Helsingin pitäjä - Vantaa 2024 Helsinge - Vanda

A-SEURA — SÄLLSKAPET RY

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA

HELSINGE – VANDA

2024

VANTAA 50 VUOTTA | VANDA 50 ÅR

VANTAA-SEURAN VUOSIKIRJA

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA HELSINGE – VANDA

2024

VANTAA 50 VUOTTA | VANDA 50 ÅR

Päätoimittaja

Kirjoittajat

Andreas Koivisto

Heli Haavisto, filosofian maisteri, tutkija, Järvenpää Jukka Hako, filosofian maisteri, kotiseutuneuvos, Vantaa Matti O. Hannikainen, filosofian tohtori, historioitsija, Helsinki Ted Hellsten, filosofie magister, historiker, Helsingfors Jussi Iltanen, filosofian maisteri, maantieteilijä, kartografi, tietokirjailija, Helsinki Andreas Koivisto, filosofian maisteri, arkeologi,Vantaa Katarina Koivisto, toimittaja, Vantaa Riina Koivisto, filosofian maisteri, Vantaa Riikka Korppi-Tommola, filosofian tohtori, tanssintutkija, ent. tanssitaiteilija, Helsinki Aaro Koski, opiskelija, Vantaa Jukka Kullberg, arkkitehti, Vantaan kaupunkisuunnittelujohtaja (eläkkeellä), Porvoo Matti Lipponen, filosofian maisteri, Helsinki Annukka Lyra, filosofian maisteri, Kaivoksela-Seuran varapuheenjohtaja, Vantaa Tuulia Pakarinen, opettaja, Vantaa Anni Rissanen, filosofian maisteri, Vantaa Tero Tuomisto, valtiotieteiden maisteri, historiantutkija, kotiseutuneuvos, Helsinki

Toimituskunta Olli Bäckström Jukka Hako Matti Hilli Jussi Iltanen Andreas Koivisto Riina Koivisto Annukka Lyra Kirsti Pietilä Anna-Reetta Rikala Tero Tuomisto Pia Vuorikoski

Ulkoasu ja taitto Marianne Kivimäki

Kannen kuvat Etukannen kuva: Lapsia leikkimässä Varistoon 1977 rakennetulla asuntomessualueella.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo/Erkki Pälli, 1981.

Takakannen kuva: Muokattu viivapiirros vuoden 1976 opaskartasta sivulla 20.

Painopaikka Joon Tallinna 2023 ISBN 978-952-69598-5-6 (sid.)

ISBN 978-952-69598-6-3 (HTML) ISSN 2489-799X

Kustantaja Vantaa-Seura ja Vantaan historiatoimikunta VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

Yhteistyössä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA HELSINGE – VANDA

2024

VANTAA 50 VUOTTA | VANDA 50 ÅR

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA

HELSINGE – VANDA

2024 VANTAA 50 VUOTTA | VANDA 50 ÅR

PÄÄKIRJOITUS Andreas Koivisto

Vanhako olet, Vantaa?

VANTAA 50 – VANDA 50 Kartta opasti tuoreita kaupunkilaisia Jussi Iltanen:

7

10

Riikka Korppi-Tommola:

Tanssiteatteri Raatikon 50 vaiherikasta vuotta (1972–2022)

28

Jukka Hako:

Martinlaakson Uimahallisäätiön lyhyt taival

50

Jukka Hako:

Myyrmäen urheilutalo – uimahalli ja koulun liikuntatila

64

Annukka Lyra:

Kaivoksela 60 vuotta

70

Matti O. Hannikainen:

Björkebergin tekojärvi Petikossa

86

Jukka Kullberg:

Operaatio Aviapolis

102

HAUTAUSMAAT - BEGRAVNINGSPLATSER Hautalauta ja karvarimestarin kivi Heli Haavisto: – Ruskeasannan hautausmaan inventointi

116

Ted Hellsten:

Restaurerinsprocessen av det Cronstedtska gravkapellet

TUTKIMUKSIA – FORSKNINGAR Matti Lipponen: Näkymä Puotilan kartanolle syyskuussa 1866 Tero Tuomisto:

Kolmen murroksen ajanjakso Työväen sivistystoimintaa maalaiskunnassa 1930–40-luvulla

LYHYESTI – KORTFATTAT Tuulia Pakarinen Valtakunnalliset kotiseutupäivät Kotkassa & Aaro Koski: aikaulottuvuuksien dialogeina

132

142 156

178

Riina Koivisto:

Tapahtui vuoden varrella – Vantaa-Seuran vuosi

186

Anni Rissanen:

Kaupunginmuseossa kerrotaan menneestä mutta ajatellaan jo tulevaa

196

Katarina Koivisto:

Haaveena ympärivuotinen museo Laila Pullisen veistosten ympärillä – nyt puitteet laitetaan kuntoon

202

Kuva: Olli Leino.

PÄÄKIRJOITUS LEDARE

Andreas Koivisto

Vanhako olet, Vantaa?

VUONNA 2024 VANTAALLA juhlitaan näyttävästi kaupungin 50-vuotispäiviä. Tapahtumia on ympäri vuoden ja kaupungissa järjestetään elokuun lopussa muun muassa valtakunnalliset kotiseutupäivät.

50 vuotta lasketaan vuodesta 1974, jolloin Vantaa sai virallisesti kaupunkistatuksen. Luku on kuitenkin vain yksi tapa tarkastella kaupungin historiaa. Menneisyydestä löytyy monta muutakin vuosilukua, joita kaupungissa sopisi juhlia.

Pitäisikö siis Vantaan synttärivuodet kuitenkin laskea siitä, kun entisestä Helsingin maalaiskunnasta tuli kauppala vuonna 1972? Silloin Vantaa-nimi otettiin virallisesti käyttöön. Vai vuodesta 1865, kun Helsingin pitäjästä tuli Helsingin maalaiskunta? Jos mennään kaukaisempaan historiaan, löytyvät ensimmäiset nykyistä Vantaan aluetta koskevat maininnat historiallisesta lähdeaineistosta aina 1300-luvulta.

Pitkään oli käsitys, että ensimmäinen maininta oli 15.5.1351 päivätyssä kirjeessä. Siinä Ruotsin kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti Helsinganjoen, eli nykyisen Vantaanjoen, kalastusoikeudet Virossa sijaitsevalle Padisen luostarille. Siksi 15.5. vietetään nykyisin Vantaan päivää.

Vuonna 2013 ilmestyneessä Vantaan keskiaika -teoksessa kävi kuitenkin ilmi, että paikkakunta mainitaan jo 20 vuotta tätäkin aiemmin, vuonna 1331. Sen mukaan Vantaalla vietetään pian jo 700-vuotispäivää. Keskiajan varhaisissa lähteissä paikkakunta esiintyy nimellä Helsinga tai Helsingo. Siitä kesän suosikkitapahtuma on saanut nimen Helsingan keskiaikapäivä.

Vantaa-nimikin oli mukana jo varhain. Ruotsinkielisten kutsuessa seutua Helsingeksi ja jokea nimellä Helsingå esiintyi suomenkielisen

vähemmistön puheessa Vantaanjoki. Kuten käy ilmi 1600-luvulta säilyneestä lähteestä, myös Helsingin pitäjän kirkonkylää on vanhastaan kutsuttu suomenkielisten keskuudessa Vantaan kyläksi.

Vantaa-nimi ei siis ole kovinkaan kaukaa haettu, ja sillä on hyvät historialliset perusteet. Kaupunkia perustettaessa alueen reilu enemmistö oli jo suomenkielisiä.

Siirrytään vielä ruotsin- ja suomenkielisestä väestöstä paljon kaukaisempaan aikaan ja lyödään viimeinen kortti pöytään. Vantaan kivikautta on tutkittu paljon, ja monia kivikautisia löytöjä on myös ajoitettu.

Vanhin ajoitus Vantaalta menee jopa 9450 vuoden päähän. Tällöin ei vielä ollut tietoakaan suomea tai ruotsia puhuvasta väestöstä. Vantaalla puhuttiin jotakin kauan sitten koko maapallolta kadonnutta kieltä. Ympäristökin oli varsin erilainen, sillä Helsingin alue makasi vielä meren pohjassa ja Vantaa rannikolla.

Sittemmin meri on maankohoamisen myötä vetäytynyt kauemmaksi ja Vantaa on menettänyt yhteytensä mereen. Merestä ovat kuitenkin muistona monet kivikautiset asuinpaikat, jotka sijaitsivat muinaisen meren rannalla. Suurimmat asutuskeskukset näyttävät sijainneen Myyrmäessä ja Tikkurilan kupeessa Jokiniemessä. Vantaan nykyisillä keskustoilla on siis hyvin vanhat juuret.

Hyvää syntymäpäivää, Vantaa! Mutta kuinka monetta?

7

Koe keskiaikainen Helsingin pitäjän kirkonkylä Vantaalla 10.8.2024

VANTAA 50 VANDA 50

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

9

10

Jussi Iltanen

Kartta opasti tuoreita kaupunkilaisia Vantaa sai ensimmäisen opaskarttansa 50 vuotta sitten LOKAKUUSSA 2024 tulee kuluneeksi 50 vuotta Vantaan ensimmäisen oikean opaskartan julkaisemisesta. Vantaa oli kasvanut 1970-luvun alkupuolella jo yli 100 000 asukkaan kaupungiksi lukuisine lähiöineen, mutta oikeaa osoitetta etsittiin vaatimattomilta yksivärisiltä osoitekartoilta sekä naapurikaupunkien opaskartoista. Tarve kunnolliselle opaskartalle oli suuri aikana jolloin autonavigaattoreista tai netin karttapalveluista ei osattu vielä edes haaveilla.

OPASKARTTA OHJASI OSOITTEISIIN JA KOHTEISIIN

Opaskartat ovat ympäristöä yleistetysti esittäviä karttoja, joissa kadut ja tiet on kuvattu korostetusti nimineen ja osoitenumeroineen. Ennen digitaalisia karttapalveluita ja autonavigaattoreita opaskartat sekä niistä tehdyt erilaiset karttatuotteet kuten puhelinluettelon kartat olivat käytetyimpiä apuvälineitä oikeaan osoitteeseen tai kohteeseen

Vas. Tikkurilan ympäristöä vuoden 1974 opaskartalla.

Monet nykyiset pääkadut kuten Jokiniementie, Tikkurilantie, Valkoisenlähteentie sekä Talvikkitie Koivukylään olivat vielä rakentamatta. Kokonaan uusia asuinalueita on rakennettu kartan julkaisun jälkeen muun muassa Jokiniemeen, Kuninkaalaan ja Tarhurinpuistoon. Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

perille löytämiseksi. Opaskarttoihin kuului myös erillinen nimihakemisto, jossa kaikki kadunnimet sijainnin osoittavine hakutunnuksineen luetteloitiin aakkosjärjestyksessä.

Ensimmäinen varsinainen opas- tai matkailukartta Helsingistä laadittiin vuosina 1939–40 vuodeksi 1940 suunniteltuja olympialaisia varten, ja se kattoi myös kaupunkia silloin ympäröineitä pieniä kuntia: Haagan, Huopalahden (Munkkiniemi ja Lauttasaari), Kulosaaren ja osan Oulunkylää.

Pitkään sotien jälkeenkin opaskarttoja laadittiin lähinnä kaupungeista ja kauppaloista eikä useimmilla maaseutupaikkakunnilla ollut vielä edes käytössä kadunnimiä, joita kartalla olisi voinut esittää.1

VAATIMATTOMIA OSOITEKARTTOJA MAALAISKUNNASTA

Helsingin maalaiskuntaan palkattiin ensimmäiset kartantekijät 1950-luvun puolivälissä laatimaan kunnan kaavoituksessa tarvittavia pohjakarttoja.

Kunnanhallituksen määräyksestä vuonna 1957 teiden varsilla sijaitseville kiinteistöille alettiin antaa osoitenumeroita. Samalla nähtiin tarpeelliseksi laatia osoitekartta, josta ilmenevät teiden nimet.

Ensimmäinen osoitekartta valmistui 1958.2 Kolmelehtisen osoitekartan kaksi lehteä kattoi yhtenäisen alueen kunnan itäosasta: Kirkonkylästä, Kuusikosta ja Hakkilasta Korsoon ja Ilolaan.

Kolmannella karttalehdellä oli pieniä erillisiä kartakkeita muista taaja-asutusalueista: Vaaralasta,

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

11

Helsingin maalaiskunnan ensimmäinen osoitekartta julkaistiin 1958. Yksivärinen kartta kattoi kunnan keskeisimmät taajama-alueet kuten Tikkurilan lähiympäristöineen. Kartta: Helsingin maalaiskunnan mittausosasto.

Rajakylästä, Ylästöstä, Kivistöstä sekä Hämeenkylän–Friherrsin seudusta. Yksivärinen osoitekartta oli tietosisällöltään varsin yleistetty: siinä kuvattiin autolla ajettavat tiet suomenkielisine nimineen, rakennetut alueet raidoitettuna ja vesialueet harmaalla rasteripinnalla. Lisäksi kartalle oli merkitty julkisia tai muuten merkittäviä rakennuksia kouluista tehtaisiin.3 Uusien asuinalueiden palstoittamisen ja jo ensimmäisten kerrostalolähiöiden rakentamisen myötä tarve kattavaksi kartaksi kasvoi 1960-luvulla. Vuonna 1966 valmistui ensimmäinen koko kunnan kattanut osoitekartta, joka julkaistiin 14 erillisellä pienikokoisella karttalehdellä. Edeltäjänsä tavoin kartta oli yksivärinen ja tietosisällöltään hyvin yleistetty. Teiden nimet kuvattiin nyt sekä suomeksi että ruotsiksi, ja monilla teillä esitettiin jopa kaksi rinnakkaista nimeä, sillä samaan aikaan nimistöä uusittiin päällekkäisten nimien karsimiseksi. Kartan yhteydessä julkaistiin myös nimihakemisto. Osasta karttalehtiä julkaistiin päivitetty painos 1969. Osoitekartta oli laadittu ensisijaisesti kunnan omia tarpeita varten, ja siitä oli saatavissa vain valokopioita kunnantalolta.4 Nopeasti kasvavassa kunnassa osoitekartalle oli kuitenkin kysyntää myös muualla kuin kun-

12

nan virastoissa. Kunta oli laaja, uusia asuinalueita katuineen syntyi kuin sieniä sateella ja edellisvuosien aikana lukuisia kadunnimiä oli vaihdettu nimien päällekkäisyyden karsimiseksi. Kunnollisen opaskartan puuttuessa Hiekkaharjun Lions Club julkaisi kuluttajien käyttöön yritys- ja palveluhakemiston sisältävän kirjasen, Helsingin maalaiskunnan oppaan, jossa oli mukana myös kunnan taaja-asutusalueet kattava 24-sivuinen kartasto nimihakemistoineen. Kartasto oli toteutettu kunnan osoitekartasta kunnanhallituksen luvalla. Oppaasta julkaistiin vuosina 1972 ja 1974 päivitetyt painokset, Vantaan kauppalan ja kaupungin oppaat, joissa koko kunnan osoitekartta oli mukana oppaan väliin taitettuna kaksiosaisena karttana.

Oppaita liitekarttoineen oli myynnissä kirjakaupoissa ja huoltamoilla, ja niitä kaupattiin myös ovelta ovelle.5

MAALAISKUNTAA HELSINGIN KARTOILLA

Samaan aikaan, kun Helsingin maalaiskunnassa jouduttiin vielä sinnittelemään vaatimattomilla osoitekartoilla, Helsingin kaupungin opaskarttaaineisto laajeni myös kaupungin rajan ulkopuolella maalaiskunnassa sijainneille alueille. Kaupunki

Helsingin kaupungin kartoissa 1960-luvun loppupuolella oli kuvattu myös maalaiskunnan alueita kuten karttaotteen Friherrs eli Vapaala. Helsingin maalaiskunnan oppaan liitteenä julkaistu osoitekartta oli samaan aikaan vielä varsin vaatimaton, yleistetty yksivärinen kartta, jossa kuvattiin käytöstä poistuvat kadunnimet kursiivilla ja uudet nimet normaalilla tekstillä. Helsingin kaupungin kartassa vuodelta 1968 on vielä käytössä vanhat kadunnimet, maalaiskunnan kartassa vuodelta 1969 osa nimistä on vaihdettu. Kartat: Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto ja Helsingin maalaiskunnan mittausosasto.

laati vuosina 1954–57 monivärisen ja korkeatasoisen aineiston koko kaupungin alueesta, ja se ulottui myös maalaiskunnan eteläisimpiin osiin, kuten Hämeenkylään, Ylästöön, Kirkonkylään ja osaan Tikkurilaa sekä Kuninkaalaan, Hakunilaan, Länsisalmeen ja Vuosaareen. Teiden ja tiennimien lisäksi kartalla oli kuvattu omin värein pellot, metsät, vesistöt ja rakennetut alueet.

Aluksi maalaiskunnan alueet näkyivät lähinnä viranomaiskäyttöön suunnatussa osoitekartta-

kirjassa, sen sijaan kuluttajatuotteeksi suunnattu taitettu opaskartta käsitti vain kaupungin keskeiset alueet.6 Jokaisen kartankäyttäjän ulottuville Helsingin kaupungin laatima kartta maalaiskunnan osista tuli vuonna 1964, kun Helsingin kaupungin kartta-aineistosta laadittu Helsingin seudun puhelinluettelon kartasto laajeni maalaiskunnan eteläosaan. Vuonna 1965 kaupunki julkaisi ensimmäisen koko kaupungin kattavan taitetun

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

13

Kivistön ympäristöä vuoden 1974 opaskartalla. Kivistön vanha pientaloalue sijaitsi vielä harvaanasutun maaseudun keskellä, naapurinaan Keimolan moottorirata. Hämeenlinnanväylä oli vaatimaton yksiajoratainen tie, ja Keimolan huoltoasema sijaitsi pitkän korpitaipaleen varrella. Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

14

Korson ja Rekolan ympäristöä vuoden 1974 opaskartalla. Seudulla oli jo paljon vanhaa esikaupunkiasutusta, mutta Koivukylän–Havukosken sekä Kulomäen kerrostaloalueet olivat vasta rakenteilla. Myöhemmin on rakennettu myös muun muassa Leinelän ja Rekolanmäen asutusalueet. Seudun pääväylät Asolanväylä, Kulomäentie ja Koivukylänväylä puuttuivat vielä kokonaan, ja junat pysähtyivät Rekolassa, Hanalassa ja Korsossa. Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

15

16

opaskarttansa. Kaksiosainen kartta ulottui pohjoisessa linjalle Vantaankoski–Tikkurila–Itä-Hakkila.7

sa kunnat saattoivat kuitenkin itse määritellä esimerkiksi kartalla käytetyt värit.9

UUDEN OPASKARTAN SUUNNITTELU ALKAA ESPOOSSA

ALOITTEITA OPASKARTASTA MYÖS VALTUUTETUILTA

Helsingin esikaupunkiasutuksen laajentuessa uusiin lähiöihin myös kaupungin rajojen ulkopuolelle tarve yhtenäiselle, koko kaupunkiseudun kattavalle opaskartalle kasvoi yhä suuremmaksi.

Karttaa tarvitsivat niin ammattilaiset taksinkuljettajista lähetteihin kuin muutkin alueella liikkuvat. Yhtenäisestä kartta-aineistosta olisi mahdollista laatia kuntakohtaisten opaskarttojen lisäksi koko pääkaupunkiseudun kartastoja, tärkeimpänä puhelinluettelon kartasto.

Helsingin kaupungin ja Espoon kauppalan mittausosastot tekivät vuonna 1969 koetöitä, joiden pohjalta Espoosta laadittiin uusi opaskartta vuonna 1970. Karttaan piirrettiin myös naapurikuntien alueita 1972, ja mukana oli suuri osa Länsi-Vantaasta linjalta Myyrmäki–Seutula länteen. Vuoden 1973 painoksessa karttaa täydennettiin kerros- ja pientaloalueiden sekä metsien ja peltojen kuvaamisella omin värein.8 Espoon vuosien 1970–73 opaskartoista saatujen kokemusten pohjalta laadittiin yhteiset suositukset pääkaupunkiseudun opaskarttojen toteuttamisesta. Ne perustuivat Helsingin ja Espoon tekemien koetöiden ja Espoon laatimien opaskarttojen lisäksi valtakunnallisista kartastotöistä annettuun asetukseen. Neuvotteluissa mukana olivat Helsingin, Espoon, Kauniaisten, Keravan ja Järvenpään kaupungit, Vantaan kauppala sekä Nurmijärven ja Tuusulan kunnat.

Suosituksissa määriteltiin yksityiskohtaisesti kartan tietosisältöön ja ulkoasuun liittyvät seikat, kuten teiden ja katujen luokitus, kunkin tieluokan tien leveys ja reunaviivan paksuus sekä karttasymbolien ja karttanimistön ulkoasu. Yhteisiä suosituksia noudattamalla pääkaupunkiseudun kunnista voitiin laatia yhtenäisellä ulkoasulla opaskartta-aineistot, jotka oli mahdollista liittää toisiinsa koko kaupunkiseudun kattavaksi kartaksi. Omissa kuntakohtaisissa karttatuotteis-

Helsingin maalaiskuntaan muutti 1970-luvun alussa parin vuoden aikana 25 000 uutta asukasta, joista lähes puolet pääkaupunkiseudun ulkopuolelta – useimmat ilman mitään paikallistuntemusta. Vantaan kauppalaksi muuttuneen kunnan tuntemus pitkäänkin asuneilla asukkailla saattoi olla vajavaista, kun laaja kauppala kasvoi vauhdilla. Vuonna 1971 kunnanvaltuutetut Osmo Pollari ja Lauri Leppänen tekivät aloitteet kunnollisen opaskartan laatimiseksi kuntaan.

Pollari totesi aloitteessaan uusien kuntalaisten olevan tyytymättömiä kartan puuttumiseen: ”Tällaisesta kartasta tulisi löytyä kunnan julkiset paikat, koulut, uimahallit, urheilupaikat, ravitsemusliikkeet ja nähtävyydet. Siitä tulisi myös selvitä teiden selvä kartoitus. --- Esitän että kunnanvaltuusto kehottaisi kunnanhallitusta ryhtymään toimenpiteisiin yhdessä maanmittaushallituksen kanssa tällaisen kunnan palveluksia selvittävän yleiskartan aikaansaamiseksi. Karttaa tulisi saada kaikista kirja- ja paperikaupoista sekä lehtimyyntipisteistä.”

Leppänen jatkoi omassa aloitteessaan, että niin kuntalaisten kuin matkailijoidenkin tarpeisiin olisi tärkeätä saada kartta: ”Suurimmalle osalle kuntalaisia nämä seudut ovat outoja ja monessa tapauksessa tämänlaatuinen kartta olisi tarpeen.

--- Kartat tulisivat ajan oloon kustantamaan itse itsensä, jos niitä myytäisiin julkisesti yleisölle ja opetuslaitos tulisi kustantamaan omiin tarkoituksiinsa tarvittavat seinäkartat.”10 Kunnanvaltuutettujen aloitteiden aikaan kunnan mittausosasto oli jo ryhtynyt neuvotteluihin opaskartan laatimiseksi Helsingin ja Espoon kanssa. Vastauksessaan aloitteisiin mittausosasto totesi, ettei työ kuulu maanmittaushallituksen toimintaan vaan työtä varten tulisi kunnalle palkata yksi tai kaksi kartanpiirtäjää. Jos opaskartan piirtäminen voitaisiin aloittaa vuoden 1972 alku-

puolella, saataisiin se valmiiksi seuraavana vuonna – kahden piirtäjän voimin alkuvuodesta, yhden loppuvuodesta. Riittävän laadun takaamiseksi kartta tuli toteuttaa kunnan omana työnä ja vain painatus toteutettaisiin ulkopuolisena työnä.11

VANTAA SAA OMAN OPASKARTTANSA

Helsingin maalaiskunnassa uuden opaskartan suunnittelu aloitettiin vuonna 1971 mittausteknikko Rauno Hällforsin johdolla. Kartan piirtäminen käynnistyi Vantaan kauppalaksi muuttuneen kunnan mittausosastolla kuitenkin vasta tavoiteaikataulua myöhemmin, kesällä 1973. Koska Espoon opaskarttaa varten oli piirretty jo lähes puolet Länsi-Vantaasta, kopioitiin Espoon kartasta saatavilla oleva osa pohjaksi uudelle Vantaan kartalle.12 Vertailtaessa Länsi-Vantaata Espoon vuoden 1973 ja Vantaan vuoden 1974 opaskartoilla yhtäläisyyksiä voi havaita muun muassa nimistön sijoittelusta tai asutusalueiden, teiden ja peltojen muodoista. Kartta-aineistoa on kuitenkin täydennetty merkittävästi esimerkiksi lisäämällä polkuja ja ojia sekä puistojen nimiä ja katujen varsille osoitenumeroita. Espoon kartassa ei ollut kuvattu kohdesymboleita Espoon rajan ulkopuolelle, joten ne tehtiin Vantaan karttaa varten kokonaan uutena elementtinä.13 Vantaan opaskartan viivapiirustus, nimistö, kohdesymbolit ja maankäyttöä kuvaavat pohjavärit kukin laadittiin erillisinä elementteinä omille muoviarkeilleen mittakaavaan 1:10 000. Karttatekstit ja -symbolit tilattiin kirjapainosta ladelmina ohuelle filmille painettuna. Teksti tai symboli leikattiin filmistä, sijoitettiin karttamuoville ja sitkattiin eli liimattiin mehiläisvahaa sisältävällä liima-aineella. Jos esimerkiksi kadunnimi piti sijoittaa mutkittelevalle kadulle, teksti leikattiin ja sijoitettiin muoville kirjain kirjaimelta. Tekstien tilaaminen kirjapainosta asetti omat haasteensa, sillä jos yksittäinen nimi oli jäänyt tilaamatta, se jouduttiin sen sijaan tekemään muoville esimerkiksi siirtokirjainten avulla. Lisäksi vuosien saatossa erilaisten kirjasinlajien saatavuus saattoi vaihdella.14

Vantaan opaskartan laatimisessa käytettiin avuksi Espoon opaskartan Vantaan puoleisia alueita.

Espoon vuoden 1973 kartassa (yllä) ei ollut vielä palvelukohdesymboleja eikä osoitenumeroita.

Vantaan vuoden 1974 kartassa (alla) nämä tiedot on lisätty. Pohjakartan tietosisältöä on lisätty ja monia yksityiskohtia tarkennettu, mutta esimerkiksi suuri osa kadunnimistä on suoraan Espoon kartasta. Kartat: Espoon ja Vantaan kaupunkien mittausosastot.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

17

Hakunilan ja Rajakylän ympäristöä vuoden 1974 opaskartalla. Vastavalmistuneet Lahden- ja Porvoonväylät halkoivat seutua, mutta Kehä III oli vielä vaatimaton yksiajoratainen maantie. Länsimäen ja Hakunilan rakentaminen oli käynnissä, Nissaksen ja Porttipuiston alueet vielä kokonaan rakentamatta. Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

18

Aviapoliksen ympäristöä vuoden 1974 opaskartalla. Seudulla oli 1970-luvulla vain Tammiston ja Veromäen vanhat pientaloalueet sekä teollisuus- ja varastohalleja. Maisema on 50 vuodessa muuttunut täysin, kun Kartanonkosken, Pakkalan ja Tammiston uudet asuinalueet ovat nousseet pelloille ja Tammiston, Pakkalan ja Veromiehen alueille on kohonnut lukuisia liikerakennuksia. Myös lentoaseman toiminnot ovat vallanneet laajoja uusia maa-alueita.

Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

19

Opaskartan eri teemat valmistettiin omina elementteinään. Esimerkiksi viivapiirroksessa kuvattiin katujen ja asutusalueiden reunat, rantaviivat ja rautatiet. Painetulla opaskartalla viivapiirros kuvattiin oranssilla värillä. Kuvassa viivapiirros vuoden 1976 opaskartan painofilmillä Martinlaakson–Myyrmäen alueelta.

Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

Karttamuoveista tehtiin painofilmit valokuvaamalla puolet pienempään mittakaavaan 1:20 000.

Filmeissä eri elementit yhdistettiin neljäksi painoväriksi ja erilliset karttalehdet koko kunnan alueen kattavaksi yhdeksi kartaksi. Ensimmäisessä opaskartassa sinisellä painovärillä kuvattiin vesistöt, kohdesymbolit ja hakuruudusto, mustalla nimistö ja julkiset rakennukset, oranssilla asutusalueet ja viivapiirros kuten katujen reunaviivat sekä keltaisella päätiet. Mustalla rasterilla kuvattiin teollisuusalueet ja keltaisella rasterilla pellot sekä keltaisen ja sinisen rasterin yhdistelmänä syntyvällä vihreällä metsät.15 Vantaan ensimmäinen opaskartta painettiin Oy Tilgman Ab:n kirjapainossa lokakuussa 1974.

Koko kaupunki oli painettu yhdelle suurelle karttalehdelle, jonka koko oli 130 cm x 100 cm. Tai-

20

tetun kartan liitteenä nidottuna vihkona oli kadunnimihakemisto, joka pakattiin kartan kanssa kartonkikoteloon. Kartan myyntihinta oli kahdeksan markkaa ja painosmäärä oli 6 100 kpl, mutta kartta myytiin loppuun vain kahdeksassa kuukaudessa. Tämä kertoi osaltaan kartan tulleen suureen tarpeeseen.16

YHTENÄINEN KARTTA KOKO HELSINGIN SEUDULLE

Espoon ja Kauniaisten sekä Vantaan opaskarttoja seurasivat Tuusula 1975 ja Helsinki 1979 sekä 1980-luvulla suuri joukko kehyskuntia: Järvenpää, Kerava, Sipoo, Nurmijärvi, Kirkkonummi ja Vihti.17 Uusi ajan tasalla oleva painos Vantaan opaskartasta julkaistiin parin–kolmen vuoden välein

Myyrmäen ja Martinlaakson ympäristöä vuoden 1974 opaskartalla. Lähiörakentaminen oli edennyt jo pitkälle, mutta Myyrmäen eteläosa aluekeskuksineen ja Vantaanlaakso oli vielä rakentamatta.

Sanomala ja muu Martinlaakson yritysalue oli vielä metsää ja seutua halkovat valtaväylät pääosin yksiajorataisia. Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

21

22

aina 1990-luvun alun lama-aikaan saakka. Parin ensimmäisen painoksen jälkeen siirryttiin kaksipuoleiseen painatukseen, jolloin kartta-arkin ei tarvinnut olla enää valtavan kokoinen, ja kartta oli taitettunakin ohuempi. Kartta pakattiin yhdessä kadunnimihakemistovihkon kanssa läpinäkyvään muovitaskuun. Kartassa käytettiin viittä tai kuutta painoväriä. Kartta oli aiempaa selkeämpi, kun esimerkiksi symbolit saivat oman punaisen painovärinsä. Rakentamattomille alueille lisättiin korkeuskäyrät, jotka toivat eloa yksivärisille karttapinnoille.

Vantaan kartta-aineisto näkyi myös koko pääkaupunkiseudun karttatuotteissa. Suurin osa Vantaasta oli mukana vuodesta 1976 Helsingin seudun puhelinluettelon kartassa, joka lienee ollut Suomen käytetyin karttatuote vuosikymmenten ajan. Helsingin seudun puhelinluetteloa painettiin 1970-luvun loppupuolella lähes 500 000 kappaletta ja 2000-luvun alussa 700 000 kappaletta.

Maanmittaushallitus julkaisi kuntien opaskartoista kootun, lähinnä ammattiautoilijoiden käyttöön suunnitellun Helsingin seudun opaskartaston ensimmäisen kerran 1980. Kuntien kartta-aineistoihin perustuvia pääkaupunkiseudun opaskartastoja julkaistiin vuoteen 1997 ja puhelinluettelon karttoja vuoteen 2000 saakka.18

Vas. yllä. Ensimmäinen digitaalisesti valmistettu opaskartta Vantaasta julkaistiin vuonna 1994.

Kartan ulkoasu noudatti pääosin vanhan käsin piirretyn kartan ulkoasua (vertaa sivu 21). Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

Vas. alla. Vuonna 2018 julkaistiin todennäköisesti viimeiseksi jäävä painettu opaskartta Vantaasta.

Vuodesta 2015 kartta on toteutettu uudesta vektoriaineistosta, jossa esimerkiksi teiden leveydet ja palvelukohteiden symbolit erosivat aiemmasta kartasta.

Kartta: Vantaan kaupungin mittausosasto.

KARTANTUOTANTO DIGITALISOITUU

Vantaan opaskartan valmistusmenetelmät muuttuivat merkittävästi 1990-luvun alussa, kun kartanvalmistuksessa siirryttiin digitaaliseen aikaan.

Käsin piirtämällä ylläpidetyt karttamuovit skannattiin rasterikuvatiedostoiksi, joita ylläpidettiin vuodesta 1991 alkaen MicroStation- ja I/RAS B -ohjelmistoilla. Jokainen kartan teema muodosti oman kuvatason, joita yhdistelemällä voitiin toteuttaa erilaisia karttaversioita halutulla tietosisällöllä ja väreillä. Ensimmäinen tietokoneavusteisesti valmistettu painettu opaskartta julkaistiin 1994, ja samana vuonna tuli myyntiin myös Windows-tietokoneissa käytettävä kartta-ohjelma.

Tuolloin internetin käyttö oli vasta alkamassa, ja karttaakin käytettiin tietokoneilla lataamalla se tietokoneelle levykkeiltä.19 Kartan käyttömahdollisuudet tietokoneella kehittyivät muutaman vuoden kuluessa. Syksyllä 1996 opaskartasta julkaistiin aluekeskusten karttaotteita Vantaan kaupungin verkkosivuilla, mutta pienikokoiset karttaotteet eivät vielä korvanneet painettua karttaa tai cd-levyillä julkaistua karttatuotetta. Syyskuussa 1997 avattiin yleisölle nettikarttasovellus, jossa mukana oli opaskartta hakutoimintoineen koko kaupungin alueelta. Rinnalla julkaistiin edelleen painettua opaskarttaa ja cd-karttatuotetta.20 Tietokoneavusteinen kartantuotanto teki mahdolliseksi erilaisten painettujen karttatuotteiden valmistamisen aiempaa helpommin. Vantaan opaskartasta julkaistiin toisinaan kierresidottu vihkomuotoinen kartasto, toisinaan perinteinen taitettu, suurikokoinen kartta. Kartta julkaistiin yleensä kolmen vuoden välein, vuoroin vihkona, vuoroin taitettuna karttana.21

KARTTA-AINEISTO UUDISTETAAN VEKTORIKARTAKSI

Digitaalisesti 1990-luvulta alkaen tuotetun opaskartta-aineiston ylläpito oli raskasta, ja isokokoiset rasterikuvatiedostot olivat hankalia käsitellä.

Vektorimuotoisen tiedon käsittely ja muokkaaminen olisi helpompaa, ja aineiston yhdistäminen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

23

naapurikuntien kartta-aineistojen kanssa koko pääkaupunkiseudun kattavaksi kartaksi olisi yksinkertaisempaa.

Suoraan vanhoista, käsin ylläpidetyistä kartoista skannattu rasteriaineisto sisälsi myös kaikki vanhan aineiston epätarkkuudet, joista monet olivat peräisin alkuperäisen kartan piirtämisen ajalta 1970-luvun alusta. Muun muassa tiestön sijainti saattoi joissakin paikoissa heittää, koska paperille painetulla, käsin piirretyllä kartalla ensisijaista ei ollut tarkka sijainti, vaan tieverkon todenmukainen rakenne. Esimerkiksi joissakin ahtaissa paikoissa teitä oli saatettu siirtää kauemmas toisistaan kuin todellisuudessa, jotta tiet hahmottuivat kartalla paremmin. Kun kartasta ryhdyttiin valmistamaan erilaisia digitaalisia karttatuotteita ja kartta julkaistiin internetissä karttapalvelussa, kartan tuli osua kohdalleen satelliittipaikannuksella saatavan tarkan sijainnin kanssa ja opaskartta-aineistoja piti voida tarkastella päällekkäin myös muiden kartta-aineistojen ja ilmakuvien kanssa.

Vuoden 2012 opaskartta oli viimeinen vanhasta rasteriaineistosta julkaistu opaskartta. Sen julkaisemisen aikaan keväällä 2012 aloitettiin uuden vektorimuotoisen kartta-aineiston valmistaminen.

Uusi aineisto toteutettiin käytännössä kokonaan uudelleen piirtämällä. Kartta-aineiston pohjaksi otettiin opaskarttaa tarkempi virastokartta sekä ilmakuvat, joista piirrettiin niin teiden keskilinjat kuin asutusalueiden, peltojen, metsien ja vesistöjen ääriviivatkin. Tiestön luokitusta pää- ja sivukatuihin uudistettiin samalla merkittävästi, kun jalkakäytävättömät pienet sivukadut kuvattiin aiempaa kapeampina.22 Myös kadunnimet uuteen aineistoon toteutettiin uudella tavalla. Vanhassa aineistossa nimet oli kopioitu suoraan käsin piirretyiltä kartoilta, ja tekstien koot oli määritelty silmämääräisesti samankokoiseksi. Uudessa aineistossa kadunnimet tehtiin vakiokokoisin tekstein ja sijoitettiin paikoilleen automaattisesti tien keskilinjaa seuraavana tekstijonona. Toisinaan tekstiä oli kuitenkin tarpeen muokata, kuten lyhentää tai sijoittaa välttäen tien mutkia, joissa teksti asettui tielle

24

huonosti. Paikannimien valinnassa ja sijoittelussa käytettiin pääasiallisena lähteenä vanhaa opaskartta-aineistoa. Uusi vektoripohjainen opaskartta-aineisto valmistui 2015, ja ensimmäinen painettu opaskartta aineistosta julkaistiin samana vuonna.23

VIIMEINEN OPASKARTTA JULKAISTAAN

Autonavigaattoreiden, internetin karttapalveluiden ja älypuhelimien yleistyminen johti painetun kartan kysynnän merkittävään vähenemiseen 2000-luvulla. Kun vuoden 1997 opaskarttaa painettiin vielä lähes 8 000 kappaleen painos, vuoden 2015 kartan painosmäärä oli enää 2 000 ja myyntimäärä noin tuhat kappaletta. Painettua karttaa käytti 2010-luvulla enää uskollisin, koko ajan pienenevä kartankäyttäjäjoukko. Yksityisten kuluttajien lisäksi karttaa käyttivät vielä esimerkiksi pelastuslaitos, Vantaan Taksi, kiinteistövälittäjät, sosiaali- ja terveyspalvelut, johtoverkkojen omistajat, poliisi ja Posti, mutta myös nämä käyttäjät siirtyivät enenevissä määrin digitaalisiin karttoihin.24 Vantaan opaskartta oli käytettävissä maksutta myös internetissä kaupungin karttapalvelussa, jossa opaskartan lisäksi julkaistiin monia muita karttaja paikkatietoaineistoja. Koko pääkaupunkiseudun kattava opaskarttayhdistelmä julkaistiin Helsingin kaupungin karttapalvelussa. Lisäksi opaskarttaaineistoja oli mahdollista ladata maksutta avoimen datan jakelupalveluiden kautta esimerkiksi pohjakartoiksi. Viimeiseksi jäänyt painettu opaskartta julkaistiin 2018 ja pääkaupunkiseudun opaskarttojen pienennetty yhdistelmäkartta seuraavana vuonna.25 Vuonna 2019 Vantaan kaupungin mittausosasto siirtyi karttojen ylläpidossa MicroStation -ohjelmistosta ArcGIS Pro -ohjelmistoon, jolla ylläpidetään Vantaan MATTI-kartastojärjestelmää suurimittakaavaisista kantakartoista pienimittakaavaisiin yleiskarttoihin. Järjestelmästä tuotetaan tarkkuudeltaan opaskarttaa vastaava kartta-aineisto karttapalveluun, mutta ulkoasultaan ja tietosisällön laadultaan automaattisesti tuotettu aineisto ei vastaa perinteistä opaskartta-aineistoa. Niin pai-

Vantaan opaskartta julkaistiin vuosina 1974–2018 yhteensä 13 kertaa taitettuna karttana ja neljä kertaa kierresidottuna vihkona. Karttojen kansissa kuvattiin niin kaupungin luontoa, uusia rakennuskohteita kuin merkkirakennuksiakin Pyhän Laurin kirkosta Tiedekeskus Heurekaan. Kuva: Jussi Iltanen.

netun kuin digitaalisenkin opaskartan kysyntä oli jäänyt niin vähäiseksi, että opaskartta-aineiston ylläpidosta luovuttiin samalla kun kartantuotanto siirtyi MATTI-järjestelmään.26 Vantaan opaskartan historia kertoo karttojen ja muun liikkumista ohjaavan tiedon teknisestä kehityksestä yleiselläkin tasolla. Opaskartta syntyi suureen tarpeeseen 50 vuoden takaiseen nuoreen kaupunkiin ja kehittyi vuosikymmenten kuluessa digitaalisesti ylläpidettäväksi ja käytettäväksi kartaksi. Painetun kartan käyttötarve väheni kuitenkin netin karttapalveluiden myötä, ja maail-

manlaajuiset navigaatio- ja karttapalvelut johtivat kaupungin oman kartan käytön romahtamiseen.

Vantaan opaskartat kuvaavat kaupungin kehitystä ensimmäisten 50 vuoden aikana – tulevaisuus näyttää, miten voimme tutustua seuraavien 50 vuoden historiaan ilman painettuja karttoja, kun kaupunki täyttää sata vuotta 2074.

Vantaan vanhoja opaskarttoja ja Helsingin maalaiskunnan osoitekarttoja voi tutkia koko kaupungin alueelta Vantaan karttapalvelussa kartta.vantaa.fi: vanhat kartat > opaskartat.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

25

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET Kartat: Espoo, opaskartta 1970, 1972, 1973 (Espoon kauppala/kaupunki, mittausosasto, Espoo).

Järvenpää, opaskartta 1980 (Järvenpään kaupunki, mittausosasto; Järvenpää).

Helsingin maalaiskunnan opas 1969 (Lions Club Hiekkaharju, Helsingin mlk.).

Sipoo, opaskartta 1982 (Sipoon kunta, ympäristöosasto, Sipoo).

Tuusula, opaskartta 1975 (Tuusulan kunta, mittaustoimisto, Tuusula).

Osmo Niemelä, 1998: Suomen karttojen tarina 1633–1997 (Maanmittauslaitos, Karttakeskus, Suomen Kartografinen Seura, Helsinki) Timo Velling, 1984: Vantaan kaupungin opaskartta. Pyykki 4/1984.

Kalervo Viljanen, 1974: Yhteistyötä osoitekarttojen valmistuksessa Helsingin seudulla. Kunnallistekniikka 6/1974.

Helsingin maalaiskunta, osoitekartta 1958, 1966, 1969 (Helsingin mlk. suunnittelutoimisto, Helsingin mlk.).

Vantaa, opaskartta 1974, 1976, 1979, 1982, 1984, 1986, 1988, 1990, 1994, 1997, 2000, 2003, 2006, 2009, 2012, 2015, 2018 (Vantaan kaupunki, mittausosasto, Vantaa).

Helsingin puhelinluettelo n:o 77, 1964 (Helsingin Puhelinyhdistys, Helsinki).

Vantaan kauppalan opas 1972 (Lions Club Hiekkaharju, Vantaa).

Helsingin seudun opaskartasto 1997 (Karttakeskus, Vantaa).

Vantaan kaupungin opas 1974 (Lions Club Hiekkaharju, Vantaa).

Helsingin seudun puhelinluettelo n:o 89, osa 1, 1976 (Helsingin Puhelinyhdistys, Helsinki)

Vihti, opaskartta 1990 (Vihdin kunta, mittaustoimi, Vihti).

Painamattomat lähteet: Eniro, tiedote 29.3.2005

Kirjallisuus ja lehdet: Etelä-Vantaa 10.5.1972 Helsingin maalaiskunta, kunnalliskertomus 1966 (Helsingin mlk.).

Helsingin maalaiskunnan tiennimitoimikunta 27.5.1971; Osmo Pollarin ja Lauri Leppäsen aloitteet sekä mittausosaston vastine aloitteisiin. Vantaan kaupungin asemakaavoituksen arkisto.

Helsingin Sanomat 4.4.1978, 7.4.2001.

Sirpa Tauriainen, 2013: Vantaa opaskartta, ylläpitäjän ohjeet.

Jussi Iltanen, 1995: Maastomittauksen vaiheita Vantaalla. Helsingin pitäjä 1996 (Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys, Vantaa).

Paula Salminen, 2007: Vantaan opaskartan uudistaminen. Insinöörityö, Evtek-ammattikorkeakoulu.

Helsinki, opaskartta 1965, 1979 (Helsingin kaupunki, kaupunkimittausosasto, Helsinki).

Helsinki, osoitekartta 1957 (Helsingin kaupunki, kaupunkimittausosasto, Helsinki).

Kerava, opaskartta 1981 (Keravan kaupunki, mittausosasto, Kerava).

Kirkkonummi, opaskartta 1984 (Kirkkonummen kunta, mittaustoimisto, Kirkkonummi).

Nurmijärvi, opaskartta 1984 (Nurmijärven kunta, kaavoitus- ja mittaustoimisto, Nurmijärvi).

Opaskartasto ja osoitehakemisto: Espoo, Helsinki jne. 1980, 1982, 1987, 1990 (Maanmittaushallitus / Karttakeskus, Helsinki).

26

Pääkaupunkiseudun opaskartta 2019 (Helsingin kaupunki, kaupunkimittaus, Helsinki).

Jussi Iltanen, 2019: Helsinki 1960 (Atlas Art, Helsinki).

Vantaan Sanomat nro 2–3 1974.

Verkkosivut: Helsingin karttapalvelu (kartta.hel.fi) Helsinki Region Infoshare – Avoimen datan palvelu (hri.fi) Vantaan karttapalvelu (kartta.vantaa.fi)

Vantaan kaupunki, mittausosaston vuosikertomus 1997, 1998.

Lauri Korpinen, 1965: Helsingin maalaiskunnan historia II (Helsingin mlk.).

Haastattelut: Jorma Halme, kartastotuotepäällikkö, Espoon kaupunki (7.3.1995)

Juhani Kostet, 1992: Helsingin kaupunkimittauksen vaiheita (Helsingin kaupunki, kiinteistövirasto, Helsinki).

Rauno Hällfors, mittausteknikko, Vantaan kaupunki (6.6.1989) Kimmo Junttila, kaupungingeodeetti, Vantaan kaupunki (9.6.2023, sähköpostitse)

Aimo Kaisla, karttavalokuvausteknikko, Helsingin kaupunki (14.2.1995) Markus Kalso, paikkatietoinsinööri, Ari Miettinen, kartoittaja, Sari Myllymäki, paikkatietosuunnittelija, Vantaan kaupunki (17.5.2023) Sirpa Tauriainen, kartoittaja, Vantaan kaupunki (22.5.2023, sähköpostitse) Lähdeviitteet 1.

Kostet 1992: 167 2.

Korpinen 1965: 569; Velling 1984 mukaan Iltanen 1995: 96–97 3.

Helsingin mlk. osoitekartta 1958 4.

Helsingin mlk. osoitekartta 1966; Helsingin mlk. kunnalliskertomus 1966; Velling 1984 mukaan Iltanen 1995: 99; Helsingin mlk. tiennimitoimikunta 27.5.1971 5.

Velling 1984 mukaan Iltanen 1995: 99; Helsingin maalaiskunnan opas 1969; Vantaan kauppalan opas 1972; Vantaan kaupungin opas 1974; Helsingin mlk. tiennimitoimikunta 27.5.1971; Etelä-Vantaa 10.5.1972; Vantaan Sanomat nro 2–3 1974 6.

Helsinki osoitekartta 1957; Kostet 1992: 169; Iltanen 2019: 26 7.

Helsinki opaskartta 1965; Helsingin puhelinluettelo 1964 8.

Kostet 1992: 171; Espoo opaskartta 1970, 1972, 1973 9.

Kostet 1992: 171; Viljanen 1974; Halme haast. 1995 10.

Vantaan kauppalan opas 1972; Helsingin mlk. tiennimitoimikunta 27.5.1971 11.

Helsingin mlk. tiennimitoimikunta 27.5.1971 12.

Velling 1984, 2/1990, Hällfors haast. 1989 13.

Espoo opaskartta 1973; Vantaa opaskartta 1974 14.

Kostet 1992: 169; Hällfors haast.

1989; Kaisla haast. 1995 15.

Vantaa opaskartta 1974 16.

Vantaa opaskartta 1974; Velling 1984 17.

Kostet 1992: 171; Helsinki opaskartta 1979; Järvenpää opaskartta

1980; Kerava opaskartta 1981; Kirkkonummi opaskartta 1984; Nurmijärvi opaskartta 1984; Sipoo opaskartta 1982; Tuusula opaskartta 1975; Vihti opaskartta 1990 18.

Opaskartasto ja osoitehakemisto 1980, 1982, 1987, 1990; Helsingin seudun opaskartasto 1997; Helsingin seudun puhelinluettelo 1976; Niemelä 1998: 125; Velling 1984; Vantaa opaskartta 1976, 1979, 1982, 1984, 1986, 1988, 1990; Eniro, tiedote 29.3.2005; Helsingin Sanomat 4.4.1978, 7.4.2001 19.

Iltanen 1995: 107 20.

Vantaan kaupunki, mittausosaston vuosikertomus 1997, 1998 21.

Vantaa opaskartta 1994, 1997, 2000, 2003, 2006, 2009, 2012 22.

Salminen 2007; Tauriainen 2013; Vantaa opaskartta 2012 23.

Kalso et al. haast. 2023; Tauriainen haast. 2023; Vantaa opaskartta 2015 24.

Salminen 2007; Junttila haast.

2023 25.

Vantaa opaskartta 2018; Pääkaupunkiseudun opaskartta 2019; kartta. vantaa.fi; kartta.hel.fi; hri.fi 26.

Junttila haast. 2023; kartta.vantaa.fi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

27

28

Riikka Korppi-Tommola

Tanssiteatteri Raatikon 50 vaiherikasta vuotta (1972–2022) – Raatikko maailman hahmottajana TANSSITEATTERI RAATIKKO (TTR) on yli 50-vuotisen historiansa aikana tullut tutuksi suomalaisyleisöille. Läpi Suomen ulottuvilla kiertueillaan ja mieleenpainuvilla esityksillään ryhmä vakiinnutti asemansa suomalaisella tanssikentällä. Ryhmän maine kantautui myös maan rajojen ulkopuolelle vuodesta 1975 lähtien tehtyjen kansainvälisten kiertueiden myötä. Vantaalaisia raatikkolaisista tuli jo reilu vuosi ryhmän perustamisen jälkeen kesällä 1973.1 Osa tämän artikkelin tekstistä pohjautuu aiempaan tutkimukseeni, joka julkaistiin Tanssiteatteri Raatikon 50-vuotisjuhlajulkaisussa 2022.2 Siinä tarkastelin Raatikon vaiheita 1980-luvun puolivälistä 2000-luvulle painottaen hallinnollisia muutoksia ja murrosvaiheiden haasteita.

Tässä yhteydessä avaan enemmän tanssiteatte-

Vas. Tanssiteatteri Raatikko juhlisti kevätkaudella 2022 50-vuotistaivaltaan.

Juliste vuodelta 1983 oli kuvataiteilija Heli Hiltusen suunnittelema, ja se palkittiin parhaana suomalaisena julisteena Lahden kansainvälisessä julistebiennaalissa. Kuva: Tanssiteatteri Raatikko (TTR).

rin perustamista ja kiinnittymistä Vantaalle sekä 1970-luvun pääpiirteitä. Tanssiteatterin ohjelmisto välittyy ensisijaisesti kuvamateriaalin avulla, sillä esityksiä on tarkasteltu aiemmin alan lehdissä ja esimerkiksi Paula Pauniahon toimittamassa 25-vuotisjuhlajulkaisussa Raatikko tanssii… Näkökulmia Tanssiteatteri Raatikon historiaan ja nykypäivään 1972–1997 (1998).

Raatikon vuosikymmenet eivät ole olleet tasaisen yksioikoisia, kylläkin menestyksekkäitä ja työntäyteisiä sekä välillä myrskyisiä, mutta karikoista on kuljettu läpi ja vastaan tulleista vaikeuksista jatkettu eteenpäin. Hain edellisessä tekstissäni raatikkolaisuudelle erityispiirteitä ja näytti siltä, että se on ollut vahvasti sidoksissa aikaansa ja senhetkisten tekijöidensä intentioihin. Perustajajäsenet Marjo Kuusela ja Maria Wolska loivat leiman tanssiteatterin ohjelmistoon sen ensimmäisen vuosikymmenen aikana niin vankasti, että 1980-luvulla niin kriitikot kuin tekijät haikailivat jatkuvasti muutosta ryhmän ohjelmistoon. Yhteistä uutta linjaa ei tahtonut löytyä, vaikka ryhmä eli yhtä vakainta vaihettaan kasvavista talousongelmista huolimatta. Raatikon henkilökunta oli tuolloin määrältään suurin verrattuna muihin ajanjaksoihin: 23 vakinaista työntekijää. Marja Korholan kauden (1988–2022) alussa haettiin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

29

uutta suuntaa murrosvaiheiden läpi. Korhola sai moninaisen ryhmän eriäänisine, vahvoine taiteilijoineen, joilla oli erilaisia ajatuksia ryhmän tulevaisuudesta. Talousjohtaja Ulla Jarla tasapainotti budjettia ankaralla otteella. Vähitellen asetuttiin lasten ja nuorten teatteriksi, ja monet esityksistä olivat vuorovaikutuksellisia yleisön kanssa. Toiseksi merkittäväksi toiminta-alueeksi tuli yleisöja yhteisötyö. Vuodesta 2022 lähtien teatterin uusi johtaja, koreografi Jaakko Toivonen, on luotsannut Raatikon nykyvaiheita Vantaan Silkkitehtaan uudessa teatteritilassa, ja vähitellen hänen kädenjälkensä alkaa tarttua tanssiteatteriin. Yhden vankan yhteisen piirteen voi kuitenkin havaita eri vuosikymmenien toiminnasta: pyrkimys maailman hahmottamiseen ajatuksia ja tunteita herättävillä esityksillä ja yhteisötapahtumilla eri ikäisten joukoissa.

Poimin tanssiteatterin muutosvaiheiden pääpiirteitä eri vuosikymmeniltä. Pientenkin taideinstituutioiden muutosprosessit ovat usein olleet haastavia. Yhteiskunnan rakenteelliset muutokset sekä uudistuva rahoituskenttä ovat heijastuneet taiteen tekijöihin. Tanssiryhmissä erityisesti sukupolven vaihdokset ovat olleet jonkinasteisia kriisejä, jotka pahimmillaan ovat heijastuneet taiteelliseen työskentelyyn, mutta parhaimmillaan vieneet ryhmiä uutta luovaan vaiheeseen. Tuolloin työyhteisön vuorovaikutteinen luottamus on noussut ensiarvoisen tärkeäksi.

AJATTELEVAT TANSSITYÖNTEKIJÄT: TANSSITEATTERI 72 KÄYNNISTYY

Marjo Kuusela (s. 1946) ja Maria Wolska (s. 1944) työskentelivät 1970-luvun alussa modernin tanssin kentällä.3 Turussa syntynyt Kuusela siirtyi 1960-luvulla Tampereelle tanssimaan ja tekemään koreografioita sekä opiskelemaan Tampereen yliopiston Draamastudion ohjaajalinjalla.

Maria Wolska tanssi eri produktioissa pääkaupunkiseudulla. Teatterin ja tanssin opintojen lisäksi hän oli juuri valmistumassa filosofian kandidaatiksi Helsingin yliopistolta (kielet ja draamakirjallisuus). Nämä kaksi kohtasivat ohjaaja-koreografi

30

Ritva Arvelon johtamassa tanssiryhmä Praesensissä, ja pian heille löytyi keskinäinen yhteinen sävel, uudistavia ajatuksia tanssi-ilmaisusta ja suunnitelmia tulevaisuuden suhteen.4 Näin perustettiin Tanssiteatteri 72: Teatteri perustettiin alkuvuodesta 1972 työpaikaksi edistyksellisille ammattitanssitaiteilijoille yleisöhakuisen ja edistyksellisen ohjelmiston tuotantotarkoituksiin. - - Tämä ns. kokonaisvaltainen tanssiteatteri-ilmaisu on ensisijaisesti kertovaa, ei vedä raja-aitoja eri tanssitekniikkojen välille, edellyttää ’ajattelevia’ tanssityöntekijöitä ja on omiaan laajentamaan yleisöpohjaa.5 Ajattelevat tanssityöntekijät laativat kirkkaat ja määrätietoiset suunnitelmat ja linjaukset, jotka kulkivat ryhmän arjen toimissa lähes läpi sen ajan, jonka perustajajäsenet vaikuttivat ryhmässä, Kuusela vuoteen 1988 ja Wolska vuoteen 1989. Jo ensimmäisen toimintavuoden syksyllä tanssiteatterin nimi muuttui nykyiseen muotoonsa, ja syyskuusta 1972 lähtien se toimi Tanssiteatteri Raatikon Kannatusyhdistyksen ja sen keskuudestaan valitseman hallituksen johdolla.6 Ryhmän mission taustalla vaikuttivat yhteiskunnalliset päämäärät: pyrittiin poistamaan vallitsevaa alueellista, taloudellista sekä kulttuurista eriarvoisuutta viemällä esityksiä niille alueille, joilla ei entuudestaan ollut esitystaidetta. Tanssiteatterin esitysten avulla haluttiin välittää teemoja ja tarinoita ihmisistä siinä missä puheteatterikin.7 Ryhmän toimintaperiaatteet juonsivat juurensa pitkälle muista vastaperustetuista pienistä ammattiteattereista, joita syntyi vaihtoehtona suuremmille teatteri-instituutioille, kuten kaupunginteattereille 1960- ja 1970-lukujen taitteessa. Vuonna 1971 perustettu Teatterikeskus oli juuri syntyneiden pienryhmien yhteinen jäsenjärjestö, johon kuuluivat tuolloin AHAA-teatteri, Collegium Artium (myöh. Tilateatteri), KOM-teatteri, Penniteatteri, Praesens-ryhmä, Ryhmäteatteri ja Skolteatern.8 Kuusela ja Wolska olivat tutustuneet Teatterikeskuksen toimintaan Praesens-ryhmässä.9 Raatikosta tuli Teatterikeskuksen jäsen vuonna 1974.

Raatikon ensimmäisen vuosikymmenen ohjelmiston keskeinen tyylipiirre Työläisvaimosta (1973) lähtien oli kokoillan draamallinen, realistinen tanssinäytelmä. Avioparina Maria Wolska ja Lauri Lehto, koreografia oli Marjo Kuuselan. Kuva: Pertti Virtanen / TTR.

Kuten useiden Teatterikeskuksen ryhmien, niin myös Raatikon toimintaperiaatteet perustuivat demokraattisiin käytäntöihin – toisin kuitenkin kuin Arvelon yksinvaltaisesti johtamassa Praesens-ryhmässä. Lähtökohdissaan demokratiaperiaatteita pyrittiin noudattamaan vuosikymmenen loppupuolelle asti, kunnes ne alkoivat käytännössä tuntua raskailta toteuttaa ryhmän kasvun ja henkilövaihdosten myötä. Kullekin ryhmän jäsenelle oli määritelty tarkat vastuualueet oman osaamisen lisäksi, ja taiteelliset suunnitelmat ja päätökset tehtiin yhteisesti viikkokokouksissa. Muu ylin päätäntävalta oli kannatusyhdis-

tyksen keskuudestaan valitsemalla hallituksella ja vähitellen käyttöön otetuilla taidevaliokunnalla ja työvaliokunnalla.

Ammatillisuutta luotiin myös kirjallisen materiaalin välityksellä. Suunnitelmat hiottiin tarkasti paperilla. Jo ensimmäisestä vuodesta lähtien esimerkiksi tiedotusta ja markkinointia tehtiin tehokkaasti. Kutakin näytöstä varten, erityisesti ensimmäisiin pääkaupunkiseudun ulkopuolisiin näytäntöihin tehtiin ryhmää, ohjelmistoa ja tanssitaidetta esitteleviä tekstejä, puhumattakaan perusteellisista apuraha- ja avustushakemuksista.

Niiden lisäksi toiminnan ydin, eli uusien teosten

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

31

käsikirjoitukset ja suunnitelmien lähtökohdat (mm. Työläisvaimo, Salka Valka) avautuvat edelleen kirjallisista materiaaleista. Molemmat perustajajäsenet olivat kirjallisesti orientoituneita tanssityöntekijöitä, mikä sinällään ei tuolloin ollut tanssijoiden keskuudessa aivan ilmeisintä.

Kun Marjo Kuusela keväällä 2023 tarkasteli alkuvaiheiden arkistomateriaalia, hän tunnisti tekstien alkuperäisen kirjoittajan konekirjoituspaperin paksuuden mukaan, toinen käytti ohuempia liuskoja kuin toinen. Ensi alkuun toimisto- ja kokoustiloina olivat omat olohuoneet, kahvilat tai eri harjoitustilojen pukuhuonenurkkaukset.

Suurta helpotusta ryhmän toimintaan toki saatiin elokuusta 1974 lähtien, kun pystyttiin kiinnittämään ensimmäinen toimistotyöntekijä teatterisihteeriksi, Marjukka Toikka-Tuominen.

Alkuvaiheiden suurimpia ongelmia olivat rahoituksen ja omien tilojen puute. Tilaongelma seurasi ryhmän toimintaa pidempään, mutta avustusta saatiin jo ensimmäiselle vuodelle, myös opetusministeriöltä. Konkreettisesti lähdettiin liikkeelle 800 markan (1 226 €) opintolainan turvin10. Ensimmäisen vuoden laskennallisessa budjetissa avustusten osuudeksi määriteltiin 44 % kokonaisuudesta. Vakinaisia palkkoja pystyttiin maksamaan vasta lokakuusta 1972 lähtien, mutta vierailijapalkkioista pyrittiin huolehtimaan.11 Vaikka rahoituksen saaminen oli haasteellista, ja avustussummien kasvattaminen vei vuosikymmeniä, silti alkuaikojen toiminta viesti päämäärätietoisesta pyrkimyksestä saada uusi tanssiryhmä ja kasvattaa sen toimintaa ja kokoa heti alkuunsa.

Esimerkiksi vielä 1975 tanssiryhmä Praesens sai enemmän valtion avustusta kuin jo useita tanssijoita työllistänyt Raatikko. Arvelo oli kehittynyt neuvottelujen mestariksi ja oli konkari niin tanssi- ja teatterikentällä kuin ministeriössäkin, tosin Praesens-tanssiryhmä oli perustettu jo 1961, ja Arvelo oli ollut myös teatterialan järjestövaikuttajana pitkään. Nuoremman sukupolven Raatikko ajoi taiteellisesti nopeasti ohi kuitenkaan vielä vakuuttamatta valtakunnan kirstunvartijoita tai kunnan edustajia. Rakenteet seuraavat usein jäljessä.

32

Tanssiteatteri Raatikon tanssityylillisiä piirteitä tuli pitkään määrittelemään ensimmäinen oma teos: Wolskan ja Kuuselan Minna Canthin realistisesta näytelmästä dramatisoima ja Kuuselan koreografioima Työläisvaimo (1973), joka sai ensi-iltansa vasta kevätkaudella 1973. Sitä ennen ryhmä oli esiintynyt eri kokoonpanoilla muulla ohjelmistolla eri puolilla Suomea noin puolentoista vuoden ajan. Tällöin ohjelmisto oli koostunut aikakaudelle tyypillisestä modernin tanssin repertoaarista, eli eri koreografien teoksista, joissa sekä Kuusela että Wolska olivat tanssineet mukana jo vuosikymmenen alussa. Lisäksi esitettiin tanssinumeroita klassisesta baletista moderniin ja karakteritansseihin sekä kansantansseihin.12 Ensimmäisen vuoden aikana ryhmä toimi lähinnä tuotannollisena modernin tanssin ammatillisen toiminnan mahdollistajana. Aivan kuten toimintasuunnitelmissa esiteltiin: tarjottiin töitä ammattitanssijoille ja esiinnyttiin tanssityylilliset raja-aidat ylittäen eri koreografien teoksissa. Jo heti seuraavana vuonna Raatikkoon kiinnitettiin kaksi uutta vakinaista tanssijaa, Marita Strömberg (myöh. Linkola) ja Tommi Kitti.

MIKSI VANTAA?

Raatikosta tuli vantaalainen teatteri elokuussa 1973 (27.8.). Siitä tuli silloisen Vantaan kauppalan, ja heti seuraavan vuoden alusta kaupungin asukkaiden kulttuuripalvelujen tarjoaja. Tanssiteatteri tähtäsi pois Helsinki-keskeisyydestä. Jo syyskuussa 1973 kirjoitetun Raatikon esittelyn mukaan ryhmän ja kaupungin yhteistyösuunnitelmassa korostui tanssin monipuolinen mahdollisuus toimia eräänlaisena kommunikaatiokeino-

Oik. Kansainvälisilläkin kiertueilla menestynyttä Salka Valkaa (1977) esitettiin useita vuosia, kuvassa nimiroolia ensi-illassa tulkinnut Maria Wolska sekä Marita Strömberg ja Aarne Mäntylä.

Näyttävä moderni lavastus oli Måns Hedströmin suunnittelema. Kuva: Kari Hakli / TTR.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

33

na eri ikäisten vantaalaisten arjessa.13 Raatikko halusi tanssiesitysten lisäksi aktivoida yleisöä viemällä tanssia suoraan kouluihin, työpaikoille ja vanhainkoteihin. Pienryhmän oli joustavaa liikkua paikallisesti ja tarjota ketterämmin sekä edullisemmin ohjelmistoa kuin suurempien paikallisten – ja paikallaan pysyvien – laitosteattereiden. Tämä oli osa aluesuunnittelupolitiikkaa, mutta Vantaan haja-asutusalueet huomioiden myös järkevää paikallista suunnittelua. Aina ei voinut suunnata pääkaupunkiin kulttuuripalveluiden pariin.14 Raatikko toivoi vastaavasti Vantaalta avustusten lisäksi yksittäisten esitysten ostamista, tukea tilakysymyksiin ja teatterin oman edustuksen kunnan taidealan lautakuntiin.15 Jälkimmäinen ei ole toteutunut 50 vuoden aikana.

Vantaan kulttuuritoimen johtajana pitkän rupeaman työskennellyt (1988–2004) Liisa Päivikki Ailio kirjoitti Raatikon 25-vuotisjulkaisussa Raatikon hakeutumisesta Vantaalle: Raatikon hakeutuminen Vantaalle tuki vasemmistoenemmistöisen kaupungin imagoa, vaikka moni vasemmistolainenkin päättäjä suhtautui teatteriin kielteisesti. Tästä asenteesta on ollut myöhemminkin vaikea päästä eroon, ja edelleenkin jotkut päättäjät pitävät Raatikkoa vain hurmahenkisen 70-lukulaisuuden edustajana.16 Olisiko poliittisen ideologian yhteisellä tarttumapinnalla voitu sujuvoittaa yhteiselon käynnistymistä enemmän? Maria Wolska oli Vantaalta kotoisin, samoin Marjo Kuusela ja Tommi Kitti siirtyivät sinne. Ruohonjuuritasolla verkostoitumisen mahdollisuudet olivat Vantaalla paremmat kuin Helsingissä. Ajatus kiertueteatterista ja esitysten viemisestä Helsingin ulkopuolelle oli tärkeää Raatikolle, kuten Teatterikeskuksen jäsenistölle, mutta suurin osa sen pienryhmistä oli sijoittunut Helsinkiin. Marjo Kuusela tähdentääkin (2023), että nimenomaan juuri siksi, koska muut Teatterikeskuksen teatterit olivat jo Helsingissä, eikä Vantaalla ollut vielä yhtään ammattiteatteria, he suunnittelivat Raatikon kotipaikaksi Vantaan.17

34

Suuntautuminen vantaalaiseksi tanssin toimijaksi ei ollut kuitenkaan aivan ilmeinen tanssikentän 1970-luvun alun kannalta katsottuna.

Yhtenä perustelunaan aikalaisteksteissä Raatikko mainitsee tanssin tarjonnan: ”Siirtymisellään Vantaalle TTR haluaa toteuttaa pyrkimystään poistaa kulttuurijakelun alueellista eriarvoisuutta, mikä erityisesti Helsinki-keskeisen tanssin alueella on silmiinpistävä.”18 On selvää, että Vantaaseen verrattuna Helsingissä ylipäätään oli tarjolla tanssiesityksiä, mutta koko pääkaupunkiseudullakaan ei ollut vielä yhtään ammattimaisesti ja säännöllisesti toimivaa vakinaista modernin tanssin ryhmää, saati tanssiteatteria, joka olisi tarjonnut vakituisia työpaikkoja tanssijoille. Oli ainoastaan Suomen Kansallisoopperan baletti.

Tanssialan pienryhmät syntyivät Helsinkiin vähitellen 1970-luvulta lähtien, mutta vapaan tanssikentän keskinäinen ryhmäytyminen oli alkanut aktivoitua vuosikymmenen alusta lähtien.

Esityksiä järjestettiin enemmän kuin edellisellä vuosikymmenellä.19 Suomen Tanssitaiteilijain Liitto (STTL) lisäsi omien näytöstensä määrää 1960-luvun lopulta lähtien, koska alalla oli uusia tulokkaita, eikä infrastruktuuri ollut vielä kehittynyt. Helsingin Kaupunginteatterissa toimineet tanssijat, joista useat työskentelivät samanaikaisesti Raatikossa, perustivat Helsingin Kaupunginteatterin Tanssiryhmän vuonna 1973, mutta teatterin tanssijat olivat vielä paljon kiinni teatterin puhe- ja lastennäytelmissä sekä musikaaleissa. Praesens-tanssiryhmä oli perustettu vuonna 1961, mutta se ei ollut toiminut säännöllisesti.

Uusi aktivoituminen tapahtui nimenomaan Teatterikeskuksen piirissä vuonna 1971, ja kuten aiemmin todettiin Praesens sai lisättyä omaa rahoitustaan tässä vaiheessa. Koreografi Hannele Keinänen oli kerännyt tanssijoita, ja he esiintyivät Tanssi-Forum nimellä muutamia kertoja. Perinnettä Riitta Vainion 1960-luvun koulusta ja ryhmästä jatkoi osin Modernin tanssin studion koulu, sittemmin Helsingin Tanssiopisto (1981). Sen keskuuteen oli perustettu edistyneille oppilaille oma esiintymisryhmä vuonna 1972 nimellä Tanssistudion ryhmä, josta tuli myöhemmin Teatteri Rol-

”Raatikon voima piilee sen tanssijoissa sekä heidän ilmaisullisen ja taidollisen kehityskaarensa nousussa,” kirjoitti Tiina Suhonen Teatteri-lehdessä 1985. Koko henkilökunta harjoitussalissa keväällä 1982, vasemmalta seisomassa Aulikki Raatikainen, Reija Vaahtera, Pauli Pöllänen ja Marjo Kuusela, lattiatasolla Anja Holm, Risto Linnapuomi, Marja Leino, Marita Strömberg (myöh. Linkola), Marja Korhola ja Maria Wolska sekä edessä Kari Hakala, Tommi Kitti, Saila Korhonen ja Paula Blåfield (myöh. Pauniaho). Vakinaisista tanssijoista kuvasta puuttuu mm. Reijo Tuomi. Kuva TTR.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

35

Tanssiteatteri Raatikko muutti Silkkitehtaalle Tikkurilaan syksyllä 2021. Toimistotilat teatteri jakaa osittain Teatteri Vantaan kanssa, kuva on lämpiöstä Raatikon oman näyttämön edestä. Kuva: Aki Valli / TTR.

lo (1978).20 Myös Tampereelle oli järjestäytynyt tanssijoiden yhteisjärjestö Perpetuum Mobile ry samaisena vuonna 1972 ja siitä kehkeytyi Tanssiteatteri Mobita 1977. Ryhmien muodostuminen oli käynnistynyt, mutta mikään edellä mainituista ei toiminut säännöllisesti vielä vuosikymmenen alkupuolella.

Vantaalle suuntaaminen oli varsinaista pioneerityötä, eikä muita pyrkijöitä ollut. Marjo Kuusela tähdentää (2023), että heille oli tärkeää olla nimenomaan tanssiteatteri – ei tanssiryhmä. Teatteri edusti heille sitä ammatillisuutta, johon he tähtäsivät: säännöllistä toimintaa, esiintymistä ja työtä, josta maksettiin kuukausipalkkaa. Helsingissä teattereita jo oli, Vantaalla ei, eikä myöskään tanssikouluja.

36

VANTAALAISTUNUT RAATIKKO

Yhteistyön, vuorovaikutteisuuden ja avustussummien kasvattaminen Vantaalla tuntui pitkään työläältä, mutta oli myös osa-alue, joka lähti heti alusta alkaen sujumaan molempia osapuolia tyydyttävällä tavalla, nimittäin tanssikoulutus. Sille on kehittynyt 50 vuoden aikana kasvava ja hienoa tanssillista tulosta tuottanut elinkaari. Koulutustarjonta käynnistyi heti, kuten Raatikon esittelylehtisessä ehdotettiin 1973: ”Lisäetuna kannattaa huomata myös se puoli asiassa, että ammattitaitoisten taiteilijoitten muodostamaa pienryhmää voidaan käyttää hyväksi myös esim. lasten ja nuorten luovan toiminnan aktivoimiseen ohjatun ja kurssimuotoisen toiminnan muodossa.”21 Vantaalaisissa kouluissa järjestettävien tapah-

tumien ja tanssin esittelyjen lisäksi ryhdyttiin opettamaan eri tanssitekniikoita sekä ”luovaa ja sosiaalista kokonaisilmaisua”. Varsinainen Raatikon tanssikoulu aloitti toimintansa Vantaalla vuodenvaihteessa 1977 ja tarjosi tanssitunteja kaiken ikäisille. Ensimmäiseksi vastuuopettajaksi Raatikon kannatusyhdistys palkkasi Virpi Tummavuoren, ja muita koulun pitkäaikaisia opettajia olivat mm. Tytti Krongvist, Kaija Helo, Rea Pihlasviita ja Riitta Immonen. Tärkeää vantaalaisten kannalta oli se, että tanssitunteja annettiin heti eri puolilla kaupunkia, kuten Myyrmäessä, Tikkurilassa ja Hakunilassa. Oppilaita kertyi aluksi toista sataa.22 Opetuspaikat ja oppilaat lisääntyivät koulun kasvun myötä eri puolille Vantaata sekä myös Helsingin alueille. Koulutoiminnan kehittämiseksi vuonna 1986 perustettiin Raatikon tanssikoulun opetusteatteri Rikka ry., jonka yhtenä tarkoituksena oli ”luoda toimintaedellytyksiä koulun oppilaista valitulle erityiskoulutusryhmälle”.23 Koko tanssikoulu itsenäistyi seuraavana vuonna ja irtaantui Raatikon kannatusyhdistyksestä.

Itsenäistymispäätöksen jälkeen toiminta vielä nelinkertaistui, ja 20-vuotisjuhlassa 1997 koulusta tuli Vantaan Tanssiopiston tuki ry:n ylläpitämä Vantaan tanssiopisto. Silloisen rehtorin, Raatikon ja Kansallisbaletin tanssijan Aarne Mäntylän mukaan koulu on ollut uranuurtaja poikien tanssikasvatuksessa.24 Nykyisin kaupungilla ja opistolla on sopimus tanssin perusopetuksesta Vantaalla.

Vaikka taloudellinen tuki Vantaalta Tanssiteatteri Raatikolle kasvoi hitaasti vuodesta 1974 lähtien, Raatikon yleisavustus saatiin heti kirjattua kaupungin budjetin yhteisöavustuksiin, mikä viesti osittaisesta vakaudesta tai ainakin lupauksesta jatkuvuuteen. Tanssiteatterin ja Vantaan kulttuuritoimen vapaa-ajanlautakunnan välinen yhteistyösopimus määritteli mm. esitysten vähimmäismäärät ja Vantaan edustajiston Raatikon kannatusyhdistyksen hallitukseen.25 Ennen kuin kaupungin ja tanssiteatterin sopimus vakituisesta Raatikon toimintatuesta ja sitä vastaavasta yhteistyöstä saatiin sovittua, vuosittain tarvittavia lisäavustussummia piti anoa erikseen kutakin tarvetta varten. Esimerkiksi vuoden 1985 Vantaalta

saatua huomattavaa lisäavustussummaa oli edeltänyt poleeminen julkinen keskustelu ja taiteilijoiden vetoomus Raatikon aseman puolesta.26 Yhteistyön haasteet alkuvaiheissa kilpistyivät myös tilakysymyksiin. Raatikon 10-vuotisjuhlan yhteydessä Marjo Kuusela kuvaili tilannetta: ”Matot, verhot ja valot meillä on, mutta seinät puuttuvat.”27 Toimistotilat oli saatu Vantaalta jo 1976 ja muutamaan kertaan oli voitu muuttaa yhä parempiin ja suurempiin tiloihin, joista löytyi myös varastotilaa. Koulujen näyttämöt ja auditoriot alkoivat kuitenkin käydä ryhmälle pieneksi, eikä ryhmän toiminta eri osoitteissa ainakaan helpottanut logistiikkaa tai tiedon kulkua. Vantaan kaupungille oli lähetetty useita anomuksia uusien harjoitus- ja studionäyttämötilojen saamiseksi, mutta kaivattuja tiloja ei ollut löytynyt. Ensimmäiset tilansa Raatikko sai vuonna 1983 – Helsingin Hakaniemestä.28 Lopulta ratkaisu Vantaalta löytyi vuonna 1990 Viertolasta ja sittemmin Silkkitehtaalta 2021.

Vantaa on palkinnut raatikkolaisia kolmesti Vantaan kulttuuripalkinnolla: ensimmäisen kerran vuonna 1980 koreografi Marjo Kuuselan, vuonna 1983 Tanssiteatteri Raatikon ja 1997 tanssikoulun, Vantaan tanssiopiston sen uuden aseman myötä.

Tanssiteatteri Raatikko oli ainoa Vantaalla toiminut ammattiteatteri aina vuoteen 1986 asti, jolloin se sai rinnalleen puheteatterin. Teatteri Kehä III syntyi Anne Nielsenin ja Matti Pasasen johdolla ja vakiinnutti paikkansa vastaavana vantaalaisena kulttuurin tarjoajana sittemmin Teatteri Vantaaksi nimettynä. Nykyisin Raatikko ja Teatteri Vantaa toimivat rinnakkain uusissa Silkkitehtaan tiloissa. Vantaan Viihdeorkesterilla sen sijaan on pitkät juuret, peräti vuoteen 1948 asti.

TAITEELLISIA MENESTYKSIÄ

Vuodesta 1975 tuli varsinainen Raatikon toiminnan kasvun kausi. Ryhmään tuli neljä uutta vakinaista tanssijaa (Tuula Hyyryläinen, Vesa Pallasvesa, Reijo Tuomi ja Lauri Lehto). Ruotsiin tehtiin ensimmäiset menestyksekkäät kiertueet Dans-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

37

centrumin ja Riksteaternin välityksellä. Ruotsinsuomalaisten asuinalueet vakiintuivat Raatikon esiintymispaikoiksi useiksi vuosiksi. Kuusela teki Raatikon tanssijoille koreografian Kansallisoopperan Joonas Kokkosen Viimeisiin kiusauksiin (1975), ja sen kansainvälisen menestyksen myötä Raatikko esiintyi ulkomailla myös omalla tuotannolla, huipentumana näytännöt New Yorkissa 1983.

Salka Valkasta (1977) tuli suosittu teos ulkomailla.29 Vuoteen 1978 mennessä ryhmä oli kiertänyt kaikissa Pohjoismaissa sekä Neuvostoliitossa.

Kotimaassa katsojakuntaa laajennettiin televisioinneilla. Vuoden 1975 aikana kuvattiin Työläisvaimo ja osia Väki ilman valtaa tanssinäytelmästä (1974) sekä Ville Veijari Virtanen -lastentuotannosta (1975), ja jo heti seuraavana vuonna Väki ilman valtaa sai kokonaisen televisiotuotantotulkinnan.

38

Vuonna 1982 Raatikko työllisti 18 henkeä, joista vakinaisilla tanssijasopimuksilla oli 10: Saila Korhonen, Marja Korhola, Marja Leino, Aarne Mäntylä, Pauli Pöllänen, Timo Sokura, Reijo Tuomi, Reija Vaahtera, Maria Wolska ja Tommi Kitti.

Vakinaisia vierailijoita olivat mm. Reijo Kela ja Marita Strömberg, jotka molemmat olivat aiemmin työskennelleet myös vakinaisina ryhmän tanssijoina.30 Tanssiteatterin kymmenvuotisen toiminnan aikana kantaesityksiä oli kertynyt kaikkiaan noin 20 ja sen päälle lukuisia pienimuotoisia, eri tilaisuuksia varten tehtyjä esityksiä. Kuten kriitikko Auli Räsänen kuvaili, Raatikosta oli tullut ”oma instituutionsa sekä hyvine että huonoine puolineen”.31 Pienryhmän ketteryys ja uuden innostuksen alku oli ajautunut omille urilleen, mikä tarkoitti Räsäsen mukaan samantyyppisten

kaan samaistuttavia kaikille.33 Kuusela itse totesi myöhemmin: ”Emme ole pyrkineet esittämään ulkomailla kansainvälisten suuntausten mukaisia produktioita. Olemme vieneet suomalaista, yhteiskunnallisesti painottunutta tanssia ja se on ollut voimavaramme.”34 Saksalaiset juuret omaavalle tanssiteatterille tyypillisintä olivat yhteiskunnallisesti kantaa ottavat teokset nimenomaan ihmiskohtaloiden kautta tarkasteltuina. Näin oli myös Kurt Joossin oppilaan ja manttelinperijänä tunnetun Pina Bauschin tanssiteatterin varhaisteoksissa, joita hän 1970-luvulla loi Wuppertalissa. Alkuvaiheiden töissään Bausch painotti nimenomaan näitä lähtökohtia ja vasta myöhemmin teosten sisältöihin tuli lisäksi visuaalisempia, huikeita spektaakkelinomaisia elementtejä.35 Ryhmien tanssiteatterillisia yhteyksiä avasi myös tanssintutkija Tiina Suhonen Teatteri-lehdessä vuonna 1985: [Kurt] Joossin ja Raatikon tanssinäkemysten yhtenevyys ei ole sattumaa, vaan ymmärrän Raatikon perustajien, Marjo Kuuselan ja Maria Wolskan, tietoisesti pyrkineen toteuttamaan Joossin credoa. - - [S]en pääkohtia ovat usko tanssiin itsenäisenä näyttämötaiteena ja pyrkimys luoda kaikki ihmistunteet kattava tanssiteatteri, jossa tanssin eri tyylisuuntia käytetään ilmaisun vaatimalla tavalla hyväksi.36

produktioiden toistumista. Uutta luotsaavina, energisestä tanssillisuudesta pelkistetympään ja sisäistyneempään ilmaisuun kääntyneitä teoksia edustivat hänen mukaansa Kuuselan Mitä nyt eli erään johtajan lapsuus (1979) ja Cay Da -puu (1981).

Ryhmän teosten ominaisena tyylipiirteenä ja myös ohjelmiston ansiona oli pidetty tanssirealistista suuntausta, joka oli tarkastellut yksittäisten, vähäväkisten ja usein työläisten maailmankuvaa traagisten tapahtumien kautta. Tanssintutkija Anne Makkonen listasi Raatikon ensimmäisen vuosikymmenen pääohjelmistosta ”köyhien ja sorrettujen kohtaloiden” kuvaajiksi teokset: Työläisvaimo (1973), Väki ilman valtaa (1974), Balladi Hermanin Ruususta (1975), Kukkaistyttö (1976) ja Salka Valka (1977).32 Kaksi ensimmäistä perustuivat suomalaiskansallisiin hahmoihin (Minna Canth, Väinö Linna), ja Arvo Turtiaisen runoihin perustuva Balladi Hermannin ruususta toi tarinan lähemmäksi nykyhetkeä ja avasi tehtaantytön kohtaloa. Kukkaistyttö sijoittui korealaisperheen miljööseen keskelle väkivaltaista miehitettyä yhteisöä. Salka Valka taas perustui islantilaisen Nobel-kirjailijan Halldór Laxnessin luoman kalastajakylän ankariin olosuhteisiin. Tanssinäytelmät toivat esiin samaa problematiikkaa eri kulttuureista käsin.

Saksalainen tanssikriitikko Miriam Pandor koki Raatikon Berliinissä esittämien Salka Valka -näytösten perusteella Raatikon tuoneen esille universaaleja ihmiskohtaloita, jotka vetosivat suoraan katsojan tunteisiin. Tanssimaailmassa oli tuolloin vallalla tendenssi, jossa painotettiin abstrakteja muotoja ja visuaalisuutta, jotka eivät vastaavalla tavalla koskettaneet emotionaalisesti.

Raatikon teosten henkilöhahmot ja niiden eleet, kävelyä ja ilmaisua myöten olivat Pandorin mu-

KASVUKIPUJA

Vas. Marjo Kuuselan Cay da -puu (1981) jatkoi sodan ja rauhan teeman käsittelyä Vietnamin sodan kautta. Hypyssä Tommi Kitti ja Pauli Pöllänen. Kuva: Kari Hakli / TTR.

Tanssiteatteri Raatikon taiteelliset menestykset seurasivat toisiaan ensimmäisen vuosikymmenen aikana, mutta sisäisesti tanssiteatteri oli ajautumassa ensimmäiseen organisatoriseen kriisiinsä 1970-luvun jälkipuoliskolla. Ryhmän kasvu uuden sukupolven myötä sekä näytösten ja kiertueiden huomattava lisääntyminen alkoivat paineistaa tuotannollista sujuvuutta. Toimistohenkilökuntaa

Suhosen mukaan läpi vuosien Raatikon linjassa oli säilynyt ”tietty rehvakkuus ja viihdyttämisen taju”, sen sijaan ”viileä, elegantti modernismi ei ole Raatikkoon juurtunut.”

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

39

tarvittiin lisää. Samalla erimielisyydet tanssiteatterin toiminnallisista rakenteista lisääntyivät, oltiin erimielisiä hallituksen koosta, kokoonpanosta, työnjaoista sekä esimerkiksi tiedonkulusta eri elinten välillä.37 On aivan ilmeistä, etteivät kokonaisrakenteet voineet toimia yhtä saumattomasti kuin pienryhmässä. Ensimmäisiä henkilöskismoja ja arjen organisaatio-ongelmia ratkaisemaan tuli osaltaan myös kattojärjestö Teatterikeskus.

Teatterisihteerin tilalle ehdotettiin kahta toimihenkilöä: toiminnanjohtajaa ja myyntisihteeriä.38 Yhtä kaikki Maria Wolska kiteytti kaksi suurinta perusongelmaa Teatterikeskuksen pienryhmien alkuvaiheista: hallinnon järjestämättömyys sekä talouden suunnittelemattomuus. Vuonna 1977 oltiin tilanteessa, josta Wolska kirjelmässään napakasti totesi: Tanssiteatteri Raatikko ei elätä itse itseään - -.

Itse emme pysty enää työllämme enempää itseämme elättämään. - - Meillä tulee olla realistinen suhde yhteiskuntaan. Me teemme taidetta, emme yksin, vaan tämän yhdistyksen ja yhteiskunnan tuen turvin. Lisäksi meillä ei ole asiantuntemusta ja ammattitaitoa eikä aikaa moneenkaan sellaiseen asiaan, joita teatterimme olemassaolon ja tulevaisuuden hoitaminen tämän yhdistyksen tarkoitusperien mukaisesti edellyttää.39 Samalla kun lähdettiin etsimään organisaatiouudistuksia, kohdistettiin tarkastelu myös ryhmän sisäiseen taiteelliseen linjaan ja päätäntävaltaan.

Tilannetta ruodittiin keskenään joulukuussa 1978 ns. taiteellisessa seminaarissa. Sieltä kirjattujen muistiinpanojen mukaan kukin – niin taiteellinen kuin muu henkilökunta – toi omissa alustuksissaan esiin omat toiveet, ongelmat ja kritiikin vallitsevasta tilanteesta.40 Mietittiin miten tanssiteatterillista linjaa viedään eteenpäin, enemmän teatterillisin vai tanssillisin keinoin. Osa esitti kritiikkiä Salka Valkassa käytettyjä puheosuuksia kohtaan, eli tekstin tuomisesta liikkeiden rinnalle. Palattaisiinko alkujuurille Työläisvaimon puhtaasti tanssilliseen ja liikkeelliseen roolihahmotulkintaan? Kaikkineen ohjelmistolinjan todettiin

40

kuitenkin olevan ”humanistis-sosialistinen kansainvälistä tanssia hyödyntäen”. Tärkeää oli viedä yhteiskunnallista sanomaa eteenpäin ja ottaa huomioon omat ja ajan aatteet.41 Kuusela tähdensi seminaarissa ”tuntoja tästä päivästä”, ei ns. pelkkää tunteiden purkausta ja asioiden esittämistä. Tärkeämpää olisi syy ja ajatus, miksi tunnetaan. Ihmisyys ja konkreettisuus tästä ajasta koettiin tärkeäksi. Organisaation suhteen oltiin sitä mieltä, että asioiden ja toimintojen joustavuus ja sujuvuus olisi elinehto kaikelle tekemiselle, vaarana oli näennäisbyrokratia, kuten myös näennäisdemokratia. Yksi tanssija ehdotti, että ryhmän ’”identiteetin ja toiminnan koko linjan turvaamiseksi valitaan Raatikolle kaksi teatterinjohtajaa, nimeten näiksi Marjo Kuuselan ja Maria Wolskan, joilla se ns. ”virallistamattomana” on ollutkin.’”42 Ehdotuksesta keskusteltiin, ja se sai niin kannatusta kuin vastustustakin, yhtä mieltä oltiin johtoryhmän tarpeesta toiminnan integroimiseksi.43 Näin ollen noin vuoden kuluttua ehdotettiin ja toteutettiin nimitykset, kuten edellä ehdotuksessa mainittiin.44 Lisäksi toimistohenkilökuntaa palkattiin lisää ja heidän toimenkuviaan eriytettiin ja selkiytettiin. Ensimmäisinä vuosina Teatterikeskuksen teattereiden tapaan Raatikossa toimi teatterisihteeri, joka hoiti eri osa-alueita, viimeisimpänä tanssitaiteilija Pertti Virtanen ennen lähtöään Torinoon balettimestariksi. Antero Sironen jakoi samaan aikaan teatterisihteerin ja taloudenhoitajan toimen lisäksi osa-aikaisen teknikon tehtävät. Lokakuusta 1979 myynti- ja tiedotussihteeriksi palkattiin Paula Blåfield ja Raija Vuorio toukokuusta 1983 lähtien. Huhtikuussa 1980 Aulikki Raatikainen otti taloudenhoitajan tehtävät.

UUDEN JOHTAJAN AIKAKAUSI: MARJA KORHOLA

1980-luvulla Raatikon ohjelmistossa alkoi näkyä useamman koreografin kädenjälki. Marjo Kuusela koki (2021), että Raatikko alkoi jakautua taiteellisesti kahtia. Osa halusi etsiä ja toteuttaa kokeilevampaa tanssillista linjaa, tehdä uusia taiteelli-

Sveitsiläisen koreografin Jürg Burthin Luutanainen (1984, Die Sennenpuppe) perustui vanhaan taruun Alppien paimenista, jotka yksinäisyydessään rakensivat luudasta ja heinistä naisenkuvia. Helsingin Sanomien kriitikon mukaan teos sopi Raatikon tanssijoille kuin valettu. Ensi-ilta tanssitiin Kuopio tanssii ja soi -festivaaleilla.

Kuvassa Mikko Rasilan nukkehahmo sekä Marja Leino ja Timo Sokura. Kuva: Panu Itkonen / TTR.

sia avauksia ja liikemuotokokeiluja, toinen puoli edusti vakiintuneempaa tanssiteatterin käytäntöä ja tähtäsi pitkän tähtäimen suunnitelman avulla kansainväliseksi tanssiryhmäksi. Aktiivisimmat uudet koreografit Raatikon omista tanssijoista olivat Marja Korhola ja Aarne Mäntylä, joka työskenteli oman pienryhmän kanssa. Muita koreografioita vuosikymmenen alussa olivat tehneet myös Tommi Kitti, Marita Strömberg, Timo Sokura ja sveitsiläinen Jürg Burth.45 Tanssijasukupolvi alkoi vaihtua enemmänkin, uusina 1980-luvulla olivat tulleet mm. Erja Asikainen, Hannu Hyttinen, Kirsi Karlenius, Eevamari Kitti, Ari Numminen, Mikko Rasila ja Tuomo Railo.

Marja Korholan ensimmäinen oma koreografia ja yhteistyö tanssija Marja Leinon kanssa oli Varvastanssi (1981). Siitä tuli ajan myötä kansainvälinen menestys. Hänen seuraava, ensimmäinen usealle Raatikon tanssijalle syntynyt teoksensa, Tikkurilan Carmen (1984), koetteli perinteiseen

Raatikon ohjelmistoon tottuneita katsojia mm. seksuaalisuudellaan ja väkivaltakuvastollaan.46 Vaikka tanssiryhmä oli hitsautunut yhteen ensembleksi, oli selvää, että osa kiinteästi yhdessä pitkään työskennelleistä tanssijoista halusi itsenäistyä ja tarvitsi enemmän tilaa ympärilleen.

Uusiutuminen ja vaihtelevat ohjelmistolinjaukset olivat Raatikolle väistämättömiä, ja niihin suhtauduttiin avoimesti, mutta käytännön ongelmiksi koituivat Kuuselan mukaan (2021) ennen kaikkea suunnitelmien ja tanssijoiden työn aikatauluttaminen sekä osittain resurssien jakautuminen demokratiaperusteisesti työskentelevän ryhmän keskuudessa. Marjo Kuusela lähti tanssiryhmästä syksyllä 1988, ja valintaprosessin jälkeen uudeksi johtajaksi tanssiteatterille valittiin Marja Korhola, joka oli ollut ryhmän vakinaisena tanssijana vuodesta 1979 lähtien.

Omalla johtajakaudellaan Korhola halusi uudistaa Raatikon ilmettä ja sopeuttaa ryhmää

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

41

Marjo Korholan Puerto Puerto (1989) oli toinen koko ryhmälle valmistunut teos. Siinä pinabauschilaiset vaikutteet välittyivät mm. uimarantamaailmassa. Lavastus oli Metti Nordinin käsialaa, valosuunnittelusta vastasi Claude Naville ja puvuista Marja Uusitalo. Kuvassa tanssijat Ari Numminen, Marja Leino, Tiina Jalkanen ja Hannu Hyttinen. Kuva: Riku Virtanen / TTR.

muuttuviin teatterikentän haasteisiin. Aikalaishaastatteluissaan hän korosti kansallisen tanssin viemistä ulkomaille, mutta olosuhteet muuttuivat oletettua nopeammin. Tullessaan johtajaksi Korhola oli jo työskennellyt koko ryhmän koreografina Orient Express -teoksessa (1987), joka edusti koreografin uutta linjaa: eurooppalaista pinabauschilaista esteettistä tyylisuuntaa.47 Vaikutteet siihen Korhola oli saanut opintomatkoiltaan Pariisiin, ja osaltaan visuaalisuuteen vaikuttivat teoksen valotaiteilija Claude Naville ja lavastaja Reija Hirvikoski.

42

Raatikon uudeksi taloudenhoitajaksi keväällä 1989 tuli Ulla Jarla, josta tuli Korholan tärkeä työpari. Sittemmin Jarlasta tuli Raatikon ensimmäinen toiminnanjohtaja. Jarla otti talouden hoidon tiukasti ohjaimiinsa, ja budjetin suunnittelu liitettiin tarkasti toimintasuunnitelmaan. Taloudellisten haasteiden lisäksi tilakysymykseen oli saatava ratkaisu. Varsinaista ensimmäistä ensi-iltaa Viertolan tiloissa vietettiin Raatikon 20-vuotisjuhlassa (1992).

Jälkikäteen arvioiden Korhola summasi (2023) johtajuuden alkutaipaleen haasteiksi isot muutok-

Pottuwarvas lomailee (2017) oli neljäs Warvas-sarjaan kuulunut vuorovaikutteinen teos, jossa lapset viettivät aurinkoista lomapäivää samalla kun muistutettiin arjen ihanuudesta. Valter Sui ja SaaraElina Partanen yhdessä yleisönsä kanssa.

Käsikirjoitus ja koreografia olivat Marja Korholan. Kuva: Matti Rajala / TTR.

set, joita Raatikko koki 1990-luvulla: ”Muutto Vantaan Viertolaan kuihdutti aikuisyleisön kiinnostuksen. Raatikon asema tanssin kentällä muuttui, kun syntyi paljon uusia ja kiinnostavia ryhmiä.

1990-luvun alun taloudellinen lama hiljensi teatterin keikkamyynnin lähes kokonaan.”48 Kiristyneessä taloustilanteessa helpotusta haettiin myös teatterin työntekijöiden kiinnityskäytännöistä, joista syntyi paljon erimielisyyksiä niin teatterin sisällä kuin julkisessa keskustelussa. Edelleen sekä tanssin että teatterin kentällä pidetään kiistanalaisena sitä, olivatko radikaalit muutokset ja teatterin vakinaisen taiteellisen henkilökunnan siirtäminen produktiokohtaisiin sopimuksiin tarpeellista yksittäisen taideinstituution toiminnan jatkuvuuden kannalta. Korhola avasi kuitenkin vuonna 1997 tunnelmiaan vaikeiden vuosien jälkeen: ”Ei näillä rahoilla pysty-

tä vetämään läpi suuria ja kalliita produktioita ja palkkaamaan kymmeniä ihmisiä. Jonkinlainen taloudellinen vastuu täytyy tässäkin työssä olla, Korhola sanoo ja muistuttaa, että lama kaatoi pankkeja, mutta Raatikko jäi henkiin.”49 1990-luvulla Raatikossa kehitettiin toiminnallisia hallintomalleja, pohdittiin johtoryhmän ja toiminnanjohtajan tarvetta. Toisenlaisia käytännön ongelmia ilmaantui, kun vakinainen henkilökunta pieneni, ja eri tehtävät kasaantuivat yksittäisille henkilöille päätösvaltaan liittyvien kysymysten muuttuessa samalla ongelmallisiksi. Raatikossa tanssijana ja koreografina sekä kannatusyhdistyksen hallituksen pitkäaikaisena jäsenenä toiminut juristi Hannu Hyttinen oli 1990-luvun alussa mukana kehittämässä hallinto- ja organisaatiouudistuksia. Vuosikymmenen loppupuolella aloitettiin suurempi strateginen kehittämistyö, jota vietiin eteenpäin VTM Hannu Ekholmin johdolla. Sen tavoitteina oli saada katsojaluvut nousemaan samalla kun omaa pääomaa kohotettaisiin: ”Strateginen työ antoi metodin ja loi suunnan teatterin toiminnan eri alueiden, erityisesti talousresurssien, taiteellisen työn ja henkilökunnan rakenteen pitkäjännitteiseen suunnitteluun ja toteutukseen.”50 Raatikon yhteistyö Vantaan kaupungin kanssa vahvistui 1990-luvulta lähtien. Kuten Korhola toteaa (2023): ”Raatikosta tuli vahvasti vantaalainen kulttuurilaitos, jota kaupunki ja kaupunkilaiset arvostavat.”51 Siihen vaikutti osaltaan Raatikon ohjelmiston keskittyminen lasten ja nuorten esityksiin sekä osallistava yleisö- ja yhteisötanssitoiminta.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

43

Tiitiäisen Pippurimylly (2009) perustui Kirsi Kunnaksen suosittuihin runoteoksiin, käsikirjoituksen teki Pirjo Toikka, koreografian Marja Korhola. Tiitiäisen maailmasta näyttämöllä nähtiin mm. Haitula, Taikuri Piipoo ja Jaakko Vaakko Vesirotta, kuvassa vauhdissa Teemu Palosaari. Kuva Johnny Korkman / TTR.

LASTENTEATTERI JA YLEISÖTYÖ KESKIÖÖN

1990-luvulta lähtien Raatikon ohjelmisto alkoi painottua lapsille ja nuorille suunnattuihin esityksiin. Päälinjan perusteluina olivat, että aikuisille suunnattujen esitysten kiertuetilaukset loppuivat, mutta kunnat panostivat edelleen lasten ja nuorten esityksiin. Aikuisyleisö ei ollut löytänyt Viertolaan, vaikka yleisöä oli yritetty houkutella erilaisilla teoksilla. Raatikon ulkopuolisia koreografeja olivat olleet mm. Carolyn Carlson (Sininen Portti 1992), Jouko Turkka (Tanssikaa ellette muuta voi 1992), Kenneth Kvarnström (Nuorena säikähtänyt 1992), Anne Jouhtinen (Ohimennen 1994), Minna Vainikainen (Pala taivasta 1996), Claude Brumachon (Kadotetut yöt – Les Nuits Perdues 1997)

44

ja Petri Kekoni (Norsunluutorni 1999). Ulla Jarlan mukaan opetus- ja kulttuuriministeriö sekä Vantaan kaupunki tukivat lasten ja nuorten esityksiin panostamista. 2000-luvulta lähtien Tanssiteatteri Raatikko luopui aikuisille suunnatuista teoksista.52 Korholan johtajakaudella suurin osa lastenesitysten koreografioista oli hänen käsialaansa, ja hän teki useissa teoksissa yhteistyötä dramaturgi-käsikirjoittaja Pirjo Toikan kanssa. Korholan mukaan (2023) lapsiyleisön määrän vakiinnuttaminen katsomoon syntyi kuitenkin suuren työn tuloksena. Lapsiyleisö auttoi kehittämään yleisösuhdetta, koska se on niin herkkä indikaattori vuorovaikutuksen toimivuuden tarkastelussa.

Teoksissa teksti ja tanssi yhdistyivät yleisöä kiin-

Ensimmäinen Jaakko Toivosen työ Raatikolle oli vuorovaikutteinen Hyppynarutus (2022), josta valmistettiin lyhyempi kiertueversio ja pidempi näyttämöesitys. Inspiraatio teokselle lähti koreografin omista lapsuuden mielikuvitusleikeistä. Esiintyjinä Taru Koski ja Anna Päiväniemi. Kuva: Sanna Lehto / TTR.

nostavalla tavalla. Koreografista liiketyyliä sävyttivät huumorin lisäksi suomalainen kansanperinne, kalevalaiset hahmot sekä erityisesti klovneria ja commedia dell’arte -maailma sekä mimiikka visuaalisten illuusioiden keskellä. Tärkeiksi lasten teoksiksi kaudellaan Korhola nimeää teokset Sirkus Warvas (1997), Tiitiäisen pippurimylly (2009), Tööt ja Pum (2010), Supersankarit (2016) ja Tarinoita Muumilaaksossa (2019). Monista lasten esityksistä tuli vuorovaikutteisia yleisön kanssa.

1990-luvun yleisötyö ja yhteisötanssi olivat luontevaa seurausta Raatikon aiemmalle toiminnalle, johon kasvatuksellinen esitystoiminta jo ryhmän varhaisvaiheista lähtien kuului. Yleisökasvatustyöllä herätetään uteliaisuutta taidetta

kohtaan. Sillä sitoutetaan ihmisiä teatteriin ja samalla tarjotaan elämyksellisiä kokemuksia. Sen avulla voidaan tarkastella yhteiskunnan keskeisiä ajankohtaisia kysymyksiä, kuten monikulttuurisuutta tai nuorten elämäntaitoihin liittyviä teemoja. Yleisötyössä erilaiset aktiviteetit lisääntyvät osallistamisen ja osallistumisen avulla.

Yleisötyö Raatikossa on koostunut kouluissa ja päiväkodeissa pidettävistä työpajoista ja/tai osallistavista esityksistä. Kaupunkijuhlien yhteydessä Raatikko on järjestänyt monenlaisia tapahtumia, mm. Vantaan täyttäessä 650-vuotta toteutettiin Matka Yoldian merelle -tanssinäytelmä (2001), johon yleisö osallistui. Raatikossa osallistaminen on edelleen suurelta osin ei-ammattilaisten osallis-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

45

tuvaa toimintaa esityksissä tai yhteistä tekemistä koulujen ja päiväkotien työpajoissa sekä erilaisissa tapahtumissa. Erityisryhmissä ja eri ikäisten harrastajien joukoissa osallistava toiminta on monimuotoista, ja usein projektit päätyvät esitystapahtumaan.

Näkisin, että nimenomaan tämä yhteistyön konkretia on tiivistänyt raatikkolaisten ja vantaalaisten keskinäisiä välejä. 2000-luvun alkupuolelta lähtien Raatikko oli mukana Vantaan kaupungin kulttuurikärkihankkeissa, jotka toivat lisämäärärahoja teatterille samalla kun näytösmäärät Vantaalla kasvoivat. Vuonna 2001 Raatikko sai huomattavan projektirahan, jonka avulla oli tarkoitus markkinoida ja lisätä kaupungin tunnettuutta kulttuuritoimissa.53 Raatikon toiminta-avustus oli vuosituhannen alussa toiseksi suurin kaupungin orkesterin jälkeen. Nykyisin yhteistyö on monipuolista kulttuuripalveluiden ja lasten kulttuurikeskusten kanssa. Raatikko saa kaupungilta hakemuksetta teatteri- ja orkesteritukea, johon kaupunki myönsi vuoden 2020 alussa 50 000 euron lisäyksen uuden toimitilan vuokrakustannusten myötä.54

KATSE KOHTI TULEVAA

Vuonna 2022 aloittanut teatterinjohtaja Jaakko Toivonen koki saaneensa teatterin, jossa perusasiat olivat hyvällä mallilla: teatterilla tila keskeisellä paikalla Tikkurilassa ja tunnettu brändi.55 Mukana tuli pieni, mutta ammattitaitoinen työntekijöiden joukko, joka oli heti valmis pohtimaan myös tulevia suuntia uuden johtajan kanssa. Toivonen tuli Raatikon johtajan pestiin suomalaisen tanssikentän ulkopuolelta, Alankomaista, jossa hän oli pitkään työskennellyt omien verkostojensa keskellä – Suomessa työ alkoi puhtaalta pöydältä.

Toivonen ei koe Raatikon pitkää ja värikästä menneisyyttä painolastina, päinvastoin. Samoin johtajavaihdos sujui hänen mukaansa ammattimaisesti, sillä sitä oli valmisteltu huolella.56 Toivonen kokee, että teatterinjohtajan työssään hän pystyy mielenkiintoisella tavalla yhdistämään taiteellista ja hallinnollista johtamista. Te-

46

osten valmistaminen ja niiden taiteellinen prosessi on toki ennallaan, mutta moni käytännön huoli on entiselle freelancerille helpottunut. Riemua työhön tuo jo perusarki, kun aamulla yhdeksältä teatterin aulassa näkee ja kuulee busseilla päiväkodeista ja kouluista ympäri pääkaupunkiseutua tulleet joukot odottamassa esityksen alkua. Tulevaisuuden haaveet Toivonen esittää ytimekkäästi: Haaveeni tulevaisuuden suhteen on, että lapsille suunnatun tanssitaiteen asema ammattilaiskentällä nousisi uudenlaiseen arvostukseen. Haluan, että Raatikko on tämän muutoksen keskiössä. Lapsille ei tarvitse tehdä lapsellista, ja parhaassa tapauksessa lastenesitykset ovat inspiroivia ihan kaikille.

Haluan tehdä töitä myös sen eteen, että Raatikosta tulisi yhä mieluisampi työpaikka esittävän taiteen ammattilaisille ja että yhteiskunnan monimuotoisuus ja -kulttuurisuus näkyisi vahvemmin niin Raatikon kulisseissa kuin näyttämöllä.57

SAATTEEKSI:

Marja Korholan tuntemuksia reilu vuosi teatterinjohtajuudesta luopumisesta: Päällimmäisenä on tyytyväisyys siitä, että teatterin työskentelyolosuhteet ovat nyt kunnossa, Silkkitehtaan tila on hieno ja uudella johtajalla Jaakko Toivosella on hyvät mahdollisuudet kehittää Raatikon toimintaa haluamaansa suuntaan. Toivon, että Raatikko ottaa rohkeita, taiteellisia askeleita tulevaisuudessa, historiaansa unohtamatta. Historiastaan oppien ja sitä uudistaen.58 Marjo Kuuselan tervehdys kesällä 2023: Asuin Vantaalla 20 Raatikon 50 vuodesta, mutta vieläkin tunnen vahvasti, että Tanssiteatteri Raatikko ja Vantaan kaupunki kuuluvat yhteen. Molempien juuret ovat yhä syvällä suomalaisessa maaperässä, imevät sieltä alkuvoimansa, vaikka latvusto henkiikin jo urbaania, kansainvälistä maailmaa.

Hieno yhdistelmä, pidetään se kunniassa.59

Paavo Virtanen ja pimeys (2023) käsittelee pelon tunnetta eri puolilta, myös huumorin avulla. Käsikirjoitus pohjautuu Anneli Kannon kirjasarjaan, ja koreografian Jaakko Toivonen rakensi yhteistyössä Kinga Lászlón kanssa.

Esiintyjinä Akim Bakhtaoui ja Janne Aspvik. Kuva: Matti Rajala / TTR.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistot Tanssiteatteri Raatikon arkisto, Vantaan Tikkurilan Silkkitehdas: Toiminta/vuosikertomukset (1972– 2020); vuosi 1977 puuttuu; vsta 1978 digitaalisina.

Tanssiteatteri Raatikko. <https://www. raatikko.fi/raatikosta/>.

Tanssiteatteri Raatikon ensiillat. <https://www.raatikko.fi/ raatikosta/#ensi-illat>.

Asiakirjakansiot; osin järjestelemätön.

Sanoma- ja aikakausilehdet Anna

Lehtileikekokoelmat.

Daily World

Valokuvakokoelmat.

Etelä-Vantaa

Tietokannat HS Aikakone. <https://www.hs.fi/ aikakone/>.

Helsingin Sanomat Keski-Uusimaa

Teatteri-lehti Uusi Suomi Kirjallisuus ja painetut lähteet Liisa Päivikki Ailio 1998. Vantaalaisen tanssin viestinviejä – Tanssiteatterin ja kaupungin yhteistyötä 25 vuotta. Teoksessa: Paula Pauniaho (toim.) Raatikko Tanssii… Näkökulmia Tanssiteatteri Raatikon historiaan ja nykypäivään 1972–1997.

Oulu: Kustannus Pohjoinen, 9–13.

Riikka Korppi-Tommola 2022. Raatikkolaisten jäljillä. Teoksessa: Tanssiteatteri Raatikko 50 vuotta juhlajulkaisu. Vantaa: Tanssiteatteri Raatikko, 10–38.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

47

Paula Pauniaho (toim.) 1998. Raatikko Tanssii… Näkökulmia Tanssiteatteri Raatikon historiaan ja nykypäivään 1972–1997. Oulu: Kustannus Pohjoinen.

Painamattomat lähteet Riikka Korppi-Tommola 2005. Ritva Arvelo tanssin poliitikkona: Praesensryhmä, 1956, 1961–1975. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Raisa Rauhamaa 1999. Raatikon 1980-luvun monenkirjavat kuosit – Ruutuhameista sudennahkoihin ja paljaaseen pintaan. Teoksessa: Paula Pauniaho (toim.) Raatikko Tanssii…

Näkökulmia Tanssiteatteri Raatikon historiaan ja nykypäivään 1972–1997.

Oulu: Kustannus Pohjoinen, 25–36.

Riikka Korppi-Tommola 2013. Toisia liikkeitä, uusia virtauksia. Suomalaisen modernin tanssin muutosprosessi 1960-luvulla. Artikkeliväitöskirja, Helsingin yliopisto.

Mikko-Olavi Seppälä 2010. Teatteri ja politiikka. Teoksessa: Mikko-Olavi Seppälä & Katri Tanskanen (toim.)

Suomen teatteri ja draama. Helsinki: Like, 303–329.

Tiina Suhonen 1985. Raatikko. Teatteri Suomessa 52. Teatteri-lehti 2.

Tiina Suhonen 1998. Kaunoliiketaiteesta tanssirealismiin. Suomalaisen tanssin historiaa. Teoksessa: HannaLeena Helavuori, Jukka Kukkonen, Riitta Raatikainen & Tuomo-Juhani Vuorenmaa Valokuvan tanssi. Oulu: Pohjoinen, 11–34.

Tiina Suhonen (toim.) 2021. Marjo Kuusela – vierailevan koreografin muistiinpanoja. Teoksessa: Johanna Laakkonen, Raisa Rauhamaa, Aino Kukkonen, Tiina Suhonen & Riikka Korppi-Tommola (toim.) Se alkoi joutsenesta. Sata vuotta arkea ja unelmia kansallisbaletissa. Helsinki: Karisto, 216–221.

Tanssiteatteri Raatikko 50 vuotta juhlajulkaisu, 2022. Vantaa: Tanssiteatteri Raatikko.

Marion Meyer 2017. Pina Bausch dance, dance, otherwise we are lost.

Transl. Penny Black. London: Oberon Books.

Lucy Weir 2018. Pina Bausch’s Dance Theatre. Tracing the Evolution of Tanzteater. Edinburg: Universitys Press.

48

Anne Makkonen 1989. Kurt Jooss, Pina Bausch, Marjo Kuusela tanssiteatterin ja sen kehittämisen edustajina. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto.

Sähköiset lähteet Riikka Korppi-Tommola 2011.

Teatterin ja tanssin moninainen. Ritva Arvelo ja modernin tanssin sukupolvet.

Ennen ja nyt. Historian tietosanomat. Vol 11 Nro 2 (2011): Taiteen voima. [Journal.fi] Viitattu 1.6.2023. <https://journal.fi/ennenjanyt/article/ view/108473>.

Anne Makkonen 2003 (2017). 8.1 Tanssiryhmiä vuoteen 1989 asti.

Suomen taidetanssin historiaa.

Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 57. Viitattu 1.6.2023. <https://disco.teak.fi/tanssi/>.

Rahanarvonmuunnin. Viitattu 14.5.2023. <https://www.stat.fi/tup/ laskurit/rahanarvonmuunnin.html>.

Tiina Suhonen 2005 (2009). Marjo Kuusela. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu. Studia Biographica 4. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997–. Viitattu 1.6.2023. <http:// urn.fi/urn:nbn:fi:sks-kbg-008454>.

Tiina Suhonen 2012. Kolme vientiprojektia menneisyydestä. Maggie Gripenberg, Suomen Kansallisoopperan baletti ja Tanssiteatteri Raatikko.

Teoksessa: Johanna Laakkonen & Tiina Suhonen (toim.) Weimarista Valtoihin. Kansainvälisyys suomalaisessa tanssitaiteessa. Teatterimuseon verkkojulkaisuja 1, 57–82. Viitattu 1.6.2023. <https://www.teatterimuseo. fi/documents/weimarista_valtoihin_ www.pdf>.

Tanssiteatteri Raatikko 50 vuotta juhlajulkaisu. Vantaa: Tanssiteatteri Raatikko. Viitattu 1.6.2023. <https:// www.raatikko.fi/wp-content/uploads/2022/05/Tanssiteatteri-Raatikko50-vuotta-juhlajulkaisu.pdf>.

Haastattelut Marja Korhola 15.12.2021, tallenne R. Korppi-Tommola.

Marjo Kuusela 22.12.2021, tallenne R. Korppi-Tommola; 13.4.2023, haastattelija R. Korppi-Tommola, ei tallennetta.

Sähköpostitiedonannot Marja Korhola sähköpostitiedonanto R. Korppi-Tommolalle 2.6.2023.

Marjo Kuusela sähköpostitiedonanto R. Korppi-Tommolalle 14.6.2023.

Jaakko Toivonen sähköpostitiedonanto R. Korppi-Tommolalle 6.6.2023.

Loppuviitteet 1 Kiitän Tiina Suhosta ja Jyri Pulkkista tekstin kommenteista ja oikoluvusta!

2 Tanssiteatteri Raatikko 50 vuotta juhlajulkaisu (2022); myös sähköisenä. Artikkeli: Raatikkolaisten jäljillä.

3 Marjo Kuuselasta ks. mm. Suhonen 2005 (2009); Tanssiteatteri Raatikosta suomalaisen tanssin historian kontekstissa ks. Suhonen 1998.

4 Mm. Runeberg, Tutta. Marjon maine leviää maailmalle. Anna 21.5.1985.

5 Tanssiteatteri Raatikon (TTR) toimintakertomus vuodelta 1972. Kansio Asiapaperit 1975–1976. ”Varhaisia dokumentteja”. Tanssiteatteri Raatikon arkisto, Vantaa. Arkiston vanhemmat kansiot ovat osin järjestämättömiä.

6 Kannatusyhdistyksen perustamiskokouksessa (29.9.1972) Vanhan kellarin Gaudeamus-kabinetissa, läsnä 5 perustajajäsentä (Aila Kulmala, Timo Paavola, Eila Pennanen, Kari Rydman, Marjukka Toikka-Tuominen) ja teatterin edustajina Kuusela ja Wolska.

Kannatusyhdistyksen rekisteröinti oikeusministeriössä 6.3.1973. Emt. Kansio.

Kannatusyhdistykseen voi kuulua sekä varsinaisia jäseniä että kannatusjäseniä, ja alkuvaiheissa sen vakinaisiksi jäseniksi, joilla on päätäntävalta,

pystyi liittymään ”jokainen yhdistyksen päämääristä kiinnostunut henkilö, jonka sen hallitus jäseneksi hyväksyy.”

TTR Kannatus R.Y. Säännöt, 5 §. Raatikko. Kansio Kannatus v. 1977–78.

7 TTR toimintakertomus 1972.

8 Tarkemmin Teatterikeskuksen toiminnasta ks. Seppälä 2010, 324–329.

9 Korppi-Tommola 2005; Ritva Arvelosta myös Korppi-Tommola 2011.

10 Räsänen Auli. Lujaa tahtoa ja lahjakkuutta. Raatikko tanssii jo kymmenettä vuottaan. Uusi Suomi 6.2.1982. Rahanarvonmuunnin: Vuoden 1971 800 mk vastaa vuoden 2022 1 226,53 €.

11 TTR toimintakertomus 1972.

12 Raatikon ohjelmistossa toimintakertomuksen 1972 mukaan oli mm.

Hannele Keinäsen, Liisa Prihan, Tyyne Talvon, amerikkalaisten ja Suomessa työskentelevien Jerry Grimesin ja Cary Rickin sekä ruotsalaisen Siv Jonssonin koreografioita. Wolskan ja Kuuselan lisäksi osa-aikaisena tanssijana oli Pirjo Viitanen. Produktiokohtaisissa näytännöissä mukana olivat Sinikka Gripenberg, Reijo Tuomi, Lauri Lehto ja Risto Kurronen.

13 Vantaalaistunut Raatikko. Syyskuu 1973. Kansio Asiapaperit 1975–1976. ”Varhaisia dokumentteja”.

14 Vantaalaistunut Raatikko. Syyskuu 1973.

15 Ailio 1998, 11.

16 Ailio 1998, 10.

17 Kuusela 2023.

18 Vantaalaistunut Raatikko. Syyskuu 1973. Kurs. kirj.

19 Suomalaisen modernin tanssin kehityksestä 1960-luvulla ks. KorppiTommola 2013.

20 Mm. Makkonen 2003 (2017).

21 Vantaalaistunut Raatikko. Syyskuu 1973. Kurs. kirj.

22 Tiedote: Tanssiteatteri Raatikon 5-vuotissyntymäpäivä: Vierailukiertueella Ruotsissa. 4.1.1977; TTR Kannatus ry:n hallituksen kok. ptk.

27.1.1977. Kansio Vanhoja muistiinpanoja; TTR toimintakertomukset.

Tässä vaiheessa Raatikon tanssikoulu oli Raatikon Kannatus ry:n.

23 TTR toimintakertomus 1986.

24 Mm. Kaikkonen, Raija. Vantaalla tanssivat kaikki lapset ja nuoret.

Vantaan tanssiopisto sai vuoden 1997 Vantaa-palkinnon. Helsingin Sanomat 9.12.1997.

Ailio 1998, 11–12.

TTR toimintakertomus 1985.

27 –LL. Raatikko 10-vuotias. Etelä– Vantaa 17.3.1982.

28 TTR toimintakertomus 1983.

29 Raatikon ulkomaankiertueista ks.

Suhonen 2012; Marjo Kuusela Suomen Kansallisoopperassa ks. Suhonen – Kuusela 2021.

30 TTR toimintakertomus 1982. Osa tanssijoista oli vain osan vuotta.

31 Räsänen Auli. Lujaa tahtoa ja lahjakkuutta. Raatikko tanssii jo kymmenettä vuottaan. Uusi Suomi 6.2.1982.

32 Makkonen 1989; 2003.

33 Pandor, Miriam. Daily World 13.11.1979, sitaatti arviosta TTR kauden 1985–1986 esittelylehtinen, 1.

34 Suhonen, Tiina. Arkiteatteria karhunasussa – koreografi Marjo Kuuselaa haastattelee Tiina Suhonen heinäkuussa 1985. TTR kauden 1985–1986 esittelylehtinen, 3–9.

35 Ks. Pina Bauschista Meyer 2017; Weir 2018.

36 Suhonen, Tiina. Raatikko. Teatteri Suomessa 52. Teatteri-lehti 2/1985.

37 Taiteellinen seminaari 19.12.1978.

38 TTR Kannatus ry:n hallituksen kok. ptk. 27.1.1977.

39 Wolska, Maria, Tanssiteatteri Raatikon kannatus ry:n vuosikokoukselle, liite 5. 11.3.1977. Vuosikokous 11.3.1977, mutta kansioista ei ole löytynyt kyseisen kokouksen pöytäkirjamerkintöjä. TTR toimintakertomus 1977 puuttuu kaikista lähdearkistoista – toistaiseksi.

40 Taiteellinen seminaari 19.12.1978. Muistiinpanot seminaarista. Maria Wolskan ylöskirjaama teksti. Osa alustuksista on myös tekstinä muistiinpanojen yhteydessä.

Kansiossa Käsikirjoituksia mm. Salka Valka, Mitä nyt, Balladi Hermannin ruususta yms.

41 Taiteellinen seminaari 19.12.1978.

42 Taiteellinen seminaari 19.12.1978.

43 Taiteellinen seminaari 19.12.1978.

44 TTR Kannatus ry:n hallitukselle.

Viikkokokous 22.1.1979 päätösehdotus hallinnon uudelleenjärjestelyksi.

Kansio Käsikirjoituksia mm.

25 26

Luku perustuu artikkeliin KorppiTommola 2022.

46 Rauhamaa 1999, 33.

47 Korhola 2022.

48 Korhola email 2.6.2023.

49 Kortelainen, Jyrki. Pankit kaatuvat, mutta Raatikko ei. Keski-Uusimaa 25.11.1997.

50 TTR vuosikertomus 1998.

51 Korhola 2023.

52 Luku perustuu artikkeliin KorppiTommola 2022.

53 TTR hallituksen kok. ptk 29.3.2001, 8 §.

54 TTR vuosikertomus 2020.

55 Toivonen email 6.6.2023.

56 Toivonen 2023.

57 Toivonen 2023.

58 Korhola 2023.

59 Kuusela email 14.6.2023.

45

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

49

Jukka Hako

Martinlaakson Uimahallisäätiön lyhyt taival

Martinlaakson uimahalli säilyi ulkoasultaan pitkään suunnilleen alkuperäisenä. 2000-luvulla tehdyt peruskorjaukset ovat muuttaneet hallin väritystä ja ulkopintoja. Tämä kuva on vuodelta 2002. Kuvan etualalla on uimahallin kupeeseen sijoitettu Mika Häkkisen aukio, jota ei enää paikalla ole. Kuva: Jukka Hako 26.10.2002.

50

MARTINLAAKSON UIMAHALLIN avajaisista tuli kesäkuussa 2022 kuluneeksi 50 vuotta. Läntisen Vantaan vanhin uimahalli on suunnilleen samanikäinen Vantaan kauppalan ja kaupungin kanssa. Uimahallin rakentaminen liittyy saumattomasti Vantaan aluerakentamisen historiaan ja tärkeään vaiheeseen Vantaan kehityksessä, jolloin Helsingin maalaiskunta ponnisti kohti verkostomaista kaupunkirakennetta.

Helsingin maalaiskunnassa ajatusta uimahallin rakentamisesta alettiin edistää jo 1950-luvulla. Aluksi ajatuksena oli maauimalan rakentaminen. Suunnitelma jalostui matkan varrella uimahalliksi, jonka sijainta pohdittiin pitkään.

Lopputuloksena oli nykyinen Tikkurilan uimahalli, joka valmistui vuonna 1968. Aikanaan se oli maamme ensimmäinen uimahalli, jossa oli 50 metrin pituiset radat.

Kaksi vuotta myöhemmin Korson silloisen yhteiskoulun laajennusosaan sijoitettiin uimahalli, joka otettiin käyttöön vuonna 1970. Läntisen Vantaan uimahallit valmistuivat pian sen jälkeen.

Vantaan uimahallien rakentaminen on osa koko Suomen uimahallien historiaa. Uimahallien rakentamisbuumi alkoi 1950-luvulla ja jatkui kolmisen vuosikymmentä. Viime vuosina uimahallien ja maauimaloiden kehittäminen on jälleen lisääntynyt kuntien suunnitelmissa.

RAKENNETUT UINTIPAIKAT LISÄÄNTYVÄT

Suomen ilmastossa uiminen on keskittynyt kesäaikaan, jolloin joet, järvet ja meri lämpenevät uimakelpoisiksi. Sata vuotta sitten Suomessa oli

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

51

Martinlaakson alustava rakennuskaavaluonnos vuodelta 1964. Luonnoksessa on merkintä ”Alustava rakennuskaavaluonnos osalle Helsingin maalaiskunnan Vantaan aluetta 1/2000 H:ki 1.12.64".

Martinlaaksontien ja Kivivuorentien linjaukset ovat erotettavissa suunnitelmassa, mutta muuten se poikkeaa paljon siitä, millaiseksi Martinlaakson rakennettiin. Suunnitelma ulottui myös Vantaanlaakson puolelle. Kuva: Utriainen/Finna/Vantaan kaupunginmuseo/kokoelma Salpa Oy.

52

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

53

vain yksi rakennettu uintipaikka: Turun Kupittaalla oli jo vuonna 1912 avattu maauimala.

Ympärivuotinen uinti tuli harrastusmielessä mahdolliseksi ensimmäisen kerran, kun Helsingin Yrjönkadulle valmistui arkkitehti Väinö Vähäkallion piirustusten mukaan uimahalli yksityisten liikemiesten hankkeena vuonna 1928. Sittemmin uimahalli on siirtynyt Helsingin kaupungin omistukseen ja on edelleen käytössä.

Olympialaisten saaminen Helsinkiin käynnisti seuraavan vaiheen rakennettujen uintipaikkojen historiassa. Kisat piti alun perin järjestää jo vuonna 1940, mutta sota siirsi kisoja 12 vuodella. Vuoden 1940 kisoja varten valmistui useita urheilupaikkoja, muun muassa Olympiastadion.

Sen viereen suunniteltiin uimastadion arkkitehti Jorma Järven piirustusten mukaan. Uimastadion oli osin jo valmiina vuonna 1940, mutta kisojen siirtyminen ja sota siirsivät valmistumisen vuoteen 1947.

Vuoden 1952 kisoja varten tarvittiin vielä kaksi uintipaikkaa lisää. Hämeenlinnan Ahvenistolle valmistui maauimala nykyaikaisen viisiottelun uinnin suorituspaikaksi ja Helsinkiin Kumpulaan maauimala harjoittelupaikaksi.

Ahveniston ja Kumpulan hankkeet siivittivät maauimalahankkeita käyntiin myös muissa kaupungeissa. Kotkan Uimala Katariina avattiin vuonna 1954, Turun Samppalinna ja Rauman maauimala valmistuivat vuonna 1955 sekä Porin maauimala vuonna 1957.

Suurimmat kaupungit ryhtyivät rakentamaan myös uimahalleja kaupunkilaisten virkistyspaikoiksi. Turun uimahalli valmistui vuonna 1954, Jyväskylän 1955, Tampereen Pyynikin 1956 ja Lahden uimahalli vuonna 1957. Maauimaloiden rakentaminen hiipui ja jatkossa lähes kaikki kunnalliset hankkeet olivat ympärivuotisia uimahalleja.

MAALAISKUNTA OSTAA UINTIPAIKKOJA

1950-luvun alussa Helsingin maalaiskunnalla ei ollut virallisia kunnan ylläpitämiä uintipaikkoja.

Ihmiset ovat aina virkistäytyneet joissa, järvissä ja meressä omaksi ilokseen, mutta esimerkiksi

54

kunnan tukema uimakoulutoiminta alkoi vasta 1950-luvulla. Myös erilaiset hiekkakuoppa-alueet toimivat uintipaikkoina, kuten Vaaralassa ja Silvolassa.

1950-luvun puolivälissä Helsingin maalaiskunta hankki Korsosta Konsta Saarelta hiekkakuoppaalueen, johon saatiin luoduksi edelleen käytössä oleva uintipaikka. Espoon puolelta Pitkäjärven rannalta ostettiin pieni palsta uintipaikaksi, mutta syrjäinen sijainti palveli lähinnä Hämeenkylän aluetta. Vuosaaresta, joka kuului tuolloin vielä maalaiskuntaan, ostettiin Männikkö-niminen huvila kesäleiritoimintaa varten meren rannalta.

Vuoden 1958 talousarvioon urheilulautakunta esitti ja sai pienen määrärahan järjestöjen uimakoulujen tukemista varten. Pelkästään uintiin keskittynyttä urheiluseuraa ei kunnassa ollut. Seurat olivat tuohon aikaan useimmiten yleisseuroja, joissa harrastettiin useita lajeja. Uimataitoa alettiin pitää yhtenä tärkeänä kansalaistaitona, jotta hukkumiskuolemat vähenisivät.

Ei siis ollut ihme, että Tikkurilan uimahallin valmistumisen jälkeen uimahalleja alettiin esittää ja myös suunnitella kunnan muihin osiin.

UIMAHALLISUUNNITELMIA KUNNAN LÄNSIOSASSA

Uimahalli-innostus poiki samaan aikaan useita uimahallihankkeita läntiselle Vantaalle. Helsingin Sanomat esitteli Martinlaakson rakentamissuunnitelmia laajasti huhtikuussa 1968. Uimahallia ei suoraan mainita rakennettavien kohteiden joukossa, mutta yhden tontin kerrottiin olevan varattu urheilu- ja viihdetoimintaa varten.

Myyrmäessä puolestaan Kaivokselan yhteiskoulun kannatusyhdistys kääntyi keväällä 1969 kunnanhallituksen puoleen esityksellä perustaa säätiö urheilutalon perustamista varten. Urheilutalosta Kaivokselan kansakoulun tiloissa aloittanut yhteiskoulu saisi Myyrmäkeen rakennettava uusi yhteiskoulu liikuntatilat, joita ei koulun yhteyteen rakennettaisi. Aluerakentajat olivat Myyrmäen aluerakentamissopimuksessa luvanneet osallistua yhteiskoulun rahoituksen järjes-

Martinlaakson rakennussuunnitelman pienoismalli. Tämä on kuvatietojen mukaan myös vuodelta 1964, mutta poikkeaa paljon alustavasta rakennuskaavaluonnoksesta.

Suunnitelma näyttää enemmän asemakaavaehdotuksen pienoismallilta.

Kuvassa etualalla on Martinlaaksontie, jonka varrelle on sijoitettu jo purettu Martinkeskus, uimahallin kortteli ja vastapäätä niitä kauppaoppilaitoksen ja Martinuksen tontti. Kuva: A. Pietinen/ Finna/Vantaan kaupunginmuseo/kokoelma Salpa Oy.

tämiseen. Syksyllä 1969 kunta päätti varata rahaa Myyrmäen Urheilutalosäätiöön liittymiseksi.

Hanke toteutui ja urheilutalo uimahalleineen avasi ovensa syksyllä 1974.

Kunnan länsiosassa nousi otsikoihin kaksi muutakin uimahallisuunnitelmaa. Rajatopassa väestösuojat päätettiin keskittää isoon kalliosuojaan, jota olisi mahdollista käyttää myös muihin tarkoituksiin. Vuoden 1970 lopulla nousi esiin ajatus uimahallin sijoittamisesta kalliosuojaan.

Toinen Hämeenkylän alueella hetken elänyt hanke oli Hämeenkylän Uimahallisäätiö, johon Vantaan kauppala päätti sijoittaa 50 000 markkaa syksyllä 1972, jolloin Martinlaakson uimahalli oli jo avattu. Uimahalli olisi toteutettu Hämenkylän yhteiskoulun tontille. Kumpikaan näistä hankkeista ei toteutunut.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

55

AKTIIVINEN SALPA OY

Martinlaakson rakentamisen varmistanut aluerakentamissopimus hyväksyttiin Myyrmäen vastaavan sopimuksen kanssa samassa kunnanvaltuuston kokouksessa kesäkuussa 1967. Martinlaakson aluerakentajat olivat Salpa Oy, Rakennustoimisto A. Puolimatka Oy ja Rakennustoimisto Jussi Ketola Oy. Aivan kuten Myyrmäessä myös Martinlaaksossa aluerakentajat sitoutuivat edistämään yksityisen oppikoulun perustamista. Uimahallista ei sopimuksessa ollut mainintaa.

Tapahtumien kulun perusteella voi päätellä, että Myyrmäen urheilutalohankkeen lähdettyä liikkeelle vuoden 1969 lopulla Salpa Oy, joka oli aluerakentajista päävastuussa Martinlaaksossa, on miettinyt keinoja Martinlaakson asuntoalueen vetovoimaisuuden lisäämiseksi.

Salpa Oy ryhtyi vuoden 1971 aikana viemään ajatusta uimahallista eteenpäin. Tehtävä oli haastava, koska sisäasiainministeriö ei ollut vielä vahvistanut kunnanvaltuuston jo vuonna 1969 hyväksymää asemakaavaa. Alueen rakentaminen oli

vuonna 1968 aloitettu poikkeusluvin. Ilman poikkeuslupaa ei myöskään uimahallin rakentamista saataisi vireille.

Salpa Oy sai sisäasiainministeriöltä poikkeusluvan uimahallin toteuttamiseksi toukokuun alussa 1971. Hakijana oli Asunto Oy Laajametsänkuja 3, joka oli osa suurkorttelia, johon uimahalli aikanaan valmistui. Käytännössä perustettu asuntoyhtiö oli Salpa Oy:n hallinnassa. Sen jälkeen Salpa ryhtyi rakentamaan toimintamallia uimahallin toteuttamiseksi. Maalaiskunnan asiakirjojen valossa asiaa alettiin puida elokuussa 1971 Salpa Oy:n 17.8.1971 lähettämän kirjeen perusteella.

Salpa Oy oli valmistellut jo ennen maalaiskunnalle lähetettävää kirjettä Martinlaakson Uimahallisäätiön perustamista. Kuntaa pyydettiin mukaan säätiön peruspääoman rahoittajaksi, sekä takaamaan uimahallille myönnettyjä lainoja.

Kunnanhallitus suhtautui esityksiin myönteisesti, mutta ennen asian valtuustokäsittelyä se halusi vielä kuulla rakennushankkeen osalta teknistä lautakuntaa ja säädekirjan osalta kunnan lakimiehiä.

Vas. Martinlaakson asemakaavaehdotus vuodelta 1968. Uimahalli sijoitettiin Y-tontille kortteliin 7566.

Korttelin suurimmaksi kerrosluvuksi oli merkitty kuusi, kuten viereiselle Martinkeskuksenkin tontille.

Asemakaavan käsittely venyi ja se vahvistettiin sisäasiainministeriössä toukokuussa 1973. Siksi uimahalli toteutettiin korttelin itäosaan poikkeusluvalla.

56

Martinlaakson uimahallin valmistumista juhlittiin hieman ennen virallisia ajavaisia toukokuun puolivälissä 1972. Juhla oli samalla Martinlaakson neljännen rakennusvaiheen vuosijuhla. Osa juhlayleisöstä istui altaassa, joka vielä odotti vettä. Kuva: Finna/Vantaan kaupunginmuseo/kokoelma Salpa Oy.

Salpa Oy oli esittänyt, että Uimahallisäätiön valtuuskunnassa olisi 9 jäsentä, joista 6 olisi rakentajien edustajia ja 3 edustaisi maalaiskuntaa.

Tämä ei maalaiskunnalle kelvannut. Kunta edellytti, että sille tulee päätöksentekoelimiin enemmistö, kuten oli tehty myös Myyrmäen Urheilutalosäätiössä.

Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuusto antoi siunauksensa Martinlaakson uimahallihankkeelle 27.9.1971. Maalaiskunta päätti liittyä Martinlaakson Uimahallisäätiö – Stiftelsen Mårtendals Simhall -nimiseen säätiöön. Peruspääomaksi lahjoitettiin 50 000 markkaa. Kunnan omavelkainen takaus myönnettiin uimahallin rakentamiseen otettavalle 1 350 000 markan suuruiselle lainalle. Lisäksi valtuusto hyväksyi säädekirjan, jossa oli otettu huomioon kunnan enemmistöasema.

Korkeinta päätösvaltaa käyttämään säätiöön tuli isännistö, jossa oli 12 jäsentä, joista kahdeksan nimesi kunta ja rakennusliikkeet neljä. Hallituksessa puolestaan oli kuusi jäsentä, joista kunta nimesi neljä ja rakennusliikkeet kaksi.

Valtuuston kokouksessa kunnan edustajiksi isännistön varsinaisiksi jäseniksi nimettiin Rauni Piippo kokoonkutsujana, Ilppo Hämäläinen, Juha Rikama, Viljo Huttunen, Mauri Kivijärvi, Rauno Koski, Risto Järvinen ja Rolf Felin. Isännistön jäsenet olivat kaikki paikallisesti tunnettuja puolueaktiiveja. Valinta tehtiin valtuuston poliittisten voimasuhteiden mukaisesti.

Valtuusto antoi myös yhden evästyksen. Hjördis Allénin esityksestä lasten opetusallasta toivottiin suurennettavaksi esillä olleisiin piirustuksiin verrattuna.

Rakennusliikkeiden paikoista puolet nimesi Salpa Oy ja toisen puolen Salpa Oy:n osakasraken-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

57

nusliikkeet, joista säätiöön tulivat mukaan Rakennustoimisto Klaus Groth, Lauri Viding Oy, Valurakenne Oy, Rakennus Oy, Rakennusliike Mauri Räty ja Rakennustoimisto Mattinen&Niemelä Oy. Salpa Oy sijoitti peruspääomaan 20 000 markkaa ja kuusi osakasrakennusliikettä kukin 10 000 markkaa, joten säätiön peruspääomaksi tuli 130 000 markkaa. Säädekirja allekirjoitettiin 22.10.1971. Uimahalli oli nimenomaan Salpa Oy:n ideoima hanke. Kaksi muuta Martinlaakson aluerakentajaa – Rakennustoimisto A. Puolimatka Oy ja Rakennusliike Jussi Ketola – eivät olleet hankkeessa mukana.

Säätiö merkittiin säätiörekisteriin virallisesti 21.2.1972.

RAKENNUS OY RAKENTAJAKSI

Kuten edellä todettiin, Salpa Oy oli ryhtynyt hankkeen suunnitteluun jo paljon ennen säätiön perustamista. Rakennussuunnitelmat olivat pitkällä ja odottivat säätiön toimielinten järjestäytymistä.

Myös rahoitus oli neuvoteltuna. Isännistö kokoontui ensimmäisen kerran 18.10.1971. Rakennusliikkeet olivat valinneet myös omat edustajansa, jotka olivat Esko Hartikainen, Erkki Nieminen, Matti Möttönen ja Arvo Ylipiessa. Kaupungin edustaja Rauno Piippo valittiin isännistön puheenjohtajaksi. Sihteeriksi valittiin Mikko Tyrylahti.

Uimahallin suunnittelusta vastasi Arkkitehtitoimisto Veijo Kahra. Urakoitsijaksi valittiin kilpailutuksen jälkeen Rakennus Oy, joka oli yksi säätiön perustajaosakkaista. Urakan kokonaissummaksi isännistö vahvisti 1 766 860 markkaa.

Urakkasopimus allekirjoitettiin 18.11.1971.

Tontti oli samaan aikaan lohkottavana ja se oli tarkoitus vuokrata säätiölle nimellisellä vuokralla Salpa Oy:ltä, mikä toteutuikin joulukuussa 1971.

Vuokra oli 100 markkaa vuodessa ja vuokra-aika ulottui vuoteen 2001 saakka.

Isännistö valitsi säätiölle myös hallituksen. Sen puheenjohtajaksi valittiin Erkki Nikkanen Salpa Oy:stä. Toinen rakentajien edustaja oli Hannu Heiniö. Kunnan edustajat olivat Rauno Koski, Viljo Huttunen, Kauko Waris ja Rolf Felin.

58

Uusi uimahallihanke esiteltiin ja julkistettiin näyttävästi 11.1.1971 hotelli Klaus Kurjessa Helsingissä. Lisäksi Martinkeskuksessa oli virvoketarjoilua alueen asukkaille.

Uimahallin rakentaminen käynnistyi väliaikaisrahoituksella. Salpa Oy maksoi myös pieniä, juoksevia kulua. Rahoituksen kannalta ratkaiseva päätös saatiin joulukuun lopulla 1971, kun SKOP:n johtokunta päätti, että SKOP ja säästöpankit myöntävät lainaa uimahallisäätiölle 1 350 000 markkaa, eli juuri sen summan, johon oli myönnetty kunnan omavelkainen takaus. Kun lainat alkukeväällä 1972 nostettiin, oli SKOP:n osuus 550 000 markkaa, Helsingin Säästöpankin 400 000 markkaa ja Helsingin Suomalaisen Säästöpankin 400 000 markkaa. Opetusministeriö oli aiemmin myöntänyt hankkeelle 240 000 markan avustuksen veikkavoittovaroista.

Valtion rahoitusta myönnettiin veikkausvoittorahoista lisää vuonna 1972 yhteensä 140 000 markkaa. Avustusta haettiin myös vuonna 1973, mutta sitä ei enää saatu, koska aiemmat avustukset olivat jo täyttäneet avustusehdot. Tukea saattoi saada enintään 20 prosenttia rakentamiskuluista.

NOPEASTI VALMISTA

Uimahallin rakennustyöt etenivät vauhdikkaasti.

Kunnanvaltuuston toive suuremmasta lastenaltaasta otettiin käsittelyyn heti rakentamisen alkuvaiheessa. Altaan koko jäi kuitenkin ennalleen, koska altaan laajentamisen katsottiin tulevan liian kalliiksi.

Uimahallin ulkoseinät piti rakentaa kalkkikivirouhepintaisista elementeistä ja yläpohja Nilconpitkälaattaelementeistä, ilmeisesti ensimmäisenä julkisena rakennuksena Suomessa. Ulkoseinien osalta tuli kuitenkin ongelma, koska toimittaja luuli virheellisesti, että valittu tuote ei voisikaan olla kalkkikivirouheinen. Siksi valituksi tuli graniittisepeli, joka oli tummempi väriltään. Salpa Oy:n alkuperäinen tarkoitus oli, että uimahalli olisi väriltään samanlainen kuin Salpa Oy:n talot Martinlaaksossa. Työmaata ei kuitenkaan keskey-

Valmistumisjuhlassa yleisöä viihdytti Kivikasvot, vasemmalta Georg Dolivo, Ismo Sajakorpi, Matti Siitonen eli Fredi ja Ilkka Lähteenmäki eli Ilkka Hemming. Kuva: Finna/Vantaan kaupunginmuseo/kokoelma Salpa Oy.

tetty, sillä elementtien vaihto olisi paitsi aiheuttanut kustannuksia myös viivyttänyt hallin valmistumista. Selvittelyn aikana Rakennus Oy myös vetosi siihen, että jo elokuussa rakennuslautakunta oli edellyttänyt halliin lisää väriä. Kauppalan julkisivulautakunta tyytyi tähän.

Rakennustöiden alkaessa uimahallin arveltiin valmistuvan vappuun 1972 mennessä. Kovin paljon tästä aikataulusta ei jääty jälkeen. Allaslaitteiden koekäyttö aloitettiin 23.5.1972. Isoon altaaseen laskettiin vesi kahta päivää myöhemmin ja pienempään toukokuun viimeisenä päivänä. Viimeisen työvaiheen valmistumista oli jo tätä ennen juhlittu 18.5.1972 siten, että vieraat istuivat pöytien ääressä altaassa, jossa ei vielä ollut vettä. Juhlassa esiintyi Kivikasvot.

Asukkaat pääsivät uimaan uuteen uimahalliin 11.6.1972. Uimahalli oli auki jokaisena päivänä.

Aukioloajat vaihtelivat päivittäin. Maanantaisin halli oli auki klo 6-20, tiistaisin ja torstaisin klo 8-20, lauantaisin klo 12-18 ja sunnuntaisin klo 10-18. Keskiviikkoisin ja perjantaisin halli oli auki aamu-uimareille klo 6-8 ja lisäksi klo 12-20. Yksi uintikerta maksoi 3 markkaa aikuisilta, markan

koululaisilta ja 1,50 markkaa lapsilta. Aamu-uinti oli halvempaa, kertamaksu oli 1,50 markkaa. Lisäksi oli mahdollista ostaa sarjalippuja. Piha-alueiden työt valmistuivat elokuussa. Uimareita halliin mahtui 200 samaan aikaan ja koululaisia kerralla enemmänkin ryhmäpukuhuoneiden ansiosta.

Virallisten vihkiäisten piti alun perin olla samana päivänä, mutta vihkiäiset siirrettiin joulukuun alkuun 1972. Samana päivänä vietettiin Martinlaakso-päivää. Hallin vihki kauppalanjohtaja Lauri Lairala. Juhlan musiikista vastasi Vantaan Orkesteri.

Uimahalliin rakennettiin myös tilat kuntosalille ja kahviolle. Hallin länsipäätyyn valmistui lisäksi auringonottoalue, jonne pääsi suoraan allastiloista. Kuntosalia tarjottiin aluksi Vantaan kauppalalle vuokrattavaksi, mutta kunta ei ottanut kuntosalitoimintaa Martinlaaksossa kontolleen. Niinpä sekä kahvio että kuntosali vuokrattiin. Kuntosalin yrittäjäksi valikoitui lääkintävoimistelija Pulmu Seppälä, jonka Kuntola Marttis aloitti toimintansa syyskuun alussa 1972.

Seppälällä oli ennestään Kaivokselan Fysikaalinen hoitolaitos.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

59

Valmistumisjuhlaan Vantaan kauppalan tervehdyksen toi kauppalanjohtaja Lauri Lairala. Kuva: Finna/Vantaan kaupunginmuseo/kokoelma Salpa Oy.

Kahvion pitäjiksi valittiin Arja ja Aarre Rintala.

Kahviosta hoidettiin myös uimahallin lipunmyynti. Vuonna 1973 kahvionpitäjä vaihtui ja kahvioyrittäjäksi valittiin Terttu Lausamo.

SÄÄTIÖ SAA ASIAMIEHEN

Säätiön hallitus keskusteli jo ensimmäisessä kokouksessaan lokakuussa 1971 uimahalliin tarvittavasta henkilökunnasta, muun muassa asiamiehen viran perustamisesta. Koska rakentaminen oli vasta alussa, päätettiin asian käsittely siirtää lähemmäs uimahallin valmistumista. Asiamiehen tarpeeseen palattiin helmikuussa 1972, jolloin hallitus päätti laittaa lehteen ilmoituksen uinninvalvoja-asiamiehen sekä toisen uinninvalvojan tehtävästä. Lisäksi päätettiin hakea kahta huoltomiestä ja kahta siivoojaa.

Maaliskuun alussa hallitus valitsi asiamiesuinninvalvojaksi Pekka Saarelaisen ja uinninvalvojaksi Veli Vuolasen. Asiamiehen työ kuukausipalkalla alkoi toukokuun puolivälissä, samoin laitosmiesten. Muut työntekijät aloittivat kesäkuun alussa. Huoltomiehen tehtävissä aloittivat Jorma Huuskonen ja Seppo Jokinen sekä siivoojina Seija Karhunen ja Aune Hyvönen. Tehtävä-

60

kuvat ja nimikkeet hieman muuttuivat henkilökunnan vaihdosten myötä. Vuonna 1973 Pekka Saarelainen toimi asiamies-laitosmiehenä ja toisena laitosmiehenä toimi Keijo Lampinen.

Uimahallin isännöitsijätehtävistä tehtiin sopimus Martinlaakson Huolto Oy:n kanssa. Huoltoyhtiö toimi aluehuoltoyhtiönä myös kaikille alueen asunto-osakeyhtiöille. Martinlaakson Huolto tuli säätiön säädekirjan mukaan uimahallin hallintoon vuodesta 1973 alkaen, kun rakennusliikkeiden suora edustus päättyi. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että huoltoyhtiön toimitusjohtaja Arvo Ylipiessa tuli isännistön jäseneksi. Hallituksen jäseniksi Martinlaakson Huolto sai nimetä kaksi edustajaa. Valituiksi tulivat Osmo Luotomaa puheenjohtajaksi ja Harri Heiniö, joka näin jatkoi hallituksessa. Kauppalan kaikki neljä edustajaa valittiin uudelleen.

Perustamisvaiheen isännistön toimikausi päättyi vuoden 1972 lopussa. Uuteen isännistöön valittiin edelleen paikallisia puolueaktiiveja. Uutena puheenjohtajana aloitti Pertti Viinanen. Uudet luottamushenkilöt saivat pian eteensä kenties jo alkujaankin aavistettavissa olleen tilanteen: uimahallin tulot eivät läheskään riittäneet kattamaan kuluja.

Ilmakuva Martinlaakson keskustasta uimahallin valmistumisen aikoihin. Yhteiskoulua eli nykyistä Martinlaakson yhtenäiskoulua ei vielä ollut aloitettu rakentaa. Uimahallin takana näkyvissä parakeissa aloitti ensin kansakoulu ja sitten yhteiskoulu. Kuva: Finna/Vantaan kaupunginmuseo/kokoelma Salpa Oy.

UIMAHALLI KAUPUNGIN HOITOON

Läntisellä Vantaalla ilmestynyt paikallislehti Etelä-Vantaa uutisoi lokakuun lopulla 1973, että Martinlaakson Uimahallisäätiö on konkurssikypsä. Uimahallisäätiön toimintakertomukseen vuodelta 1972 oli jo kirjoitettu taloudellisista hankaluuksista. Laitekustannukset olivat odotettua suuremmat ja kävijämäärät jäivät alkuinnostuksen jälkeen alle odotusten. Vuoden 1973 tulo- ja menoarvio oli kuitenkin vielä toiveikas. Tuloilla uskottiin voitavan vastata kaikista kuluista, myös korkokuluista, mutta lyhennyksien hoito jäisi tu-

levaisuuteen. Tuloihin sisältyi myös toive saada avustusta kunnalta. Todellisuudessa talousarvio oli siis alijäämäinen.

Syksyllä ennen paikallislehden uutisointia hallin tulevaisuuden suhteen tehtiin linjauksia uimahallisäätiön päättävissä elimissä. Säätiön hallitus totesi lokakuun alussa 1973, että lipputuloilla ei pystytä kattamaan hallin juoksevia kuluja. Hallitus esittikin isännistölle, että pian kaupungiksi muuttuvan Vantaan kanssa aloitettaisiin neuvottelut hallin luovuttamiseksi kaupungille. Isännistö oli samaa mieltä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

61

Paikallislehti Etelä-Vantaa uutisoi etusivullaan lokakuussa 1973, että Martinlaakson uimahalli on konkurssikypsä ja että kauppala pelastaa tilanteen. Kuva: Etelä-Vantaa 31.10.1973.

62

Loppuvuoden 1973 ja alkutalven 1974 aikana asia eteni. Martinlaakson Uimahallisäätiön isännistö päätti maaliskuun lopulla 1974, että uimahallisäätiö lakkautetaan ja säätiön omaisuus veroineen ja velkoineen luovutetaan Vantaan kaupungille. Sitä ennen Vantaan kaupunginvaltuusto oli helmikuussa 1974 tehnyt vastaavat päätökset.

Käytännössä Martinlaakson uimahalli siirtyi kaupungille 1.7.1974 lukien oikeusministeriön hyväksyttyä omalta osaltaan säätiön lakkautuksen toukokuussa 1974.

MIKSI SÄÄTIÖ PERUSTETTIIN?

Martinlaakson Uimahallisäätiön lyhyt historia pakottaa kysymään, miksi säätiö ylipäätään perustettiin. Miksei Vantaa päättänyt suoraan rakentaa uimahallia, kun tarvetta uusille liikuntapakoille kiistatta oli uudella ja kasvavalla alueella, josta lähivuosina tuli hetkeksi Vantaan väkirikkain kaupunginosa.

Asiakirjat eivät anna suoraa vastausta kysymykseen, mutta joitakin arvailuja voi tehdä. Alussa jo

mainitsin, että aluerakentajilla oli tarve lisätä Martinlaakson vetovoimaa suhteessa Myyrmäkeen. Se oli varmasti tärkeä näkökulma uimahallihankkeessa. Silloinen Helsingin maalaiskunta ei ollut suunnitellut itse rakentavansa uusia uimahalleja heti Tikkurilan hallin valmistumisen jälkeen. Olihan se valmistuessaan Suomen suurin uimahalli.

Uimahallisäätiö ei olisi syntynyt ilman Vantaata, joka edellytti, että se saa myös enemmistön säätiön päättäviin elimiin. Kunnantalolla varmaan tiedettiin, että uimahallisäätiö tuskin pystyy pääsylipputuloilla kattamaan kaikki kustannukset. Vantaata sen sijaan kiinnosti, että aluerakentajien kautta Martinlaakson asuntotuotantoon sitoutuneet pankit olivat valmiit rahoittamaan hankkeen, toki kunnan takauksella. Kuntien mahdollisuudet saada lainaa eivät tuohon aikaan olleet samanlaisia muin nykyään. Rakennusliikkeet tuskin olisivat tukeneet pääomapanostuksin kaupungin omaa hanketta.

Itsenäisen säätiön perustaminen oli todennäköisesti nopein tapa saada uimahalli Martinlaaksoon.

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET Arkistolähteet Vantaan kaupunginarkisto Vantaan kauppalanvaltuuston pöytäkirjat Vantaan kauppalanhallitukset pöytäkirjat Vantaan kaupunginvaltuuston pöytäkirjatVantaan kaupunginhallituksen pöytäkirjat Martinlaakson Uimahallisäätiön arkisto Isännistön pöytäkirjat Hallituksen pöytäkirjat Muistiot uimahallin rakentamisesta

Kirjallisuus Jukka Hako 2009, toim.: Myyrmäki.

Kampakeramiikasta kauppakeskukseen. Kellastupa Oy.

Sanomalehdet Etelä-Vantaa

Jukka Hako 2017: Aluerakentaminen ratkaisemaan asuntopulaa.

Sopimusten supervuodesta 50 vuotta.

Teoksessa Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda 2018. Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry.

Helsingin Seutu

Jukka Hako 2018: Maauimala jalostui uimahalliksi. Tikkurilan uimahalli 50 vuotta. Teoksessa Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda 2019.

Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry.

Helsingin Sanomat

Kansan Uutiset Suomenmaa Uusi Suomi

Aulis Nylund 2009: Martinlaakso.

Lähiön arkea ja juhlaa. Martinlaakson Asukasyhdistys ry.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

63

Jukka Hako

Myyrmäen urheilutalo – uimahalli ja koulun liikuntatila

Myyrmäen urheilutalo pian valmistumisensa jälkeen vuonna 1974. Urheilutalon edusta oli vielä viimeistelemättä. Kuva: Ilppo Pohjola/Finna/Vantaan kaupunginmuseo.

64

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

65

MYYRMÄEN URHEILUTALOLLA ON tavallisesta liikuntapaikasta poikkeava historia, sillä aloite urheilutalon toteuttamiseksi ei tullut kunnan sisältä. Alkuvaiheiden osalta urheilutalon historia on vahvasti kytköksissä Myyrmäen yhteiskoulun vaiheisiin. Kaivokselan yhteiskouluna aloittaneen yhteiskoulun kannatusyhdistys lähestyi maaliskuussa 1969 kunnanhallitusta toivoen, että se nimeäisi edustajansa keskustelemaan Myyrmäkeen rakennettavasta urheilutalosta. Kunnanhallitus nimesi edustajakseen vahvan länsivantaalaisen vaikuttajan Mauno Sillforsin, joka raportoi huhtikuussa, että Kaivokselan Urheilutalon edustajat haluavat kertoa rakennushankkeesta kunnanhallitukselle. Kunnanhallitus päätti ottaa lähetystön vastaan heti seuraavalla viikolla.

Urheilutaloa puuhaavilla oli esittää kunnanhallitukselle valmis suunnitelma hankkeesta.

Ajatuksena oli perustaa säätiö, joka vastaisi urheilutalon rakentamisesta. Säätiön perustaisivat Helsingin maalaiskunta ja yhteiskoulun kannatusyhdistys yhdessä. Pohjarahastoksi lähetystö toivoi 50 000 markkaa. Kunnanhallitus päätti pyytää

66

Myyrmäen urheilutalon edusta rakennettiin aukioksi, jossa oli myös lasten pieni leikkipaikka. Kuva: Jukka Hako 25.10.1981.

hankkeesta urheilulautakunnan lausunnon. Myyrmäen urheilutalon avaamisesta uimahalleineen ja palloilutiloineen tulee syyskuun lopulla 2024 kuluneeksi 50 vuotta.

YHTEISKOULU TARVITSI LIIKUNTATILOJA

Yhteiskoululle urheilutalohanke oli tärkeä, koska vireillä ollut oma koulurakennus oli tarkoitus toteuttaa ilman liikuntatiloja, jotka rakentuisivat viereiselle tontille urheilutaloon. Samalla urheilutaloon voitaisiin sijoittaa muitakin Etelä-Vantaan aluetta palvelevia liikuntatiloja, kuten uimahalli ja kuntosali. Alkuvaiheen suunnitelmissa vilahti myös keilahalli, mutta se karsittiin hankkeesta pois.

Myyrmäen urheilutaloa on vuosien varrella peruskorjattu ja sisätiloja muutettu useampaan kertaan. Urheilutalon pääsisäänkäynti on saanut myös uuden ilmeen. Kuva: Antti Yrjönen 11.4.2018/Finna/Vantaan kaupunginmuseo.

Hanke eteni suotuisasti kunnan elimissä. Syksyn talousarviokokouksessa kunnanhallitus teki periaatepäätöksen liittyä säätiön osakkaaksi ja varata rahaa säätiön peruspääomaksi. Säätiöstä puhuttiin nyt nimellä Myyrmäen Urheilutalosäätiö. Urheilulautakuntakin oli kallistunut kannattamaan hanketta, kunhan se ei vaikeuta muuta liikuntapaikkarakentamista.

Viralliset päätökset säätiöön liittymisestä tehtiin kesällä 1970, kun valtuusto siunasi hankkeen.

Yhteiskoulun kannatusyhdistyksen alkuperäisenä tavoitteena oli, että sillä olisi säätiössä enemmistö.

Tämä ei kunnalle kelvannut ja säätiön ylintä päätösvaltaa käyttävään isännistöön tuli 12 jäsentä, joista kahdeksan nimesi kunta ja yhdistys neljä.

Hallituksen voimasuhteiksi sovittiin 4–2. Oikeusministeriö antoi luvan säätiön perustamiseksi 15.9.1970 ja vahvisti säännöt. Säätiön toimielimet valittiin syksyn aikana. Isännistön puheenjohtajaksi valittiin Aatto Tiusanen ja hallituksen Eero Hyvönen. Säätiön asiamieheksi valittiin omien töidensä ohella aluekeskustoimiston vetäjänä toiminut Tarmo Palonen. Säätiön toiminta alkoi vuoden 1971 alussa.

KOULUN VIEREEN VAI ALUEKESKUKSEEN?

Urheilutalon tonttiasiassa ajauduttiin samanlaiseen pulmaan kuin yhteiskoulunkin kanssa. Asemakaavassa koulun viereinen tontti oli osoitettu julkista palvelua varten. Kunnanhallitus ehti jo elokuussa 1971 päättää, että tontti luovutetaan säätiölle muodollista vuokraa vastaan. Rakennushankkeen edetessä huomattiin, että tontti oli edelleen aluerakentajan, eli tässä tapauksessa Suur-Helsingin Osuuspankin omistuksessa, koska asemakaavaa ei ollut ministeriössä vahvistettu eikä aluerakentamissopimuksen mukaista ton-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

67

tin luovutusta kunnalle ollut voitu tehdä. Niinpä osuuspankkia tarvittiin myös urheilutalohankkeessa sopimusosapuoleksi säätiön kanssa ja pankki haki hankkeelle rakennusluvat.

Loppuvuonna 1971 urheilutalohankkeen ylle kasautui hetkeksi mustia pilviä. Kunnanhallitus käsitteli osuuspankin poikkeuslupahakemusta ja hankkeen vaatimia muutoksia Myyrmäki 2-asemakaavaan, jota tarkistettiin ministeriön palautuksen jälkeen. Kaavoittaja Pentti Ahola oli valmis nostamaan hieman tontin rakennusoikeutta ja lisäämään tontille autopaikkoja. Aholan mukaan hanke oli Myyrmäen kaavarungon mukainen, mutta kilpailumitat täyttävä urheilutalo tuli rakentaa aluekeskukseen. Kaavoituslautakunta ja kunnan omat suunnittelijat olivat jyrkemmällä kannalla: koko hanke tulisi toteuttaa aluekeskuksessa.

Myyrmäen urheilutalosta sukeutui arvovaltakiista suunnittelijoiden ja kunnanhallituksen välille. Kunnanhallitus oli käynyt vuoden 1972 alussa paikan päällä tutustumassa urheilutalon sijoitusvaihtoehtoihin ja päätynyt siihen, että talo toteutetaan koulun viereiselle tontille. Kaavoituslautakunta harasi vastaan ja halusi tukea aluekeskuksen rakentamista hiljan pian valmistuvan kaavarungon mukaisesti. Kaavoituslautakunta ei ollut valmis muuttamaan asemakaavaa hanketta varten, joten kaikki valmistelevat päätökset urheilutalon aikaansaamiseksi piti tehdä kunnanhallituksessa. Kunnanhallituksella oli kädenväännössä luonnollisesti enemmän ruista hihassaan.

PÄÄTOIMINEN ASIAMIES

Tammikuussa 1973 päästiin rakennustöihin, joilla oli jo kiire, jotta työt saataisiin käyntiin ennen investointiverolain voimaantuloa. Syynä hankkeen kiirehtimiselle olivat myös yhteiskoulun liikuntatilat. Koulu oli kolmatta vuotta vailla liikuntatiloja ja sitä uhkasi jopa valtionapujen menetys, ellei asiaan saataisi korjausta. Kunnanhallitus antoi siunauksen hankkeen käynnistämiselle, vaikka rahoitusneuvottelut olivat osin kesken.

Urheilutalolle oli luvassa myös veikkausvoittovaroja. Syyskuussa 1973 kunnanhallitus päätti, että

68

urheilutalon kuntosaliin perustetaan kunnallinen kuntosali.

Vaikka Myyrmäen urheilutalohanke käynnistyi ennen Martinlaakson uimahallihanketta, sen rakennustyöt alkoivat Martinlaakson uimahallin oltua uimarien käytössä jo kesäkuusta 1972 lähtien.

Toki Myyrmäen hanke oli paljon Martinlaakson hanketta laajempi, mutta rakennuspaikkaan ja rahoitukseen liittyvät pulmat ratkaistiin Martinlaakson uimahallin osalta nopeammin. Uimahallit rakennettiin lopulta peräkkäin ja läntisellä Vantaalla oli kolmisen vuotta uimahallin työmaa.

Helmikuussa 1973 Tarmo Palonen jätti sivutoimisen asiamiehen tehtävän. Alkava rakennusprojekti edellytti päätoimista asioiden hoitoa. Säätiön ensimmäiseksi päätoimiseksi asiamieheksi valittiin myyrmäkeläinen liikunnanohjaaja Martti Rasanen, joka aloitti työt maaliskuussa. Rasanen hoiti projektin loppuun ja toimi asiamiehenä vielä talon valmistuttua. Hänelle ehdittiin valita seuraajaksi Taisto T. Rytkönen, ennen kuin urheilutalon toiminta sulautettiin osaksi kaupungin muita liikuntapalveluja.

SÄÄTIÖ LAKKAUTETAAN

Kuten niin usein, rakennushankkeet viivästyvät.

Myyrmäen urheilutalon valmistuminen venyi kesän 1974 yli ja virallista avajaispäivää vietettiin syyskuun lopulla. Avajaisviikonloppuna uinti oli kuntalaisille ilmaista. Avausuintiin oli houkuteltu päättäjien ja virkamiesten kerma kaupunginjohtaja Lauri Lairalan ja valtuuston puheenjohtajan Sven-Erik Järvisen johdolla. Isäntinä toimivat isännistön puheenjohtaja Aatto Tiusanen ja varapuheenjohtaja Klaus Pihkala sekä hallituksen puheenjohtaja Eero Hyvönen ja varapuheenjohtaja Jorma P.K. Nyman. Tilaisuudessa viihdytti Retuperän VPK ja tilaisuuden juonsi Kauko-Aatos Leväaho. Ilmaista uintia käytti hyväkseen 3 200 kuntalaista. Ensimmäinen lippunsa maksanut asiakas oli Myyrmäen yhteiskoululainen Kari Hautala. Maaliskuussa 1975 vietettiin urheilutalon vihkiäisiä juhlapuheiden ja liikunnallisen ohjelman kera.

Myyrmäen uimahallin altaan reunalla avajaissseremonia käynnissä; kaupunginjohtaja Lauri Lairala ja valtuuston puheenjohtaja Sven-Erik Jävinen 28. syyskuuta 1974. Kuva: Hannu Lindroos/JOKA/Lehtikuva.

Myyrmäen urheilutalo toimi enää vain hetken säätiöpohjaisena. Talon tuloilla ei ollut mahdollista selviytyä koroista ja lyhennyksistä ja pitää vakituista henkilökuntaa. Tämä oli tiedossa jo etukäteen. Ajatuksena oli ylläpitää säätiötä peruskouluun siirtymiseen asti. Sen jälkeen yhteiskoulun kannatusyhdistyksen osuus säätiöstä siirtyisi kaupungille, joka saisi täyden määräysvallan säätiössä. Aikataulua kuitenkin nopeutettiin ja säätiön isännistö teki jo keväällä 1976 periaatepäätöksen säätiön lakkauttamisesta ja urheilutalon siirtämisestä varoineen ja velkoineen kaupungille.

Valtuusto siunasi ajatuksen kesäkuussa. Syksyllä kaupunginhallitus päätti, että vuoden 1977 alusta lukien Myyrmäen urheilutalo sijoitetaan Tikkurilan uimahallin johtokunnan alaisuuteen kuten Martinlaakson uimahallikin.

Myyrmäen Urheilutalosäätiön tarina päättyi vuoden 1976 lopussa. Säätiö oli tehnyt sen, mitä varten se oli perustettu: rakennuttanut urheilutalon, joka lisäsi tuntuvasti läntisen Vantaan liikuntatiloja.

KIRJALLISUUS

Jukka Hako 2009, toim.: Urheilutalon paikasta kiisteltiin.

Teoksessa Myyrmäki. Kampakeramiikasta kauppakeskukseen. Kellastupa Oy.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

69

Vanhimmat lähiöt tiputettiin metsän keskelle. Vuodelta 1989 olevassa kuvassa näkyy suunnitteluihanteessa Kaivokselan (vas.) ja Myyrmäen (oik.) rakentamisen välissä tapahtunut muutos. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

70

Annukka Lyra

Kaivoksela 60 vuotta – Vehreys ja väljyys Vantaan vanhimman lähiön menestysreseptinä Ikääntyneitä lähiötä pidetään yhä vahvemmin arvokkaana rakennus- ja kulttuuriperintönä.

Historia tuo alueelle identiteettiä, joka voi kantaa vuosikymmenten ja -satojen päähän. Historia voi olla voimavarana asukkaille ja auttaa alueen kehittämisessä. Miten historia on läsnä Vantaan vanhimmassa lähiössä Kaivokselassa, ja mitä siitä tulisi säilyä tuleville asukkaille? Kaivoksela-seuran laatima juhlavuoden kysely kertoo, että asukkaat arvostavat 60-luvun alun kaupunkikuvan piirteitä nyky-Kaivokselassa.

“Rakastan Kaivokselan ilmavaa ja avaraa asemakaavaa.

Täällä ei tarvitse tuijottaa vastapäisen talon seinää vaan alue on rakennettu luontoa mukaillen ja kunnioittaen. Olen muutaman kerran ollut aikeissa muuttaa Kaivokselasta, mutta mistään ei ole löytynyt näin kaunista asemakaavaa ja muutto on jäänyt.”

Kaivoksela on Vantaan vanhin lähiö, jossa edelleen on nähtävissä alkuperäinen 60-luvun suunnitelma. Vanha Kaivoksela on luokiteltu kaupunkikuvallisesti arvokkaaksi alueeksi. Sen erityis-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

71

piirteitä ovat rakennusten vapaa sommittelu metsäiseen maisemaan ja maastonmuotoihin. Tämä periaate yhdistää Kaivokselan vanhempiin, varsinaisiin metsälähiöihin, kuten Sunilaan ja Tapiolaan. Kaivokselaa hieman nuoremmissa lähiöissä suunnittelun ihanne suosi tiiviitä säännönmukaisia korttelipihoja.

Kaivokselan erityisyys liittyy ensinnäkin sen syntyaikaan ja -tapaan. Johanna Hankonen on väitöskirjassaan ja Helsingin Pitäjä -vuosikirjassa käsitellyt perusteellisesti Kaivokselaa yhtenä maan ensimmäisistä aluerakentamiskohteista.1 Kaivokselan rakentamisessa kehitettiin aluerakentamista eli uutta keinoa tuottaa nopeasti asuntoja kasvavalle kaupunkiväestölle: Maanomistajat Kurt ja Börje Juslin, Lars Eklund ja Ossian Juslinin perikunta myivät uuden asuntoalueen maat rakennusliike Puolimatkalle. Rakentamisen rahoittivat Helsingin Työväen Säästöpankki ja Postisäästöpankki, jotka yhdessä Puolimatkan kanssa markkinoivat uusia asuntoja. Tärkeä rooli oli yksittäisillä asuntosäästäjillä, jotka lopulta maksoivat uuden alueen rakentumisen. Kaivokselaan syntyi pääasiassa omistusasuntoja.

Ensimmäiset kerrostaloasukkaat muuttivat Kaivokselan alueelle elokuun alussa vuonna 1962. Aluerakentamisen idean mukaisesti Kaivoksela rakennettiin kerralla “valmiiksi”. Vuosina 1962–67 valmistuivat asuintalot, ostoskeskus, koulu ja vesitorni – kirkko vuonna 1969.

Edelleen metsälähiön lomassa on maatalousyhteiskunnan rakennusperintöä muistona maatiloista, joiden maille lähiö rakentui. Lisäksi alueella on 1700–1800-luvuilla toiminnassa olleet rautamalmikaivokset ja kivikautista asutusta.2 Kulkuyhteyksien vuoksi teollisuudella ja kaupankäynnillä on pitkät perinteet, ja alue voidaan tuntea myös autokaupan tai painotalojen keskittymänä.3

KAIVOKSELAN ERITYISPIIRTEET

Nuoremmat kerrostaloalueet eroavat Kaivokselasta kehittyneemmän elementtitekniikan ja kaavoituksen tiiviyden takia. Kaivokselan jälkeen elementtitekniikka alkoi enemmän ohjata arkki-

72

tehtuuria ja suunnittelun ihanteeksi tuli mahdollisimman kompakti kaupunki korttelipihoineen, joita näkee esimerkiksi Myyrmäessä.4 Vantaan modernin rakennuskulttuurin inventoinut Amanda Eskola pitää Kaivokselaa muita Vantaan lähiöitä korkeatasoisempana.5 Vantaan kaupunkisuunnittelu on arvioinut Kaivokselan kaupunkikuvallisesti arvokkaaksi ja säilytettäväksi 1960-luvun kaupunkimaisemaksi. Kaivokselan kerros- ja rivitalokorttelit on määritelty A1-luokkaan Eskolan rakennusperintöinventoinnissa ja yleiskaavassa.6 Kaavasuunnittelijana oli nimekäs arkkitehti, professori Olli Kivinen. Asettelua on verrattu myös linnoitukseen (bastioniteema), jossa tornitaloja reunustavat pitkät, matalat lamellitalot.

Alueen laidalla on atrium-pihaisia rivitaloja, joita alkuperäisessä suunnitelmassa oli enemmänkin.

Niiden tarkoituksena oli häivyttää rajaa kaupungin ja maaseudun välillä. Alueen keskiosan kuusikerroksisista torneista Kivinen olisi halunnut tehdä korkeampia, mutta seutukaavaliiton yliarkkitehti Otto Flodinin vaatimuksesta Kaivokselaan ei tehty puiden latvoja korkeampia rakennuksia.7 Poikkeuksellista oli, että kaikki rakennukset suunnitteli sama arkkitehti, Aarne Ehojoki. Nauhaikkunajulkisivut ja hillitty väripaletti toistuvat kaikissa taloissa. Kaupungin alueinventoinnin mukaan “arkkitehtuuriltaan Kaivokselan asuinrakennukset edustavat 1960-luvun alkupuolen lähiöarkkitehtuurin parhaimmistoa. Arkkitehtuurin ominaispiirteitä ovat toistuvuus, yhtenäisyys ja vähäeleisyys, yksityiskohtien viimeistelty muotoilu, julkisivun hienostuneen ohut pintareliefi, materiaalivalikoiman niukkuus ja harkitun värityksen luoma vaihtelu”.8 Luksusta Kaivokselaan ei tuotu, sillä asuntojen hinta pyrittiin painamaan mahdollisimman alas.9 Kaavan suunnitellut Kivinen olisi halunnut toimistonsa jatkavan rakennusten suunnittelun parissa. Näin ei käynyt, ja kaavoittaja oli ilmeisen tyytymätön rakentamisen aikaisiin kompromisseihin. Haastavien maastonmuotojen vuoksi osa pitkistä käärmetaloista jaettiin kahteen osaan. Katuja ja istutuksia ei rakennettu täysin suunnitel-

Kuvassa ote Vantaan kaupunginmuseolla säilössä olevasta Kaivokselan puistosuunnitelmasta vuodelta 1963. Suunnitelma toteutui vain osin, mutta alalaidassa Kaivokselantien lehmuskuja on tunnistettavissa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

73

mien mukaan, vaan paljon jätettiin luonnontilaiseksi. Jo Kaivokselan alkuaikojen kuvissa näkyy vanhaa puustoa. Kivinen tosin totesi myöhemmin, että Kaivoksela oli hänelle pikemminkin harjoitustyö ennen Helsingin Pihlajamäkeä, jota hän piti onnistuneimpana työnään. Kivisen mukaan kaupunkikuvasta tuli “takkuinen”.10 Metsäisyydestä kuitenkin tuli alueen leimallinen piirre, jota asukkaat arvostavat.

Kaivokselan rakentaminen osui rakennustekniikan siirtymävaiheeseen, jolloin paikalla rakentamisesta siirryttiin elementtituotantoon.

Käytetyt menetelmät, kuten muottitekniikka ja torninosturit sekä rakentamisen tehokkuus kehittyivät vauhdilla rakentamisvuosien aikana, ja alan media seurasi tarkkaan, miten työ eteni. Leena Korhonen on kuvannut kehitystä

74

Kaivokselan rakentamisessa kehitettiin uusi tapa tuottaa asuntoja nopeasti kasvaville kaupunkiseuduille. Aluerakentamisen mallia olivat kehittämässä Postisäästöpankin pääjohtaja Teuvo Aura (vas.), toimitusjohtaja Armas Puolimatka, Helsingin Työväen Säästöpankin toimitusjohtaja Mauno Koivisto ja Helsingin maalaiskunnan kunnanjohtaja Lauri Lairala, jotka tarkastelevat kuvassa Kaivokselaa vuonna 1963. Kuva: Lehtikuva/ Reijo Koskinen.

Kirkko kokosi kaivokselalaisia yhteen muun muassa perhejuhliin ja koulun tapahtumiin. Kirkon arkkitehtuurissa nähtiin viitteitä vuoristoluostariin. Kirkon purkamisen jälkeen lumilautailijat ottivat portaat käyttöön. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo/Leila Lehtiranta.

gradussaan siteeraten Puolimatkan Aarne Ahtiaista: “Oli mielenkiintoista seurata, miten porukka oppi, ja miten rakennusmiehistä tuli elementtivalajia. Karkeasti arvioiden ensimmäisen ja viimeisen elementin välillä noin viidessä vuodessa työkustannukset putosivat noin 25 prosenttia.”11

LUONTO JA NAAPURIT LUOVAT MERKITYSTÄ PAIKALLE

Lähiörakentaminen toi kokonaisia sukupolvia yhteen, kun uusi alue aloitti tyhjästä. Upouudet lähiöt kokosivat yhteen paljon saman ikäisiä, jotka lähtivät rakentamaan yhteiseloa. Kaivokselassa perustettiin esimerkiksi asukasyhdistys Kaivoksela-Seura, urheiluseuroja, partiolippukuntia, jopa oma sanomalehti. Kiinnostava piirre alkuvuosien Kaivokselassa oli kotiäitien poikkeuksellisen suuri määrä: yli puolet vaimoista ei ollut työelämässä, kun Tilastokeskuksen mukaan joka neljännen naisen toimi oli kodinhoito.12 Toisaalta uudet seinät eivät hetkessä tehneet kotiseutua, ja moni perhe oli edelleen hyvin kiinni maaseutupaikkakuntien kotiseuduilla. Varsinkin nuorison oli vaikea löytää paikkaa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

75

– kirjaimellisesti – sillä nuorisotilojen kaltaiset palvelut rakentuivat hitaasti. Yleiskaavajaoksen 60-luvun lopulla laatiman kyselyn perusteella 58 prosenttia kaivokselalaisista ei viihtynyt lähiössään. Mutaa oli joka paikassa, ja kumisaappaat sopivimmat jalkineet.13 Lähiöiden rakentumista seurattiin ihaillen teknistä kehitystä ja uskoen parempaan tulevaisuuteen. Rinnalla lähiökeskusteluun kuului negatiivinen sävy, joka toi esiin puutteelliset palvelut ja perheiden sosiaaliset ongelmat. Leena Korhonen on nostanut esiin, miten Kaivokselan kasvukipuja seurattiin mediassa erityisesti nuorison toilailujen kautta.14 Alkuvuosien juurettomuuden jälkeen juuria myös kasvoi. Jopa niin syviä, että lähiöissä alkaa olla kolmannen polven asukkaita. Näin myös Kaivokselassa.15 “1970-luku Kaivokselassa oli valoisaa, iloista, vilkasta ja optimistista aikaa.

Lapsiperheitä oli paljon. Tuntui kuin aurinko olisi aina paistanut. Ostarilla oli kaikki mahdolliset palvelut. Kaivoksela suorastaan sädehti.”

Nuoriso varttui, Kaivokselan väkimäärä alkoi 70-luvun alussa laskea, eikä alue noussut erityisemmin esiin lähiöiden joukossa. Kaivokselan, kuten ei minkään muunkaan lähiön, maine ei siitä parantanut, vaikka samanaikaisesti asukkaat ovat eläneet omaa arkeaan ja viihtyneet. Erityisen vahingollinen lähiöille – ja niiden maineelle – oli 1990-luvun lama.16 Media ja asiantuntijat ovat käsitelleet lähiöitä usein ongelmien kautta.17 Kaivokselasta otsikoihin nousivat nuorison rettelöinnin jälkeen esimerkiksi kirkon ja ostarin tuhopoltot sekä postiin vuonna 1993 tehty ryöstö, joka aloitti Jatimatickonepistoolilla tehtyjen ryöstöjen sarjan.18 Ongelmakeskeisyys pätee viime vuosien uutisointiin.

Kaivoksela-seura laati vuonna 2022 kyselyn, jossa kerättiin asukkaiden ajatuksia 60-vuotiaasta Kaivokselasta. Kyselyn mukaan Kaivokselaa arvostetaan luonnonläheisyyden ja vehreyden

76

vuoksi. Tärkeitä syitä Kaivokselaan muuttamiselle tai siellä viihtymiselle ovat myös rauhallisuus, väljyys ja asuntojen kohtuullinen hinta. Noin puolet mainitsee valtiksi yhteisöllisyyden, ja 76 prosenttia vastaajista tuntee naapureitaan.

“Kaivoksela on yksi turvallisimmista alueista missä olen Vantaalla asunut. Yhteisömäisyys mikä täällä on, on ihan omaa luokkaansa.”

Ne kyselyyn vastanneista, joilla ennen Kaivokselaan muuttoa oli mielikuva rauhattomasta alueesta, olivat vastauksista päätellen muuttaneet mielipidettään.

Verkon keskustelupalstoilla Kaivoksela on verrattain tuntematon. Kuvauksissa nousevat esiin yllä mainitut positiiviset seikat, ja toisaalta levottomuus. Myös rakennushistoriallinen näkökulma elää verkkokeskusteluissa: “Noi Kaivokselan talothan ei edes mitään elementtitaloja ole vaan paikan päällä valettuja. Jopa julkisivu-laatat on kuulema siellä rakennustyömailla valettu. Mutta kuollut paikka se on, jos haluaisin asua rauhassa metsän keskellä, mutta kerrostalossa muuttaisin Kaivokselaan.”19

KOKONAISUUDESSA PIENIKIN MUUTOS ON MERKITSEVÄ

Kaivokselan väkiluku oli vuonna 1971 lähes 5 000, minkä jälkeen se alkoi laskea. Uusi nousu alkoi vuonna 2013, minkä jälkeen alueen asukasmäärä on kasvanut reilusta 4 000:sta lähelle 6 000 asukasta, jolle alue alun perin suunniteltiin. Ennätykselliset 5 920 asukasta oli vuonna 2020.20 Väkimäärän lisäys perustuu voimakkaaseen asuntorakentamiseen, sillä samalla asumisväljyys on ihan toista kuin Kaivokselan alkuaikoina, jolloin suurenkin perheen koti oli tavallisesti kolmio.

Kaupunkikuvassa tapahtuneet muutokset ovat vanhassa Kaivokselassa verrattain vähäisiä.

Olli Kivisen 60-luvun kaava toteutui erittäin hyvin, ja siihen on tehty enemmän muutoksia vasta 2000-luvulla. Taloyhtiöistä on pidetty huolta, eikä julkisivuissa pääsääntöisesti ole tehty suuria

Moni perhe muutti vastavalmistuneeseen Kaivokselaan maaseudulta tai kantakaupungin hellahuoneiden ahtaudesta. Aarne Ehojoki suunnitteli asunnoista valoisia, ja tilaa oli sen ajan mittapuulla ruhtinaallisesti.

Kuva: Työväen Arkisto/Eero Troberg.

muutoksia. Toisaalta vähäisetkin muutokset ovat merkityksellisiä kaupunkikuvan kannalta.

Nykyinen asemakaava ei tuo tarkempia suojelu- ja korjausohjeita, mutta toisaalta rakentaminen ei ole mahdollista ilman kaavamuutoksia, ja kaikissa muutostöissä on konsultoitava kaupungin asiantuntijoita.

Uutta asumista on syntynyt runsaasti Vaskivuorentien eteläpuolelle, jonne 1990-luvulla alkoi nousta uusi Vaskipellon asuinalue. Pien- ja kerrostaloista koostuva alue on tiivistynyt aivan viime vuosiin asti Helsingin rajan tuntumassa.

Kaivokselan ja Vaskipellon tienoon sekä nykyisen kuntarajan Helsingin puolta yhdistää historialli-

nen Kårlbölen, Kaarelan kylä, joka jakautui kahtia alueliitoksessa vuonna 1946.21 Moni alueella jo ennen Kaivokselan rakentumista asunut mieltää itsensä edelleen kaarelalaiseksi.

Uusien asuntojen tarve on säilynyt 1960-luvun suuren muuton jälkeenkin, mutta Vaskipelto on rakentunut aivan toisenlaisista lähtökohdista, kuin vanha Kaivoksela. Kaivokselaan koottiin kaikki perheen tarvitsemat palvelut, ja alue rakennettiin ikään kuin kerralla valmiiksi. Nykyisin palvelut ovat voimakkaasti keskittyneet Myyrmäkeen.

Palveluiden siirtyminen on aiheuttanut tyytymättömyyttä, mutta erityisen aktiivisesti kaivokselalaiset ovat puolustaneet alueen luontoympä-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

77

ristöjä. Puolimatkalle kaavoitettu Vaskivuoren tontti päätettiin jättää rakentamatta 1970-luvulla.22 Kaivokselan länsirinne jäi 60-luvulla rakentamatta seutukaavaliiton Flodinin vaikutuksesta, mutta Mätäojan laaksoon kaavailtiin pitkään asuntorakentamista. Kaivoksela-seura kunnostautui tämän niin sanotun Kaivoksela 4 -hankkeen vastustajana. Kuvastavaa on, että vuoden 2007 yleiskaavaehdotukseen jätetyistä 800 palautteesta yli puolet koski Pohjois-Kaivokselan täydennysrakentamista.23 Asukkaat olivat aloitteellisia myös Vetokannaksen entisen juomavedenottamon kunnostuksessa.

2010-luvun alussa se kunnostettiin uimapaikaksi, joka on niin suosittu, että rannan läheisyyden huomaa kesäaikaan koko Kaivokselassa.

Asukkaiden aktivoitumista nähtiin vastikään Helsingin seudun ympäristöpalveluiden hakiessa purkulupaa omistamalleen vesitornille. Kaivoksela-seura on esittänyt vesitornin suojelua.24 Vesitorni on paitsi maamerkki, osa arvokasta kau-

punkikuvallista kokonaisuutta, jonka jokainen osa on merkityksellinen. Vetokannas, vesitorni ja Mätäojan varressa vielä erottuva vedenpuhdistamo muistuttavat ajasta ennen vuotta 1985, jolloin Kaivoksela liittyi kaupungin vesijohtoverkkoon.

Tietyt muutokset 1960-luvun alun suunnitelmassa korostuvat Kaivoksela-kyselyssä ja niitä käsitellään alla vähän lähemmin.

Kirkko

Vuonna 1969 valmistunut vaalea tiilikirkko koki tuhopolton vuonna 2006. Kirkko vaurioitui niin pahoin, että se päätettiin purkaa vuonna 2014.

Purkamista vastustivat Museovirasto ja ELY-keskus, jotka puolustivat jäljelle jäänyttä sivurakennusta esimerkkinä ensimmäisistä lähiökirkoista.

Niiden mukaan rakennus olisi ollut kunnostettavissa entiseen käyttöön.25 Vantaankosken seurakunnalla ei ollut varaa, eikä intressiä rakennuttaa kirkkoa uudelleen, sillä

Kirkkosali sisustuksineen tuhoutui tuhopoltossa. Tekstiilitaiteilija Oili Mäen keskustelua herättäneen alttarikudonnaisen nimi oli Tulkaa minun tyköni. Tapulin kellot ovat nykyisin Vantaan Pyhän Laurin kappelissa.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo/Pentti Turunen.

78

Kaivokselan kirkon tilalle Vantaankosken seurakunnan pääkirkoksi oli jo vuonna 1984 valmistunut Myyrmäen kirkko. Ehkei kirkon vaatimattomalle modernismille myöskään löytynyt riittävän vahvoja puolustajia, vaikka kirkon merkitys kaivokselalaisten yhteisöllisyyden kannalta on ilmeinen.

Kiinnostavana yksityiskohtana jäljelle jäi neljästä betonivalusta koostuva kellotapuli. Karu kellotorni on lähinnä parkkipaikkana toimivalla sorakentällä ikään kuin kuriton monumentti. Se toimi alttaritauluna Kaivokselan 60-vuotisjuhlassa, jonka osana ulkojumalanpalvelus kokosi satapäisen osallistujajoukon vanhan kirkon paikalle.

Moni kaivokselalainen kertoo kirkon tulipalon järkyttäneen syvästi. “Äitini ja isäni muuttivat Kaivokselaan vuonna 1963. He olivat raivaamassa metsää Kaivokselan tulevan kirkon alueelta ennen kuin kirkkoa alettiin rakentaa. Kirkon palaminen oli hirvittävä tragedia ja suren sitä vieläkin paljon. Kirkko oli minulle lapsuudessa erittäin tärkeä paikka: pyhäkoulu, joulutapahtumat ja -askartelut, partion tilaisuudet, koulun tapahtumat jne. Kirkko kuului olennaisena osana Kaivokselan maisemaan.”

Ostoskeskus

Ostoskeskus oli aikanaan yksi pääkaupunkiseudun suurimpia. Vaskivuorentie ostarin kohdalla rakennettiin nykysilminkin tarpeettoman leveäksi, mistä johtuen eteläinen ja pohjoinen Kaivoksela ovat korostetun erillään toisistaan. Syynä oli metrolinjaus, joka ei kuitenkaan toteutunut.26 Ostoskeskus koostui kolmesta, yhtenäistä ilmettä noudattavasta matalasta rakennuksesta, jotka kehystivät pientä aukiota. 1960-luvun ostoskeskusrakentamisen uusiin piirteisiin kuuluivat horisontaalisuus, suuret näyteikkunat, tasakatto ja korostuneet, ulkonevat räystäät. Palvelutarjontaan kuului päivittäistavarakauppojen ohella rakentamisen rahoittaneiden pankkien konttorit, useita erikoisliikkeitä kirja- ja rautakaupasta lastentavaraliikkeeseen sekä ruokaravintola.

“Kaivokselan ostoskeskus oli varsinainen ostosparatiisi 60- ja 70 luvuilla. Kävimme siellä koko perheen voimin usein lauantaisin ostoksilla. Isä kävi parturissa Kaivokselassa aina kuolemaansa saakka.”

Vuonna 1994 ostoskeskuksen kylkeen valmistui McDonaldsin brändinmukainen rakennus, joka

Kaivoksela-kyselyssä nousi esiin myös huoli alueen rapistumisesta.

Erityisesti ostarin palveluiden supistuminen ja epätietoisuus tulevasta harmittaa asukkaita. Kuvassa ostarin purettu osa vuosituhannen vaihteesta. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

79

oli ensimmäisen iso muutos Kaivokselassa sen valmistumisen jälkeen. Vielä mittavampi muutos oli päivittäistavarakaupan painopisteen siirtyminen pois vanhasta ostoskeskuksesta, kun S-ryhmän ja Lidlin myymälät avautuivat Vaskivuorentien eteläpuolelle vuosina 2004 ja 2006.

80

Vuonna 2014 ostoskeskuksen kolmas siipi paloi ja sen tilalle rakennettiin asuintalo, joka rikkoi ostarin matalan silhuetin. Samalla osa julkisesta tilasta muuttui yksityiseksi piha-alueeksi. Kaupunkikulttuurin kannalta olisi erittäin tärkeää, että ostarilla säilyisi myös julkisia tiloja. Ostarin

Pumppupuisto

Hämeenlinnanväylän vieressä sijaitsevien teollisuusrakennusten tilalle nousi kaavamuutoksen jälkeen kolmen kerrostalon kokonaisuus vuonna 2018. Teollisesta menneisyydestä muistuttaa kohteen nimi, Pumppupuisto, ja Hämeenlinnanväylän puolen kuvat meluaidassa.

Tehostevärit ja rakennusten muotokieli noudattavat Ehojoen väripalettia. Rakennusmassat ovat kuitenkin huomattavasti isompia, talot syvärunkoisia, ja asunnot sijoittuvat pitkien käytävien varrelle toisin kuin vanhoissa taloissa, joiden suunnittelun lähtökohtana oli useammasta suunnasta tuleva luonnonvalo.

Koulu ja päiväkoti

Kaivokselan koulun nykyinen lisärakennus, paviljonki, muistuttaa vuodesta 1965, jolloin koulua käytiin parakissa.

Taustalla rakentuu vesitorni. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo/Leila Lehtiranta.

Muu palvelutarjonta on supistunut, mutta Kaivokselan kouluun ja päiväkotiin on yhä enemmän tulijoita. Koulua pitkään vaivannut tilapula ratkaistiin, kun alun perin opettajien asuntolana toiminut opettajaintalo purettiin, ja paikalle syntyi paviljonkikoulu vuonna 2021. Paviljonki tuo lisätilaa siihen asti, kun uusi Ojahaan koulu valmistuu Myyrmäkeen vuosikymmenen lopussa, minkä jälkeen rakennus voidaan tarvittaessa siirtää muualle.

Kaivokselan vuonna 1968 valmistuneen päiväkodin tontin lahjoitti Lennart Juslin, jonka ehtona oli, että tontti käytetään lapsia varten. Näin siitä huolimatta, että tontilla olleen riihen lapset olivat aiemmin polttaneet tulitikkuleikeissä.27 Päiväkodin ympäristö koki muodonmuutoksen lisärakennuksen valmistuessa vuonna 2020. Uusi rakennus oli yli puolet vanhaa kookkaampi ja jakoi vahvasti mielipiteitä.28

MITEN SUOJELLA JA KEHITTÄÄ ARVOKASTA RAKENNETTUA YMPÄRISTÖÄ

kehittäminen on pysähtynyt pattitilanteeseen: Kiinteistön omistaa useampi yrittäjä, joilla ei välttämättä ole varaa, eikä intoa lähteä kunnostamaan paikkoja niin kauan, kun on epäselvää, puretaanko kiinteistö.

Kaupunkisuunnittelu vastaa kunkin aikakauden tarpeisiin ja heijastelee aikansa ihanteita, joten voi olla jopa onni, että resurssit ovat olleet kiinni nopeasti kasvavassa Myyrmäessä. Kaivoksela on säilynyt – tai näkökulmasta riippuen – jämähtänyt paikoilleen. Toisaalta resursseja ei ole ollut myös-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

81

kään tutkia Kaivokselan voimakkaampaa suojelua, josta on käyty keskustelua jo vuosituhannen vaihteessa. On suunniteltu esimerkiksi vantaalaista pilottisuojelukaavaa, joka ohjaisi Kaivokselan korjauksia.29 Täydennysrakentaminen on ollut voimakasta, mutta rajoittunut alueen laidoille.

Taloyhtiöt ovat välttäneet suuria muutoksia, mutta sille ei ole jatkossa mitään takeita ilman arkkitehtonista suojelua. Oikea-aikainen ylläpito on suojelun kannalta ensiarvoisen tärkeää, ja alueen asunto-osakeyhtiöissä kunnostuksia on tehty ajallaan – joskaan ei aina rakennussuojelun näkökulmasta harkiten.

Kaivokselan kansikuvana ostoskeskuksen kohentaminen nousee esiin asukkaiden kärkitoiveissa. Kaivokselan kaupunkikuvan kannalta oleellinen kysymys on se, mitä ostoskeskukselle tapahtuu. Yhä huonokuntoisempaa kohdetta on hankalampi puolustaa. Vanhan ostarin korvaaminen asunnoilla muuttaa Kaivokselan “porttia” täysin ja poistaa alkuperäisen ajatuksen asumalähiöstä, jossa kaikki on kävelyetäisyydellä. Vantaalla ostareiden puolustamiseen on herätty esimerkiksi Helsinkiä myöhemmin. Vantaan kaupunginmuseo on inventoinut kaikki vantaalaiset ostarit 2010-luvulla, mutta yhtään kokonaista ostaria ei ole suojeltu.30 Saati sitten kokonaista lähiötä.

Tiivistämispaineiden kasvaessa suunnittelu on kuitenkin pysähtynyt, ja rakennussuojelun näkökulmasta eletään hyvin kiinnostavaa vaihetta.

Vuonna 2021 käynnistyi kaavarunkotyö, jonka tarkoituksena on tutkia, miten täydennysrakentaminen alueelle on mahdollista niin, ettei alueen kulttuurihistoriallisia arvoja menetetä. Kaivokselan ostarin kohdalla kaavarunkotyössä vaihtoehtoina ovat säilyttävä, osittain säilyttävä ja purkava rakentaminen.31 Ajatus lähiöistä arvokkaana kulttuuriperintönä virisi 1990-luvulla, kun lähiöiden rakentamisesta oli kulunut riittävän pitkä aika. Tähän aikaan Kaivokselan talot tulivat peruskorjausikään, mutta rakennushistorialliset seikat eivät korjauksissa vielä painottuneet. Sen jälkeen keskustelu lähiöiden rakennusperinnön suojelemisesta on voimistunut. Ymmärrämme aiempaa

82

Ostoskeskuksen laajan palveluvalikoiman lisäksi “Ylä-Kaivokselassa” oli oma lähikauppa 1990-luvulle asti. Kuvassa vuodelta 1979 kaupan eteen on pysäköity Valion meijerin kuorma-auto. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo/ Marja Mikkola.

selkeämmin, mikä voimavara alueen historia on asukkaille ja kaupunkisuunnittelulle. Viime vuosina mukaan ovat tulleet myös luontokadon ja ilmaston lämpenemisen näkökulmat. Lähiöiden rakentamisesta on kulunut niin paljon aikaa, että ne helpommin mielletään arvokkaaksi kulttuuriperinnöksi.32 Oma arvonsa on toiminnallisella, ihmisten kokemalla kaupunkiympäristöllä. ”Lähiöllä on oma arvonsa elettynä ja asuttuna paikkana. --- Peruskorjaus ja täydennysrakentaminen voivat pahimmillaan tuhota merkityksellisiä paikkoja ja yhteyksiä”, kirjoittaa arkkitehti Anna Koskinen.33 Kaivokselan liikenteellisesti keskeinen sijainti tulee todennäköisesti nostamaan keskustelun Kai-

vokselan kehittämisen suunnista. Kiinnostavaa on myös, mitkä arvot vaakakupissa painavat eniten, kun yhteensovitettavana on asuntorakentaminen, kulttuuriperintö ja Kaivokselaa ympäröivä vihervyöhyke.

Kaivokselan asukkaat haluavat kyselyn perusteella säilyttää kaivokset ja vesitornin sekä niitä ympäröivät metsäalueet, Louhelan ja Kaivokselan välisen niityn sekä Vaskivuoren metsät. Urheilukentän ohella nämä mainittiin tärkeänä lähiluontona ja ulkoilualueina. Alueen väljyyden ja luonnonläheisyyden toivottiin säilyvän. Koululla, päiväkodilla ja vanhalla ostarilla nähtiin arvo paitsi palveluiden näkökulmasta, myös ihmisten yhteen kokoajina.

Kaivokselan syntyyn liittyvät erityispiirteet ja sen säilyneisyys puoltavat alueen tiukempaa suojelua. Historia voi toimia johtotähtenä ja vahvuutena, jonka avulla Kaivokselaa kehitetään.

Kestävän kehityksen mukaisesti rakennukset on säilytettävä käytössä mahdollisimman pitkään.

Jotta asunnot ja alue pysyvät kehityksen mukana, mahdollisia muutoksia varten tarvitaan rakennushistorialliset arvot huomioiva korjausohje.

Alueen viheralueiden säilyminen tukee niin ympäristötavoitteita kuin asukkaiden hyvinvointia.

Niitä ilman Kaivoksela ei olisi Kaivoksela.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

83

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Laura Berger & Panu Savolainen: Betonia, metsää, mielikuvia. Yhdyskuntasuunnittelu 3/2022.

Lotta Junnilainen 2022: Lähiökylä.

Tutkimus yhteisöllisyydestä ja eriarvoisuudesta. Vastapaino.

Bengt Eriksson 2007: Vantaanjoen vihreä tasku.

Marit Juslin 13.4.2023. Haastattelu.

Amanda Eskola 2002: Vantaan moderni rakennuskulttuuri 1930–1979.

Jukka Hako 1981: Kaivokselasta kasvoi kaupunki. Helsingin pitäjä 1981.

Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys ry. (Vantaa-Seura) & Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta.

Johanna Hankonen 1996: Helsingin maalaiskunta aluerakentamisen laboratoriona 1960-luvun alussa.

Helsingin pitäjä – Helsinge 1996.

Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys ry. (Vantaa-Seura) & Vantaan kaupunginmuseo.

Johanna Hankonen 1994: Lähiöt ja tehokkuuden yhteiskunta.

Olli Helasvuo & Niina Vainio 2008: Laatua laitakaupungilla. Vantaan kaupunginmuseon julkaisuja nro 12.

Helsingin Sanomat 20.8.2020: “Betoni sopii sotilaille, ei lapsille”, sanoo betoni­brutalismin isähahmo nähtyään kuvat vankilan näköisestä päiväkodista Vantaalla. https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/ art-2000006607724.html Tuomas Honkaniemi 2022: Historia voimavarana Ristinummen ja Olympiakorttelin nykyhetken tulkitsemisessa ja kehittämisessä. https://sites.uwasa. fi/lahioinno/2022/11/09/historiavoimavarana-ristinummen-ja-olympiakorttelin-nykyhetken-tulkitsemisessaja-kehittamisessa/ Iltalehti 16.4.2009: Nyt kamalan kauheat betonilähiöt halutaan suojella. https://www.iltalehti.fi/ vantaa/a/200904169424131

84

Jussi Kautto 1981: Kaivoksela – asumasolu neitseellisessä metsässä.

Helsingin pitäjä 1981. Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys ry.

(Vantaa-Seura) & Vantaan kaupungin kulttuurilautakunta.

Leena Korhonen 24.2.2023. Haastattelu.

Leena Korhonen 2000: Kaivoksela suomalaisen aluerakentamisen pioneerilähiönä. Pro gradu. Helsingin yliopisto.

Anna Koskinen 2022: Tiivistyvän lähiön uhkakuvia ja mahdollisuuksia. https://www.a-kruunu.fi/blogi/ tiivistyvan-lahion-uhkakuvia-ja-mahdollisuuksia.

Ilkka Luoto 2021: Muodikas lähiö https://sites.uwasa.fi/lahioinno/2021/10/06/muodikas-lahio/ https://sites.uwasa.fi/lahioinno/2021/08/12/naapurilahio-maineja-ihmiset/ Lähiöpride-tutkimushanke 2021– 2022. Aalto yliopisto. https://www. aalto.fi/fi/arkkitehtuurin-laitos/ lahiopride-hanke Myyr York Times 26.2.2023. HSY heiluttaa. Kaatuuko Kaikan vesitorni? https://www.lehtiluukku.fi/lue/myyr_ york_times/1-2023/335598.html Taloforum 16.8.2005: https://taloforum.fi/viewtopic.php?t=36&start=75 Tilastokeskus. Työvoimatutkimus.

Vantaan kaupunki 2023. Kuohukujan asemakaavamuutoksen selostus 21.3.2023.

Vantaan kaupunki 2022. Väestöjulkaisu 2021/2022.

Vantaan kaupunki 2021. Kaivokselan kaavarunko. Osallistumis- ja arviointisunnitelma.

Vantaan kaupunki 2012. Kaivokselan alueinventointi: https://docplayer. fi/1162490-Kaivokselan-alueinventointi.html.

Vantaan kaupunki 2007. Yleiskaavan selostus.

Vantaan kaupunki 2005. Vantaan kulttuurimaisemaselvitys.

Vantaan kaupunki 2003. Kaivokselan arkeologinen inventointi.

Vantaan Sanomat 19.1.2023: HSY haluaa purkaa Kaivokselan vesitornin. https://www.vantaansanomat.fi/ paikalliset/5660077 Vantaan Sanomat 25.8.2022: Kun Ritva Luukkainen, 82, muutti Kaivokselaan, lehmät tervehtivät kotitiellä, nyt alueella asuu jo kolme sukupolvea – ”Tulipalo oli Kaivokselan historian suurin tragedia”. https://www.vantaansanomat.fi/ paikalliset/4806465 Wikipedia: Kaivokselan kirkko. Luettu 17.3.2022. https://fi.wikipedia.org/ wiki/Kaivokselan_kirkko Yle elävä arkisto 17.2.2009: Rikostarinoita Suomesta – Jatimatic ryöstöt. https://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/02/17/rikostarinoita-suomesta-jatimatic-ryostot Sitaattinostot ovat Kaivoksela-Seuran kyselystä, joka tallennetaan Vantaan kaupunginmuseoon.

Loppuviitteet 1 Mm. Hankonen 1994; Hankonen 1996: 62; Kautto 1981: 72 alk.; Hako 1981: alk. 78.

2 Gruvan asuinpaikka arkeologisessa inventoinnissa. Vantaan kaupunki 2003.

3 Eriksson 2007: alk. 130.

4 Korhonen 2000: alk. 78.

5 Eskola 2002: 25.

6 Eskola 2002: 13.

7 Hankonen 1994: 384.

8 Vantaan kaupunki 2012: 64.

9 Hankonen 1994: 382.

10 Hankonen 1994: 383–384.

11 Korhonen 2000: 55, 65; Kautto 1981; Vantaan kaupunki 2012: 29, 59.

12 Korhonen 2000: 106, 115; Tilastokeskus.

13 Korhonen 2000: 98, 106.

14 Korhonen 105–107.

15 Korhonen 2000: 106; Vantaan Sanomat 25.8.2022.

16 Berger & Savolainen 2022: 14.

17 Esim. Junnilainen 2022; Lähiöpride.

18 Yle Elävä arkisto 2009.

19 Taloforum 2005.

20 Hako 1981; Vantaan kaupunki 2012; Vantaan kaupunki 2022.

21 Eriksson 2007: 110–112.

22 Hako 1981: 74.

23 Korhonen 2000: 115, 117; Vantaan kaupunki 2007.

24 Vantaan Sanomat 19.1.2023; Myyr York Times 26.2.2023: 3.

25 Vantaan kaupunki 2012; Wikipedia Kaivokselan kirkko.

26 Vantaan kaupunki 2012: 12–13, 32.

27 Juslin, Marit.

28 HS 20.8.2020.

29 Vantaan kaupunki 2012: 2; Iltalehti 2009.

30 Helasvuo & Vainio 2008: 69; Vantaan kaupunki 2023.

31 Vantaan kaupunki 2021.

32 Berger & Savolainen 2022: 7, 18; Honkaniemi 2022; Luoto 2021.

33 Koskinen 2022.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

85

Nykyisen Vihdintien ja Kehä III risteyksen itäpuoli vuonna 1958. Rakennusten takana kulkeva tie on nykyisin Tiilipojanpolku. Taaempana näkyy Vihdintie. Niiden välissä ladon ohi menevän tie on nykyisin kevyenliikenteenväylä Tiilipojanlenkin vieressä. Kuvan etualan asuinrakennusten eteläpuolelle on vuonna 1962 valmistunut Helsingin ohikulkutie eli nykyinen Kehä III. Rakennukset on purettu arviolta ennen 1980-lukua Kehä III:n laajennuksen alta. Kuva: Heino Parkkari/Vantaan kaupunginmuseo.

86

Matti O. Hannikainen

Björkebergin tekojärvi Petikossa 2000-LUVUN ALKAESSA Petikko oli yksi Vantaan kaupunginosista, joiden maankäyttö oli jäänyt kaavoitukselliseen limboon. Vantaan kaupunki oli suurin maanomistaja, jonka tavoitteena oli saada omistamansa maat kaavoitettua asuinrakentamiseen. Tosin 1970-luvun lopulla virinnyt ajatus maankäytön ja kaupunkirakenteen tiivistämisestä sekä keskittämisestä joukkoliikenneyhteyksien ulottuville vaikeutti Petikon alueen kaavoitusta. Kehä III erotti sen tiiviimmin rakennusta Martinlaaksosta, jonne tehokas raidejoukkoliikenne päättyi. Siten Petikko oli jäänyt irralliseksi saarekkeeksi tiivistyvästä kaupungista. Tuskin missään muualla Vantaalla maapoliittinen ristiriita oli yhtä ilmeinen. Petikon pohjoisosien maankäyttö kulminoitui 1990-luvun alussa kiistaan Björkebergin tekojärven rakentamisesta. Kaavailtu tekojärvi nosti pintaan maankäytön linjaukset, jotka koskivat etenkin luonnonsuojelun merkitystä alati tiiviimmäksi kaavaillussa kaupungissa. Oliko kaavailtu tekojärvi vantaalainen ilmentymä kaupunkisuunnittelun ideaalista yhdistää kaupunkiasuminen useimpien kaipaamaan vesielementtiin? Miten luonnonsuojeluaate vaikutti Vantaan kaavoitukseen? Miksi järveä ei lopulta rakennettu?

MAAKAUPAN KATKERANSULOINEN PERINTÖ

Vuonna 1973 silloinen Vantaan kauppalanvaltuusto päätti ostaa Tuko Oy:lta Hämeenkylän kartanon maita lähes 689 hehtaaria silloin huomattavalla 15 miljoonalla markalla (19,213 miljoonaa euroa vuonna 2022).1 Maakaupan seurauksena kauppala, vuodesta 1974 alkaen Vantaan kaupunki, omisti laajat maa-alueet Petikon kaupunginosassa. Alueen kaavoitus käynnistyi kaupungin virkatyönä vuoden 1979 lopulla, mikä korosti kaupungin ottaneen sille kuuluvan vallan kaavoittajana aluerakentajilta.

Maakaupan tavoitteena oli ollut kunnallisen maaomistuksen kasvattaminen, mikä toimisi vastapainona aluerakentajien hallitsemalle asuntotuotannolle. Jo maaliskuussa 1980 kuntasuunnittelulautakunta hy-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

87

88

väksyi Petikon alueen kaavoituksen lähtökohdat: tavoitteena oli luoda 2 500–3 000 asukkaan uusi kaupunginosa Kehä III pohjoispuolella Vihdintien varteen Askiston asuinalueen vastinpariksi.2 Vantaalla kuntasuunnittelutoimisto vastasi sekä yleisettä osayleiskaavoituksesta, mitkä valmisteltiin erillään asemakaavoituksesta. Järjestely mahdollisti kaavoituksen työtaakan jakamisen. Se mahdollisti samalla maankäytön vahvemman poliittisen valvonnan.

Viimein syksyllä 1984 kuntasuunnitteluvirasto aloitti Petikon osayleiskaavan valmistelun.

Kaupunginvaltuusto oli hyväksynyt Vantaan ensimmäisen yleiskaavan jo kesäkuussa 1983. Siinä oli merkitty ”epävarmana hankkeena” vesihallituksen Pyymossan peltolaaksoon kaavailema Björkebergin tekojärvi.3 Kaupunginhallitus oli heinäkuussa 1979 esittänyt Björkebergin tekojärven rakentamissuunnitelman laatimista yhdessä vesihallituksen kanssa.4 Tekninen lautakunta puolsi tekojärven rakentamista sen tarjoamien virkistyskäyttömahdollisuuksien takia. Björkbergetin virkistysallas – jo nimi ilmensi aikansa osaamista viherpesusta – olisi ollut pituudeltaan lähes 3,6 kilometriä pitkä, leveimmillään 600 metriä kattaen laajuudeltaan reilut 92 hehtaaria ja tilavuudeltaan 2,8 miljoona kuutiometriä. Tekojärven rakentamisella olisi voitu muodostaa Länsi-Vantaalle yli 11 kilometriä hiekkarantaa.5 Virkistyskäyttöön kaavailtujen vesialueiden lumo oli näkynyt jo Kaivokselan ja Myyrmäen suunnitelmissa, joihin oli 1960-luvun lopulla kaavailtu tekojärveä.6 Silti yleiskaavassa oli huomioitu Herukkapuro sekä Pyymossan lehto valtakunnallisesti merkittävinä luonnonsuojelukohteina, joita ehdotettiin suojeltaviksi.7 Kumpikin alue oli mer-

Vas. Vantaan kauppalan Tukolta ostamana määräalan kartta; kauppala osti karttaan merkityt alueet A ja B, kun taas Tukolle jäivät alueet C (Tiilitehdas), D (Tavastkulla (Hämeenkylän) kartano) ja E (Herrala). (Lähde: VKA, Kauppalanvaltuuston pöytäkirja 30.3.1973, 5 §.)

kitty Helsingin seutukaavaliiton vuonna 1975 julkaiseman Helsingin seudun seutukaavan suojelualueisiin.8 Vantaan yleiskaava oli oikeusvaikutukseltaan vain ohjaava, jolloin suojelualueiden säilyminen samoin kuin tekojärven rakentaminen riippui yksin maanomistajan eli Vantaan kaupungin tahdosta.

Kolmen vuoden kuluttua Petikon osayleiskaava päätyi kaupunginvaltuuston käsiteltäväksi. Viive valmistelussa oli johtunut osaltaan ”osayleiskaavasta saaduista ristiriitaisista kannanotoista, Länsi-Vantaan kaupunkirakennesuunnitelman laatimisesta ja käsittelystä sekä kuntasuunnitteluviraston työvoimatilanteesta.” Osayleiskaavaluonnos oli ollut nähtävillä jo marraskuussa 1984, jolloin siitä oli jätetty 24 mielipidettä. Tosin lausunnossaan kaavoitus- ja kiinteistölautakunta oli esittänyt osayleiskaavoituksen keskeyttämistä ja selvityksen tekemistä Petikon irrallisuudesta suhteessa Vantaan rakenteeseen. Petikon osayleiskaava tavoitteli peräti 4 200 asukkaan kaupunginosaa reilun 236 hehtaarin laajuiselle alueelle. Perimmäisenä tavoitteena oli edelleen kaupungin omistaman, pääosin rakentamattoman alueen kaavoittaminen asuinalueeksi. Kaava-alueesta lähes 215 hehtaaria eli 91 % kuului kaupungille. Niinpä asuinalueeksi oli kaavailtu vajaata 66 hehtaaria, kun taas virkistysalueiksi oli kaavailtu peräti 143,5 hehtaaria. Kaupunginvaltuuston hyväksymän asuntopolittikan mukaisesti osayleiskaavassa oli merkitty noin 450 omatoimiseen rakentamiseen luovutettavaa asuintonttia.9 Käsite luovuttaa on monitulkintainen: se kattoi sekä tonttien vuokraamisen että myymisen, mistä päätti kaupunginvaltuusto. Valtuuston huhtikuussa 1983 hyväksymän maapoliittinen ohjelma määritti vuokraamisen ensisijaiseksi luovutustavaksi, mistä linjasta kuitenkin joustettiin osin kaupungin taloudellisen tilanteen velvoittamana.10 Osayleiskaava kyseenalaisti myös seutukaavan, jossa oli kaavailtu lähemmäs 50 000 asukkaan uutta kaupunginosaa, mikä rakentui jo vuonna 1975 laaditulle ehdotukselle jatkaa Martinlaakson rataa Klaukkalaan.11 Siten Petikon osayleiskaava toimi esimerkkinä alenevasti tar-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

89

Björkebergin tekojärvi. Tummin alue kuvaa vesialuetta ja tumman harmaa rantavyöhykettä.

(Lähde: VKA, KV 24.1.1983, 7 §.)

90

Yleiskaavaan (YK-83) merkityt ”luontosuhteeltaan merkittävät alueet”. (Lähde: VKA, KV 6.6.1983, 33 §.)

kentuvasta kaavoituksesta. Sen sijaan kaavailtu Björkbergin tekojärvi oli rajattu osayleiskaava-alueesta, mikä oli tapa siirtää vaikean maapoliittisen ratkaisun tekemistä 1980-luvulla. Silti kaavoittajan vastineissa tekojärven merkitsemistä vaatineisiin viiteen muistutukseen todettiin, että osayleiskaava ei estä järven rakentamista.12 Useat lautakunnat kyseenalaistivat osayleiskaavassa kaavaillun rakentamisen laajalle yhtenäiselle viheralueelle. Esimerkiksi asuntolautakunta esitti äänin 7–4 kaupunginhallitukselle osayleiskaavaehdotuksen palauttamista uudel-

leen valmisteltavaksi ja rakentaa siinä välissä muut rakenteilla olevat kaupunginosat valmiiksi.

Sinänsä järkevästä kaupunkirakennetta koskevasta päätelmästä jätti sosiaalidemokraattien valtuutettu Kauko E. Waris eriävän mielipiteensä, koska osayleiskaava pitäisi hyväksyä sen mahdollistaessa kaupungin omistamien omakotitonttien rakentamisen Länsi-Vantaalla kohoavaa maan markkinahintaa huokeammalla.13 Wariksen lausunto kyseenalaistaa usein esitetyn näkemyksen kokoomuksesta omakotiasumisen airuena Vantaalla, mikä ei pätenyt 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

91

92

myös vasemmistopuolueet edistivät pientaloasumisen mahdollistavaa kaavoitusta.

Osayleiskaavan käsittely heijasti 1980-luvun kaavoituksen valtasuhteita. Kaupunginhallitus jätti kaavan pöydälle peräti kolmeksi viikoksi ennen kuin se hyväksyi kaavaehdotuksen äänin 13– 2 elokuun 3. päivänä 1987. Kaupunginvaltuusto käsitteli osayleiskaavaa syyskuun kokouksessaan, jossa se päätyi hyväksymään sen kädennostoäänestyksen päätteeksi. Kummassakin äänestyksessä selkeä äänijakauma juontui ajan valtapuolueiden eli sosiaalidemokraattien ja kokoomuksen neuvottelemasta yhteisratkaisusta.14 Valtuuston päätöksestä huolimatta osayleiskaava ei jouduttanut alueen rakentumista. Yhtäältä alue jäi syrjään Vantaan kaupunkirakenteen uusista suunnitelmista – ennen kaikkea Marja-radan uudesta linjauksesta. Toisaalta kunnallistekniikan ja katujen rakentaminen Petikon jyrkkään maastoon teki osayleiskaavan mukaisesta rakentamisesta liian kallista jo 1980-luvun nousukaudella.

VIRKISTÄVÄ VAI SUOJELTU VANTAA?

Uuden yleiskaavan valmistelu oli aloitettu lokakuussa 1988. Se poikkesi vuonna 1983 hyväksytystä edeltäjästään jo siinä, että se oli tarkoitus alistaa ministeriön hyväksyttäväksi ja siten lainvoimaisemmaksi. Ensimmäinen luonnos valmistui vantaalaisten arvosteltavaksi syksyllä 1990.15 Ajankohta oli huono ja hyvä: talouden taantuma oli muuttumassa lamaksi. Se joudutti kuitenkin useiden suomalaisten paikkakuntien kuten Vantaan rakennemuutosta. Valtuutetut joutuivat talouslaman ankaruudessa näkemään kaupunkinsa entisissä ongelmissa mahdollisuuksia.

Lentokentän muodostuminen laman jälkeisen Vantaan taloudelliseksi keskukseksi on oiva esimerkki pakon sanelemasta muutoksesta. Samalla

Vas. Petikon osayleiskaavan luonnonsuojelualueet.

(Lähde: VKA, KV 14.9.1987, 19 §.)

luonnonsuojelun merkitys kaavoituksessa oli kasvanut, mikä johti kiistaan Björkebergin tekojärvestä osana yleiskaavoitusta.16 Petikon alue osin suoperäisenä, osin peltona rinteiden reunustamana tarjosi ”luonnollisen” mahdollisuuden hyödyntää maastoa tekojärvenä. Tavoite ei perustunut niinkään vesihuoltovarmuuteen, koska siitä vastasi vuonna 1982 käyttöönotettu Päijänne-tunneli sekä vielä toimivat pohjavedenottamot. Sen sijaan kyse oli puhtaasi ihmisten virkistysaltaasta. Silvolan tekojärvi oli suljettu avaamisensa jälkeen osin turvallisuussyistä, osin vedenlaadun vaarantaneiden väärinkäytösten seurauksena.17 Vesihallituksen kaavailema tekojärvi oli säilynyt yhtenä maankäyttömahdollisuutena niin vuoden 1983 yleiskaavassa kuin Petikon osayleiskaavassa vuonna 1987.

Suuret luontoalueet eivät sellaisenaan sopineet kasvavan suomalaisen kaupungin rakenteeseen vielä 1980-luvun puolivälissä. Muutamin poikkeuksin viheralueet, etenkin luonnontilaiset, edustivat kaupungeille rakennusmaareserviä.

Kunnallisessa päätöksenteossa luonnonsuojelu ja rakentaminen asetetiin lähes poikkeuksetta vastakkain. Vantaalla kiista kulminoitui Petikossa osin taustana vuoden 1988 mietintö kaupungin tonttimaan lisäämisestä, joka suositti ”epätarkoituksenmukaisten viheralueiden rakentamista” yhtenä toimenpiteenä.18 Helmikuussa 1990 Kaija Aho oli kirjoittanut Helsingin Sanomissa luonnonsuojelun ja kaavoituksen kilpajuoksusta Vantaalla, koska kaupungin ”suunnitelmissa kymmenisen vuotta kummitelleeseen Björkebergin tekojärveen joudutaan ottamaan lopullinen kanta tämän vuoden aikana”. Suojeltaviksi ehdotetut alueet kuuluivat valtioneuvoston hyväksymään valtakunnalliseen lehtojen suojeluohjelmaan, mitä seikkaa ei kaupungin kaavaselostuksissa juuri huomioitu.19 Samoin Helsingin Sanomien pääkirjoitus helmikuun 25. päivänä otti voimakkaasti kantaa luonnonsuojelualueiden puolesta. Pääkirjoitus pohti aiheellisesti sitä, miten estää järveä muuttumasta ’hiekkarantaidyllistä levälätäköksi’ ja esitti mielekkäämmäksi ratkaisuksi kunnostaa Vantaan jokien ranta-alueet kaupunkilaisten virkistyskäyttöön.20

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

93

Björkebergin kaavailtu tekojärvi ja luonnonsuojelualueet. (Lähde: VKA, Teknisen lautakunnan kokouspöytäkirja 26.6.1990, 482 §.).

94

Ympäristölautakunta hyväksyi huhtikuussa 1990 Herukkapuron käyttö- ja hoitorauhoitussuunnitelman ja esitti kaupunginhallitukselle alueen rauhoittamista luonnonsuojelulain nojalla. Kaupunginhallitus päätti kuitenkin jättää suojelupäätöksen ”toistaiseksi” tekemättä odottaen yleiskaavan valmistumista ja siinä vahvistuvaa maankäyttöä. Julkilausumaton tavoite oli säilyttää mahdollisuus tekojärven rakentamiseen osana Petikon pohjoisosien kaavoitusta asuinalueeksi. Silti syyskuussa kaupunginhallitus päätti jättää tekojärven merkitsemättä yleiskaavaan, vaikka sosiaalidemokraatit ja keskusta olivat vaatineet sen sisällyttämistä häviten äänestyksen yhdellä äänellä 7–8.

Joulukuussa 1990 Helsingin Sanomat kirjoitti kaavoitus- ja kiinteistölautakunta kuitenkin puoltavan tekojärven sisällyttämistä valmistella olevaan yleiskaavaan.21 Seuraavan vuoden huhtikuussa kaupunginhallitus päätti kuitenkin olla merkitsemättä tekojärveä yleiskaavaehdotukseen.22 Kaupunginvaltuusto hyväksyi uuden yleiskaavan vuoden 1992 syyskuun 15. päivän yön tunneille venyneessä kokouksessaan.23 Seuraavan vuoden tammikuussa ympäristölautakunta esitti uudestaan Herukkapuron ja Pyymossan lehdon suojelua, koska yksikään valtuuston hyväksymästä yleiskaavasta tehty valitus ei ollut koskenut suojeltaviksi esitettyjä. Ympäristölautakunta oli jo kieltänyt kaiken metsästyksen Pyymossan lehtoalueella kesäkuusta 1992 alkaen virallisen rauhoituspäätöksen voimaantuloon saakka.24 Silti kaupunginhallitus päätyi helmikuussa 1993 esittämään Heikki Heinimäen (kok.), Tuija Ihalaisen (sos.dem.) sekä Eero Tulosmaan (kok.) ehdotuksesta Herukkapuron rauhoitushakemuksen hylkäämistä, mikä voitti ympäristölautakunnan esityksen äänin 9–6. Lausunnossaan suojeluehdotuksesta tekninen lautakunta tunnusti suosimansa tekojärven ja luonnonsuojelun välisen ristiriidan.25 Yhtenä pontimena kaupunginhallituksen päätökseen vaikutti se, että Vantaan asunto-ohjelmassa Petikko oli yksi tärkeimmistä kaupungin omistamien tonttien luovutusalueista Länsi-Vantaalla.26 Talouskurimuksessa kituva kaupungintalous tarvitsi sekä tontinmyyntituloja että varak-

kaampia veronmaksajia, joita voitaisiin houkutella muuttamaan Vantaalle harvinaisilla järvenrantatonteilla. Siinä, missä 1980-luvulla oli esitetty pientalorakentamista nimenomaisesti pientuloisten hartiapankkirakentamiseksi, muuttui näkemys 1990-luvulla, jolloin valtapuolueilla oli suurempi tarve varakkaista veronmaksajista kaupungin talouden tervehdyttäjiksi.

Kiista kaavaillusta tekojärvestä nosti esiin poliittisten puolueiden, etenkin Vantaan kokoomuksen sisäiset näkemyserot luonnonsuojelusta. Ympäristölautakunnan jäsen Matti Hilli (kok.) pyrki paineistamaan tekojärven kaavailijoita Helsingin Sanomissa helmikuussa 1993 julkaistulla mielipidekirjoituksellaan. Hilli yhdisti kaupunginhallituksen hylkäysesitykseen tavoitteeseen saada tekojärvi palautettua kaavoihin. Se, että suojeltaviksi ehdotetut alueet kuuluivat valtioneuvoston hyväksymään valtakunnalliseen lehtojensuojeluohjelmaan, ei ollut muodostunut esteeksi. Hilli korosti yleiskaavamerkinnän heikkoutta piirtona paperille, koska kaupunginhallitus ja -valtuusto voisivat muuttaa kaupungin omistamalla maalla sijaitsevan suojelualueen vaikkapa ehdotetuksi tekojärveksi ”vähäisenä poikkeuksena yleiskaavasta”.27 Tekninen lautakunta olikin kirjannut, että tekojärven merkitsemättömyys yleiskaavaan ei estäisi sen rakentamista, kunhan ”järven kohdalle ei merkitä suojelualuetta eikä sallita rakentamista.”28 Kaupunginvaltuuston kokouksessa valtuuston puheenjohtaja Raimo Salminvuo (kok.) ilmoitti, että valtuustoryhmät olivat keskenään sopineet hyväksyvänsä ympäristölautakunnan alkuperäisen ehdotuksen. Sen seurauksena kaupunginvaltuusto rauhoitti 21,55 hehtaarin laajuisen alueen kaupungin ensimmäiseksi luonnonsuojelualueeksi. Silti Eero Tulosmaa (kok.) esitti valtuustolle Herukkapuron suojelupäätöksen muuttamista niin, että se mahdollistaisi tekojärven rakentamisen rajaamalla rauhoitusaluetta vain 1,7 hehtaarin laajuiseksi, mikä vastasi suojeltavaksi ehdotetun alueen tärkeintä osaa. Tulosmaan ehdotus hävisi kaupunginvaltuuston äänestyksessä selkeästi äänin 65–2.29 Kaupunginvaltuusto jätti kuitenkin viereisen Pyymossan lehdon rauhoittamatta Juha-Veikko

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

95

96

Herukkapuron luonnonsuojelualue (Lähde: VKA, KV 29.3.1993, 18 §.)

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

97

Nikulaisen (kok.) aloitteesta.30 Suojelupäätös siirtyi marraskuulle 1993, jolloin kaupunginvaltuusto lopulta hyväksyi Pyymossan lehdon rauhoituksen. Kaupunginvaltuuston viivyttely näyttäytyi viivytystaktiikkana, vaikka kahden vierekkäisen suojelualueen rauhoittamisperusteet olivat samat samoin kuin tekojärven rakentamisperusteet.31 Siinä, missä kaupunginvaltuuston vuoden 1993 rauhoituspäätökset alistettiin Uudenmaan ympäristökeskuksen vahvistettaviksi, on syytä muistuttaa kaupunginvaltuuston tekemän suojelupäätöksen merkittävyys – se toimii suojelupäätöksenä, kuten kunnallista luonnonsuojelua tarkastelleet historiantutkijat ovat todenneet.32 Osasyynä Pyymossan suojelupäätöksen käsittelyn viivästykseen oli Koivurinteen asemakaava, joka oli samanaikaisesti valmisteilla. Lähtökohtaisesti asemakaavoitus tarkensi ylemmän asteen kaavoja, koska se huomioi maastonmuodot joutuen muuttamaan yleis- ja osayleiskaavojen yleviä, joskus yltiöpäisiäkin tavoitteita. Petikon kaupunginosassa keskeisenä perusteena kaavoituksen tarkentamiseen oli rakentamiseen huonosti soveltuva maaperä. Osayleiskaavan verrattuna Koivurinteen kaavoituksen ongelmiksi olivat muodostuneet kaava-alueen sijainti lentomeluvyöhykkeellä (>55 dB) sekä uuden yleiskaavan periaatteen mukainen uudisrakentamisen keskittäminen sekä palveluiden että toimivan joukkoliikenteen, etenkin raideliikenteen, läheisyyteen.

Vaikka Herukkapuro oli jo rauhoitettu kaupunginvaltuuston päätöksellä, ei tekojärven rakentamisesta ei oltu tehty lopullista päätöstä. Se mainittiin marraskuun 23. päivänä 1993 valmistuneessa ja 30.5.1994 tarkentuneessa Koivurinteen asemakaavassa, jossa suunnitellulle vesialueelle ei oltu merkitty asuinrakentamista. Koivurinteen asemakaavan tavoitteena oli edelleen uuden pientaloalueen luominen Länsi-Vantaalle, mistä huomattava osa voitaisiin kaavoittaa kaupungin jo vuonna 1973 ostamille maa-alueelle. Tosin ympäristöpäällikkö Stefan Skog oli todennut, että ”Petikon kaavoittamisesta asuinalueeksi tulisi pidättäytyä” johtuen lentomelusta.33 Tavan mukaisesti kaupunginvaltuuston hyväksymä asemakaava

98

alistettiin ympäristöministeriön vahvistevaksi.

Kaupungin kannalta ongelmaksi muodostui jatkuvasti 55 desibeliä ylittävä lentomelu, jota ympäristöministeriö piti uuden asuinalueen rakentamisen estävänä tekijänä jättäen Koivurinteen asemakaavan vahvistamatta, minkä päätöksen korkein hallinto-oikeus piti voimassa syyskuussa 1996.34 Voi siis sanoa ympäristöministeriön tulkinnan lentomelualueen raja-arvosta päättäneen asuntoalueen kaavailun Petikon pohjoisosaan, mikä samalla päätti keskustelun tekojärven rakentamisesta länsivantaalaisten virkistyskäyttöön. Vuoden 2007 yleiskaavassa ei tekojärveä enää mainittu, mikä osoittaa, että sen suunnittelusta oli luovuttu.35 Nykyään Herukkapuro ja Pyymossanlehto lukeutuvat nykyään Vestran luonnonsuojelualuekokonaisuuteen samalla, kun ne kuuluvat Natura 2000 alueisiin.36

MURROS KAAVOITUSVALLANKÄYTÖSSÄ

Herukkapuron ja Pyymossan lehdon rauhoituspäätökset heijastivat Vantaan valtapuolueiden sisäisiä näkemyksiä luonnonsuojelusta ja rakentamisesta taloudellisesti ankeina aikoina. Samalla ne avasivat osaltaan valtataistelua maankäytöstä eli kaavoitusvallan keskittämisestä kaupunginhallitukselle valtuustolta, josta oli muodostumassa enemmän symbolinen vallankäyttäjä Vantaalla.

Elokuussa 1992 kaupunginvaltuusto hyväksyi kaupunginhallinnon organisaatiomuutoksen, joka käytännössä keskitti kaavoitusvaltaa kaupunginhallitukselle sekä uudelle kaavoituslautakunnalle, mitä pienemmät valtuustoryhmät arvostelivat kovin sanoin vallan keskittämisenä ja siirtämisenä kauemmas kaupunkilaisten valitsemilta valtuutetuilta. Saman vuoden marraskuussa kaupunginvaltuusto hyväksyi sekä kaupunginhallituksen että uuden kaavoituslautakunnan johtosäännöt.

Tapahtunutta hallinnon uudistusta sekä päätösvallan siirtymistä valtuustolta kaupunginhallitukselle sekä lautakunnille pohti Veikko Hirvonen (vas.) uuden valtuustokauden avauspuheessaan tammikuussa 1993. Hirvonen korosti vantaalaista poliittista perinnettä eli valtuustoryhmien välisiä

Koivurinteen asemakaavan havainnekuva. (Lähde: VKA, KV 13.6.1994, 15 §.)

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

99

neuvotteluita, joissa sovittiin tärkeistä päätöksistä.

On tärkeää lainata Hirvosen puhetta laajemmin: ”monet valtuutetut ovat tunteneet joutuneensa irti päätöksenteosta niin sanotusti kumileimasimen osaan. Kaupunginhallitus valmistelee asiat ja tekee päätösesitykset ja hallintokunnat panevat ne täytäntöön.

Valtuutettu ei tunne olevansa mukana päätöksenteossa eikä sen täytäntöönpanossa.

Todellisuudessa asia ei ihan niin huono ole miltä se tuntuu. Onhan valtuutetuilla valtuustoryhmissään tilaisuus käsitellä ennakkoon esille tulevia asioita ja pyrkiä niihin ryhmäneuvottelijoiden kautta tekemään tarpeelliseksi katsomiaan korjauksia. Nykyisen käytännön mukainen valmistelu: ryhmätryhmäneuvottelut-kaupunginhallitus – ovat nopeuttaneet päätöksentekoa kaupunginvaltuustossa. Kieltämättä menettely on johtanut siihen, että tehtyjen päätösesityksen muuttamiseen valtuustosalissa on jäänyt enää minimaaliset mahdollisuudet. Käytäntö on osoittanut, että tullakseen huomioiduksi esitykset muutoksista päätösesityksen on tuotava viimeistään ryhmäneuvotteluihin. Esitykset uusista asioista tulisi antaa ryhmille jo ennen ryhmäneuvotteluja.” 37 Kiista luonnonsuojelusta ja tekojärvestä nosti esiin kaupunginhallinnon muuttavat voimasuhteet. Siinä, missä kaupunginvaltuusto oli ollut suurin vallankäyttäjä 1980-luvulla, nousivat kaupunginhallitus samoin kuin lautakunnat merkittäviksi vallankäyttäjiksi 1990-luvulla, mikä näkyy

esimerkiksi Herukkapuron ja Pyymossan lehdon suojelupäätöksissä, vaikka niissä kaupunginvaltuusto vielä käytti todellista valtaansa. Kiista luonnonsuojelun merkityksestä ilmensi korostetusti myös puolueiden sisäisiä ristiriitoja. Siinä, missä mielikuva idyllisestä ranta-asutuksesta kaupungissa vetosi voimakkaasti osaan valtuutetuista, osa puolestaan halusi edistää jo valtakunnalliseen suojeluohjelmaan merkittyjen alueiden suojelua.

Kunnallispolitiikan samoin kuin kaupunkisuunnittelun historiantutkimuksen ongelmana ovatkin suljettujen ryhmäkeskusteluiden ja käytäväpäätösten maailma, johon tutkija ei pääse käsiksi eikä siten voi avata perusteita muuttuneille näkemyksille. Haastattelut ja sanomalehtiaineistot voivat avata uusia näkökulmia osallisten toimijoiden kuten valtuutettujen näkemyksiin. Sen sijaan kaupunginarkistoon säilötyistä asiakirjoista avautuva kaavaprosessi näyttäytyi ennen kaikkea valtuutettujen välisenä, osin myös virkakunnan sisäisenä kiistana, johon tavallisilla vantaalaisilla ei ollut paljoa osaa eikä arpaa. Käytännössä Petikon alueen asukkaiden osuus kaavoituksessa oli suoraan suhteessa heidän vähäiseen lukumääräänsä, mikä vastasi aina vuoteen 2000 asti voimassa olleen rakennuslain henkeä. Suomalaisten kuntien – kaupungit ja kauppalat mukaan luettuina – kaavoituksen historia rakentuu lähes poikkeuksetta valmiiden alueiden ja rakennusten historiasta, vaikka vain suunnitelmiksi jääneet kaavailut paljastavat kaupunkisuunnittelun merkittäviä päätöksiä, poliittisia linjauksia sekä valtakamppailua useilla eri tasoilla.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistolähteet Vantaan kaupunginarkisto (VKA) Kauppalanvaltuuston kokouspöytäkirja 1973 Ca:7.

100

Kaupunginvaltuuston kokouspöytäkirja 1983 Ca:90 (17.1.–24.1.)

1983 Ca:92 (28.3.–25.4.)

1983 Ca:93 (9.5.–6.6.)

1987 Ca:132 (14.9.–12.10.

1992 Ca:163 (15.6.–18.8.)

1992 Ca:164 (14.–15.9.)

1992 Ca: 165 (12.10.–9.11.)

1992 Ca:166 (30.11.–14.12) 1993 Ca:167 (18.1.–15.2.)

1993 Ca:168 (29.3.–10.5.)

1993 Ca:171 (8.11.–13.12.)

1994 Ca:173 (13.6.–29.8.)

Teknisen lautakunnan kokouspöytäkirja 1986.

Vantaan yleiskaava 2007. Yleiskaavan selostus. (https://www.vantaa. fi/sites/default/files/document/Yleiskaava-2007-selostus.pdf ) (katsottu 3.8.2023).

Kirjallisuus Kaija Aho, 1990a: Björkebergin tekojärvi, rantakaupunki ja suojelulehdot vastakkain Vantaa etsii nyt ratkaisut Petikon kiisteltyyn maankäyttöön HS 23.2. (https://www.hs.fi/kaupunki/art2000002963607.html) (3.8.2023) — 1990b: Björkebergin lähelle tontteja, HS 20.12. (https://www.hs.fi/ kaupunki/art-2000003036441.html) (3.8.2023).

— 1991: Björkebergin järvi ei tule Vantaan yleiskaavaan, HS 30.4. (https://www.hs.fi/kaupunki/art2000003063411.html) (3.8.2023).

Jukka Hako, 2009: Aluerakentaminen ratkaisemaan asuntopulaa. Teoksessa Jukka Hako (toim.) Myyrmäki – kampakeramiikasta kauppakeskukseen.

Vantaa.

Helsingin seutukaavaliitto (HSKL), 1975: Helsingin seudun seutukaava – maa- ja metsätalousalueet, virkistysalueet, suojelualueet. Helsinki.

Helsingin seutukaavaliitto, Nurmijärven kunta & Vantaan kaupunki, 1975.

Martinlaakson radan jatkaminen – seudullinen selvitys. Helsinki.

Matti Hilli, 1993: Vantaan tekojärvi ei virkistä ketään, HS, 20.2. (https://www.hs.fi/mielipide/art2000003212788.html) (3.8.2023).

Sari Hirvonen, 2005. Ruraali urbaani – Vantaan kaupunkisuunnittelun historia. Kaupunkisuunnittelu C18.

Vantaa.

Ulla Janhonen, 1990: Kivistöstä uusi aluekeskus Vantaalle Björkebergin tekojärvestä ja Martinlaaksontiestä äänestettiin, HS 25.9. (https://www. hs.fi/kaupunki/art-2000003013417. html) (3.8.2023).

Kati Juurus, 1992: Pyymosan lehto rauhoitetaan? HS 16.2. (https://www. hs.fi/kaupunki/art-2000003122683. html) (3.8.2023).

Raija Kaikkonen, 1993: Vantaa miettii yhä Pyymosanlehdon rauhoittamista, HS 31.3. (https://www.hs.fi/kaupunki/art-2000003223502.html) (3.8.2023).

Simo Laakkonen, Sami Louekari & Anu Lahtinen. Kunnallispuistojen ympäristöhistoriaa – Suomen kunnat sosiaalisen luonnonsuojelun edelläkävijöinä. Historiallinen Aikakauskirja (HAiK) 2019: 4.

Leena Lavonius, 1996: Korkein hallinto-oikeus ei hyväksy Koivurinteen kaavaa, HS 27.9. (https://www.hs.fi/ kaupunki/art-2000003564105.html) (3.8.2023).

Valtteri Parikka, 2019: Salaperäinen Silvola, HS 2.6. (https://www.hs.fi/ kaupunki/art-2000006113394.html) (3.8.2023).

Pääkirjoitus, 1990: Tekojärvi elää Vantaalla. HS 25.2. (https:// www.hs.fi/paakirjoitukset/art2000002964091.html) (3.8.2023).

Sinikka Rantalainen, 2012. Vantaan luonnonsuojelualueet. Teoksessa Jukka Hako (toim.) Helsingin pitäjä – Helsinge 2013 (Vantaa-Seura, Vantaa).

Tiina Räsänen, 1991: Silvolan tekoallas on vesivarasto ja kalaparatiisi, Helsingin Sanomat (HS) 20.8. (https://www.hs.fi/kaupunki/art2000003085908.html) (3.8.2023).

Loppuviitteet 1 Vantaan kaupunginarkisto (VKA), Kauppalanvaltuuston pöytäkirja 30.3.1973, 5 §.

2 VKA, Kaupunginvaltuuston pöytäkirja (KV) 14.9.1987, 19 §, Liite 19.1 Petikon osayleiskaava – selostus A2: 1987.

3 VKA, KV 6.6.1983, 33 §.

4 VKA, KV 14.9.1987, 19 §, Liite 1.

Petikon osayleiskaava – selostus.

5 VKA, Tekninen lautakunta 26.6.1990, 482 §.

6 Hako 2009, 41–46.

VKA, KV 24.1.1983 7 §.

HSKL 1975, 121–125.

9 VKA, KV 14.9.1987, 19 §, Liite 19.1 Petikon osayleiskaava – selostus; Liite 19.2 Petikon yleiskaavaehdotus RakA 29 § mukaiset muistutukset ja lausunnot.

10 VKA, KV 11.4.1983, 18 §.

11 Helsingin seutukaavaliitto, Nurmijärven kunta & Vantaan kaupunki 1975.

12 VKA, KV 14.9.1987, 19 §, Liite 19.2 Petikon yleiskaavaehdotus RakA 29 § mukaiset muistutukset ja lausunnot.

13 VKA, KV 14.9.1987, 19 §, Liite 19.2 Petikon yleiskaavaehdotus RakA 29 § mukaiset muistutukset ja lausunnot, Asuntolautakunta (13.2.1985) 14 VKA, KV 14.9.1987, 19 §.

15 VKA, KV 17.–18.8.1992, 4 §.

16 VKA, KV 14.–15.9.1992, 18 §; ks. myös Hirvonen 2005, 4.1.2, 4.2.1.

17 Räsänen 1991; Parikka 2019.

18 Hirvonen 2005, 4.1.2.

19 Aho1990a.

20 HS 1990; ks. myös Juurus 1992.

21 Janhonen 1990; Aho 1990b.

22 Aho 1991.

23 VKA, KV 14.–15.9.1992, 18 §.

24 VKA, KV 14.9.1992, 4 §; KV 29.3.1993, 18 §; 19 §.

25 VKA, KV 29.3.1993, 18 § 26 VKA, KV 7.11.1992, 13 §.

27 Hilli 1993.

28 KV 29.3.1993, 18 §. Liite 18.1.

Tekninen lautakunta 26.6.1990.

29 KV 29.3.1993, 18 §.

30 KV 29.3.1993, 19 §; Kaikkonen 1993.

31 VKA, KV 10.5.1993, 11 §; KV 8.11.1993, 16 §.

32 Laakkonen & al. 2019.

33 Lavonius 1996.

34 Vantaan yleiskaava 2007.

35 Rantalainen 2012, 207.

36 VKA, KV 17.–18.8.1992, 26 §; KV 30.11.1992, 5 §.

37 VKA, KV 18.1.1993, 3 §.

7 8

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

101

Jukka Kullberg

Operaatio Aviapolis Helsinki-Vantaan lentoaseman eteläpuoli on nopeasti muuttunut historiallisen kartanon maatalousalueista kansainväliseksi lentokenttäkaupungiksi. Sen rakentamiseen ryhdyttiin 1990-luvulla osana talouslamasta selviytymisen strategiaa.

102 102

Näkymä Sokos Hotel Flamingon katolta länteen. Oikealla näkyy kauppakeskus Jumbon katto ja vasemmalla taustalla Kartanonkosken asuinalue.

Kuva: Pekka J. Heiskanen/Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

103 103

ELANNON SUURTILASTA LENTOKENTTÄ JA TEOLLISUUSALUE

Backaksessa on ollut kartano 1600-luvulta alkaen.

Vuonna 1916 Osuusliike Elanto osti kartanon peltoineen ja alkoi tuottaa suurtilalla elintarvikkeita myymälöihinsä. Tila ulottui Vantaanjoelta Tuusulan rajalle saakka.

Vuonna 1952 avattiin liikenteelle Backaksen kartanolta lunastetulle maalle rakennettu Helsinki-Vantaan lentoasema. Vuonna 1965 valmistui kartanon maat halkaiseva Kehä III, jonka varteen alettiin suunnitella teollisuusalueita. Viljely suurtilalla kävi kannattamattomaksi ja Elanto myi vähitellen maita teollisuuskäyttöön. Kartanon pihapiiriä lukuunottamatta kaikki loputkin kartanon maat myytiin rakennusyrityksille vuonna 1986 ja niille alettiin hahmotella uudenlaista käyttöä.

YLEISKAAVA OHJAA KAUPUNGIN KEHITYSTÄ

Vuonna 1989 pääkaupunkiseudun kunnat tekivät aiesopimuksen, jossa päätettiin yleiskaavojen tarkistamisesta. Se oli tarpeen koska seudun talouskasvu sekä väestö- ja työpaikkakehitys olivat arvioitua nopeampaa. Vantaan yleiskaavassa varauduttiin kasvuun suunnittelemalla uusia alueita asuntorakentamiselle ja yritystoiminnalle lentoaseman länsi- ja eteläpuolilla. Lisäksi linjattiin lentoasemalle rautatieyhteys.

Vantaan yleiskaavan valmistuessa vuonna 1992 oli tilanne muuttunut ratkaisevasti. Suomea koetteli syvä lama ja suunnitelmat viivästyivät.

Lentoaseman länsipuolisen alueen, Marja-Vantaan (sittemmin Kivistön), ja uuden Marja-radan (sittemmin Kehäradan) rakentamiseen päästiin vasta laman hellitettyä, 2000-luvulla. Lentoase-

Backaksen tilan peltoja vuonna 1960. Paikalla sijaitsee nykyään Kartanonkosken asuinalue.

Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

104

man eteläpuolisen alueen toteuttaminen käynnistyi kuitenkin aikaisemmin ja siitä tuli osa Vantaan 1990-luvun lamasta selviytymisen strategiaa, lentokenttäkaupunki Aviapoliksen alku.

Aviapoliksen lähtökohtina olivat runsas rakentamiseen käytettävissä oleva maa ja lentoaseman vetovoima uudenlaiselle yritystoiminnalle, joka tukeutui kansainväliseen liikenteeseen. Toimitilarakentamisen lisäksi alue soveltui liikenneyhteyksien takia myös kaupallisille palveluille sekä maisemallisesti asuntorakentamiseen ja virkistykseen.

Valtuuston hyväksymä yleiskaava on velvoittava toimintaohje kaikille kaupungin virkamiehille ja sitä kautta se vaikuttaa myös yksityiseen sektoriin. Sillä ohjataan siten yritysten, asuntojen ja palvelujen sijoittumista.

ELINKEINOPOLITIIKKAA UUDISTETTIIN

Kun Neuvostoliitto 1990-luvun alussa hajosi, Suomessa syntyi voimakas lama, konkurssiaalto ja koko vuosikymmenen kestävä suurtyöttömyys. Se oli seurausta edellisen vuosikymmenen talouspolitiikasta ja idänkaupan lähes täydellisestä pysähtymisestä. Suomen bruttokansantuote laski 13 prosenttia ja työttömyys nousi 3,5 prosentista lähes 19 prosenttiin. Vantaalla työpaikkoja katosi noin 11 000. Se merkitsi kunnallistaloudessa vähemmän verotuloja, mutta lisää menoja, kun veronmaksajat muuttuivat tukien tarvitsijoiksi.

Työllisyyden parantamiseksi Vantaalla perustettiin vuonna 1994 maankäyttötoimeen ns. sopimus- ja elinkeinopolitiikan työryhmä, josta seuraavana vuonna tuli kaupunginjohtajan nimeämä kolmevuotinen projekti, yrityspalvelut. Tarkoituksena oli hankkia vantaalaisille työpaikkoja, jotta he voisivat maksaa veroja, joilla kunnalliset palvelut kustannetaan. Ideana oli monipuolinen yhteistyö niin kaupungin sisällä kuin ulkopuolisten tahojen kanssa. Keskeiset kärjet olivat erilaiset yritys- ja rakennushankkeet sekä lentokenttäkaupungin kehittäminen.

Liikkeelle ei lähdetty byrokratia edellä, vaan kaikki yrityspalveluprojektin jäsenet pysyivät hallinnollisesti omissa toimissaan ja viroissaan,

mutta keskittyen silti uuteen tehtävään. Ydintyöryhmään kuului eri alojen asiantuntijoita, mutta lisäksi muodostettiin eri toimialoille verkosto ja nimettiin niiden vastuuhenkilöt. Tällä tavoin koko kaupungin organisaatio kytkettiin kriisityöhön ja elinkeinopolitiikkaan. Kaupungin virkamiehille ja päätöksentekijöille syntyi yhteinen tavoite ja tehtävä.

Laman hellittäessä projekti loppui ja toiminta sulautui vakinaisiin organisaatioihin vuonna 1999.

UUSI YHTEISTYÖ LENTOASEMAN KANSSA

Lentokenttäkaupungin ydin on tietysti lentoliikenne. Lentoasema oli vielä 1980-luvulla nähty kaupungissa lähinnä ongelmana. Se vei valtavan osuuden kaupungin alueesta, sen aiheuttama lentomelu esti laajalti asuntorakentamisen ja lentokentän maaliikenne tarvitsi kallista katuverkkoa ja aiheutti häiriöitä.

Vantaalle lentoaseman menestyminen oli kuitenkin tärkeää. Jokaista miljoonaa matkustajaa kohden laskettiin syntyvän ainakin tuhat työpaikkaa. Niistä suurin osa oli lentoliikenteeseen välillisesti liittyvissä yrityksissä lähiympäristössä.

Työpaikkojen määrän lisäksi oli tärkeää niiden laatu. Lentoliikenne työllistää hyvin monipuolisesti erilaisia ammatteja matkalaukkujen rahtaajista korkeasti koulutettuihin IT-asiantuntijoihin.

Yhtä monipuolista on lentoliikenteeseen välillisesti liittyvien yritysten työvoimatarve.

Vuoden 1992 yleiskaavassa lentoasemalle johtavan tien varsi kaavoitettiin toimistorakentamiseen, joka liittyi paremmin lentoliikennettä hyödyntävään yritystoimintaan kuin aikaisempi varaus teollisuudelle ja varastoinnille.

Valtion budjetilla rahoitettu Ilmailuhallitus muuttui vuoden 1991 alusta valtion omistamaksi tulosvastuulliseksi liikelaitokseksi, jonka oli itse hankittava tulonsa. Uusi liikelaitos aloitti toimintansa taloudellisissa vaikeuksissa. Ainoan todellisen tulonlähteen, Helsinki-Vantaan lentoaseman liikenne romahti 1990-luvun alussa laman ja Persianlahden sodantakia 8 miljoonasta 6,2 miljoonaan. Lamatunnelmissakaan ei uskottu kriisin jat-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

105

Näkymä Helsinki-Vantaan lentoaseman matkustajaterminaalille 1970-luvulla. Ennen vuotta 1977 lentokentän nimi oli Helsingin lentoasema. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

kuvan ikuisesti, vaan suunniteltiin uutta kiitotietä ja terminaalia.

Aikanaan Ilmailuhallitus oli vastustanut mm. ajatusta lentoasemalle johtavasta radasta pelätessään joutuvansa maksumieheksi ja menettäessään esimerkiksi pysäköinnistä kertyviä tuloja. Se ei myöskään ollut halunnut luopua maistaan.

Laman ajamana kaupunki ja lentoasema alkoivat hakea yhteistä etua. Lentoaseman eteläosasta irrotettiin 1990-luvun lopulla alue, jonka kaupun-

106

ki kaavoitti yritystoiminnalle, jolloin Ilmailulaitos saattoi myydä omistamaansa aluetta yrityksille ja siten saada rahoitusta kiitorata- ja terminaalitarpeidensa toteuttamiseen. Kaavoituksella syntyneen rakennusoikeuden korvauksena Vantaan kaupungin omistukseen tuli osa alueen tonteista, joille ensimmäisenä rakennettiin Technopolis.

Aluksi nimellä Aviapolis tarkoitettiin vain lentoasemasta lohkottua aluetta, sittemmin nimeä alettiin käyttämään koko keskisestä Vantaasta.

Vantaa-aiheinen postikortti, jossa on ilmakuva Vantaanportin yritysalueesta. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

VANTAANPORTIN KAUPPAKESKUS

Lentoaseman seutua ei vuoden 1992 yleiskaavassa enää nähty kaupungin reuna-alueena vaan potentiaalisena uutena aluekeskuksena. Taitekohta ja Aviapolis-operaation konkretisoituminen voidaan ajatella alkavan Vantaanportista. Liikekeskukselle laadittiin asemakaavaa 1990-luvun alussa ja se sisällytettiin yleiskaavaan. Asemakaava perustui osittain maanomistajien jo 1989 järjestämään arkkitehtikilpailuun.

Hanke herätti runsaasti kritiikkiä. Vantaanporttia moitittiin asutuksesta irralliseksi kauppakeskukseksi, peltomarketiksi. Viranomaiset vaativat vuosikausia erilaisia selvityksiä sillä seurauksella, että koko hanke pysähtyi lamaan. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa pidettiin Van-

taanporttia suureellisena hankkeena ja Vantaata turhamaisena sekä opastettiin kaupunkia, että vaatimattomuus kaunistaisi.

Vasta vuosikymmenen loppupuolella päästiin rakennustöihin ja Vantaanportti avattiin vuonna 1999. Sittemmin sitä on moneen otteeseen laajennettu, ja siitä tuli myynniltään seudun suurin kauppakeskus, jonka ympärille on rakennettu asunnot tuhansille uusille asukkaille.

KARTANONKOSKI

Lama iski erityisesti rakentamiseen. Uusien asuntojen kysyntä tyrehtyi työttömyyden lisääntyessä ja tämä kertautui rakennusteollisuudessa. Asuntojen hinnat romahtivat. Samalla romahti hui-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

107

Kartanonkoskeen rakenteilla oleva rivitalo kuvattuna vuonna 2001.

Kuva: Lauri Leppänen/Vantaan kaupunginmuseo.

108

pussaan vuonna 1990 ollut asuntotuotanto runsaaseen neljännekseen. Asuntolainojen korot kohosivat jopa 18 prosenttiin ja kotitaloudet ylivelkaantuivat. Rakennusalan työttömyys nousi 37 prosentiin.

Vuosikymmenen lopulla rakennusyritykset alkoivat toipua. Eräs merkittävä rakennuskohde oli Kartanonkoski.

Kehä III:n eteläpuolelle oli suunniteltu asuntoja jo ennen lamaa. Uudelleen lähdettiin liikkeelle laman taittuessa. Vuonna 1997 järjestettiin kutsukilpailu, johon osallistui neljä toimistoa, kolme suomalaista ja yksi ruotsalainen. Kilpailijoiden tehtävänä oli suunnitella asuntoalue valmiiseen kaupungin laatimaan kaavaluonnokseen. Kyse oli siis siitä millä tavoin rakennetaan, eli arkkitehtuurista. Voittanut ruotsalaisen arkkitehtitoimiston ehdotus poikkesi suomalaisista modernistisesta perinteestä ja edusti puutarhakaupungin miljöötä ja traditionalistisia rakennusmuotoja. Tämä epäilytti rakennusyhtiöitä kustannussyistä, mutta kaupunki pysyi päätöksensä takana. Tähän ratkaisuun olivat kaikki lopulta tyytyväisiä ja alueelle myönnettiin monia laatupalkintoja.

Kartanonkosken asunnot ovat normaaleja nykyasuntoja, mutta rakennusten ulkonäkö ja kaupunginosan miljöö eivät. Tämä herätti kiivasta kritiikkiä, mutta samalla asunnonhakijoiden kiinnostusta. Kovan kysynnän takia Kartanonkoski rakentui huomattavasti suunniteltua nopeammin.

Lentokenttäkaupunkeihin liitetään usein vahva mielikuva futuristisesta arkkitehtuurista – lasista ja teräksestä. Vantaalla tähän liitettiin myös kotoisa kaupunkimiljöö ja kulttuuri. Aviapolista ovat asunto- ja yritysalueiden lisäksi Backacksen 1800-luvun kartano ja sen puimalassa järjestetyt Backas Jazzit. Alvar Aallon 1950-luvulla suunnittelemat Aerolan rakennukset ja niin sanotut Huberin hallit 1960-luvulta, ovat Veromiehen rakentamisen historiallista pohjaa. Lentokenttäkaupungin alueella on suojeltu myös Pakkalan peltoja ja Tammiston metsä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

109

110

YRITYSHANKKEEN TOTEUTTAMISEEN EI RIITÄ IDEA

Varhaisimpia, nimenomaan lentokenttäkaupungin ideaan liittyviä yrityshankkeita on ympäristöteknologian keskus, joka sittemmin tunnetaan nimellä Leija. Se ideoitiin messumatkalla rakennusyhtiöiden kanssa vuonna 1996. Rakennukseen valmistuttua Pakkalaan siihen sijoittui sekä Vantaan oma ympäristökeskus että parikymmentä yritystä.

Toinen esimerkki on piikiekkoja valmistava Okmetic Koivuhaassa, jonka alku sekin voidaan sijoittaa vuoteen 1996. Kaupunki oli hankkeessa mukana kaavoittamalla tontin, järjestämällä uusien työntekijöiden koulutusta ja osallistumalla Vantaan teollisuuskiinteistöt Oy:n kautta kiinteistöinvestointiin. Työpaikkoja syntyi satoja. Okmetic sinänsä oli ihanteellinen lentoliikenteeseen liittyvä yritys siinä mielessä, että sen tuotteet olivat pieniä, kevyitä ja arvokkaita, ja niitä voitiin edullisesti kuljettaa lentoteitse.

1990-luvun lopulla työllisyys kääntyi kasvuun, ja Aviapolis-alueesta tuli Suomen nopeimmin kasvava työpaikka-alue.

Jotta hanke voisi toteutua tarvitaan idea, tahto, rahoitus ja tontti kaikki samaan aikaan. Aina tällainen yhtälö ei toimi. Esimerkiksi monenlaisista messu- ja näyttelytilahankkeista lentoaseman ympäristössä neuvoteltiin, mutta usein ne kaatuivat lopulta rahoituksen puuttumiseen.

Esimerkki tyhjiin valuneesta hankkeesta on Festival Parks. 1990-luvun lopussa walesilaiset miljonäärit halusivat rakentaa Vantaalle mittavan kauppa- ja viihdekeskuksen, jossa olisi liikkeitä, ravintoloita, hotelleja ja elokuvateattereita. He tulivat itse suoraan Lontoosta esittelemään ideaansa lautakunnan kokoukseen. Lautakunta ja kaa-

Vas. Piikiekkoja valmistavan Okmeticin tehtaasta uutisoitiin näyttävästi Vantaan Sanomissa. Kuva: Vantaan Sanomat 5.5.1996.

voittajat tekivät opintomatkankin Ruotsiin, jossa vastaavanlainen projekti oli tekeillä ja hanketta varten laadittiin asemakaavaehdotus. Yhtäkkiä miljönäärit katosivat, eikä heistä sen jälkeen kuultu. Onneksi kävi näin, sillä Ruotsin Södertäljeen valmistunut Festival Parks meni konkurssiin jo vuoden kuluttua avajaisista.

UUSI POHJOIS-EUROOPPA

Suomi liittyi Euroopan Unioniin vuonna 1995 ja tämä tarkoitti aivan uudenlaisia mahdollisuuksia.

Euroopan Unionisssa ei kansainvälinen yhteistyö rajoittunut valtioiden väliseen toimintaan, vaan vaan yhteistyötä tekevät keskenään kilpailevat kaupunkiseudut. Mikä oli Suomen, Helsingin seudun ja Vantaan Aviapoliksen rooli uudesta EUnäkökulmasta?

Kun rautaesirippu oli romahtanut, nähtiin Venäjä suurena mahdollisuutena. Suomi ajateltiin nyt Länsi- ja Itä-Euroopan välisenä porttina. Suomi EU-maana voisi olla turvallinen sijoittumiskohde yrityksille, jotka halusivat tehdä kauppaa epävakaan, mutta vaurastuvan itäisen jättiläisvaltion kanssa. Puhuttiin myös uudesta Pohjois-Euroopasta, jonka keskellä Suomi sijaitsi, vauraan Skandinavian ja uudistuvan Venäjän välissä. Aviapolis oli näissä kaavailussa solmukohta.

Sittemmin mukaan kuvioon tulivat Finnairin uuden strategian mukaisesti lentoyhteydet KaukoItään. Aviapolis-alueelle hahmoteltiin 2000-luvun alkupuolella jopa Kiina-keskusta.

Näillä ajatuksilla lähdettiin maailman messuille. Markkinointi oli tärkeä osa lamasta selviytymisen strategiaa ja lentokenttäkaupungin toteuttamista. Lentokenttäkaupungille kehitettiin logo ja tehtiin esitteitä. Markkinointi ei aina saanut kannustusta kotirintamalta. Vantaan Sanomat kirjoitti varsin pisteliään ja pilkallisen artikkelin Airport City -esitteistä ja yhdisteli esitteen tekstejä mahdollisimman ankeisiin Vantaa-kuviin.

Vuodesta 1996 lähtien osallistuttiin yhdessä pääkaupunkiseudun kuntien ja eräiden yritysten kanssa mm. kansainvälisille kiinteistöalan MIPIMmessuille Cannesissa. Siellä kaikki Euroopan kes-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

111

Vantaan Sanomat kirjoitti Vantaan Airport City suunnitelmista 7.1.1998.

keiset kaupungit esittelivät kehittämissuunnitelmiaan ja markkinoivat alueitaan. Helsingin seudun osasto oli varsin vaatimaton suurten metropolien osastojen rinnalla, mutta ainakin lentokenttäkaupunkien näkökulmasta olimme tasaveroisia kilpailijoita.

Mietittiin, onko varaa jatkossa osallistua varsin hinnakkaisiin markkinointitapahtumiin, kuten MIPIMiin. Mutta tehtiin myös vastakysymys: olisiko varaa olla osallistumatta? Messut olivat paitsi markkinointia, myös oppimista.

112

MITEN TEHDÄÄN LENTOKENTTÄKAUPUNKI?

Vuonna 1994 järjestettiin Isossa Britanniassa, Gatwickin lentoaseman konferenssikeskuksessa kansainvälisten lentoasemien sijaintipaikkakuntien välinen seminaari, jossa keskusteltiin yhteisistä haasteista ja myös pysyvästä yhteistyöstä. Seuraavana vuonna eurooppalainen yhteistyöverkosto, Airport Regions Conference (ARC), perustettiinkin Pariisissa. Vantaa osallistui toimintaan aktiivisesti aivan alusta alkaen.

Vuonna 1994 perustetun yhteistyöverkoston Airport Regions Conference (ARC) toinen varsinainen konferenssi pidettiin vuonna 1996 Heurekassa.

Vantaan kaupunkisuunnittelujohtaja Jukka Kullberg (vas.), kaupunginjohtaja Pirjo Ala-Kapee sekä hollantilainen yhteistyöverkosto Airport Regions Conference (ARC) puheenjohtaja Barend Linders Vantaan kaupungintalolla ARC kongressin yhteydessä vuonna 1996.

Järjestön toinen varsinainen konferenssi oli vuonna 1996 Heurekassa. Järjestelyt tehtiin kokonaan amatöörivoimin Vantaalla. Kaksipäiväiseen konferenssiin tuli yli 160 osallistujaa 12 maasta.

Ohjelmassa käsiteltiin lentoasemien taloudellisia vaikutuksia, lentomelun aiheuttamia ongelmia, liikennekysymyksiä ja turvallisuutta paikallishallinnon näkökulmasta.

ARC, kuten kaikki muutkin eurooppalaiset yhteistyöverkot ovat tärkeitä suunnittelun ja kaupunkikehittämisen työvälineitä. Niissä vaihdetaan kokemuksia ja tehdään yhdessä tutkimusta.

Vuonna 2001 valmistui ARC:n sveitsiläiseltä konsultilta tilaama selvitys, From Airports to Airport Cities, Lentokentistä lentokenttäkaupunkeihin.

Siinä analysoidaan yhdeksän eurooppalaisen lentokenttäkaupungin kehittämissuunnitelmia, näiden joukossa myös Aviapolis. Raportin johtopäätöksissä

todetaan, että lentokenttäkaupungin kehittämistyön ensimmäiset lupaavat tulokset ovat näkyvissä erityisesti Barcelonassa ja Vantaalla.

KAUPUNKI EI KOSKAAN OLE VALMIS

Yleiskaava yleiskaavalta lentokenttäkaupungin ideaa on kehitelty. Siitä on tullut monipuolinen kaupunkialue, jossa on runsaasti asuntoja, työpaikkoja, palveluita, luontoa ja myös historiaa.

Aviapoliksen synty on yhdistelmä tahtoa ja työtä, mutta myös sattumaa ja suotuisia olosuhteita.

Kaupunki ei koskaan ole valmis. Maailma on muuttunut, ja osalta Aviapoliksen perusideoista on kadonnut pohja. Toisaalta alue on kasvanut vaiheeseen, jossa se voi jo kehittyä omalla voimallaan. Aina on edessä uusia kriisejä, mutta myös uusia mahdollisuuksia.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

113

114

HAUTAUSMAAT BEGRAVNINGSPLATSER

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

115

116

Heli Haavisto

Hautalauta ja karvarimestarin kivi – Ruskeasannan hautausmaan inventointi VANTAAN SEURAKUNTIEN Ruskeasannan ja Helsingin pitäjän kirkon hautausmailla tehtiin kolme hautausmaainventointia vuosina 2019–2022. Ensimmäiset kaksi selvitystä kohdistuivat vuonna 1887 perustettuun Ruskeasannan hautausmaahan. Inventoinneissa saatiin monipuolinen kuva Ruskeasannan hautausmaan vaiheista ja eri vuosikymmeniä edustavista muistomerkeistä. Helsingin Pitäjän kirkolla inventoitiin hautausmaan uudempi, 1950-luvulla käyttöön otettu alue.

Hautausmaainventoinnin tavoitteena on auttaa säilyttämään hautausmaan ajallista kerroksellisuutta, erityispiirteitä ja paikallishistoriaa. Inventoinnissa kirjataan ylös hautausmaan nykytila, rakenteet, laajennusvaiheet, yleisilme, yhteismuistomerkkien tiedot sekä erityispiirteet. Hautausmaan kokonaisuuden lisäksi selvityksessä käsitellään myös yksittäisiä hautamuistomerkkejä.

Muistomerkit kertovat monin tavoin paikallishistoriasta ja alueella eläneistä henkilöistä, sekä laajemmin muistomerkkituotannon kehityksestä ja tyylisuuntauksista. Yksityisen surun ja muistamisen lisäksi niistä välittyy ajalle ominaisia muistamisen tapoja ja piirteitä.

Vas. Ruskeasannan hautausmaan museoalue sijaitsee hautausmaan eteläkulmassa, lähellä entistä leikkaushuonetta. Kuva: Heli Haavisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

117

Usein inventointi tehdään siinä vaiheessa, kun hautausmaalla on tehty hoitamattomien hautojen kuulutus. Ruskeasannan hautausmaan ensimmäinen kulttuurihistoriallisten arvojen selvitys tehtiin alkukesällä 2019. Inventoinnissa käytiin läpi hautausmaan kuulutetut ja seurakunnalle palautuneet haudat. Tarkistettuja hautoja oli 260. Näistä 14 suositeltiin säilytettäväksi hautausmaalla.

Seuraava, laajempi inventointi kesällä 2020 kattoi koko Ruskeasannantien pohjoispuolisen alueen. Inventoinnin tavoitteena oli luoda kokonaiskuva hautausmaan yleisilmeestä ja eri aikakausien muistomerkeistä. Mukana olivat myös omaisten hoidossa olevat haudat. Erityistä huomiota kiinnitettiin vanhimpiin, 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun muistomerkkeihin ja niiden säilyneisyyteen.

Inventoinnissa selvisi, että Ruskeasannan hautausmaalla oli jäljellä vain yhdeksäntoista 1800-luvun muistomerkkiä. Inventointien pohjalta Vantaan seurakunnat teki päätöksen säilyttää hautausmaalla hoidossaan olevat vanhimmat 1800-luvun muistomerkit sekä muita kulttuurihistoriallisesti arvokkaita muistomerkkejä. Inventointiraportit ovat jatkossa tukena hautojen hoidon suunnittelussa ja säilytyspäätöksissä. Niitä voidaan käyttää pohjatietona hautausmaan historiaa avaavissa opasteissa ja hautausmaakävelyitä suunniteltaessa.

RUSKEASANNAN HAUTAUSMAAN HISTORIAA

Ruskeasannan hautausmaa vihittiin käyttöön vuonna 1887. Ensimmäinen hautaus tehtiin seuraavan vuoden keväällä. Vanhimmista hautauksista ei ole säilynyt tarkempia tietoja, koska suuri osa kirkonkirjoista paloi Helsingin pitäjän kirkon ja pappilan tulipaloissa 1890-luvulla. Säilyneissä hautakirjoissa merkinnät alkavat vuodesta 1890.

Myöskään vanhimmat muistomerkit eivät ole säilyneet. Vanhin osa käsittää nykyiset osastot A-I pääkäytävän ympärillä. Hautausmaan laajennusosa (osastot J-P) on otettu käyttöön sotien jälkeen 1940-luvulla.

118

Ennen Ruskeasannan hautausmaan perustamista nykyisen Vantaan alueen asukkaat haudattiin Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle. Paikkakuntalaiset olivat vuosisatojen ajan tottuneet hautaamaan vainajansa kirkon lattian alle ja kirkkotarhaan. Kirkon hautausmaa oli täyttynyt ja sitä oli laajennettu useita kertoja.

Vuosisatainen perinne katkesi 1800-luvun lopulla. Venäjän keisari Aleksanteri II oli määrännyt terveydenhoitoasetuksessaan 1879, että kaupunkien ja kylien keskustoissa sijaitsevien hautausmaiden käyttö tulee lopettaa. Syynä olivat uudet terveys- ja hygieniamääräykset ja ajatus siitä, että asutuksen lähellä oleva hautausmaa olisi epäterveellinen. Asetukselle annettiin kymmenen vuoden siirtymäaika, ja tänä aikana Suomessa perustettiin useita uusia hautausmaita.

Ruskeasannan hautausmaan käyttöönottoa viivästytti aluksi pitkä matka kirkolta ja autio, karukin hautausmaa-alue. Tien varrelle oli vasta raivattu maa-alue ja pystytetty hautausmaata ympäröivä muuri. Hautausmaalla ei vielä ollut kappelia, käytäviä tai istutuksia. Monet pitäjän asukkaat halusivat edelleen tulla haudatuiksi perinteisiin sukuhautoihin läheistensä luokse. Keisarin asettama määräys oli kuitenkin ehdoton.

Siirtymäajan jälkeen, 1.7.1890 lähtien kaikki Helsingin pitäjän hautaukset tehtiin Ruskeasannalle.

Ruskeasanta oli Helsingin pitäjän asukkaiden ainoa hautapaikka vuosikymmenen verran. Hiljalleen Helsingin pitäjän hautausmaan hautauskieltoa alettiin kuitenkin kiertää ja useat pitäjän asukkaat anoivat, ja saivat, erityislupia vanhalle hautausmaalle hautaamiseen. Kielto purettiin 1900-luvun alkupuolella. Hautaukset pitäjän kirkon hautausmaalla jatkuivat erilaisin rajoituksin ja maksuin säädeltyinä.

HAUTAUSMAASUUNNITELMAT 1900 JA 1928

Hautausmaat olivat 1800-luvulla hyvin erilaisia ympäristöjä kuin nykyään. Niittymäisillä alueilla ei kasvanut juuri puita ja hautakummut tekivät maastosta epätasaisen. Hautojen väleissä risteili tavallisimmista kulkureiteistä syntyneitä polkuja.

Ruskeasannan punamullalla maalattu kappeli valmistui vuonna 1927. Rakennuksen suunnitteli jugend-tyylistään tunnettu arkkitehti, professori Armas Lindgren (1847–1929). Kuva: Heli Haavisto.

Haudoilla oli muistomerkkeinä usein puisia ristejä tai hautalautoja, toisinaan matalia kivimuistomerkkejä, takorauta- tai valurautaristejä.

Ruskeasannan ensimmäisen hautausmaasuunnitelman teki talollinen K.F. Eklund jo vuonna 1900. Suunnitelman taustalla oli muutamaa vuotta aiemmin suoritettu katselmus, jossa todettiin, että hautausmaalla ei ollut kunnollisia käytäviä ja hautaukset oli tehty ”sinne ja tänne”. Eklundin suunnitelmassa oli nykyinen pääkäytävä ja sivukäytäviä, pääkäytävän varrelle istutettavat pihtakuuset (50 kpl) sekä käytävän päätteeksi tuleva siunauskappeli. Muistopuiden istuttaminen yksittäisille haudoille kiellettiin ohjeistuksella, jotta hautausmaan yleisilme säilyisi suunniteltuna. Kirkonkokous hyväksyi Eklundin esittämän hautausmaan kokonaissuunnitelman 8.8.1900. Eklundin esittämä ajatus hautausmaalle rakennettavasta siunauskappelista toteutui vasta vuonna 1927.

Nykymuotoinen hautausmaasuunnittelu jalkautui Suomeen laajemmin 1920-luvun loppupuolella. Herastuomari Fritiof Winberg teki hautausmaasuunnitelmat sekä Ruskeasannan että Helsingin pitäjän kirkon hautausmaille. Suunnitelmissa hautausmaat jaettiin osastoihin, haudoille annettiin numerotunnukset ja ympäristöä kohennettiin lisäämällä käytäviä ja istutuksia.

Ruskeasannan portilta kohti kappelia johtavan pääkäytävän varrella oli vuosikymmenten ajan juhlava kuusikuja, joka korvattiin tuijilla 1970-luvulla. Pääkäytävän varsi on perinteisesti ollut haluttu hautapaikka, johon hautaamisesta joutui maksamaan muuta aluetta enemmän.

Usein pääkäytävän varrelle kertyikin näyttäviä, reunakivin rajattuja sukuhautoja. Ruskeasannan pääkäytävän varrella on jäljellä vielä muutamia 1930-luvun sukuhautoja.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

119

MUISTOMERKKIEN HISTORIAA

1800-luvulla muistomerkit olivat useimmiten puisia ristejä, suoria hautalautoja tai sepän takomia muistomerkkejä. Tehtaassa valmistetut valurautaiset ja kiviset muistomerkit yleistyivät vuosisadan puolivälissä. Suomeen perustettiin useita rautaruukkeja 1830-luvulla ja valurautaristit olivat niiden sivutuotantoa. Kotimainen muistomerkkituotanto laski ristien hintoja ja laajensi valikoimaa.

Myös kivisten muistomerkkien suosio alkoi kasvaa sitä mukaa, kun kivenhiomoja perustettiin ja hinnat laskivat tavallisen kansan kukkarolle sopiviksi.

Suurikokoisia, kivisiä muistomerkkejä löytyi aluksi vain varakkaimpien paikkakuntalaisten haudoilta.

Ruskeasannan hautausmaalla, kuten useimmilla suomalaisilla hautausmailla, puisia muistomerkkejä ei ole säilynyt juuri lainkaan. Poikkeuk-

sena on yksi hautalautamallinen muistomerkki vuodelta 1902. Puu on materiaalina hauras ja maatuu ajan myötä. Myös sepän takomia, käsintehtyjä muistomerkkejä on säilynyt vain muutamia. Suurin osa vanhimmista muistomerkeistä on valurautaristejä ja kivisiä muistomerkkejä.

Inventoinnissa kirjataan muistomerkkityyppien, mallien ja käytettyjen materiaalien lisäksi ylös myös yksityiskohtaisempia tietoja. Vanhoissa muistomerkeissä käytetyt ammatti- ja arvonimikkeet, muistolauseet ja raamatuntekstit, valmistajatieto ja symbolit kertovat omasta ajastaan ja muistamisen tavoista. Toisinaan hautamuistomerkkinä voi olla myös taideteos. Seuraavassa on poimintoja Ruskeasannan hautausmaan kiinnostavista muistomerkeistä ja muistomerkkien yleispiirteistä.

Vantaankoskella sijainneen Dahlforsin viilatehtaan omistaja W.W. Wahlberg pystytti komean muistomerkin vaimonsa Hilda Wahlbergin (1859–1900) ja pariskunnan kolmen lapsen haudalle. Muistomerkkiä ympäröi arvokas ja harvinainen valurauta-aita. Kuva: Heli Haavisto.

120

HILDA AUGUSTA WAHLBERGIN (1859–1900) JA LASTEN HAUTA

Ruskeasannan hautausmaan näyttävin muistomerkki sijaitsee hautausmaan eteläkulmassa, vanhan leikkaushuoneen lähellä. Komeaan, valurauta-aidalla rajattuun hautaan on haudattu Vantaankosken tehtailijan, Walfrid Wilhelm Wahlbergin (1861–1922) vaimo Hilda Augusta Bäckman (1859–1900) ja pariskunnan kolme lasta.

Patruuna Wahlberg perusti Dahlforsin viilatehtaan kosken partaalle vuonna 1882. Hän rakennutti tehtaan lisäksi näyttävän huvilan itselleen ja perheelleen, oman terassipuutarhan, useita talous- ja asuinrakennuksia työväelle sekä myllyn ja sahan. Vanhan puisen viilatehtaan paikalle nousi nykyinen, tiilirakenteinen tehdas vuonna 1903. Vantaan teollisuushistoriaan vaikuttanut W.W. Wahlberg oli voimakastahtoinen ja värikäs persoona. Hänestä ja tehtaan alueella kierrelleestä lemmikkikarhusta on säilynyt useita tarinoita.

Wahlberg avioitui kesäkuussa 1890 Hilda Bäckman kanssa. Pariskunta ehti asua Vantaankoskella kymmenisen vuotta ja perhe kasvoi. Heille syntyi kuusi lasta, joista kolme kuoli nuorina.

Lapset Valborg Elisabet Wahlberg (1895–1899), Knut Magnus Wahlberg (1898–1900) ja Knut Konstantin Wahlberg (1900–1900) on haudattu samaan hautaan äitinsä kanssa. Rouva Wahlberg menehtyi hieman viimeisen lapsensa synnytyksen jälkeen, 41-vuotiaana.

Hilda Wahlbergin ja lasten haudalla on poikkeuksellisen vaikuttava hautamuistomerkki.

Hautaa ympäröivä valurauta-aita ja korkea goottilaistyylinen muistomerkki olivat aikanaan hyvin arvokkaita. Muistomerkkiin on kirjoitettu kohokirjaimilla vaimon ja lasten nimet, synnyin- ja kuolinpäivät ja viite raamatunkohtaan. Jokainen metallikirjain maksoi erikseen ja tekstejä on toisinaan tämän takia lyhennetty. Ristin mallisissa muistomerkeissä lyhentäminen on saattanut johtua myös tilan puutteesta. Wahlbergien muistomerkissä sanojen lyhentämiselle ei ole ollut tarvetta, sillä muistomerkin leveälle metallipinnalle mahtui hyvin tekstiä. Tehtailija on lisäksi pystynyt rahallisesti panostamaan malliltaan harvinaiseen

ja suurikokoiseen muistomerkkiin aitauksineen.

Aidan tukena on käytetty pieniä, myllynkiveä muistuttavia kiviä, jotka saattavat olla peräisin Vantaankosken tehdasalueelta.

Vuonna 1900 Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla oli vielä voimassa hautauskielto, mikä selittää rouva Wahlbergin ja lasten hautauksen Ruskeasannan hautausmaalle. Patruuna W.W. Wahlberg kuoli vuonna 1922. Hänet on haudattu Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalle, mistä löytyy myös hänen sisarensa, valokuvaaja Irene Wahlbergin (1858–1943) hauta.

PUINEN HAUTALAUTA

Ruskeasannan hautausmaan harvinaisuuksia on puinen muistomerkki vuodelta 1902. Yksinkertainen, yläosasta pyöristetty muistomerkki seuraa vanhaa hautalauta-perinnettä. Vuosisatojen ajan suomalaisilla hautausmailla yleinen muistomerkki oli puinen lauta tai risti. Hautamuistomerkki veistettiin usein laudasta, jonka päällä ruumista oli säilytetty ennen hautaamista. Hautalaudat saattoivat olla jopa 2,5 metriä korkeita, jykeviä lankkuja, joiden yläosaan oli veistetty koristekuvio. Lautaan maalattiin käsin tiedot vainajasta, synnyin- ja kuolinaika ja usein myös muistovärssy tai tieto kotipaikkakunnasta. Alaosan kuluessa lauta katkaistiin ja pystytettiin uudelleen.

Nämä puiset hautalaudat ovat nykyisin jo maatuneet ja hävinneet. Joitakin esimerkkejä on säilynyt seurakuntien varastoissa, museoissa ja hyvin harvinaisina hautausmailla. Ruskeasannan ainoa tämän tapainen muistomerkki on Maria Forsströmin (os. Gestrin, 1822–1902) haudalla, lähellä hautausmaan pääsisäänkäyntiä. Muistomerkki on malliltaan vanhoja hautalautoja mukaileva yksinkertainen pystypuu. Sen keskellä on metallilaatta, jossa on käsin kaiverrettuna vainajan tiedot ja pitkähkö muistoteksti.

Ruskeasannan vaatimaton ja arvokas muistomerkki edustaa puisten muistomerkkien perinnettä Vantaan kaikilta hautausmailta, sillä Helsingin pitäjän hautausmaalla ei ole säilynyt hautalautoja.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

121

Ruskeasannan hautausmaan harvinaisuus on yli sata vuotta vanha hautalauta. Muistomerkki on Maria Forsströmin (1822–1902) haudalla lähellä hautausmaan pääsisäänkäyntiä. Kuva: Heli Haavisto.

RUSKEASANNAN VANHIMMAT MUISTOMERKIT

Ruskeasannan hautausmaan vanhin säilynyt muistomerkki on vuodelta 1889. Haudassa lepää suutari Gustaf A. Friman vaimoineen sekä vuonna 1941 kuollut Matilda. Muistomerkissä on ammattinimike ”skomakaren” ja vaimon nimen edessä ”makan”. Kivi on suorakulmainen pystykivi, jossa on lohkotut sivut. Pelkistetty muistomerkki on

122

ajalleen tyypillinen. Hauta-alue on rajattu reunakiveyksellä.

Karvarimestari Gustaf Adolf Leschen (1835– 1891) muistomerkki on näyttävä, korkea pystykivi. Kiven yläosa on lohkottu viistoksi. Karvarin työnä oli nahkojen käsittelyssä karvojen irrottaminen ja nahan muokkaus. Mestarin nimike kertoo erityisestä ammattitaidosta ja osaamisesta. Karvarimestari on hautamuistomerkistä päätellen ollut

Ruskeasannan hautausmaan vanhin muistomerkki suutari Gustaf A. Frimanin ja vaimon haudalla vuodelta 1889. Muistomerkissä on ammattinimike ”skomakaren”. Kuva: Heli Haavisto.

Karvarimestari (garfvaremästaren) Gustaf Adolf Leschen (1835–1891) muistomerkkinä on näyttävä pystykivi.

Karvari oli nahan käsittelyn ammattilainen, joka oli aikanaan tärkeä ja arvostettu työ. Kuva: Heli Haavisto.

vauras mies. Korkeat kivipaadet olivat 1800-luvun lopulla harvinaisia ja kalliita.

Muita iäkkäitä muistomerkkejä ovat mm. lapsena kuolleen Adele Malmströmin (1888–1894) ja ”werdinnan” A.G. Malmströmin (1864–1895) muistomerkit. Adele Malmströmin haudalla on ajalle tyypillinen sileäksi hiottu, matala pystykivi, jossa on kaariharja ja sen sivuilla pienet olat. Tällaisia muistomerkkejä on luultavasti ollut paljon

hautausmaalla vuosisadan vaihteessa. Samaan perhehautaan on haudattu myös tilallinen, ”rusthållaren” Karl Oskar Malmström (1862–1908) ja poika Karl Petter (1895–1900). Hautakivessä on muistolause ”Älskad, saknad”. Lähellä on myös toinen Malmström -suvun hauta, jonka muistomerkeissä on näyttävä seppele-kaiverrus.

Lapsikuolleisuus oli Suomessa korkea koko 1800-luvun ajan. Ruskeasannan vanhimmissa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

123

124

Asemapäällikkö A.L. Nylundin (1881–1934) muistomerkissä on rautatieläisten tunnus, siivekäs Hermes-pyörä. Kuva: Heli Haavisto.

muistomerkeissä on paljon alle kymmenvuotiaina kuolleiden tietoja. Lapsena kuolleen Rudolf Örtinin (1890–1895) haudalla on matala, jo hieman vinossa oleva pystykivi. Vaatimaton muistomerkki on tyypillinen ajalleen. Hautausmaan eteläkulmalla on kivien välille kiinnitetyllä rautaketjulla rajattu hautapaikka, jossa on kahden lapsen nimet. ”Meeri Pätiälä 18 4/8 97 – 18 19/3 99 Jaakko Pätiälä 19 12/8 01 – 19 10/2 03”. Meeri ja Jaakko Pätiälä menehtyivät keuhkotautiin. Haudan vieressä kasvaa vanha koivu. Hauta on Ruskeasannan hautausmaalla ainoa, jossa on kiviset kulmapylväät ja niitä yhdistävä rautaketju.

AMMATTINIMIKKEET

Useissa 1800-luvun ja 1900-luvun alun muistomerkeissä on mainittu vainajan ammatti tai asema. Sääty-yhteiskunnassa arvonimikkeet seurasivat ihmisiä hautaan asti. Ruskeasannan hautausmaan muistomerkeistä löytyvät mm. nimikkeet rusthållare, rusthållerska, småbrukaren, wärdinnan, hemmansägare ja maanviljelijä. Harvinaisempia ammatti- tai arvonimikkeitä ovat

Vas. Lapsena kuolleen Adele Malmströmin (1888–1894) haudalla on 1800-luvun lopulle tyypillinen muistomerkki, matala, kaariharjainen kivi. Kuva: Heli Haavisto.

mm. vanhat smedmästare enkan, juris studeranden, skomakaren, garfvaremästaren sekä uudemmat stationsinspektorn, inspektorn, arkitekt, fil. lis., lähetyssaarnaaja, kivimies, merimies, puuseppä ja puutarhuri. Nimikkeissä näkyy myös suomenkielisen väestönosan kasvu 1900-luvun kuluessa.

Maanviljelykseen liittyviin ammatteihin ja maatilan tai talon omistukseen viittaavat nimikkeet ovat olleet melko yleisiä Vantaan seudulla.

Ruskeasannalla ammattinimikkeitä näkyy jo vähemmän. Nimikkeiden käyttö alkoi hiipua vuosisadan vaihteessa. Säilyneistä muistomerkeistä löytyvät mm. hemmansägaren (talollinen) Adolf Berggren (1846–1901). Berggrenin ja perheen haudalla on harvinainen ja aikanaan hyvin kallis muistomerkkimalli, korkea kirkkoa muistuttava hautakivi. Rusthållaren (rusthollari) K.F. Waseliuksen (1861–1893) haudalta löytyy korkea pystykivi, jonka yläosa on hiottu kolmion muotoon.

Uudempia, arvostettuja ammatteja edustaa asemapäällikkö Nylundin muistomerkissä oleva Stationsinspektorn -nimike. Nimike viittaa asemaan rautateillä, samoin kuin muistomerkissä oleva kullattu tunnus. Siivekäs Hermes-pyörä oli Venäjän keisarikunnan rautateiden ja myöhemmin Suomen rautateiden tunnus. Hermes viittaa antiikin kreikan jumalaan, joka toimi sanansaattajana jumalten ja ihmisten välillä, ja oli myös matkustavaisten suojelija.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

125

Naisten haudoilla on usein nimikkeenä vaimo, maka tai leski. Naisilla ei ollut usein kodin ulkopuolista työtä ja heidät määriteltiin myös hautamuistomerkeissä miehen aseman ja työn kautta.

Museoalueen vanhassa valurautaristissä löytyy mm. nimike ”smedmästare enkan”, seppämestarin leski. Harvinainen poikkeus tähän on Maria Mathilda Lönnqvistin (1861–1931) muistomerkki. Maria Lönnqvist omisti mittavan Stenbackan sukutilan Vantaankoskella/Martinkylässä. Näyttävässä hautamuistomerkissä on reliefi vainajan kasvoista, nimi käsin kirjoitetulla tekstityypillä ja suurikokoinen muistokivi. Haudassa on lisäksi Marian lasten Alman, Fredrikin, Edithin ja Fredrik Waldemarin nimet.

Nimikkeet kertovat ajan yhteiskunnasta ja tavoista, maanviljelyn yleisyydestä ammattina, paikkakunnan ruotsinkielisyydestä sekä naisen asemasta puolisona ja äitinä. Erityisesti Helsingin pitäjän hautausmaan muistomerkeissä tulee näkyviin paikkakunnan vahva ruotsinkielisyys.

Useimmissa 1800-luvun muistomerkeissä ammattinimike on kirjattu ruotsiksi.

VALMISTAJATIETO

Toisinaan muistomerkkeihin on kirjattu muistomerkin valmistajan nimi tai tunnus. Näistä saadaan tietoa ajan rauta- ja kiviteollisuudesta ja siitä, mistä muistomerkkejä on hankittu. Keskeisiä valurautaristien valmistajia olivat 1800-luvulla Fiskars ja Turun rautateollisuusosakeyhtiö. Ristejä valmistettiin myös Vaasassa, Oulussa, Tampereella ja monilla pienemmillä paikkakunnilla. Myös kiviliikkeitä perustettiin eri puolille Suomea. Helsingissä toimi vuosisadan vaihteessa useita nimekkäitä kivenhiomoja, joissa tehtiin myös hautakiviä.

Ruskeasannan hautausmaalta löytyi inventoinnissa kaksi muistomerkkiä, joissa oli valmistajatieto. Osastossa B olevassa E.A. Holmbergin (1873–1896) ja Edvard Holmbergin (1883–1896) muistomerkissä on oikealla alakulmassa teksti A.V. Kalenius. H-fors. Kivenhakkaaja A.V. Kalenius työskenteli Helsingissä 1800-luvun lopulla.

126

Vanhojen hautamuistomerkkien alueella on oikeustieteen opiskelijan, rautateillä työskennelleen Karl Ivar Petreliuksen (1866–1890) jykevä valurautaristi, jossa on takana alaosassa valmistajan leima WF. Leima viittaa vaasalaiseen konepajaan, Wasa Fabrik.

MUISTOLAUSEET

Hautausmaainventoinnissa tallennetaan myös muistomerkeissä käytettyjä muistolauseita ja raamatuntekstejä. Hautamuistomerkeissä olleet pidemmät muistotekstit olivat yleisiä vielä 1800-luvulla. Puisiin muistomerkkeihin maalattiin tekstit käsin, ja leveään lautaan mahtui hyvin tekstiä.

Taotuissa muistomerkeissä oli peltinen osa, jossa vainajan tiedot ja muistoteksti olivat maalattuina. Muistotekstien käyttö väheni 1800-luvun aikana, kun siirryttiin valurautaisiin ja kivisiin muistomerkkeihin. Kirjaimet maksoivat erikseen ja rautaristeissä ei ollut paljon tilaa tekstille. Myös sanomalehtien lisääntyminen muutti tapaa, ja muistovärssyt siirtyivät kuolinilmoituksiin ja kukkaseppeleiden nauhoihin.

Ruskeasannan muistomerkkien teksteissä näkyy Helsingin pitäjän ruotsinkielisyys. 1900-luvun alussa paikkakunnan asukkaista noin 70 % oli ruotsinkielisiä. Vanhimmissa muistomerkeissä on käytetty jonkin verran sanaparia ”Älskad – Saknad” (Rakastettu – Kaivattu). Samoin löytyy tekstejä ”Här hvilar” (Tässä lepää) ja ”Sov i Ro” (Lepää rauhassa). Suomenkielisenä tekstit ovat harvinaisempia, esim. ”Tässä lepää” löytyi vain muutamalta haudalta.

Raamatunviitteet ja uskonnolliset tekstit ovat melko harvinaisia Ruskeasannalla. Yleensä teksti on melko lyhyt; raamatunlause, lupaus ylösnousemuksesta, katkelma virren sanoista tai viite raamatunkohtaan. Suurin osa Ruskeasannan muistomerkeistä on 1930-luvun jälkeen pystytettyjä, jolloin raamatuntekstejä ei enää yleisesti käytetty muistomerkeissä.

Pidempiä muistolauseita Ruskeasannalta löytyy kymmenisen. Muistolauseet ovat eri vuosikymmeniltä ja eri sisältöisiä. Kaikilla on kuitenkin

Stenbackan sukutilaa hallinneen Maria Lönnqvistin (1861–1931) ja lasten muistomerkki. Ruskeasannan hautamuistomerkeissä on vain muutamia taideteoksia, joista Marian reliefikuva on yksi. Kuva: Heli Haavisto.

Muistomerkeistä löytyy toisinaan valmistajan nimi.

A.V. Kaleniuksella oli kivenhiomo Helsingissä 1800-luvun lopulla. Kuva: Heli Haavisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

127

Kaunis muistolause 1980-luvulla kuolleen miehen haudalla. Muistolauseiden käyttö on lisääntynyt viime vuosina.

Kuva: Heli Haavisto.

kaunis ja henkilökohtainen merkitys. Hautausmaan harvinaisessa, 1900-luvun alun puisessa muistomerkissä on muistoteksti ”Jordens oro wiker, För den frid- som warar, Grafven allt förliker, Himlen allt förklarar”. Brita Nickels on suomentanut tekstin: Maan rauhattomuus väistyy, sen rauhan tieltä joka pysyy. Hauta kaiken sovittaa, taivas kaiken selittää.1 1930-luvulla kuolleen merimiehen haudalla on teksti ”Kiitos rakaudestasi”. Vanhemmissa muistomerkeissä on toisinaan kirjoitusvirheitä tai sama etu- tai sukunimi on kirjoitettu monella tavalla.

Kaunis esimerkki pidemmästä muistotekstistä on vuoden 1956 haudalta: ”Sammunut on äidin silmä, käsi hellä kylmennyt. Loppuneet on äidin neuvot, sydän kun on jäähtynyt. Muiston hellän jätti kyllä jälkehensä elämään. Siitä kiitos, kiitos hälle. Lepää rauhas nousemaan. Näkemiin, Vieno.” 1960-luvun muistomerkissä on teksti ”On tuntematon meille

128

elon retki, ei tiedä mitä huomispäivä tuo. Ei oo tiedossamme kuolon hetki, on tyydyttävä Herran tahtohon.”

Muistotekstejä löytyy yli sadan vuoden ajalta. Uusimmat ovat 2000-luvulta. Pienen lapsen haudalla on enkeliveistos ja teksti ”Lapsonen pieni, valaisit tieni. Aina jäät mun sydämeeni.”

Eräs hautausmaan koskettavimmista muistoteksteistä on 1980-luvulla menehtyneen miehen haudalla. Tämä teksti jäi myös inventoijan mieleen. ”Muistaa mies, unettomana yönä: Jumala rakastaa sinua.”

SYMBOLIT

Inventoinnissa kirjataan ylös hautamuistomerkeissä käytettyjä symboleita. Kivisissä muistomerkeissä kuva-aihe on useimmiten kaiverrettu ja kullattu, toisinaan hopeoitu. Pieniä veistoksia, usein lintuja on lisätty yleisesti hautakiviin. Ta-

vallisin symboli hautamuistomerkissä on luonnollisesti kristinuskon tärkein symboli, risti. Myös enkeliaiheita on käytetty jonkin verran, erityisesti lasten haudoilla.

Ruskeasannan 1930–1950-lukujen muistomerkeistä löytyy paljon viljalyhde- ja katkennut viljantähkä -symboleita. Viljalyhde viittaa vainajan ammattiin maanviljelyssä, tai kristillisessä symboliikassa elämään, elonkorjuuseen (viljalyhde ja viikate). Katkennut viljantähkä viittaa usein elämän katkeamiseen kesken, varhaiseen kuolemaan.

Viljantähkät ja lyhteet ovat olleet suosittuja pitkän aikaa.

1950–1960-lukujen muistomerkeissä Ruskeasannalla näkyvät suosittuina kuva-aiheina mm. kielot ja ikuinen liekki. Kielo valittiin Suomen kansalliskukaksi vuonna 1967, Suomen itsenäisyyden 50. juhlavuonna. Jo tätä ennen kielolla on ollut vahva asema kansanperinteessä. Valkoinen kielo on perinteisesti yhdistetty viattomuuteen ja Neitsyt Mariaan. Vanha kristillinen symboli, elämänmalja ja liekki, on saattanut saada lisäsuosiota vuonna 1952 Helsingissä järjestettyjen olympialaisten seurauksena. Aiheesta löytyy erilaisia versioita.

Kansallista kuvastoa edustavat metsiemme yleisin puu mänty ja Suomen kansallislintu joutsen.

Mäntyjä löytyy eri mallisina etenkin 1980-luvulta lähtien. Erikoista kyllä, muistomerkeissä ei useinkaan käytetä kuusenhavun kuvia, joka on kansanperinteessä vahvasti kuolemaan liittyvä puu. Joutsenpariskuntaa on käytetty hautamuistomerkeissä usein viittaamassa pitkään avioliittoon. Muita hautausmailla tyypillisiä symboleita ovat mm. ruusu, kukat, pääskyset ja pikkulinnut sekä nouseva tai laskeva aurinko.

Muistomerkeissä käytetyt symbolit lisääntyvät vahvasti viime vuosisadan loppua kohti. Tekniikan kehittyessä valikoima on laajentunut loputtomiin.

2000-luvulla ja jo aiemminkin muistomerkkeihin on tullut yhä enemmän vainajan harrastuksia ja henkilökohtaista elämää kuvaavia symboleita ja kuvia. Nykyisin on mahdollista saada muistomerkkiin täysin yksilöllinen kuva, vaikkapa valokuva vainajasta, lemmikin kuva tai laserleikattu kuva mökkirannan iltaruskosta.

TAIDETEOKSET HAUDOILLA

Ruskeasannan hautausmaalla on kaksi muistomerkkiä, joissa muistomerkkinä on taideteos.

Kuvanveistäjä Ben Renvall (1903–1979) teki nuorta naista esittävän pienoisveistoksen mallinaan toimineen Kerttu Lindgrenin (1930–1948) haudalle. Muistomerkki sijaitsee osastossa J hautausmaan pohjoisosassa.

Kuvanveistäjä Heikki Häiväoja on suunnitellut komean, punagraniittisen muistomerkin vuonna 2006 kuolleen miehen haudalle. Veistoksen vasemmassa alakulmassa on lyhyt muistolause ”Tähän jään. H.J.E”. Hautausmaalla on ollut toinenkin Heikki Häiväojan suunnittelema muistomerkki, mutta se on palautettu omaisille hautapaikan hoidon päätyttyä.

Näiden teosten lisäksi hautamuistomerkeistä löytyy muutamia reliefejä ja pienoisveistoksia.

Pääkäytävän varrella on polvistuva naishahmo Katrinebergin kartanon omistaneen RuijanpaloRostuan muistomerkissä 1940-luvulta. Vantaan Rekolassa asuneen Martti Pihkalan (1882–1966) ja lähisuvun haudalla on näyttävä monumentti.

Jykevässä kivipaadessa kuva-aiheina ovat risti ja polvistuva enkeli.

RUSKEASANNAN MUSEOALUE

Ruskeasannan vanhoja muistomerkkejä on ajan kuluessa siirretty kuulutusten jälkeen pois hoitamattomilta haudoilta. Joitakin näistä muistomerkeistä on pystytetty uudelleen hautausmaan eteläkulmaan pieneksi museoalueeksi. Museoalueella on nelisenkymmentä muistomerkkiä, joista noin puolet on 1800-luvun lopulta. Muistomerkkien joukossa on mm. kaksi harvinaista takorautaristiä, puun mallinen valurautamuistomerkki, useita rautaristejä ja vanhoja kivisiä muistomerkkejä. Muistomerkit valokuvattiin ja niiden tiedot kirjattiin ylös 2021 hautausmaainventoinnin yhteydessä.

Museoalueen kauniit takorautaristit ovat olleet Helsingin pitäjän asukkaiden Johan Ismael Lindrosin (1842–1897) ja Anna Maria Linruusin (1847–1899) haudoilla. Sukunimi on muisto-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

129

merkeissä kirjoitettu eri tavoilla. Tukevasta rautatangosta muotoillun ristin koristeena on käsin taottuja metallikiehkuroita. Ristin keskiosassa on laatta, jossa on vainajan tiedot. Laatan tekstit ”syntynyt” ja ”kuollut” ovat suomeksi.

INVENTOINNIN TULOKSET

Inventoinnin tuloksena Ruskeasannan hautausmaalla suositeltiin säilytettäväksi 60 kulttuurihistoriallisesti arvokasta muistomerkkiä. Näihin sisältyvät kaikki säilyneet yhdeksäntoista 1800-luvun hautamuistomerkkiä. Useissa vanhoissa muistomerkeissä on tietoja vainajan ammatista, muistolause tai viite raamatunkohtaan.

Muistomerkit saattavat olla harvinaisia, käsityönä tai taiteellisilta arvoiltaan korkeatasoisia. Vanhimpien muistomerkkien lisäksi säilytettäväksi suositeltiin ajalleen tyypillisiä, edustavia tai paikallishistoriallisesti arvokkaita muistomerkkejä eri vuosikymmeniltä.

Ruskeasannan hautausmaa on nähnyt koko 1900-luvun monine vaiheineen; kansalaissodan, Suomen itsenäistymisen, 1920-luvun laman, maailmansodat, Helsingin olympialaiset, HelsinkiVantaan lentokentän rakentamisen hautausmaan läheisyyteen, vahvan muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin ja Helsingin pitäjän muutoksen Vantaan kaupungiksi. Muistomerkit eri aikakausilta edustavat hautausmaan pitkää historiaa ja hautausmaakulttuurin muutoksia. Muistomerkkityypit ja -materiaalit, muistamisen tavat, hautaamistavat ja hautausmaiden suunnittelun tavoitteet ovat muuttuneet paljon viimeisen vuosisadan aikana.

Hautausmaahan liittyy paljon arvokasta paikallista historiaa ja muistitietoa.

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET Kirjallisuus: Tuula Hockman (toim.) 2004: Levähdyspaikka. Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään. Vantaan seurakuntayhtymä. Kirjapaja Oy, Helsinki.

Loppuviitteet 1 Levähdyspaikka 2004, s. 206.

130

Ruskeasannan hautausmaan museoalueella on nelisenkymmentä vanhoilta haudoilta siirrettyä muistomerkkiä. Yksi niistä on harvinainen, sepän takoma rautaristi Johan Ismael Lindrosin (1842– 1897) haudalta. Kuva: Heli Haavisto.

Uskoa, toivoa ja rakkautta Vantaalla jo 1400-luvulta.

KIRKKO VANTAALLA Kyrkan i Vanda

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

131

Ted Hellsten

Restaurerinsprocessen av det Cronstedtska gravkapellet

Det nyrenoverade gravkapellet med kransar av ättlingarna och Svenska Odlingens Vänner i Helsinge vid dörren. Foto: Ted Hellsten.

132

PÅ HELSINGE KYRKA S:t Lars begravningsplats finns två bevarade gravkapell varav det Cronstedtska gravkapellet är det äldre. Det andra gravkapellet lät uppföras av Alexander Jakob von Wendt år 1848 och befinner sig endast ett kort avstånd från det Cronstedtska gravkapellet. Kapellet är fortsättningsvis i släkten von Wendts ägo. De båda gravkapellen tillsammans med det Königstedtska gravvalvet hör till de äldsta byggnaderna på begravningsplatsen.1 Gravkapellet som tillhör familjen von Wendt är ännu i aktivt bruk.2 Arkitekt och byggnadsår för det Cronstedtska gravkapellet är okänt, men enligt slutsatser i Eva Ahl-Waris artikel ”Viceamiral Cronstedts gravkapell ’Tag allt hvad mörker finns i graf ’ eller en byggnad som reflekterar både lokal och nationell historia?” från år 2021, är gravkapellet troligtvis uppfört under 1820-talet och sannolikt ritat av arkitekten Pehr Granstedt. Slutsatserna baseras på de höga kostnaderna för Carl Olof Cronstedts begravning år 1820. Begravningen kostade 1 600

rubel vilket är högt i jämförelse med andra samtida begravningar som kostade cirka 600 rubel, för vilket man fick mat och dryck för ett sällskap på över 40 personer. I artikeln uppmärksammades även att gravkapellet i nyklassicistisk stil är i dåligt skick.3 Stilmässigt påminner gravkapellet om byggnaderna på Hertonäs gård vilket framförts av både Marja Terttu Knapas och senare stärkts av Christina Bäcksbackas omtolkning av en ritning på Hertonäs gårds museum.4 Diskussionen om det Cronstedtska gravkapellets tillstånd hade under 2000-talet börjat inom föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. (hädanefter förkortat SOV). Ättlingarna vände sig då till ordförande Mikael Westerback angående gravkapellet. Nuvarande viceordförande Andreas Koivisto tog också kontakt med ordförande för SOV redan i början av 2010-talet för att utreda SOV:s intresse för gravkapellet samt möjligheter att bidra till gravkapellets restaurering.5 Omvårdandet av det Cronstedtska gravkapellet kan ses

Kyrkoherde Kristian Willis höll en betraktelse under återinvigningen av Cronstedts kapell i augusti 2023.

Foto: Ted Hellsten.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

133

Cronstedts kapell restaurerades sommaren 2023 av andelslaget Rotunda. Foto: Teemu Kajaste/Rotunda.

som ett naturligt tillskott till både SOV:s uppdrag och Hertonäs gårds museum, då museet sedan tidigare förvaltar Cronstedstka samlingar. Samlingarna tillkom genom en donation av Ulla Cronstedt år 1995. Den nuvarande Cronstedt utställningen i museet baserar sig dels på Ulla Cronstedts donation och dels på Christina Bäcksbackas doktorsavhandling Viceamiral Carl Olof Cronstedts hem som utkom samma år.6 Samlingarna har blivit en permanent del av museets utställning under Mikael Westerbacks tid som ordförande för SOV. Westerback har varit ordförande för SOV sedan 1992, innan det verkade han bl.a. som intendent för konstmuseet Villa Gyllenberg.

134

De Cronstedtska ättlingarnas representant Siv Hellén uttalade sig också offentligt om behovet att reparera gravkapellet, insikten om att man bör skrida till åtgärder kom senast när låset till gravkapellet slutade fungera.7 Processen för överförande av gravkapellet till SOV var långvarig och det var viktigt för ättlingarna att allt gick enligt den gällande kyrkolagen. SOV kunde ansöka om stöd för att påbörja restaureringen först då gravkapellet var i föreningens ägo. Enligt chefen för Vanda församlingars begravningsväsende, Minna Aho, ägde den första kontakten till församlingen rum år 2020, vilket kan betecknas som påbörjan av den praktiska processen.8 Utredningen av ättling-

En del av tegelstenarna på insidan av kapellet var i så dåligt skick att de måste bytas ut. De ersättande teglen kom från en gammal kasernbyggnad på Skatudden. Foto: Teemu Kajaste/Rotunda.

ar till den Cronstedtska familjen kulminerade i kungörelsen som de Cronstedtska ättlingarna lät publicera i Hufvudstadsbladet den 9 maj 2022, där man meddelade att släkten kommer att avstå från gravrätten och överlåta gravkapellet till SOV.9 Här fullföljde man det som krävdes av kyrkolagen och säkerställde att man nådde ut till alla eventuella parter som kunde ha gravrätt till gravkapellet.

Kungörelsen väckte ett medialt intresse och både Hufvudstadsbladet och Helsingin Sanomat rapporterade om gravkapellet. I Hufvudstadsbladet publicerades en artikel om gravkapellet med en intervju av ordförande för SOV Mikael Westerback. Helsingin Sanomat publicerade också en ar-

tikel om temat och intervjuade Siv Héllen. I dessa artiklar diskuterades bl.a. gravkapellets tillstånd och den långa förhandlingstiden mellan ättlingarna, församlingen och SOV gällande juridiska och finansiella aspekter kring gravkapellet.10 De första konkreta stegen för att restaurera gravkapellet togs under år 2021 med kontakt till bl.a. företaget Ukri Oy som specialiserat sig på renovering av gamla byggnader och Museiverket.11 Ukri Oy genomförde en granskning av gravkapellet och kom med ett restaureringsförslag.12 Efter diskussioner mellan olika parter blev det slutligen andelslaget Rotunda som fick ansvar för restaureringen. Orsakerna var bl.a. Rotundas aktiva intres-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

135

Ett fyrtiotal av viceamiral Cronstedts ättlingar från Finland, Sverige och Norge samlades vid nyinvigningen av gravkapellet i Helsinge kyrkoby. Foto: Ted Hellsten.

se för gravkapellet och att kommunikationen löpt väl mellan dem och SOV.13 Dörren restaurerades av den lokala smedjan Raution aika från Sjöskog i Vanda. Smedjan drivs av smeden Rauno Lehtonen samt hans söner Ville och Veini Lehtonen. Dörren var i dåligt skick och en del av järnet måste ersättas av nytt. I samband med dörren restaurerades också låset under vintern och våren 2022–2023.

Från Andelslaget Rotunda genomfördes arbetet av konservator Teemu Kajaste och restaurerare Pasi Hiidenniemi. Arbetet med att restaurera gravkapellet genomfördes under maj till augusti 2023. I samband med att man restaurerade inne i gravkapellet upptäcktes det att man hade genomfört tidigare restaureringar av gravkapellet sannolikt kring år 1939 då man hittade en bräda med tidningar från det året. Gravkapellets fasad,

136

grund och väggar restaurerades under processen.

Exempelvis byttes tegelstenar i dåligt skick inne i gravkapellet mot sådana som gjorts i början av 1900-talet som man fått av byggnadsövervakaren Thomas Selenius.14 Dörren sattes tillbaka efter att restaureringen var färdig under augusti månad.15 Rotundas konservator Teemu Kajaste framhöll att gravkapellet är en viktig del av det finska kulturarvet och att byggnadsbeståndet i Finland är ungt. Att bevara det byggnadshistoriska värdet i det Cronstedtska gravkapellet är därför viktigt enligt Kajaste.16 Vissa av de som har varit involverade i processen, som chefen för Vanda församlingars begravningsväsende Minna Aho, lyfte fram gravkapellets historia och hur det hängde samman med gravgårdens utveckling då man år 1822 förbjöd begravning under kyrkgolvet i storfur-

stendömet Finland.17 Under sin tid låg Hertonäs gård och Helsinge kyrka S:t Lars i samma socken, Helsinge, varför det fanns kontaktpunkter mellan kyrkan och herrgården. Exempelvis donerade landshövdingen Johan Abraham Stjernschantz och Hedvig Charlotta Cronstedt en altartavla till Helsinge kyrka S:t Lars och bägge är begravda på begravningsplatsen i närheten av gravkapellet.18 I samband med restaureringen av gravkapellet valde man att också restaurera de gravstenar som fanns utanför gravkapellet som hade en koppling till Hertonäs gård. Restaureringen av gravstenarna genomfördes av Sari Tollet.19 Gravkapellet återinvigdes för allmänheten den 26 augusti 2023. Då överlät Cronstedts ättling Siv Hellen symboliskt gravkapellets nyckel

till SOVs ordförande Mikael Westerback. Detta får beaktas som det formella slutet på den långa restaureringsprocessen. Det färdiga gravkapellet väckte också medialt intresse och rapporterades av Helsingin Sanomat, Hufvudstadsbladet och Kyrkpressen.20 Restaureringen av gravkapellet genomfördes med understöd av Helsingestiftelsen, Museiverket, Stiftelsen Tre Smeder, Minnesvårdarna och Riddarhuset. Thomas Selenius donerade material för restaureringen. Föreningen Svenska Odlingens Vänner i Helsinge fortsätter att värna om ett nationellt viktigt kulturarv som hör till Finlands tidiga byggnadsbestånd och som det äldsta gravkapellet på Helsinge kyrka S:t Lars begravningsplats är det en viktig del av lokalhistorien i området.21

KÄLLOR OCH LITTERATUR Arkiv E-postmeddelande mellan Sari Tollet och Mikael Westerback, 8.5.2023, 29.5.2023 och 16.6.2023.

Sigbritt Backman, 2017: Hertonäs gård: Från säterier till museum.

Helsingfors: Oy Nord Print Ab. Originalupplaga 2015. Tredje upplagan.

OSK Rotunda, Cronstedtin Hautakappelin konservointi. Helsingin pitäjänkirkko. Työraportti, Beställare SOV, Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f., 2023.

Tuula Hockman, 2004: Helsingin pitäjän kirkon hautausmaa, i verket (redaktör) Tuula Hockman Levähdyspaikka: Vantaan seurakuntien hautausmaat keskiajalta nykypäivään, Vantaan seurakuntayhtymä, 37–85.

Ukri Oy: Cronstedtin hautakappelin kunnostussunnitelma. Otryckt rapport 2020.

Litteratur Eva Ahl-Waris, 2021: Viceamiral Cronstedts gravkapell ”Tag allt hvad mörker finns i graf ” eller en byggnad som reflekterar både lokal och nationell historia?. I verket Andreas Koivisto (red.), Helsingin pitäjä – Vantaa, Rutosin vallan aika/Helsinge – Vanda, det svenska väldets tid, (s. 118–129).

Tallinn: Vantaa-Seura och Vantaan historiatoimikunta.

Sigbritt Backman, 2013: Tidsresa med Svenska Odlingens Vänner i Helsinge.

Helsingfors: Oy Nord Print Ab.

Marja Terttu Knapas, 1994: ”Kirkon vaiheet 1893 paloon asti” i verket Knapas, Marja Terttu (redaktör) Vantaan Pyhän Laurin kirkko – Helsinge kyrka St Lars 500. Tutkielma kirkon historiasta, Vantaan seurakunnat Finnrekalma Oy, Sulkava, 1994, 75–120.

Muntliga uppgifter Intervju med Minna Aho, Vanda.

(22.5.2023) Intervju med Teemu Kajaste, Vanda (17.5.2023) Intervju med Andreas Koivisto, Vanda (15.5.2023) Tidningsartiklar Avstående från gravrätt och överlåtelse av gravkapell, 2022. Hufvudstadsbladet 9.5.2022, s. 22.

Maria Gestrin-Hagner, 2022: Cronstedts grav får ny ägare om ingen vill ta över, Hufvudstadsbladet 12.5.2022, 10.

Internetkällor Jonna Hovi-Horkan, Vantaalaisessa haudassa on nimi, joka aiheutti häpeää vielä 1960-luvulla – Nyt kappeli uhkaa romahtaa, joten piinattujen sukulaisten on kohdattava historia, Helsingin sanomat, 19.5.2022, senast hämtad 28.9.2023, https://www.hs.fi/kaupunki/ vantaa/art-2000008811715.html Lasse Kivinen, Romahdusvaarassa ollut hautakappeli kunnostettiin Vantaalla, 5.9.2023, senast hämtad 28.9.2023, https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art2000009830592.html Daniel Nord, 40 ättlingar på plats när viceamiral Cronstedts gravkapell nyinvigdes 13.9.2023, senast hämtad 28.9.2023, https://www.hbl. fi/artikel/3dafdd27-6c0d-56a9-81470e98b8f99556 Rebecca Petersson, Kulturhistoria bevaras i Vanda, Kyrkpressen 22.9.2023, senast hämtad 28.9.2023, https://www. kyrkpressen.fi/lokalt/61952-kulturhistoria-bevaras-i-vanda.html

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

137

Slutnoter 1 Hockman 2004, 58–60. I det Cronstedtska gravkapellet finns det bara två personer begravda. Viceamiral Carl Olof Cronstedt och hans hustru Beata Sophia Wrangel af Sauss. Hockman 2004, 58–59.

2 Intervju med Minna Aho, 22.5.2023. Den första som begravdes i familjen von Wendts gravkapell var Anna Natalie von Merlin år 1849, hustru till Alexander Jakob von Wendt.

Knapas 1994, 69.

3 Ahl-Waris 2021, 121–125. Nyklassicismen var populär under slutet av 1700-talet samt början av 1800-talet är i Sverige känd som gustaviansk stil och i Finland känd också under namnet empirstil eller kejsarstil. Färgerna tenderade att vara ljusa och man tog inspiration av antika mönster. Upptäckten av Pompeij under 1700-talet bidrog till ett nyväckt intresse för antiken. Ahl-Waris 2021, 121–122.

4 Knapas 1994, 69 och Bäcksbacka 1995, 25. En färgbild på ritningen är också synlig i Ahl-Waris artikel på sidan 123 medan ritningen förekom i svartvit färg i Bäcksbackas doktorsavhandling på sidan 25.

5 Intervju med Andreas Koivisto, 15.5.2023.

6 Backman 2013, 122–123 och 133–135.

7 Hovi-Horkan Helsingin Sanomat, 19.5.2022.

8 Intervju med Minna Aho, 22.5.2023 och intervju med Andreas Koivisto, 15.5.2023.

9 Avstående från gravrätt och överlåtelse av gravkapell, HBL 9.5.2022, 22.

138

Det mediala intresset resulterade i att artiklar både publicerades i Hufvudstadsbladet 12.5.2022 och i Helsingin Sanomat 19.5.2022.

10 Gestrin-Hager, HBL 12.5.2022, s.

10 och Hovi-Horkan Helsingin Sanomat, 19.5.2022.

11 Svenska Odlingens Vänner i Helsinge r.f. årsberättelse 2020, 3.

12 Ukri Oy: Cronstedtin hautakappelin kunnostussunnitelma, 2020.

13 Intervju med Andreas Koivisto, 15.5.2023.

14 OSK Rotunda 2023, 3–16.

15 E-post – kan Andreas bidra med mejl här?

16 Intervju med Teemu Kajaste, 17.5.2023.

17 Intervju med Minna Aho, 22.5.2023.

18 Knapas 1994, 70. Hertonäs var en del av Helsinge fram till 1946 då det blev en del av Helsingfors. Backman 2017, 160.

19 E-post meddelanden mellan Sari Tollet och Mikael Westerback, 8.5.2023, 29.5.2023 och 16.6.2023 I gravarna befinner sig Abraham Stjernschantz, Hedvig Charlotta Stjernschantz (née Cronstedt) och Sofie Afzelius. Ahl-Waris 2021, 126–128.

20 Se bl.a. Lasse Kivinens artikel i HS (5.9.2023), Daniel Nordins artikel i HBL (13.9.2023) och Rebecca Peterssons artikel i KP (22.9.2023).

21 Skribenten är tacksam för FM Andreas Kovistos och FM Mikael Westerbacks kommentarer och rättelser.

Hertonäs gårds historia

från medeltiden till våra dagar

Hertonäs gård – från säterier till museum

Rikt illustrerad med unika, tidigare opublicerade fotografier och en mångfald kartor.

212 sidor + drygt 300 bilder. ISBN 978-952-93-5461-0 Förfrågningar om boken: hertonasgard.fi Saatavilla myös suomeksi. Also available in english.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

139

140

TUTKIMUKSIA FORSKNINGAR

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

141

142

Matti Lipponen

Näkymä Puotilan kartanolle syyskuussa 1866 KELLO KAHDEKSAN sunnuntaiaamuna 2. syyskuuta vuonna 1866 höyrylaiva Ettan lähtee Helsingin kaupungin satamasta kohti Helsingin pitäjän itäistä saaristoa. Laivassa matkustajien joukossa mukana istuu taidemaalari Magnus von Wright. Merimatka etenee Kulosaaren eteläpuolitse ja Turholmin eli Tullisaaren kartanon vierestä Herttoniemen salmen kautta nykyisin Tiiliruukinlahdeksi kutsutulle paikalle ja pysähtyy Laajasalon laivalaiturille. Päiväkirjansa mukaan von Wright nousee laivasta, kävelee Tammisalon ja Laajasalon yhdistävän kannaksen yli ja jatkaa pienem-

Valmis Magnus von Wrightin maalaus näkymästä Puotilan kartanolle päivätty 15. joulukuuta 1866. Utsigt af Botby. Alkuperäisen maalauksen koko 64,5 x 97 cm.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

143

mällä veneellä Vartiosaaren länsipuolitse kohti Vuosaarta ja varsinaista päämääräänsä Rastbölen eli Rassbölen eli Rastilan kartanoa Vartiokylänlahden itärannalla, jonne taiteilija saapuu kello yhdentoista aikoihin.1 Tammisalon ja Laajasalon välissä olleen kannaksen halkaissut Degerön kanava valmistui vasta kahdeksan vuotta myöhemmin. Kanava helpotti huomattavasti matkantekoa pitäjän itäiseen saaristoon, ja sen vaikutus oli suuri myös 1800-luvun loppuvuosikymmeninä nopeasti yleistyneelle höyrylaivaliikenteelle sekä kasvavalle joukolle kesäasukkaita. Kanavahankkeen rahoittajissa oli mukana joukko paikallisten maatilojen omistajia.

Vuosaareen saavuttuaan taiteilija suuntaa kohti Rastilan kartanon päärakennusta, jonka omistajan Alexander Janssonin hän tuntee hyvin. Von Wright on innokas metsämies ja miehet kuuluvat samaan metsästysseuraan. Metsästysseuran kokous oli vuoden 1865 maaliskuussa pidetty nimenomaan Janssonin kaupunkiasunnossa, ja taiteilija mainitsee päiväkirjamerkinnöissään myös käynnin teellä Alexander Janssonin luona sekä patikointimatkat Sipoon Östersundomin Husössä saman vuoden toukokuussa yhdessä Janssonin ja Husön kartanon omistajan Wilhelm Brummerin kanssa.

Ensin Jansson kuitenkin tarjoilee vieraalleen kahvia kartanollaan. Jansson on ostanut Rastilan kartanon leskirouva Angelique Wireniukselta vasta aiemmin samana vuonna. Alexander Jansson oli aiemmin toiminut lyhyen aikaa nuorempana aliupseerina Suomen kaartissa, suorittanut sitten yliopistossa tuomarintutkinnon ja työskennellyt, auskultoituaan ensin Turun hovioikeudessa, lähes kaksikymmentä vuotta senaatissa suuriruhtinaskunnan hallinnon virkamiehenä ensin talousosastolla ja myöhemmin valtiovaraintoimituskunnassa. Jansson peri sisarustensa kanssa huomattavan omaisuuden isältään Salomon Janssonilta, joka oli edennyt vaatimattomista lähtökohdista huomattavan varakkaaksi monialayrittäjäksi, ja nyt vuoden 1866 syksyllä Alexander Jansson oli maaseudun rauhaan Vuosaareen vetäytynyt hevosurheilua harrastava 52-vuotias tuore tilanomistaja.

144

LUONNOKSET MAISEMASTA

Magnus von Wright ei ole ensimmäistä kertaa elämässään Vartiokylänlahden maisemissa. Jo vuonna 1848 hän oli ollut visiitillä Botbyssä eli Vartiokylässä ystäviensä kanssa ja seuraavana vuonna Botbyn eli Puotinkylän eli Puotilan kartanon silloisen omistajan luutnantti August Melanin vieraana. Tuolloin von Wright merkitsi muistikirjaansa tuttuun tapaansa mainintoja havaitsemistaan linnuista. Vartiokylänlahdella näkyi ainakin haapanoita, kulo-, räkätti- ja laulurastaita sekä niittykirvisiä. Myös pääskysiä, närhiä, peippoja, punarintoja, pajulintuja ja tiltaltteja havaittiin. Kuten on hyvin tunnettua, von Wright oli erinomainen lintutuntija, ja oli osallistunut jo nuorena Ruotsissa myös kreivi Nils Bonden rahoittaman Svenska foglar -kuvaston kuvittamiseen yhdessä veljensä Wilhelmin kanssa.

Nyt von Wright ei kuitenkaan ole tullut itäiseen saaristoon lintuja tarkkailemaan tai metsästämään, vaan tekemään työtään taidemaalarina.

Retken tarkoituksena on tehdä luonnoksia häneltä tilattuun öljyvärimaalaukseen, joka kuvaisi Puotilan kartanoa. Taiteilija tekee jo samana päivänä aamupäivällä lyijykynällä piirustuksen kartanosta (Teckning af Botby gård) Vuosaaaresta nähtynä sekä myöhemmin iltapäivällä toisen lähempänä Vartiokylänlahden pohjukkaa (Utsigt fr. det inre af Botbyviken). Jälkimmäisessä piirustuksessa näkyy hyvin maiseman lakeus ja avaruus sekä kuvassa etualalla oikeaööa oleva metsäinen niemi, joka edellisen vuosisadan puolivälissä esiintyy kartalla vielä Lillholman-nimisenä pienenä saarena. Von Wright laatii lisäksi muutamia piirustuksia erillisistä etualalla olevista kohteista.

Ollaan jo syyskuun puolella, mutta ilma on mitä ihanin kesäsää (”det herligaste sommerväder”), vaikka aamupäivällä oli ollut pientä sadetta.

Oik. Alexandra ja Leo Mechelin häämatkalla Pariisissa kevättalvella 1866. Kuva: Wikimedia Commons.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

145

Maalauksen tilaajana oli filosofian ja oikeustieteen kandidaatti Leopold (Leo) Mechelin. Tämä tuleva autonomian myrskyisän loppuajan keskeinen suomalainen valtiomies oli tuolloin vasta 27-vuotias, mutta oli jo nyt osoittanut kiinnostusta yhteiskunnalliseen osallistumiseen yhtenä uuden liberaalin Helsingfors Dagblad -päivälehden perustajista. Mechelin oli avioitunut edellisenä syksynä Alexandra Lindroosin kanssa, joka kuului Helsingin rikkaimpana porvarina muutama vuosi aiemmin kuolleen kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosin perikuntaan. Vaimon suvun omistuksiin lukeutui myös Puotilan kartano. Nuoripari oli ollut talvella pitkällä häämatkalla Pariisissa, ja vain muutamaa viikkoa ennen Wrightin visiittiä Vartiokylänlahdella, pariskunnalle oli syntynyt tytär Puotilan kartanolla.

Itse Puotilan kartano oli muodostunut 1750-luvun puolivälissä, kun Uudenmaan ja Hämeen läänin rakuunarykmentin pitkäaikaisen upseerin Hans Christer Jägerhorn af Spurilan perikunta hankki aiemmin omistamansa Domarsin ratsutilan lisäksi omistukseensa myös Rånsin ja Klavusin ratsutilat samassa kylässä. Tilakokonaisuuden peri nuorin poika Carl Magnus Jägerhorn, joka toimi isänsä ja veljiensä lailla upseerina samassa rakuunarykmentissä, ja myöhemmin uuden vasta perustetun Oulun läänin ensimmäisenä maaherrana. Domars oli ollut veroluvultaan Vartiokylän suurin tila, ja sen rakennukset sijaitsivat erillään kahdesta muusta hyvin lähellä toisiaan sijainneista rusthollista, niistä koilliseen mutta samoin Vartiokylänlahden äärellä. Kolmesta tilasta muodostunut uusi kartano sisälsi sitten lähes koko Vartiokylän kylän maat, lukuun ottamatta Nissaksen edelleen sinnikkäästi talonpoikaisomistuksessa säilynyttä pienempää tilaa ylempänä merenlahdesta ja naapurikylä Mellunkylän rajan lähellä.

Maakirjassa tilat säilyivät ajan tavan mukaan edelleen koko ratsutilajärjestelmän olemassaolon ajan erillisinä, ja autonomian aikana vakanssimaksua maksavina ratsutiloina: Domars oli veroluvultaan yhden manttaalin, Råns ja Klavus molemmat ¾ manttaalin kokoisia.2

146

Puotilan kartanon rajana lännessä naapuriin Herttoniemen kartanoon oli nykyisen Marjaniemen uimarannan länsipuolella oleva kallio nimeltään Röhäll, josta rajalinjaus eteni Matokallion kautta Högbergetille. Pohjoisessa oli vastassa Malmin kylä. Alueen säilyneistä karttamateriaaleista selviää, että aiemmin laajat niittyalueet saivat väistyä uusien peltoalueiden laajetessa länteen ja pohjoiseen 1800-luvun aikana. Vanhimmat viljelyalueet sijaitsivat lähellä tonttimaita, ja yksi vanhimmista on kartanorakennusten alapuolella oleva rantapelto, jota von Wright tarkastelee piirustusvälineidensä takaa lahden toiselta puolelta. Rånsin ja Klavusin tilojen aiemmille vanhoille tonteille oli 1700-luvun lopulla noussut mansardikattoinen päärakennus siipirakennuksineen. Seuraavalla vuosisadalla kartanorakennusta laajennettiin molemmista päädyistä ja mantereen puolelle tehtiin tuolloin muodissa ollut lasitettu veranta.

Magnus von Wright nukkuu seuraavan yön Janssonin vieraana Rastilan kartanolla, ja jatkaa luonnosten piirtämistä vielä seuraavana päivänä.

Maanantaina 3. syyskuuta hän tekee piirustuksen Janssonin huvimajavuorelta (Teckning af Botby från Janssons lusthus-berg). Ilma on edelleen hyvin kaunis. Noin kello neljän aikaan iltapäivällä von Wright palaa Janssonin kanssa maanteitse Mellunkylän kautta kaupunkiin. On merkille pantavaa, että ei hän käy koko visiitin aikana käy kertaakaan Vartiokylänlahden länsirannalla lähempänä itse kartanorakennuksia, vaan pysyttelee koko ajan Vuosaaressa. Taiteilijan silmä on hakenut sopivaa ja kiinnostavaa yleisnäkymää, jossa rakennusten yksityiskohdat eivät ole niin oleellisia, vaikka luonnospiirustusten detaljitarkkuus onkin merenlahden takaa piirretyksi huomattavan suuri.

Kotimatkalla on kovaa tuulta ja pientä sadetta, mutta muuten ilma on yhä edelleen lämmintä. Saavuttuaan kotiin Annankadulle kaupunkiin noin kuuden aikaan Wright käy läpi kirjeenvaihtoaan, jossa mukana myös veljeltään Ferdinandilta saapunut kirje. Kotona häntä ovat odottaneet vaimo Christina Sofia (o.s. Sallmén) sekä nuorimmat vielä vanhempiensa luona asuvat lapset.

Lyijykynäpiirros Vuosaaren suunnasta 2. syyskuuta 1866. Botby fr. Rassböhle. Kuva: Museovirasto.

MAALAUKSEN VALMISTUMINEN

Parin päivän päästä Wright alkaa valmistella kotonaan öljyväreillä maalausta, ja tekee kankaalle ensin ensimmäisen luonnoksen pohjamaalauksen.

Teoksen nimenä päiväkirjassa on Utsigt af Botby ( fr. Rassböhle). Noin kuukauden tauon jälkeen maalari laatii suuremman luonnoksen pohjamaalauksen 4. lokakuuta, ja tästä muodostuu lopullinen maalaus. Parhaaksi kuvakulmaksi valikoituu lopulta viimeinen luonnos ylhäältä Janssonin huvimajakalliolta, mutta taiteilija yhdistää siihen osia myös muista luonnoksista. Työn yläosalle tärkeää ilma- ja pilviosuutta maalaukseen hän tekee 17. lokakuuta, ja jatkaa työn parissa vielä seuraavana päivänä. Samaan aikaan von Wright valmistelee lukuisia muitakin töitään, esimerkiksi Stansvikin kartanoa esittävää maalaustaan. Taiteilija työskentelee usein kotiateljeessaan, mutta välillä myös työpaikallaan yliopiston piirustussalissa.

Von Wright oli toiminut yliopiston piirustuksenopettajana jo lähes kaksikymmentä vuotta. Virka

toi melko vaatimatonta mutta säännöllistä palkkatuloa muuten hyvin paljon erilaisten tilaustehtävien varassa elävälle taiteilijalle.

Puotilan kartanoa ja sen ympäristöä kuvaava työ etenee kaupungissa hiljalleen syksyn muiden maalaustöiden ohessa. Von Wright ei ilmeisesti ole maalaukseensa täysin tyytyväinen, koska marraskuun lopulla hän laatii työn etuosan uudelleen.

Joulukuun alussa maalari tuskailee ajoittain kaamoskauden heikon valon kanssa. Lopullinen taulu on kuitenkin valmis 15. joulukuuta. Viimeisenä yksityiskohtana maalaukseen valmistuu purjevene Vartiokylänlahden keskelle. Vielä samana päivänä von Wright kirjoittaa Mechelinille työn valmistumisesta, ja heti seuraavana päivänä hän saa päiväkirjansa mukaan taulun tilaajalta 170 markkaa, eli loppuosan kokonaisuudessaan 500 markan summasta, joka palkkioksi taulun maalaamisesta oli sovittu. Taulu on taiteilija merkinnän mukaan kyynärän ja 15 tuumaa leveä ja kyynärän ja 2 ¼ tuumaa korkea3

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

147

Piirros Puotilan kartanon suuntaan sisempää Vartiokylänlahdelta 2. syyskuuta 1866.

Utsigt fr. det inre af Botbyviken. Kuva: Kansallisgalleria/Ateneumin taidemuseo.

KUVATAIDETTA MURROSKOHTIEN KESKELLÄ

Taidehistoriassa Magnus von Wright sijoittuu usealla eri tavalla taitekohtaan, mutta 1860-luvulla hänen osansa on kuulua hiljalleen jo menneisyyteen väistyvään aikakauteen. Ranska oli ajankohtana eurooppalaisen kuvataiteen keskusmaa, ja siellä oli 1800-luvun puolivälissä uusimpana ilmiönä noussut esiin muodikas ulkoilmamaalaus (peinture de plein air) jossa taiteilija laatii koko maalauksen paikan päällä maisemaa tai muuta kohdetta tarkastellen. Itse työmenetelmä sinänsä oli vanha, ja sitä oli käytetty jonkin verran jo edellisen vuosisadan loppupuolella. Uusien öljyvärimateriaalien kehittyminen ja välitöntä taiteilijanäkijän aistikokemusta korostavan estetiikan esiinnousu sai kuitenkin aikaan ulkoilmamaalauksen suosion kasvun, vastakohtanaan myös von Wrightin suosimalle tavalla rakentaa öljyvärityö kokonaan sisällä ateljeessa aiemmin paikan päällä laadittujen luonnosten sekä muistikuvien – tai ehkä oikeammin oman visionsa – pohjalta tavoiteltavaan lopputulokseen.

Uusi taidemuoto valokuvaus otti myös ensiaskeliaan 1800-luvun puolivälissä ja muutti sekin

148

omalta osaltaan sekä taiteilijoiden että taideyleisön suhdetta maisemaan ja sen kuvaukseen sekä kuviin yleensä. Myös von Wright otatti itsestään muotokuvan Daniel Nyblinin valokuvaamossa.

Valokuvan totuudellisena esiintyvä pikkutarkkuus tuntui kyseenalaistavan pelkästään näkymien huolelliseen jäljentämiseen pyrkivän maisemamaalauksen, vaikka valokuvauksen asema taiteena oli vielä hyvin pitkään kysymyksenalainen. Hieman myöhemmin impressionistiset maalarit korostivat entisestään ristiriitaa vanhanaikaisuutta edustavan ateljeemaalauksen ja uusien tyylisuuntien välillä. Uusien taidevirtausten saapuminen Suomeen sai kesti kuitenkin vielä pitkään, ja perinteinen realistista representaatiota uusintava ateljeemaalaustraditio hallitsi maan taidemaailmaa sekä ennen kaikkea kuvataideyleisön makua vielä pitkälle 1900-luvulle.

Magnus von Wrightin traditionalismi näkyy kuitenkin myös hänen tavassaan valita ja kuvata aiheitaan sekä kohteitaan. Maisemakuvissa ei olla kaukana näkymien idealisoinnin ja romantiikan perinteestä ammentavan ihanteellisen maiseman tavoittelusta. Von Wrightin lukuisten kaupunki- ja

kartanokuvien maailma ja niihin harvakseltaan sijoitetut ihmiset esitetään yleensä osana huoletonta pittoreskia idylliä. Taiteilijan myöhäiskauden maisemakuvien kiistaton laadukkuus on kuitenkin yhä edelleen hyvin tunnustettu, ja hänen erityinen bravuurinsa on hienot ja usein komeasti hehkuvat taivas- ja ilmanäkymät, joiden alla kuvatut rakennukset ja muut kohteet saavan ylleen leijumaan kuulaan wrightiläisen sädekehän.4

MITÄ MAALAUS JA PÄIVÄKIRJA KERTOVAT PAIKAN MAISEMASTA

Jos von Wrightin taiteen esteettinen lähestymisja toteutustapa oli ajankohtana eurooppalaisittain jo hivenen vanhanaikainen, niin hänen lukuisten maaseutu- ja kaupunkikuviensa arvo on merkittävä laajemmassa kulttuurihistoriallisessa mielessä 1800-luvun puolivälin vaiheiden kulttuuri- ja luontoympäristöjen kuvauksina. Tietysti myös töiden värimaailman loistokkuus jättää kauas taakseen aikakauden tasokkaimmatkin mustavalkovalokuvat. Erityisen kiinnostavaa on verrata maalauksia muuhun paikkoja koskevaan aineistoon. Myös von Wrightin päiväkirjan teksti kertoo osaltaan elävästi eri paikoista, vaikka päiväkirjat ovat teksteinä usein aika toteavia, eivätkä kerro esimerkiksi ystävien tai tuttujen kesken käytyjen keskustelujen sisällöistä, saati niiden herättämistä tunnelmista juuri mitään. Magnus von Wright oli selvästi enemmän kotonaan kuvien maailmassa.

Eteläistä Suomea ja myös Vartiokylänlahden ympäristöä kartoitettiin 1870-luvun alussa huolellisesti ja tästäkin alueesta syntyi paikan ensimmäinen tarkka topografinen kartta. Syntyneitä karttakokoelmia kutsutaan Senaatin kartastoksi sekä venäläisiksi topografikartoiksi. Kartoista on olemassa alkuperäisiä mustavalkoisia sekä myöhempiä venäläisellä tai paikallisella suomalaisella, tai oikeastaan perinteisellä ruotsalaisella tavalla väritettyjä ja joltain osin päivitettyjä versioita.

Kansallisarkiston karttakokoelmassa Senaatin kartastoksi kutsutaan nykyään maanmittaushallituksen historiallisessa kartta-arkistossa sijaitsevia

venäläisellä värityksellä olevia karttoja, kun taas suomalaisella värityksellä topografikarttojen kokoelmassa olevia karttoja kutsutaan venäläisiksi topografikartoiksi. Puotilan kartano ympäristöineen näkyy hyvin oheisella vuosina 1870 ja 1871 laaditussa suomalaisittain väritetyllä kartalla.

Paikkojen voi perustellusti odottaa olleen melko samanlaisia myös noin neljä vuotta aiemmin vuoden 1866 syyskuussa.

Puotilan kartanon laituri, rantaniitty, pelto ja sen takana ylempänä olevat rakennukset näkyvät kartalla ylhäältä päin ja maalauksessa kaakosta Vuosaaren suunnasta. Päärakennuksessa hehkuva suora valo on myöhäisen aamupäivän paistetta samasta ilmansuunnasta. Kartanon väri on maalauksessa keltainen, ja molemmin puolin päärakennusta olevat siipirakennukset ovat samanvärisiä. Vasemmanpuoleinen sivurakennus tuhoutui täysin tulipalossa toukokuussa 1917, eikä uutta taloa samalle paikalle enää rakennettu.5 Kattomateriaali vaikuttaa olevan tiilikate. Talli- ja navettarakennusten väri maalauksessa on epämääräisen vaalea ja ne on hahmoteltu siten, että katsojan päähuomio kohdistuu valossa kylpevään päärakennukseen. Topografisella kartalla kartanon sisäpihaa ympäröivät neljä rakennusta on merkitty punaisella asuintaloiksi ja muut ruskealla – tai ehkä alun perin mustalla – talousrakennuksiksi.

Vuosaaren puolella näkyy kosteikkomainen pieni lahti, jota vielä muutamissa 1900-luvun alun kartoissa joskus kutsuttiin nimellä Rastböleviken.

Paikka oli 1950-luvun alussa laidunnuksessa olevaa kapeaa rantaniittyä, mutta 1990-luvun jälkipuoliskolla siihen rakennettiin Rastilan uimaranta, vastapäätä aiemmin 1970-luvulla lahden toisella puolelle tehtyä Puotilan uimarantaa. Tänään samaa maisemaa Vartiokylänlahdella hallitsisi lahtea vierekkäin ylittävät kolme siltaa, yksi autoille, yksi metrolle sekä yksi jalankulkijoille ja pyöräilijöille. Sen sijaan keskellä näkyvää kartanoympäristöä sommitelmallisesti kehystävät luontoalueet taulun reunoilla ovat metsäisiä yhä edelleen. Taulussa vasemmalla oleva metsä on pohjoisin osa MeriRastilan ulkoilualuetta, ja oikealla oleva koivikko puolestaan myöhemmin Rastilanmäeksi nimettyä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

149

Vartiokylän ja Rastilan maisemaa kartalla 1870-luvun alussa. Osa topografisesta kartasta vuosilta 1870–71.

Kartta: Kansallisarkisto.

metsäaluetta. Rastilan kartanon lehmiä on hauskasti kuvattu rantaan. Tässä kohdin on havaittavissa taiteellista vapautta tai jopa hienoista kömpelyyttä mittakaavan ja etäisyyksien suhteen. Aita rajaa laidunnusaluetta viereisestä viljelyalueesta.

150

Mutta koska vilja on ehkä jo korjattu, on karjaa päästetty rantapellolle aterioimaan ja hoitamaan tärkeää lannoitustehtäväänsä. Tietysti von Wright on voinut lisätä naudat maisemaan vasta kotona Annankadulla, ihan vaan huvikseen tuomaan li-

sää elämää kuvaan, koska säilyneissä luonnoksissa mitään lehmiä ei esiinny. Samoin etualalla oleva kukkaketo on huomattavan runsas ja värikäs syyskuun alun metsäkedoksi. Monet pikkuasiat kuvassa viestivätkin katsojalle helteistä ja päättymätöntä ikuisesti jatkuvaa kesää.

Maalauksessa rannassa oleva laituri suoraan Puotilan kartanon päärakennuksen alapuolella on samalla paikalla myös topografisella kartalla, mutta kartassa näkyy myös uudempi laivalaituri etelämpänä. Jos tämä toinen laituri on ollut olemassa jo neljä vuotta aikaisemmin, se jää maalauksessa edessä vasemmalla olevan puuston taakse. Jääkauden jälkeisen maannousun vuoksi vedensyvyys lahdella pieneni ajan mittaan, ja 1900-luvun alussa enää eteläisempi laituri oli höyrylaivaliikenteen käytössä. Uudemman laiturin laituriarkun jäännös on vielä nykyäänkin nähtävillä Vuosaaren sillan eteläpuolella. Kartalla lahden toisella puolella näkyvä Rastilan kartanon vanha laituri on säilynyt, ja on kunnostettuna nykyään Vuosillan Veneilijöiden käytössä. Sen päässä sijainnut kaunis uimahuone purettiin vasta 1960-luvulla.

Yksi maalauksen paikoista on erityisen kiinnostava. Päiväkirjamerkinnät ja lopullisen taulun kuvakulma kertovat taiteilijan, ja samalla maalausta tarkastelevan katsojan, seisovan mäen päällä, jota päiväkirjassa kutsutaan Janssonin huvimajavuoreksi. Kallioinen mäki löytyy hyvin yhä edelleen Vuosaaren sillan ja Vuotien kanjonin eteläpuolelta Meri-Rastilan metsästä. Päiväkirjan maininta huvimajasta paikalla herättää kiehtovasti henkiin kartalla näkyvän pienen ruskean neliön mäen korkeimmalla kohdalla Rastilan kartanon laivalaiturin yläpuolella. Kartoissa valitettavasti nimetään hyvin harvoin muiden kuin asuinrakennusten käyttötarkoituksia, tuulimyllyjä ja joskus torppia lukuun ottamatta. Talojen käytön selvittäminen jälkikäteen onkin huomattavan vaikeaa, jos aikalaistodistajia ei enää ole asioista kertomassa. Siksi usein täytyykin turvautua tulkintoihin pohjautuen yleiseen tai paikalliseen aikalaistapaan sekä kruunun ohjaaviin määräyksiin. Mutta kiitos päiväkirjan meille selviää, missä Alexander

Jansson ihaili Vartiokylänlahden ja tietysti myös oman tilansa maisemia 1860-luvulla. Kenties hän kestitsi huvimajallaan myös maaseudulla piipahtavia vieraitaan.

KEITÄ TILALLA ASUI VUONNA 1866

Maalaus kuvaa Puotilan kartanoa ja sen rauhallisen oloista ympäristöä, mutta ihmisiä kuvassa näkyy kovin vähän. Isommassa purjeveneessä on yksi mies ja pienemmässä vaatetuksesta päätelleen mies ja nainen. Olisiko von Wright leikitellyt ajatuksella kuvata veneeseen tilaajapariskunta eli Mechelinin pariskunta? Ja voisiko yksinäinen purjehtija olla esimerkiksi Lindroosin perheen vanhin poika Henrik? Yksinäinen soutaja etenee mahdollisesti kolmanteen veneeseen tai veneiden välillä. Piirrosluonnosten laatimisen ajankohta oli sunnuntaiaamupäivä, ja pyhäpäivän raukeus näkyy maisemassa, ja korostaa vielä lisää intiaanikesäistä tunnelmaa.

Kartanon omistavan perikunnan jäsenet saattoivat silti olla ajankohtana oikeastikin viettämässä viikonloppua Vartiokylän tilallaan. Muutama vuosi aiemmin kuolleella kauppaneuvos Johan Henrik Lindroosilla oli vaimonsa Gustava Cecilian (o.s. Meyer) kanssa neljä lasta: mainittu Henrik Julius, Alexandra Elisabet, Henrietta Gustava (Jenny) ja Johan Fredrik (Janne). Vanhin poika Henrik oli palannut edellisenä vuonna neljän vuoden pituiselta opintomatkaltaan ulkomailta ja aloitteli nyt 23-vuotiaana kauppiaan uraansa suvun kauppahuoneella. Toinen tytär Henrietta asui 19-vuotiaana edelleen äitinsä luona. Nuorin poika, parin viikon päästä 13-vuotta täyttävä, Johan oli vielä koululainen Helsingfors Lyceumissa, mutta viimeisten kesälomapäivien tai viikonlopun viettäminen perheen maaseutukodissa on hyvin mahdollinen. Vanhimmalle tyttärelle Alexandralle oli syntynyt 12. elokuuta kartanolla tytär Alma Cecilia (Cely). Todennäköisemmin myös hän on vielä Vartiokylässä, ellei sitten ole Mechelinien kaupunkikodissa Fabianinkadulla. Leskiäiti vietti myös perheessä vakiintuneen tavan mukaan lämpimän vuodenajan vielä tuolloin toisessa kodissaan Var-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

151

Henrik Julius Lindroos seisomassa oikealla ilmeisesti Suomen sotaa esittävässä kuvaelman esityksen yhteydessä keväällä 1867. Muut esiintyjät seisomassa vasemmalta: Emil Ferdinand Aspelin, Johan Jakob (Hannes) Chydenius, Brander ja Axel Fredrik Hartwall. Istumassa Carl Hugo von Becker. Valokuvaajana Carl Adolph Hårdh.

Kuva: Museovirasto.

tiokylänlahden rannalla, vaikka myöhemmin muutti säännöllisesti kesäksi Hämeeseen Janakkalaan, niin ikään suvun omistuksessa olevalle Löyttymäen kartanolle.6 Maatilan omistajaperheen lisäksi kartanolla asuu ja tekee töitä suuri määrä paikallisia vartiokyläläisiä. Vuoden 1866 henkikirjan mukaan väkeä on kirjoilla useita kymmeniä eri-ikäisiä asukkaita. Tilanhoitaja Oskar Gestrin huolehtii kartanon hallinnosta ja ylimmästä työnjohdosta,

152

apunaan renkivouti Gustaf ja tämän vaimo Carolina. Puutarhamestari Fridolf Forsblom ohjaa kartanon puutarhan ja puiston kehittämistä sekä hoitoa. Puotilan ja Rastilan kartanoille on molemmille merkitty kartalle puutarhat päärakennusten yhteyteen. Maalauksessa puutarha jää sitä reunustavien puiden taakse. Piiat Lena, Erika, Ulla, Maria ja Edla ahkeroivat sisätöissä ja eläinten parissa. Lisäksi kartanon työvoimaan kuuluu iso joukko renkejä ja muonamiehiä perheineen.

IHMISTEN MYÖHEMMÄT VAIHEET

Johan Fredrik (Janne) Lindroos 1800-luvun lopulla tai aivan 1900-luvun alussa. Kuva: Matti Lipponen/Nordsjö lågstadieskola.

Varsinaisia torppia sen sijaan on verrattain vähän. Nygransin torppa vaikuttaa hyvinvoivalta, ainakin päätellen siitä, että torppari Jakob Hedmanilla on taloudessaan myös renki Viktor ja piika Eva. Erillään venematkan päässä Vartiosaaressa asuu torpallaan kalastaja Michael Sjöblom Annavaimonsa ja lastensa kanssa, mutta hän käy varmasti ajoittain myös kartanolla asioilla. Toinen kalastaja, Ullholmin August Granberg asuu nykyään Kotiluodoksi nimetyllä saarella vaimonsa Maria ja poikansa Mattsin kanssa. Kalastajatorpan talouteen kuuluu myös Granbergin leskiäiti. Kartanon alueella tekee itsellisenä työtään pitäjänräätäli Carl Lindström. Kiinnostavasti myös kartanon edellisen omistajan kauppaneuvos Karl Eduard Tunderin leski Carolina Tunder asuu yhä edelleen omassa taloudessaan kartanon alueella yhdessä poikansa tohtori Robert Tunderin ja tämän Mariavaimon kanssa.

Magnus von Wrightin elämä päättyi vajaan kahden vuoden päästä heinäkuussa 1868. Maalauksen tilaaja Leo Mechelin hoiti vävyn ominaisuudessa vaimonsa Alexandran suvun kahta tilaa sivutoimisesti useita vuosia, ja oli aktiivinen kartanon toiminnan kehittämisessä sekä myös kansakoulutoiminnan käynnistämisessä Vartiokylässä. Myöhemmin hän osti itselleen Hollolasta Laitialan ihan oman tilan. Leo Mechelinin poikkeuksellisen laajaa ja monivaiheista poliittista sekä akateemista uraa ei tässä yhteydessä ole mahdollista selostaa.7 Hänen vaimonsa Alexandra oli De Blindas Vänner – Sokeiden Ystävät -yhdistyksen perustajia. Mechelinien tytär Cely Mechelin oli myös aktiivinen yhdistysvaikuttaja, jonka yhteiskunnallisista järjestöistä tärkeimmät olivat Unioni Naisasialiitto Suomessa – Unionen Kvinnosaksförbund i Finland, Martta-Yhdistys sekä Böcker åt de blinda – Kirjoja sokeille -yhdistys.

Alexandran sisar Jenny avioitui vajaan vuoden päästä Puotilan kartanolla Uudenmaan tarkk’ampujapataljoonan everstiluutantti Torsten Costianderin kanssa. Costiander omisti Nuutajärven kartanon sekä lasitehtaan, ja toimi sittemmin 1880- ja 1890-luvulla Hämeen läänin kuvernöörinä. Sisarusten veli Henrik Julius hoiti perheen kauppahuonetta varhaiseen kuolemaansa vuonna 1878 asti. Henrik Julius Lindroosin poismenoon loppui myös Lindroosin kauppahuoneen toiminta.

Maalauksen tekohetkellä vielä lyseolaisena ollut nuorempi veli Janne Lindroos opiskeli koulun jälkeen agronomiksi Ultunan maatalousoppilaitoksessa lähellä Uppsalaa ja alkoi hoitaa vuodesta 1877 alkaen lankonsa sijasta Puotilan kartanoa.

Jos Mechelin oli ollut valistunut herrasmiesmaanviljelijä, niin uusi isäntä oli alan uusimman koulutuksen saanut päätoiminen tilanomistaja.

Lindroos asui perheineen Vartiokylässä ympärivuotisesti, ja osallistui aktiivisesti kunnallispolitiikkaan Helsingin maalaiskunnassa, saaden ansioistaan kunnallisneuvoksen arvon. Janne Lindroos oli mukana myös Alexander Janssonin ja Rastilan kartanon myöhemmän omistajan Emil

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

153

Tollianderin kanssa uuden yksityisen kylien yhteisen Nordsjö-Botbyn kansakoulun perustamisessa Broändaan Vartiokylänlahden pohjukan vaiheille.8 Lindroos jatkoi Puotilan suurtilan hoitoa vuonna 1902 tapahtuneeseen kuolemaansa asti, jonka jälkeen hänen perikuntansa myi kartanon kauppias Leopold Lerchelle vuonna 1904. Janne Lindroosilla ja hänen vaimollaan Amanda Victorialla (o.s. Gräntz) oli kolme tytärtä.

Maisemanäkymä entiseltä Janssonin huvimajamäeltä Puotilan kartanolle sen sijaan on olemassa

yhä tänä päivänä, vaikkakin jonkin verran muuttuneena. Kartanorakennus näkyy nykyään kukkulalta hyvin talvisin, mutta jää kesäaikaan melkein kokonaan piiloon sen edustalla merenlahden puolella olevien puistopuiden, sekä erityisesti Vuosaaren puolella kasvavan rehevän metsän taakse.

Entiset rantaniityt ovat paikoin villiintyneet, mutta osa Vartiokylän vanhimmista pelloista on edelleen alueen asukkaiden omassa viljelykäytössä Puotila-Seuran vuokraamina viljelypalstoina.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Arkistot ja verkkoaineistot Helsingin kaupungin karttapalvelu.

Viitattu 5.8.2023.

Kansallisbiografia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Viitattu 5.8.2023.

Uudenmaan läänin henkikirjat.

U Henkikirjat. U:58a. Henkikirja (1866–1866). Kansallisarkisto. Viitattu 5.8.2023.

Topografikarttojen kokoelma. Venäläiset topografikartat 1:21 000. VII 30 Uudenmaan lääniä, Helsingin kihlakuntaa. Kansallisarkisto. Viitattu 5.8.2023.

Digitaaliset sanomalehtiaineistot. Kansalliskirjasto. Viitattu 5.8.2023.

Kirjallisuus Erkki Anttonen & Anne-Maria Pennonen (toim.), 2017: Veljekset von Wright. Taide, tiede ja elämä.

Ateneumin taidemuseo.

Ingeborg Dyhr Sylvin, Helsingforssläkten Lindroos. Genos. Suomen sukututkimusseuran aikakauskirja. 41 (1970), 95–101.

Eino Jutikkala & Gabriel Nikander (toim.),1939: Suomen kartanot ja suurtilat I. Kivi.

Matti Lipponen, 2010: Rastböle.

Maiseman historiaa Vuosaaressa.

Kellastupa.

154

Puotilan kartano. Historiallinen selvitys ja puiston kehittämistavoitteet: 2007. Helsingin kaupungin rakennusviraston julkaisuja 2007:15/ Katu- ja puisto-osasto.

Elisabeth Stubb, 2018: Leo Mechelin.

Senaattorin elämäntarina Nokian perustamisesta sortovuosiin ja naisten äänioikeuteen. Suomentanut SiniInkeri Lindqvist. Into.

Magnus von Wright, 1999. Dagbok 1841–1849. Torsten Stjernberg et al. (toim). Konstnärsbröderna von Wrights dagböcker 3. Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 600:3. SLS. Magnus von Wright, 2004: Dagbok 1863–1868. Anto Leikola et al. (toim.) Konstnärsbröderna von Wrights dagböcker 5. Sfrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland 600:5. SLS. Uusi Suometar 11.5.1917, numero 125.

Loppuviitteet 1 von Wright 2004, 222.

2 Carl Magnus Jägerhorn täydensi omistuksiaan muutaman vuoden päästä ostamalla neljännenkin ratsutilan Vartiokylänlahden toiselta puolelta.

Tuleva Rastilan kartano oli vajaan sadan vuoden ajan samalla omistajalla Puotilan kartanon kanssa, vaikka

olikin välillä pitkiä aikoja lampuotien hallinnassa. Enemmän Jägerhornien ajasta Puotilan ja Rastilan tiloilla, kts.

Lipponen 2010.

3 von Wright 2004, 241 ja 475.

4 Mitä ihaninta loppukesän ilmaa Vartiokylänlahdella kuvaavan maalauksen syntyvaiheiden ajankohta syyskuun alussa vuonna 1866 osuu sattumalta yhteen vuosien 1866–1868 suurina nälkävuosina tunnetun traagisen ajanjakson alun kanssa. Ensimmäiset hallayöt olivat tuhonneet viljasatoja maan pohjoisosissa juuri aamuyöllä 3. syyskuuta, kun Magnus von Wright vielä nukkui Alexander Janssonin vieraana Rastilan kartanolla.

5 Uusi Suometar 11.5.1917, 6.

6 Dyhr Sylvin 1970, 95–101.

7 Mechelinin vaiheisiin tiiviissä muodossa voi tutustua Elisabeth Stubbin kirjoittamassa verrattain uudessa elämänkerrassa, jonka lähdeluettelossa on tietoa aiemmista laajemmista elämänkerroista sekä myös Mecheliniä käsittelevästä tutkimuksesta. Kts. Stubb 2018.

8 Yli satavuotias koulurakennus paloi lokakuussa 2020 ja talon jäljelle jäänyt loppuosa purettiin syyskuussa seuraavana vuonna. Koulun kivijalka kuitenkin säilytettiin ja kunnostettiin eräänlaiseksi paikallishistorialliseksi muistomerkiksi.

WWW.VERIFONE.FI

LEIKKASIMME MAKSAMISEN HINTAA. NYT ALKAEN

19,90€ /KK

Valitse haluamasi Verifonen maksupääte ja päivitä korttisopimuksesi Verifonen korttisopimukseen. Saat nyt molemmat helposti samasta paikasta ja säästät selvää rahaa. Verifonen korttisopimukseen kuuluu aina myös raportointipalvelu.* Huippuluokan maksupääte ja Verifonen uusi korttisopimus alkaen vain 19,90 €/kk.

Soita myyntiimmeja teemme juuri sinulle sopivan tarjouksen!

SOITA 09 477 433 40 JA SÄÄSTÄ.

Lisätietoja ja palvelevat jälleenmyyjämme löydät osoitteesta www.verifone.fi

hkitön Mas iin! nen ja ris is Uusi ilmai Verifonen päätte lu ve al m/tilaa laskup i mash.co h käyttöös Tilaa Mas

* Verifonen raportointipalvelu kerää maksupäätteesi tapahtumat määrittämiisi ryhmiin ja lähettää ne päivittäin tapahtumien vastaanottajalle. Tapahtumien päivittäinen seuranta, korjaukset ja kuukauden vaihteen tilanteen selvittäminen on vaivatonta ja nopeaa.

VERIFONE FINLAND OY Vantaankoskentie 14 C, 01670 Vantaa, Puh. 09 477 433 40, myynti@verifone.fi

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024 Pinni 2-3_2018_A4.indd 1

155 Feb/26/2018 11:07

Kuva: Finna/Työväen arkisto.

156

Tero Tuomisto

Kolmen murroksen ajanjakso Työväen sivistystoimintaa maalaiskunnassa 1930–40-luvulla VANTAAN KAUPUNGIN ja sitä edeltäneen Helsingin maalaiskunnan historiallisissa vaiheissa on ollut monia taitekohtia. Kolme- ja neljäkymmenlukujen vaihteeseen osui jopa kolme suurta peräkkäistä, osin toisiinsa lomittunutta murrosta.

Ensimmäisen muodosti raskas sota-aika vuosien 1939–45 kuluessa. Seuraavaksi tapahtui voimakas muutos poliittisessa elämässä, kun syyskuun 1944 välirauhaan saakka kiellettynä ollut kommunistinen ja kansandemokraattinen liike pääsi aloittamaan julkisen toimintansa. Kolmantena, erittäin merkittävänä saumakohtana oli sitten vielä vuoden 1946 alussa tapahtunut pääkaupunkiseudun suuri alueliitos.

Näiden murrosten seurauksiin joutuivat kaikki sopeutumaan omalla tavallaan, kunnan asukkaat ja heidän yhdistyksensä, myös yritykset ja liikeelämä sekä kunnallinen hallinto. Yhtenä muutosten kohteena oli työväestölle tarkoitettu vapaa kansansivistystyö, jota oli maalaiskunnassakin jo pitkään harrastettu.

Tarvittiin laaja-alaista valistusta ja sivistystyötä kansan syvien rivien keskuudessa. TSL ei ollut suinkaan ainoa 27 jäsenjärjestöllään ja niiden 600 000 henkilöjäsenellä (1939). Muitakin sivistysjärjestöjä oli. Suurimmaksi kasvoi Opintotoiminnan Keskusliitto (OK).

SIVISTYSTYÖN MUOTOJA

Työväen Sivistysliitto perustettiin Helsingin Siltasaaressa maanlaajuiseksi työväestön sivistysjärjestöksi syyskuun ensimmäisenä päivänä 1919.

Perustajahahmon, professori Väinö Voionmaan kantavana ajatuksena oli, että mitään sisällissodan kaltaista ei saa maassa koskaan enää toistua.

Historiantutkija, filosofian tohtori, Väinö Voionmaa kuvattuna 1910-luvulla. Kuva: Finna/Museovirasto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

157

Tikkurilan työväentalo kuvattuna ennen purkamistaan vuonna 1968. Talossa toimi vuonna 1937 kirjasto yhdeksän kuukauden ajan. Kuva: Finna/Vantaan kaupunginmuseo.

Vapaalle kansansivistystyölle oli suurta tarvetta, sillä neljän kansakouluvuoden jälkeen vain harvoille avautui mahdollisuus jatkaa opintoja pitemmälle. Tiedonhalua kyllä oli. Valistuksen ja sivistyksen saralla toimivat myös kirjastot, työväenopistot ja kansanopistot.

Kaksikymmenluvulla Sivistysliiton pariin alettiin muodostaa alueellisia sivistystyötoimikuntia.

Helsingin pitäjän sivistystoimikunta sai alkunsa syksyllä 1928. Siihen liittyivät jäseneksi useat kunnan alueella toimineet työväenjärjestöt.

Esimerkiksi kesäkuussa 1939 Tapanilan työväentalolla pidettyyn sivistystoimikunnan vuo-

158

sikokoukseen osallistui edustajia seuraavista sosialidemokraattien johtamista jäsenyhdistyksistä: Tikkurilan työväenyhdistys, Puotinkylän ty, Malminseudun ty, Tapanilan ty, Pitäjänmäen ty, Puistolan sos.dem. ty, Tapanilan sos.dem. työläisnuoriso-osasto, voimistelu- ja urheiluseura Tarmo (Tapanila), voimistelu- ja urheiluseura Puotinkylän Urheilijat sekä Helsingin pitäjän sosialidemokraattinen kunnallisjärjestö. Jäseninä olivat myös ainakin voimistelu- ja urheiluseura Tikkurilan Kajastus, Puistolan Urheilijat ja Rekolan ty, hieman myöhemmin vielä Tapanilan työväenyhdistyksen naisjaosto. Mahdollisesti

mukana olivat myös Puotinkylän ja Herttoniemen työväenyhdistykset, kenties myös Pakinkylän ty, vaikkei niiden nimeä pöytäkirjoissa näkynytkään.

Toimeenpanevan valiokunnan puheenjohtajana oli 1930-luvun lopulla tapanilalainen Toivo Nieminen. Sihteerinä sekä rahastonhoitajana oli samasta kylästä Sulo Manninen. Molemmat olivat myös kunnanvaltuutettuja. Nieminen oli monina vuosina Tapanilan työväenyhdistyksen varapuheenjohtaja, sihteeri ja rahastonhoitaja. Toimittaja Manninen oli puolestaan vuosina 1937–45 työväenyhdistyksen puheenjohtaja. Puistolalainen vahtimestari Matti Niemi toimi sivistysjärjestön varapuheenjohtajana. Hänen seuraajakseen vaihtui 1940 kirjaltaja Otto Kohtanen Tikkurilasta.

Tapanila oli työväentaloineen koko sivistystoimikunnan kotipaikka.

Opiskelun vuotuinen työkausi alkoi pitkään ruotsalaisen mallin mukaisesti kesäkuun alussa ja päättyi vastaavasti seuraavan vuoden toukokuun lopussa. Sivistysponnistelut lomittuivat omine piirteineen ja muotoineen työväenyhdistysten muuhun toimintaan. On tarpeen korostaa, että puoluepoliittinen toiminta ja opinnollinen sivistystyö pidettiin toisistaan erillään, vaikka niissä ahersikin samoja henkilöitä. Ulkopuolisen mielestä ero saattoi vaikuttaa veteen piirretyltä viivalta, mutta raja siinä käytännössä oli.

TSL:n opintokerhojen aiheissa oli paljon paikallista ja alueellista vaihtelua, mutta kolmekym-

menluvun lopulla opiskeltiin maanlaajuisesti eniten kunnallistiedon parissa. Seuraavina olivat suullinen esitystaito, kaunokirjallisuus, järjestötehtävät, sosiaalipolitiikka ja maatalousaiheet. Erilaisilla kursseilla kunnallistiedon luennot olivat myös runsaasti edustettuina. Lisäksi muun muassa kansansivistystyön, työväenliikkeen historian ja sosialismin sekä taloustiedon ja sosiaalipolitiikan luennot olivat tilastojen kärjessä. Esimerkiksi valtiotiedon, valtiollisen historian ja kansainvälisten kysymysten aiheet lisääntyivät kurssien luennoilla 1930-luvulla. Aiheiden kokonaiskirjo oli huomattavan laaja.

Helsingin pitäjän sivistystoimikunta auttoi jäsenyhdistyksiään muun muassa opintokerhotoiminnan edistämisessä, esitelmien, kansantajuistieteellisten luentojen ja koulutuskurssien järjestämisessä. Lisäksi se avusti ja opasti muutamalla työväentalolla olleiden pienten kirjastojen ylläpidossa. Näillä kirjastoilla oli oma merkityksensä, kun kunnallinen kirjastolaitos oli vielä suhteellisen vaatimaton. Esimerkiksi Tikkurilan työväentalossa kirjasto oli vuonna 1937 avoinna yhdeksän kuukauden ajan, yhtenä päivänä viikossa. Niteitä oli 140 kpl ja niitä lainattiin 277 kertaa.

Pitkäaikaisena kirjaston hoitajana toimi työväenyhdistyksen jäsen, ammattientarkastaja Niilo Sjögren.

Sivistystoimikunta antoi kunnan työväenkirjastoille esimerkiksi toimikaudella 1938–39 avus-

Tapanilan työväentalo 1930-luvulla.

Kuva: Finna/Työväen arkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

159

tuksena noin 300–500 markkaa (Rahamuseon rahanarvon laskurin mukaan noin 120–200 euroa) kirjojen ja opiskeluvälineiden hankkimiseksi.

Lisäksi tapanilalaisen nuoriso-osaston opintokerhon toivomuksesta hankittiin yhteisesti ruotsin kielen kurssi, joka oli sovitettu modernilla tavalla gramofonilevylle. Tapanilalaisten jälkeen aineisto oli muiden käytettävissä.

Yhtenä esimerkkinä voi mainita, että keväällä 1937 toimikunta järjesti pelkästään Tapanilan työväentalolla seuraavat esitelmätilaisuudet. Kansanedustaja, filosofian maisteri Sylvi-Kyllikki Kilpi puhui aiheesta ”Köyhyyden vaikutus ihmisen sielunelämään”, ja kansanedustaja, lastensuojelutyönjohtaja Alpo Lumme esitelmöi aiheista ”Lapsi ja aikamme” sekä ”Lapsi alkoholiuhrina”. Kolmantena puhuneen tohtori T. V. Jääskeläisen aiheena oli ”Mitkä tekijät vaikuttavat terveyteemme”.

Toinen esimerkki on Tikkurilan työväentalolta, missä ajalla 22.2.–4.3.1938 järjestettiin yhdistystiedon opastuskurssit. Uudenmaan sos.dem. piirisihteeri Aleksi Lehtonen ja sosialidemokraattisen puolueen järjestösihteeri Kalle Lehmus johdattivat yhdistystoiminnan ydinasioihin. Ohjelman mukaan aiheina olivat järjestöelämän merkitys, johtokuntien tehtävät, puheenjohtajan, sihteerin, rahastonhoitajan ja jäsenkirjurin tehtävät, yhdistysten kirjeenvaihto, kirjelmien ja asiakirjojen laatiminen, yhdistyslaki sekä huveja koskevat asetukset sekä lopuksi vielä juhlien järjestäminen ja mainostus.

Muutakin toimintaa oli. Kesällä 1937 toimikunta järjesti kiinnostuneille yhteisen opintomatkan Lohjan kauppalaan ja seuraavana kesänä Turkuun. Se myös tuki matkojen toteuttamista pienellä summalla, esimerkiksi jälkimmäistä 150 markalla (runsaat 60 euroa). Lisäksi mainitulla kaudella myönnettiin yhdelle aatetoverille 200 mk apuraha kesällä 1938 Työväen Akatemiassa Kauniaisissa järjestetylle sosiaalipolitiikan ja ammattiyhdistystiedon kurssille. Merkittävin tulolähde sivistystoimikunnalle oli jäsenmaksujen (yhteensä 250 mk) ohella maalaiskunnan myöntämä vuotuinen 10 000 mk avustus (noin 4075 euroa). Maalaiskunta tuki vastaavasti muitakin

160

kunnassa toimineita vapaan kansansivistystyön järjestöjä. Avustuksia saivat toimintaansa myös esimerkiksi harrastajavoimin toimineet työväennäyttämöt Tapanilassa, Pakilassa, Pitäjänmäellä ja Tikkurilassa.

Sivumennen sanottuna suojeluskunnille myönnetyt avustukset olivat tuntuvasti suurempia. Olihan kunnanvaltuustossa tukeva porvarillinen enemmistö. Ruotsinkielisiä porvarillisia valtuutettuja oli 14, suomenkielisiä 8 ja sosialidemokraatteja 19.

Sivistystoimikunta oli vuonna 1938 kymmenvuotias. Merkkivuoden kunniaksi Tapanilan työväentalossa järjestettiin joulukuun 18. päivänä juhlaesitelmätilaisuus. TSL:n sihteerin, filosofian maisteri Pekka Railon aiheena oli ”Mihin pyrimme työväen opinnollisessa sivistystyössä?” Kulutusosuuskuntien Keskusliiton (KK) valistusosaston johtaja Yrjö Kallinen puhui puolestaan teemalla ”Mitä on kansanvalta?”

TYHJÄN LEHDEN AIKAA

Samalla kun eurooppalaisen taivaan ylle alkoi kasautua lisääntyvän poliittisen jännityksen tummia pilviä, kokoontui pitäjän sivistystoimikunta sääntömääräiseen vuosikokoukseensa sunnuntaina kesäkuun 11. päivänä 1939 Tapanilan työväentalolla. Edellisen kauden toimintakertomus ja tilinpäätös hyväksyttiin, tulevasta toiminnasta keskusteltiin innokkaasti. Seuraavaa yhteistä opintoretkeä hahmoteltiin, ja Malmille toivottiin jotain esitelmätilaisuutta syksyllä. Elokuvateatteri Kino oli mahdollinen pitopaikka. Puotinkylään toivottiin luentotilaisuuksia syksyn kuluessa ja Pitäjänmäelle myöhemmin vuoden 1940 puolella.

Toimeenpanevaa valiokuntaa evästettiin toiveilla ja ehdotuksilla.

Toisin kuitenkin kävi. Kaikki sivistys- ja koulutustyön suunnitelmat jäivät toteutumatta. Niin voitiin kirjata toimintakertomukseen vasta paljon myöhemmin, joulukuussa 1940. Ennen kuin syksyn 1939 toiminta saatiin edes alulle, syttyi Euroopassa sota syyskuun alussa. Natsien johtama Saksa hyökkäsi Puolaan ja jakoi valtaamansa

Baari Milaca ja Kino Malmi Malmintorilla vuonna 1969. Kuva: Kari Hakli/Finna/Helsingin kaupunginmuseo.

maan pian yhdessä sopimuskumppaninsa, kommunistisen Neuvostoliiton kanssa. Mantereen suuret läntiset maat julistivat puolestaan sodan Saksalle. Jännitys kiristyi suomalaisten keskuudessa entisestään, kun Neuvostoliitto esitti syksyn kuluessa Suomelle aluevaihtovaatimuksia turvallisuuteensa vedoten ja niistä ryhdyttiin neuvottelemaan.

Sivistystoimikunnan kertomuksessa mainittiin, että monet jäsenyhdistysten miehet saivat syksyn kuluessa kutsun asepalvelukseen. Siitä oli monenlaista haittaa tavanomaiselle järjestötoiminnalle, ja sivistystyö katkesi kokonaan. Ylimääräiset kertausharjoitukset (YH) alkoivat lokakuun puolivälissä. Jonkin ajan kuluttua tilanne näytti rauhoittuvan, kun neuvottelut päättyivät. Se oli kuitenkin

tyyntä myrskyn edellä. Kun neuvostojoukot sitten hyökkäsivät Suomen rajojen yli ilman sodanjulistusta marraskuun viimeisenä päivänä 1939, jouduttiin sivistystoimikunnassa toteamaan, että kaikki edellytykset oman sivistystyön ylläpitämiseksi olivat menneet.

Kun alkanutta talvisotaa oli kestänyt kiivaine torjuntataisteluineen kolme kuukautta, kokoontui sivistystoimikunnan toimeenpaneva valiokunta maaliskuun alussa 1940 pohtimaan tilannetta.

Toiminnan jatkamiselle ei nähty vieläkään mitään mahdollisuuksia. Käteisvarat päätettiin laittaa Helsingin Työväen Säästöpankin tilille, sillä juuri mitään tilitapahtumia ei ollut. Toimintakertomuksessa ei mainittu tarkemmin sodan tapahtumista. Taistelutilanne muuttui vähitellen yhä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

161

uhkaavammaksi. Vaikeiden neuvottelujen jälkeen päästiin kuitenkin aseleposopimukseen, ja välirauha alkoi maaliskuun 13. päivänä 1940. Suomi ei antautunut, eikä sitä miehitetty, mutta rauhanehdot olivat raskaat alueluovutuksineen.

Vaikka aseet vaikenivat, ei jatkuvasti levottomissa olosuhteissa kyetty saamaan sivistystoimia uudelleen alkuun, yhdistystoimintaakin vain vähän. Euroopassa sota riehui edelleen, jopa laajentuen. Vasta syksyllä 1940 saatiin toimeenpaneva valiokuntakin uudestaan koolle. Vuosikokouskin pidettiin. Sihteeri Sulo Manninen kirjasi toimikunnan kertomukseen itsenäisyyspäivänä 1940 alakuloisesti: ”Kulunut toimintakausi muodostaa siis tyhjän lehden toimikuntamme historiassa.”

Kun toimettomuus kuitenkin johtui toimikunnasta riippumattomista tekijöistä, oli täysi syy toivoa, että työtä voitaisiin ryhtyä jatkamaan ja tavoittelemaan entistä parempia tuloksia.

HENKISTÄ TUKEA

Vuoden 1941 alussa sivistystoimikunnan johto pyrki kannustamaan jäsenyhdistyksissä opintokerhotoimintaa vireille tauon jälkeen. Kirjastoille annettiin avustuksia uuden kirjallisuuden ostamiseen. Lainaustoiminta vilkastuikin. Moni saattoi hakea levottomien aikojen jatkuessa turvallisuutta kiinnostavan kirjallisuuden parista.

Ymmärrettävää oli, että pitkäjänteisempää kerhotoimintaa oli vaikeampi herätellä. Kerhossahan piti olla vähintään viisi henkilöä ja sen tuli kokoontua opiskelemaan kaudella vähintään 12 kertaa yhdessä, mikäli haluttiin saada kerholle valtionapusääntöjen mukainen 200 mk (lähes 60 euroa) avustus. Se ei ollut suoraan rahaa, vaan rahanarvoista tietokirjallisuutta. Toki aina voitiin opiskella kerhona lyhyemmänkin ajan, ilman virallisia vaatimuksia, ja sekin oli joka tapauksessa hyödyksi.

Kevätkauden suurin ponnistus oli laaja puhekiertue, johon pitäjän sivistystoimikunta sai esiintyjiksi TSL:n näkyvimpiä voimia, maanlaajuisesti tunnettuja henkilöitä. Kevätluennot 1941 toteutettiin 6.–14.5.1941 arki-illoin klo 20–22 otsikolla

162

”Tieto on valtaa!” Aika oli levotonta, jännitys kalvoi monen mielessä huhujen ja epätietoisuuden levitessä. Luennoitsijat pyrkivät kuvaamaan ja selittämään ajan ilmiöitä, ehkä samalla myös henkisesti vahvistamaan kuulijoitaan epävarmuuden jatkuessa.

Tapanilan työväentalo Työväen Akatemian opettaja Arvi Hautamäki: Kansanvallan tulevaisuus 6.5.1941 filosofian tohtori, kansanedustaja Mikko Erich: Branting ja Suomen työväenliike 8.5.1941 Malmin työväentalo Hautamäen em. luento 8.5.1941 Erichin em. luento 12.5.1941 Puistolan Urheilijoiden talo TSL:n opintosihteeri, filosofian maisteri Reino Oittinen: Pohjolan elinkysymyksiä 9.5.1941 Työväen Akatemian johtaja, filosofian maisteri Yrjö ”Jahvetti” Kilpeläinen: Propaganda sota-aseena 14.5.1941 Tikkurilan työväentalo TSL:n sihteeri, filosofian maisteri Pekka Railo: Inflaation syyt ja seuraukset 7.5.1941 Oittisen em. luento 13.5.1941 Pitäjänmäen työväentalo Kilpeläisen em. luento 7.5.1941 Railon em. luento 8.5.1941 Puotinkylä toimistonhoitaja J. E. Janatuinen: Ajankohtaisia kunnallisia kysymyksiä 9.5.1941

tilanteeseen joutunut Suomi siinä mahdollisuuden saada talvisodassa menetetyt alueet takaisin.

Jatkosota alkoi. Säännöstely jatkui, samoin poikkeustilalainsäädäntö.

Vaikka suurin osa sivistystoimikunnan suunnitelmista jouduttiin laittamaan hyllylle, pystyttiin joulukuussa 1941 järjestämään Tikkurilan työväentalossa kirjanpidon harjoituskurssi.

Ohjaajana oli puheenjohtaja Toivo Nieminen, ja kurssilaisia oli alussa yhteensä 20. Loppuun asti jatkoi vain neljä. Pöytäkirjaan kirjattiin hieman pyöreästi, että kokoustilan kylmyys vaikutti ”varsin häiritsevästi kurssityöhön”. Huoneiden viileys tai suorastaan kylmyys oli ajan ilmiöitä. Kaikesta piti säästää, polttopuusta oli pulaa, ja lukuisat välttämättömyystarvikkeet olivat kortilla.

MUSTIA SOTAVUOSIA

Kuva: Tero Tuomisto.

Tilaisuuksia mainostettiin teiden varsilla lyhtytolppien ilmoituksin sekä jakamalla yhdistysväelle ja muillekin kiinnostuneille 1500 kpl yhteistä käsiohjelmaa. Toimintakertomuksen mukaan tilaisuudet onnistuivatkin varsin tyydyttävällä tavalla. Halukkailla oli mahdollisuus kiertää kuuntelemassa eri taloilla. Samat henkilöt puhuivat samoista aihepiireistä muuallakin maassa.

Loppuvuodelle 1941 suunniteltu kaikki muu toiminta katkesi kuitenkin kesäkuun lopulla. Alkoi uusi sota Saksan suunnatessa taistelutoimiaan itään. Kun se hyökkäsi entisen liittolaisensa Neuvostoliiton kimppuun, näki hyvin tukalaan

Sotavuosi 1942 aloitettiin maalaiskunnan sivistysjärjestössä jossain määrin toiveikkaasti. Ehkä siihen vaikutti sekin, että kesäkuussa alkaneen jatkosodan hyökkäysvaihe muuttui vuodenvaihteen tienoilla pitkällä itärintamalla hieman hiljaisemmaksi asemasodaksi. Jo edellisenä vuonna toimintakausi oli muutettu kalenterivuodeksi, ja muitakin muutoksia oli suunniteltu. Kun vuosikokous pidettiin maaliskuun ensimmäisenä päivänä 1942 Tapanilan työväentalolla, muutettiin sääntöjä ja myös nimeä TSL:n muiden vastaavien paikallisjärjestöjen mukaiseksi. Uudeksi nimeksi tuli nyt Helsingin maalaiskunnan sivistystyöjärjestö. Johtoelimen nimeksi vaihtui toimikunta. Tilikaudeksi vahvistettiin kalenterivuosi.

Jälleen kävi niin, että toiveikkuudesta huolimatta ei juuri mitään sivistys- tai koulutustoimintaa eikä tapahtumia saatu aikaan. Päätettiin kyllä olla valmiina avustamaan jäseniä, mikäli ne toteuttaisivat luentotilaisuuksia. Loppuvuodelle suunniteltiin yhteistä luentojen sarjaa, sivistysjuhlaakin pohdittiin. Vähiin kaikki jäi, mutta yksittäisiä luentoja pidettiin työväentaloilla. Osa työväenjärjestöjen aikuisista miehistä oli jatkuvasti armeijan harmaissa, ja useat naiset osallistuivat kotirintamalla huolto- ja avustustehtäviin.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

163

Opintotoiminta sentään jatkui, joskin pienimuotoisena. Kaikkiaan kuusi kerhoa sai vastaanottaa sivistystyöjärjestöltä 500 markan (noin 120 euroa) kannustavan avustuksen. Kahdelle työväenkirjastolle myönnettiin 1000 mk uuden kirjallisuuden hankintaa varten. Lisäksi kahdelle henkilölle annettiin anomuksesta tuhannen markan avustus heidän opiskellessaan Työväen Akatemian vuosikurssilla. Jäsenyhdistyksiä oli kaikkiaan 17. Jäsenmaksun (20 mk) maksoi kuitenkin vain 10 jäsentä. Kirjastoille myönnetyt varat eivät menneet hukkaan. Esimerkkinä voi mainita, että Tikkurilan työväentalon kirjastoon hankittiin vuosien 1941–44 kuluessa 60 uutta kirjaa lainattavaksi, tietokirjallisuutta ja romaaneja.

Myös vuosi 1943 kuului toimintakertomuksen maininnan mukaan vähäisellä toiminnallaan ”mustien sotavuosien joukkoon”. Nyt enää seitsemän jäsenjärjestöä huolehti jäsenmaksustaan.

Kuutta opintokerhoa ja kahta kirjastoa tuettiin aiemmalla tavalla. Yhdelle henkilölle myönnettiin 500 mk apuraha ammattiyhdistystiedon ja sosiaalipolitiikan kurssille osallistumiseen Työväen Akatemiassa, ja toinen henkilö sai saman summan varhaisnuorisotyöntekijäin kurssille osallistumiseksi. Muuten hoidettiin vain ns. juoksevia asioita.

Sunnuntaina, tammikuun viimeisenä pidetyn vuosikokouksen yhteyteen Tapanilaan onnistuttiin kuitenkin saamaan aikaan merkittävä, laajemmaltikin mielenkiintoa herättänyt esitelmätilaisuus. Puhujina olivat TSL:n puheenjohtaja, professori Väinö Voionmaa ja Työväen Akatemian opettaja Arvi Hautamäki. Hautamäen sijasta ennakkomainoksissa oli puhujaksi merkitty TSL:n sihteeri R. H. Oittinen; hänelle oli ilmeisesti tullut este. Aiheena oli ”Työväen sivistysliikkeen tehtävät nykyaikana”. Kuulijoita kertyi yhteensä 24.

Poikkeusolojen takia vuosikokouksessa ei edes hyväksytty mitään toimintasuunnitelmaa. Päätettiin kuitenkin vapaamuotoisen Työväen Keskustelukerhon perustamisesta sivistystyöjärjestön alaisuuteen. Ilmeinen kipinä siihen tuli Tikkurilan työväenyhdistyksestä, jossa Toivo Hervalan aloitteesta oli vuoden 1943 alussa muodostettu oma

164

Kuva: Tero Tuomisto.

keskustelukerho. Hänen ehdotuksestaan Tikkurilan yhdistykseen perustettiin myös pieni opintorahasto, joka myönsi kannustavia opintoavustuksia yhdistyksen jäsenille.

Sivistysjärjestön Keskustelukerho aloitti helmikuun lopulla, ja siihen liittyi huomattava määrä henkilöitä pääradan varrelta Tapanilasta, Puistolasta, Tikkurilasta ja Rekolasta. Kerhon ohjaajina toimivat Otto Kohtanen ja Toivo Nieminen. Kevätkauden kuluessa saatiin aikaan kuusi keskustelukokousta Tapanilan ja Tikkurilan työväentaloilla.

Koko muu laaja maalaiskunta jäi tästä toiminnasta sivummalle, mutta kulkuyhteyksien salliessa tilaisuuksiin pääsi toki muualtakin, helposti esimerkiksi radanvarren Malmilta.

Sosiaalidemokraattisen puolueen valtuustoryhmä vuosina 1946–1947 ryhmäkuvassa Malmin kunnantalolla.

Ryhmän puheenjohtaja Viljo Sohkanen ensimmäinen vasemmalta. Takana keskellä Eino Sirén. Kuva: Mauno Mannelin/Finna/Vantaan kaupunginmuseo.

Kun toimikunta kokoontui Tapanilassa helmikuun yhdeksäntenä päivänä 1943 ja keskustelutilaisuuksia suunniteltiin, ei kukaan voinut aavistaa, että seuraavaan kokoontumiseen menisi lähes vuosi. Ajat olivat vaikeita, mielenkiintoa oli sodan, pulan ja arkisten askareiden keskellä perin hankalaa suunnata sivistyksen ja aikuisopiskelun kysymyksiin tai yleensäkään yhdistystoimintaan.

Tammikuun kuudentena päivänä 1944 kokoontunut toimikunta päätti ryhtyä tauon jälkeen jatkamaan Keskustelukerhon kokoontumisia. Kevättalvelle suunniteltiin luentotilaisuuksiakin. Toimikunta myönsi lisäksi tuttuun tapaan kerhoille ja kirjastoille pieniä

avustuksia. Samoin kaksi henkilöä sai avustusta osallistumiselleen Työväen Akatemian kursseille.

Ilmeisesti ainakin yksi suunniteltu tilaisuus sentään onnistui. Kunnan taksoitussihteeri Eino Sirén, Tikkurilan työväenyhdistyksen pitkäaikainen vaikuttaja, lupasi tulla tammikuun lopulla selostamaan Tapanilan työväentalolle uusien verolakien sisältöä ja antamaan myös ohjeita veroilmoituslomakkeiden täyttämisessä. Kevättalven kuluessa sotatilanne alkoi uudelleen kiihtyä, eikä niissä tunnelmissa löytynyt kovin paljon henkistä jalansijaa sivistyksellisten asioiden edistämiseen.

Oli pieniä poikkeuksiakin: Tikkurilan seudun maa- ja sekatyöväen ammattiosasto halusi huhtikuussa liittyä sivistystyöjärjestön jäseneksi.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

165

KÄÄNNE RAUHAN AIKAAN

Suomi pyrki jatkuvasti hakemaan kansainvälisten diplomaattiyhteyksien avulla tietä ulos sodasta.

Haettiin neuvotteluratkaisua, ei antautumista.

Neuvostoliitto yritti puolestaan painostaa Suomea nopeaan rauhantekoon kohdistamalla helmikuussa 1944 kymmenen päivän välein kolme laajaa terroripommitusten aaltoa pääkaupunkiin.

Osa pommeista putosi maalaiskunnan alueelle.

Tuhot jäivät kaikkinensa kuitenkin pelättyä vähäisemmiksi, mihin auttoivat muun muassa erittäin tehokas ilmatorjunta sekä onnistuneet harhautusoperaatiot.

Hyvin paljon ehti tapahtua vuonna 1944 tammikuun ja lokakuun välissä, maalaiskunnan sivistysjärjestön toimikunnan kahden kokouksen välissä. Taistelut jatkuivat sinä aikana edelleen maalla, merellä ja ilmassa. Taitekohta oli, kun neuvostojoukot onnistuivat tekemään läpimurron kesäkuun alkupäivinä Karjalan kannaksella.

Heinäkuun lopulle mennessä uudet puolustusasemat saatiin kuitenkin vakautettua. Neuvotteluyhteyden avauduttua päästiin lopulta aseleposopimukseen. Aseet vaikenivat Suomen ja Neuvostoliiton välillä syyskuun alussa. Sen jälkeen suomalaisten oli vielä työnnettävä saksalaisjoukot pois Lapin alueelta. Kun eteläisessä Suomessa valmistauduttiin jo rauhan aikaan ja vaurioiden korjaamiseen sekä kunnostettiin kirkkomailla sankarihautoja, jatkuivat vielä Lapin sodan taistelut. Maailmansotakin riehui edelleen.

Sosialidemokraattisen työväenliikkeen rinnalle astui lokakuussa 1944 julkisuuteen kommunistinen puolue (SKP) sekä laajaksi yhteistoimintajärjestöksi suunniteltu kansandemokraattinen liitto (SKDL). Yhteiskunnallinen ilmapiiri maassa muuttui: toisaalla tulivat pakkotilanteessa tiensä päähän muun muassa Aseveliliitto, suojeluskunnat ja lottajärjestö sekä äärioikeistolaiset järjestöt. Maan uuden ulkopoliittisen suuntautumisen hengessä aloitti toimintansa myös naapurimaiden Suomen ja Neuvostoliiton välistä ystävyyttä edistänyt kansalaisjärjestö SN-seura. Esimerkiksi Tapanilan työväentalolla suostuttiin antamaan kokoustilat SN-seuran paikallisen osaston perus-

166

tamiskokoukselle marraskuun puolivälissä. Seuran kanssa ei kuitenkaan tilanahtauden takia tehty vakituista vuokrasopimusta.

Kaikki eivät sodasta palanneet, monia työväenjärjestöjen jäseniä kaatui rintamalla ja vielä lukuisampia haavoittui. Syksyn 1944 kuluessa yhä useammat miehet pääsivät siviiliin armeijasta. Paluu merkitsi mahdollisuuksia myös yhdistystoiminnan vilkastumiseen. Useilla paikkakunnilla järjestettiin kotiinpaluun merkeissä tervetuliaisjuhlia.

Esimerkiksi Tapanilan työväentalolla pidettiin tällainen juhla rintamalta ja työpalvelusta palaaville itsenäisyyspäivänä 1944. Juhlapuhujana oli sivistystoiminnasta tuttu toimittaja Sulo Manninen, ja musiikkiesityksiä tarjosi jo maineikkaaksi tullut laulaja Olavi Virta.

UUSIA SUUNNITELMIA

Syksyllä 1944 tiedettiin jo, että kymmenkunta vuotta valmisteltu pääkaupunkiseudun alueliitoshanke oli kahden vuoden kuluttua toteutumassa.

Sodat olivat hidastaneet ratkaisua. Valtioneuvosto päätti lopullisesti asiasta lokakuun viidentenä päivänä 1944 enemmistön asettuessa kannattamaan liitoksia. Se tuli merkitsemään huomattavia muutoksia Helsingin maalaiskunnan ja pääkaupungin välillä. Laaja pääkaupunkia kiertävä kylien tai esikaupunkien vyöhyke liitettäisiin Helsinkiin. Maalaiskunta tuli menettämään alueestaan kolmanneksen ja asukkaistaan kaksi kolmasosaa, yhteensä 25 000 henkeä.

Sivistysjärjestön kokousten pöytäkirjoissa ei tulevaa muutosta kuitenkaan vielä mainittu. Toimikunnan kokouksessa lokakuun 15. päivänä 1944 voitiin pöytäkirjaan merkitä alkajaisiksi myönteisenä tietona se, että TSL:n järjestämien 25-vuotisarpajaisten tuotosta sivistysjärjestö olisi saamassa käyttöönsä lähes 2000 mk (hieman yli 400 euroa). Maalaiskunnan alueella oli arpoja myyty 1100 kpl. Toimikunta hyväksyi nyt jäseneksi tikkurilalaisen maa- ja sekatyöväen ammattiosaston. Ilmeisesti ainakin jäseneksi liittymisen aikeesta oli maininnut tikkurilalainen puutyöväen ammattiosasto, sillä sen opintokerhon ohjaajalle

myönnettiin 300 mk avustus työväen sivistystyöntekijöiden kurssille osallistumista varten pääkaupungissa.

Vuosikokousta ei ollut voitu pitää kevättalvella. Nyt sen asiat yhdistettiin lokakuussa pidettävän syyskokouksen asialistalle. Toimikunnassa keskusteltiin pitkästä aikaa hieman varmemmalla pohjalla tulevan toiminnan sisällöstä ja valmisteltiin ehdotusta kokouksen käsittelyyn.

Tiistaina, lokakuun viimeisenä päivänä 1944 Tapanilan työväentalolla pidetty vuosikokous oli kesäkuun 1939 jälkeen ensimmäinen, jonka sivistysjärjestö saattoi pitää ilman suoranaista tai välillistä sodan uhkaa. Kaikkiaan 11 jäsenyhdistystä oli nyt edustettuna Tikkurilasta, Puistolasta, Malmilta, Rekolasta ja Tapanilasta, järjestön toiminnan ydinalueilta. Paikalla oli 15 henkilöä, pääosin samoja tuttuja henkilöitä menneiden vuosien varrelta. Poliittinen murros, uusien poliittisten järjestöjen perustaminen ei näkynyt vielä millään tavalla. Uusia ilmoituksia jäseneksi haluavilta ei vielä ollut, mikä oli luonnollista tuossa uuden vasemmistolaisen yhdistystoiminnan alkuvaiheessa.

Kokous hyväksyi rutiinilla edellisen vuoden toiminta- ja tilikertomukset. Samoin hyväksyttiin laajan keskustelun jälkeen toimikunnan ehdottamat tehtävät syksylle 1944. Sivistysliitolta toivottiin apua jäsenyhdistysten käynnistäessä opintotoimintaansa. Jokaiselle aloittavalle opintokerholle luvattiin pientä taloudellista tukea, samoin työväen kirjastoille. TSL:n kursseille osallistuville oltiin myös valmiita antamaan kannustuksena apurahoja.

Aiemmin toimineen Keskustelukerhon jatkamista esitettiin ensi tilassa, samoin tavoiteltiin luento- ja esitelmätilaisuuksia kunnan eri alueille.

Joulukuulle tai tammikuun 1945 alkuun esitettiin järjestettäväksi nuorisolle tarkoitetut yhdistystoiminnan kurssit. Taloudessa oli hieman lisäväljyyttä, sillä kunnan avustus oli nyt 12 000 mk (noin 1720 euroa). Muistettakoon samalla rahan arvon muutos: kun inflaatioprosentti oli vuonna 1939 noin kaksi, oli se kuusi vuotta myöhemmin 40. Keskustelupuheenvuoroissa kiinnitettiin erityistä huomiota ja toiveita toimikunnan jäsenten

tekemiin neuvontakäynteihin jäsenjärjestöissä ja kerhoissa. Sivistysjuhlia toivottiin. Mielenkiintoista oli, että nyt kiinnitettiin pöytäkirjassakin huomiota mahdolliseen yhteistyöhön porvarillisen opintokerhoväen kanssa. Sekin kertoi orastavasta muutosten ajasta.

Toimikunnan puheenjohtajaksi valittiin edelleen Toivo Nieminen, varapuheenjohtajaksi Otto Kohtanen ja sihteeriksi Sulo Manninen. Kokousväelle kerrottiin myös Työväen Akatemian lukukauden alkamisesta ja TSL:n uusista opintosuunnitelmista.

Sivistystyöjärjestön toimikunnan kokoontuessa 14.11.1944 myönnettiin vuosikokouksen linjanvetojen mukaisesti kahdelle henkilölle 250 mk apuraha kattamaan matka- ja kurssikuluja heidän osallistuttuaan Kulosaaressa 5.–12.11.1944 nuorisotyöntekijäin kurssille. Opintokerhoille päätettiin myöntää 1000 mk avustus kerhoa kohti ja jäsenyhdistysten kirjastoille 1500 mk. Keskustelukerhon kokouksia päätettiin pitää joka toinen viikko. Samana iltana oli jo ensimmäinen tilaisuus, ulkopuolisena puhujana TSL:n opintoneuvoja Oiva Valavaara.

UUSIA VOIMIA JA UUSI RAJA

Uudet poliittiset asetelmat näkyivät vaalimainoksina maalaiskunnassakin keväällä 1945, kun maaliskuussa järjestettiin eduskuntavaalit. Uusi poliittinen voima SKDL sai heti 49 kansanedustajaa.

SDP sai 50, maalaisliitto 49, kokoomus 28, ruotsalainen kansanpuolue 14 ja kansanpuolue 9 kansanedustajan paikkaa. Vaalien aikana jatkui vielä Lapin sota. Sen päättymispäivää 27.4.1945 on sittemmin vietetty kansallisena veteraanipäivänä.

Sota Euroopassa päättyi toukokuun alkupäivinä 1945 Saksan antautuessa liittoutuneille.

Maalaiskunnan sivistystyöjärjestössä oli kokoonnuttu verraten innostuneissa tunnelmissa loppuvuodesta 1944 useammassakin kokouksessa. Voidaan hyvin arvioida, että tarmokkaasti suunniteltua opintotoimintaa – kerhoja, keskustelutilaisuuksia, luentoja – kyettiin ainakin jollain tavoin pitämään vireillä kevään 1945 kuluessa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

167

Helsingin maalaiskunnan kunnanvaltuutettuja maalaiskunnan kunnantalon edustalla Malmilla syksyllä 1947 kaupunkiliitoksen tapahduttua. Henkilöt vasemmalta: V. Honkalinna, Viljo Sohkanen, O. Salonen, V. Huhta, kunnansihteeri Lauri Korpinen, kunnanvaltuuston puheenjohtaja Eino Sirén, valtuutettu O. Kohtanen ja ulosottomies Hj. Andelin. Rakennus on purettu ja sen paikalle on rakennettu Malmin kirkko. Kuva: Mauno Mannelin/Finna/ Vantaan kaupunginmuseo.

Kuitenkin oli myös niin paljon muuta, joka vaati tuossa ajankohdassa osansa mielenkiinnosta. Esimerkiksi kevään vaalikamppailu ja ammattiyhdistysliikkeen uuden toiminnan alku edellyttivät monelta aikaa ja vaivannäköä. Vappuakin juhlistettiin poikkeuksellisen näyttävästi, mikä sekin vaati talkooväeltä valmisteluja. Talkootehtävissä toimineet olivat osittain samoja. Kaikkeen ei yhdistysihmisten vapaa-aika tahtonut aina riittää.

Kevään eduskuntavaalien jälkeen oli vielä valmistauduttava joulukuun kunnallisvaaleihin uusien kuntarajojen puitteissa.

168

Marraskuun 1944 jälkeen seuraava sivistysjärjestön toimikunnan kokous olikin vasta elokuun kuudentena 1945, sattumalta samoihin aikoihin, kun maailmansodan viimeiset vaiheet koettiin Japanin antautuessa liittoutuneille. Neljän pykälän mittainen kokous vaikuttaa olleen lyhyt ja ytimekäs: pääasiana oli päätös myöntää tavanomaisia avustuksia jäsenyhdistyksille, kullekin työväenkirjastolle 3000 mk (noin 430 euroa) sekä tuhat markkaa kerhoille opintovälineiden hankkimiseen ja kokoustilan vuokraan. Lisäksi myönnettiin yhdelle henkilölle 1500 mk avustus, jolla saattoi kattaa

osan kuluista naapurimaan vastaavan sivistysjärjestön (Arbetarnas Bildningförbund, ABF) sosiaalipolitiikan kurssilla Brunnsvikin kansanopistossa Ruotsissa.

Valtioneuvoston päätöksellä laaja Helsinkiä ympäröivä vyöhyke päätettiin irrottaa Helsingin maalaiskunnasta ja liittää vuoden 1946 alussa Helsinkiin. Se tuli merkitsemään muun muassa sitä, että Tapanila, Puistola, Malmi, Herttoniemi, Puotinkylä, Pakinkylä eli Pakila ja Pitäjänmäki, maalaiskunnan sivistystyöjärjestön toiminnan keskeisimmät taajamat, siirtyisivät pääkaupungin rajojen sisälle. Seurauksena oli, että osa jäsenyhdistyksistä joutuisi eroamaan maalaiskunnan sivistystyöjärjestöstä ja liittymään vastaavaan Helsingin puolella. Samalla osa toimihenkilöistä vaihtuisi.

Joulukuun 1945 kunnallisvaalit pidettiin Helsingin maalaiskunnassa uuden aluejaon mukaisesti. Asukasmäärän pienentymisen takia vuoden 1946 alussa aloittavan valtuuston paikkamääräksi muodostui 29. Ruotsin- ja suomenkieliset porvarilliset ehdokkaat olivat yhteisessä vaaliliitossa, samoin sosialidemokraatit ja kansandemokraatit omassa työtätekevien vaaliliitossaan. Kaikkia vapaan kansansivistystyön järjestöjä kiinnostivat luonnollisesti paitsi valtuuston voimasuhteet myös se, millaisia asenteita valtuutetuilla olisi sivistyskysymyksiin. Niistä paljolti riippuivat kunnalliset avustukset kansansivistystyöhön.

Ensimmäisen kerran vasemmisto sai nyt niukan yhden paikan enemmistön maalaiskunnan uuteen valtuustoon. Ruotsalainen kansanpuolue säilytti suurimman ryhmän asemansa 11 paikalla, toisena olivat kansandemokraatit kahdeksalla paikallaan. Seuraavina olivat sosialidemokraatit seitsemällä ja kokoomus kolmella valtuutetullaan. Ajan henkeä kuvasti, että kunnanvaltuutetuissa oli vain kaksi naista.

SUURET SETELIT LEIKATAAN

Helsingin maalaiskunnan työväen sivistystyöjärjestön toiminnan suuri taitekohta tapahtui vuodenvaihteen alueliitoksesta huolimatta vasta

vuoden 1946 puolella sääntömääräisessä vuosikokouksessa. Edellisen vuoden toimikunta piti tapanilalaisen Toivo Niemisen puheenjohdolla vielä 13.2.1946 vuosikokousta valmistelevan kokouksen Tapanilan työväentalolla. Kahdelle tapanilalaiselle nuoriso-osaston jäsenelle myönnettiin kummallekin 1500 mk avustusta Punkaharjulla järjestettävää varhaisnuorten ohjaajien koulutuskurssia varten. Lisäksi kahdelle henkilölle myönnettiin 1000 markkaa avustusta pääkaupungissa järjestetylle kunnallismiesten kurssille. Rinnastuksena voi mainita, että opintokerhojen valtionavun suuruus oli nyt 400 mk.

Tärkeä tehtävä oli nyt myös verottajalle tehtävä ilmoitus järjestön varoista. Tilillä oli vuodenvaihteessa ollut 35 640,40 markan (noin 3210 euroa) pankkitalletus, mistä tosin puuttui vielä puolen vuoden merkitsemätön korko. Lisäksi vuodenvaihteeseen oli liittynyt aivan poikkeuksellinen, valtioneuvoston määräämä suurten setelien leikkaus. Se koski aivan kaikkien kukkaroa ja kuvasti valtion vakavaa taloustilannetta sodan jälkeen.

Rahastonhoitaja Sulo Manninen valtuutettiin luovuttamaan pakkolainana valtiolle sivistysjärjestön kassaan vuoden vaihtuessa jääneiden 500 ja 1000 markan setelien oikeat puolikkaat. Sellaisia seteleitä ei montaa ollut, eikä 5000 mk seteleitä yhtäkään. Yhteisarvoa tässä pakkolainassa oli 1750 mk (lähes 160 euroa). Setelit kirjaimellisesti leikattiin kahtia. Jäljelle jäänyt puolikas vastasi sitten puolta alkuperäisen nimellisarvosta. Helmikuun puoliväliin mennessä puolikkaat setelit oli vaihdettava uudenmallisiin seteleihin.

Kun sivistysjärjestö hajosi entisestä kokoonpanostaan kahden osaan, oli huolehdittava tarkoin myös siitä, että varat jaettiin kahdelle taholle. Vanha toimikunta laati talousselvityksen ja yksituumaisesti myös varojen jakoehdotuksen. Päiväys oli 5.3.1946 eli vuosikokouksen päivä. Selvityksen mukaan Työväen Säästöpankin tilillä oli 26 523,40 mk ja kassassa 5340 mk. Siitä oli vähennettävä vielä 5000 mk eli kaksi maksamatonta apurahaa ja opintokerhoavustukset Pitäjänmäen, Tapanilan naisjaoston ja Rekolan opintokerhoille. Lisäksi kassasta oli maksettava vuosikokouksen osallistujien

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

169

Korsossa valmistui työväentalo vuonna 1938. Kuvassa Korson sosiaalidemokraattisen työväenyhdistyksen järjestämä kirpputori työväentalon juhlasalissa vuonna 1960. Talo tuhoutui tulipalossa vuonna 1990.

Kuva: Anna-Liisa Nupponen/Finna/Vantaan kaupunginmuseo.

matkakuluja, tilavuokra sekä kokousedustajien kahvinkorviketarjoilun hinta.

Jäljelle jäi noin 26 000 mk. Toimikunnan jakoehdotuksen mukaan siitä tuli jakaa 2000 markan suuruiset avustukset Pitäjänmäen työväenyhdistyksen, Malminseudun työväenyhdistyksen, Tapanilan sos.dem. naisjaoston, Tapanilan työläisnuoriso-osaston, voimistelu- ja urheiluseura Tarmon, Puistolan sos.dem. työväenyhdistyksen

170

ja Puistolan Urheilijoiden opintokerhoille sekä Tapanilan työväenyhdistyksen kirjastolle. Loput 10 000 mk jaettaisiin avustuksena Tikkurilan ja Rekolan työväenyhdistysten opintokerhoille. Kun lisäksi Helsingin maalaiskunta oli myöntänyt vuodelle 1946 yhteensä 15 000 mk avustuksen, se jäisi kokonaisuudessaan maalaiskunnan puolella tapahtuvan opintotoiminnan tueksi.

TIET EROAVAT

Tapanilan työväentalolla tiistaina 5.3.1946 pidetty Helsingin maalaiskunnan sivistystyöjärjestön vuosikokous oli järjestön toiminnassa historiallinen taitekohta. Pitkäaikaisten sivistystyökumppanusten tiet erosivat uuden kuntajaon seurauksena. Jatkossa tosin oli paljonkin sujuvaa yhteistoimintaa rajan yli.

Kokoukseen osallistui kaikkiaan 11 henkilöä.

Edustettuina olleet jäsenyhdistykset olivat vielä kuntarajan molemmilta puolilta: Tikkurilan ty, Tikkurilan Kajastus, Dickursby svenska arbetarförening (Tikkurilan ruotsinkielinen ty, liittynyt ilmeisesti 1945), Malminseudun ty, Tapanilan ty ja sen naisjaosto sekä Tapanilan Tarmo. Sivistysliitosta oli saatu alustajaksi paikalle liiton tehtäviin uudelleen palannut Arvi Hautamäki.

Kokouksen avaaja, pitkäaikainen tapanilalainen puheenjohtaja Toivo Nieminen, oli myös kokouksen puheenjohtajana. Sihteerinä toimi pitkäaikainen varapuheenjohtaja Otto Kohtanen. Toiminta- ja tilikertomukset hyväksyttiin, vastuuvapaus myönnettiin asianosaisille. Samoin entiseen malliin päätettiin sihteerin vuosipalkkioksi tuhat markkaa ja rahastonhoitajalle vastaavasti 200 mk. Jäsenyhdistysten jäsenmaksuksi päätettiin nyt 30 mk.

Uudeksi puheenjohtajaksi vuodelle 1946 valittiin Toivo Hervala, varapuheenjohtajaksi edelleen Otto Kohtanen ja sihteeriksi sekä rahastonhoitajaksi Väinö Virtanen. Kaikki kolme olivat kokeneita, pitkäaikaisia Tikkurilan työväenyhdistyksen vaikuttajia, johtokunnassa eri tehtävissä toimineita. Hervalalla oli taustaa myös Kajastuksen puheenjohtajana, hän oli talvisodan rintamamies sekä uuden kunnanvaltuuston jäsen. Kohtanen oli ollut 1930-luvulla jonkin aikaa myös kunnanvaltuuston puheenjohtajana.

Lisäksi hän oli uuden kunnanhallituksen jäsen 1946–47, ja Virtanen puolestaan jatkoi sitten tehtävässä 1948–58. Kunnanrajan muutos heijastui myös sillä tavalla, että Sulo Mannisen pitkän sihteerikauden jälkeen pöytäkirjojen ilme muuttui keväästä 1946 alkaen, sillä kirjoituskone vaihtui mustekynäksi. Sivistystyöjärjestön

kotipaikaksi valittiin luontevasti Tikkurila ja sen työväentalo.

Kokousasioiden lomassa nautittiin tarjoilusta, korvikkeesta ja vehnäleivästä, ja samalla TSL:n pääsihteeri Arvi Hautamäki kertoi Sivistysliiton toiminnasta. Monella tavalla muuttuneeseen tilanteeseen viittasi pöytäkirjan kuvaus: ”Selostuksesta ilmeni liiton asenne erilaisiin poliittisiin suuntiin nähden kuin myöskin Sivistysliiton tehtävästä kehittää ja edistää sivistystyötä työväen keskuudessa yleensä, eikä minkään erityisen poliittisen ryhmän keskuudessa.” Viittaus oli aivan selvä: ovia ei saanut sulkea, mikäli kansandemokraattisella taholla ilmaistaisiin kiinnostusta tulla sivistystoimintaan mukaan.

Kokous asetti tavoitteeksi uusien opintokerhojen aikaan saamisen, lisäksi haluttiin edistää jäsenyhdistyksissä luentotoimintaa ja myös huvitilaisuuksia. Edelleen aiottiin tukea ja kannustaa kerhoja ja kirjastoja järjestön myöntämillä apurahoilla. Sama koskisi opinto- ja valistuskursseille osallistuvia.

KIINNOSTUS KASVAA

Uusi toimikunta kutsui koolle erityisen esittelykokouksen Tikkurilan työväentalolle huhtikuun 15. päivänä 1946. Kutsut lähetettiin kaikille tiedossa olleille maalaiskunnan työväenjärjestöille.

Puheenjohtaja Toivo Hervala avasi tilaisuuden ja kertoi lyhyesti kokoontumisen tarkoituksesta.

Paikalla olivat edustettuina Tikkurilasta työväenyhdistys, sos. dem. työläisnuoriso-osasto, voimistelu- ja urheiluseura Kajastus, SKP:n osasto, Entisten sotilaiden toverikunnan paikallinen yhdistys sekä maa- ja sekatyöväen ammattiosasto, Korsosta SKDL:n yhdistys, Rekolasta voimistelu- ja urheiluseura Raikas, SKP:n osasto ja SKDL:n yhdistys. Friherrsistä (Vapaalasta) oli SKP:n osasto sekä lisäksi edustettuna oli myös maalaiskunnan SKDL:n kunnallisjärjestö.

TSL:n opintosihteeri Oiva Valavaara kertoi kokousselostuksen mukaan laajasti ja yksityiskohtaisesti TSL:n toiminnasta aivan perustamisesta alkaen. Hän kuvasi liiton järjestöllisen raken-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

171

teen ja kertoi toiminnan merkityksestä työväen sivistystason kohottajana. Hän selosti myös paikallisten sivistystyöjärjestöjen tarkoitusta ja toimintamuotoja. Valavaara suositteli lisäksi, että maalaiskunnan sivistysjärjestö perustaisi oman kirjaston, josta voitaisiin lainata opinnoissa tarvittavaa kirjallisuutta.

172

Osalle läsnä olleista työväen järjestöllinen sivistystyö oli jo tuttua, mutta osalle ei juuri lainkaan. Seuranneessa keskustelussa tuntui heränneen suurta mielenkiintoa opintotoimintaan.

Puheenvuoroissa annettiin tunnustusta liiton työlle työväen henkisen tason kohottajana. Kansandemokraattisen kunnallisjärjestön yhdistyk-

sistä ei vielä yksikään ollut sivistysjärjestön jäsen, mutta paikalla olleet ilmaisivat kiinnostuksensa toimintaan. Kokouksen päätteeksi sovittiin, että jäseneksi haluavat järjestöt ilmoittaisivat päätöksestään pöytäkirjaotteella sihteeri Väinö Virtaselle.

Uusia jäseniä ei ilmaantunut vielä lokakuun lopussa 1946 pidettyyn syyskokoukseen mennessä. Vuosikertomuksen mukaan joulukuussa halunsa jäseneksi liittymiseen ilmoittivat SKP:n puolueosastot Rekolasta ja Tikkurilasta. Vuosikertomuksessa mainittiin, että uuteen kotipaikkaan juurtuminen ja järjestön uudelleen tunnetuksi tekeminen edellyttivät toimintaa. Jo liittyneiden uusien jäsenten lisäksi maalaiskunnassa oli monia, jotka arvion mukaan tulisivat liittymään mukaan.

Siten oli edellytyksiä aiempaa vilkkaampaan ja tuloksellisempaan toimintaan.

UUSIA ASKELIA ETEENPÄIN

Rekolan työväenyhdistyksen talo valmistui vuonna 1948. Vuodesta 1950 talon yläkerrassa toimi elokuvateatteri. Kuva: Erkki Pälli 1980-luku/Finna/Vantaan kaupunginmuseo.

Vuosikertomukseen kirjattu toiveikas arvio oli oikeansuuntainen. Kun sivistystyöjärjestön vuosikokousta pidettiin Tikkurilan työväentalolla maaliskuun viidentenä päivänä 1947, oli kokouksessa hieman epäselvän pöytäkirjan mukaan ilmeisesti 16 henkilöä. He edustivat vanhoja ja uusia jäsenyhdistyksiä.

Sivistysjärjestön vanhoista jäsenistä paikalla oli nyt edustus Tikkurilan työväenyhdistyksestä, Tikkurilan sos.dem. työläisnuoriso-osastosta, Tikkurilan Kajastuksesta, Rekolan työväenyhdistyksestä sekä SKP:n Tikkurilan ja Rekolan osastoista.

Uusia olivat Kemian ammattiosasto, Tikkurilan puutyöväen ammattiosasto ja Tikkurilan demokraattiset naiset. TSL:n edustajana oli nyt opintoneuvoja Hannes Kasanen. Hän toimi samalla osaaikaisesti Helsingin sivistystyöjärjestön sihteerinä.

Kokeneiden järjestöihmisten johdattamana kokous sujui tuttuun tapaan: edellisen vuoden kertomus ja tilinpäätös hyväksyttiin sellaisenaan.

Uudet suunnitelmat hyväksyttiin. Talouden osalta kokous teki kerrankin pienen muutoksen toimikunnan ehdotukseen. Opintokerhotoimintaan päätettiin käyttää avustuksina 27 000 mk (noin 1870 euroa) ehdotetun 35 000 mk sijasta. Sen si-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

173

jaan kurssitoimintaan lisättiin rahaa. Summaksi tuli 18 000 mk esitetyn 10 000 markan sijasta. Jäsenmaksuperusteeksi päätettiin markka kultakin jäsenyhdistyksen henkilöjäseneltä.

Puheenjohtaja Toivo Hervala valittiin uudelleen, samoin varapuheenjohtaja Otto Kohtanen ja sihteeri Väinö Virtanen. Kokouksen sihteerinä toiminut Tikkurilan työväenyhdistyksen pitkäaikainen vaikuttaja Niilo Sjögren alusti kysymyksen kunnallisen kansansivistyslautakunnan tarpeellisuudesta Helsingin maalaiskuntaan. Kokous piti yksimielisesti sellaista tarpeellisena. Valittu toimikunta sai tehtäväkseen viedä kokouksen mielipide valtuutettujen tietoon.

Vuosien 1947 ja 1948 toimintakertomuksia ei näytä säilyneen muutenkin niukan arkistomateriaalin joukossa. Toimikunnan kokouspöytäkirjojakaan ei ole, mutta sentään kolme liitettä kokouksesta syyskuun 17. päivältä 1947. Silloin myönnettiin vuosikokouksen päättämistä varoista Tikkurilan työväenyhdistyksen kirjastolle 3000 mk ja Tikkurilan työläisnuoriso-osaston kirjastolle 2000 mk. Nuoriso-osasto haki myös avustusta opintokerholleen, mutta hakemuspaperin yläkulmassa on vain ilmeinen käsittelyn päivämäärä 29.10.1947, mutta ei mainintaa summasta.

RIVIT RAKOILEVAT

Sotavuosien jälkeinen yhteiskunnallinen murros näkyi monin tavoin. Kommunistinen ja kansandemokraattinen puoluetoiminta vahvistui nopeasti, niin maanlaajuisesti kuin paikallisestikin. Muun muassa suhtautuminen sotavuosien tapahtumiin, syihin, seurauksiin ja vastuukysymyksiin, jakoi voimakkaasti työväenliikettä. Työväenyhdistyksien suunnasta kamppailtiin useilla paikkakunnilla. Esimerkiksi Malminseudun työväenyhdistys päätti enemmistöäänin siirtyä maaliskuussa 1945 SDP:n jäsenyydestä SKDL:n pariin. Samalla meni talvisodan jälkeen valmistunut työväentalokin.

Aikakauden muutos näkyi valtioneuvoston kokoonpanossa siten, että SKDL oli SDP:n ja maalaisliiton kanssa ”kolmen suuren” hallituksessa vuoden 1948 eduskuntavaaleihin saakka. Vaa-

174

likamppailu kiristi keskinäisiä tunnelmia, uhkaavia huhujakin kiersi. Kansandemokraattien kannatuksen kasvu taittui, ja puolue menetti vaaleissa 11 paikkaa. Sosialidemokraatit saivat puolestaan lisää neljä paikkaa, maalaisliitto seitsemän ja kokoomus viisi kansanedustajan paikkaa.

Työväen sivistysliikekään ei kokonaan pysynyt ristiriidoista sivussa. Sivistysliittoa pitkään johtaneiden sosialidemokraattien periaatteellinen linja oli alusta alkaen korostanut sivistyksellisiä opintoja ja koulutusta. Puoluepoliittinen toiminta, esimerkiksi vaaliagitaatio oli pidetty siitä sivussa. Kansandemokraattien ja kommunistien näkemys oli jossain määrin toinen. Se kumpusi osittain menneiltä maanalaisuuden vuosilta.

Heidän uusissa opintokerhoissaan ja luentotilaisuuksissaan sai näkyvämmin jalansijaa myös poliittissävyinen, marxilais-leniniläinen opintotoiminta.

Tilastot kertoivat kaiken kaikkiaan työväen sivistystoiminnan voimakkaasta kasvusta. Vuonna 1949 TSL:n jäsenjärjestöjä oli 41 ja niissä oli puolitoista miljoonaa henkilöjäsentä. Pelkästään opintokerhojen määrän kasvu oli valtavaa: kaudella 1943–44 yhteensä 235 kerhoa, 1945–46 kaikkiaan jo 921 kerhoa. Ripeästi kasvoi myös esimerkiksi Opintotoiminnan Keskusliitto, jolla oli kaudella 1948–49 jo noin 1100 opintokerhoa.

Kasvua oli myös Helsingin maalaiskunnan sivistystyöjärjestön parissa, vaikka siitä ei ole tilastoja käytettävissä. Vuosikokoukseen keskiviikkona maaliskuun 24. päivänä 1948 osallistui peräti 35 henkilöä. Edustettuna olleiden jäsenjärjestöjen nimiä ei lue pöytäkirjassa, mutta 17 jäsenyhdistyksestä oli 14 paikalla edustettuna. Äänioikeutettuja virallisia edustajia mainittiin olleen 22. Kokouksen puheenjohtajana toimi Väinö Virtanen ja sihteerinä Veikko Kohtanen, molemmat Tikkurilan työväenyhdistyksestä.

Vuosikokous eteni tavanomaiseen tapaan, kertomuksineen ja tilinpäätöksineen, mutta ensimmäisen kerran jouduttiin nyt äänestämään tulevasta puheenjohtajasta. Se merkitsi selvää saumakohtaa parinkymmenen vuoden yhtenäisen toimintajakson jälkeen.

Puheenjohtajaksi vuodelle 1948 valittiin puutyöväen ammattiosaston edustaja Toivo Soisalo Tikkurilasta. Hän sai pöytäkirjan mukaan 12 ääntä Toivo Hervalan saadessa yhdeksän ääntä. Varapuheenjohtajaksi valittiin yksimielisesti Veikko Kohtala, samoin sihteeriksi edelleen Väinö Virtanen. Varsinaisesta toiminnasta ei erimielisyyksiä ilmaantunut. Toimikunnan valmistelema suunnitelma hyväksyttiin, mutta keskustelussa evästettiin toimikuntaa kiinnittämään enemmän huomiota neuvottelutilaisuuksien järjestämiseen.

Samoin retkeilyn muotoisten tutustumiskäyntien järjestäminen sai kannatusta.

Myöhemmin toimikunnan kokouksessa 11.6.1948 oli esillä jälleen kerran apurahahakemuksia. Ensimmäisen kerran myönnettiin 5000 mk apuraha (noin 260 euroa) SKP:n Tikkurilan osaston hakemuksesta henkilölle, joka opiskeli vuosikurssilla kommunistisen puolueen uudessa kansanopistossa, Sirolan opistossa. Lisäksi hyväk-

syttiin samansuuruinen apuraha yhdelle henkilölle Pohjola-Norden yhdistyksen toteuttamalle työläiskurssille osallistumista varten Etelä-Norjan Jessheimissä. Kurssiaiheina olivat Norjan sosiaalipolitiikka ja Skandinaviset työmarkkinat. Kummallakin apuraha kattoi vain osan kuluista.

Puheenjohtajan valinta Tikkurilassa äänestämällä ennakoi osaltaan sitä vähitellen voimistunutta kiistelyä, jota sitten myöhemmin 1950-luvulla tultiin käymään työväen kahden aatesuunnan välillä useissa paikallisissa sivistystyöjärjestöissä. Se ei ollut pelkästään kamppailua valta-asemasta toimikunnassa. Voimasuhteisiin liittyi erityisesti mahdollisuus vaikuttaa kunkin järjestön toiminnallisiin ja myös opinnollisiin painotuksiin. Kokonaisuudessaan sisäinen kiistely tuli merkitsemään Työväen Sivistysliiton toiminnan hetkellistä vaikeutumista monilla paikkakunnilla. Siitäkin TSL selviytyi. Voimakkaimmat kasvun ja vaikutuksen vuodet olivat vasta edessä.

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET Arkistolähteet Helsingin maalaiskunnan sivistystyöjärjestö, kansio 1931–1948, Työväen Arkisto - pöytäkirjoja, toimintakertomuksia, tiedotteita, tapahtumailmoituksia Työläisopiskelija, vuosikerrat 1945– 48, Työväenliikkeen kirjasto Kirjallisuus Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen, 2002: Vantaan historia 1946–1977.

Kasvua, yhteistyötä, hyvinvointia.

Vantaa: Vantaan kaupunki.

Kari Kantasalmi, 2004: ”Kansan Sivistystyön Liitto: Toimintalinjoja ja reflektiivisyyden pulmia.” Teoksessa Sivistystyön itseymmärrys. Tekstejä järjestöllisestä sivistystyöstä. Kansan Sivistystyön Liitto 40 vuotta. Kirj. Kari Kantasalmi, Liisa Korhonen, Jukka Tainio. Helsinki: KSL.

Aulikki Litzen & Jukka Vuori, 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Kunnallishallinnon uudistuksesta suureen alueluovutukseen.

Vantaa: Vantaan kaupunki.

Tero Tuomisto, 2019: ”Opintokerhoissa opiskeltiin myös elämää.” Teoksessa Helsingin pitäjä - Vantaa, Helsinge Vanda 2020. Vantaa-Seura.

Risto Meriläinen, 1997: Malmi työllä rakennettu. Malmin sosialidemokraatit ry:n 50-vuotisjulkaisu. Helsinki.

Tero Tuomisto, 2020: ”Sotavuosiemme muistoja.” Teoksessa Helsingin pitäjä - Vantaa, Helsinge - Vanda 2021.

Vantaa-Seura.

Puistolan Sos.dem. Työväenyhdistys 1931–1981. Kirj. Hannu Broman, Risto Meriläinen, Päivi Sillanpää [1981]

Tero Tuomisto, 2022, 2023: Työväkeä, Sivistystä, Liikettä. Satavuotias Työväen Sivistysliitto 1 & 2. Helsinki: TSL, Into Kustannus.

Aarno H. Tahvanainen, 2000: Yhteistyöllä parempaan huomiseen. Vantaan sosialidemokraattisen kunnallisjärjestön historia.

Erkki Vasara, 2000: Työväen ja kotiseudun puolesta. Tikkurilan Työväenyhdistys 90 vuotta 1907–1997.

Vantaa: Tikkurila Säätiö.

Aarno H. Tahvanainen, 2008: Vuosisata kätten ja hengen työtä Tapanilan Työväenyhdistys sata vuotta.

1908–2008. Helsinki: TTY.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

175

176

LYHYESTI KORTFATTAT

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

177

178

Kuva: Riina Koivisto.

Tuulia Pakarinen & Aaro Koski

Valtakunnalliset kotiseutupäivät Kotkassa aikaulottuvuuksien dialogeina TÄMÄ ON KAHDEN uuden kävijän kertomus matkatunnelmista ennenkokemattomaan vuotuistapahtumaan, Valtakunnallisille kotiseutupäiville 8.–10.9.2023 Kotkaan, jossa kotiseutua lähestyttiin reilusti, rohkeasti ja rakkaudella. Vertailukohtaa ei meillä kahdella ollut aiempien vuosien tilaisuuksiin, mutta siitä huolimatta tai sen vuoksi kotiseutupäivistä jäi kokemus perinteen, menneen, nykyisyyden ja tulevaisuuden dialogeina monella tasolla, yhteisöllisesti ja henkilökohtaisesti.

Matkaseurueessa, Vantaan delegaatiossa oli yhteensä kolme aikuista, Vantaa-Seuran johtokaksikko Andreas Koivisto, joka myös Kotiseutuliiton kaupunkityön asiantuntijajäsen, ja Riina Koivisto, joka on myös Kotiseutuliiton koordinaattori, sekä minä Vantaa-Seuran johtokuntalaisena opettajaäitinä sekä Vantaa-Seuraa tunteva 16-vuotias poikani. Sinällään seurueen kokoonpano Kotiseutupäiville sisälsi mestari-kisälli -asetelmaa. Itse asemoiduin sille välille katsantokannasta riippuen ja olen siten tässä kertojana.

Historian oppikirjakeskustelua sisältävän automatkan päätyttyä Helsingin pitäjä -vuosikirjat sekä muut Vantaa -myyntituotteet siirrettiin ripeästi Satama Areenaan kotiseutumarkkinoille Vantaa-

Seuran pisteelle. Pöytä tuli nopeasti täyteen ja sen keskelle asetettiin iso laatikollinen Vantaan teollisuuden mukaan Fazerin Marianne -konvehteja.

Ilmaiseksi jaettavat Helsingin pitäjä 2018 -kirjat tuli aseteltua torneiksi kojun eteen siten, että ne näkyivät myös kaukaa katsottuna. Vantaa-Seuran piste edusti myös pääosin Uuttamaata, koska vieressä oli vain pienehkö Helsingin kaupunginmuseon piste. Vantaan erottautuminen oli eduksi etenkin seuraavien Vantaan kaupungin 50-juhlavuonna vietettävien kotiseutupäivien vuoksi.

AVAJAISET JA KESKUSTELUKAMMARI – AIKAPEILAUKSIA MODERNEISSA RAKENNUKSISSA

Tulevaisuuden osaa olivat tapahtuman käytössä olevat modernia muotokieltä edustavat uudet rakennukset ja yhä käynnissä oleva uuden rakentaminen entiselle Kotkan Kantasatama -alueelle. Merikeskus Vellamo on vuodelta 2008, mutta Satama Areena oli avattu 25.8.23 eli vain kahta viikkoa ennen kotiseutupäiviä. Satama.fi:n kuvauksessa vanhan ja uuden dialogi on kirjattu seuraavasti: Legendaarinen Kotkan Kantasatama on aina ollut ihmisten ja maailmojen kohtaamispaikka,

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

179

Kotiseutupäivien nuorin osallistuja Aaro esitteli kotiseutumarkkinoilla Vantaa-Seuraa ja sen tuotteita. Kuva: Tuulia Pakarinen.

ja modernin Satama Areenan myötä yhteenkuuluvuus ja tarinat jatkuvat. Yhdessä Merikeskus Vellamon ja viereiselle tontille nousevan XAMK:n kampuksen kanssa muodostuu sykähdyttävä tapahtumien, oppimisen, luovuuden ja elämysten kokonaisuus.

Satama Areenassa kotiseutupäivien avajaisseminaarin teema Rakkaudesta kotiseutuun; vapaaehtoiset ja kotiseuturakkaus toteutui kiinnostavin alustuksin perinnettä ja uutta yhdistäen. Kolme osaa ohjelmasta jäivät erityisesti mieleeni. Seminaarin alussa vietettiin hiljainen hetki liiton kah-

180

den työpanokseltaan merkittävästi vaikuttaneiden henkilöiden muistoksi. Kaksi luentoa kotkalaisesta rakennusperinnöstä käsittelivät rakennusten ja rakennusalueen historiaa sekä nykyisyyttä. Sunilan tehdas ja sen ympärille rakennettu Eliel Saarisen suunnittelema asuinalue ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita, vaikka vast’ikään 4.9.2023 uutisoidusta suljettavan tehtaan uudelleenkäytöstä ei vielä tiedetä. Purkukuntoiselta näyttävän vanhan Sunilan pirtin tarina hienoksi seurantaloksi työttömiä työllistäneenä projektina oli saanut tunnustuksen korjausrakentamisen taidonnäytteenä.

Kotiseututyön konkareiden haastattelu toiminnanjohtaja Teppo Ylitalon toimesta oli esityksellisesti hyvä vastapaino luentomuotoiselle ohjelmaosuudelle. Seurantalojen säilyttämisen tavoitteeseen nivoutui hyvin avajaisten juontajana toimineen näyttelijä-lausuja Matti Ristisen muuttuminen runonlausujaksi maamme seurantaloilla keväällä 2024 kiertävään Runonlausuntaa ja harmonikansoittoa -esitykseen, jossa on elämää, kuolemaa ja rakkautta tarkastelevia teemoja. Eino Leinon Helkavirsiin joku totesi esityksen myötä saaneensa aivan uutta näkökulmaa.

Merikeskus Vellamon Ruuma -tilassa pidetyssä Keskustelukammarissa aiheena oli Kotiseutusuhde ja osallisuuden monet tarinat. Edessä keskustelemassa oli Kotiseutuliiton, Maaseudun sivistysliiton ja Kotkan kulttuurivaikuttajia, jotka pohtivat kotiseutuun sitoutumista useista näkökulmista. Yleisö osallistui keskustelun lomassa esitettyihin kysymyksiin kännyköillä niin, että vastauksia voitiin lukea taustalla olevalta älytaululta.

ODOTTAMATTOMIA DIALOGEJA MENNEISYYDEN JA NYKYISYYDEN VÄLILLÄ

Kotiseutupäivien illalla olleessa avajaistilaisuudessa Vellamon venehallissa juhlapuhujana oli Kotkan kaupungin edustaja, joka kotiseuturakkaudesta puhuttuaan totesi puheensa olleen varsin henkilökohtainen. Pianoesitys Virolahdelta kotoisin olleen Uuno Klamin teoksesta oli loistava ja sen lisäksi pianisti soitti oma sovituksen vanhasta kotkalaisesta kappaleesta. Klamia en ollut pitkään

Kotiseutupäivien avajaisseminaari juuri avatussa Satama Areenassa. Kuva: Riina Koivisto.

aikaan kuullut, mutta sattumoisin minulla on kaksi oppilasta, jotka ovat sukua kyseiselle säveltäjälle.

Avajaisruokatarjoilun päättyessä seisoin sattumalta Kotiseutuliiton johtohenkilöiden läheisyydessä. Vierauden keskeltä alkoi nousta henkilökohtaisuutta menneen ja nykyisyyden välillä siitä lähtien, kun olin kiittänyt Kotiseutuliiton toiminnanjohtaja Teppo Ylitaloa loistavasta juhlapuheesta sukuni 40-vuotisjuhlissa Rautalammilla heinäkuussa 2022. Vieressäni oli tuolloin liiton valtuuston 1. varapuheenjohtaja Anna-Maija Korhonen, jonka kanssa olin vähän aiemmin vaihtanut ajatuksia keskustelukammarin sisällöstä

opettajuuden näkökulmasta. Hän sanoi miehensä Jukan olevan Rautalammilta, siitä kirkonkylän ja Kerkonkosken puolivälistä, jossa on Pakarila, kuten oli myös isäni Matti Pakarinen. Sukuyhteyttä ei löytynyt sukukirjastamme, mutta isäni lapsuudenperheen kotitila ja sen lähellä asuvat sukulaiseni olivat tuttuja Korhosille.

Henkilökohtaisuus tilaisuuden päättyessä jatkui koskien myös äitiäni. Liiton hallituksen puheenjohtaja Sampo Suihkon nimen äitini työkaverina Vantaan kaupungintalolla 1977–1986 muistan juurikin noilta peruskouluvuosiltani. Kysyin, muistaako hän äitini Anna-Liisa Pakarisen, mihin Suihko totesi ilahtuneena, että kyllä! Ker-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

181

roin kuka olen ja Vantaan kaupungilla 1972–2006 työskennelleen äitini menehtyneen samana vuonna 2016 kuin isäni. Keskustelussamme venehallilta ravintola Kairon kulmille en malttanut olla kysymättä, millainen äitini, joka sittemmin vuosina 1990–2000 toimi pääluottamusmiehenä, oli työminältään. Suihko vastasi, että positiivinen, pilke silmäkulmassa, sitoutumaton sovittelija varmasti omana itsenään. Keskustelu jatkui koskemaan myös tuonaikaista työkulttuuria Vantaan kaupungintalolla. Henkilökohtaisuus menneen ja nykyisyyden dialogina tuli esiin kohtaamisissa venehallissa kotiseutuja myöten.

KOTKALAISEN JAZZIN PERINNETTÄ JA NYKYISYYTTÄ

Legendaarisessa ravintola Kairossa järjestettävään jazzkonserttiin seuraani liittyi Vantaan delegaatioon kuuluva poikani Aaro. Kairo oli täynnä väkeä kuuntelemassa Mestarit ja kisällit -jazzkonserttia, jossa kysymyksessä oli kotkalainen jazzperinne eli Kotka Jazz ry, jolla on kotiseutuliiton lailla 75-vuotisjuhlavuosi.

Konsertin mestaripianistina oli säveltäjä Pertti Metsärinne, joka oli juuri täyttänyt 93 vuotta ja jolle konserttiväki lauloi onnittelulaulun. Mestarina oli myös klarinetisti Heikki Kauppinen. Neljä kisälliä eli nuorta muusikkoa olivat alle 30-vuotiaita Kotkan musiikkiopiston kasvatteja ja nykyisiä Sibelius-Akatemian opiskelijoita: Tobias Schenk (piano) Jussi Hovilainen (kontrabasso), Arttu Huopanen (rummut) sekä Elina Kardèn (jazzlaulu).

He esittivät vanhaa jazzia ja myös Metsärinteen sävellyksen sekä nuoren pianistin Schenkin uuden jazzsävellyksen. Teoksissa oli soolo-osuuksia, jotka korostivat hyvin musiikillista dialogisuutta.

Taitavia olivat sekä mestarit että kisällit. Kaikkiaan upea konsertti, joskin juontaja olisi voinut olla lyhytsanaisempi.

NUORUUTTA MENNEISYYDESSÄ JA NYKYISYYDESSÄ

Lauantaiaamupäivänä edustin ensi kertaa Van-

182

taa-Seuraa liiton vuosikokouksessa, jossa puheenjohtajana toimi Kotkan kaupungin hyvä ja ripeä nuorehko edustaja. Rivakasta kokousmuodollisuudesta nousi esiin seurantalojen säilyttäminen hyvin ajankohtaisena liiton julkilausumana ja vantaalaisen, Vantaa-Seuran entisen puheenjohtajan ja kotiseutuneuvoksen arvonimen 2020 saaneen Jukka Hakon esittelemä liiton talouskatsaus.

Hämärä kokoussali muodosti kontrastin, kun sieltä tullessa auringonvalossa valloitti Vellamossa alkanut ohjelma Kansallispukujen tuuletus. Niin ikään Vellamon näyttelyistä Kohtalona Ruotsinsalmi oli kiinnostava ja tyylikäs, pääosin henkilöiden kautta kerrottu. Ulkopaikkakuntalaisena jopa kylmäävää näyttelyssä oli se, että Kotkan edusta on yhä 1700-luvun hylkyjen paikkana ja taisteluissa menehtyneiden merihautana. Menneiden taistelujälkien läsnäolo nykyisyydessä toi mieleen II maailmansodan aikaiset räjähtämättömät miinat Lapin metsissä. Taisteluista ovat menneisyyteen vajonneet nuorten sotilaiden menehtymiset.

Nuoruus tuli esiin myös kotiseutupäivien ohjelmissa, etenkin kun kotiseutupäivien osallistujissa oli pääosin vähintään keski-ikäistä ja vanhempaa väkeä. Nuoruus oli korostunut Ravintola Kairossa pidetyssä upeassa jazzkonsertissa. Niin ikään nuoruus veti Vantaa-Seuran pisteellä, jossa 16-vuotias Aaro otti myyntitoiminnan nopeasti haltuunsa. Tästä pitivät sekä Koivistot että AnnaMaija Korhonen, joka oli sanonut edellisiltana venehallissa pojastani: ”Sydän läikähti, kun näin hänet!” Äitinä kiitollisuuden ja ylpeyden tunteet olivat toki väistämättömät. Nuoruus kotiseutupäivillä edusti myös tulevaisuutta.

GAALASSA KOHTASIVAT PERINNE JA NYKYISYYS

Kuten muutkin kotiseutupäivien tilaisuudet, ensikokemus kohta 75-vuotiaan Kotiseutuliiton perinteestä oli myös kotiseutugaala. Kotiseutupäivien osallistujille ja kutsuvieraille tarkoitettua juhlaa vietettiin Kotkan konserttitalossa, joka oli aikanaan rakennettu työväentaloksi. Konserttitalon pieni koko Kymi sinfoniettan kotilavana

Merikeskus Vellamo. Kuva: Riina Koivisto.

oli jopa hämmentävä siinä, miten orkesteri voi lavalle mahtua ja yleisö nähdä orkesterin ilman nousevaa katsomoa. Toisaalta Vantaalla ollaan oltu tilahaasteessa viimeistään Vantaan Musiikkiopiston viettäessä 50-vuotisjuhliaan Helsingin musiikkitalossa, kun omasta kotikaupungissa ei ollut riittävästi tilaa suuren musiikkioppilaitoksen juhlalle.

Kotkassa gaalan monipuoliseen ohjelmaan ennen illallista sisältyi mm. 2023 kotipäivien suojelijan, Museoviraston pääjohtaja Tiina Merisalon juhlapuhe ja kunniamerkkien myöntäminen yhdeksälle ansioituneelle hallituksen puheenjohtaja Sampo Suihkon jakamana. Myös Vantaan apulaiskaupunginjohtaja Riikka Åstrand piti tervetuliaispuheen ja toivotti samalla kotiseutuväen ensi vuonna tervetulleeksi Vantaalle.

Kotkalaismusiikki kuului gaalan ohjelmaan merkittävästi. Valitettavasti näyttelijäjuontajan muutos muusikoksi ei kuitenkaan vastannut avajaisseminaarin kaltaista ratkaisua roolinvaihdosta, mutta laulu&kitara -duon esitykset olivat hyviä. Omassa sfäärissään loisti gaalan kokki, joka oli loihtinut upean illallisen. Vaikkakin Satama Areenan lounaat olivat maistuvia, ylipäätään kotiseutupäivien iltatilaisuuksien tarjoilut olivat suorastaan makuhermoja hemmottelevia ja myös kauniita. Yhteistä kaikille tarjoiluille oli, että kylläisyyttä pidettiin yllä ohjelma-annin ohella myös ruokatarjoiluissa.

Gaala kotiseutuliiton perinteenä, jossa oli noin 200 vierasta, oli nuorelle pojalleni sellaisenaan ensikokemus monine gaalaan kuuluvine tapoineen. Kun kävi ilmi, että kaikki pitkän pöydän

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

183

Kotiseutupäivät huipentuivat gaalaan, jonne apulaiskaupunginjohtaja Riikka Åstrand toi Vantaan kaupungin tervehdyksen. Kotiseutupäiviä vietetään seuraavaksi Vantaalla, 30.8.–1.9.2024. Kuva: Riina Koivisto.

päädyssä kanssamme illallistaneet tulevat ensi vuonna Vantaalle, rohkenin taustan tuntien ja Jokiniemen kaivauksille itsekin poikani kanssa kolmasti osallistuneena luvata heille, että retki Muinaispuistoon sisältyy kotiseutupäivien ohjelmaan (siitäkin huolimatta, ettei muinaisuus tullut esiin Vantaan juhlapuheessa). Näin ikään gaalassa oli jälleen perinteen, nykyisyyden ja tulevaisuuden dialogi.

184

REILUSTI, ROHKEASTI JA RAKKAUDELLA

Menneen ja nykyisyyden dialogi toisintui majoittumisessa poikani kanssa. Gasthaus Vanha-Merivartioasema oli remontoitu viisikerrokseksi majoituspaikaksi, jonka toiminta perustui modernisti nettivarauksiin ja omatoimisuuteen ilman paikalla olevaa henkilökuntaa. Siistin paikan kruununa olivat hulppeat merimaisemat etenkin ylimmän kerroksen nykyisestä lounge -tilasta aamupalan

Vantaa-Seuraa Kotkassa edusti Tuulia Pakarinen, Aaro Koski, Riina Koivisto ja Andreas Koivisto. Kuva: Marika Punamäki.

aikaan kiikarilla tähyillen. Pitkähkö kävelymatka kotiseutupäivien tapahtumapaikkoihin mahdollisti Kotkan kaupunkipuistojen ihastelun omatoimisesti.

Paluumatkalla Vantaan delegaation keskustelu vastakoetusta tapahtumasta Kotkassa inspiroi katsetta kohti tulevaisuuteen eli ex tempore -visiointiin Vantaa 50-vuotiskotiseutupäiviin. Kotkan kotiseutupäivistä nuorin Vantaan edustaja Aaro

arvioi tunnelmansa 9–10/10. Samaa mieltä olen itsekin. Kotiseutupäivät oli järjestetty reilusti, rohkeasti ja rakkaudella. Vaikka läheskään kaikkea järjestettyä ei ehditty nähdä ja kokea tiiviissä ajassa, saatu kokemus aikaulottuvuuksien dialogeina kaikilla aisteilla säilyy muistona ja 50-vuotisjuhlavisioiden innoittajana kotona Vantaalla.

Lämmin kiitos kaikille!

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

185

186

Riina Koivisto

Tapahtui vuoden varrella – Vantaa-Seuran vuosi VANTAA-SEURA ON vuoden varrella järjestänyt lähes 80 tapahtumaa. Tilaisuuksien järjestämisen lisäksi yhdistys julkaisee yhteistyössä Vantaan historiatoimikunnan kanssa myös kädessäsi olevaa vuosikirjaa Helsingin pitäjä – Vantaa.

Yhdistys pyrkii toiminnallaan vaikuttamaan siihen, että vantaalainen kulttuuriperintö olisi paremmin tunnettua, ymmärrettyä ja arvostettua.

Toiminnallamme haluamme auttaa ihmisiä löytämään Vantaalta juuret ja identiteetin. Se lisää kotikulmilla viihtymistä. Meille on tärkeää järjestää tapahtumia eri ikäisille ja eri taustaisille. Suurin osa toiminnastamme on maksutonta.

Tämän katsauksen myötä pääset selville siitä, mitä Vantaa-Seurassa on tapahtunut viimeisen vuoden aikana.

SYKSYISIÄ TAPAHTUMIA

Vantaa-Seuran syksyyn kuuluu aina syysretki, joka tehdään yleensä kotikaupunkiin. Syksyllä 2022 vierailimme Myyrmäessä katutaiteen ja kivikauden äärellä. Syyskuisesta Muinaispuistopäivästä on muodostunut jo perinne. Jokiniemen muinaispuistopäivän tarkoitus on nostaa esiin pitäjän pitkää, kivikaudelle ulottuvaa historiaa.

Jokiniemen muinaispuistopäivässä maalattiin ”kivikautisia” kasvomaalauksia ja pelattiin mobiilipeliä Muinaispuiston Anselmiu. Opastuksilla kuultiin alueen uusimpien arkeologisten kaivaus-

ten tuloksista sekä pitäjän kulttuurikerman kohtaamisista Hakkilan kivisillan ympäristössä 1800ja 1900-lukujen taitteessa. Tapahtuma tehdään hyvässä yhteistyössä LC Tikkurila-Dickursbyn ja Vantaan kaupunginmuseon kanssa.

Vantaalla on uusi, järjestöjen ja kaupungin yhteinen tapahtuma Tikkurilan jokirannan kekri.

Tapahtumapäivinä eri yhdistykset pitivät tilojaan auki, esittelivät toimintaansa ja järjestivät ohjelmaa. Yhdistys osallistui Kekriin järjestämällä aamupäivällä Påkaksessa lasten askartelutuokion, jonka yhteydessä sai myös pukeutua, vaikkapa hirviöksi. Iltasella Påkaksessa oli avoimet ovet, myös yhdistyksen kirjavarastossa. Järjestimme myös historiakävelyn, jolla tutustuttiin Påkaksen ja Kuninkaalan ympäristöön. Opastus päättyi jokirantaan, jossa alkoi iltaohjelma ja kaupungin järjestämä tulinäytös.

Syksyllä ehdittiin tehdä myös käsitöitä ja käsityöilloissa neulottiin muun muassa Vantaa-villasukkia.

HISTORIAA JA KESKIAJAN SÄVELIÄ

Svenska veckan eli ruotsalaisuuden viikko on ohjelmistossa aina marraskuun alussa. Tällä kertaa yhdistyksen puheenjohtaja Andreas Koivisto kertoi keskiajasta ja kerrontaa väritti Johanna Korhosen keskiaikainen laulu. Korhonen kertoi laulujen synnystä ja laulatti myös yleisöä.

KAKKUKAHVIT KOTISEUTUNEUVOKSELLE

Vas. Vantaa-Seuran retkeläiset Padisessa.

Kuva: Õnne Rüütel.

Yhdistyksen syyskokouksen yhteydessä Helsinggårdissa keitimme kakkukahvit kotiseutuneuvos Jukka Hakon kunniaksi. Tasavallan presidentti oli

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

187

puistoon. Ohjelmanumeroina oli joululauluja, jouluaskartelua, historiaopastus ja talvilintujen tarkkailua. Pyhän Laurin kirkko täyttyi lasten kauneimpien joululaulujen laulajista. Kirkossa kuultiin myös Panu Savolaisen luento keskiaikaisten kirkkojen rakentajista.

LAPSET MUKAAN TOIMINTAAN

Kotiseutuneuvos Jukka Hakolle keitettiin kakkukahvit vuoden 2022 syyskokouksen yhteydessä.

Kuva: Riina Koivisto.

myöntänyt arvonimen jo vuoden 2020 lopussa, mutta juhlinta oli jäänyt koronan jalkoihin. Vihdoin koko yhdistyksen väellä oli mahdollista onnitella Jukkaa. Kahvittelun ja kakun lomassa Jukka kertoi muistojaan kotiseututyöstään Vantaalla eri vuosikymmenillä.

Ennen kokousta kuulimme myös mainion luennon rautateiden asemapuistoista. Syyskokouksessa yhdistyksen puheenjohtajana valittiin jatkamaan Andreas Koivisto.

Yhdistys on jo usean vuoden järjestänyt toimintaa perheille. Aluksi kestikievarin perheaamuja järjestettiin kestikievari Övre Nybackassa ja kun tila ei ollut enää käytössä, siirtyi toiminta Tikkurilan alueelle kotiseututalo Påkakseen. Toimintahetket on haluttu pitää matalan kynnyksen tilaisuuksina ja ne on koettu tärkeiksi lapsiperheiden keskuudessa. Tilaisuuksissa on aina jotain historialla tai kulttuurilla höystettyä ohjelmaa, joka soveltuu perheen pienimmille.

Pikkuarkeologin seikkailurata on noussut hittitapahtumaksi ja rataa on vuoden aikana toteutettu sovellettuna myös muun muassa Vantaan kaupunginmuseolla ja Lastenkulttuurikeskus Pyykkituvassa.

Lapset huomioidaan myös isompien tapahtumien yhteydessä. Esimerkiksi joulumarkkinoilla ja Helsingan keskiaikapäivässä on lapsille suunnattua ohjelmaa. Lisäksi aina yksi Myllyilta ja sitä edeltävä kulttuurikävely on suunnattu lapsille.

AIKAMATKOJA KESKIAIKAAN

Yhdistys tekee myös yhteistyötä koulujen kanssa ja Vantaan kaupungin kulttuuripolkuohjelman turvin voimme tarjota ilmaisia Aikamatka keskiaikaan -opastuksia eskarilaisille ja alakouluille. Lapset suhtautuvat innokkain mielin kotiseutuunsa ja ovat hyvin kiinnostuneita siitä, miltä täällä on ennen näyttänyt ja miten ennen elettiin. Kysymysten tulva on kierroksilla taattu.

JOULUTUNNELMAA KIRKONKYLÄSTÄ

Pitkästä aikaa joulumarkkinoilla oli lunta ja paljon! Jouluinen tunnelma oli huipussaan, kun käsityöläisten myyntipöydät levittäytyivät Pappilan

188

PALUU ÖVRE NYBACKAAN

Koronan myötä yhdistys joutui irtisanomaan Övre Nybackan vuokrasopimuksen keväällä 2021. Kak-

Yllä. Kirkonkylän joulumarkkinat 2022. Kuva: Riina Koivisto.

Kesän menevimmässä Myllyillassa esiintyi lasten suosikki Jytäjyrsijät. Kuva: Riina Koivisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

189

Talkooväkeä Övre Nybackan pihalla. Kuva: Riina Koivisto.

si vuotta myöhemmin allekirjoitimme uuden ja yhdistykselle reilumman vuokrasopimuksen. Nyt voimme taas järjestää toimintaa yli 200-vuotiaassa kestikievarissa.

Maaliskuun lopussa saimme ennakoiden järjestää yhdistyksen kevätkokouksen Övre Nybackassa, vaikka virallisesti uusi vuokrasopimus alkoi 1. huhtikuuta. Ennen kokousta yhdistyksen toiminnanjohtaja Riina Koivisto kertoi talon historiasta ja yhdistyksen vaiheista Övre Nybackassa. Övre Nybackassa järjestettiin myös kevät- ja syystalkoot, avoimien ovien tapahtumia, vierailu Lillaksen keskiaikaiselle kylätontille ja ylisukupolvinen Mestarit & kisällit -toimintahetki elävän perinnön parissa. Syksyllä talolla jatkuivat kestikievarin perheaamut ja ennen joulua on tulossa uudenalaisia tapahtumia, kuten historiallisia

190

tansseja ja käsityöiltoja. Myös vanhanajan joulumarkkinat järjestetään uudelleen, muutaman vuoden tauon jälkeen.

ETÄLUENNOT

Korona toi mukanaan etäluentosarjan ja konseptia on jatkettu, sillä luennoilla on riittänyt kuulijoita. Kevään etäluentojen aiheina olivat Kuninkaantie, pukeutuminen keskiajalla ja Vantaa puna-armeijan kartoilla. Kullakin luennolla oli useita kymmeniä kuulijoita.

HISTORIALLISTEN LÄHTEIDEN PADISE

Yhdistys teki historiansa ensimmäisen ulkomaanretken Padiseen vuonna 2012. Vihdoin, koronan

Tapio Salminen opastaa Vantaa-Seuran retkiporukkaa historiakävelyllä Tallinnassa.

Kuva: Riina Koivisto.

jälkeen, oli mahdollista tehdä uusi ja toivottu retki Viroon. Padise liittyy läheisesti Vantaan historiaan, sillä yksi varhaisimmista lähteistä, jossa mainitaan Vantaan alue, on vuodelta 1351. Asiakirjassa kuningas Maunu Eerikinpoika luovutti Vantaanjoen lohenkalastusoikeuksia Padisen luostarin munkeille.

Tällä kertaa Padisen retkikohteeseen yhdistettiin Tallinnan vierailu. Vantaan keskiajan historiasta kirjoittanut tutkija ja dosentti Tapio Salminen kierrätti ryhmäämme Tallinnan vanhassa kaupungissa ja kertoi samalla historiallisista lähteistä tunnettujen pitäjäläisten tarinoita. Pääsimme vierailemaan aivan erityisillä paikoilla, kujilla ja taloilla, joissa keskiajan pitäjäläisiä oli asunut ja liikkunut.

Ensimmäisenä päivänä vierailimme myös Lennu Sadamissa Merimuseossa. Katsoimme erityisesti näyttelyn ”Viikingit ennen viikinkejä”, joka kertoi Salmen venehaudoista.

Toisen retkipäivän aamu valkeni helottavassa auringossa ja aloitimme päivän vierailemalla hotellimme vastapäisellä Sõjamägi-kukkulalla. Siellä sijaitsi laaja Jüriöön nousun ja sodissa taisteluissa eri puolilla kuolleiden virolaisten muistomerkki.

Muistomerkiltä matka jatkui kohti Padisea.

Aiemmin Padisessa vierailleet huomasivat nopeasti linnan ympäristön muuttuneen. Tarjolla

oli palveluita; sekä kahvila että matkamuistomyymälä. Linnan portilla tapasimme paikallisoppaamme Õnnen, joka esitteli meille asiantuntevasti Padisen linnaluostaria. Rohkeimmat saivat kiivetä kirkkosalin kupolien ylitse tornin huipulle.

Vierailimme myös Harju-Ristin keskiaikaisessa, noin 700 vuotta vanhassa kirkossa, jonka erikoisuus on 1600-luvun maanjäristyksessä haljennut torni. Tornista on säilynyt tähän päivään asti puolikas. Mielenkiintoisen vierailun päätteeksi jatkoimme kohti Keilan kaupunkia ja ruokailua. Keilasta matka jatkui Tallinnaan ja meren yli Helsinkiin sekä Vantaalle.

KESÄN KULTTUURIKÄVELYT JA MYLLYILLAT

Vuonna 1976 laulettiin ensimmäisen kerran yhteislauluja Kirkonkylän myllyllä. Perinne on säilynyt katkeamattomana ja tänä kesänä myllyllä laulettiin neljänä kesäkuun kekiviikkona. Vuosien perinteen mukaan Puhallinorkesteri Louhi avasi myllykesän. Lastenillassa rokkasi Jytäjyrsijät ja ennen juhannusta laulettiin HelsingeTusby Ungdomsförbundin kera ruotsinkielisiä yhteislauluilta. Myllykesä päätettiin Tikkurilan seurakunnan kansanlaulukirkkoon.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

191

Vantaa-Seuran kesätapahtumissa oli tärkeänä apuna kolme kesätyöntekijää. Tässä valokuvataan ja sometetaan kulttuurikävelyllä. Kuva: Riina Koivisto.

Teemoitettuja kulttuurikävelyitä järjestettiin kesäkuussa ja elokuussa. Vantaa-Seuran nuoret kesätyöntekijät olivat tärkeänä apuna Myllyilloissa, kulttuurikävelyillä sekä muissa kesätapahtumissa niin järjestelijöinä, valokuvaajina kuin somettajina.

KARTANOELÄMÄÄ VANTAALLA

Historiakävelyiden sarja jatkui kesän aikana ja opastuksia järjestettiin Vantaan kaikille suuralueilla. Vantaan kaupunginmuseon ja Vantaa-Seuran oppaiden johdolla kuultiin tarinoita menneiltä ajoilta sekä katsottiin tämän päivän maisemia.

Yhdistykseltä voi varata myös oman opastuksen esimerkiksi Helsingin pitäjän kirkonkylään, Vantaan kartanokohteisiin, Tikkurilaan tai vaikkapa Myyrmäkeen.

Yhdistyksen syysretki syyskuussa 2023 järjestettiin yleisön pyynnöstä Vantaan kartanoihin. Oppaana toimi kotiseutuneuvos Jukka Hako, joka on ollut toimittamassa Vantaan kartanoista kertovia kirjoja. Retkellä tutustuttiin kaikkiin Vantaan kymmeneen kartanoon tai kartanon paikkaan.

Retken aikana kuulijoiden Vantaa-tietämys lisääntyi ja kuulimme myös muista matkan varrelle osuneista kohteista.

Pääsimme vierailemaan Katrinebergin kartanon sisätiloihin ja söimme lohikeittolounaan Håkansbölen kartanon pehtoorintuvassa. Retki päättyi unohtumattomaan, erikoisluvalla tehtyyn vierailuun Westerkullan kartanon maille.

UUTUUTENA KESKIAIKALEIRI

VIITISEN SATAA JÄSENTÄ

Helsingan keskiaikapäivä on kasvanut todelliseksi suurtapahtumaksi. Vuonna 2016 ensimmäis-

Vantaa-Seura järjestää jäsenilleen tapahtumia läpi vuoden. Pyrimme toimimaan eri puolilla Van-

LISÄTIETOA VANTAAN HISTORIASTA

192

tä kertaa järjestetty tapahtuma keräsi reilun 500 hengen yleisön ja nyt keskiaikapäivä on jo yksi Vantaan suurimmista tapahtumista. Tänä vuonna noin 20 000 vierailijaa saapui kirkonkylään tutustumaan keskiaikaistyyliseen ohjelmatarjontaan.

Ohjelmassa oli luentoja, opastuksia, musiikkia, tanssia, käsityönäytöksiä, jousiammuntaa ynnä muita työpajoja. Ohjelmanumeroissa oli kiinnitetty erityistä huomiota lapsiperheisiin. Joka vuosi on haluttu tuoda ohjelmistoon jotain uutta, tällä kertaa se oli elävöittäjien keskiaikaleiri. Muutama telttakunta majoittui Kyrkoby skolan pihalle keskiaikaistyylisiin telttoihin ja esitteli samalla keskiaikaista elämänmenoa.

Keskiaikapäivä on vapaaehtoisten, ammattilaisten ja keskiajan osaajien yhteinen taidonnäyte. Tapahtuma saa jatkuvasti kehuja sen ainutlaatuisesta tunnelmasta, jonka mahdollistaa tekijäjoukon lisäksi upeat historialliset puitteet.

Kaikille avoimen ja maksuttoman tapahtuman järjestää yhteistyössä Vantaa-Seuran kanssa Tikkurilan seurakunta. Tärkeinä tukijoina ovat Vantaan kaupunki sekä Helsingestiftelsen.

Tanssiryhmä Soldans esiintyi Helsingan keskiaikapäivässä. Kuva: Olli Leino.

taata, mutta tukikohtamme ovat Påkaksessa sekä Övre Nybackassa.

Vantaa-Seurassa on viitisen sataa jäsentä ja jäsenetuja ovat alennukset maksullisista retkistä ja tapahtumista, vuosikirjasta ja muista tuotteista, kuten Vantaa-teestä ja Vantaa-mukista. Lisäksi Övre Nybackan vuokrauksesta saavat jäsenet 20 prosentin alennuksen. Uudet jäsenet ovat lämpimästi tervetulleita mukaan Vantaa-Seuraan ja kannattamaan toimintaamme!

Vantaan-Seuran syysretkeläiset syksyn 2023 kartanoretkellä. Kuva: Riina Koivisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

193

TUNNELMIA HELSINGAN KESKIAIKAPÄIVÄLTÄ Aukeaman kuvat: Olli Leino.

194

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

195

Anni Rissanen

Kaupunginmuseossa kerrotaan menneestä mutta ajatellaan jo tulevaa

196

MONET YHDISTÄVÄT museo-sanan voimakkaasti menneisyyteen. Päivittäinen museotyö tapahtuu kuitenkin juuri nyt ja yleensä myös ennakoi tulevaa. Mitä sellaista tapahtuu tai on olemassa tänään, mitä tulevaisuuden ihmiset haluaisivat tietää, nähdä ja kuulla Vantaasta tai vantaalaisista?

NYKYHETKEÄ TALLENNETAAN TULEVAISUUTTA VARTENVuosi 2023 oli iloinen ja

synkkä, joten vuoden mittaan Vantaan kaupunginmuseon kokoelmiin tallennettiin aineistoja monenlaisissa tunnelmissa. Ukrainassa sota jatkui, mikä näkyi myös Vantaalla. Kokoelmaamanuenssimme dokumentoivat Ukrainalaisten yhdistys Suomessa ry:n logistiikkakeskusta entisellä Korson koululla. Amanuenssit paitsi valokuvasivat ja haastattelivat myös pakkasivat Ukrainaan toimitettavia avustuspaketteja.

Keväällä vantaalaisuudestaan ylpeä Jere Pöyhönen eli Käärijä voitti euroviisukansan puolelleen. Valtava suosio tallentui museokokoelmiin muun muassa kannustusviireinä sekä valokuvina meren lailla vellovista yleisöistä ja Käärijän kunniaksi maalatusta muraalista. Museon valokuvakokoelmiin dokumentoitiin myös Tikkurilan Teatterikoulun ajatuksia herättävä Riittävä? -esitys.

Siinä nuoret pohtivat urheiluun liittyviä odotuksia ja ristiriitaisuuksia. Molempiin kokonaisuuksiin voi tutustua museon Finna-sivulla vantaankaupunginmuseo.finna.fi.

Vas. Tikkurilan Teatterikoulu suunnitteli Riittävä? -esityksensä Paikoillenne, valmiit, HEP! -näyttelyn pohjalta. Esitys myös toteutettiin näyttelyhuoneissa. Kuva: Sanni Penttinen/Vantaan kaupunginmuseo.

Nykydokumentointityössä auttoivat myös vapaaehtoiset valokuvaajat, jotka pääsivät kuvaamaan Tikkurilan väritehtaan aluetta tehtaan kiinteistöpäällikön opastuksella. Nykyiselle tehdasalueelle ja sen ympäristöön on hahmoteltu uusia asuintaloja ja palveluita, joten alue tulee lähivuosina muuttumaan paljon. Myös Tikkurilan maalitehtaiden historiaan liittyvä kulttuuritehdas Vernissa käytiin dokumentoimassa, ennen kuin sitä alettiin remontoida.

HÅKANSBÖLEN KARTANO OSAKSI VANTAAN MUSEOPALVELUITA

Kaupunginhallitus päätti tammikuun lopussa, että Håkansbölen kartanon päärakennus kunnostetaan kaikille avoimeksi kartanomuseoksi.

Helmikuussa kartanon kehittämishankkeeseen palkattiin projektikoordinaattori ja esinekokoelman parissa työskentelevä museoamanuenssi.

Håkansbölen esinekokoelmaan kuuluu noin 15 000 esinettä. Kehittämishankkeeseen palkatun museoamanuenssin urakkana oli kartoittaa, mitkä esineistä tulevat esille kartanomuseoon vuonna 2026, ja valmistella ne näyttelykuntoon.

Kesäkaudella kartanon pihapiirissä pääsi vierailemaan tutussa Aittanäyttelyssä sekä uudistetussa Pikkutallin puuhanäyttelyssä. Lisäksi alueella järjestettiin runsaasti tapahtumia ympäri vuoden, vaikka päärakennus olikin kokonaan suljettu remontin valmistelujen vuoksi.

Syyskuun alussa saatiin kaupunginhallituksen päätös, että kartanomuseo perustetaan osaksi Vantaan museopalveluita. Uuteen hallintomalliin kuuluu myös pysyvä kehittämistyöryhmä, jossa on edustajina alueen yrittäjiä, yhdistyksiä ja naapureita. Lisäksi kartanoalueen palveluja ja tapahtumia suunnitellaan avoimessa tapahtumatyöryhmässä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

197

Käärijä esiintyi 4.6.2023 Louhela Jam -ilmaistapahtumassa Jokiuomanpuistossa. Artistin esiintyminen julkistettiin vain muutamaa päivää ennen tapahtumaa. Silti paikalle saapui niin paljon yleisöä, etteivät kaikki halukkaat mahtuneet alueelle. Kuva: Sanni Penttinen/Vantaan kaupunginmuseo.

INNOVATIIVINEN AVUSTUS MONIKULTTUURISEEN PROJEKTIIN

Saimme keväällä Museovirastolta museoiden innovatiivisen avustuksen Museo kaikille -hankkeeseen. MuKa-hankkeen tavoitteena on kehittää museon toimintaa niin, että kaikki vantaalaiset voisivat tuntea museon omakseen kieli- ja kulttuuritaustasta riippumatta.

Hankkeen aikana opituista asioista syntyy toimintamalli, josta laaditaan yksinkertainen, helposti omaksuttava ohje kaikkien Suomen museoiden käyttöön. Kokeilukumppanina hankkeessa on KAMU Espoon kaupunginmuseo.

VANTAAN MERKITTÄVIMMÄT POSTMODERNIT RAKENNUKSET TUNNISTETTU

Keväällä valmistui Vantaan 1980- ja 1990-lukujen rakennusten inventointihankkeen toinen osa, jos-

198

sa tarkastelun kohteina olivat teollisuus-, varastoja liikenteen rakennukset sekä asuinkerrostalot.

Syksyn aikana vuorossa olivat rivi- ja ketjutalot, ja loppuvuodesta ehdittiin aloittaa myös omakoti- ja paritalojen sekä vapaa-ajan asuinrakennusten inventointia. Hankkeen ensimmäinen osa eli kokoontumisrakennusten inventointi valmistui vuonna 2022.

Vantaalla on lähes 11 000 rakennusta vuosilta 1980–1999, ja käynnissä oleva hanke onkin Suomen ensimmäisiä näin laajoja 1900-luvun loppuvuosikymmenten rakennuskannan inventointeja.

Inventoinnin avulla rakennuksista on tunnistettu kaikkein erityisimmät kohteet. Ne on tällä hetkellä määritelty paikallisesti merkittäviksi, koska valtakunnallisesti tämän ajan inventointeja ei ole vielä tehty. Selvitys tulee tukemaan maankäyttöön liittyviä päätöksiä, kiinteistönhoitoa ja rakennussuojelua.

Vapaaehtoiset valokuvaajat kiipesivät Tikkurilan väritehtaiden Monicolor-tehtaan torniin. Museon kokoelmissa on 1980-luvun kuvia, jotka on kuvattu tornista.

Nyt saatiin samasta paikasta tallennetuksi tämän päivän näkymiä. Kuva: Sanni Penttinen/Vantaan kaupunginmuseo.

LIIKETTÄ JA LEVOLLISUUTTA NÄYTTELYISSÄ

Museon edustalle ilmestyi kesäkuussa työmaa, kun Carl Albert Edelfeltin aukiota alettiin rakentaa. Työmaasta huolimatta kävijät löysivät tiensä niin näyttelyyn, Pieneen museopuotiin kuin museon tapahtumiinkin.

Tikkurilan vanhalla asemalla Paikoillenne, valmiit, HEP! -näyttely innosti lapsia ja nuoria liikkumaan niin riemukkaasti, että näyttelyhuoneiden vieressä olevien toimistotilojen työrauha oli koetuksella. Kun näyttely edellisenä syksynä avattiin, asetettiin sen kävijöille tavoitteeksi kerätä museokäyntien aikana yhteensä miljoona askelta. Tavoite ylitettiin jo tammikuussa, ja kaksi miljoonaa meni rikki toukokuun puolivälissä. Lopullinen kävijöiden keräämä askelmäärä oli 2 309 731!

Näyttelytilojen äänimaailmaa parannettiin vuoden mittaan akustiikkalevyillä, matoilla ja verhoilla. Mattojen asennus toteutettiin syksyllä näyttelynvaihdon aikana, joten dynaamisen urheilunäyttelyn jälkeen näyttelytilojen tunnelma muuttui huomattavasti rauhallisemmaksi. Se sopi mainiosti Ikikallion tarinoita – Mammuteista meidän aikaamme -näyttelyyn, jonka kertojaäänenä on ikivanha kallio.

Ikikallion tarinoita -näyttely on esillä 25.2.2024 saakka. Näyttely perustuu lasten tietokirjaan, jonka on kirjoittanut museon arkeologi Andreas Koivisto ja kuvittanut taiteilija Tom Björklund.

Näyttelyssä voi ihmetellä myös Vantaan alueelta löydettyjä arkeologisia esineitä kattavammin kuin koskaan aiemmin. Pääosa esineistä on lainattu Museoviraston ja Suomen kansallismuseon kokoelmista, mutta esille ovat päässeet myös Mullankaivajat-hankkeessa Viertolan koululaisten löytämät 1900-luvun lopun esineet.

Samalla kun järjestimme Ikikallioon liittyviä opastuksia, työpajoja ja tapahtumia koululaisille, Vantaan kulttuurilapsille, vauvoille, nuorille ja senioreille, valmistelimme vauhdilla myös seuraavaa vuotta. Vantaasta tuli kaupunki 50 vuotta sitten vuonna 1974, joten koko vuosi 2024 tulee olemaan lähihistorian juhlaa. Vantaan 50-vuotisesta historiasta tullaan kertomaan tapahtumissa, näyttelyissä sekä syksyllä julkaistavassa historiateoksessa – ja tietysti tallennamme juhlavuoden kulkua myös museon kokoelmiin tulevaisuuden vantaalaisia varten.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

199

IKIKALLION TARINOITA

– MAMMUTEISTA MEIDÄN AIKAAMME

NÄYTTELY VANTAAN KAUPUNGINMUSEOSSA 16.9.2023–25.2.2024 MAKSUTON SISÄÄNPÄÄSY!

Vantaan kaupunginmuseo

200

TOM BJÖRKLUND

vantaankaupunginmuseo.fi

KAUPOISSA SYKSYLLÄ 2023 I BUTIKERNA HÖSTEN 2023

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

201

202

Katarina Koivisto

Vantaan kulttuuripalkinto 2022

Haaveena ympärivuotinen museo Laila Pullisen veistosten ympärillä – nyt puitteet laitetaan kuntoon JEAN RAMSAY ON juuri tullut kotiin päivätyöstään Alkon myyjänä, kun tapaan hänet ja hänen vaimonsa Petra Piitulainen-Ramsayn pariskunnan kotipihalla Sotungissa. Kotipiha on samalla osa Laila Pullisen veistospuistoa ja kotimuseota Nissbackan kartanolla.

Ramsayn käyntikortissa lukee museonjohtaja. “Se on pramea titteli. Ystäväni vitsailevat välillä kartanonherrasta ja johtajasta, mutta tämä on talonmiehen työtä. Emme me ole kartanonherra ja kartanonrouva, vaan talonmies ja hänen muijansa, Ramsay sanoo hymyillen.

Eikä Alkon myyjänä toimiminen ole Ramsayn ainoa museon ulkopuolinen työ. Se on kuitenkin joustavuutensa ansiosta hyvin sopeutettavissa muihin aikatauluihin. Jean Ramsay opettaa myös tuntiopettajana nykytaiteen historiaa Taideyliopistossa ja toimii avustajana kahdessa kulttuurilehdessä.

Varsinainen työ on kuitenkin Laila Pullisen veistospuiston ja kotimuseon ylläpitäminen. Petra Piitulainen-Ramsay hoitaa kaiken hallinnon

Petra Piitulainen-Ramsay, Jean Ramsay sekä koiransa Tessu Nissbackan veistospuiston makasiinin edessä.

Kuva: Katarina Koivisto.

ja vastaa taloudesta. Hän vastaa omien sanojensa mukaan kaikesta tylsästä.

Innostus ja väsymys vaihtelevat, kun pariskunta kertoo työstään Jean Ramsayn äidin elämäntyön vaalimisen hyväksi. Tänä päivänä Nissbackan kartanolla sijaitsevaa kotimuseota pyörittää Laila Pullisen säätiö ja säätiön käytännön työt hoitavat Ramsay ja PiitulainenRamsay.

Lisäksi alueella asuu Piitulaisen tytär perheineen. Piitulaisen isäpuoli puolestaan auttaa erilaisissa remonttitöissä, joita kartanon alueella riittää.

“Tämä on vähän niin kuin sovhoosi, moni täällä tekee pyyteettömästi töitä, jotta kaikki saadaan pyörimään, Jean Ramsay toteaa.

UUSIA RAKENTEITA LUOMASSA

Nissbackan kartano ja sitä ympäröivä veistospuisto saivat vuonna 2021 virallisen museon statuksen. Silloin avattiin myös Laila Pullisen kotimuseo entisen pehtoorintalon alakerrassa. Museota pyörittävä pariskunta asuu itse yläkerrassa.

Museostatuksen saamisen lisäksi Nissbackassa on viime vuosina tapahtunut paljon muuta. Petra Piitulainen-Ramsay puhuu rakenteiden luomisesta museota varten. Se on prosessi, joka on edelleen kesken.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

203

Vuonna 2021 Nissbackan näyttelykokonaisuuden ja veistospuiston yhteyteen aukesi Laila Pullisen taitelijakoti, eli kotimuseo. Kuva: Laila Pullisen säätiön arkistot.

204

Vuodesta 2005 Laila Pullisen kesäateljee on toiminut vaihtuvien näyttelyjen tilana.

Kuva: Laila Pullisen säätiön arkistot.

Viime kesinä veistospuistossa on ollut myös yleisötapahtumia, Lailan hengessä, kuten Piitulainen-Ramsay asian ilmaisee. Puistossa on muun muassa pidetty konsertteja ja katsottu elokuvia.

Alueen tapahtumat ovat ilmaisia.

“Nyt vedämme vähän henkeä ja kehitämme näitä konsepteja eteenpäin, ihan heti ei ole muuta uutta tulossa, Piitulainen-Ramsay sanoo.

Pariskunta kuvailee työtään museossa maratoniksi, jolla ei ole maalia. Se on työ, joka ei lopu koskaan. Kun yhden asian on saanut kuntoon, muualta löytyy heti uutta työsarkaa.

PÄÄOSIN VAPAAEHTOISTYÖTÄ

Jean Ramsay ja Petra Piitulainen-Ramsay ovat

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

205

tietoisesti halunneet kehittää Nissbackasta vähän erilaista museota. Se on kotimuseo, joka todella on samalla koti, ja jolla on elävä yhteys Lailaan, he kuvailevat.

“Lopputulema on ihan omanlaisensa ilmapiiri ja tunnelma, tämä on elävä, vihreä museo, Ramsay esittää.

Mutta museon luominen ja ylläpitäminen ei ole halpaa. Sen lisäksi, että Jean Ramsay käy töissä museon ulkopuolella, myös Petra PiitulainenRamsay tekee montaa työtä. Vuonna 2021 hänen onnistui ensimmäistä kertaa nostaa pientä palkkaa museon säätiöltä, mutta toimittajan töitä hän ei ole jättänyt.

Piitulainen-Ramsay toteaa, että työ museolla tehdään edelleen pääosin vapaaehtoistyönä ja oheistyötä tarvitaan, jotta laskut ja muut kulut saadaan maksettua.

“Tämä on taloudellisesti kestämätöntä, vaikka museostatus saikin liikevaihdon ottamaan ison harppauksen eteenpäin. Museota pyöritetään nyt yritysmäisesti, hän sanoo.

Kaupunki tukee toimintaa taloudellisesti, mutta summa ei ole kokonaisuuteen verrattuna iso.

Vuonna 2022 tuki oli 30 000 euroa. Ramsay-Piitulainen toteaa, että kaupungin kulttuuribudjetti ei sekään ole iso ja ymmärtää hyvin, ettei yhdelle toimijalle voi antaa liian suurta osaa.

Hän kehuu yhteistyötä kaupungin kanssa.

Edellinen kaupunginjohtaja Ritva Viljanen oli sekä suuri Laila Pullisen että kulttuurin ystävä.

“Meille on myös valtava apu, että kaupunki on palkannut kesätyöjärjestelmänsä kautta meille kesäksi näyttelyn valvojia, Jean Ramsay sanoo.

LÄHELLÄ ENNÄTYSTÄ

Laila Pullisen veistospuistosta ja kotimuseosta on kehittynyt itäiselle Vantaalle nähtävyys, jota tullaan katsomaan kauempaakin. Toistaiseksi museo on auki vain kesäisin, vaikka unelmia ympärivuotisesta toiminnasta on.

Yleisöennätys on koronkesältä 2021, jolloin museo lanseerattiin. Silloin museo sai paljon julkisuutta ja kävijöitä oli noin 4 500. Seuraava kesä

206

oli hieman vaisumpi, mutta kesällä 2023 museo pääsi taas lähelle ennätyksellistä kävijämäärää.

“Hauskaa on, että meidät löytää sellaisetkin ryhmät, jotka eivät yleensä museoissa käy, esimerkiksi nuoret hipsterit, Jean Ramsay hymyilee.

Nyt tästä taaksepäin pariskunnan mielestä ei voi enää mennä, toiminnan kehittäminen on molempien tavoite.

Vaikka museo on toistaiseksi auki vain kesäisin, talvi ei tiedä heille mitään huilia. Päinvastoin, silloin kunnostetaan paikkoja, käydään läpi arkistoja, parannetaan kotisivuja, ja hoidetaan yksinkertaisesti sitä perustyötä, joka on kesän aikana jäänyt tekemättä.

“Pari päivää on kuitenkin pakko vetää henkeä, Piitulainen-Ramsay sanoo.

Pariskunta viettää nyt vuonna 2023 ensimmäisen lyhyen, palkallisen lomansa sitten vuoden 2019.

Syksyn ja talven aikana on myös tarkoitus päivittää museon strategia. Se on pariskunnan mielestä luonteva hetki miettiä, mihin suuntaan lähdetään toimintaa viemään ja mitä tulevaisuudelta haluaa. Resursseja, myös henkisiä, on yhtä lailla tärkeä miettiä.

“Haluamme kuitenkin tulevaisuudessa olla varteen otettava kohde museokentässä, Piitulainen-Ramsay toteaa.

HELPOMPAA SEURAAJALLE

Monet työt ja velvollisuudet ovat joskus olleet kuluttavia ja loppuun palaaminen on välillä ollut lähellä, mutta itse museotyötä Petra PiitulainenRamsay ei pidä kuluttavana. Positiivinen palaute auttaa myös jaksamaan.

Nyt tavoitteena on myös luoda sellaiset puitteet jatkolle, ettei seuraavan museonpitäjän tarvitse enää tehdä samalla tavalla töitä hartiavoimin, kuin mitä Nissbackan pariskunta on vuosikausia tehnyt.

Seuraava sukupolvi olisi luonteva jatkaja toiminnalle, mutta vain siinä tapauksessa, että he itse niin haluavat. Muuten säätiö ottaa vastuun jatkosta.

“Se pitää saada pyörimään nyt, jotta jatkaminen olisi helppoa. Paikan pitää meidänkin jälkeemme olla olemassa, Jean Ramsay sanoo.

Pienillä yksityiskohdilla on tarkoitus pitää perinteitä yllä. Kartanon kahvila on esimerkiksi nimetty pariskunnan äitien mukaan, Anja ja Annikki. Siinä leivonnaiset on tehty suvun perinteiden mukaan, kahvi tarjotaan posliinikupeista ja sokerikko on talon alkuperäinen.

“Kahvilan pitää olla osa kokonaiselämystä, Petra Piitulainen-Ramsay sanoo.

YMPÄRIVUOTINEN HAAVE

Tulevaisuudelta pariskunta toivoo ympärivuotista museota, jossa olisi vakituisia työntekijöitä.

Pitkän tähtäimen haave on korjata ateljee talvilämpimäksi, jolloin siellä voisi työskennellä nuoria kuvanveistäjiä ja taiteilijoita.

Haaveissa siintää myös tiiviimpi yhteistyö Vantaan kaupungin kanssa. Håkansbölen kartano on aivan lähistöllä ja sen kanssa voisi kehittää yhteistyötä ja harmonisoida ohjelmaa.

Ja vaikka Hakunila on aivan vieressä, kuten myös Sotungin lukio, veistospuisto ja sen ympäröimä alue on saanut olla aika rauhassa ilkivallalta. Muutama vuosi sitten vanha saunarakennus paloi, nyt lähinnä opasteita sotketaan.

“Meidän maakellari on kestokohde ilkivallalle, mutta muuten mäki pitää hyvin pahantekijät loitolla, Jean Ramsay sanoo.

Jean Ramsay ja Petra Piitulainen-Ramsay saivat Vantaan kaupungin merkittävän kulttuuriteon palkinnon työstään veistospuiston ja museon kehittämisestä 2022. Toinen palkinnonsaaja oli taiteilija Riikka Mustakallio. Kummatkin palkinnot olivat 10 000 euron suuruiset.

NÄIN MUSEON KOTISIVUT KUVAAVAT TOIMINTAA:

Laila Pullisen veistospuisto ja museo on Laila Pullisen säätiön pääasiallisesti omistama kuvanveistoon, kulttuurihistoriaan ja luonnon säilyttämiseen painottuva museokokonaisuus Se perustuu kuvanveistäjä Laila Pullisen elämäntyöhön Nissbackan kartanon veistospuistossa.

Museomiljöö koostuu useammasta osasta: veistospuistosta, kotimuseosta sekä historiallisista rakennuksista.

Makasiinissa esitellään museon peruskokoelmaa ja ateljee-galleriassa pidetään vuosittain vaihtuvaa näyttelyä, joka on avoinna kesäkuukausina.

Kuvanveistäjä, professori Laila Pullisen (1933–2015) taiteessa keskeisiä elementtejä olivat antiikki ja informalismi, historia ja hetken hauraus, luonnon lainalaisuudet ja ihminen näiden kaikkien risteymäkohdassa. Yhdistelemällä näitä 30 vuoden ajan vanhassa kartanomiljöössä hän loi kokonaistaideteoksen, jossa taide on luonnon kanssa yhtä. Hänen veistoksensa pohjaavat klassisen kuvanveiston prosesseihin ja materiaaleihin. Teoksissaan Pullinen hyödynsi pääasiassa pronssia ja erilaisia kivilaatuja, esimerkiksi marmoria ja vähemmän tunnettuja suomalaisia graniitteja.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

207

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

JOHTOKUNTA 2023

Andreas Koivisto, pj.

Marianne Träskman, vpj.

Sini Alén Matti Hilli Hanna Keskinen Annukka Lyra Melker Olenius Tuulia Pakarinen Jarmo Tiukkanen

Helsingan keskiaikapäivä 2023. Kuva: Olli Leino.

VANTAA-SEURA ON aktiivinen kotiseutuyhdistys, jonka toiminnan tavoitteena on tutustuttaa ihmiset Vantaaseen ja tuoda esiin nykyajan ilmiöitä ja pitäjän historiaa. Viime vuosina yhdistys on järjestänyt vuoden aikana noin 70–80 erilaista yleisötapahtumaa. Järjestämme erilaisia luentoja, opastuksia, retkiä ja tutustumisia. Vuosikirjamme

Vantaa-Seura solmi uuden vuokrasopimuksen kaupungin kanssa Övre Nybackan yli 200-vuotta vanhasta kestikievarista. Yhdistys järjestää talossa toimintaa ja vuokraa sitä edelleen juhlakäyttöön. Kuva: Riina Koivisto

Helsingin pitäjä – Vantaa on tärkeä väline kotiseudun esiin nostamisessa.

Yhdistyksen yhteydessä toimii kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen nimeä kantava rahasto, jonka turvin teemme pientä perinteenkeruuta. Yhdistys tekee myös kannanottoja vantaalaisen kulttuuriympäristön puolesta.

Niin uudet kuin vanhat vantaalaiset ovat tervetulleita mukaan yhdistyksen toimintaan! Jäseneksi voi liittyä helpoiten yhdistyksen nettisivuilla osoitteessa vantaaseura.fi/liity. Vantaa-Seuran jäsenmäärä ylitti syksyllä 2019 jo 500 jäsenen rajan. Jäsenmaksu on 22 euroa.

Suurin osa toiminnastamme on maksutonta, mutta jäsenetuina tarjoamme jäsenillemme alennuksia tuotteistamme sekä maksullisista retkistämme ja opastuksistamme. Jäsenenä saat alennusta myös vuosikirjasta sekä kotiseututalo Påkaksen vuokrasta. Jäsenet saavat sähköpostiinsa jäsenkirjeen noin kerran kuukaudessa.

Vantaa-Seura on perustettu jo vuonna 1961 nimellä Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys. Lämpimästi tervetuloa mukaan toimintaamme!

vantaaseura.fi | Facebook ja Instagram: vantaaseura 208

HELSINGIN PITÄJÄ JA HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA JULKAISUT

Helsingin pitäjä 1963 5e Helsingin pitäjä 1964 5e Helsingin pitäjä 1965 lm Helsingin pitäjä 1966 lm Helsingin pitäjä 1967 lm Helsingin pitäjä 1969 5e Helsingin pitäjä 1970 lm Helsingin pitäjä 1972 lm Helsingin pitäjä 1974–75 lm Helsingin pitäjä 1976 lm Helsingin pitäjä 1978 lm Helsingin pitäjä 1979 2e Helsingin pitäjä 1980 lm Helsingin pitäjä 1981 lm Helsingin pitäjä 1982 2e Helsingin pitäjä 1983 lm Helsingin pitäjä 1984–85 2 e Helsingin pitäjä 1986 2e Helsingin pitäjä 1987 lm Helsingin pitäjä 1988 2e Helsingin pitäjä 1989 2e Helsingin pitäjä 1990 2e

Helsingin pitäjä 1991 Helsingin pitäjä 1992 Helsingin pitäjä 1993 Helsingin pitäjä 1994 Helsingin pitäjä 1995 Helsingin pitäjä 1996 Helsingin pitäjä 1997 Helsingin pitäjä 1998 Helsingin pitäjä 1999 Helsingin pitäjä 2000 Helsingin pitäjä 2001 Helsingin pitäjä 2002 Helsingin pitäjä 2003 Helsingin pitäjä 2004 Helsingin pitäjä 2005 Helsingin pitäjä 2006 Helsingin pitäjä 2007 Helsingin pitäjä 2008 Helsingin pitäjä 2009 Helsingin pitäjä 2010 Helsingin pitäjä 2011 Helsingin pitäjä 2012

Yllä on luettelo kaikista yhdistyksen vuosikirjoista.

Osa kirjoista on loppunmyyty (lm). Voit ostaa kerralla myös koko vuosikirjojen tietopaketin. Kaikki saatavilla olevat vuosikirjat edulliseen yhteishintaan 160 euroa!

2e 2e lm 2e 2e 2e 2e 2e 2e 2e 2e 2e 2e lm 5e 5e 5e 5e lm lm lm 5e

Helsingin pitäjä 2013 Helsingin pitäjä 2014 Helsingin pitäjä 2015 Helsingin pitäjä 2016 Helsingin pitäjä 2017 Helsingin pitäjä 2018 Helsingin pitäjä 2019 Helsingin pitäjä 2020 Helsingin pitäjä 2021 Helsingin pitäjä 2022 Helsingin pitäjä 2023 Helsingin pitäjä 2024

lm lm 5e 5e lm 10 e 10 e 15 e 20 e 20 e 22 e 27 e

Muut julkaisut Rakkaudesta pitäjään 10 e Gubbacka – keskiajan arkea 10 e Aikamadot – Hansaseikkailu 15 e Arkkitehdit Vantaalla 35 e Tuotteet Vantaa-muki

14/15 e

Tilaukset: – vantaaseura.fi/putiikki – info@vantaaseura.fi – puh. 050 443 4040.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2024

209

B & B Solhem Kyläraitti 6, 01510 Vantaa Kokonaisvaltaisia elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä rauhoittavassa sekä inspiroivassa koskimiljöössä, suomalaisen luonnon, hyvän ruuan ja loistavan palvelun keinoin.

Minkälainen tilaisuus Teille saisi olla?

TAPAHTUMARAVINTOLA

www.kuninkaanlohet.com

Vantaan Yrittäjät Elannontie 3, 01510 Vantaa, p. 010 322 1722 toimisto.vantaa@yrittajat.fi

Vantaan Yrittäjät vantaanyrittajat.fi

Elannontie 3, 01510 Vantaa, p. 010 322 1722 toimisto.vantaa@yrittajat.fi vantaanyrittajat.fi

TIEDUSTELUT JA VARAUKSET: +358 400 410 691 tai info.solhemvantaa@elisanet.fi

Suurenmoisia hetkiä Fazerilla.

Fazer Experience Vierailukeskus tarjoaa iloa ja elämyksiä kaikenikäisille!

Tutustu kiehtovaan näyttelyyn, Fazer Caféhen ja myymäläämme.

Fazer Experience Vierailukeskus Fazerintie 6, 01230 Vantaa visitfazer.com

Ympäristönhoidon ratkaisut 37 vuoden kokemuksella

● J-Trading - Kuninkaantiellä vuodesta 1983 ●

Valikoimaamme kuuluvat niin urheilu- ja golfkenttien hoitokoneet, suurtehoruohonleikkurit, kiinteistötraktorit, lava-ajoneuvot, kadunlakaisukalusto, ympäristökalusteet, liikunta- ja leikkivälineet, kaikkea mitä tarvitset rakennetun ympäristön kalustamiseen ja hoitoon.

Lisätietoja: Oy J-Trading Ab Kuriiritie 15 01510 Vantaa p. 0207 458 600 f. 0207 458 650 www.j-trading.fi

JT169x220.indd 1

8.10.2018 11:57:34

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA HELSINGE – VANDA

2024

VANTAA 50 VUOTTA | VANDA 50 ÅR Vantaa-Seuran vuosikirja nro 56.

TUNNUKSIEN ERIKOISVERSIOT Julkaisu tallentaa tutkimuksillaan ja kirjoituksillaan Kaksivärinen, teksti musta Yksiväriset tai valkoinen

Erottuvuuden tai painoteknisten syiden vuoksi on joskus tapahtumia ja perinteitä menneiltä ajoilta kotiseutumme tarpeen käyttää yksi- tai kaksiväristä tunnusta.

aina nykypäivään asti.

Yksivärinen tunnus on mustavalkoinen, kokovalkoinen, Julkaisu on ilmestynyt vuodesta 1963 alkaen, vuosikirjana harmaan keskisävyinen tai Vantaan keskisininen.

Kaksivärisenä tunnusosa on Vantaan keskisininen ja logoteksti vuodesta 1980 alkaen. Nyt ilmestyvä kirja on musta tai tummalla pohjalla valkoinen.

järjestyksessään 56. ja vuosikirjana 44.

Kaikissa erikoisversioissa tunnuksen kolme pintaa pidetään täysivärisenä.

VANTAASEURA.FI

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

Esimerkit yksi- tai kaksivärisen tunnuksen käytöstä tummansinisellä tai tummalla pohjalla josta neliväritunnus tai musta teksti eivät erotu.

KL. 92.83 7 ISBN 978-952-69598-5-6