurooppalaista maata paremmin niin epidemian kuin kansantaloudenkin osalta. Nähtäväksi jää, millaisen mahdollisen innostuksen nousun saakaan tanssien järjestäminen jatkossa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Elina Haavio-Mannila & Raija Snicker 1980: Päivätanssit. WSOY, Juva. Timo Honkala 2017: 100 v stadin jortsuja ja tanssimestoja. Historian kertomaa ja tanssimuistoja vv. 1950–70. BoD. Sven-Erik Järvinen 1987: 30-luvun Malmi, poikavuosieni kotikylä. Malmin Kuvalehti. Henna Karppinen-Kummunmäki 2020: Lavatanssien hurma – Keinu kanssani. Kirjokansi 217. SKS, Riika. Laura Kolbe & Samu Nyström & Jyrki Vesikansa 2015: Helsinki 1945. Pääkaupunki ja rauha. Minerva, EU. Pukinmäen kotikaupunkipolut. Toim. Pauli Saloranta. Tallinna 2015. Pukinmäen VPK. 90 vuotta palokuntatoimintaa Pukinmäellä 1912–2002. Kirj. Toni Korhonen. Helsinki 2002. Lasse Rekola & Tero Tuomisto 1995: Pukinmäki – Aikoja ja ihmisiä. Jyväskylä. Marko Tikka & Toivo Tamminen 2011: Tanssiorkesteri Dallapé. Suomijatsin legenda 1925–2010. SKS, Hämeenlinna. Tero Tuomisto 1987: Pukinmäen urheilumuistoja. Helsingin pitäjä – Helsinge 1988. Karprint.

222

Tero Tuomisto 1993: Pukinmäen suomalaiset – lyhytikäinen, merkittävä 1920-luvun yhdistys. Helsingin pitäjä – Helsinge 1994. Tikkurila. Tero Tuomisto 2007: Punaisen kukon taltuttajat. Vapaapalokuntien alkuvaiheet Helsingin maalaiskunnassa. Helsingin pitäjä – Helsinge 2008. Porvoo. Tero Tuomisto 2008: Kuinka Tapio Rautavaarasta tuli jousiampuja. Suomen urheiluhistoriallisen seuran vuosikirja 2008. Minerva, Jyväskylä. Tero Tuomisto 2012: Kunnon Kisa. Pukinmäen Kisa 30 vuotta. Turenki. Muistelut: Pukinmäki-seuran perinneillat tanssilavamuistoista 6.3.1995 ja 27.4.1995 Pukinmäen VPK:n palokuntamuistojen ilta 10.12.2007 Kiitokset: kaupunkineuvos Timo Honkala, tietoa stadin tanssipaikoista palokuntalaiset Bjarne Jansson ja Torbjörn Stenholm, valokuvalöytöjä Pukinmäen VPK:n huveista Sähköpostiviestejä Pukinmäen VPK:n toiminnasta: palokuntalaiset Jouko Elers, Toni Korhonen, Kimmo Ruusuvuori, Torbjörn Stenholm

Tekstissä mainituista tanssipaikoista ei ole löytynyt valokuvia, ja niistä on muutenkin säilynyt niukasti tietoja. Etsintäkuulutus paikallislehdessä ei sekään ole tuonut tulosta. Mikäli lukijalla on näistä paikoista ja huvitapahtumista tietoa, kuvia tai esimerkiksi ohjelmalehtisiä, niin pyydetään ottamaan yhteyttä Vantaan kaupunginmuseoon. Myös Helsingin maalaiskunnan muiden vanhojen tanssilavojen muistot ja valokuvat kiinnostavat museota.

Suurenmoisia hetkiä Fazerilla. Fazer Experience Vierailukeskus tarjoaa iloa ja elämyksiä kaikenikäisille! Tutustu kiehtovaan näyttelyyn, Fazer Caféhen ja myymäläämme.

Fazer Experience Vierailukeskus Fazerintie 6, 01230 Vantaa visitfazer.com

Valentin Vaala ja värielokuvan Niskavuoren naiset (1958) tähdet Hilkka Helinä, Pia Hattara ja Elvi Saarnio Keimolan ruotsinkielisen kansakoulun kuistilla. 224

Suomalaisia elokuvia Luhtaanmäessä, Keimolassa ja Kivistössä JUHA SEITAJÄRVI JA PIA VUORIKOSKI

LUOTEIS-VANTAALLAKIN ON kuvattu useita suomalaisia elokuvia eri vuosikymmenillä. Kivistössä, Keimolan moottoriradalla ja Luhtaanmäen kantatiloilla ovat kamerat taltioineet aikakautensa rakennuskantaa ja maisemia. Keskiaikainen Keimolan kylä ulottui aikoinaan nykyisen Hämeenlinnanväylän molemmin puolin. Kivistöksi nykyään kutsuttua aluetta Keimolan eli Käinbyn etelälaidalla leimasi kivikkoinen maasto, mikä oli viljelyyn sopimatonta. Suuri osa entisestä Keimolasta sijaitseekin nykyisessä Kivistön kaupunginosassa Hämeenlinnanväylän itäpuolella. Alueelle alettiin rakentaa omakotitaloja 1950-luvulla kylän suurten tilojen, kuten Linnan kartanon mailta lohkotuille palstoille. Linnan alueella kuvattuja elokuvia on käsitelty Helsingin pitäjän vuosikirjassa 2019. Nykyään Keimolan kaupunginosa sijoittuu Hämeenlinnanväylän länsipuolelle ja siellä sijainneen moottoriradan on korvannut Keimolanmäen asuinalue. Vantaanjoen silmukassa sijaitseva Luhtaanmäki oli aikoinaan Riipilän eli Ripubyn siirtokylä, joka esiintyy lähteissä 1600-luvulla. Suomalaisissa elokuvissa näkyviä Luhtaanmäen kantatiloja ovat Grips, Hannula ja Juhola. Luhtaanmäki nimenä perustuu mäennimeen, Luhtamäkeen (Luchtabacka), joka sijaitsi Luhtaniitun eli Luhdan taka-

na Riipilän kyläkeskuksesta katsottuna. Nykyään Luhtaanmäki on maaseutumainen, Nurmijärveen rajautuva oma kaupunginosansa LuoteisVantaalla. TULIO-ELOKUVIEN JA UUDEN AALLON DRAAMAA LUHTAANMÄESSÄ Tuottaja-ohjaaja Teuvo Tulio on elokuvissaan suosinut Vantaata kuvauspaikkana. Johannes Linnankosken menestysromaaniin perustuvaa suosikkielokuvaa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) filmattiin Luhtaanmäellä. Siellä kuvaukset rajautuivat kolmen tilan, Stenkullan, Gripsin ja Hannulan alueisiin. Kanta-Kistola oli alkujaan Riipilän puolella, ja jaettiin kahden veljeksen kesken 1700-luvun alkupuoliskolla, jolloin syntyivät Ripuby-Kistola ja Luhtabacka-Kistola, joka nimensä mukaisesti rakennettiin Riipilän siirtokylän, Luhtaanmäen maille. Ripuby-Kistola jaettiin edelleen kahteen osaan. Luhtabacka-Kistola jaettiin 1800-luvulla, jolloin toinen osa piti nimen Luhtabacka-Kistola ja toinen pelkän Kistolan. Vuodesta 1928 se on ollut nimeltään Stenkulla, sillä sen uudet ruotsinkieliset omistajat halusivat kumpareella sijaitsevalle tilalleen sopivamman nimen. Luhtabacka-Kistola jaettiin vielä kerran, jolloin toisesta osasta tuli Hagalund Vestraan.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

225

Stenkullan entinen, vuonna 1946 purettu päärakennus sai olla Teuvo Tulion ohjaamassa elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta (1938) päähenkilön Olavi Koskelan kotitalo. Päärakennus valmistui todennäköisesti 1850-luvulla pian sen jälkeen, kun Luhtabacka-Kistolan tila oli jaettu kahteen osaan. Toinen osa sai nimen Stenkulla vuonna 1928.

Gripsin tilan aitta päätyi kahteen Tulion ohjaamaan elokuvaan esittämään piikojen aittaa ja karjamajaa. Aitta myytiin 1970-luvun alkupuolella.

Stenkullan vanha, vuonna 1946 purettu päärakennus pääsi esittämään päähenkilön Koskelan Olavin (Kille Oksanen) kotitaloa ja on ikuistunut elokuvaan upealla tavalla. 1800-luvun puolivälissä rakennettu talo näkyy taustalla myös kohtauksessa, jossa Olavi katselee Tumman tytön (Birgit Nuotio) karjakontoimia. Päärakennus oli saanut vuosisadan vaihteessa kaksi frontonilla eli koristepäädyllä varustettua kuistia. Tontin nykyinen osoite on Luhtaanmäentie 6. Elokuvan loppupuolella esitetään laaja näkymä Luhtaanmäen alueesta, joka markkeeraa Koskelan suurtilaa. Pelloilla

226

on kuvattu myös elonkorjuukohtaus emäntien naljailuineen, ja todennäköisesti myös rohkeasti toteutettu jakso, jossa Olavi viettelee päättäväisen Pihlajantertun (Maire Ranius) heinäsuovan alla. Kohtaus päättyy Olavin huudahdukseen: ”Herranjumala, mitä sinä teet, Pihlajanterttu...” Arne Åvall on muistellut, miten hänen sukunsa omistamalla Grips-nimisellä tilalla (Luhtaanmäenkuja 2) on kuvattu tunnelmallisia kohtauksia, kuten alun kyntökohtaus ja siihen liittyvä eroottissävyinen Annikin (Mirjami Kuosmanen) ja Olavin kohtaaminen seksuaalisine vihjailuineen.

Kuvitteellisen Moision tilan tytärtä esittävä Rakel Linnanheimo hoitaa ruusupensaita Hannulan (By-Hannula) päärakennus taustallaan kohtauksessa, jossa Kille Oksasen esittämä Koskelan Olavi tulee pian kosiskelemaan häntä elokuvassa Laulu tulipunaisesta kukasta.

Tumman tytön karjahakakin on oikeasti Åvallin mailla. Tuolloin taustalla näkyy vanha kolmostie. Käy ilmi, että Olavin levoton, naisseikkailuihin taipuvainen luonne on periytynyt hänen isältään. Olavin äiti (Ida Hallikainen) joutuu hakemaan sekä poikaansa että aikoinaan miestään piian aitasta. Tilan aittaa esittää jalasten päälle rakennettu Gripsin aitta, joka on Arne Åvallin arvion mukaan 1700-luvun lopulta. Piika Elli eli Gaselli (Nora Mäkinen) lähtee mierontielle maineensa menetettyään, ja pian sen tekee myös Olavi itsekin isänsä kanssa riitaannuttuaan.

Olavi liittyy tukkilaisporukkaan ja valloittaa matkoillaan lukuisia naisia. Åvallin mailla on kuvattu kohtaus, jossa Olavi tappelee kylän miesten kanssa päästäkseen Tumman tytön mökkiin. Mökkiä ei ole tunnistettu, se voi olla myös kuvauksia varten tehty lavaste. Osa kylän miesten kohtauksista on kuvattu Hannulan tilan aitan edustalla. Elokuvan loppupuolella pettynyt Olavi kävelee Gripsin puuliiterin seutuvilla. Hän on juuri saanut tietää, että Pihlajanterttu on saanut heidän leikkinsä vuoksi aviottoman lapsen, ja että Gaselli on ajautunut ilotaloon töihin.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

227

Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan lopussa vietetään häitä Moision talossa eli Hannulassa, joka oli peruskorjattu muutamaa vuotta ennen elokuvan kuvauksia.

Naissankari Olavi on vihdoin rakastunut. Kohteena on suuren Moision talon ylpeä tytär Kyllikki (Rakel Linnanheimo). Isäntä (Veikko Linna) on tietenkin nuorten suhdetta vastaan, hänhän ei tiedä Olavin syntyperää, kuten ei Kyllikkikään. Elokuvaan Moision ökytaloksi on valittu Hannulan (toiselta nimeltään By-Hannula) päärakennus ja komea, mansardikattoinen navetta (Luhtaanmäentie 3). Hannulan 1800-luvulla rakennettu päärakennus oli kokenut perusteellisen muutoksen kahta vuotta ennen elokuvan valmistumista: sen katto oli muutettu harjakattoiseksi ja se oli saanut pitkälle sivulleen uudistetun frontonin. Mutterikuisti oli muutettu neliömäiseksi ja harjakattoiseksi ja ikkunat oli vaihdettu jugendin ruutujaottelun mukaisiksi T-ikkunoiksi. Samalla se oli saanut vaalean ulkovärityksen. Klassikoksi on muodostunut Olavin ja Kyllikin ensimmäinen kohtaaminen, jossa Kyllikki hoitaa ruusutarhaansa tilan puutarhan aidan luona ja Olavi yrittää flirttailla kopealle tytölle. Lopulta pari saa toisensa ja häitä vietetään myrskyisissä merkeissä Hannulan talon verannan luona. Hääyleisössä on myös Tumma tyttö, joka tekee lopullisen ratkaisun ja murheissaan hukuttautuu. Luhtaanmäkeläisistä pääsi hääkohtaukseen avustamaan Anna-Lisa Smalen.

228

Kauniina sotaa edeltävänä kesänä 1939 Tulio palasi Keimolan maisemiin melodraamansa Unelma karjamajalla (1940) kuvauksissa. Tarinan viaton, orpo Valkaman Sirkka asuu Kerttu-muorin hoivissa karjamajalaaksossa. Sirkkaa esittää tuore Miss Eurooppa Sirkka Salonen. Heidän asumuksenaan on Gripsin aitta, jonka portaiden yläosaan on nyt lavastettu katos tukipuineen ja kaiteineen. Paikka esittää myös elokuvan varsinaista karjamajaa. Aitta on myyty vuonna 1974 kirjailija Antti Hyrylle Espoon Rastaalaan. Matkalla Suurkorven kylälle marjoja myymään Sirkka törmää rämäpäisesti oriillaan ajavaan Ylitalon Aarneen (Kille Oksanen). Tämä ihastuu oitis ujoon Sirkkaan. Kohtaus kuvattiin Stenkullan pihatiellä, taustalla on mm. Stenkullan sauna. Aarnen sujauttaessa 20-markkasen Sirkan käteen vahingonkorvaukseksi taustalla näkyvät vanha Hämeenlinnantie ja Gripsin pellot. Saunarakennus markkeeraa elokuvassa lisäksi Ylitalon pesutupaa kohtauksessa, jossa Sirkan asioista juorutaan. Ylitalon Urho (Kyösti Erämaa) ripittää renkiä (Aku Peltonen) pihalla väärän hevosen valjastamisesta. Paikalle pölähtää hurjalla vauhdilla myös Aarne, jota Urho syyttää hurjastelusta ja kortinpeluusta. Aarne myöntää pitäneensä turhaa kiirettä hakiessaan sydänsairaalle äidille lääkettä. Jakso kuvattiin Juholan tilan (Vanha Nurmijärventie

Luhtaanmäen Juholan tilalle rakennettiin tiilinen navetta 1930-luvun alussa. Sen edustalla kuvattiin useita kohtauksia Tulion elokuvaan Unelma karjamajalla (1940).

173) viljamakasiinin ja vuonna 1931 rakennetun kivinavetan edustalla. Rakennuksissa on punatiilipinta ja arkkitehtuurissa piirteitä 1920-luvun klassismista. Myöhemmin viljamakasiinin yhteyteen on noussut puurakenteinen kuivaamo. Arne Åvallin kertoman perimätiedon mukaan kylän navettarakennuksia tekivät lama-aikana Pohjanmaalta töitä etsimään tulleet rakennusmiehet. Juholan navetan pihalla kuvattiin myös veljesten voimakasta tappelukohtausta. Matti-renkikin taivastelee: ”Toinen kuin kristitty, ja toinen kuin pakana.” Tappelu on saatu todenmakuiseksi: Erämaa olikin entinen painija ja Oksanen jalkapalloilija. Tappelu tapahtui pehmeällä hiekka-alustalla. Luhtaanmäkeläisillä oli tuohon aikaan tapana hakea pöllyävää hiekkaa Vestrantien hiekkakuopalta. Nykyään navetan edustan maapohja on tiivis ja sorapintainen, ja sillä kasvaa paikoitellen nurmea. Juholan pihan portin luona on kuvattu kohtausta, jossa Aarnen pelivelat lunastanut Kylälahden kauppias (Eino Jurkka) tulee uhkailemaan Aarnea maksamattomista veloista. Hannulan tilan päärakennus esittää Ylitalon päärakennusta. Portilta päin on kuvattu jakso, jossa Sirkka tulee taloon palvelukseen ja saa oitis Aarneen rakastuneen piika-Kirstin (Kirsti Hurme) vihat niskoilleen. Navetan luona Matti ylistää Sirkkaa: ”Ihan on ilmetty herran enkeli”. Kirsti

ärähtää: ”Vai enkeli, tuo ryysyläinen äpärä!” Komediallisuutta haetaan, kun Kirsti nakkaa pesuvedet ikkunasta partaa ajavan rengin päälle. ”Aijai, oliko siellä laskiämpärissä ihmisiä!”, Kirsti nauraa pilkallisesti. ”Näkyy olevan, ja sika vielä röhkimässä!”, renki vastaa kiukuissaan. Luhtabacka-Kistolan pihakin pääsi osaltaan esittämään Ylitaloa. Vajan luona renki pilkkoo puita ja aitasta tuleva Kirsti yrittää turhaan hurmata Aarnea. Paikalla kuvattiin myös aidankorjausjaksoa. Takaumajaksossa romanimies muistelee, miten hän kanavarkaissa käytyään lensi yllätettynä ulos tallin ovesta ajosillalle. Rakennukset on purettu 1950-luvulla, vain hirsinen navetta on jäljellä, tosin ylisille menevä ajosilta on poistettu ja tilalle on laitettu tallin ovi. Sirkka ja Kirsti lähtevät viemään talon lehmiä karjahakaan. Pahasuinen Kirsti komentelee Sirkkaa. Kohtaus on kuvattu Kistolan tilan latojen edustalla, Stenkullan ja Gripsin laitumilla. Karja päätyy lopulta Vantaanjoen jokivarteen. Tilan väki pysäyttää toimensa ja kuuntelee Sirkan satakielimäisesti kajahtavaa laulua. Aarne lumoutuu laulusta: ”En ole kenenkään kuullut laulavan noin kauniisti.” Turhaan saa Kirstikin viekoitella Aarnea karjaportilla tämän jälkeen. Stenkullan aitta esittää Kirstin aittaa, se toimii myös tarinan talkoopitojen aittana. Vanha pää-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

229

Hannulan mansardikattoinen navetta ylisille menevine siltoineen näyttäytyy kohtauksessa, jossa rikastunut Ylitalon Aarne saapuu kotitilalleen komealla autolla elokuvassa Unelma karjamajalla.

rakennus on tällä kertaa yksityisenä pankkina ja posti- ja sekatavarakauppana. Kaupan oveen on laitettu rekvisiitaksi Pauligin mainos. Aarne asioi pankissa väärennetyn vekselin kanssa ja onnistuu petoksessaan. Hän vie rahat oitis Kylälahden kauppaan velkojensa maksuksi. Kaupan ovella hän vielä kehottaa posteljooni-Anttia jättämään Ylitalon postit jakamatta, hän kyllä itse ne noutaa. Aarnea nimittäin pelottaa petoksesta kiinnijääminen. Lähikuvat Stenkullan talon ikkunoista on nähty kohtauksissa, joissa Ylitalon emäntä katsoo poikiensa tappelua ikkunasta, ja saa sydänkohtauksen. Loppukohtauksessa talo esiintyy vielä juhlakohtauksessa, jossa Kirsti ryntää katsomaan Sirkan löytynyttä poikaa. Nyt sen eteen on pystytetty juhlavia koivunrunkoja. Aarnen paettua Amerikkaan Sirkan poika syntyy ja katoaa romanien nappaamana. Sirkka joutuu kuitenkin syytteeseen lapsenmurhasta, häntä inhoava Kirsti toimii todistajana. Käräjätalona on Gripsin päärakennus, entinen sotilasvirkatalo. Se on 1850-luvulta ja säilynyt hyvin näihin päiviin saakka. Se on ollut Åvallin suvun hallussa, aluksi vuokrattuna vuodesta 1864 lähtien. Päärakennuksen pulpettimainen kuisti on muuttunut lasiverannaksi. Valitettavasti hieno talo näkyy elokuvassa vain toiselta puolelta. Sirkka joutuu vankilaan,

230

mutta kärsii vielä vankeudesta palattuaankin ihmisten vihamielisyydestä. Gripsissä on kuvattu kohtauksia, joissa jopa lapset kivittävät Sirkkaa. Hän saa kuulla menneisyydestään elopellollakin. Elokuvaan on taltioitu hienosti menneisyyden viljankorjuuta. Aarne ajaa Amerikasta palatessaan hienolla Ford V8 -mallin (vuosimallia 1937) autollaan Hannulan ison ladon ohitse Hannulan navetan edustalle. Katuvainen Aarne saa päärakennuksen portailla jääkylmän vastaanoton veljeltään, hän kuulee surullisia uutisia Sirkasta ja lapsesta, äitikin on kuollut. Sirkan ja Aarnen poika on kuitenkin elossa ja matkaa nyt kotikylään. Paikka on kuvattu Seutulan nykyisen Riipiläntie 65:n ja Forsbackantien risteyksen lähellä. Loppujaksoa vietetään Hannulan talon pihalla, portin luona on hääparin saattue. Poikakin on löytänyt kotiinsa, poikaa esitti kuvaaja Ama Jokisen poika Timo. Rillumarei-henkisen elokuvan Muhoksen Mimmin (1952) köyhä kosija Jaakko (Matti Oravisto) kävelee maantiellä Mimminsä luo Luhtaanmäentietä. Taustalla näkyvät mm. Gripsin sotilasvirkatalo ja Luhtaanmäentien talot nro 11 ja 17. Itse Mimmin (Tuija Halonen) asuintalo on jäänyt tunnistamatta.

Luhtaanmäelle palattiin elokuvan teon merkeissä 1950–60-lukujen vaihteessa. Maunu Kurkvaara ohjasi tuolloin Oiva Paloheimon romaaniin perustuvaa uuden aallon elokuvaa Patarouva (1959). Tuomari Kaius Kannisto (Pehr-Olof Sirén) muistelee elämänsä naisia, entisiä kihlattujaan. Ruuturouvaa eli Pia Tiensuuta esitti ohjaajan puoliso Sinikka Hannula. Kaius tuo morsiamensa isänsä Juliuksen (Santeri Karilo) tarkasteltavaksi kotitilalleen. Isä syynää naista kuin kantakirjatammaa tämän askellusta mittaillen. Pia joutuu astelemaan lipputangon luo. ”Ei hullumpaa, kyllä tästä peltohevonen tulee”, Julius myöntää. Isä haluaa ostaa Kaiukselta hänen äidinperintönsä eli Kanniston tilan, mutta tämä kieltäytyy myymästä. Isänsä kuoleman jälkeen Kaius palaa tilalle viettämään ystäviensä häitä. Morsian, sokea Anna (Kaija Siikala) istuu pihakeinussa, maisterisulhanen Paavo Aunio (Sakari Jurkka) haluaa alkoholittomia häitä. Kaiuskin tunnustaa: ”Johan tässä tuli juoduksi.” Kohtaukset kuvattiin Hannulan päärakennuksen, pihan, navetan ja uudistetun portin luona. Pihalla nähdään uudenaikainen traktori. Käsikirjoituksen merkintöjen mukaan tilan omistajana on kuvausten aikaan ollut Harald Collin. Luhtaanmäessä on saatettu kuvata myös Katriinan eli ristirouvan (Liana Kaarina) hevoskohtauksia. Mauri Sariolan rikosromaaniin perustuvaa elokuvaa Totuus on armoton (1963) kuvattiin myös Luhtaanmäellä. Tuomari Reivin (Sauli Seppälä) auto ajaa vinhaa vauhtia Klaukkalantietä (nykyisin Kistolantie). Taustalla oikealla näkyy Hämeenlinnantie eli entinen kolmostie. Kuvassa etualalla näkyy Kistolan talon navetta. Ohjaaja Valentin Vaalan luotsaamat kamerat ovat seisseet itse asiassa Stenkullan pihalla. Entinen Klaukkalantie on rakennettu noin vuonna 1960. Gulf-huoltoasema (myöhempi Union) rakennettiin myöhemmin juuri niille hujakoille, joissa auto kiitää. Arne Åvallilla on lisäksi muistikuva, että jotain elokuvaa olisi kuvattu heidän tilansa luhtiaitan edustalla vuosien 1958–61 välillä. Maalaisaiheisessa elokuvassa keski-ikäinen mies ajaa vauhdilla hevoskärryillä heidän mäkeään päälle heitetyt

piimät rinnuksillaan. Elokuvaa ei valitettavasti ole tunnistettu. KEIMOLAN RUOTSINKIELINEN KOULU MUUNTUU NISKAVUOREN KANSAKOULUKSI Vaala tarttui vuonna 1958 toistamiseen Niskavuoren naisiin. Tällä kertaa filmiversio kuvattiin väreissä. Orimattilan Kankaan kartano esitti Niskavuoren rusthollia, mutta elokuvaa tehtiin myös pääkaupunkiseudulla. Naimisissa oleva Niskavuoren Aarne (Erkki Viljos) rakastuu pitäjän uuteen opettajattareen Ilonaan (Teija Sopanen) ja viettää tämän koululla olevassa asunnossa salattuja hetkiä. Koulukohtausten ulkokuviin löydettiin Keimolan ruotsinkielinen vuonna 1925 valmistunut kansakoulu Vestrantie 7:ssä. Rakennus on myöhemmin palvellut Keimolan sivukouluna, kun kylän lapset siirtyivät pääosin vuonna 1977 valmistuneeseen Mårtensdahls skolaan. Vantaan kaupunki myi vanhan koulurakennuksen yksityiselle vuonna 2007, ja siitä on vähitellen kunnostettu perheasunto. Elokuvan kouluun liittyvät jaksot sisältävät hienosti sekä loppukesän kuvia että talvijaksoja. Vauhdikkaassa kliimaksikohtauksessa Aarne hyppää syrjähypystä kiinnijäätyään ikkunasta hankeen. Aarnen ilmiantajat, koulun siivooja Serafiina (Elvi Saarnio) ja puhelinkeskuksen hoitaja Santra (Pia Hattara) asuttavat vastapäistä taloa ja valvovat opettajattaren asunnon liikkeitä jopa puuceestä käsin. Vestrantie 4:ssä sijainnut Rönnbackan talo esitti puhelinkeskusta. Talon tytär Mirja Lapakko on myöhemmin muistellut kuvauksia syntymäkodillaan: ”Muistan kuvauksista kirkkaat valot ja sen, että aina oli puuhellan päällys kahvipannuja täynnä. Meidän mökistä ei ollut ikkunaa koululle päin, ja meillä ei ollut yläkertaa, jossa sentraalisantrat asuivat. Varmaan pitivät meidän mökin keittiötä taukotilanaan. Teija Sopaselta sain muuten elämäni ensimmäisen appelsiinin.” Puhelinkeskuksen puhelinlangat oli lavastettu kamarin puoleiseen ulkoseinään. Siellä Santra selvittelee johtoja suutarin Eeron sotkettua ne. Todellisuudessa Rönnbackassa ei ollut edes puhe-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

231

Keimolan 1920-luvulla valmistuneessa kansakoulussa asui elokuvan Niskavuoren naiset Ilona-opettajatar (Teija Sopanen). Todellisuudessakin koululla oli asunto sen opettajalle vuosikymmenien ajan. Koulun sisäkuvat tehtiin studiolla.

linta, keskuksesta puhumattakaan. Rönnbackan talo oli rakennettu alun perin 1900-luvun alkupuolella ja sitä laajennettiin 1950-luvulla. Talo purettiin vuonna 2010 ja sen tilalle on rakennettu uusi talo. Lastenelokuvaa Tässä on Hely Ahonen (1975) kuvattiin Kivistön kansakoulussa, joka valmistui vuonna 1961. Televisioelokuvan ohjasi Raili Rusto. Nimiosaa Helyä esitti Ilana Sella, näyttelijä Seela Sellan tytär. Helyn luokkatovereita esittävistä oppilaista jokainen sai 30 markkaa esiintymispalkkioksi. Opettajan roolissa oli kirjailija Arto Paasilinnan sisar Salme Paasilinna, tarkkailuluokan opettajana oli Markku Huhtamo ja koulukuraattorina Liisa Paatso. Arkkitehti Veikko Nortomaan suunnittelema Kivistön koulu on saanut väistyä 2000-luvulla uudisrakentamisen tieltä.

232

VAUHDIN TUNTUA KEIMOLAN MOOTTORIURHEILUSTADIONILLA RALLI- JA FORMULAKOHTAUKSISSA Suomen ensimmäinen moottoriurheilustadion toimi Vantaan Keimolassa 1960- ja 1970-luvuilla. Keimolan moottoristadionin perusti ja rakennutti Eläintarhanajoista kuuluisaksi tullut autourheilija Curt Lincoln kilpailujen päätyttyä onnettomuuteen vuonna 1963. Keimolan 3,3 kilometrin pituisen moottoriradan avajaiskilpailut, Helsingin vauhtikisat pidettiin kesäkuussa 1966. Kilpailutoiminnan lisäksi rata-alueella järjestettiin mm. juhannusjuhlia ja rock-konsertteja. Moottorirata suljettiin jo 1978 energiakriisin ja meluhaittojen vuoksi. Moottoriurheilustadionia ja erityisesti sen ajorataa taltioitiin myös elokuvien fiktiivisiin kohta-

Valentin Vaala työkuvassa elokuvan puhelinkeskusta esittävän Rönnbackan talon edustalla.

uksiin. Ensimmäinen alueella kuvattu elokuva on Timo Bergholmin ohjaama väridraama Punahilkka (1968). Tarinassa nuori automekaanikko Hannu (Hannu Kahakorpi) virittelee ystävänsä (Kari Kihlström) kanssa autoja ja osallistuu sekalaisten autojen kilpailuun tuunatulla rättisitikallaan. Häntä on kannustamassa pelkääjän paikalla saman firman juoksutyttö, koulukodin kasvatti Anja (Kristiina Halkola). Hannu kehaiseekin kavereilleen ajon jälkeen: ”Jumalauta, näitteks te kun mä vetäsin ton Saunalenkin.” Repliikki viittaa radan todelliseen pohjoiskurvin nimeen. Kuvissa näkyy myös taustalla formula-autoja. Kuvaaja Kari Solhberg muisteli haastattelussa 20.4.2021, että ajokohtauksensa Kahakorpi ajoi itse. Filmausryhmä oli innostunut kokeilemaan uutta autorataa ja yltyi leikkimieliseen kaahailuun. Ohjaaja Berg-

holmkin ajoi rataa ympäri urheilullisella Fiat 850 -mallillaan. Mustavalkoisen Spede-komedian Leikkikalugangsteri (1969) alkutekstijakso alkaa vauhdikkaasti kilpa-autoratapelillä, jota miehet pelaavat toimistossaan. Voimia mitellään myös oikean kilpa-autoilun merkeissä Formula V -kilpa-autoilla autoradalla. Jaksossa Spede Pasasen esittämä leikkikalutehtailija Jim King voittaa kilpa-ajoissa leikkikalujen tilauksistakin kanssaan kilpailevan Krakströmin (Juhani Kumpulainen). Onnittelijoiden joukossa on myös amerikkalainen tukkuostaja, joka päättää ostaa Jimin leikkiautoja kahdella miljoonalla. Osan näytteli elokuvan ohjaajana toiminut Ere Kokkonen. Kari Sohlberg muisteli 20.4.2021, että elokuvaan taltioitiin oikeita kilpaautokisoja radalla. Mukaan leikattiin sopivia väli-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

233

Automekaanikot testaavat autojaan Keimolan moottoriurheilustadionilla Timo Bergholmin ohjaamassa elokuvassa Punahilkka (1968).

Keimolan moottoriurheiluradan valvontatorni on taltioitunut Risto Jarvan elokuvaan Bensaa suonissa (1970).

kuvia esimerkiksi Spedestä autonratissa. Spedellä oli suhteita autoalalle, ja kuvauslupa keskeisten formula-autojen kera oli järjestynyt Curt Lincolnin avulla. Monipuolisemmin autoilu tuli esille Risto Jarvan kuuluisassa ajokulttuuria kritisoivassa väridraamassa Bensaa suonissa (1970). Lasse (Ulf Törnroth) harjoittelee ralliajoa Keimolan radalla. Vieressä istuvalle Tapiolle (Pertti Melasniemi) hän opettaakin tämän ihastellessa kuljettajan otteita moottorin laulaessa: ”Autoa pitää käsitellä kuin

234

naista: ensin varovasti, sitten täysillä. Niillä ei oo kuin yks ero, tiedäks mikä? Autoon sä voit luottaa aina, naiseen et koskaan.” Elokuvan työnimenä olikin ”Kuuma ralli”. Pian kuvataan Lassen vaimon Marjan (Lilga Kovanko) ja Tapion keskinäistä kilpailua renkaat ulvoen. Tapahtumaa on todistamassa kakkoskuski Kustaa Keto (Jorma Pulkkinen). Televisioviihteen keulakuvana tunnettu Pulkkinen kuului Jarvan ystäväpiiriin. Marjan ja Tapion kisan aikana sade yllätti kuvausryhmän, osa jaksoista on tehty vetisissä olosuhteis-

Keimolassa sijaitseva Helsinki Radion studio toimii operaation johtokeskuksena Ere Kokkosen elokuvassa Vääpeli Körmy ja Vetenalaiset vehkeet (1991). Körmyä esittävä Heikki Kinnunen ripittää alaisiaan näytteleviä Jukka Puotilaa ja Pertti Koivulaa.

sa. Punasaappainen, ajaessaankin tyylikäs Marja voittaa kisan. Elokuvan lopussa traagisen, Backaksen kartanolla tapahtuneen auto-onnettomuuden jälkeen Marja näytetään sairaalassa aivovaurioisena, mutta edelleen moottorin ääniä pärryyttelevänä. Elokuvasta on jäänyt elämään Rauli Badding Somerjoen tulkitsema nimikappale. ”Hei, hän syntynyt on vauhti kallossaan, hei hei hei, ja bensaa suonissaan.” Elokuvat esittelevät radan lisäksi myös niiden varrelle pystytettyjä ulkomainostauluja. Tuttuja ja tuntemattomia merkkejä on hauska bongata: mukana olivat Union, Shell, Teboil, Datsun, Konela, Neste, Finnair, Bosch, Koff, Kallen kahvi, Karjakunta ja tupakkamerkit Boston ja Virginia. North Staten tupakka-aski on jättimäinen. Katsomon päälle on viritetty Volkswagenin mainoskyltit. Bensaa suonissa -elokuvan maaliviivalla vilahtaa myös radan valvontatorni. Keimolan moottoriradalla kuvattiin elokuvia myös toiminnan loputtua. Paikka ilmensi tuolloin menneisyyttä: Tom of Finland -dokumenttielokuvastaan tunnettu Ilppo Pohjola sijoitti elokuvan Asphalto (1998) keskeisen pariskunnan (Peter Franzén ja Irina Björklund) entisen moottoriurheiluradan tuntumaan. Kyseisessä elokuvassa hyö-

dynnettiin myös paikan viereistä Suomen Rengaskierrätys Oy:n alueterminaalia. Jaksossa malli makaa rengasröykkiöiden päällä. Vuodenvaihteessa 2003–2004 alueella riehui tulipalo polttaen tuhansia renkaita. Keimolan radan muoto toistuu nykyisellä Keimolanmäen 2010-luvun jälkipuolella rakennetulla asuinalueella katuina ja kevyen liikenteen väylinä. Aluetta alettiin kaavoittaa vuonna 2009. Muistona alueen historiasta on kadunnimistössä esimerkiksi Lincolninaukio, Vauhtikaarre, Ruutulipunkuja. Nykyisellä Lincolninaukiolla sijaitseva valvontatorni on säilytetty alueen maamerkkinä ja on muokattu Ombra-nimiseksi taideteokseksi. HELSINKI RADIOSTA SALAISEN OPERAATION JOHTOKESKUS VÄÄPELI KÖRMY -ELOKUVAAN Klaukkalassa asuva Ere Kokkonen filmasi usein kotikuntansa läheisyydessä. Vääpeli Körmy -elokuvasarjan toisen osan Vääpeli Körmy ja Vetenalaiset vehkeet (1991) tarinaan olennaisesti liittyvän salaisen Vetenalaiset vehkeet -operaation johtokeskukseksi valjastettiin Keimolassa sijaitsevan Helsinki Radion sisätilat. Radioasema on sijainnut osoitteessa Radioasemantie 10. Radioasema

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

235

1990-luvun kansansuosikki Pekko Aikamiespoika (Timo Koivusalo) lähtee mopolla kotikyliltään elokuvassa Johtaja Uuno Turhapuro pisnismies (1998). Satakunnan sijaan kohtaus kuvattiin Luhtaanmäessä. Aikamiespojan taustalla erottuu Luhtaanmäen kivirakenteinen silta, joka on Hakkilan lisäksi toinen Vantaalla säilyneistä vanhoista kivisilloista.

oli Posti- ja lennätinlaitoksen rakennuttama, ja se otettiin käyttöön vuonna 1952 entisen Leppävaaran radioaseman käytyä liian häiriöalttiiksi asutuksen ja teollisuuden vuoksi. Radioasema vastaanotti ulkomailta tulevaa radioliikennettä ja toimi rannikkoradioasemana. Se myös hidastutti Kivistön sähköistämistä, ja alue tunnettiinkin 1950-luvulla ”Öljylamppukylänä”, jossa 200 omakotitaloa oli useita vuosia ilman sähköä. Asiaan saatiin helpotusta vuonna 1957, ja se ratkesi lopullisesti vuonna 1962. Radioasema toimi Kivistössä vuoteen 1992. Helsingin Sanomissa 24.12.1991 kuvailtiin paikkaa näin: ”Radioaseman kirkkaankeltainen kivitalo kohoaa keskellä metsää, ja yksinäisen rakennuksen ympäristössä sojottaa parikymmentä antennia.” Nykyään paikalla on Puistometsäpalvelu Oldenburg Oy.

236

Toiseksi viimeinen Turhapuro-elokuva Johtaja Uuno Turhapuro pisnismies (1998) esitteli myös muita aikansa kuuluisimpia koomikkohahmoja. Ulvilalaisen Timo Koivusalon esittämä Pekkokin ajelee kotikylillään Satakunnan maisemien sijaan Vanhaa Nurmijärventietä (nyk. Luhtaanmäentie) ja tietä 130 (nyk. Vanha Hämeenlinnantie) viemään Uunolle pikakirjettä tämän velipojalta Peniltä (Santeri Kinnunen). KIVISTÖN OMAKOTITALOALUE 1970–1990-LUKUJEN ELOKUVISSA, KANNISTO LUOKKAKOKOUKSESSA 2015 Keimolan omakotialue syntyi helpottamaan sotien jälkeistä asuntopulaa 1950-luvulla. Omakotialue sai myöhemmin nimen Kivistö, ja sen itäpuolelle syntyi Kannisto-niminen alue. Kivistö oli

Helsingin maalaiskunnan länsiosan varhaisimpia pientaloalueita. Kivistön syntymiseen vaikutti yhtiö nimeltä Omakiinteistö Oy, joka palstoitti ja myi mm. Linnan kartanolle kuuluneita takametsiä. Palstoja ostettiin vuodesta 1951 lähtien 10 vuoden ajan. Vuonna 1960 tuli voimaan kielto muodostaa taajama-aluetta ilman rakennuskaavaa. Tämä hyydytti maalaiskunnan pientalorakentamisen moneksi vuodeksi. Kivistön alueen suosituimmaksi rakennustyypiksi tuli ns. rintamamiestalo. Kivistö sai ensimmäisen asemakaavansa vuonna 1984, mikä aiheutti alueelle uuden rakennusbuumin ja yksikerroksiset joko tasa- tai loivaharjakattoiset omakotitalot ilmaantuivat maisemaan. Risto Jarvan voimakas draama Kun taivas putoaa... (1972) käsitteli keltaisen lehdistön kyseenalaisia menetelmiä. Lehtijuttujen uhri Eila (Eeva-Maija Haukinen) rakastuu inhottavien paljastusjuttujen tekijään, toimittaja Mereen (Erkki Pajala). Eila haluaa tutustua toimittajan elämään ja käy siten myös tämän perheen luona omakotitalolähiössä. Jaksot kuvattiin Lasse Linnanmäen asuintalolla Keimolantie 23:ssa (nyk. Moreenitie 11), joka oli valmistunut vuonna 1961. Kuvausten jälkeen tontin edustalle on noussut uusi asuintalo, mutta kuvauksissa käytetty talo on sen takana. Linnanmäki oli elokuvan äänisuunnittelijan Timo Linnasalon sukulaisia. Lasse Linnanmäen lapset Tapani ja Liisa esittivät lyhyissä kohtauksissa rakkaussuhteeseen ajautuneen Meren pieniä lapsia. Tapani Linnanmäki kertoi, etteivät filmintekijät juurikaan lavastaneet asuntoa, vaan se kelpasi sellaisenaan. Kari Sohlberg muisteli 20.4.2021, miten he toisen kuvaajan Pirjo Honkasalon kanssa olivat olleet kuvauksissa Hämeenlinnassa ja palasivat iltamyöhällä pääkaupunkiseudulle. Uupuneina he päättivätkin mennä yöksi lavasteeseen, joka oli laitettu valmiiksi seuraavan päivän kuvauksia varten omakotitalossa Kivistössä. Pahaksi onneksi isäntäväki tulikin yöllä kotiin, joten oli siinä selittämistä. Sohlbergin mukaan tuohon aikaan ei suurta lavastustyötä omakotitalossa tehty. Joitakin huonekaluja ja moderneja lamppuja saatet-

tiin tuoda, samoin muuta rekvisiittaa kuten ikkunaverhoja. Kyseessä oli Jörn Donnerin tuottama, Eija-Elina Bergholmin ohjaama draama Marja pieni! (1972). Sitä kuvattiin Kivistössä lähellä Keimolantietä Peter Nybergin uudessa asuintalossa (ent. Vanha Nurmijärventie 133, nyk. Maitorpankulma 10). Kuvausryhmä kävi ruokailemassa läheisellä huoltoasemalla. Eräs nuori kuvausassistentti joutui lähtemään yksin syömään ja eksyi matkallaan, hänen ei auttanut muu kuin soittaa Donnerin toimistolle. Tämä kimmastui. Tarinassa omakotitalo esitti pankkiurallaan pyrkyrimäisen Marjan (Liisamaija Laaksonen) rakastetun Jukan (Hannu Lauri) asuintaloa. Elokuvaa kuvattiin keittiössä, makuuhuoneessa ja olohuoneessa. Ulkokuvia paikalta ei juuri olekaan. Talossa järjestettiin tarinan mukaan kotibileet. Marjan ja Jukan raju rakastelu tapahtui makuuhuoneessa sijaisnäyttelijöiden voimin. Parin kohtaamiset ovat toisaalta myös mustasukkaisen väkivaltaisia. Bergholm muisteli Yle Teeman haastattelussa 21.9.2010, miten Sohlberg kuvasi uudenaikaisesti käsivaralta. Hän kertoi, miten rakkauskohtausta kuvattaessa painava Blimppikamera on ensin sylissä ja nousee sitten ylös. Kamera kierähtää 360 astetta. Paikalla kuvattiin myös Jörn Donnerin omaa ohjaustyötä, ruotsinkielistä eroottista komediaa Baksmälla / Krapula (1973). Talon nykyinen omistaja Lasse Mäkinen on kuullut perimätietona, että kun omistajat palasivat viikon kestäneestä kuvausevakosta Tammisaaren motellista, talosta löytyi silkkiset, hyvin naiselliset pikkuhousut, jotka eivät olleet talon emännän. Jörkka oli pelimies. Mäkisen mukaan talo on laitettu täysin uuteen kuosiin kuvausten jälkeen. Laajennusta on 100 neliömetrin verran ja huonejärjestyskin mennyt ihan sekaisin. Alkuperäinen talo Majtorp III oli valmistunut loppuvuodesta 1968. Per-Olof Strandbergin independent-elokuvan Ett vackert minne / Kaunis muisto (1977) tarinan Pegin ja Kaj kotitaloa kuvattiin Kim Sireniuksen asuintalolla osoitteessa Vanha Nurmijärventie 32. Omakotitalo oli valmistunut 1960. Pekka Man-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

237

Kivistöläisen Peter Nybergin uusi omakotitalo Majtorp III pääsi esittämään Marjan rakastajan Jukan (Hannu Lauri) asuintaloa Eija-Elina Bergholmin draamassa Marja pieni! (1972). Elokuvassa sisäkuvauksia tehtiin autenttisessa ympäristössä lavasteiden sijaan.

dartin elokuvassa Virtaset ja Kekkonen (1993) Niilo Laitisen omistamaa omakotitaloa Marmoritie 1b:ssä hyödynnetään vain sisäkuvissa, joissa se esittää perheen pojan Paavon (Ari Wahlsten) kotitaloa. Talon valmistumisvuosi on 1965. 1970-luvun suosittu rockyhtye Hurriganes sai oman elokuvansa, Jussi Itkosen ohjaaman Kuumat kundit (1976). Yhtyeen jäsenet, Remu Aaltonen etunenässä, vierailevat myös Keimolan moottoriurheiluradan moottoriratakisoissa. Kannistonkuja 4:ssa kuvattiin jaksoa, jossa tarinan päähenkilö Sepi (nuori teatterikoululainen Kari Heiskanen) pesee autoa. Taustalla näkyy myös Kannistonkuja 3. Ensimmäisen Luokkakokous-elokuvan (2015) ulkokuvia filmattiin myös Kanniston pientaloalueella. Uusi omakotitalo Luutnantintie 15 Kivistössä pääsi esittämään Niklaksen (Aku Hirviniemi) perheen asuintaloa ulkokuvissa. Keski-iän kriisiä poteva Niklas autoilee myös Luutnantintien ja Kenraalintien risteyksessä ja luulee nätin

238

tytön flirttailevan hänelle. Todellisuudessa tyttö silmäilee vastapäistä nuorta miestä. ROKKIA, RIKOKSIA JA ITSEMURHAA: HUOLTOASEMIA, KORJAAMOJA JA KAUPPOJA Hurriganes-elokuvaan Kuumat kundit (1976) kuvattiin kohtaus myös Kivistön liikekeskuksen baarin, Kivistön pirtin edustalla (Sälpäkuja 1). Liikekeskus oli rakennettu 1968. Elokuvan kohtauksessa Sepi odottelee tyttöystäväänsä Marjaa (Lilli Kaipainen). Kuvissa näkyy myös Nurmijärven Osuuspankin toimipiste Kivistössä. Vielä 1980-luvun alussa liikekeskuksessa oli Elanto, K-kauppa, osuuspankki, posti, baari, kioski ja lyhyttavaraliike. Elanto muuttui sittemmin Siwaksi ja vuonna 2017 Siwasta tuli K-market, pankin entisissä tiloissa toimii ravintola Millennium. Mika Kaurismäen kansainvälisen roadmovien Rosso (1985) avainkohtaus kuvattiin Keimolan autohajoittamossa (Kistolantie 2). Kyseinen yritys

Nuori teatterikoululainen Kari Heiskanen pesee Sepin roolissa autoaan Jussi Itkosen rokkielokuvassa Kuumat kundit (1976) omakotitalon edustalla Kannistossa.

Hurriganes-elokuvan Kuumat kundit Sepi autoineen Kivistön entisen liikekeskuksen edustalla. Taustalla Nurmijärven Osuuspankin Kivistön toimipiste sekä baari.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

239

Mika Kaurismäen kansainvälisessä rikoselokuvassa Rosso (1985) haetaan Chrysler-auto Keimolan autohajoittamosta. Taustalla siintää Klaukkalantie (nykyisin Kistolantie), jonka varrella ovat Union-huoltoasema ja Korpivaara Oy:n vuonna 1970 perustama Auto-Suma, ”autojen supermarket”. Nykyään rakennuksessa myydään asuntovaunuja ja matkailuautoja.

toimi vuosina 1971–2004 Kistolan tilan mailla. Kuvissa näkyy 1970-luvulla paikalle tuotu peltinen, siirrettävä varastokoppi, jonka toisessa päässä oli toimisto, toisessa asunto. Kohtauksessa romutetaan autoja olan takaa. Romujen keskeltä löydetään kuitenkin matkan tekoon tarvittava Chrysler-auto. Sisilialaisen mafian jäsen Rosso (Kari Väänänen) ja hänen tyttöystävänsä veli Martti (Eppu Normaalin laulajana tunnettu Martti Syrjä) lähtevät ajamaan kohti Pohjanmaata. Lähellä romuttamoa oikealla toisella puolen tietä näkyy vuonna 1964 rakennettu Union-huoltoasema (Kistolantie 1). Taustalla on myös pitkä vaalea Auto-Suman rakennus, jonka omistaa nykyisin J. Rinta-Jouppi Vantaa Caravan. Matti Ijäksen erikoisessa rikosdraamassa Räpsy & Dolly (1990) tarinan pikkurikollinen Räpsy (Matti Pellonpää) soittaa poliisille Kistolan Unionhuoltoaseman pihalla olleesta puhelinkioskista. Hänen tarkoituksenaan on käräyttää konnatove-

240

rit itse teossa, etunenässä liikemies Börje (Pertti Sveholm). Tällä kertaa huoltoaseman ympäristöä ei näy. Ere Kokkonen jatkoi Arto Paasilinna -filmatisointejaan Hurmaavan joukkoitsemurhan (2000) merkeissä. Linja-autolastillinen itsemurhakandidaatteja matkaa Vanhaa Nurmijärventietä bussillaan. Bussikuski (Risto Kaskilahti) käy välillä soittamassa työnantajalleen Neste Keimola-Länsi -huoltoasemalla (Hämeenlinnanväylä 600). Elokuvan kiitoksissa huoltoasema mainitaan entisellä nimellään Kesoil. K-ryhmään kuuluneen huoltoasemayrityksen fuusio Nesteeseen oli tapahtunut vuonna 1995. Kuvaaja Jari Mutikainen muisteli 12.5.2021, että viimeisissä yhteistöissä Ere Kokkosen kanssa kuvauspaikat valittiin usein niin, että ne sijaitsivat puolenvälin kieppeillä heidän asuintaloistaan Espoon Bembölestä ja Nurmijärven Klaukkalasta. Näin heillä molemmilla olisi yhtä pitkä matka kuvauspaikalle.

Tapio Piiraisen suosikkielokuvan Raid (2003) käytettyjen autojen liike Reilu Masa Ky sijaitsi Luhtaanmäessä entisen Union-huoltoaseman tiloissa. Pääosia näytelleet Kai Lehtinen ja Juha Muje astelevat huoltoaseman edustalla taustallaan Kistolantie sekä Luhtaanmäen maalaismaisemaa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

241

Seksuaaliseen identiteettiin pureuduttiin Kari Paljakan televisioelokuvassa Kristuksen morsian (2014). Simeonseurakunnassa tapahtuvaa onnettomuutta kuvattiin Kivistön kirkossa ja sen edustalla. Alttarin seinän pyhää kolminaisuutta ja pyhää henkeä kuvaavan alttariteoksen osa (Sakari Marila) on korvattu elokuvan tummalla ristilavasteella. Alttarin eteen on levitetty häissä käytettävä vihkiryijy kuvauksia varten.

242

Tapio Piiraisen suositun rikoselokuvan Raid (2003) käytettyjen autojen kauppa sijaitsi Luhtaanmäellä. Riemukkaita näyttelijäsuorituksia, hersyvää dialogia sisältävässä voimakkaassa kohtauksessa Raid (Kai Lehtinen) tulee vieroitusoireista tärisevän ystävänsä pornokauppias Sundmanin (Juha Muje) kanssa linja-autolla maaseudulle autokaupoille. Yrityksen nimenä on harhaanjohtavasti Reilu Masa Ky. Ylimielinen myyjä (Pertti Sveholm) ilmoittaa tekevänsä mersukauppoja vain herrasmiesten kanssa. Villin lännen tyylillä operoivat Raid ja Sundman ottavat haluamansa auton, ja myyjä jää katkaistu haulikko posahtaneena, kynä sieraimessaan ihmettelemään kauppatapahtuman nopeutta. Kuvauspaikka on sijainnut entisen Union-huoltoaseman tiloihin tulleessa autosähkökorjaamossa. Huoltoaseman tiloja oli jo aiemmin laajennettu. Nykyään edelleen laajennetussa kiinteistössä toimii Kirjapaino Brandi Oy. Kuvausten aikaan Kistolantiellä on vielä ollut aktiivinen, vilkas bussiliikenne. Nykyään tiealue on lähes autioitunut sitä reunustavine pensaspöheikköineen, ja tiestä on tullut rekkaliikenteen kaluston säilytyspaikka. AJANKOHTAISTA DRAAMAA SEKSUAALIVÄHEMMISTÖISTÄ KIVISTÖN KIRKOLLA JA USKONNOLLISTA SYMBOLIIKKAA Heini Junkkaalan näytelmään perustuvan, Kari Paljakan ohjaaman televisioelokuvan Kristuksen morsian (2014) kohtauksia kuvattiin Kivistössä. Draama pureutui seksuaaliseen identiteettiin ja suvaitsemisen vaikeuteen. Elokuvassa lesbo Marion (Iida Kuningas) jättää tyttöystävänsä Juulian (Niina Koponen). Hän haluaa eheytyä ja muuttaa Simeon-seurakunnan Juho-papin (Hannu Kivioja) kirkon suojiin. Nuoren papin suulla: ”Simeon-seurakunta julistaa sodan sodomaa vastaan”. Simeon-seurakunnan kohtauksia kuvattiin Kivistön kirkossa (Laavatie 2). Kyseessä oli Raili ja Kalevi Hietasen suunnittelema, vuonna 1967 käyttöön vihitty kirkko. Elokuvassa on mainioita otoksia kirkon pihalta ja sisältä kirkkosa-

lista, jonka upeat valaisimet ovat arkkitehtien suunnittelemat. Ohjaaja Kari Paljakka muisteli 14.5.2021, että kirkosta löytyi kuvauksiin myös keittiö, seurakuntasali ja asuntola. Tuotantopäällikkö Outi Limnell lisäsi, että tarinan lahkolaisten kirkkoon lavastettiin iso tumma risti. Fundamentalismia edustava Juho kokee kirkkosalissa paniikkihäiriöitä ja epäilee kutsumustaan. Lopussa Marion päättää kuitenkin seurata todellista rakkauttaan. Julia on tullut sillä välin etsimään häntä lahkon kirkosta. Hän menettää kuitenkin henkensä tapaturmaisesti kirkon ikkunan rikkouduttua ja pudottua hänen päällensä. Tarinassa dramaattisen kuoleman aiheuttanut lasi-ikkunan hajoaminen ja putoaminen toteutettiin tietokoneavusteisesti, kirkossa ei rikkoutunut sirpalettakaan. Elokuvan tunnelmallisia maaseutujaksoja kuvattiin Seutulassa Riipiläntiellä. Klaus Härön taidemaailmaan sijoittuvan elokuvan Tuntematon mestari (2019) kohtauksia kuvattiin Kivistön aseman vieressä olevassa kerrostalossa ja Kivistön aseman lähellä bussipysäkillä. Jaspiskuja 5:n kerrostalossa sijaitsi teini-ikäisen pojan (Amos Brotherus) ja hänen yksinhuoltajaäitinsä (Pirjo Lonka) asunto, ikkunat ovat Ruusukvartsinkadulle päin. Elokuvassa kuvataan myös Kivistön maisemaa asunnon parvekkeelta asemaa kohti. Kuvausten jälkeen aseman ympärille on tullut useampikin kerrostalo. Elokuvan keskivaiheen ja lopun bussipysäkkikohtauksissa Kivistöä näytetään vastakkaisesta suunnasta. Siinäkin näkyy paljon rakentamatonta aluetta nykyiseen verrattuna. Elokuvassa muuten aluetta ei ole nimetty Kivistöksi ja poikakin käy koulua Pakilassa. Järjestäjä Oula Ikonen muisteli miten 1950-luvulle sijoittuvaan poliittiseen draamasarjaan Nyrkki (2020) etsittiin poltettavaa puutaloa. Keimolassa oli tuolloin sattunut oikea puutalon tulipalo, jota hyödyntäen saatiin kuvattua Emmi Parviaisen henkilöhahmon Vienan lapsuuden painajaisia.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

243

Jälkikirjoitus: Keimolan Linnan kartanolla kuvattiin koronatalvena 2020−2021 päivittäissarjaa Salatut elämät. Osa pihlajakatulaisista kidnapattiin ja heitä pidettiin vankina kartanon saleissa. Kaappaaja tarkkaili uhrejaan valvontakameran kautta. Erityiskiitos: Arne Åvall. Lisäksi kiitämme tiedonannoista ja kuvista seuraavia henkilöitä: Liisa Akimof, Anna Alavuotunki, Märtha Collin, Jörn Donnerin perikunta, Amanda Eskola, Elina Holappa, Oula Ikonen, Jussi Itkonen, Mika Kaurismäki, Tiina Kontola, Kalevi

LÄHTEET: Eskola, Amanda. Vantaan vanhan rakennusperinnön inventointi 2010−2018 (VAARI). Vantaan kaupunginmuseo. Hako, Jukka (toim.). Kivistö. Kylästä kaupungiksi. Porvoo 2015. Kepsu, Saulo: Uuteen maahan. Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. SKS. Tampere 2005. Åstrand, Gustav: Käinby skolgång. Helsingin pitäjä 2011 Helsinge. Porvoo 2010. Vanhan koulun ostanut perhe yllättyi ostettuaan haavetalonsa. Helsingin Sanomat 11.12.2019.

244

Koukkunen, Mari Kunttu, Mirja Lapakko, Ulla Laure, Outi Limnell, Virpi Lindeberg, Tapani Linnanmäki, Jari Mutikainen, Lasse Mäkinen, Jyri Nevalampi, Claes Olsson, Kari Paljakka, Minna Santakari, Marjo Seppä, Kari Sohlberg, Toni Stordell, Tom Söderling, Anu Mönkkönen / Vantaan kaupunginmuseo ja Timo Kinnunen / Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI. Suomalaisen elokuvan tiedonkeruu jatkuu Elonetin Suomen kansallisfilmografiassa. Lisätietoja Keimola-Kivistössä kuvatuista ja muistakin elokuvista voi laittaa osoitteella juha.seitajarvi@kavi.fi

kokonaisvaltaista painopalvelua

B & B Solhem Kyläraitti 6, 01510 Vantaa

TIEDUSTELUT JA VARAUKSET: +358 400 410 691 tai info.solhemvantaa@elisanet.fi

Tarjoamme teille mm. - omakustannekirjat, liimanidottuna, kovakantisena tai wiresidottu - yritysesitteet - järjestölehdet - vuosikalenterit - käyntikortit - wirekierrelehtiöt - ym. painotuotteet Vastaamme mielellämme painotyöpulmiinne Etujamme ovat joustavuus sekä kohtuulliset hinnat

Julkaisuapu Oy Delta

040 544 5090 Seppo Rekola Kivipyykintie 5 C, 00710 Helsinki

seppo.rekola@julkaisuapu.fi www.julkaisuapu.fi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

245

246

Vantaan kaupunginosien nimet – osa 2 Vantaan kaupunginosilla on hämäläisiä, ruotsalaisia ja tanskalaisiakin juuria TIMO KALLALUOTO

JOHDANTO Olen selvittänyt Vantaan nimistöä vuodesta 2002 alkaen. Lähteinä ovat vanhat kartat, nimistönkeruut, tielautakunnan ja nimistötoimikunnan pöytäkirjat ja kirjallisuus. Ensimmäinen osa edellisessä vuosikirjassa kertoi Länsi-Vantaan kaupunginosista Tuusulanväylälle (Hämeentielle) asti. Tämä loppuosa päättyy idässä Sotunkiin. Helsingin pitäjän vanhoja paikannimiä tunnetaan 1300-luvulta asti. Vantaalla on sekä vanha kyläjako että uusi kaupunginosajako, joka syntyi kauppalanosajaosta 1972. Jakoa täydennettiin 1977 ja myöhemmin rajoihin on tehty lukuisia muutoksia. Kaupunginosan rajana on usein iso tie, joki tai rautatie. Artikkelin vuosiluvut kertovat nimen ensimmäisen esiintymisen joko kartalla tai muissa lähteissä, mutta nimet voivat olla paljon vanhempia.

Vas. Juna ohittaa väritehtaan rakennukset 1960-luvulla. Rata erottaa Tikkurilan ja Jokiniemen kaupunginosat toisistaan. Kuva: Tapio Raij/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

247

Höyryjuna lähestyy Hiekkaharjun tasoristeystä vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/ Vantaan kaupunginmuseo.

HIEKKAHARJU, SANDKULLA Sandkulla (1808) on ollut Haxbölen ainoan talon, Haxasin, jako-osa. Talo sijaitsee Ohratiellä, mutta nimi lienee alun perin maastonimi, joka on tarkoittanut laajaa laakeaa hiekkamaata. Laajaa nummea sanottiin vanhastaan 1967 Malmen ja metsää 1913 Mossabacka skogen, koska metsän reunoilla oli soita. Vielä 1914 harju oli metsää, jota kiinalaiset sotavangit alkoivat kaataa. Radan tällä puolella on ollut rautatietä varten iso valtion sorakuoppa (1875), joka oli näkyvissä vielä 1940-luvulla, sekä Peltolan osuuskunnan Hietapaikka (1920). Asutuksen alkuna on Peltolan palstoitussuunnitelma 1912. Hiekkaharjussa tonttien lohkominen alkoi Suopursuntieltä 1913, mutta radan itäpuolta oli asutettu jo aikaisemmin.

248

Hiekkaharju–Sandkullan seisake avattiin 1931. Tienoo oli jo ennen seisaketta Sandkulla. Suomalainen nimi lienee tuolloin Rautatiehallituksessa annettu käännös, koska asemien nimiä oli jo aiemminkin käännetty suomeksi. Asutuksen nimenä Hiekkaharju–Sandkulla esiintyy ensi kerran kartassa 1934. Tällöin asutusta oli jo Hiekkaharjuntien, Talkootien ja Kielotien seudulla. 1960-luvulla Hiekkaharju–Sandkullan sanottiin olevan hiekkaperäinen mäki, seisake ja sen ympärillä oleva asutusalue molemmin puolin rataa. Yleisemmin puhuttiin Tikkurilasta. Nimi annettiin radan länsipuoleiselle kauppalanosalle 1972. Hiekkaharju-nimellä ei ole kansanomaista pohjaa, sillä paikallismurteessa sanottiin santa. Hiekka onkin itämurteiden sana, joka on siirtynyt kirjakieleen ja siitä yleiskieleen. Myöskään harju-

Dolly Andersson talvipäivänä Hertaksen tilan päärakennuksen edustalla Tikkurilassa Kuriiritien varrella. Tilan rakennukset on purettu ja niiden kohdalle on myöhemmin tehty Ratatie. Hertaksen tila on ollut Ratatie 1:n ja 4:n kohdalla. Kuva: Karl Gunnar Andersson 1919/Vantaan kaupunginmuseo.

sana ei kuulunut paikalliseen kieleen, vaikka paikannimissä harju esiintyy lähes koko maassa. Vanhaa paikallismurretta olisi ollut Santamalmi kuten Santahamina (Sandhamn) ja Malmi (Malm). Vantaalla on lukuisia vanhoja malmi-nimiä ja ne tarkoittavat nimenomaan nummea, kangasta. TIKKURILA, DICKURSBY Tikkurilan kylä mainitaan 1501 Dikursby. Kylä sijaitsi Kylmäojan suulla Osmankäämintien eteläpäässä, joka oli hyvä kalapaikka. Nimeen sisältyy miehen lisänimi Dickur. Sana merkitsee kymmentä nahkaa, minkä katsotaan merkitsevän, että Keravanjokea pitkin kuljetettiin turkiksia. Tätä tukee, että vastarannalla on Skomakarböle (Suutarila). Hertas-talon puolikas siirrettiin jo 1780-luvulla kylästä itään Turku–Viipuri-maantien (Tikkurilantien) varrelle nykyisen Hotelli Vantaan kohdalle. Siinä toimi kestikievari vuoteen 1920. Hämeenlinnan rautatie valmistui kestikievarin viereen 1862. Tikkurilan lohkominen alkoi aseman luota viidellä palstalla 1898. Enemmän asutusta alkoi tul-

la 1910-luvulla Peltolaan, nykyiseen Viertolaan. Tikkurila julistettiin taajaväkiseksi yhdyskunnaksi 1917, mutta se ei käyttänyt oikeuttaan. Rautatien myötä tuli teollisuutta. Myllyn luona aloitti 1862 öljynpuristamo, josta on kasvanut Tikkurila Oy. 1890-luvulla täällä oli myös kaksi tiilitehdasta. Viertolaan valmistui 1911 Tikkurilan kaakelitehdas. 1930-luvulla tulivat silkkitehdas 1934 ja saippuatehdas 1938 ja sotien jälkeen vielä akkutehdas 1944. Sahatiellä toimi myös saha. 1930-luvulla Tikkurila alkoi kehittyä myös kaupan keskukseksi. Kun kunnan eteläosat liitettiin Helsingin kaupunkiin 1946, Ala-Tikkurila jäi kaupungin puolelle. Tikkurilaan rakennettiin ensimmäiset kerrostalot 1952 sekä kunnantalo ja kirkko 1957. JOKINIEMI, ÅNÄS Suomen maanviljelystaloudellinen koelaitos perustettiin 1898. Sen sijoituspaikaksi valtio osti täältä maatilan 1904. Alue oli 1905 Långobackens och Ånäs skifte (palsta). 1906 rekisteröitiin tila Ånäs. Täällä on ollut 1500-luvulla Haxbölen ainoa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

249

kantatalo. 1808 Haxbölen kylässä oli jo kolme taloa: Gammelkulla, Sandkulla ja Keravanjoen itäpuolella Stenkulla. Rautatien itäpuolella näkyy asutusta kartalla 1911, jolloin täällä oli Hertas Hemskogskifte (’Hertaksen kotimetsäpalsta’). Alueelle tuli Grönbergin lyijyvalkois- ja hiilihappotehtaat 1928. Hiekkaharjun seisake avattiin 1931. Seisakkeen kohdalla on ollut asutus Kinapori, Kinaborg. Tämä tarkoitti ’kiinanlinnaa’ eli paikkaa, jossa asui Venäläisiä sotavankeja, joita käytettiin rata-, tie- ja metsätyöläisinä. Kyseessä oli pakkotyöleiri, mutta nimi säilyi asutuksen nimenä. Kinaporeja on ollut muuallakin. Tikkurilan kaavoitustoimikunta pyysi rautatien, Keravanjoen ja Rekolanojan rajaamalle alueelle ”oman ja kuvaavan” nimen saamista. Tällöin todettiin, että alue ei ollut kovin yhtenäinen eikä ollut helppoa löytää koko alueen kattavaa nimeä. Toimikunta (1970) päätyi vanhaan luontonimeen ja myöhempään tilan nimeen Ånäs, jonka suomalaisena vastineena oli jo 1960-luvulla Jokiniemi. Tämä tuli kauppalanosan nimeksi 1972. VIERTOLA, BÄCKBY Bäckby (1697 Bekby) on vanha Tikkurilan osakylä Kylmäojan länsipuolella, nykyisellä Bäckbyntiellä, jossa nimi siirtyi talon nimeen (1540 Bäckby Smeds, 1635 Bäcksby, 1875 Bäckby). Nimi kertoo sijainnista Kylmäojan (bäck) takana Dickursbyn kylästä katsottuna. Argos Oy osti 1909 Bäckbystä neljä maatilaa (Smeds, Myras, Staffas ja Svedjebacka), yhdisti ne 1911 Viertolan tilaksi ja jakoi asuintonteiksi. Suurtilasta alettiin käyttää nimeä Viertolan kartano. Tila sai nimensä ilmeisesti Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (1870), jossa esiintyy Viertolan herra ja Viertolan härät piirittävät veljeksiä. Talonnimi on yleinen Suomessa ja tulee verbistä viertää. Tämä merkitsee kasken polttamista siirtämällä palavia puita paikkoihin, joissa maa ei muuten palaisi. Kylmäojan itäpuolella oli vastaavasti Tikkurilan kartano, jonka maat ulottuivat Hiekkaharjuun asti. 1908 perustettiin osuuskunta Peltola, joka

250

osti Tikkurilan kartanon maat, palstoitti ne ja luovutti jäsenilleen. Palstoitussuunnitelman laati 1912 maanmittausinsinööri Edvard Turkkila. Tätä voi pitää nykyisen Vantaan vanhimpana asemakaavana, joka oli pääosin ruutukaava ja sisälsi nimistönkin. Dickursbyn kylä sijaitsi vanhastaan Kylmäojan molemmin puolin, mutta rautatieasema oli rakennettu kestikievarin luokse. Niinpä suomalaiset alkoivat kutsua Kylmäojan molemmin puolin syntynyttä uutta asutusta Pekinkyläksi, myöhemmin myös Purokyläksi. Puro-sana on ollut itämurretta, mutta on myöhemmin siirtynyt yleiskieleen. Helsingin pitäjässä puroja sanottiin ojiksi, kuten 1640 Herukkaoja. Peruskartassa 1934 asutuksen nimenä on Pekinkylä, Bäckby, ja vielä 1970-luvulla aluetta kutsuttiin Pekinkyläksi. Kylmäojan itäpuolelle nimeä vahvisti Osmankäämintien kulmauksessa ollut Elannon kauppa, jonka kohdalla jäätiin pois linja-autosta. Kauppalan osajaossa 1972 Viertola vakiinnutettiin Bäckbyn rinnakkaisnimeksi Kylmäojan itäpuolelle, jossa olivat Peltolan osuuskunnan maat. Samalla Viertolan kartanon maat ja vanha Bäckbyn kylänpaikka jäivät Koivuhaan kauppalanosan puolelle. KUNINKAALA, KONUNGS Kaupunginosa käsittää Kuninkaalan kylän eteläosan. Kylän pohjoisosa kuuluu Hakkilan kaupunginosaan. Kuninkaalaa ja Hakkilaa on kutsuttu yhdessä nimellä Östra Dickursby. Kylän nimi on 1540 Fastebölby, 1556 Fastböle, suomeksi 1957 Kuninkaala, joka on mukaelma Konungsin talosta. Suomeksi sanottiin 1971 fastpööli, faspööli, faspööle. Odotuksenmukainen pari olisi ollut Vastila tai Fastila, mutta toimikunta päätyi Kuninkaalaan, vaikka taloa ei ole koskaan sanottu Kuninkaalaksi. Ruotsalainen nimi Konungs on vanha talonnimi (1702 Konung, 1708 Konig, 1745 Konungs). Väinö Voionmaa (1950) arveli, että se voi olla kruunun ikivanhoja lohenkalastusomistuksia, koska sijaitsee kosken lähellä. Saulo Kepsu (2005)

Tikkurilan koulu (Jokikoulu), joka toimi Tikkurilan kartanon vanhassa päärakennuksessa. Rakennus on purettu ja paikalla on nykyään Viertolan kouluun kuuluva Jokirannan opetuspiste. Kuva: Mauno Mannelin 1958/ Vantaan kaupunginmuseo.

esittää, että nimi liittyisi lisänimeen Konung (’Kuningas’). Vastaavasti Riipilässä on kosken äärellä Königstedt (1633 Konungs). Kuningas antoi lohenkalastusoikeudet 1351 Padisen luostarille, mikä tukee Voionmaan ajatusta. Fastböle sisältää miehennimen Faste. Vanhankaupunginlahdella on Fastholmen (1567 Fastholm), jonka katsotaan olleen Fastbölen kalastuspaikka. Vastaavasti Laajasalossa olisi Staffansbyllä Staffansvik ja Håkansbölellä Håkansvik.

SIMONKYLÄ, SIMONSBÖLE Simonkylä (1417 lautamies Pawal Symonsson, 1492 Simonböli) on Tikkurilan osakylä ja sijaitsee Kylmäojan varrella kuten etelämpänä Bäckby. Mutta böle-loppu, joka merkitsee uudistaloa, kertoo, että kylä on vanhoja by-kyliä nuorempi ja siis Tikkurilan tytärkylä. Suomalaisen nimen kylä sai kansan suussa suomalaisen asutuksen myötä. 1960-luvulla kylänosaa sanottiin vanhastaan siimonspööli ja sii-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

251

Kuorma-auto on 1960-luvulla ajanut ojaan Simonkylän kansakoulun vieressä. Kuva: Anna-Liisa Nupponen/ Vantaan kaupunginmuseo.

monspyöli. Vanhemmat suomenkieliset eivät juuri sanoneet simonkylä, vaan käyttivät sekamuodostetta siimonkylä. Tikkurilan pohjoisosien rakennuskaavasta käytettiin 1960-luvulla nimeä Ylä-Tikkurila, mutta kunnan osoitekartassa 1966 nimenä on Simonkylä, Simonsböle. 1970-luvulla nimi oli vakiintunut ja annettiin kaupunginosan nimeksi. HAKKILA, HAXBÖLE Suurin osa kaupunginosasta on Kuninkaalan kylää ja vain pohjoisosa Hakkilan kylää. Haxbölen ainoa talo sijaitsi Keravanjoen länsipuolella. Täällä on ollut myöhempi Gammelkulla (1808). Haxbölen kylännimi (1556 Haxeby, Hagzböll, Haxböle, … 1933 Hakkila) johtuu miehennimestä Hak, Hake tai Hakon. Suomenkielinen kylännimi

252

on mukaelma. Vanha maastonimi on ollut 1846 Malm skogen. Vuonna 1556 tuomiokirjassa kerrotaan, että Michel Clemetsson häädettiin Västervikistä Helsingin kuninkaankartanon tieltä Haxböleen ja että tila on ollut kirkon prebenda, eli kirkon palkkaeduksi luovutettu talo. RUSKEASANTA, RÖDSAND Alueen läpi kulkee ikivanha Hämeentie, nykyinen Ruskeasannantie. Kirkonkylän metsän jaossa mainitaan 1776 Rösans måsan. Tällöin erotettiin kaksi suota, jotka jäivät kylän yhteisiksi mullanja mudanottopaikoiksi. Maasto oli laajalti karua hiekkanummea (malm), jossa kasvoi tuolloin pieniä mäntyjä ja jonkin verran koivumetsää. 1845 mainitaan Rösands torpåker, joka kuului Björnsin

torpalle. Hiekka on silmin nähden punaruskeaa. Nimenä esiintyy 1934 Ruskeahiekka, Rödsand, 1961 Ruskeasanta. 1960-luvulla ruotsalaiset sanoivat hiekkanummea rösan, rösanss malmn, ja suomalaiset ruskeesanta. Tuusulantien itäpuolella esiintyy asuntoalueen nimenä 1954–72 Harjusuo. Kauppalanosa nimettiin 1972 Ruskeasanta, Rödsand, jolloin vanha maastonimi laajeni koskemaan myös asuinaluetta. Vanhassa kirjakielessä (Agricola ja Lönnrot) ruskea tarkoitti myös punaista. Ulpu Lehden (2004) mukaan on vaikea sanoa, onko suomalainen vai ruotsalainen nimi alkuperäinen. Joka tapauksessa nimi ja sen laina ovat vanhoja, mitä todistaa jo sanapari ruskea – röd. Uudemmissa lainanimissä röd on aina punainen, kuten Helsingin Punavuoret (1866). Kristian Slotten (2007) mukaan ruotsinkielinen nimi olisi alkuperäinen ja suomenkielinen nimi käännös. Helsingin pitäjän pohjoisosat ovat kuitenkin olleet vanhastaan suomenkielisiä. Hiekka ei ollut paikallista kieltä vaan santa kuten nimessä Santahamina. Santa-sana on kuitenkin skandinaavista lainaa. KOIVUHAKA, BJÖRKHAGEN Alueen keskeinen osa on ollut laaja ohrapelto, 1776 Kornfall. Hämeentien varrella on ollut vähävaraisten asutusta, 1830 Bisabacka. Viertolan kartanosta alettiin 1912 palstoittaa pientiloja nykyisen Puutarhatien varrelta. Pohjoisempana oli vanha hakamaa, Björkhagen, jossa kasvoi paljon koivuja. 1952 mainitaan, että Koivuhaan rintamamiesalueen entinen nimi on Kittelbäck (’Kattilaoja’), tämä läheisen ojan mukaan. Rintamamiesalue palstoitettiin 1953, jolloin Koivuhaka esiintyy palstojen nimissä. 1960-luvulla asuntoalueen nimi oli kaksikielinen: Koivuhaka, Björkhagen. HELSINGIN PITÄJÄN KIRKONKYLÄ, HELSINGE KYRKOBY Nimi esiintyy 1331, 1345 iure helsingonico (’Helsingon oikeus’), 1351 Helsingaa, Heelsingaa, Helsinga (joki), 1395 Martinus Henrici de Helsyn-

ga (kirkkoherra), 1401 St: Lars kyrckia i Hellsing (kirkko ja pitäjä), 1501 Kirkeby (kylä). Pitäjä on siis syntynyt jo ennen Padisen luostarin lohenkalastusoikeuksia 1351–1428. Tapio Salminen (2013) katsookin, että Helsingin pitäjä syntyi muiden Itä-Uudenmaan kirkkopitäjien tapaan joskus 1290–1310-lukujen aikana. Ericus Alrotin (1722) mukaan Erik Pyhän aikana 1150 Ruotsin Gestrikelandista ja Helsinglandista (Hälsinglandista) siirrettiin 240 miehen siirtokunta Suomeen ja se jäi vakinaisesti asumaan Uudellemaalle. Kirkkonummella ja Sipoossa on Gesterby (Gestrikeby). Nimen katsotaan johtuvan Ruotsin Helsinglannista joskus 1100–1200-luvulla tulleista siirtolaisista. Ajatus on sittemmin kumottu (vrt. Koiviston artikkeli kyseisessä teoksessa). Saulo Kepsu (2005) toteaa, että kielen perusteella pääväestö Uudellemaalle tuli Upplannista, mutta Vantaanjoelle tuli poikkeuksellisesti hensinglandilaisia, ehkä vain yksi perhe. Siten vanha kylännimi olisi voinut olla *Helsingby tai *Helsingeby. Itämerellä on lukuisia Helsing-nimiä. Åke Granlund (1970) sulki pois mahdollisuuden, että nimi tarkoittaisi kaulaa (hals), koska täällä tai Vanhankaupunginlahdella ei ole nimeä vastaavaa maastonkohtaa. Sen sijaan nimi johtuu ihmisistä. Hän huomauttaa, että Islannissa, joka on myös uudisasutusta, on henkilöistä johdettuja paikannimiä. Tapio Salminen (2013) kuitenkin katsoo nimenomaan hals-nimen olevan todennäköinen selitys nimelle. Åke Granlundin (1970) mukaan, kun Helsingin kaupunki päätettiin siirtää Vantaanjoen koskelta ensin Sörnäistenniemelle, Ruotsin hallituksen kirjeessä 2.10.1639 todetaan, että kaupungin nimenä on säilyttävä Helsingfors, joka on ”esi-isiemme voitokkaiden aseiden ja Helsinglannista sinne ensiksi muuttaneiden uudisasukkaiden muisto”. Tätä en löytänyt Helsingin kaupunkia koskevista asetuksista (1930). Kuitenkin Vartiokylän linnavuoren, jota on luultu viikinkiaikaiseksi, todettiin kaivauksissa olevan peräisin 1200-luvulta 1400-luvulle. Keimolassa vanhalla kielirajalla esiintyy 1540 Borg

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

253

Kirkkoaukio Helsingin pitäjän kirkonkylässä vuonna 1970. Kuvan vasemmassa laidassa on Hannusaksen päärakennus, keskellä Pyhän Laurin kirkko ja oikealla toinen viljamakasiineista. Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

by (Linna) ja rajamerkkinä 1640 Tappermalm råå, ’Urhoollisennummen raja’. Näistä länteen on hämäläisten kylä, Hämeenkylä (1533 Tauesteby). Lisäksi 1347 annettiin kuninkaantuomio, jolla hämäläiset menettivät Sundomin kalavetensä ruotsalaisille. Vanhoja hämäläisnimiä onkin muualla Helsingin pitäjässä, mutta keskeiseltä paikalta Vantaanjoen alajuoksulta ne puuttuvat lähes täysin, mikä voisi viitata väestön nopeaan vaihtumiseen. Ainoa on kaksihaaraisen joen nimi Vantaa, joka on peräisin Hämeestä ja on vanhastaan tarkoittanut sekä Vantaanjokea (1536 Vanhantaka, kylä, 1539 Wanan taca (talo), Wandas (kylä) että Keravanjokea (1635 Wanda jio … 1956 Vantaa, vasta 1867 Kerava joki). Nimen katsotaan liittyvän Vanajaan (1311 Vanai). 1671 esiintyy myös Wandan Kyrkå ja Helsingin pitäjän kirkonkylää tarkoittava Wandankyllä, jota käytettiin vielä 1898.

254

KOIVUKYLÄ, BJÖRKBY Sotien jälkeen 1940-luvulla tänne syntyi rintamamiesalue, jolle nimen keksi Arvo Ahonen 1945. Täältä oli hakattu puita linnoitustöitä varten 1914–17 ja täällä oli ollut myös tulipalo. Tilalle kasvoi kaunis koivikko. Koivukylä ei siis ole historiallinen kylä, vaan Tikkurilan kylän takamaalle Brändöbackan nummelle (’Palomäelle’) syntynyt uudisasutus. Nimi edustaa sotien jälkeistä romantiikkaa ja on parina Simonkylälle. Ruotsalainen käännösnimi on ilmeisesti vuodelta 1961. Kerrostalokaupunki sai nimensä rintamamiesalueesta 1960-luvun alussa. Tällöin suunniteltiin, että koivut reunustavat Koivukylän bulevardeja. Koivukylän kauppalanosaksi (1972) nimettiin vain rintamamiesalueen puoli rautatiestä länteen. Kerrostalojen rakentaminen ehti kuitenkin alkaa Havukosken puolelta jo 1971. Niinpä Koivukylän

Asolan maantie Koivukylän kohdalla vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/Vantaan kaupunginmuseo.

nimi ehti vakiintua tarkoittamaan koko laajaa kerrostaloaluetta asemineen ja keskustoineen, vaikka suurin osa siitä sijaitseekin Havukosken kaupunginosassa. ILOLA, GLADAS Ilolan koulun kohdalla on ollut Tikkurilan kylän Bäckbyn talon torppa, jota on sanottu Eppilä, ruotsiksi Ebbila. Torppa näkyy kartassa 1905 ja sen nimi Зппила kartassa 1910. Torpan nimen taustalla on harvinainen miehennimi Ebbe, joka esiintyy suomenkielisissä almanakoissa 1740–1928. Sen sijaan Ebba on tavallinen naisennimi. Torppa sai Ilola-nimen, kun se itsenäistyi ja lohkottiin Peltolan tilan Takametsän palstasta William Sutiselle 1920. Ilo-alkuiset asutusnimet ovat tavallisia maamme eri puolilla. Läheistä puroa kutsuttiin 1960-luvulla Ilolanoja, Ilolabekkin, ja koskea talon kohdalla Eppilänkoski, Ebbfors.

Tonttien palstoitus alkoi 1904 Hämeentien varresta Syväojan kohdalta. 1950-luvulla aluetta kutsuttiin Maantiekyläksi, koska posti oli siellä, ja Ylä-Tikkurilaksi, koska alue on Tikkurilan kylän pohjoisosaa. Ruotsinkielinen nimi Gladas on oppitekoinen. Sen keksi kauppalanosia valittaessa nimitoimikunnan puheenjohtaja Sten-Olof Westman 1972. ASOLA Alue kuuluu Kirkonkylään. Täällä on ollut 1401 Räckhalsböle, jossa asui Anders i Räckhals. Tällöin hän, Hans Madelin ja Michel(l) Redeswijn lahjoittivat yhden veromarkan maan Helsingin pitäjän kirkolle sielunlahjana. Maa kuitenkin myytiin 1413 (tai 1492), mutta saatiin takaisin kirkolle 1822, minkä keisari vahvisti 1827. Tänne perustettiin 1800-luvun lopulla maatila, jota kutsuttiin 1900-luvulla ensin Räckhalsin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

255

Elannon myymälä Asolassa vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/ Vantaan kaupunginmuseo.

kartano, sitten Rekolan kartano. Lahjamaasta on käytetty nimeä Rekolanmaa, ruotsiksi Räckhalsmarkerna ja Räckhals marker, myös Yli-Rekola, Yli-Rekhalssi, Övre Räckhals. Vuonna 1699 Räckhalsz utbys jord oli asumaton. Tanskassa Rækhals oli 1300–1500-luvuilla tavallinen sotilasnimi ja esiintyi myös aatelissukuna. Ruotsissa esiintyy Rekkehals. Nimi voi sisältää muinaisruotsalaisen sanan raekhals eli ’kaulankurottaja’. Myös Skavabölen (Hyrylän) alkuosa voi viitata tanskalaiseen Skawe-sukuun. Sukunimet eivät olleet tavallisia 1400-luvun Suomessa. Niitä oli lähinnä yläluokalla. Sotien jälkeen määrättiin lailla, että seurakuntien maista piti lohkoa rintamamiespalstoja. Lohkottaviksi vaadittiin maita Kirkonkylän Pappilasta ja Nilsaksen kappalaisenpappilasta, mutta seurakunta vaihtoi ne suurempaan alueeseen Rekolanmaalta. Siten rintamamiesasutus syntyi tänne. Alueen vanha nimi oli Leppäkorpi, Alkärr. Valtion saama seurakunnan metsä palstoitettiin 1947. Asuttamista hoiti Veikko Vennamon johtama valtakunnallinen asunto-osuuskunta ASO. Alue oli umpimetsää ja tiekin tuli Rekolan kautta. Teiden rakentaminen alkoi talkoilla heti. Aluetta kutsuttiin aluksi Rekolaksi ja Rekolan uudeksi asutusalueeksi. Alueelle haluttiin oma nimi, koska kylännimen Kyrkoby käyttö tuotti vaikeuksia. Tielautakunta pyysi asukkailta nimiehdotuksia. Suurimman kannatuksen sai lyhyt

256

ja ytimekäs Asola, jolla asukkaat tahtoivat säilyttää jälkipolville nimilyhennyksen ASO. Tosin sen luultiin tarkoittavan asuntohallitusta. Nimen on luultu tulevan myös sanasta aseveli. REKOLA, RÄCKHALS Räckhals on Helsingin pitäjän kirkolle 1401 lahjoitettu tila rautatien länsipuolella (katso Asola). Isojakokartassa 1769 Keravanjoen länsipuolella oli Wästanåmark (’Länsijokimaa’) sekä Rekolanojan itäpuolella Högbackmark (’Korkeamäenmaa’) ja Nyäng (’Uusiniitty’). Kun Hämeenlinnan rautatie valmistui 1862, alkoi rautatien varteen syntyä asutusta. Räckhalsin rautatiepysäkki (1886) sai nimen radan länsipuolelta, Räckhalsin tilasta. Rautatien itäpuolella oli turvesuo ja korpimetsää, 1909 Kosack kärr, 1963 Kasakärr. Kerrotaan, että suohon olisi uponnut ja kuollut kasakka. Kun Peijas oli myyty 1907, perustettiin Koskelan palstaosuuskunta 1908. Se sai nimensä Keravanjoen koskesta. Osuuskuntamuotoista palstoitusta tapahtui tuolloin monessa paikassa pääkaupunkiseudulla. 1920-luvulla palstoitettiin myös Heikas ja rautatiepysäkin vieressä ollut Koskelan tiilitehtaan alue. 1930-luvulla tontteja lohkottiin taas lisää. Pysäkin nimi Räckhals siirtyi tarkoittamaan radan itäpuolelle syntynyttä asutusta, koska käytännössä kaikki asemaa käyttäneet asuivat siellä.

1980-luvun näkymä Havukoskelta. Oikealla alakulmassa osoitteessa Kytötie 29 näkyy kemikalioliikkeen sisäänkäynti ja näyteikkuna. Kuva: Ilppo Pohjola/Vantaan kaupunginmuseo.

Asema sai 1920-luvulla suomalaisen nimen Rekola. Ulpu Lehti (1987) piti suomennosta Rautatiehallituksessa varta vasten keksittynä. Mutta on mahdollista, että Rekola-nimi oli jo syntynyt suomalaisten asukkaiden suussa kuten Tikkurilan suomalainen nimi. HAVUKOSKI Hanabölen palstoitus alkoi 1908. Tällöin 1/3 Storsin tilasta sai nimen Havukoski (1909). Talon

länsipuolella oli havumetsää ja itäpuolella koski. 1960-luvulla alettiin suunnitella kerrostaloaluetta, jolloin siitä käytettiin aluksi nimeä Etelä-Rekola. Rautatien molemmille puolille suunniteltiin Tuusulanväylältä Lahdenväylälle ulottuva laaja kerrostaloalue, jonne piti tulla yli 100 000 asukasta ja koko Itä-Vantaan kaupallinen keskus. Koivukylän kaavarunko valmistui 1969. Ensimmäisen asemakaavan nimeksi tuli 1970 Havukoski, mutta jo toisena nimenä on 1972 Koivukylä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

257

Kerrostalojen rakentaminen alkoi 1971 Laurantien länsipuolelta. Koska radan länsipuolella oli vanhastaan Koivukylän rintamamiesalue, niin radan itäpuoleinen kauppalanosa nimettiin Havukosken tilan mukaan 1972. Koivukylä kuitenkin vakiintui kerrostaloalueen nimeksi myös radan itäpuolelle, koska Koivukylää markkinoitiin kokonaisuutena. Myös aseman nimi (1980) vahvisti tätä. Rakentaminen alkoi radan itäpuolelta, jolloin tärkeimmät liikkeet, kirjasto ja muu toiminta tulivat itäpuolelle ja länsipuoli jäi pienemmäksi ja keskeneräiseksi. Myös viitoitus Lahdenväylältä on Koivukylään. 1995 esitettiin, että kaupunginosan rajaa siirrettäisiin joko Kytötiehen tai Rautkallion kohdalla olevaan puistoon. Nyt kaupunginosan raja kulkee pitkin rataa. Vielä 2005 esitettiin Havukoskelle nimeä Koivukylä ja Koivukylälle Vanha Koivukylä. Kaupunginosien nimet pysytettiin kuitenkin ennallaan.

258

PÄIVÄKUMPU, LÖVKULLA Kaupunginosa kuuluu Hanabölen kylään. Isojakokartassa 1769 täällä on Östanåmark (’Itäjokimaa’) ja maastonimi Löfkranamarck, joka tarkoittaa ’lehtivihreämaata’. Nimistönkeruun (1967) mukaan alue on vanhaa Tervaniittua, jonka vanha nimi olisi Solkulla. Martti Pihkala (1882–1966), toimittaja, Helsingin kaupunginvaltuutettu ja kokoomuksen kansanedustaja, osti maata Rekolasta 1922, muutti sinne perheineen 1928 ja hankki 1920-luvulla useita lisäalueita. Niistä merkittävin oli yhdessä veljensä, urheilumies Lauri ”Tahko” Pihkalan (1888–1981) kanssa Keravanjoen itäpuolelta ostettu Ilosjoen tila (69 ha). Yrjö Koskelainen (1885–1951) oli Pihkalan veljesten ystävä ja puoluetoveri, päätoimittaja ja kirjailija. Hän osti täältä Löfkullan ja Metsämaan tilat 1926 (19 ha) ja tuli kesäasukkaaksi. Löfkulla (’Lehtikumpu’) oli 1909 Bypeijaksesta lohkottu ti-

la, josta Einar Grönberg myi suurimman osan Koskelaiselle 1926. Koskelaisen osasta, jolla Löfkullan talo sijaitsi, tuli lohkottaessa 1929 Päiväkumpu ja Löfkullan tilaksi jäi vain pieni tontti (Tapiontie 2). Ulpu Lehti (1986) kertoo, että Yrjö Koskelainen oli avioitunut kirjailija Vihtori Peltosen (1869– 1913) eli kirjailijanimeltään Johannes Linnankosken lesken, opettaja Ester Druggin (1872–1943) kanssa, joka Koskelaisen tapaan suomensi pohjoismaista kirjallisuutta. Ester suomensi norjalaisen nobel-kirjailija Bjørnstjerne Bjørnsonin novellin Synnøve Solbacken (1857) ja antoi sille nimen Synnöve Päiväkumpu (1921). ”Hänestä se oli ihastuttava nimi.” Näin myös tila ja uusi yhdyskunta saivat nimen Päiväkumpu. Tuovintie on ollut 1935–60 Päiväkummuntie. Asuinalueen niminä esiintyy 1958 Rekola, 1959 Ilosjoen asutusalue, 1966 Päiväkumpu, 1967 Päiväkumpu, Solkulla. Kauppalanosa nimettiin 1972 Päiväkumpu, Lövkulla. MATARI, MATAR Kaupunginosa on Hanabölen kylän takamaata. Matari on vanha luontonimi, Keravanjoen rantaniitty, 1768 Matara äng. Matarinkosken kohdalla oli Päiväkummun puolella pelto, 1909 Matar åker. Koski oli 1913 Matarfors, suo Matarkärr. Täällä oli myös Peijaksen torppa, 1913 Matartorp, ja hakamaa, 1913 Matarhagen. Asuntoalueen kohdalla oli 1769 Korsängsmark (’Ristiniitynmaa’) ja 1919 Gustafsbergin talon palsta Korsoskiftet (’Korsonpalsta’). Kunnanvaltuutettu ja kunnan entinen eläinlääkäri Lauri Lindgren, myöhempi Laurinkari, osti 1919 osia Heikaksen tilasta ja 1922 Gustavsbergin tilasta, yhteensä 60 hehtaaria.

Vas. Työmatkalaisia nousemassa junaan Hanalan seisakkeella talvisena aamuna vuonna 1978. Ruuhka-aikoina lähiliikennejunissa käytettiin vielä 1980-luvun alkuun asti veturivetoisia puukorivaunuja uudempien sähkömoottorijunien rinnalla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

Matarin palstoitus alkoi palstoitussuunnitelman pohjalta 1923, jolloin Gustafsbergin palsta sai nimen Annorlunda (’Erilainen’). Vajaat sata palstaa olivat epäsäännöllisen muotoisia ja rajoittuivat lännessä rautatiehen ja pohjoisessa silloiseen kunnanrajaan. Palstoja myytiin 1940-luvulle asti. Asutuksen kohdalla oli 1936–80 Hanalan seisake, Hanaböle, ja alueelle rakennettiin 1950 Korson terveystalo. Hanabölen kylä sai suomalaiseksi nimeksi 1957 Rekola, joka oli tullut jo 1920-luvulla etelämpänä olevan aseman nimeksi. Alueen läpi kulki Rekolantie. Lisäksi alue kuului 1959 Korson rakennuskaavaan. Vasta kauppalanosajaossa 1972 alue sai oman nimen Matari, Matar. 1960-luvulla Matari oli leveämpi kohta Keravanjoessa, suosittu uimapaikka. Koskesta käytettiin nimiä Matarinkoski ja Matarfors(n). Ruotsalaiset sanoivat laajaa metsä- ja peltoaluetta nimellä Matar(n). Suomalaista nimeä on taivutettu vanhastaan ulkopaikallissijoissa: Matarilla, Matarilta, Matarille. Nimi johtuu kasvinnimestä matara, jota tienoolla kasvaa runsaasti. Tätä todistaa 1700-luvun karttanimi Matara äng. Nimi on vain lainattu kielestä toiseen. KORSO Korsrå on vanha rajakallio, jossa yhtyvät Kirkonkylän (Räckhalsbölen), Hanabölen, Hyrylän (Skavabölen) ja Alikeravan kylänrajat. Muut paitsi Alikerava ovat olleet Helsingin pitäjää. Nimi esiintyy 1662 Kårs Råå, 1693 Kårs Råån, 1699 Kårs Bergs Råå, Korsbergs råå, Kårss Bäckz Råå, 1739 Ristiraija, Ristirajanitu, 1749 Risti Raja, 1751 Korsbergs Rå, 1776 Kårsbergs rå, 1778 Kårs Rån, 1871 Ст. Корсо (Korson asema), 1872 Korso (asema), 1898 Korso, suomeksi Korsu, 1909 Korsrå, 1910 As. Korso (asema), 1922 Korsorå, 1935 Korso. Lähellä ovat myös 1769 Korsängsmark ja Korsråmarcken. Friedrich Fonseen (1751) mainitsee, että kallion päällä oli ristin muotoinen kivilatomus. Tosin latomus on voitu tehdä ristin muotoon nimen vanhemman merkityksen vuoksi. Nimen on arveltu johtuvan siitä, että 1) rajamerkillä kohtaa neljä kylänrajaa tai 2) kallion ristinmuotoisista graniit-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

259

Korson keskustaa kuvattuna vuonna 1964. Etualalla HOK:n rakennustyömaa, jossa seisoo eläkkeellä oleva kunnanjohtaja Lauri Korpinen. Kuva: Mauno Mannelin/Vantaan kaupunginmuseo.

tijuovista tai 3) vuoden 1401 maalahjoituksesta kirkolle, jolloin Korsrå tuli kirkon maiden rajamerkiksi, tai siitä, että 4) rajapiste olisi ollut tanskalaisvalloituksen raja hämäläisiä vastaan, tanskalaiset ovat merkinneet valloitustensa rajoja risteillä ja myös läheinen kylännimi Räckhalsböle on tanskalaisperäinen. Mutta myös Vuosaaressa Vartiokylänlahdella on rajamerkki Korsbergs rå (1759). 1800-luvun lopulla Korson asemalle rakennettiin tiet sekä Ruotsinkylästä että Nissbackasta ja neljän kylän alueelle alkoi tulla asutusta. Lopulta vuoden 1954 alusta iso osa Tuusulan Hyrylää ja iso osa Keravan Alikeravaa liitettiin Helsingin maalaiskuntaan, jolloin Korsosta saatiin iso yhtenäinen alue. Korson kauppalanosaan 1972 tuli kuulumaan vain Korson keskusta, joka oli rakennettu 1960-luvulla ja jossa sijaitsivat asema, kirkko ja kaupat.

260

MIKKOLA Mikkola, Metsola, Leppäkorpi, Jokivarsi ja Nikinmäki sijaitsevat Alikeravan kylän takamaalla. Alikerava siirrettiin 1643 Sipoosta Tuusulaan ja 1924 uuteen Keravan kauppalaan. Siitä Korson osa liitettiin 1954 Helsingin maalaiskuntaan, mutta päätilat jäivät Keravan puolelle. Alikeravan taloista suurin autioitui 1600-luvun lopun nälkävuosina. Kun Suuri Pohjan sota oli jo käynnissä 1703, talon otti haltuunsa Erkki Laurinpoika Mikkola. Mutta rakennukset poltettiin 1713 ja isäntä pakeni. Hän palasi 1724, sai kruunulta 10 vuoden verovapauden ja asutti tilan uudelleen. Jo 1700-luvun puolivälissä talo oli jaettu kahtia Etuja Taka-Mikkolaksi, mutta jako vahvistettiin vasta 1894. Talon paikka on Keravan Varjakontiellä. Uusjaossa 1890 Mikkolan talo sai ulkopalstan nykyisen Mikkolan alueelta. Taka-Mikkolan met-

K-kauppa Mikkolan ostoskeskuksella 1980-luvulla. Kuva: Ilppo Pohjola/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

261

säpalstasta jaettiin suurin osa pojalle 1912, jolloin kantatilan erillispalsta sai nimen Mikkola. Vielä 1950-luvulla Taka-Mikkolan palsta oli lähes rakentamaton. Kun Taka- ja Metsä-Mikkola myytiin Helsingin maalaiskunnalle, siellä oli metsää ja joitakin yksittäisiä pikkupalstoja. Asuntoalueen Mikkola-nimen keksi 1960-luvulla aluerakentaja, koska alue oli Alikeravan Mikkolan talon maata. Niminä esiintyy 1968 Mikkolan asuntoalue, ns. Mikkolanpuiston alue ja markkinoinnissa Mikkolanpuisto. Tällöin asuntoalueen ja asemakaavan nimeksi päätettiin Mikkola. METSOLA, SKOGSBRINKEN Myös Metsola on ollut Alikeravan kylän yhteismaata. Uusjaossa (1890) täältä lohkottiin metsäpalstat Alikeravan Mikkolan, Jaakkolan ja Ollilan taloille. Korson rautatiepysäkin myötä alkoi tulla asutusta myös radan itäpuolelle, ensimmäisenä 1899 Koivumäki. Alikeravan Jaakkolasta lohkottiin 1901–02 Toivolan ja Mäkituvan palstat, joilla oli jo asumukset. 1902 alettiin lohkoa rakentamattomia palstoja, ensimmäisenä Orrela. Kartoilla esiintyy 1935 Metsolantie, 1958 Metsolansuo, 1966 Metsolanrinne, Skogsbrinken (tie). Kauppalanosa nimettiin vanhastaan käytössä olleesta Metsola-nimestä 1972. Runokielessä Metsola tarkoittaa metsää ja Metsolan väki metsäneläimiä. Kalevalassa metsän kuningas Tapiolla oli asuntona mieluisa Metsola. Siellä oli kolme linnaa ja raha-aitta, jonka kultaista avainta Mielikki kantoi vyöllään. Metsola esiintyy myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Myös Lohjalla ja Kotkassa on Metsolan kaupunginosat. LEPPÄKORPI, ALKÄRR Tämäkin kaupunginosa kuuluu Alikeravan kylään. Uusjaon 1881–90 jälkeen Leppäkorventien ja Kontiokujan pohjoispuoli on ollut Alikeravan Ollilan talon ulkometsää ja eteläpuoli Jurvalan talon ulkometsää. Oljemarkin torppa lunastettiin Ollilasta itsenäiseksi tilaksi 1923. Tällöin Ollilan ulkometsän länsiosasta tuli Ollilan valtionmetsä. Alikeravan eteläisiä takamaita, joissa kaikilla taloilla oli osuutensa, kutsuttiin vanhastaan

262

nimillä Leppäkorpi ja Jokivarsi. Leppäkorpeen tuotiin lehmät laitumelle. Alue oli osin suota ja kasvoi osin heikkoa lehti- ja sekametsää. Nimi taivutettiin leppäkorves. Leppäkorpi ja Alkärr ovat seudulla yleisiä suonnimiä; korpi tarkoittaa suoperäistä metsää. Leppäkorven asutus alkoi Oravakujalta ja Kontiokujalta 1931–33, jolloin Ollilan valtionmetsästä lohkottiin kuusi asuntopalstaa tilattomille perheille. Enemmän asutusta tuli 1950-luvulla, jolloin loppuosa jaettiin kymmeniksi rintamamiestonteiksi. Leppäkorventien eteläpuoli kuului Jurvalalle 1980-luvulle asti. Leppäkorpi ilmaantuu asutusnimenä tielautakunnan pöytäkirjoihin 1957 ja kartoille 1958, mutta ruotsalainenkin nimi tavattiin käytössä 1971. Siten kauppalanosa sai kaksikielisen nimen 1972. JOKIVARSI Jokivarsi on ollut laaja alue, joka käsitti Alikeravan talojen takamaita Keravanjoen molemmin puolin (katso Nikinmäki). Täällä oli ennen vain metsää ja korpea, mutta joen rannassa myös niittyjä. Nimeä taivutettiin jokivarres. Vanha rinnakkaisnimi on ollut 1965 Möyrynkorpi. Suomen muut Möyry-nimet ovat usein maankohoumia tai saaria. Alikeravan Jäspilän talo halottiin 1894, jolloin metsäpalstan länsipuolisko (Sorvatiestä länteen) tuli Silénin suvulle ja itäpuolisko Brummerin teollisuusyritykselle. Ensimmäinen asutus täällä olivat muutamat torpat, mutta jo 1930-luvulla oli rakennettu useampia taloja. Jokivarsi esiintyy koulun ja koulupiirin nimissä 1900-luvun alusta lähtien. Enemmän asutusta on tullut 1950-luvulta. Ennen Lahdenväylän rakentamista 1970-luvulla myös Metsolan itäisin osa oli Jokivartta. Nykyisin Jokivarsi on Vantaalla Keravanjoen ja Lahdenväylän välinen kaupunginosa, mutta Keravan puolella myös Keravanjoen ja Lahdentien välinen asutus. NIKINMÄKI, NISSBACKA Nikinmäkikin on ollut Alikeravan takamaita. Alue kuului isojaon 1782 jälkeen useille taloille. Nissbackasta erotettiin 1800-luvun alussa Nissilä.

Yllä. Vierumäen koulua rakennetaan. Koulu valmistui syksyllä 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen/ Vantaan kaupunginmuseo.

Kaupunginosa on syntynyt uusjaossa 1890 muodostettujen Alikeravan Nissilän, Nissbackan ja Täckmanin talojen metsämaille. Uusjaon jälkeen alueelle siirtyi Nissbackan talouskeskus (Kimalaisentie 15). Täckmanin metsämaa liitettiin 1898 Nissbackaan. Seudulla on ollut seitsemän pientä torppaa tai mäkitupaa. Nissbacka myytiin 1906 Toimelan maanostoosuuskunnalle, joka palstoitti maat 1907–13 ja myi noin 1,5 hehtaarin suuruisia tontteja. Jotkut ostivat useampiakin tontteja ja loput myytiin huutokaupalla. Palstoja ostivat pääasiassa Helsingissä töissä käyneet ammattityömiehet. 1920-luvulla alueella oli myös kesäasukkaita. Korson asemalle vei Nissbackantie ja Keravanjoen ylitti Nissbackansilta. Asemalle kuljettiin jalan, kelkalla tai suksilla. Keravanjoen molempia puolia kutsuttiin ennen Jokivarreksi, joten tänne perustettiin 1917

Jokivarren koulupiiri ja rakennettiin 1922 Jokivarren koulu. Keravanjoen rannalla kulkee yhä 1907 Jokitie, 1954 Jokivarrentie. Täckmanin tilan pohjoisosa jäi alueliitoksessa 1954 Keravan puolelle ja eteläosassa on nyt Pohjois-Nikinmäki. Nissilän mailla on nyt Etelä-Nikinmäen itäosa. Nissbacka on alun perin talon nimi, mutta esiintyy asutuksen nimenä 1910 Нисбакка, 1958 Nissbacka. Kerrotaan, että nimen suomennosta olisi ehdottanut 1940-luvulla agronomi Artto ja että Nikinmäki olisi ollut oivallinen suomennos. Nimi ei kuitenkaan tullut vielä tuolloin käyttöön. Sen sijaan 1950-luvulla käytettiin nimeä Jokivarsi. Nikinmäki alkaa esiintyä Nissbackan suomalaisena vastineena osoitekartassa 1966 ja peruskartassa 1967, mutta vielä 1970-luvun alussa sanottiin usein nispakka ja suomennos oli vasta hitaasti vakiintumassa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

263

Nimi virallistui kauppalanosajaossa 1972, mutta monet sanoivat Keravanjoen itäpuoltakin Jokivarreksi vielä 1990-luvulla. Joissain yhteyksissä aluetta on kutsuttu myös nimellä Myras, Sipoon Myraksen mukaan, koska Myras on ollut puhelinjakoalueen nimenä. Myras johtunee miehennimestä Möre. Nikinmäen nimen kantana on talon isäntä Nils, Nisse, joka pohjautuu vanhaan pyhimyksennimeen Nikolaus. VIERUMÄKI Vierumäki ja Vallinoja sijaitsevat Hyrylän kylän takamaalla. Hyrylä on kuulunut Helsingin pitäjään ja siitä 1643 irtaantuneeseen Tuusulaan, josta Korson osa liitettiin 1954 Helsingin maalaiskuntaan. Hyrylän kartassa 1780 on Werimäen Suo nykyisen Kuovitien kohdalla ja Wärämä Nitu nykyisen Lehmustontien eteläpäässä.

Verimäen nimi tunnettiin vielä 1960-luvulla, jolloin arveltiin, että siellä on tapahtunut rikos tai veritöitä tai verisiä rajakahinoita. Aleksis Kivellä (1870) Verimäki on eläinten saalispaikka, jossa karhu on tappanut jonkin ison eläimen, kuten ”uhkean oriin”. Ulpu Lehden (1980) mukaan nimi kuitenkin johtuu ruotsinkielisen maanmittarin yrityksistä tavoittaa perihämäläistä mäennimeä Vierumäki. Suomessa on lukuisia Vieru-nimiä, etenkin Hämeessä ja Varsinais-Suomessa, ja Vieremä-nimiä, kuten kunta Pohjois-Savossa (1561 Luch poli Wärämä Jerfffwiä). Heinolan Vierumäellä on Suomen urheiluopisto. Kotkarinteellä on ollut 1930-luvulla myös talo nimeltään Vierumäki. Hämäläismurteen vieru on viettävä rinne. Vierumäen tilan omisti 1952–62 Juho Viljander. Vierumäen asutustilat lohkottiin 1954. Alu-

Opettaja Elna Huttunen kalliolla Vierumäen kansakoulun toisen luokan luokkaretkellä Tussinkoskella keväällä 1959. Kuva: Markku Immonen/ Vantaan kaupunginmuseo.

264

een nimenä esiintyy 1956 Vierumäki. Hyrylän takamaapalsta, jolle asutus rakennettiin, oli 1959 Viksberg ja Vierumäki esiintyi tuolloin maastonimenä. Alitalo eli Viksberg eli Rustholli on Hyrylän kantataloja, jonka päärakennus on yhä Hyrylän koulukeskuksen pohjoispuolella. VALLINOJA, FALLBÄCKEN Tämäkin kaupunginosa on Hyrylän kylän takamaata. Täällä oli Wardin alueeksi kutsuttu asuinalue, joka sai 1970 nimen Vallinoja, Fallbäcken. Nimen ajateltiin voivan laajentua tarkoittamaan koko Tavitien pohjoispuolista aluetta aina rataan saakka. Alueen läpi virtaavaa puroa, Rekolanojaa, nimitettiin tällä kohtaa vanhastaan 1967 Vallinoja, Fallinoja, jonka luultiin johtuvan putouksesta, ruotsin fall. Kuten vesistötermiin päättyvät nimet aina, taivutetaan Vallinoja ulkopaikallissijoissa: Vallinojalla, Vallinojalta, Vallinojalle. Rekolanojan nimi laajennettiin Keravan rajalle asti 2003. Sen vanhoja nimiä ovat alempana Korsonoja (1967) ja ylempänä Keravalla Nissinoja (1967) ja Savionoja (1702 Safvioja). Fallbackan talo (1871 Fallbaka) oli perimätiedon mukaan 1700-luvulta ja se on sijainnut Rekolanojan itäpuolella mäellä, Satakielentie 3:n kohdalla. Talo on purettu. Ruotsin fall merkitsee paitsi putousta, myös viljelyterminä uudisviljelystä, kaskea ja hakkausta. Suomen valli-sana tarkoittaa laidunta ja heinikkoa, kuten Helsingin nimessä Vallila, Vallgård, joka on ollut karjalaidun. Korsossa etelämpänä Valli, Fallet, on tarkoittanut alavaa aluetta, samoin Alikeravalla Falli. Tienoo on alavaa maata ja on ollut puuton. Tussinkoski sijaitsee kilometrin verran Fallbackan talosta länteen. Sen nimi on vasta 1900-luvulta ja johtuu siitä, että korsolaiset ovat ottaneet koskessa olleen rännin alla tussin eli dussin, siis suihkun, ruotsiksi dusch. Vallinojan nimi ei siten perustu Tussinkoskeen vaan laajaan alavaan niittyyn tai heinikkoon. LÄNSISALMI, VÄSTERSUNDOM Nimenä on ollut 1347 Gudzstens by i Wester Sundom. Asiakirja lienee kopio 1320-luvun ku-

ninkaantuomiosta, jolla Sundomin kalavedet tuomittiin hämäläisiltä ruotsalaisille. Gudsten on miehennimi. Kylä sijaitsi meren rannalla. Salmi on erottanut Vuosaaren mantereesta. Myöhemmin esiintyy 1501 Regvald i Sundom, 1520 Wesster ssunde buw, 1540 Vestersundom … 1627 Heikbacka … 1803 Wästersundoms by … 1919 Vestersundom, 1956 Länsisalmi, 1957 Wästersundom, 1971 Vestersundom, 1982 Västersundom. Ruotsinkielisen nimen nykyinen ortografia on oikeinkirjoituksen mukainen. Muutenkaan ei enää puhuta ja kirjoiteta vanhahtavasti. Suomalainen käännösnimi Länsisalmi otettiin käyttöön 1957, mutta vakiintui vasta 1970-luvulle tultaessa. Nimi sisältää om-päätteen, jota esiintyy Uudellamaalla, kuten Espoon Bodom, mutta ei Ruotsissa, joten se on peräisin uudisasutusvaiheesta. Kyseessä on ollut monikon datiivi, jota on käytetty muun muassa i- ja vid-prepositioiden jälkeen, mutta on poistunut ruotsista. Åke Granlund (1970) on katsonut tämän asukkaan nimitykseksi, kuten ’Salmelainen’. Marianne Blomqvist (2007) katsoo sen kehittyneen säännönmukaiseksi johtimeksi. Nykyinen kylänpaikka on uusi, sen rinnakkaisnimenä esiintyy 1627 Heikbacka, joka sisältää talonnimen Heikas. Vanha kylänpaikka on sijainnut Itäväylän ja Kehä III:n risteyksen tuntumassa, se on 1983 Gubbacka. Siellä tehtiin kaivaukset 2003, jossa paljastui ryhmäkylän osa 1400–1500-luvuilta. Sotungin, Hakunilan ja Länsisalmen kylät kuuluivat Sipoon hallintopitäjään vuoteen 1826 asti, mutta kirkollisesti jo keskiajalla Helsingin pitäjään. Kaupunginosa on ulottunut merelle asti, mutta Itäväylän eteläpuolinen osa liitettiin Helsinkiin 2009. LÄNSIMÄKI, VÄSTERKULLA Länsimäessä on Westerkullan kartano ja sen maille rakennettu asuinalue. Westerkulla mainitaan 1587. Asuinalue nimettiin kartanon mukaan 1965. Ruotsalaisessa nimessä on nykyaikaistettu ortografia, vaikka kartanon omistaja voi käyttää haluamaansa muotoa. Kerrostaloalueen aluera-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

265

266

kentamissopimus solmittiin 1968 ja rakentaminen alkoi heti. Nimi lähtee Västersundomin nimestä. OJANKO, GJUTAN Suunnitellulle Hakunilan teollisuusalueelle annettiin uudeksi nimeksi 1970 Ojanko, Gjutan. Teollisuusalueen keskeinen vanha luontonimi oli Gjutan. Sana on murteellinen ja merkitsee notkoa, jossa virtaa oja. Sanaa pidettiin liian murteellisena, joten ensin päädyttiin muotoon Gjutdälden. Tiedusteltaessa professori Åke Granlund ja lisensiaatti Kurt Zilliacus katsoivat, että Gjutan sopii sellaisenaankin nimeksi. Lisäksi se antaa teollisia assosiaatioita (gjureri on valimo), vaikka sanalla ei etymologisesti ole mitään tekemistä verbin gjuta (valaa) kanssa. Suomalainen vastine Ojanko on vapaa suomennos. Se on hämäläinen sana, joka on levinnyt Uudenmaan murteisiin. Täällä sijaitsee Håkansbölen kartano. Siitä itään on sijainnut Håkansbölen kylä, jonka talot ovat hävinneet. Eteläosaan on rakennettu Vantaan Energian jätteenpolttolaitos (2014), mutta suurin osa kaupunginosaa on Ojangon ulkoilualuetta. VAARALA, FAGERSTA Håkansbölen kartanon omistaja Per Sanmark (1900–83) myi täältä omakotipalstoja 1937–42.

Vas. ylhäällä. Länsimäen ensimmäisiä kerrostaloja rakennetaan 1960-luvun lopulla. Kuvassa kerrostalojen rakennustyömaa silloisella Keihäskujalla, nykyisellä Maalinauhantiellä. Etualalla pysäköitynä Moskvitsh, taaempana Volkswagen 1500. Kuva: Nasakuva Oy/Vantaan kaupunginmuseo.

Vas. alhaalla Vaaralan kansakoulu rakennusvaiheessa. Kunnanvaltuuston ekskursio, viimeisenä kunnanhallituksen puheenjohtaja Gösta Häkkinen. Koulu rakennettiin tyyppipiirustusten mukaan ja se valmistui vuonna 1951. Kuva: Mauno Mannelin/Vantaan kaupunginmuseo.

Omakotialueen nimenä oli ensin kartanon ja bussin kääntöpaikan mukaan Håkansböle. Kartanon rekisterinimi oli kuitenkin Fagerlund (’Kaunislehto’), joten palstojen nimien alkuosiksi annettiin Fa, Fage, Fager tai pelkkä F, jonka perään lisättiin palstan numero. Myyntiluettelossa Håkansböle fastighetsförsäljning on sivujen otsikkona Fagersta parceller. Arvid Sanmark on kertonut, että hänen isänsä Per Sanmark antoi nimen Fagersta, kun tontteja alettiin myydä. Ensimmäiset tontit Fagerlundista lohkottiin 1935 Myllytieltä (ne ovat jääneet Kehä III:n alle) ja 1939 luoteiskulmasta Rajatieltä. Sota keskeytti lohkomisen, joka jatkui 1942–43. Suomalainen nimi Vaarala johtuu korkeista kallioista. Nimen keksi Veikko Toivonen (s. 1917). Hän oli kysynyt neuvoa äidinkielen opettaja Ritva Laurilalta. Myös asukkaiden mielipiteitä kysyttiin listoilla. Kunnanvaltuusto hyväksyi Fagerstan postin suomalaiseksi nimeksi 1950 Vaarala, mutta vasta 1954 kunta hyväksyi Vaaralan aluenimeksi Håkansbölen sijaan. Lopulta kunta ehdotti 1956 myös Håkansbölen suomalaiseksi kylännimeksi Vaarala. Itäsuomalainen vaara-sana lienee alun perin saamelainen ja perustuu ugrilaiseen vuorisanaan. Vanhoja vaara-paikannimiä esiintyykin vain Täyssinän rauhan rajan (1595) itäpuolella. Ruotsin loppuosa sta tarkoittaa kaupunkia, stad. Sana on merkinnyt alun perin paikkaa. HAKUNILA, HÅKANSBÖLE Kaupunginosa käsittää osia Hakunilan ja Sotungin kylistä. Täällä sijaitsee Sotungin kylään kuuluva Nissbackan kartano, mutta Håkansbölen kartano sijaitsee Ojangon kaupunginosassa. Hakunilan kylän katsotaan syntyneen Sotungista, koska bölekylät ovat nuorempia kuin by-kylät. Nimi esiintyy 1540 Hokonsbolle, 1543 Hokonsbölleby, 1547 Hokonsböle … 1586 Håkansböle jne. Suomalaisen nimen kerrotaan olevan ainakin 1940-luvulta ja vahvistettiin 1957. Tässäkin böle-kylässä nimen alkuna on isännän nimi. Kylän suurimman talon omisti 1540 Hokon Jönsson (k. 1553), mutta nimi voi johtua myös hänen esi-isistään. Kylännimen böle-loppu

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

267

Armas Lindgrenin luonnos Håkansbölen kartanon julkisivusta edestä katsottuna. Vantaan kaupunki osti Håkansbölen kartanon Sanmarkin perheeltä keväällä 2005. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

tarkoittaa uudistaloa. Hakunilan kerrostaloalueen aluerakentamissopimus solmittiin 1967. Alue on kuulunut Håkansbölen kartanoon. Mäki on ollut kartanon hevoshaka, 1913 Hästhagen. RAJAKYLÄ, RÅBY Alueen nimenä on kartassa 1806 Wästra Marcken (’Länsimaa’). Sotien jälkeen Westerkullan kartano joutui luovuttamaan Rajakylän alueen. Rakentaminen perustui asutussuunnitelmaan 1947. Helsingin kaupungin raja oli siirtynyt tänne 1946. Kun tontteja alettiin myydä 1947 ja tuli asukkaita, tarvittiin nimi osoitteita ja postia varten. Kylän nimi oli vakituinen puheenaihe. Nimeksi ehdotet-

268

tiin Koivukylä, koska alueella kasvoi koivumetsää. Toiset pitivät parempana nimeä Rajakylä, koska kylä sijaitsi Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan rajalla. Kyseessä ei siis ole historiallinen kylä, vaan uudisasutus. Vuoden 1958 kartoissa nimi on vain suomeksi, mutta osoitekartassa 1966 jo kaksikielinen. ITÄ-HAKKILA, ÖSTRA HAXBÖLE Seutu on ollut kallioista ja kivistä maastoa, jossa on kasvanut mänty-, kuusi- ja osin koivumetsää. Alue kuuluu Sotungin kylään, mutta sijaitsee Hakkilasta itään. Tie tuli aluksi Vanhalta Porvoontieltä Hakkilan ja Honkanummentien kautta, jo-

Kylätie Sotungissa vuonna 1981. Taustalla VPK:n kalustevaja, joka siirrettiin uudelle paikalle vuonna 2001. Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

ten alueen nimeksi vakiintui Itä-Hakkila, Östra Haxböle. Se oli myös postitoimipaikan nimenä. Palstoja on lohkottu Nissbackasta 1949 alkaen, aluksi Itä-Hakkilan tieltä, jonka vanha nimi on Päätie, sekä Rukkitieltä ja Kehruukujalta. Lohkominen jatkui Nissbackan ja Nissaksen tiloista 1950–51. Eteläosa lohkottiin Nissbackasta 1953. Itä-Hakkila esiintyy asuntoalueen nimenä kartassa 1957, ruotsinkielinen nimi 1967. KUNINKAANMÄKI, KUNGSBACKA Kuninkaanmäki on alkuaan pieni mäki Vanhan Porvoontien varrella, mutta nimi on laajentunut tarkoittamaan tien eteläpuolista asutusta. Isoja-

kokarttaan 1778 on merkitty paikka, jossa Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa Kustaa III söi täällä päivällistä 10. kesäkuuta 1775 vain paljaalla maalla, ”Å detta ställe har hans Kungl. Maj. Gustaf Den III ätit middag den 10de Junii 1775 på bara marken”. Paikka on merkitty Suuren Rantatien (Vanhan Porvoontien) luoteispuolelle hieman Brudbrinkenistä lounaaseen. Tapahtumasta kerrotaan: Kun Kustaa III tuli 29-vuotiaana Suomeen 1775, hän kävi Helsingissä ja söi Johan Sederholmin kanssa. Sederholmilla oli Senaatintorilla kivitalo ja hän omisti Håkansbölen kartanon. Hän oli rojalisti ja ehkä pyysi, että majesteetti jaloittelisi hänen maillaan, kun

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

269

kuningas matkusti Itä-Suomeen uutta lääniä perustamaan. Kustaa oli tutustunut Ranskassa tapaan oleilla ulkoilmassa. Pohjoiseen ajettaessa kuninkaallinen seurue pysähtyikin keskipäivällä kumpareelle ja söi siinä päivällistä. Levähtäessään Johan Sederholmin maaperällä hetken, paikka sai yli aikojen kestäneen nimen Kungsbacka. Pian tämän jälkeen tehtiin isojakoa ja tapahtumapaikka merkittiin isojakokarttaan. Käynnin muistoksi Håkansbölen kartanolle rakennettiin kulmikas huvimaja, mutteritalo. Myöhemmin Johan Sederholm valittiin kuninkaan perillisen, tulevan Kustaa IV Adolfin, yhdeksi kummiksi (1778) porvarissäädyn edustajana. Kuninkaan ruokailupaikka sijaitsee suunnilleen Vanha Porvoontie 228:n kohdalla. Vastaavasti Helsingin edustalla on Suomenlinnaan kuuluva Kuninkaansaari, Kungsholmen, jossa Kustaa III seurasi merisotaharjoitusta 1775. Myöhemmin täällä on ollut 1913 Kungsbacka torp, sanottu kongsbakka, joka oli Håkansbölen kartanon torppa. Sotungin Kuppiksesta lohkottiin 1918 palsta Kuninkaanmäki, joka ulottui Forsbackasta Sipoon rajalle ja esiintyy yhä kaupungin rajalla sijaitsevan tilan nimenä. Lisäksi 1920 Kungsbacka oli Sotungin Smedsistä edellä mainitulta ruokailupaikalta lohkottu palsta. Tästä lohkottiin 1936 Kuninkaanmäen ensimmäiset asuinpalstat Vanhan Porvoontien ja nykyisen Kiertomäentien varrelta. 1940-luvun kartassa Kungsbacka esiintyy jo Smedsin tilalle syntyneen asutuksen nimenä ja kartassa 1958 nimenä on Kuninkaanmäki.

270

Kuitenkin virallisissa yhteyksissä käytettiin myös nimeä Smedsin asutusalue ja Smedsin alue (1958–62), jota pidettiin aiheeltaan outona, sen perustetta ei tiedetty ja monen oli jopa vaikea ääntää sitä. Niinpä asukkaat pyysivät Kuninkaanmäen nimen virallistamista, jonka kunnanhallitus vahvisti asutusaluenimeksi 1970. SOTUNKI, SOTTUNGSBY Kylän aiempi nimi on ollut 1347 Öfferby (’Ylikylä’), joka kuvaa sijaintia ylempänä rannikolta kuin Gudstensby (Länsisalmi) ja Heldersby (Itäsalmi). 1618 Öfferbyn selitetään olevan Sottungsby, joka esiintyy 1540. Suomeksi kylä oli jo 1883 Sotunkylä, mutta nimettiin 1957 Sotunki. Kaupunginosa käsittää Sotungin maarekisterikylän itäpuoleisen pääosan, jossa vanha kyläkeskus sijaitsee. Kaupunginosaan sisältyy myös Hakunilan kylän lohkoja, koska Hakunila on ollut Sotungin osakylä. Åke Granlund katsoo nimeen sisältyvän henkilönnimen *Sottung. Lars Hulden (2001) ja Saulo Kepsu (2005) arvelevat, että nimi liittyisi Ahvenanmaan Sottungan pitäjään, josta ensimmäinen asukas olisi tullut. Mutta Sotunki on ollut asuttu jo ennen nykyistä nimeään. Ahvenanmaan Sottunga (1537 Sottunga) lienee ollut monikollinen asukkaiden nimitys. Sananmukaisesti Sottung (sot + unga) merkitsee ’nokinuorta’, ehkä kaskeamista harjoittanutta nuorta miestä. Ruotsalaiset oppivat kaskeamisen suomalaisilta.

KIRJOITTAJAN KERÄÄMÄÄ VANTAAN NIMISTÖÄ KOSKEVAA LÄHDETIETOA JA KIRJALLISUUTTA Arkistot Vantaan kaupunginarkisto, tielautakunnan pöytäkirjat 1948–1962 liitekirjeineen.

Bure, Anders 1635

Vantaan kaupunginarkisto, kunnalliskertomukset 1936: 32 ja 1937: 43.

Helsingin kaupungin kartat ja nimistö, kartta.hel.fi

Vantaan nimistöarkisto, nimistötoimikunta 1960 alkaen kokonaan, erityisesti 2.11.1960, 1.2.1961, 1965–68, 30.6.1970 liite, 16.9.1970, 30.11.1970, 16.12.1970, 21.1.1972, 1.11.1977, 27.3.1979, nimistöryhmä kokonaan, erityisesti 7.5.1991, 20.8.1991, 3.11.1991, 8.11.1995, 30.11.1995, 20.6.2001, 6.10.2004, 3.11.2004, 9.12.2019.

Helsingin yleiskartta 1962

Rekisterit Vantaan kiinteistörekisteri. Päätökset Koivukylän aluetoimikunta 1.11.1971, 21.11.2005. Maanmittaushallitus 1957, suomalaiset kylännimet.

Fonseen, Friedrich Johan 1749, rajamerkkiluettelo 1751

Svenska språkvetenskapliga kommittén 24.5.1965. Lehdet Helsingin Seutu 27.7.1977. Helsingin Ympäristölehti 7.2.1946, 19.6.1956.

Helsingin topografikartta 1965

Hufvudstadsbladet, Mikael Reuter 20.6.2002.

Helsingin maalaiskunnan pitäjänkartta 1933

Keski-Uusimaa 3.6.1965.

Helsingin maalaiskunnan tiennimiluettelo 1966 (kartta puuttuu) MMH = Maanmittaushallitus, kartat 1700-luvulta 1990-luvulle, mikrofilmit / Vantaa. Maanmittaushallitus, peruskartat 1934–1935, 1958, 1967 Maanmittaushallitus, topografikartat 1870, 1871, 1910, 1947 Senaatin kartta 1872

Kielikello 2/2012: 41. Koivukylän lähisanomat, Ulpu Lehti 19.12.1996. Uusi Suomi 19.12.1963 liite, Suur-Helsinki n:o 9, Terho Itkonen 19.12.1963. Vantaan Sanomat, Ulpu Lehti 4.5.2003 ja 31.10.2004. Virittäjä 1/2009: 38–57.

Vantaan kaupungin kartat 1958 alkaen, kartta.vantaa.fi

Kirjallisuus Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen 2002: Vantaan historia 1946–1977. Vantaan kaupunki.

Vantaan kaupungin rakennus- ja asemakaavat selostuksineen, paikoin

Ante Aikio 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 221, 331, 378.

Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunta 11.2.2020, Veromiehen nimi.

Nimistönkeruut Kotimaisten kielten keskus, nimiarkisto / Vantaa, Nurmijärvi, Tuusula, 1958–1982.

Terhi Ainiala 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 490, 503.

Vantaan kaupunginvaltuusto 10.5.1967, 22.3.1971.

Kotimaisten kielten keskus, nimisampo. fi, 2021.

Vantaanlaakson työryhmä 6.10.1970.

Svenska litteratursällskapet i Finland, namnkollektioner, Helsinge 1913, 1963.

Uudenmaan maanmittauskonttori 31.12.1982. Valtioneuvosto 15.5.1953, Korson liitos. Vantaan kaupunginhallitus 27.12.1977.

Västerkullan kiilan liitos Helsinkiin: Helsingin Kv 21.6.2006; Sipoon Kh 15.8.2006; SM 26.9.2006; Vantaan Kv 11.12.2006 äänin 47–17; VN 28.6.2007, KHO hylkäsi valitukset 15.1.2008. Kartat Broterus, Samuel, 1681–1712

Kirjeet, lausunnot Henriksson, Oiva, lausuntopyyntö 13.11.1967. Suomen nimiarkisto, kirjeet 22.3.1967, 29.5.1967, lausunto 22.11.1967, Myyrmäen nimestä.

Heimer Björkqvist 1967: Helsingin kaupungin historia V:3. Marianne Blomqvist 2007: Suomalainen paikannimikirja, 2007, s. 99, 169, 488. Birger Brunila 1962: Helsingin kaupungin historia V:1. Nils Cleve 1950: Helsingin kaupungin historia I. Åke Granlund 1956: Studier över östnyländska ortnamn.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

271

Åke Granlund 1970: teoksessa Helsingin kadunnimet, s. 13–15, 18–22, 24–25. Aimo Hakanen 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 90–91. Jukka Hako: Helsingin pitäjä 1980: s. 88; Helsingin pitäjä 1982: s. 63–64; Helsingin pitäjä 1988: s. 98–99. Jukka Hako & Lauri Leppänen & Jussi Iltanen: Helsingin pitäjä 2002: s. 16, 46–47, 128–129, 133–134. Timo Hanhivaara: Helsingin pitäjä 1983: s. 173, 183; Helsingin pitäjä 1987: s. 49–50; Helsingin pitäjä 1989: s. 73, 76–78.

Jussi Iltanen 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 491–492. Saulo Kepsu 2005: Uuteen maahan – Helsingin ja Vantaan vanha asutus ja nimistö. Saulo Kepsu 2008: Espoon vanha asutusnimistö, teoksessa Kylä-Espoo. Gunvor Kerkkonen 1965: Keskiaika ja aika 1550-luvulle asti, teoksessa Helsingin pitäjä I. Aleksis Kivi 1870: Seitsemän veljestä 1870: 7. luku.

Pentti Lempiäinen, Pentti; Suuri etunimikirja – Pentti, 1999: 74, 264, 293, 297, 306, 515, 523. Lauri Leppänen & Viljo Holopainen 1961: Helsingin maalaiskunta, Vantaanjoen vauras pitäjä. Lauri Leppänen: Helsingin pitäjä 1995: s. 42–43; Helsingin pitäjä 2004: s. 26–31; Helsingin pitäjä 2007: s. 36, 40. Teresa Leskinen & Pia Lillbroända 2001: Samuelin kartat – Helsingin pitäjä vanhimmissa kartoissaan 1681– 1712. Vantaan kaupunginmuseo. Sirpa Leskinen & Petro Pesonen 2008: Vantaan esihistoria, Vantaan kaupunki.

Johanna Hankonen: Helsingin pitäjä 1996: s. 78–79, 82–83.

Risto Koivunoksa: Helsingin pitäjä 2002: 115.

Gunilla Harling-Kranck 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 159–160.

Lauri Korpinen 1965: Helsingin maalaiskunnan historia II 1946-1961.

Heikki Helkamo: Helsingin pitäjä 1983: s. 136–141.

Lauri Korpinen 1968: Käsikirjoitus Helsingin pitäjän historiaksi 1550– 1865, osa I, vuodet 1550–1721;

Aulikki Litzen: Helsingin pitäjä 1989: s. 120; Helsingin pitäjä 1993: s. 16, 24–25 Koivukylän kaavarunkosuunnitelma 17.2.1969.

Markku Kuisma 1990: Helsingin pitäjän historia II, Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713.

Aulikki Litzeni & Jukka Vuori 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865-1945.

Kaisu Kultti 1968: Helsingin pitäjän seurakunnan historia, käännös Herman Hultinin (1930) kirjasta.

Reetta Lius 1997: Vaarala – Fagersta.

Helsingin kadunnimet, 1970: s. 75, 129, 132, 145, 172, 190, 201, 221–222, 225, 230–231. Helsingin kaupunkia koskevat asetukset, Helsinki 1930. Helsingin pitäjä -vuosikirjat: 1964: s. 10–11; 1965: s. 32;1969: s. 14–15. Satu Hirvonen 2005: 42, 43, 45, 55– 56, 63, 71, 78–85, 110, 146–147, 165, 171, 185. Tuula Hockman 2001: Sielujen avuksi ja Pyhän Laurin kirkon parhaaksi - Räckhalsin ja Lehtisaaren lahjoitusmaiden vaiheet, 2001; Helsingin pitäjä 2003: 8–9, 22, 24. Eirik Hornborg 1950: Helsingin kaupungin historia II. Esa Hyyppä 1950: Helsingin kaupungin historia I. Kaisa Häkkinen 2004: Nykysuomen etymologinen sanakirja, s. 193, 572–574, 691–693, 1075, 1121, 1423, 1481.

272

Hämevaaran vaiheet; 1987: Räsänen 14, af Heurlin 44-45; Nisula 52.

Kylmäojan asukasyhdistys ry: Oma piha – oma tupa – Historiaa Kylmäojalla, 2005, s. 15. Juhani Laitala: Helsingin pitäjä 1978, s. 41–42. Ulpu Lehti: Helsingin pitäjä 1974–75: s. 22; Heslingin pitäjä 1978: s. 23–25, 87; Helsingin pitäjä 1979: s. 32; Helsingin pitäjä 1980: s. 48–49, 51–52; Helsingin pitäjä 1982: s. 38; 134; Helsingin pitäjä 1984–85: s. 16–19, 20–22, 26; Helsingin pitäjä 1987: s. 45–47; Helsingin pitäjä 2004: s. 10–13. Ulpu Lehti 1997: teoksessa Kotini on Linnainen, s. 44. Leila Lehtiranta: Helsingin pitäjä 1980: s. 84–85.

Vaalborg Lindholm: Helsingin pitäjä 1969: s. 20–22.

Maija Louhivaara 1999: Tampereen kadunnimet, s. 112. Ville Luho 1965: Helsingin pitäjän esihistoria, teoksessa Helsingin pitäjä I. Bo Lönnqvist 1975: Från jordbruksbygd till förstad, teoksessa Nikander 1975: 183. Bo Lönnqvist 2009: Kartanot ja rusthollit Helsingin seudulla. Pirjo Mikkonen 1993: Suomalaiset sukunimet, osuus A-L, s. 131, 265–266. Gabriel Nikander 1975: Byar och gårdar i Helsinge från 1750 till 1895. Nikinmäen historiikki 1997: s. 10–13. Pirkko Vuorenpää: Helsingin pitäjä 1980: s. 47–48 (lähteenä Soutkari, Pentti 1969)

Sirkka Paikkala 1992: Järvi-Espoo, s. 46–47.

Peter Slotte 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 32, 422–423.

Tapio Salminen: Helsingin pitäjän keskiaika, Heurekassa 2013

Sirkka Paikkala 1993: Suomalaiset sukunimet, osuus M-Ö, s. 98, 404–405, 430, 438, 496, 501, 665, 689.

Viljo Sohkanen: Helsingin pitäjä 1970: s. 13; Helsingin pitäjä 1976: s. 32–33.

Keskustelut & kiitokset Terhi Ainiala Mikko Heikkilä 8.11.2018 Saulo Kepsu Andreas Koivisto Ulpu Lehti Johanna Lehtonen Per-Olof Morelius 3.6.2004 Kaija Mallat Sirkka Paikkala Tapio Salminen 2013 Sami Suviranta Helinä Uusitalo Maria Vidberg

Sirkka Paikkala 2000: Sukunimet, osuus M-Ö, s. 462, 467, 470–471, 540, 741. Sirkka Paikkala 2007: Suomalainen paikannimikirja, 2007, s. 65, 75–76, 91, 149, 161, 168, 221, 263, 280, 317, 330, 336, 352, 375, 378, 388, 410, 413, 422, 457–458, 488, 490–491, 495, 500, 503, 505. Tauno Perälä 1965: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945, I.

Suomen maatilat 1931; Suomen maatilat – tietokirja maamme keskikokoisista ja suurista maatiloista. Osa I, Uudenmaan lääni, s. 205, 208, 211, 218, 225. Sami Suviranta 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 471. Toni Suutari 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 70, 485.

Viljo Pessi 1997: Länsisalmi – Rajakylä – Länsimäki historiikki.

Erik Söderling: Helsingin pitäjä 1986: s. 96; Helsingin pitäjä 1990: s. 38, 41, 44, 46, 48–49, 56; Helsingin pitäjä 1991: 58 (jatkuu, Helsingin pitäjä 1992).

August Ramsay 1984: Espoon pitäjä ja Espoon kartano 1500-luvulla.

Ilmar Talve 1972: Helsingin pitäjän kirkonkylä.

Aulis Ranne & Pentti Törrönen 1990: Mansikkapaikka eli Rajatorppa.

Pirjo Tuominen 1988: Backas – kartano elää, s. 83–84; Helsingin pitäjä 1989: s. 97.

Pertti Ranta & Mikko Siitonen 1996: Vantaan luonto – kasvit, s. 199–201. Alpo Räisänen 2007: Kallavesi ja muita Savon paikannimiä, s. 53. Taisto Saarentaus 2004: Isojaosta Koffiin. Ali-Keravan kiinteistöjen muotoutuminen kahden vuosisadan kuluessa. Tapio Salminen 1991: Suuren Rantatien inventointi. Tapio Salminen 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki. Kari Saviniemi: Helsingin pitäjä 2005: s. 43. Kristian Slotte 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 53, 64, 90, 194, 361, 388, 524. Peter Slotte 1999: Vallis Gratiaesta Westendiin – ”Eurooppalaisia” aineksia paikannimistössämme, teoksessa Yhteinen nimiympäristömme – Nimistönsuunnittelun opas, s. 31, 37–38.

Markku Vasander: Helsingin pitäjä 1999: s.8. Kustaa Vilkuna 1990: Etunimet, s. 41, 51. Matti Vilppula 2007: Suomalainen paikannimikirja, s. 153–154, 179. Pekka Virtanen: Helsingin pitäjä 1990: s. 100. Väinö Voionmaa 1950: Helsingin kaupungin historia I. Pirkko Vuorenpää: Helsingin pitäjä 1980: s. 48. Heikki Ylikangas 2003: Nurmijärven rosvot. Esitelmät Ulpu Lehti: Länsi-Vantaan nimistö, esitelmä 16.9.2002. Ulpu Lehti: Vantaalainen nimimaisema, esitelmä 2.10.2002. Timo Rantakaulio: Suomen asutushistoriasta ja itämerensuomesta, esitelmä 2.11.2017.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

273

Lyhyesti

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

275

Jos ihmiset eivät voi tulla museoon... ANNI RISSANEN

276

KORONAPANDEMIATILANNE ALKOI syksyn 2020 mittaan taas heiketä, mutta saimme kuin saimmekin Vantaan kulttuuriympäristöistä kertovan Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttelyn avatuksi 7. marraskuuta. Avajaistapahtuma oli kuitenkin toteutettava kokoontumisrajoitusten vuoksi virtuaalisesti. Digiavajaislähetyksen pääesiintyjä oli Kalevauva.fi-yhtye, sillä heidän Vantaa-aiheisesta kappaleestaan sai inspiraationsa myös näyttelyn nimi. Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttely ehti olla auki vuoden 2020 puolella vain kolme viikkoa, sillä 30. marraskuuta kaikki kaupungin julkiset tilat suljettiin. Vantaa oli koronan leviämisvaiheessa eli kolmiportaisen mallin vakavimmassa tilanteessa. Aluksi koronarajoitukset olivat voimassa 20. joulukuuta saakka, sitten niitä jatkettiin aina muutama viikko kerrallaan. Siirsimme kaikki opastukset ja luennot etäyhteyksillä toteutettaviksi ja peruimme joulukoristetyöpajat. Näyttely päästiin avaamaan uudelleen vasta kesäkuun alussa. Kesän jälkeen uskalsimme järjestää ensimmäiset opastukset museon tiloissa.

puhdistaa ja konservoida. Esineiden ja näyttelytekstien kautta selviää, millaista kartanoelämä oli palvelusväen näkökulmasta. Aittanäyttely on auki vain kesäisin. Kartanoalueen rakennusten kunnostus jatkui tänäkin kesänä museon ohjeiden mukaan. Nyt vuorossa olivat tallirakennukset ja pyykkitupa. Rakennukset olivat jo päässeet hyvin huonoon kuntoon, joten niiden perustuksia korjattiin, lahonneita hirsiä vaihdettiin ja peltikatteet vaihdettiin huopakatoiksi. Pikkutalli tullaan jakamaan museon näyttelytiloiksi sekä kahvilayrittäjän käyttöön. Toiseen talliin rakennetaan vuokrattava juhlatila, ja pyykkitupaan tulee lastenkulttuurin tiloja.

KARTANO KUNTOON Kesäkuussa saimme pitkän odotuksen jälkeen avata myös ensimmäisen museonäyttelyn Håkansbölen kartanolle. Kartanon talousrakennusten kunnostustyö oli edistynyt edellisenä kesänä, joten aittarakennus oli nyt esittelykunnossa. Näyttelyä varten valtava määrä esineitä piti

Vapaaehtoinen kaupunkikuvaaja Eero Happonen kuvasi Hiekkaharjun vesitornit maaliskuussa 2021. Kuva: Eero Happonen/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

277

Konservaattoriharjoittelija Elli Keto puhdisti Aittanäyttelyyn tulevaa esinettä huhtikuussa 2021. Kuva: Stella Karlsson/Vantaan kaupunginmuseo.

INNOVATIIVINEN LÄHIÖ-PODCAST Keväällä 2021 kokeilimme jotain aivan uutta. Tuotimme kahdeksanosaisen Lähiö-podcastin, jossa nuoret media-alan opiskelijat Sikke ja Niilo jututtivat tunnettuja vantaalaisia heidän paikallisidentiteetistään sekä muista nuoria kiinnostavista aiheista. Vieraina olivat muun muassa stand up -koomikko Ali Jahangiri, tubettajakaksikko Molybros, toimittajat Jenni Pääskysaari ja Ina Mikkola, näyttelijä Chike Ohanwe sekä taiteilija Jesse Pasanen. Perinteisesti meillä, kuten muissakin museoissa, on nauhoitettu haastatteluja, jotka on tallennettu arkistoon. Aineistoja on saatettu käyttää vasta vuosien tai vuosikymmenten päästä. Lähiöpodcast -hankkeen lähtökohtana oli uudenlainen tapa tallentaa tätä päivää: äänitysten sisältö jaet-

278

tiin heti podcastina kaikkien kuultavaksi. Idea sai Museoviraston innovatiivisiin hankkeisiin suunnatun avustuksen. VALOKUVIA VAPAASTI JA KISAILLEN Valokuva-, arkistoja esinekokoelmamme ovat nykyään entistä paremmin niin vantaalaisten kuin muidenkin Vantaasta kiinnostuneiden käytettävissä. Finna-palvelun sivultamme vantaankaupunginmuseo.finna.fi löytyy jo tuhansia kuvia, ja lisää jaamme jatkuvasti. Valokuvista voi ladata käyttöönsä myös painokelpoisen version. Finnasta löytyy kokoelmatietojen lisäksi myös kulttuuriympäristökohteita. Finnan käyttäjät ovat saattaneet huomata sivullamme myös Valokuvaa Vantaa -kokoelman. Sitä kartuttavat uudet vapaaehtoiset valokuvaa-

jamme, jotka tallentavat nyky-Vantaan ympäristöjä ja ilmiöitä oman mielenkiintonsa ja aikataulunsa mukaan. Kuvat tallennetaan museon kokoelmiin, jolloin niistä tulee osa vantaalaisten kulttuuriperintöä. Syyskuussa tempaisimme yhdessä sisarmuseomme Artsin ja Suomen Ilmailumuseon kanssa käyntiin Vantaan museoiden fotomaraton -kuvakilpailun. Tapahtuman aikana osallistujat kuvasivat 12 tunnissa 6 eri aihetta. Tapahtuma oli osa Euroopan kulttuuriympäristöpäiviä, joiden teemana oli tänä vuonna Rajaton ja avoin. Myös kilpailun kuvausaiheet mukailivat tätä teemaa. Kilpailun tuotoksia julkaistiin somessa, ja muutama kuva löysi tiensä myös museokokoelmiin. ESIMERKILLISTÄ KULTTUURIYMPÄRISTÖTYÖTÄ Olemme alkaneet inventoida Vantaan uudempaa rakennuskantaa yhdessä Kaupunkiympäristön toimialan kanssa. Inventointien avulla rakennussuojelun näkökulma on helpompi ottaa huomioon kaupungin kaavoitustyössä sekä maankäyttöön liittyvissä päätöksissä. Keväällä valmistuivat Pähkinärinteen 1970-luvun ja Tikkurilan 1960–1990-luvun rakennusten inventointi, kesällä taas käynnistettiin Vantaan 1980–90-lukujen julkisten ja toimistorakennusten inventointi. Inventoinneissa rakennuksista tarkistetaan, kuinka tyypillisiä ja edustavia ne ovat rakennusaikaan nähden, miten alkuperäisinä ne ovat säilyneet ja mikä on niiden historiallinen todistusvoima. Vantaan kulttuuriympäristölinjaukset eli Kyllihanke sai loppuhuipennuksen, kun se valittiin EU:n hyviä kulttuuriperintötyön toimintamalleja esittelevään katalogiin. Katalogin laati Cultural Heritage in Action, joka on EU:n kulttuuriperinnön vertaisoppimishanke kaupungeille ja alueille. Vantaa valittiin myös yhdeksi vertaisoppimisen vierailukohteeksi eurooppalaisille kulttuuriympäristöalan asiantuntijoille. Koronarajoitusten vuoksi vierailua ei kuitenkaan voitu toteuttaa konkreettisesti. Sen sijaan järjestettiin viikon mittainen webinaari. Virtuaa-

Intendentti Päivi Yli-Karhula kuvasi ja amanuenssi Maiju Hautamäki juonsi Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttelyn digiavajaisten Facebook-liveä marraskuussa 2020. Kuva: Stella Karlsson/Vantaan kaupunginmuseo.

lisesti Vantaa kävi esittelemässä hyviä käytäntöjään yhtä aikaa Bulgariassa, Kreikassa, Ranskassa, Isossa-Britanniassa, Latviassa, Tanskassa, Kroatiassa, Puolassa, Kyproksella, Italiassa, Suomessa, Irlannissa ja Belgiassa!

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

279

Elämän tarkoituksena musiikki Ansioituneen taiteilijan palkinto Emma Salokoskelle RIINA KOIVISTO

280

Kuva: Lari Järnefelt.

VANTAAN KAUPUNGIN JAKAMAN vuoden ansioituneen taiteilijan palkinnon sai loppuvuodesta 2020 muusikko Emma Salokoski. Hän on tunnettu tulkitsija ja monipuolinen musiikin ammattilainen. Vantaan kaupunki on jo yli 40 vuoden ajan myöntänyt kulttuuripalkinnon tunnustuksena merkittävistä ansioista taiteen, kulttuurin ja kaupungin taide-elämän hyväksi. Vantaan kulttuuripalkinto myönnettiin loppuvuodesta 2020 kolmatta kertaa kahdessa kategoriassa. Toinen kulttuuripalkinnoista myönnettiin ansioituneelle taiteilijalle ja toinen merkittävästä kulttuuriteosta. Merkittävästä kulttuuriteosta palkittiin 2020 Vantaan näyttämö. Molemmat kulttuuripalkinnot ovat suuruudeltaan 10 000 euroa. VIULISTISTA LAULAJAKSI Kulttuuri ja musiikki on kuulunut Emma Salokosken (s. 1976) elämään pienestä pitäen. Musiikkia rakastavassa Salokosken perheessä vanhemmat halusivat turvata tyttärelleen sivistyksen jollakin alalla. Musiikin harrastaminen lähti liikkeelle oopperan balettikoulusta, joka muuttui pian viulutunteihin. Emma ei ollut kovin ahkera harjoittelija, ja alttoviulu oli soittimena raskas pienikokoiselle tytölle. Soittointo hiipui, mutta lukiossa Emman päässä virisi ajatus siitä, että laulamisesta voisi syntyä jopa ammatti. Unelma kävi toteen. Emma kouluttautui Ruotsissa musikaaliartistiksi ja valmistui myöhemmin myös laulutekniikan opettajaksi Kööpenhaminassa. Lahjakas, nuori laulaja kokeili työskentelyä musikaalien parissa, mutta huomasi kuitenkin nopeasti haluavansa tehdä musiikkia omilla ehdoillaan ja taiteellisella vapaudella. Emma Salokosken ensimmäinen bändi oli nimeltään Quintessence. Yhtyeen musiikissa oli vaikutteita mm. soulista, jazzista ja hip hopista. Quintessencen kanssa Salokoski koki vihdoin oman äänensä löytyneen. Myös menestystä tuli ja levyjä julkaistiin jopa ulkomailla.

”Se oli tietysti kovin jännittävää”, toteaa Salokoski. Pian kuitenkin ideat alkoivat hiipua ja oli aika siirtyä eteenpäin. UUSI BÄNDI JA PROJEKTEJA Salokoski oli jälleen aloittanut suomeksi laulamisen. Sivuprojektina syntynyt bändi Emma Salokoski Trio sai Puutarhassa-EP:n myötä suurta suosiota. Se sai Salokosken suhtautumaan bändiin vakavammin. Bändistä kehkeytyi Emma Salokoski Ensemble, josta on sittemmin tullut taiteilijan pitkäaikaisin yhtye. Ensemblen rinnalla Salokoskella on ollut erilaisia sivuprojekteja, ja hän on tehnyt yhteistyötä monien suomalaisten artistien kanssa. Yhteislevy Oma uni Maria Ylipään kanssa ja sen kappaleet oli sävelletty suomalaisiin runoihin. Hän on julkaissut myös kaksi levyä Ilmiliekki Quartetin kanssa ja yhden lastenlevyn Uuden musiikin orkesterin UMO:n kanssa. Emma Salokoski on urallaan kerännyt niin kriitikoiden kuin yleisön ylistystä. Hänesta tuli koko kansalle tuttu viimeistään vuonna 2006, jolloin Salokoski palkittiin Emma-gaalassa Vuoden naissolistina. KUOROSOTA Emma Salokoski osallistui myös televisio-ohjelmaan Kuorosota. Vaikka ohjelmassa tapahtui nopea putoaminen, toi osallistuminen jotain hyvää. Ensemblen kanssa tehty kappale Veden alla nousi laajempaan tietoisuuteen. Kuorosotaa varten perustettu kuoro on jatkanut Salokosken johdossa jo kymmenisen vuotta nimellä Emma Salokoski Voices. Kuoron kanssa on ehditty kokea monenlaista. Mielenkiintoisimmiksi tehtäviksi Salokoski mainitsee kuoron kanssa tehdyt näyttämöteokset. Ensimmäinen oli nimeltään Plastic Bride, psykedeelinen kabaree, jonka ohjasi Sara Melleri. Toinen musikaali oli nimeltään Body Positive, ryhmätuotos, joka sävellettiin ja käsikirjoitettiin yhdessä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

281

kuorolaisten kanssa. Teoksessa Salokoski sai kokeilla myös ohjaajana toimimista yhdessä ohjaaja Marcus Grothin kanssa. STUDIONA VAATEHUONE Tällä hetkellä Salokoski tekee musiikkia nykytanssiteokseen nimeltä Sävelet, jotka eivät soi. Kyseessä on jo Salokosken uran toinen tanssiteos. Ensimmäinen oli Wilma-Emilia Kuosan Geisha. Salokoskelle tanssiteokset ovat olleet mielenkiintoinen haaste. ”Musiikin tehot ja kaaret noudattavat eri sääntöjä kuin popmusiikissa. On aivan erilaista tehdä maalailevaa musiikkia tanssiteokseen kuin kurinalaiseen biisimuotoon kiteytettyä musiikkia”, kuvailee Salokoski. Onneksi Salokosken Vantaan Simonkallion asunnosta löytyy luksusta, nimittäin vaatehuone. Se soveltuu äänittämiseen täydellisesti, koska vaatteet suorittavat akustisten levyjen virkaa ja tukahduttavat tilan sopivaksi äänityskopiksi. ”Kaikki äänet sävellyksiini tulevat minun omasta äänestäni, jota sitten muokkaan musiikkiohjelmalla”, kertoo Salokoski. SIMONKALLION KOTI Salokoski on syntyjään helsinkiläinen ja kuvaa muuttoaan Vantaalle "isoksi askeleeksi". Kaupunkiin tottuneella Salokoskella oli aluksi totuttelua pitkiin välimatkoihin ja maaseutumaisuuteen. Juurtuminen on kuitenkin tapahtunut, eikä taiteilija enää haaveile paluusta tuuliseen ja hektiseen pääkaupunkiin.

LÄHTEET:

Vantaan kulttuuripalkinnot Emma Salokoskelle ja Vantaan Näyttämölle. Vantaan kaupungin tiedote 14.12.2020. https://www.vantaa.fi/ uutisia/kaikki_uutiset/101/0/154726 Wikipedia, Emma Salokoski: https:// fi.wikipedia.org/wiki/Emma_Salokoski Emma Salokosken sähköpostihaastattelu 8.9.2021

282

Musiikki on ollut aina osa Emma Salokosken elämää. Kuvassa Emma pienenä tyttönä Ateneumin lastentapahtumassa. Kuva: Emma Salokosken arkisto.

Emma Salokoski kehuu asuinalueensa Simonkallion vehreyttä ja puistomaisuutta. Ihan oikeaa metsääkin löytyy läheltä. Lähikeskus Tikkurila on muuttunut kymmenen vuoden aikana aivan valtavasti. Monin tavoin myös hyvään suuntaan, kehuu Salokoski ja antaa samalla tunnustusta Tikkurilan monipuoliselle ja tasokkaalle ravintolatarjonnalle. Musiikki ei ole Salokoskelle vain ammatti ja työ. Se on myös intohimoa sekä tunteita, ja tuo sisältöä elämään, jota on hyvä elää lähellä vehreyttä, toimivia palveluita ja luontoa.

Jotta kaupassa olisi kiva käydä.

Kokonaisvaltaisia elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä rauhoittavassa sekä inspiroivassa koskimiljöössä, suomalaisen luonnon, hyvän ruuan ja loistavan palvelun keinoin. Minkälainen tilaisuus Teille saisi olla? T A PA H T U M A R AV I N T O L A

www.kuninkaanlohet.com

Vantaan Yrittäjät ry. Elannontie 3, 01510 Vantaa, p. 010 322 1722 toimisto.vantaa@yrittajat.fi vantaanyrittajat.fi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

283

Jukka Hako opastamassa Keimolanmäessä entisellä Keimolan moottoriradalla. Kuva: Riina Koivisto, 2018.

284

Jukka Hakosta kotiseutuneuvos RIINA KOIVISTO

VANTAA-SEURAN PITKÄAIKAINEN, entinen puheenjohtaja Jukka Hako sai joulukuussa 2020 kotiseutuneuvoksen arvonimen. Arvonimen myönsi tasavallan presidentti Sauli Niinistö. Jukka Hako on pitkän linjan kotiseututoimija, joka toimi peräti 33 vuoden ajan Vantaa-Seuran puheenjohtajana, vuoden 2012 loppuun asti. Hakon kiinnostus kotiseutuun näkyy monella tapaa. Hän on kirjoittanut, toimittanut ja osittain myös kustantanut häkellyttävän määrän kotiseutu- ja historia-aiheista kirjallisuutta. Vaikka Jukka Hako ei ole enää yhdistyksen hallituksessa, hän on yhä yhteiskunnallisesti aktiivinen vantaalainen ja nykyään Vantaa50-historiahankkeen toimituskunnan asiantuntijajäsen. Arvostuksesta kertoo myös se, että Jukka Hako valittiin vuoden 2020 lopulla Suomen Kotiseutuliiton hallituksen jäseneksi. Vantaa-Seura onnitteli Jukka Hakoa tuoreeltaan. Onnitellessamme Jukkaa hän oli tapansa mukaan hyvin vaatimaton. – Vaikka kotiseutuneuvoksen arvonimi on henkilökohtainen, on tämä tunnustus ja kunnioitus koko vantaalaiselle kotiseututyölle, vakuutti Hako. Hän näki tunnustuksessa myös vahvan jatkumon edesmenneen kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen tekemälle ansiokkaalle työlle kotiseudun eteen. – Helposti syntyy ajatus siitä, ettei Vantaalla ole omaa tarinaa. Täältä löytyy kuitenkin kivikautta, keskiaikaa ja urbaanisti sykkivää kaupunkia. Vantaalla voi nähdä suomalaisen yhteiskunnan maiseman ja kehityksen tutustumalla luontoon ja kulttuuriin. Tässä toimintaympäristössä on ollut tilaa rakentaa Vantaan tarinaa ja olen itse saanut olla siinä mukana. Tämä on tunnustus koko sille työlle, muistutti tuore kotiseutuneuvos.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

285

NUORI PUHEENJOHTAJA Hako päätyi yhdistyksen puheenjohtajaksi harvinaisen nuorena. Tarina Jukan päätymisestä kotiseutuyhdistykseen on lukemisen arvoinen. – Se oli osittain sattumusta ja kotiseutuyhdistykseen minut johdatti työ toimittajana sekä yhdistyksen vuosikirja, kertoo Jukka Hako. Nuorena historian opiskelijana Hako päätyi paikallislehteen toimittajaksi. Hän teki lehteen historiajuttuja ja alkoi kiinnostua yhä enemmän kotiseutunsa historiasta. Lehden toimituksessa oli sittemmin mukana myös Leila Lehtiranta, joka oli päätynyt Lauri Leppäsen kanssa tekemään yhdistyksen kirjaa Helsingin pitäjä. Mainittakoon, että tuossa vaiheessa yhdistyksen tuleva vuosikirja oli enemmänkin lehtinen.

Kaupunginjohtaja Ritva Viljanen ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Antti Lindtman luovuttivat Tasavallan presidentin avoimen kirjeen arvonimestä Jukka Hakolle kesäkuussa 2021. Kuva: Jarna Hyvärinen/Vantaan kaupunki.

286

Hako päätyi kirjoittamaan lehtiseen ensimmäisen artikkelinsa ja ajautui mukaan myös kirjan kustannusneuvotteluihin. Sitä kautta Hako ja Leppänen tutustuivat. Pian Leppänen kysyi, voisiko Hako asettua hänen tilalleen ehdolle yhdistyksen puheenjohtajaksi. Hako myöntyi ja kohta hänestä tuli yhdistyksen puheenjohtaja, vain 24-vuotiaana. Pitkän puheenjohtajakautensa aikana Hako ehti nähdä yhdistyksen ja toimintaympäristön muuttuvan. Hakon tullessa puheenjohtajaksi julkaisutoiminta oli käynnistetty ja yhdistyksen pyörityksestä vastasivat lähinnä pitkäaikaiset järjestöaktiivit. Toiminnassa oli haasteita. – Yhdistys oli hyvin Tikkurila-keskeinen, se ei ollut nimensä puolesta vetovoimainen ja jäsenmäärä oli pysähdyksissä, muistelee Hako. Vuosikymmenten aikana on ehtinyt tapahtua paljon, ja yhdistys on jo pitkään tehnyt tunnustettua työtä kotiseudun hyväksi. Yhdistyksen nimi on muuttunut kahteenkin kertaan, viimeiseksi Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistyksestä VantaaSeuraksi. – Yhdistyksestä on tullut aidosti koko kaupungin yhdistys ja sen julkaisutoiminta on arvostettu ja laaja. On ollut hienoa saada olla mukana kehityksessä, tiivistää Hako. KOTISEUTULIITON HALLITUKSEN JÄSEN Jukka Hakolla on takanaan pitkä ura erilaisissa luottamustehtävissä. Hän toimi pitkään Vantaan kaupungin luottamustehtävissä ja toimi yhden valtuustokauden kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja. Suomen Kotiseutuliiton hallituspaikka oli Hakolle miellyttävä yllätys sekä haaste. Hänestä on tärkeää saada liiton ja kotiseutuliikkeen toimintaan mukaan myös muut kuin suomea tai ruotsia äidinkielenään puhuvat henkilöt. – Kaikilla meillä on kotiseutu, ja kotiseutu ei ole vain joidenkin oma. Kotiseututyön muodot ovat moninaiset, ja parasta olisi, kun löytäisimme persoonallisia tapoja toimia, toteaa Hako. Vantaa-Seura esittää vielä kerran lämpimät onnittelut kunniajäsenelleen Jukalle ansaitusta arvonimestä sekä tärkeästä luottamustehtävästä!

KESKEISET LUOTTAMUSTEHTÄVÄT Vantaan kaupunki Kaupunginvaltuusto varajäsen 1985–1987, jäsen 1988 ja 2009–2017

Suomen Kotiseutuliitto hallitus, jäsen 2021–

Kaupunginhallitus varapuheenjohtaja 2009–2012

Kansallisooppera ja -baletti sr (Vantaan kaupungin edustaja) hallitus, jäsen 2019−

Kaavoitus- ja kiinteistölautakunta jäsen 1985–1988 varapuheenjohtaja 1989–1992

Työväen Arkiston säätiö hallitus, jäsen 2018−

Historiatoimikunta varapuheenjohtaja 1980–2000 Myyrmäen Urheiluhallit Oy hallitus, varapuheenjohtaja 1993–2001 Vantaan ammattikorkeakoulu Oy hallitus, jäsen 1995–1996 Vantaa50-historiahankkeen toimituskunta jäsen 2018− Helsingin seudun liikenne (HSL), hallitus, jäsen 2009–2017 Tiedekeskussäätiö (Heureka) valtuuskunnan jäsen 1990–1993 varapuheenjohtaja 1994–2001 hallituksen jäsen 2002–2009 Vantaan seurakuntayhtymä yhteinen kirkkovaltuusto jäsen 1985–1990 ja 2007–2014

Kansan Sivistysrahasto puheenjohtaja 2005–2009 Työväen museoyhdistys puheenjohtaja 2002–2006 Työväenperinne ry hallitus, jäsen 1998–2001 Vantaa-Seura ry (entinen Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys ry) puheenjohtaja 1980–2012 johtokunnan jäsen 2013–2015 yhdistyksen julkaisun Helsingin pitäjä (yhteensä 35 julkaisua) päätoimittaja 1980–2014

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

287

288

Vantaa-Seuran 60-vuotisjuhlavuosi RIINA KOIVISTO

YHDISTYKSEN 60-VUOTISJUHLAVUONNA oli haaveena saada järjestää monipuolisesti tapahtumia kaikenikäisille vantaalaisille. Askelmerkit juhlavuodelle asetti kuitenkin korona, joka sääteli tilaisuuksien toteutumismahdollisuudet. Marraskuussa 2020 yhteiskunta jouduttiin pitkälle sulkemaan heikentyneen koronavirustilanteen takia. Osasimme jo ajoissa varautua siihen, että 60-vuotisjuhlavuotta joudutaan juhlistamaan poikkeusolosuhteissa. Syyskokous 2020 ja kevätkokous 2021 järjestettiin uudenlaisella tavalla: hybridimallilla. Joulukuussa 2020 syyskokous ja vuosikirjan julkistustilaisuus järjestettiin kotiseututalo Påkaksessa. Paikalle voitiin ottaa vallitsevien koronarajoitusten mukaisesti muutama ennakkoon ilmoittautunut henkilö, ja varsinainen kokous järjestettiin Teams-alustalla. Påkaksessa oli paikalla puheenjohtajan ja sihteerin lisäksi kolme henkilöä. Kokouksen yhteydessä julkistetun vuosikirjan teemana oli Vantaan kivikausi. Ennen joulua kiihtynyt koronatilanne teki ihmiset varovaisiksi, ja vuosikirjan myynti siirtyi verkkoon. Kivikausi kiinnosti teemana, ja emme ole koskaan aiemmin nähneet vastaavaa tilausryntäystä. Kirjaa postitettiin lähes sata kappaletta ympäri pääkaupunkia sekä maakuntia. Kevätkokous järjestettiin maaliskuussa 2021 edellisen syyskokouksen mallilla. Paikalla Övre Nybackassa oli pari jäsentä puheenjohtajan ja sihteerin lisäksi. Kokouslinjoilla Teamsissa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

289

oli parikymmentä henkilöä. Ennen varsinaista kokousta yhdistyksen puheenjohtaja Andreas Koivisto piti etäluennon Vantaan kivikaudesta ja luentoa seurasi yli 60 henkilöä. VAROVAINEN ALKU Yhdistyksen juhlavuoden käynnistyessä yleisötilaisuuksia ei suositeltu järjestettävän. Juhlavuoden alun ohjelmaksi piti suunnitella jotain muuta kuin perinteisiä tapahtumia. Toivo laitettiin rokotuksiin ja kesän myötä hellittävään virustilanteeseen. Alkuvuodesta 2021 aloitimme Vantaa-Seuran blogissa uuden sarjan Rakkaudesta Vantaaseen. Blogisarjan ensimmäisen kirjoituksen laati tuore kotiseutuneuvos, yhdistyksen kunniajäsen ja pitkäaikainen, entinen puheenjohtaja Jukka Hako. Sarjassa on julkaistu noin kerran kuukaudessa kirjoituksia, joissa kukin kirjoittaja kertoo omasta suhteestaan Vantaaseen. Blogisarja on luettavissa osoitteessa http://koukussakotiseutuun.blogspot.com/

Aloitimme sosiaalisen median kanavissa, Facebookissa ja Instagramissa, yhdistyksen historiaa ja Vantaan maisemia esiin nostavan julkaisusarjan. Somekanavissa on julkaistu kuvia yhdistyksen vaiheista 60 vuoden ajalta sekä Vantaan maisemista 60 takaa. Kevätkokouksen hyvän etäluentokokemuksen myötä järjestimme keväällä toisenkin etäluennon. Aiheena oli Historiallinen Helsingin pitäjän kirkonkylä, ja aihe kiinnosti yli 40 kuulijaa. Toukokuussa yhdistys otti vastaan Vantaan kaupungin tarjoaman haasteen ja lähti kesätyöntekijöiden johdolla tuunaamaan vanhaa vantaalaista tapahtumien ilmoitustaulua. Kisassa ei tullut voittoa, mutta lopputuloksena sitäkin hienompi taulu! TAPAUS ÖVRE NYBACKA Yhdistys on vuokrannut keväästä 2013 alkaen kotiseututalo Övre Nybackaa Vantaan kaupungilta.

Yhdistys osallistui kaupungin järjestämään Vantaan ilmoitustaulujen tuunauskampanjaan. Ylästöntien varrelle syntyi kesätyöntekijöiden toteuttama maalaus, joka kuvasti Vantaan historiaa, luontoa ja rakennuskulttuuria. Kuva: Riina Koivisto.

290

Kestikievarin kesäleirillä taiteiltiin, maalattiin ja opittiin historiasta. Övre Nybackan miljöö soveltui täydellisesti lastenleirille. Kuvat: Riina Koivisto.

Övre Nybackasta on kehittynyt Vantaa-Seuralle, kaupunkilaisille ja erityisesti alueen asukkaille tärkeä kohtaamispaikka ja kulttuurikeidas kaupungin sykkeessä. Taloa on myös vuokrattu eteenpäin lähinnä perhejuhliin, mutta koronan myötä peruuntuneet tilaisuudet aiheuttivat yhdistykselle taloudellisen haasteen jo maaliskuussa 2020. Tulot olivat vähissä, mutta vuokra juoksi ja talosta koitui ylläpitokustannuksia. Maaliskuussa 2021 yhdistyksen johtokunta teki raskaan ja vaikean päätöksen. Tuhansien eurojen tappion aiheuttaneen Övre Nybackan vuokrasopimus päätettiin irtisanoa. Ainakin toistaiseksi viimeiseksi Övre Nybackan tilaisuudeksi jäi Vantaan lastenkulttuurin kanssa yhteistyössä järjestetty lasten kulttuuri- ja taidepainotteinen kievarin kesäleiri. Övre Nybackan miljöö sopi erinomaisesti lastenleirin järjestelyihin. Yhdistyksen nuoret kesätyöntekijät olivat kahtena päivänä avustajina leirillä. Yhdistys on vaalinut taloa ja sen historiaa sekä halunnut pitää taloa kaikille avoimena. Tässä vaiheessa emme tiedä mikä on talon kohtalo, mutta yhdistys on ilmoittanut kiinnostuksensa. VantaaSeura on yrittänyt vedota Övre Nybackan puolesta ja toivoo hartaasti, että talo saisi olla jatkossakin kaikille avoin kulttuuritila.

KESÄTAPAHTUMAT Kesää, rokotusten edistymistä ja kokoontumisrajoitusten lievennystä odotettiin innolla. Muistoissa oli edellinen kesä, jolloin virustilanne oli vakaa. Kesällä 2021 helpotus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi ja uudet virusvariantit sotkivat tapahtumanjärjestäjien suunnitelmia. Myllyillat peruttiin nyt jo toisena kesänä peräkkäin lukuun ottamatta ruotsinkielistä Myllyiltaa, joka järjestettiin perinteisesti ennen juhannusta. Kulttuurikävelyjä ja historiakävelyjä oli kuitenkin mahdollista järjestää. Ulkotapahtumissa oli varmistuttava, ettei kävijämäärä ylitä 50 henkilöä sekä huolehdittava opetus- ja kulttuuriministeriön sekä THL:n turvallisuus- ja hygieniasäädösten toteutumisesta. Kirkonkylän kulttuurikävelyt säilyivät suosittuina ja kesäkeskiviikkojen opastuspäiviin oli valittu vaihtelevia teemoja. Hautausmaakierrokset osoittautuivat tämän kesän vetonauloiksi. Ehkäpä vehreän ja suojaisan puiston takia, sillä kesä oli ennätyslämmin ja yleisö toivoi välillä opastusten siirtoa kuumuuden takia! Vantaan historiakävelyt toteutettiin jälleen yhteistyönä Vantaan kaupunginmuseon ja Visit Vantaan kanssa. Edellisvuosina kierrokset ovat houkutelleet suuria massoja, mutta nyt osallistu-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

291

Kesän aikana järjestettiin ruotsinkielinen Myllyilta. Iltaan sisältyi yhteislaulua ja väliajan ohjelmaan kuului tietysti arpajaiset. Kuva: Riina Koivisto.

Yllä. Teemoitettuja kulttuurikävelyjä järjestettiin kesäkeskiviikkoisin. Kesän suosituimmat kierrokset olivat hautausmaakierrokset. Kuva: Riina Koivisto. Oik. Historiakävelyillä tutustuttiin niin kartanoihin kuin lähiöihin. Myyrmäessä teemana oli kivikausi ja katutaide. Kuva: Riina Koivisto.

292

Helsingan keskiaikapäivä järjestettiin koronan takia tavallista väljemmin. Runsaasta ohjelmasta nauttivat kaikenikäiset. Kuvat: Olli Leino ja Riina Koivisto.

jamäärää oli terveysturvallisuuden takaamiseksi rajoitettava. Kierrokset olivat ensimmäistä kertaa maksullisia, mutta tapahtumien yhteydessä kävelyt olivat ilmaisia. HELSINGAN KESKIAIKAPÄIVÄ Koko vuoden aaltoillut koronatilanne vakavoitui uudelleen loppukesällä. Vielä kymmenen päivää ennen Helsingan keskiaikapäivää meillä ei ollut tietoa, mitkä ovat ajankohdan koronarajoitukset. Jouduimme kuljettamaan rinnakkain erilaisia toteutusvaihtoehtoja. Uhkana oli rajoitusten kiristyminen ja tapahtuman järjestäminen vain 50 henkilölle. Reilu viikko ennen tapahtumaa saatoimme huokaista helpotuksesta. Viime vuoden virtuaalitapahtuman jälkeen saisimme vihdoin järjestää oikean tapahtuman, kunhan turvaväleistä ja hygieniaohjeistuksista huolehdittaisiin. Terveysturvallisuuden takia tapahtuma levitettiin entistä laajemmalle alueelle ja tapahtumaan oli pakollinen ennakkoilmoittautuminen. Lisäksi vierailijoiden tulo alueelle porrastettiin.

Vernissan animaatiopaja vieraili Helsingan keskiaikapäivässä. Lopputuloksena syntyi lasten yhteinen video, johon oli saatu innoitteita Vantaan historiasta. Kuva yläpuolella: Riina Koivisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

293

Kotiseudun historiaa tuotiin esiin uusin tavoin. Myyrmäen Löydöstielle syntyi kivikausiteemainen muraali. Kuva: Riina Koivisto.

Jos eivät määräykset jo olleet koetelleet, oli sade pilata hartaasti suunnitellun tapahtuman. Rankkasade iski Helsingan keskiaikapäivän alkuun, mutta onneksi loppupäivän saimme nauttia kauniista kesäsäästä. Helsingan keskiaikapäivässä oli jälleen mahdollista aistia keskiaikaa kaikin aistein. Tapahtuman ohjelmassa muistettiin tänäkin vuonna erityisesti lapsiperheet. Lapsille oli nyt ensimmäistä kertaa oma tapahtuma-alueensa Kyrkoby skolan pihamaalla. Ohjelmassa oli nukketeatteria, perinneleikkien ohjausta, animaation tekemistä, sekä kilpityöpaja ja perinneaskarteluja. Lisäksi lapset pääsivät opastukselle aikamatkalle keskiaikaan. Helsingan keskiaikapäivässä panostettiin pop up -tyyppisiin tapahtumiin ympäri aluetta. Historiaa elävöitettiin ja tuotiin esille muun muassa luennoin, opastuksin ja musiikin keinoin. Helsingan

294

keskiaikapäivä järjestettiin yhteistyössä Tikkurilan seurakunnan ja BRQ Vantaa Festivalin kanssa. Tapahtumaa tuki Vantaan kaupunki, Helsingestiftelsen sr sekä Uudenmaan rahasto. KIVIKAUTTA SEINÄLLÄ Juhlavuoden kunniaksi järjestimme jotain täysin uutta. Vantaa-Seuralle myönnettiin Museoviraston muinaisjäännösten hoitoavustus, jonka turvin pystyimme tilaamaan kivikausiaiheisen seinämuraalin Street Art Vantaalta. Muraali maalattiin kerrostalon päätyyn Myyrmäen Löydöstielle, Husbacka II -nimeä kantavan kivikautisen asuinpaikan reunalle. Muraali herätti positiivista ihastusta eikä yksikään yhdistyksen sosiaalisen median julkaisu ole aiemmin kerännyt niin valtavasti tykkäyksiä ja positiivisia kommentteja kuin muraali. Kotiseutuhistoriaa voi tuoda esiin monin eri tavoin!

Yleisö pääsi äänestämään Vantaa-Seuran villapaidan kuviota. Kirsi Mantua-Kommosen suunnittelemat taidokkaat kuviot saivat innoituksen Vantaan luonnosta ja historiasta.

VANTAAN OMA VILLAPAITA Koronan pitkittyessä oli pohdittava mitä tehdä juhlavuonna ilman perinteisiä tilaisuuksia. Päätimme, että yhdistys kehittelee Vantaan oman villapaidan! Tehtävä tilattiin suunnittelija Kirsi Mantua-Kommoselta, joka haki kuvioihin inspiraatiota Vantaan luonnosta, keskiajasta, ilmailusta ja rakennuskulttuurista. Oma villapaita on yhdistyksen vastaus neulontabuumiin. Yleisö sai äänestää mieluisinta teemaa tai kuviovaihtoehtoa, ja äänestyksen perusteella Mantua-Kommonen tekee lopullisen neulesuunnitelman villapaidan sekä villasukkien malliksi. Äänestys päättyi syyskuun lopussa ja tämän kirjan mentyä painoon ei lopullinen kuvio ollut vielä selvillä. Koeneulontojen jälkeen marras-joulukuussa neulekuvio on valmis ja vapaasti kaikkien käytettävissä. Järjestämme myös yhteisneulontoja, joissa annetaan tukea ja apua omaan neulontatyöhön. MUUTA JUHLAVUODEN OHJELMAA Tiukentuneiden koronarajoitusten myötä muinaispuistopäivä peruttiin, mutta rajoitusten jäl-

leen höllennyttyä oli mahdollista järjestää syysretki modernin ja vanhan äärelle Tikkurilan jokirantaan. Opastuksella saatiin kuulla aluetta suunnitelleen maisema-arkkitehdin ja VantaaSeuran johtokunnan jäsenen, Hanna Keskisen taustoitusta suunnitelmista. Vantaa-Seuran toiminnanjohtaja Riina Koivisto kertoi alueen historiasta. Loppusyksystä järjestimme vielä Vantaan historian luentosarjan Aikuisopistossa ja osallistumme luennolla Svenska Veckaniin eli ruotsalaisuuden viikkoon. Yhdistys on mukana myös vauvojen Kukkuu-taidefestarissa vanhanajan loruhetkellä. Syyskokouksen yhteydessä huomioimme juhlavuoden kahvihetken merkeissä. Vaikka juhlavuodeksi suunniteltu seminaari jäi toteutumatta, pakotti korona uudenlaisen ohjelman mietintään. Etäluentojen järjestäminen, blogisarjan toteutus, lisääntyneet somenostot, kivikausimuraali ja Vantaa-neule ovat tuoneet yhdistykselle sekä näkyvyyttä että uutta yleisöä. Ilman koronaa kenties osa juhlavuoden erityisohjelmasta olisi jäänyt kokonaan toteutumatta. Vantaa-Seuran työ kotiseudun hyväksi jatkuu monimuotoisena jälleen ensi vuonna.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

295

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY JOHTOKUNTA 2020 Andreas Koivisto, pj. Marianne Träskman, vpj. Matti Hilli Hanna Keskinen Paula Lehmuskallio Annukka Lyra Melker Olenius Tuulia Pakarinen Riitta Salasto Vantaa-Seura järjestää kesällä historiakävelyjä. Kuvassa kohteena Hämeenkylän kartano. Kuva: Riina Koivisto.

VANTAA-SEURA ON aktiivinen kotiseutuyhdistys, jonka toiminnan tavoitteena on tutustuttaa ihmiset Vantaaseen ja tuoda esiin kaupungin sekä pitäjän historiaa. Viime vuosina yhdistys on järjestänyt vuoden aikana noin 80–90 erilaista yleisötapahtumaa. Järjestämme erilaisia luentoja, opastuksia, retkiä ja tutustumisia. Vuosikirjamme Helsingin pitäjä – Vantaa on tärkeä väline kotiseudun historian ja ilmiöiden esiin nostamisessa.

Kulttuurikävelyllä Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Kuva: Riina Koivisto.

Yhdistyksen yhteydessä toimii kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen nimeä kantava rahasto, jonka turvin teemme pientä perinteenkeruuta. Yhdistys tekee myös kannanottoja vantaalaisen kulttuuriympäristön puolesta. Niin uudet kuin vanhat vantaalaiset ovat tervetulleita mukaan yhdistyksen toimintaan! Jäseneksi voi liittyä helpoiten yhdistyksen nettisivuilla osoitteessa www.vantaaseura.fi/liity. Vantaa-Seuran jäsenmäärä ylitti syksyllä 2019 jo 500 jäsenen rajan. Jäsenmaksu on 22 euroa. Suurin osa toiminnastamme on maksutonta, mutta jäsenetuina tarjoamme jäsenillemme alennuksia tuotteistamme sekä maksullisista retkistämme ja opastuksistamme. Jäsenenä saat alennusta myös vuosikirjasta sekä kotiseututalo Påkaksen vuokrasta. Jäsenet saavat sähköpostiinsa jäsenkirjeen noin kerran kuukaudessa. Vantaa-Seura on perustettu jo vuonna 1961 nimellä Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys. Vuosi 2021 on yhdistyksen juhlavuosi Vantaa-Seuran täyttäessä 60 vuotta. Lämpimästi tervetuloa mukaan toimintaamme!

www.vantaaseura.fi | Facebook ja Instagram: vantaaseura

296

HELSINGIN PITÄJÄ JA HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA JULKAISUT Helsingin pitäjä 1963 Helsingin pitäjä 1964 Helsingin pitäjä 1965 Helsingin pitäjä 1966 Helsingin pitäjä 1967 Helsingin pitäjä 1969 Helsingin pitäjä 1970 Helsingin pitäjä 1972 Helsingin pitäjä 1974–75 Helsingin pitäjä 1976 Helsingin pitäjä 1978 Helsingin pitäjä 1979 Helsingin pitäjä 1980 Helsingin pitäjä 1981 Helsingin pitäjä 1982 Helsingin pitäjä 1983 Helsingin pitäjä 1984–85 Helsingin pitäjä 1986 Helsingin pitäjä 1987 Helsingin pitäjä 1988 Helsingin pitäjä 1989 Helsingin pitäjä 1990

5e 5e lm lm lm 5e lm lm lm lm lm 2e lm lm 2e lm 2e 2e 2e 2e 2e 2e

Helsingin pitäjä 1991 Helsingin pitäjä 1992 Helsingin pitäjä 1993 Helsingin pitäjä 1994 Helsingin pitäjä 1995 Helsingin pitäjä 1996 Helsingin pitäjä 1997 Helsingin pitäjä 1998 Helsingin pitäjä 1999 Helsingin pitäjä 2000 Helsingin pitäjä 2001 Helsingin pitäjä 2002 Helsingin pitäjä 2003 Helsingin pitäjä 2004 Helsingin pitäjä 2005 Helsingin pitäjä 2006 Helsingin pitäjä 2007 Helsingin pitäjä 2008 Helsingin pitäjä 2009 Helsingin pitäjä 2010 Helsingin pitäjä 2011 Helsingin pitäjä 2012

2e 2e lm 2e 2e 2e 2e 2e 2e 2e lm 2e 2e lm 5e 5e 5e 5e lm lm 5e 5e

OSTA KOKO VUOSIKIRJAPAKETTI 160 EUROA!

Helsingin pitäjä 2013 Helsingin pitäjä 2014 Helsingin pitäjä 2015 Helsingin pitäjä 2016 Helsingin pitäjä 2017 Helsingin pitäjä 2018 Helsingin pitäjä 2019 Helsingin pitäjä 2020 Helsingin pitäjä 2021 Helsingin pitäjä 2022

5e lm 10 e 10 e lm 10 e 10 e 15 e 20 e 27 e

Muut julkaisut Rakkaudesta pitäjään 10 e Gubbacka – keskiajan arkea 10 e Aikamadot – Hansaseikkailu 15 e Tuotteet Vantaa-sarjan teet – Helsinga-tee – Vantaa-tee

Yllä on luettelo kaikista yhdistyksen vuosikirjoista. Osa kirjoista on loppunmyyty (lm). Voit ostaa kerralla myös koko tietopaketin. Kaikki saatavilla olevat vuosikirjat edulliseen yhteishintaan 160 euroa! Tilaukset: riina.koivisto@vantaaseura.fi tai puh. 050 443 4040.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

297

Kartta Ruotsin vallan aikaisesta Helsingin pitäjästä. Kartan on tehnyt Friedrich Johan Fonseen vuonna 1749. Kartta: Ruotsin valtionarkisto (Riksarkivet).

298

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022

299

VAnhEmpi kivikausi 10 500–7 200 vuottA sittEN

Ikikallion kertomuksia ”

Olen ollut tässä hyvin kauan. Sinä aikana olen ehtinyt nähdä paljon. Olen seurannut ihmisiä niin kauan kuin heitä on täällä ollut. Ajattelin kertoa teillekin mitä olen nähnyt. Minä itse olen pieni yksinäinen kallio, jota

STENKULLAN KALLION YMPÄRISTÖ Vantaan Jokiniemessä on ollut jatkuvassa muutoksessa. Kallio on ollut sekä jään että veden alla, mutta myös vehreiden puiden peittämä. Stenkullan kallion juurella on asunut ihmisiä kauan. Aina heidän elämänsä on jättänyt jälkiä maaperään ja usein ihmiset ovat löytäneet merkkejä alueen edellisistä asukkaista. Tulevassa tietokirjassa kallio jakaa kokemuksiaan ihmisistä sekä sen ympäristöä vuosituhansien ajan muokanneista luonnonvoimista.

ihmiset nykyään kutsuvat Stenkullan kallioksi.”

SuomEN EsiHIStoRIAA kAikENikÄisiLLE 300

Kirjan on kirjoittanut arkeologi Andreas Koivisto ja kuvat ovat taiteilija Tom Björklundin käsialaa. Kirja on suunniteltu valmistuvan vuonna 2022. Ikikallio -kirjaprojektin etenemistä voi seurata blogista stenkullaberget.blogspot.fi

kAmkErAmiSkA tIDen 5 900–5 100 åR SeDAn

OMGIVNINGEN RUNT STENKULLABERGET i Ånäs i Vanda har ständigt

StENkulLAbergets bErättElseR

förändrats. Än har berget varit täckt av is eller vatten och än har det vuxit träd på det. I långa tider har det också bott människor vid foten av berget. Alltid har deras liv lämnat efter sig spår i marken och ofta har människorna hittat tecken på tidigare invånare. I den kommande faktaboken delar Stenkullaberget med sig av sina iakttagelser om människorna och naturkrafterna som format omgivningen runt berget under många årtusenden.

”

Jag har stått här väldigt länge. Under min tid har jag hunnit se mycket. Jag har följt med människorna så länge de funnits här och tänkte jag kunde berätta för er vad jag sett. Själv är jag ett litet ensamt berg, som människorna kallar Stenkullaberget.”

FiNLaNDS FÖRhiStOrIA FÖr alLA ÅLDrar

Boken är skriven av arkeolog Andreas Koivisto och bilderna är målade av konstnären Tom Björklund. Den planeras vara färdig år 2022. Du kan följa med hur projektet med Stenkullaberget framskrider på bloggen HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2022 stenkullaberget.blogspot.fi

301

2022

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda RUOTSIN VALLAN AIKA DET SVENSKA VÄLDETS TID

Vantaa-Seuran vuosikirja nro 54.

TUNNUKSIEN ERIKOISVERSIOT

Julkaisu tallentaa tutkimuksillaan ja Yksiväriset kirjoituksillaan kotiseutumme tapahtumia ja Erottuvuuden tai painoteknisten syiden vuoksi on joskus tarpeen käyttää yksi- tai kaksiväristä tunnusta. menneiltä ajoilta aina nykypäivään asti. perinteitä Yksivärinen tunnus on mustavalkoinen, kokovalkoinen, harmaan keskisävyinen tai Vantaan keskisininen. Kaksivärisenä tunnusosa on Vantaan keskisininen ja logoteksti musta tai tummalla pohjalla valkoinen.

Julkaisu on ilmestynyt vuodesta 1963 alkaen, vuosikirjana vuodesta 1980 alkaen. Nyt ilmestyvä kirja on järjestyksessään 54. ja vuosikirjana 42.

Kaikissa erikoisversioissa tunnuksen kolme pintaa pidetään täysivärisenä. WWW.VANTAASEURA.FI

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

Esimerkit yksi- tai kaksivärisen tunnuksen käytöstä tummansinisellä tai tummalla pohjalla josta neliväritunnus tai musta teksti eivät erotu.

KL. 92.83 ISBN 978-952-69598-1-8

Kaksivärinen, teksti musta tai valkoinen

Helsingin pitäjä - Vantaa 2022 Helsinge - Vanda