Helsingin pitäjä – Vantaa 2021 Helsinge – Vanda

TAA-SEURA — DASÄLLSKAPET RY

2021

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda KIVIKAUSI STENÅLDERN

Julkaisija

Kirjoittajat

Vantaa-Seura – Vandasällskapet ry

Marja Ahola, filosofian tohtori, arkeologi, Kulttuurien osasto, Helsingin yliopisto, Helsinki Jouko Ahtola, hum. kand., KTM, Helsinki Jan Fast, väitöskirjatutkija, arkeologi, Helsinki Petri Halinen, filosofian tohtori, arkeologian dosentti, Museovirasto, Espoo Elli Holopainen, lukiolainen, Vantaa Jussi Iltanen, filosofian maisteri, Helsinki Karoliina Junno-Huikari, filosofian maisteri, Vantaa Timo Kallaluoto, aluearkkitehti, Vantaan kaupunki Kaarlo Katiskoski, filosofian kandidaatti, arkeologi, Mäntsälä Andreas Koivisto, filosofian maisteri, arkeologi, Vantaa Katarina Koivisto, toimittaja, Vantaa Riina Koivisto, filosofian maisteri, arkeologi, Vantaa Antti Kujala, filosofian tohtori, dosentti, Vantaa Esko M. Laine, teologian tohtori, kirkkohistorian dosentti, Malmin seurakunnan pastori, Helsinki Tiina Mikkanen, filosofian maisteri, Helsinki Jesse Pasanen, taiteen sekatyöläinen, Vantaa Anni Rissanen, filosofian maisteri, Vantaa Juha Seitajärvi, filosofian maisteri, tutkija, Helsinki Tero Tuomisto, valtiotieteiden maisteri, historiantutkija, kotiseutuneuvos, Helsinki Pia Vuorikoski, filosofian maisteri, Helsingin yliopistomuseo, Helsinki

Päätoimittaja Andreas Koivisto

Toimitussihteeri Karoliina Junno-Huikari

Toimituskunta Jukka Hako Jussi Iltanen Annamari Juvonen-Eskola Andreas Koivisto Riina Koivisto Annukka Lyra Kirsti Pietilä Tero Tuomisto Pia Vuorikoski Riitta Salasto Olli Bäckström

Ulkoasu ja taitto Marianne Kivimäki

Kannen kuvat Etukannen kuva: Kampaleimoin tatuoitu kivikauden Vantaan asukas.

Maalaus: Tom Björklund.

Takakannen kuva: Heurekan Jokiniemessä vuonna 1990 järjestämiltä kaivauksilta löytynyt ihmishahmoinen savi-idoli kivikaudelta (KM 26173:543). Piirros: Tuula Piili / Museovirasto.

Painopaikka AS Spin Press, Tallinna 2020 ISBN 978-952-67848-8-5 (sid.)

ISBN 978-952-69598-0-1 (verkkojulkaisu) ISSN 2489-799X

Kustantajat Vantaa-Seura ja Vantaan historiatoimikunta

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY Yhteistyössä

2021

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda KIVIKAUSI STENÅLDERN

2021

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda KIVIKAUSI STENÅLDERN

Andreas Koivisto:

60-vuotias Vantaa-Seura ja komea kivikautinen menneisyys

6

KIVIKAUDEN VAIHEITA Jan Fast:

Kontakter i Östersjöområdet under subneolitisk stenålder – Tre människoliknande lerfigurer från vetenskapscentret Heurekas utgrävningar i Ånäs

10

Marja Ahola:

Arojen uskonto saapuu pohjolaan – Suomen nuorakeraamiset haudat ja hautaustavat

28

Petri Halinen:

Vantaan Brunaberget – Mesoliittisen asuinpaikan kaivaustutkimukset

40

Kaarlo Katiskoski:

Jokiniemen Stenkullan kivikautinen asuinpaikka ja asumusjäännökset – Arkeologiset tutkimukset 1996

74

Jouko Ahtola:

Taikauskoa ja esi-isien palvontaa – Vantaan Jokiniemen keramiikka ja asutusvaiheet nuoremmalla kivikaudella

116

Antti Kujala:

Suuri Pohjan sota Helsingin pitäjässä ja lähiympäristössä 1700–1713

126

Jussi Iltanen:

Hämäläisten eränkulkijoiden polusta maan vilkkaimmaksi valtatieksi – Hämeentien reitti ja kadunnimet Helsingin pitäjässä

132

Timo Kallaluoto:

Vantaan kaupunginosien nimet, osa 1 – Vantaan kaupunginosilla on hämäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisiakin juuria

160

HISTORIAN HAVINAA

Pia Vuorikoski & Voutila elokuvissa Juha Seitajärvi:

178

Kirsti Pietilä:

Mårtensbyn mylly

196

Tiina Mikkanen:

Vantaan masuunin arkeologiset tutkimukset

216

Tero Tuomisto:

Sotavuosiemme muistoja

222

Esko M. Laine:

Ruumisjunalla haudan lepoon – Malmin hautausmaan perustaminen ja käyttöönotto 1891–1895

242

Jesse Pasanen:

Street Art Vantaan synty

256

Katarina Koivisto:

Timo Leiman kulki pitkän tien taiteilijaksi

260

Elli Holopainen:

Koronakevät lukiolaisen silmin

266

Anni Rissanen:

Muutoksia ja muuttoja museolla

270

Karoliina Junno-Huikari: Vantaan merkittävän kulttuuriteon palkinto 2019

– Jarmo Ahvenainen ja monikulttuurinen Tempo-orkesteri

274

KATUTAIDE

LYHYESTI

Riina Koivisto:

Kävijäennätyksestä koronaan – Vantaa-Seuran toimintavuosi

278

60-vuotias Vantaa-Seura ja komea kivikautinen menneisyys

Vantaan kivikautinen historia kiinnostaa. Kuvassa vuosikirjan päätoimittaja ja Vantaa-Seuran puheenjohtaja Andreas Koivisto kertoo Jokiniemen muinaispuistopäivän yhteydessä järjestetyllä opastuksella kaupungin kivikaudesta. Kuva: Elli Holopainen 2020.

8

VUOSI 2021 ON Vantaa-Seuralle juhlavuosi, sillä yhdistys täyttää kunnioitettavat 60 vuotta. Juhlallisuuksien suunnittelu on kuitenkin hankalaa, sillä koronavirus asettaa omia rajoituksiaan. Mennyt vuosi oli koronan takia hyvin haastava. Lähes kaikki toiminta piti suunnitella uudelleen. VantaaSeurassa ei kuitenkaan tyydytty pelkästään peruuttamaan tapahtumia vaan yritettiin kehittää uusia turvallisia tapoja tavoittaa ihmisiä. Olen vakuuttunut siitä, että löydämme myös turvallisen ja hienon tavan juhlistaa yhdistyksen tasavuosia.

Yhdistyksen vuosikirja koki tänä vuonna pienen uudistuksen. Pitkään kirjan tärkeänä yhteistyökumppanina toimineesta Vantaan kaupungista tuli historiatoimikunnan kautta kirjan toinen kustantaja. Tämä on luonnollinen kehitysaskel, sillä sekä kirjalla että toimikunnalla on yhteisenä tavoitteena edistää kaupungin historiatuntemusta.

Tämän vuoden vuosikirjan pääteemana on kivikausi. Vantaalla on ollut laajasti levinnyttä asutusta kivikaudella, ja se on myös hyvin tutkittu aikakausi. Siitä on kiittäminen kaupungin esihistoriaa selvittänyttä muinaisjäännösinventointia, joka tehtiin juuri ennen suurten aluerakentamisprojektien alkua 1960-luvulla. Muinaisjäännöskohteet kartoitettiin, ja niitä pystyttiin tutkimaan ennen kuin niiden päälle ruvettiin rakentamaan nopeasti kasvavaa kaupunkia.

Kasvuvuosina on usein ehditty keskittyä vain asuntojen ja peruspalvelujen rakentamiseen. Viime aikoina on kuitenkin alettu miettiä yhä enemmän ihmisten viihtyvyyttä ja havaittu kulttuuri tärkeäksi keinoksi lisätä sitä. Tärkeänä kulttuurin osa-alueena ovat eri paikkojen historiat ja niihin liittyvät tarinat. Niistä kertominen on myös yksi Vantaa-Seuran ydintehtävistä.

Tässä kirjassa esitellään muun muassa kivikauden eri vaiheita. Kivikausi on hyvin pitkä ajanjakso. Vantaa on ollut asuttuna noin 9 500 vuotta, ja siitä ajasta 6 000 vuotta on kivikautta. Ensimmäinen Vantaata koskeva historiallinen lähde on vasta vuodelta 1331 eli 670 vuoden takaa. Se tarkoittaa, että yli 90 prosenttia kaupungin historiasta on aikaa, jota ei ole kirjallisesti dokumentoitu. Nämä ovat isoja lukuja ja osoittavat, miten tärkeässä ase-

massa arkeologia on Vantaan alueen historiaa tutkittaessa.

Kivikaudella luonnonympäristö oli Vantaan alueella hyvin eri näköistä kuin nykyään. Paksu ja painava mannerjäätikkö oli painanut maankuoren alas, ja jään sulaessa kaupunki sijaitsi meren rannalla. Ensin tänne tulivat eläimet ja niiden perässä ihmiset. Helsinkiläiset pitävät usein Vantaata nuorena kaupunkina. Olen heitä välillä leikkisästi muistuttanut, että kivikaudella Helsingin ollessa vielä meren pinnan alla elämä jo kukoisti Vantaalla. Tätä seikkaa voisi Vantaalla hyödyntää nykyistä enemmän ja nostaa esille kaupungin todella pitkän historian. Vantaan kivikausi on erittäin hyvin tutkittu myös valtakunnallisella tasolla, ja monissa Suomen kivikautta esittelevässä teoksessa viitataan useasti Vantaaseen.

Jotain kivikaudesta jo kerrotaan. Tikkurilan lähistölle Jokiniemeen on rakennettu muinaispuisto kivikautiselle asuinpaikalle, ja Myyrmäessä kivikausi näkyy paikannimistössä sekä kaupungin taidemuseo Artsin aulassa sijaitsevassa kivikautisen punamultahaudan ennallistuksessa. Tulevissa rakennushankkeissa upeat kivikauden asuinpaikat ja niiden kertomat tarinat huomioidaan toivottavasti yhä paremmin.

Vuosikirjassa on totuttuun tapaan myös paljon muita mielenkiintoisia tarinoita kaupungin historiasta. Kivikauden lisäksi käsitellään muun muassa kaupungin läpäisevää Hämeentietä, kaupungissa kuvattuja elokuvia, kaupunginosien nimistöä, sotamuistoja, Malmin hautausmaata sekä Vantaankosken myllyä. Esittelyssä on myös kaupunkikuvassa viime vuosina näkyvästi esillä ollut katutaide sekä sen taustalla vaikuttava Street Art Vantaa.

Vaatii pitkäjänteistä työtä rakentaa viihtyisä kaupunki. Vantaalla ollaan tällä hetkellä selvästi menossa oikeaan suuntaan. Koronasta huolimatta näen kaupungin ja 60-vuotiaan Vantaa-Seuran tulevaisuudennäkymät erittäin myönteisinä. Hyvällä tiellä ollaan!

Andreas Koivisto

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

9

14.8.2021

kia Markkinatunnelmaa • keskiajan makuja • musiik ssille! ilottelua ja elämyksiä niin rahvaalle kuin räl Marknadsstämning • medeltida smaker • musik som frälse! munterhet och upplevelser för såväl allmoge rafts• medieval Explore the market atmosphere • archery• handic are welcome! flavours and music• All Gentry and Commoners

www.helsinga.fi

Helsingan keskiaikapäivä

helsingan_keskiaikapaiva

Kivikauden vaiheita

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

11

Kanske hade stenålderns människor i Ånäs ansiktstatueringar likt de mönster som syns på leridolerna.

Målning: Tom Björklund.

12

Kontakter i Östersjöområdet under subneolitisk stenålder Tre människoliknande lerfigurer från vetenskapscentret Heurekas utgrävningar i Ånäs JAN FAST

I juli 1990 påträffades ett mycket detaljerat och välbevarat huvudfragment av en så kallad antropomorfisk (människoliknande) leridol vid vetenskapscentret Heurekas utgrävningar av den stora stenåldersboplatsen i Ånäs i Vanda. Två år senare år 1992 hittades ett annat huvudfragment, denna gång den nedre delen av ansiktet och mycket lik idolfragmentet som hittats år 1990. I juli 2014 rapporterades ett tredje fynd av en människoliknande idol från boplatsen. Denna hade hittats av en ortsbo under grävningar bara några tiotal meter åt nordost från fyndplatsen för den första idolen år 1990 men förblivit i upphittarens privatsamling i nästan 25 år.

De tre idolfynden från Ånäs i Vanda är de äldsta kända realistiska, människoliknande idolfynden i Finland och är rätt sensationella även ur ett nordeuropeiskt perspektiv.

De typologiska likheterna mellan leridolerna från Ånäs och fynd av likande leridoler i Gipka, Ica och Purciems i Lettland, på de gropkeramiska stenåldersboplatserna i Jettböle och Åsgårda på Åland och på Tråsättra gropkeramiska stenåldersboplats i Sverige pekar på kontakter mellan stenålderskulturer i Östersjöområdet över tid och rum.

INLEDNING Arkeologi handlar mycket om fragment. Forskningens uppgift är att sätta ihop fragmenten och att försöka förena dem till större helheter trots luckor i materialet. I den här artikeln presenteras tre hittills opublicerade fynd av realistiska människoliknande leridoler från utgrävningarna

i Ånäs i Vanda åren 1990, 1992 och 2014. I artikeln föreslår jag att kontakter mellan den finska sydkusten och södra Östersjöområdet, under subneolitisk stenålder ca 3 500 BC, kanske inte enbart begränsades till bärnstenshandel utan att kulturella och rituella influenser också spreds i regionen.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

13

Boplatsområdet i Ånäs var en centralboplats i ett större regionalt boplatssystem där kulturella identiteter blandades, adapterades och förändrades som en del av ett vidare socioekonomiskt system. Havet förenade de människogrupper som levde längs dess stränder samtidigt som den materiella kulturen visade på både likheter och kanske medvetna kulturellt och tidsmässigt betingade olikheter.

STENÅLDERSBOPLATSEN I ÅNÄS I VANDA Stenåldersboplatsen i Ånäs ligger i Vanda stad cirka 16 km norr om Helsingfors centrum. Omkring 3 500 f.Kr. låg här en av de största stenåldersboplatserna i södra Finland. Boplatsen låg på en havsstrand vid fastlandet, på båda sidor om den plats där Kervo å i forntiden mynnade ut i havet.

Beroende på landhöjningen ligger platsen nu ca 21–25 meter över havet.

Kervo å flyter fortfarande sakta genom boplatsområdet men i övrigt har platsen förändrats totalt från att ha varit en öppen sandig havsstrand till ett jordbrukslandskap med nybyggda höghus och rad- och egnahemshus.

HEUREKA OCH UTGRÄVNINGARNA I ÅNÄS Åren 1990–1994 organiserade Finlands Vetenskapscentrum Heureka de första mer omfattande amatörarkeologiska utgrävningarna i Finland.

Utgrävningarna leddes av fil.stud. Jan Fast under överseende av de etablerade arkeologerna Anna-Liisa Hirviluoto och Jussi-Pekka Taavitsainen på Museiverket. Fortsatta utgrävningar av boplatsen utfördes av Heureka åren 2014 och 2015 samt 2019 och 2020 under ledning av FM Jan Fast.

Utgrävningsplatsen valdes främst på grund av att boplatsen låg fysiskt nära Heureka. En annan bidragande orsak var att platsen uppfattades som relativt lättgrävd av utgrävningsdeltagarna som alla saknade tidigare grävningserfarenhet och var av mycket olika åldrar från barn till äldre personer.

Tidigare provutgrävningar som utförts av platsen av Museiverket under ledning av arkeolog

14

Kaarlo Katiskoski år 1986 hade också visat att platsen var fyndrik vilket ansågs motivera de oerfarna grävningsdeltagarna, öka deras intresse för arkeologi och ge dem en extra kick inför det förestående grävningsarbetet. Utgrävningarna var en stor succé och lockade över 250 ivriga deltagare under fem hektiska utgrävningssäsonger i början på 1990-talet.

UTGRÄVNINGARNA 1990–1994 OCH 2014–2015 Redan under den första två veckor långa utgrävningen år 1990 stod det klart att utgrävningsplatsen var mycket speciell. Fynden var extremt rikliga och välbevarade till och med för en kamkeramisk boplats.

Det starkt färgade fyndlagret var välbevarat och skyddat under ett 30 cm tjockt lager av åkerjord. Orsaken till det goda bevaringstillståndet torde vara att denna del av den vidsträckta boplatsen skonats från intensivt åkerbruk och främst använts som handelsträdgård.

Den första människoliknande leridolen (NM 26173:543) påträffades år 1990 liggande med ansiktet nedåt i den översta delen av det orörda fyndlagret och under ett ca 25 cm tjockt lager av åkerjord. Fyndplatsens höjd över havet var ca 24 meter. Leridolsfyndet kunde inte sammankopplas med några speciella företeelser i boplatsens kulturlager men fyndplatsen innehöll speciellt rikligt med välbevarade fynd från både den äldre och yngre fasen av typisk kamkeramisk tid.

Den andra människoliknande leridolen (NM 27631: 640) påträffades år 1992 ungefär 25 meter åt sydväst från den första. Fyndet påträffades i den mellersta delen av ett helt orört kulturlager cirka 70 cm under markytan. Fyndplatsens kulturlager hade skyddats av ett tjockt mullager.

Höger. Området för Heurekas utgrävningar 1990–1994, 2014–2015 och 2020 utmärkt med en röd cirkel. Vetenskapscentret i kartans nedre vänstra hörn. Karta: Jan Fast och Teemu Väisänen.

Stenåldersboplatsen i Ånäs fotograferad från söder. Kervo å i förgrunden och leridolernas fyndplats till vänster om ån ungefär i bildens mitt. Foto: Jan Fast 2017.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

15

Ovan. Bild från utgrävningarna år 1990. Arkeologiestuderande Frans Hartman demonstrerar hur man gräver fram en anhopning av krukskärvor.

Foto: Jan Fast/Heureka.

Vänster. Fyndplatserna för de två vid Heurekas arkeologiska utgrävningar påträffade leridolerna 1. 1990 (KM 26173:543) och 2. 1992 (KM 27631: 640) utmärkt med rött. Den ungefärliga fyndplatsen för den år 2014 anmälda leridolen 3. utmärkt med gult. Karta: J. Fast, bottenkarta Lantmäteriverket.

Krukskärvor från sen typisk kamkeramisk tid (Ka II:2) och yngre sen kamkeramisk tid (Ka III:1) påträffades i anknytning till idolfragmentet. Inte heller här kunde några speciella drag i fynd lagren observeras utan leridolsfragmentet låg tillsammans med övriga boplatsfynd i det jämnt gråbrunt färgade kulturlagret.

MEDIAL UPPMÄRKSAMHET De välbevarade och rikliga stenåldersfynden och den på den tiden märkliga nyheten att vanliga

16

människor fungerade som arkeologer, lockade lokalmedia till att skriva om utgrävningarna. Fyndet av den första människoliknande leridolen år 1990 förde med sig att utgrävningen fick full nationell mediapublicitet.

Publicitet var också något som det nygrundade vetenskapscentret behövde när recessionen slog in och vetenskapscentrets ekonomi stramades åt och besökarsiffrorna dalade efter år 1990.

Heureka beslöt att fortsätta med utgrävningarna under ytterligare grävningssäsonger.

Den första leridolen (NM 26173:543) som påträffades vid Heurekas utgrävning år 1990.

Observera det något uppåt riktade asymetriska ansiktet. Teckning: Tuula Piili 1991 / Museiverket.

De fortsatta utgrävningarna producerade ytterligare ett fynd av en människoliknande idol år 1992 men trots rätt extensiva utgrävningar stannade antalet och det mediala intresset här och grävningarna sattes på is år 1994. Åren 2014–2015 finansierade Heureka ytterligare två grävningssäsonger och nya amatörarkeologer fick en möjlighet att delta i utgrävningarna av den nu mytomspunna stenåldersboplatsen.

Efter utgrävningen rapporterade en ortsbo om en människoliknande leridol som hittats nära utgrävningsplatsen år 1989 eller strax före utgrävningen 1990. Fyndet donerades äntligen till Museiverket år 2014. Det spektakulära fyndet föranledde en stor artikel i tidningen Tiede år 2015.

OM ÅNÄSIDOLERNAS UTSEENDE Framtill skrivande stund har alltså sammanlagt tre olika huvudfragment av människoliknande leridoler påträffats på Ånäsboplatsen. Förutom dessa har även många fragment av djurliknande leridoler har påträffats under utgrävningarna men dessa har utelämnats ur denna artikel för att underlätta jämförelserna med de övriga fynden av människoliknande lerfigurer i Östersjöområdet.

De tre leridolerna representerar en form av realistiska människoliknande lerfigurer som påträffats på åtminstone 7 olika lokaler i Östersjöområ-

det. Fyndplatsen på stenåldersboplatsen i Ånäs i Vanda är tillsvidare unik på det finländska fastlandet. Likheterna hos leridolerna från Ånäs med de övriga liknande idolfynden från Åland, östra Sverige och Lettland är påfallande stora.

Samtliga tre leridoler har droppformat huvud och ansiktets nedre del är triangulärt avsmalnande. Ansiktet är riktat snett uppåt hos samtliga idoler och kroppen verkar ha varit skedlik eller flat till formen. Lergodset som använts vid tillverkningen av figurerna skiljer sig inte från den som använts för tillverkningen av boplatsens lerkärl.

Två av lerfigurerna visar spår av avmagring, en med stenkross (NM 26173:543) och en med kalksten (NM 40375:1).

ORNERING Den första, år 1990 påträffade leridolen (NM 26173:543) har ornerats med en vass pinne, ett ben eller en avbruten sticka. Ögonen och munnen har märkts ut med djupa triangulära avtryck. “Ögonbrynen” har markerats med tre lätt intryckta vertikala streckliknande avtryck.

Ansiktet är något asymetriskt och den högra ansiktshalvan avviker något från den vänstra både till formen och vad beträffar orneringen. Huruvida detta beror på ett misstag från tillverkarens sida eller har gjorts med avsikt går inte att avgöra.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

17

Man har hittat många olika slags fragment av leridoler från Sandliden och dess omgivning. Den andra människoliknande lerfiguren (NM 27631:640) som påträffades vid Heurekas utgrävning år 1992 finns på bilden i vänstra övre hörnet. Foto: István Bolgár / Museiverket.

Den nedre delen av ansiktet (hakan) har antagligen ornerats med samma redskap som ögonen och bildar tre vertikala rader av grupper med fyra separata avtryck. Det är intressant att notera ett extra avtryck mellan näsan och munnen.

Från båda ögonen löper tre linjer med avtryck som gjorts med samma redskap som orneringen av hakan och ögonen. Över pannan och näsbenet löper en serie med korta streckliknande avtryck som applicerats I en vertikal linje. På båda sidor av pannan löper två vertikala linjer med likadana avtryck. Det kan poängteras att markeringen av

18

näs regionen är ett typiskt drag hos leridoler i Östersjöområdet i Lettland och på Ålandsöarna.

Bakhuvudet har ornerats med fem vertikala linjer av v-formade avtryck. Avtrycken kan tänkas symbolisera flätor eller varför inte t.o.m. en ponnysvans. Jämfört med huvudet är den bevarade delen av kroppen endast obetydligt ornerad. Den högra sidan uppvisar svagt intryckta, fransliknande avtryck vid överarmen.

Det år 1992 påträffade idolfragmentet (NM 27631:731) uppvisar många liknande drag beträffande orneringen som det två år tidigare påträffa-

de. Lergodset saknar helt avmagring. Ansiktets nedre del (hakan) är triangulär och ornerad med tre vertikala streckliknande avtryck.

Munnen är markerad med ett djupt intryckt triangulärt avtryck. Effekten är dramatisk i det annars mycket lätt ornerade ansiktet och ger ett intryck av att munnen står vidöppen och att idolen ”skriker”. Den lettiska arkeologen Ilze Loze har påpekat att de människoliknande idolerna speglar den avbildades förhållande till omgivningen, naturen, andra individer eller en konkret händelse.

Den år 2014 rapporterade människoliknande lerfiguren (NM 40375:1) är lik sina syskon. Huvudet är dropppformat och nedåt avsmalnande. Lergodset är ljust och mycket poröst sannolikt efter att ha varit avmagrat med kalksten som under årtusendens lopp lösts upp i boplatsens sura jordmån.

Ansiktet är som hos de två övriga leridolerna riktats snett uppåtriktat. Orneringen har utförts med ett tunt och vasst föremål, möjligen ett stenavslag av mycket ren kvarts eller flinta. Pannans ornering är nästan identisk med idolen som hittades år 1990 med undantag av att orneringen applicerats med dragna streck istället för intryckta avtryck.

Från ögonen utåt sidorna löper löper två dubbla v-formade dragna streck. Varken ögon eller mun har märkts ut på figuren och den ger därför ett något halvfärdigt intryck. Kanske har tillverkaren velat ge ett intryck av en sovande eller död person med slutna ögon och sluten mun?

TILLVERKNINGSTEKNIK På basen av hyperspektralanalyser som utfördes år 2014 verkar samtliga lerfigurer ha tillverkats av lokal lera som påträffas i den övre delen av boplatsområdet. Efter att leran grävts upp torkades den och maldes till fint lerpulver. Lerpulvret sållades från allt oönskat organiskt material som rötter och annat varefter vatten och ett lämpligt avmagringsmaterial blandades i tills lermassan fick önskad plasticitet.

Höger. Den tredje leridolen (NM 40375:1) som anmäldes år 2014. Foto: Museiverket.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

19

Fyndområden för människoliknande leridoler i Östersjöområdet. 1. Ånäs i Finland 2. Jettböle II och Åsgårda på Åland 3. Tråsättra i Sverige och 4. Purciems C, Gipka A och Ica i Lettland. Karta: J. Fast.

20

Lerfigurerna formades för hand från enskilda lerklumpar. Den första, år 1990 påträffade leridolen, har mycket framträdande ögonbryn som åstadkommits genom att lägga till litet extra lera och sedan trycka ihop den med fingerspetsarna.

Ingreppet kvarlämnade tillverkarens nagelavtryck under båda ögonbrynen. Efter att ha fått sin slutliga form torkades lerfigurerna av och alla fingeravtryck putsades omsorgsfullt bort.

På basen av de mycket skarpa avtrycken verkar dekoreringen av leridolerna ha inletts först efter att ytan fått torka något. När dekorationen slutförts lämnades lerfigurerna att torka på en torr men skuggig plats. Torkningsprocessen torde ha tagit några dagar och efter detta brändes lerfigurerna i en öppen eld. Den långsamma och jämna torkningsprocessen förhindrade tillsammans med valet av avmagringsämne i leran att lerfigurerna gick sönder när de brändes.

Lerfigurernas gråbruna färgton indikerar att bränningen skedde i reducerande atmosfär och vid en relativt låg temperatur under 700 celsiusgrader. Den låga bränningstemperaturen lämnade det inre av figurerna gråfärgad och figurerna var troligen rätt sköra redan efter att de blivit färdiga.

Det är således inte så underligt att de påträffades i fragmentariskt tillstånd efter 5 000 år i jorden där de årligen utsatts för nedfrysnings- och smältningsprocesser, rötter m.m.

MÄNNISKOLIKNANDE LERIDOLER I ÖSTERSJÖOMRÅDET – ETT SAMMANDRAG Korta vetenskapliga artiklar om fynd av människo- och djurliknande leridoler som hittats i Finland, Sverige, Estland, Litauen, Lettland och i de västliga delarna av Ryssland har publicerats i nära på 100 års tid. Endast ett fåtal arkeologer bland dem A. Äyräpää (1942), O. Almgren (1907), B. Wyszomirska (1984), M. Nunez (bland annat 1986) och I. Loze (bland annat 2008) har försökt sig på att sätta leridolsfynden i ett vidare kronologiskt och kulturellt sammanhang. Wyszomirska har föreslagit att det existerar ett samband mellan bärnstenshandel, leridolstraditioner och gravritualer under neolitisk stenålder bland de subneoli-

tiska maritimt anpassade kulturerna kring Östersjön.

FYND AV MÄNNISKOLIKNANDE LERIDOLER PÅ ÅLAND Jettböle II De första människoliknande lerfigurerna i Finland och i Östersjöområdet hittades av arkeolog Björn Cederhvarf vid utgrävningar av stenåldersboplatsen Jettböle II på Åland (35 meter över havsytan).

Cederhvarf utförde utgrävningar av denna berömda stenåldersboplats under åren 1905, 1906, 1908 and 1911. Vid utgrävningarna påträffades närmare etthundra fragment av leridoler på ett område av ca 90 kvadratmeter. Fragmenten har uppskattats härstamma från ca 60 olika lerfigurer.

Tyvärr efterlämnade Björn Cederhvarf ingen utgrävningsrapport över utgrävningarna. Den enda publikationen av Jettböle idolerna är en artikel från år 1912 i vilken ett tiotal av leridolerna beskrivs utförligt i text och bild.

Jettböleboplatsen skadades svårt när platsen markbereddes och förvandlades till åkermark år 1923. År 1924 beskrev Cederhvarf platsen som “en bedrövlig syn I sitt nuvarande tillstånd”.

Först på 1990-talet utfördes nya arkeologiska utgrävningar av platsen. Vid provgrävningarna kunde platsen för Cederhvarfs utgrävningar av Jettböle I lokaliseras.

1991-års utgrävningar fokuserade på Jettböle II boplatsen där alla leridolsfragment hittats men resultaten blev något av en besvikelse. Platsens lagerföljd var kraftigt omrörd och platsen för Cederhvarfs utgrävningsområden kunde inte hittas.

Fem nya leridolsfragment påträffades vid utgrävningarna 2002. Två av leridolsfragmenten är huvudfragment och är mycket lika de som Cederhvarf hittade omkring 90 år tidigare.

Jettböle II idolerna har i allmänhet tolkats vara av rituell karaktär och antagligen kopplade till schamanism och/eller animistiska trosföreställningar. Arkeolog Jan Storå har hävdat att Jettböleidolerna inte är antropomorfa i ordets egentliga mening utan snarare en blandning av människooch djurliknande.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

21

Antropomorfiska leridoler från Jettböle II på Åland. Observera streckorneringen vid pannan och den nedre delen av ansiktet.

Foto: Augusto Mendes / Ålands museum.

22

Säljakten var basnäringen för människorna på Åland under stenåldern. Enligt Storå är det möjligt att leridolerna använts i sälkulten. Faktumet att leridolerna påträffades I samma område som mängder av sälskallar kan tänkas visa på en symbiotisk relation mellan människa och säl på Jettböle II boplatsen.

Allt som allt 27 små leridolsfragment har hittats på platsen under utgrävningar 1991–1992. Leridolsfragmenten skiljer sig från boplatsens lerkärlsbitar både beträffande ornering och avmagring.

Ett fragment av en uppenbarligen feminin lerfigur med bröst och nätliknande ornering står ut I det annars mycket fragmentariska fyndmaterialet.

Åsgårda I början på 1990-talet påträffades några fragment av människoliknande leridoler också på ett annat ställe på Åland. Fyndplatsen, Åsgårda stenåldersboplats ligger i den norra delen av Åland ca 25 km från Jettböle II boplatsen. Boplatsens höjd över havet är ca 30–40 m.ö.h. och har daterats med C14 metoden till mellan 4 100–4 200 BP (ca 2 100–2 200 f. Kr.).

FYND AV MÄNNISKOLIKNANDE LERIDOLER I LETTLAND Purciems C Redan i slutet av 1930-talet hittades en stenåldersboplats på sanddynerna nära vid Gipka lagunen nära Purciems i nordöstra Lettland. Platsen grävdes ut av Eduards Sturms och vid utgrävningen av purciems C påträffades några mycket realistiska människofigurer av bränd lera. Fynden betrakta-

des som sensationella och firades av arkeologer i grannländerna och även i Finland.

Antropomorfiska leridoler från Purciems C i Lettland. Teckning: Aiga Ivbule.

Antropomorfisk leridol from Gipka A i Lettland. Teckning: Aiga Ivbule.

Gipka A Arkeolog Ilze Loze utförde utgrävningar nära Sturms fyndplats på boplatserna Gipka A och Gipka B åren 1993–2001. Under dessa utgrävningar påträffades ytterligare fragment från människoliknande idoler.

De antropomorfiska leridolerna från Gipka A innehåller en leridol som är mycket lik de lerfigurer som påträffats i Ånäs och som också bär på likheter med idolfynden från Jettböle II på Åland.

Trots likheterna med leridolerna från Finland anser Loze att leridolernas ornering visar på kontakter med den linearbandkeramiska kulturen som spred sig från västra Ukraina till de östra delarna av Frankrike och täcker tidsintervallet ca 4 500–2 300 BC. Ilze Loze anser att de antropomorfiska leridolerna från Purciems C och Gipka A är rituella föremål som söndrats och grävts ner i jorden som en del av någon form av neolitisk ritual. Idolfragmenten skall enligt henne ha deponerats i speciella för tillfället grävda gropar och i aknytning till palisadkonstruktioner. Loze medger att direkta paralleller till den här formen av ritual saknas i Skandinavien men att detta beror på att dynboplatserna i Gipka är havsstrandsboplatser.

De antropomorfiska leridolerna från Gipka och Purciems kan också ses som bevis på rituella kretsar eller aktiviteter av rörliga subneolitiska kulturgrupper i Östersjöområdet under subneolitisk stenålder.

Loze pekar ut likheter mellan de antropomorfiska lerfigurerna från Jettböle på Åland och fynden från Lettland. Likheterna inkluderar ett upprätt huvud med ansiktet riktat snett uppåt, en flat nedre del istället för fötter och skuldror som formats genom avrundning. Ifall dateringen av Gipka A och Purciems C boplatserna är korrekt existerar även en tydlig kronologisk korrelation mellan de tre boplatserna.

Fynden från Gipka A innehåller också åtminstone ett fragment av en leridol med feminina drag

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

23

med drag som liknar bröst. Liknande fynd har också gjorts på den senneolitiska boplatsen Ica i Lettland. Fynden är mycket lika leridolsfynden från Åsgårda och Jettböle II på Åland.

FYND AV MÄNNISKOLIKNANDE LERIDOLER I SVERIGE Tråsättra 15 För bara några år sedan påträffades betydande fynd av människoliknande leridoler på boplatsen Tråsättra 15 i Uppland i Stockholms län. Boplatsen ligger idag ca 26–33 meter över havet men under tiden för bosättningen under gropkeramisk tid ca 2 900–2 300 BC var området en 3 x 4 km stor ö i ytterskärgården.

Idolmaterialet från boplatsen är rikligt och mycket mångsidigt och i det ingår förutom människoliknande leridoler även fragment av djurlika lerfigurer representerande sälar, björnar, svin, ormar, älgar och fåglar.

Många av de människoliknande leridolerna från Tråsättra 15 uppvisar stora likheter med de människoliknande lerfigurerna från Åland. Likheterna med leridolsfynden från Ånäs är också stora.

Leridol från Tråsättraboplaten. Foto: Arkeologerna.

24

OM DATERINGEN AV FYNDPLATSERNA FÖR MÄNNISKOLIKNANDE LERFIGURER I ÖSTERSJÖOMRÅDET Realistiska människoliknande leridoler har påträffats i södra Finland och på Ålandsöarna, i östra Sverige och i Lettland på sammanlagt åtta olika ställen. Boplatserna har daterats med C-14 analyser av obränt benmaterial, kol eller sotskorpa från insidan av lerkärlsbitar som påträffats i anknytning till lerfigurerna. C-14 analyserna av kol från insidan av lerkärlsbitar från Ånäs i Vanda korrelerar starkt med platsens strandförskjutningskronologi även om korrigeringar av den s.k. reservoareffekten inte gjorts av materialet.

C-14 dateringarna från Jettböle II och Åsgårda uppvisar korrelation mellan stenåldersbosättningen och strandförskjutningskronologin på Åland.

På basen av de tillgängliga C-14 dateringarna verkar realistiska människoliknande leridoler ha tillverkats i Östersjöområdet under en nästan 1 000 år lång tidsperiod. Även om det existerar en del felmarginaler kan dateringarna tolkas så att de människoliknande leridolerna från Ånäs, Purciems och Ica är äldst och kanske till och med från samma tid.

Jämfört med dessa verkar Jettböle II, Åsgårda, Tråsättra and Gipka A figurinerna representera en yngre tillverkningsfas även om dessa delar många karakteristiska drag med de äldre idolerna från Ånäs och Purciems C. Det är intressant att notera att det åtminstone för tillfället ser ut som om leridolerna från Åsgårda, Jettböle och kanske även Tråsättra är de yngsta i Östersjöregionen och representerar den sista fasen av traditionen att tillverka människofigurer i bränd lera och som började nästan 1 000 år tidigare.

ANSIKTSMÅLNINGAR ELLER TATUERINGAR? En av de mest slående dragen av de människoliknande leridolerna är deras ornering. Många olika hypoteser har under åren framställts om vad dessa i verkligheten representerar. Enligt en del arkeologer visar orneringen av leridolerna på användningen av rituella ansiktsmasker och shamanistiskt influerad klädsel.

-4000 -3500 -3000 -2500 -2000 -1500 -1000 -500 Tråsättra Jettböle II Åsgårda Ica Gipka A Purciems C Ånäs -4000 -3500 -3000 -2500 -2000 -1500 -1000 -500

Ungefärliga kalibrerade dateringar för boplatserna med fynd av realistiska människoliknande leridoler i Östersjöområdet på basen av C-14 analyser, keramiktyper och strandlinjedateringar av boplatserna. Från Gipka A och Purciems C saknas C-14 dateringar och platsens datering grundar sig på uppgifter av Ilze Loze. Dateringarna kalibrerade med OxCal 4.2. Tabellen gjord av Teemu Väisänen.

Vid första ögonkastet kunde orneringen av ansiktet på de människoliknande lerfigurerna från Ånäs också tänkas representera skäggiga män.

Fynd av fragment av kroppen med tydliga bröst från Jettböle, Åsgårda och Ica i Lettland väcker emellertid frågan om en del av idolerna har kvinnliga förebilder.

De skäggliknande tatueringarna av den främre delen av ansiktet hos t.ex. inuitkvinnor visar också på väldigt stora likheter med orneringen av ansiktsregionen hos de människoliknande leridolerna i Östersjöområdet under sen neolitisk stenålder.

Likheterna borde inte få gå obemärkta utan istället visa på och påminna oss om möjligheterna och också svårigheterna när vi använder kulturfenomen från 1800- och 1900-talet som jämförelse och hjälp för att öka förståelsen för kulturyttringar över 5 000 år tillbaka i tiden.

SAMMANFATTNING Fynden av de realistiskt utformade människoliknande leridolerna från Heurekas utgrävningar i Ånäs i Vanda var sensationella fynd på 1990-talet.

På den tiden kunde motsvarigheter ses endast i fyndmaterialet på Ålandsöarna, senare i de Lett-

ländska fynden från Gipka, Ica och Purciems och nu senast fynden från Tråsättra nära Stokholm i Sverige. Likheterna i ornering och formgivning för osökt tanken till att dessa inte kan vara slumpartade utan betingade av någon form av gemensam bild endera i det kulturella i det individuella eller i det rituella.

Såsom alltid när det gäller tolkningar av fenomen som ligger tusentals år tillbaka i tiden innehåller även tankar och hypoteser kring leridolernas betydelse och funktion många riskmoment.

Sannolikt kommer vi aldrig att med säkerhet kunna fastställa varför idolerna tillverkades eller vad de representerar och/eller föreställer.

Fragmenten talar inte till oss men de ger utrymme för diskussion och tankar om stenåldersmänniskornas liv vid havets rand för tusentals år sedan.

Kanske deras främsta betydelse ligger just här. Fynden av människoansiktena i sanden på den gamla stenåldersboplatsen fängslar vårt intresse och håller minnet om dessa avlägsna släktingar vid liv.

Föremålen gör stenåldern levande på ett mycket konkret sätt, de för in en högst mänsklig och personlig dimension bland tiotusentals krukskärvor och stensplitter.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

25

Kolme kivikautista ihmishahmoista savi-idolilöytöä tiedekeskus Heurekan kaivauksilta Vantaan Jokiniemessä JOKINIEMEN KIVIKAUTINEN ASUINALUE oli niin sanotulla kampakeraamisella kaudella laajemman paikallisen asuinpaikkajärjestelmän keskusasuinpaikka. Vuosina 1990–1994 tiedekeskus Heureka järjesti paikalla ensimmäiset kattavammat arkeologian harrastajien kaivaukset Suomessa. Kaivauksia johti fil. yo. Jan Fast Museoviraston arkeologien Anna-Liisa Hirviluodon ja Jussi-Pekka Taavitsaisen valvonnassa. Heureka jatkoi kaivauksiaan Jokiniemessä vuosina 2014 ja 2015 FM Jan Fastin johdolla. Jo vuoden 1990 kahden viikon kaivausten jälkeen oli selvää, että kaivauspaikka oli erityinen.

Ensimmäinen ihmishahmoinen savi-idoli (KM 26173:543) vuonna löytyi vuonna 1990 kasvot alaspäin noin 25 cm paksun peltokerroksen alapuolelta. Toinen idoli (KM 27631: 640) löytyi vuonna 1992 noin 25 metriä lounaaseen ensimmäisestä. Vuoden 2014 kaivausten jälkeen paikallinen asukas ilmoitti vielä kolmannesta ihmishahmoisesta idolista, jonka oli löytänyt juuri ennen vuoden 1990 kaivauksia. Löytö luovutettiin vihdoin Museovirastolle vuonna 2014. Tähän mennessä Jokiniemen asuinpaikalta on siis löytynyt yhteensä kolme ihmishahmoista savi-idolia.

Ensimmäinen vuonna 1990 löytynyt idoli on koristeltu terävällä puikolla, luulla tai katkaistulla kepillä. Naama on hiukan epäsymmetrinen sekä muodoltaan että koristelultaan. On mahdotonta päätellä, oliko tämä tahallista vai tahatonta. Idolin etupuoli on runsaasti koristeltu, mutta takapuolella on ainoastaan viisi pystysuoraa riviä v-mallisia painanteita. Ehkä ne symboloivat lettejä.

Vuoden 1992 idolissa on monia samankaltaisuuksia kuin kaksi vuotta aiemmin löytyneessä idolissa. Savessa ei ole slainkaan sekoitetta. Koristelu on vähäisempää, mutta leuassa on kolme

26

pystysuoraa linjaa. Suu on merkitty syvällä kolmiomaisella painanteella. Se antaa idolille dramaattisen ulkonäön, jonka mukaan se huutaisi.

Latvialaisen arkeologin Ilze Lozen mukaan ihmishahmoiset idolit kuvastaisivat muotoillun henkilön suhdetta ympäristöönsä, luontoon, muihin ihmisiin tai konkreettiseen tapahtumaan.

Vuonna 2014 suuren yleisön tietoisuuteen tullut savi-idoli muistuttaa siskoksiaan. Pää on pisaranmuotoinen ja kapenee alaspäin. Saviaines on vaaleaa ja hyvin huokoista, todennäköisesti koska savessa ollut kalkkikivisekoite on vuosituhansien saatossa haihtunut happamassa maaperässä.

Kahden jälkimmäisen idolin kasvot ovat suuntautuneet viistosti ylöspäin. Koristelu on tehty ohuella ja terävällä esineellä, mahdollisesti hyvin puhtaan piin tai kvartsin iskoksella. Kolmannen idolin otsan koristelu on lähes identtistä vuonna 1990 löydetyn idolin kanssa sillä erolla, että koristelu on tehty vedetyillä viivoilla, eikä painetuilla koristeluilla. Silmiä ja suuta ei ole lainkaan merkitty ja siksi kolmas idoli antaa puolivalmiin vaikutelman. Olisiko tekijä halunnut kuvata nukkuvaa tai kuollutta henkilöä, jolla oli suu ja silmät kiinni?

IHMISHAHMOISIA SAVI-IDOLEJA ITÄMEREN ALUEELTA Lyhyitä tieteellisiä kirjoituksia Suomesta, Ruotsista, Virosta, Liettuasta, Latviasta ja Venäjän länsiosista löytyneistä ihmis- ja eläinhahmoisista savi-idoleista on julkaistu lähes 100 vuoden ajan.

Vain harvat tutkijat, heidän joukossaan A. Äyräpää (1942), O. Almgren (1907), B. Wyszomirska (1984), M. Nunez (mm. 1986) sekä I. Loze (mm.

2008), ovat yrittäneet laittaa idolit kronologiseen ja kulttuuriseen kontekstiin. Wyszomirska on eh-

KÄLLOR OCH LITTERATUR Opublicerade källor: N. Björck & al., 2020: Tråsättra - aspekter på säljägarnas vardag och symbolik. Utgrävningsrapport. Statens Historiska Museer Stockholm.

J. Fast, 1991 Vantaa Jokiniemi Sandliden 1990. Kivikautisen asuinpaikan kaivaus. Utgrävningsrapport, Museiverket.

J. Fast, 1993: Vantaa Jokiniemi Sandliden 1992. Kivikautisen asuinpaikan kaivaus. Utgrävningsrapport, Museiverket.

dottanut, että nuoremman kivikauden subneoliittisten merilliseen elinkeinoon mukautuneiden Itämeren ympäristön kulttuurien meripihkakaupan, savi-idolitradition ja hautarituaalien välillä on yhteys.

C-14 ajoitusten perusteella ihmishahmoisia savi-idoleja on valmistettu Itämeren alueella miltei 1 000 vuoden ajan. Idolit voi tyylillisin perustein jakaa ryhmiin. Vaikka ajoituksissa on virhemarginaaleja, voi niiden perusteella päätellä, että Jokiniemen idolit kuuluvat vanhimpaan ryhmään.

KASVOMAALAUKSIA TAI TATUOINTEJA? Yksi ihmismuotoisten savi-idolien silmiinpistävimmistä piirteistä on niiden koristelu. Vuosien saatossa on esitetty useita erilaisia teorioita siitä, mitä ne oikeastaan edustavat. Joidenkin arkeologien mielestä savi-idolien koristelu kertoo rituaalisten kasvonaamioiden käytöstä sekä shamanistisvaikutteisesta pukeutumisesta.

Ensi silmäyksellä Jokiniemen ihmismuotoisten idolien kasvojen koristelu voisi esittää parrakasta miestä. Ahvenanmaalta Jettbölestä, Ruotsin Åsgårdasta sekä Latvian Ica-asuinpaikoilta löydetyillä vastaavan kaltaisilla idoleilla on kuitenkin selkeät rinnat. Tämä herättää kysymyksen, josko idoleilla voisi kuitenkin olla naispuolinen esikuva. Esimerkiksi inuiittinaisilla saattaa olla naamassa hyvin samankaltaisia tatuointeja kuin Jokiniemen ihmismuotoisilla idoleilla.

Samankaltaisuudet eivät saisi mennä huomioimatta, vaan muistuttaa mahdollisuuksista ja myös haasteellisuudesta käytettäessä 1800- ja 1900-lukua vertailuaineistona ja apuna ymmärtämään kulttuurillisia ilmaisuja yli 5 000 vuoden takaa.

J. Fast, 1994: Yngre tidig kamkeramik från kustboplatser i södra och sydvästra Finland. Pro Gradu avhandling, Helsingfors universitet.

J. Fast, 2015: Vantaa Sandåker. Kivikautisen asuinpaikan kaivaus 2014. Utgrävningsrapport, Museiverket.

C. Hällström, 1995: Gropkeramiska figuriner. En jämförande analys. CD - uppsats i arkeologi, Umeå universitet.

K. Katiskoski, 1986: Vantaa Jokiniemi, kivikautisen asuinpaikan koekaivaus. Utgrävningsrapport, Museiverket.

B. Kihlstedt, 2012: Valsjöskogen. Arkeologisk utredning, etapp 1. Tråsättra 1:14 m. fl. Österåker socken och kommun. Stockholms län. Britta Kihlstedt. Stiftelsen Kulturmiljövård Rapport 2012:32.

B. Kihlstedt, 2013: Tråsättra – gropkeramik i Åkersberga.

Arkeologisk förundersökning i avgränsande syfte. RAÄ Österåker 553. Tråsättra 1:14. Österåker socken och kommun. Stockholms län. Britta Kihlstedt. Stiftelsen Kulturmiljövård Rapport 2013:41.

S. Leskinen, 1997: Vantaa Maarinkunnas-kivikautisen asuinpaikan kaivaus 1997. Utgrävningsrapport, Museiverket.

H. Martinsson, 1985: Ålands stenålder. Uppsats i påbyggnadskurs i arkeologi, särskilt nordeuropeisk, vid Stockholms Universitet.

S. Vanhanen & al., 2019 Supplementary Materials for the article: Maritime Hunter-Gatherers Adopt Cultivation at the Farming Extreme of Northern Europe 5000 Years Ago. L. Väkeväinen, 1974 Vantaan Maarinkunnas Stenkulla.

Utgrävningsrapport, Museiverket.

Litteratur J.E. Ailio, 1909: Die steinzeitlichen Wohnplatzfunde in Finland. Helsinki.

O. Almgren, 1907: Nordiska stenåldersskulpturer.

Fornvännen 2: 113–124.

E. Bánfly, 2005: Mesolithic-Neolithic contacts as reflected in ritual finds. Documenta Praehistorica XXXII (2005): 73–85.

B. Cederhvarf, 1912: Neolitiska lerfigurer från Åland.

Finska Fornminnesföreningens Tidskrift 26: 307–323.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

27

M. Dreijer, 1941: Ålands äldsta bebyggelse. Finskt Museum 1940: 1–66.

T. Edgren, 1964: Två leridoler från stenåldern. Nordenskiölds-Samfundets Tidskrift 24: 82–90.

T. Edgren, 1982: Formgivning och funktion. lskos 3.

A. Europaeus, 1930a: Askolan Honkaniemen kivikauden asuinpaikka.

Suomen Museo 1929: 15–32.

A. Europaeus, 1930b: Uusia kivikauden taidelöytöja. Suomen Museo 1929: 82–88.

A. Europaeus-Ä, 1930: Die relative Chronologie der Steinzeitlichen Keramik in Finnland. Acta Archaeologica I: 165–220.

S. Fagerholm-Sjöblom, 2004: Lerfigurerna vid Jettböle. Från strand till strand. Besök i åländsk stenålder 41–64.

J. Fast, 1996 Utgrävningarna av den tidigkamkeramiska boplatsen vid Långåmossarna i Kroggård i Karis 1992 –1994. Västnyländsk Årsbok 1996: 77–90. Ekenäs.

G. Glückert, 1978: Östersjons postglaciala strandförskjutning och skogens historia på Åland. Turun yliopiston maaperä – geologian osaston julkaisu 34.

C. Hällström, 1995 Gropkeramiska figuriner, en jämförande analys. CD-uppsats i arkeologi HT-1995. Umeå universitet – institutionen för arkeologi.

R. Indreko, 1948: Die Mittlere Steinzeit in Estland. Stockholm.

R. Indreko, 1957: Die Idolanhanger – Amulette. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 58:61–79.

M. Irsenas, 2010: Anthropomorphic and Zoomorphic Stone Age Art in Lithuania, and it´s Archaeological Cultural Context.

In Audrone Bliujiene (ed.) Archaeologia Baltica 13: 175–190. Klaipeda 2010.

L. Kaelas, 1976: Pitted ware culture the acculturation of a food-gathering group. Dissertationes Archaeologicae Gandenses 16: 130–140.

28

E. Kashina, 2009: Ceramic anthropomorphic sculptures of the East European forest zone P. Jordan & M. Zvelebil (toim.) Ceramics before farming: the dispersal of pottery among prehistoric Eurasian hunter-gatherers. 281–297.

E. Kashina, 2010: Ceramic Anthropomorphic Sculptures of the East European Forest Zone. Use of Ceramics

by Old-World Hunter-Gatherers in P. Jordan and M. Zvelebill (eds.) Form, Function and Symbolic Meaning: 281–297.

T. Kawashima, 2005: Another aspect of figurine tradition. Documenta Praehistorica XXXII (2005): 177–185.

Northern Kurzeme Littoral. In Algirdas Girininkas (ed.) Archaeologia Baltica 9: 53–60. Klaipeda 2008.

I. Loze, 2010: Ica Neolithic Settlement in the Lake Lubans Wetland.In Audrone Bliujiene (ed.) Archaeologia Baltica 13: 91–109. Klaipeda 2010.

E. Kashina, 2018: Neolithic mobile art of Eastern Baltic. EAA 2018 Abstract Book, Vol. 1, page 547.

A. Kriiska & A. Tvauri, 2002: Eesti muinaisaeg. Tallinn.

E. Kivikoski, 1964: Finlands förhistoria.

L. Löfstrand, 1974: Yngre stenålderns kustboplatser. Undersökningarna vid Äs och studier i den gropkeramiska kulturens kronologi och ekologi. Aun 1.

J. Kokkonen, 1978: Kymin Niskasuon keramiikkalöydöt. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, Moniste 17.

B. Lönnqvist, 1985: Schamandräkter i Sibirien. Former och funktioner, Idér och ursprung. Finskt Museum 1985: 81–94.

L. Larsson, 2000: Expression of art in the mesolithic society of Scandinavia.

In A. Butrimas (ed.) Prehistoric Art in the Baltic Region: 31–61.

D. Macritchie, 1908: Idol worship among the arctic races of Europe and Asia. Transactions of the Third International Congress for the History of Religion. YoU, p. 41–45.

S. Leskinen & P. Pesonen 2009: Forntiden i Vanda. Keuruu.

I. Loze, 1995: Clay figural art in the forest belt of Neolithic eastern Europe.

Archaeologica Baltica 1: 33–42.

I. Loze, 1997: The Neolithic Dune dwellings in Dundagas Purciems (Latvia). In Danuta Król (ed.), The Built Environment of Coast Areas during the Stone Age: 186–196.

C.F. Meinander, 1957: Kolsvidja. Finska Fornminnesf6reningens Tidskrift 58: 185–213.

C.F. Meinander, 1961: De subneolitiska kulturgrupperna i norra Europa. Societas Scientiarum Fennica Arsbok XXXIX B4.

T. Miettinen, 1965: En idol från Hietaniemi i Luopioinen. Finskt Museum 1964: 34–44.

I. Loze, 2002: Some aspects of Neolithic ritual at the dune settlements of Northern Kurzeme. Acta Historica Vaindaviensia II. Riga: 52–61.

P.O. Nielsen, 1993: The Neolithic. In S Hvass and B. Storgaard (eds.) Digging into the past. 25 years of archaeology in Denmark: 84–87. Århus.

I. Loze, 2006: Neolita apmetnes Ziemelkurzemes kapas. Latvijas vestures institute apgads. Riga 2006.

M. Nunez, 1978: A model to date Stone Age sites within an area of abnormal uplift in southern Finland. Iskos 2: 26–51.

I. Loze, 2004: Northern Kurzeme Neolithic Miniature Plastic Art in Clay.

In V. Poikalainen and E. Ernitz (eds), Aurinkopeura 2. Eesti Muinaistaideselts.

Suomen muinaistaideseura: 67–83.

M. Nunez, 1981: On the possible survival of religious ideas in Finland from the Mesolithic to the historical Lapps. 33 In P.D. Francis, F.J. Kense and P.G. Duke (eds): Networks of the Past: 121–143. Calgary.

I. Loze, 2008: The Neolithic Anthropomorphic Clay Figurine from the

M. Nunez, 1984: On the Subneolithic and other cultural phenomena of the Finnish

Stone Age. Ph.D. thesis, Department of Archaeology, University of Calgary.

M. Nunez, 1986: Om bosättningen på Ålandsöarna under stenåldern. Åländsk Odling 1986.

M. Nunez, 1986: Clay figurines from the Åland islands and mainland Finland.

Fennoscandia archaeologica III. M. Nunez, 1987: Åländska lerfigurer, skinnkläder och masker för 4000 år sedan. Åländsk Odling 47: 7–16.

Mariehamn.

J. Ozols, 1971: Zum Schamanismus der jungpalaolithischen Rentierjager von Malta. Jahrbuch für Vor- und Friihgeschichte 12: 27–49.

J. Pearson, 2002: Shamanism and the ancient mind, a cognitive approach to archaeology. Altamira Press. Walnut Creek.

Y.D. Prokofyeva, 1972: The costume of an Enets shaman. Arctic Institute of North America anthropology of the North: Translations from Russian Sources No. 4: 124–156.

Kaiken selitys ja muuta kivaa.

Heureka Oivaltamisen iloa!

Nyt kaksi uutta näyttelyä!

Talvilomilla 19.2–2.3. pidennetyt aukioloajat ma-pe klo 10–19 la-su klo 10–18

Uudet näyttelyt SuperPUU Suoliston salaisuus Osta liput www.heureka.fi

P. Rauhala, 1977: Liljendalin Kvarnbacken. Helsingin yliopiston arkeologian laitos. Moniste 13. 34 C. Renfrew, 1985: The Archaeology of Mind. Cambridge.

Stockholm Studies in Archaeology 28.

Stockholms Universitet.

A. Sarvas, 1975: Rovaniemen Niskanperan ihmishahmon pienoisveistos. Totto 12: 21–27. Frankfurt.

J. Storå, 2001: Reading Bones. Stone Age Hunters and Seals in the Baltic.

Stockholm Studies in Archaeology 21.

A.-L. Siikala, 1980: Mitä kalliomaalaukset kertovat Suomen kampakeraamisen väeston uskomusmaailmasta?

Suomen Antropologi 4:177–193.

J. Storå, 2004: Arkeologiska undersökningar vid stenålderslokalen Jettböle åren 1999–2000. Från strand till strand, besök i Ålands stenålder: 11–28.

B. Wyszomirska, 1984: Figurplastik och gravskick hos Nord- och Nordosteuropas neolitiska fångstkulturer. Acta Archaeologica Lundensia 18.

A. Siiriäinen, 1969: Über die Chronologie der steinzeitlichen Küstenwohnplätze Finnlands im Lichte der Uferverschiedung. Suomen Museo 1969.

T. Sulimirski, 1970: Prehistoric Russia.

John Baker, London.

I. Zagorska & J. Meadows, 2018: New dates from Zvejnieki burial ground graves with anthropomorphic & Iršėnas 2018 and zoomorphic figurines. Archaeologica Baltica 25: 100–124.

A. Siiriäinen, 1974: Studies relating to shore displacement and Stone Age chronology in Finland. The University of Helsinki Department of Archaeology. Stencil 10.

N. Stenbäck, 2003: Människorna vid havet – Platser och keramik på ålandsöarna perioden 3500–2000 f.Kr.

S. Vanhanen & al., 2019: Maritime Hunter-Gatherers Adopt Cultivation at the Farming Extreme of Northern Europe 5000 Years Ago. Sci Rep 9, 4756. https:// doi.org/10.1038/s41598-019-41293-z A. Vikkula, 1981: Vantaan Maarinkunnas-Stenkulla. Tutkimuksia Uskela keramiikan alalta. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, Moniste 27.

T. Väisänen, 2020: Madenevan kivikautinen savi-idoli: kulttiesine vai leikkikalu? Kalmistopiiri 17.5.2020.

S. Welinder, 1976: Ålandsk fångststenålder. Åländsk Odling 37: 46–58.

A. Äyräpää. 1942: Kampakeraamisen kulttuurin savikuviot. Suomen Museo 1941: 82–123.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

29

JÜnsaksen haudan V nuorakeraaminen saviastia kaivaushetkellä.

Kuva: A. Arponen 1986 / Museovirasto.

30

Arojen uskonto saapuu pohjolaan Suomen nuorakeraamiset haudat ja hautaustavat MARJA AHOLA

Vajaat viisituhatta vuotta sitten nykyisen Suomen alueelle saapui maahanmuuttajia Keski-Euroopasta. Nämä ihmiset, joita arkeologian parissa kutsutaan nuorakeraamiseksi kulttuuriksi, matkasivat mitä luultavimmin Baltian kautta ja toivat mukanaan mm. karjanhoidon ja maidon käytön.

On edelleen epäselvää, saapuivatko ihmiset suurempana muuttoaaltona vai yksittäisinä perhekuntina tai ryhminä, mutta väestön vaikutus näkyy selkeästi Etelä- ja Länsi-Suomen arkeologisessa aineistossa, johon ilmestyy mm. tälle ryhmittymälle tyypilliset, nuorapainantein koristellut tasapohjaiset saviastiat ja vasarakirveet. Uudennäköisen esineistön lisäksi Suomen alueelle ilmestynyt uusi väestö tunnetaan myös hautaustavastaan, joka poikkeaa monin tavoin paikallisten metsästäjä-keräilijöiden kuolemankulttuurista.

Vaikuttaakin siltä, että tulokkaat toivat mukanaan myös uuden uskonnon.

UUSIA ASUKKAITA KESKI-EUROOPASTA Nuorakeraamisen kulttuurin saapuminen nykyisen Suomen alueelle on selkeä esimerkki esihistoriallisesta muuttoliikkeestä. Arkeologisessa aineistossa kulttuuri tunnetaan tasapohjaisista, nuorapainantein koristelluista saviastioistaan ja vasarakirveistään (Kuva 1), joille ei löydy vastaavuuksia samanaikaisten metsästäjä-keräilijä-kalastajayhteisöiden esineistöstä. Paikallisen aineiston sijaan tällä esineistöllä on runsaasti yhteneväisiä piirteitä niin Euraasian itäisten arojen kuin Keski- ja Pohjois-Euroopan paimentolaisten esineelliseen kulttuuriin. Viime vuosien arkeoge-

neettisen tutkimuksen perusteella nämä liikkuvaa elämäntapaa harjoittaneet ihmiset asuttivat nopealla tahdilla laajoja alueita ympäri Eurooppaa, ja saapuivat noin 2900 e.a.a. myös Suomenlahden pohjoispuolelle. Paimentolaisuuteen liittyvän elämäntavan lisäksi tulokkaat toivat oletettavasti mukanaan myös uuden uskonnon.

Tässä artikkelissa esittelen aroilta periytyvän uskonnon mukaista hautaustapaa Suomesta tutkittujen ja dokumentoitujen hautalöytöjen valossa. Vaikka Suomen nuorakeraaminen hautaaineisto on pieni ja huonosti säilynyt verrattuna Keski- ja Pohjois-Euroopan hautakohteisiin, on

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

31

Kuva 1. Nuorakeraaminen saviastia ja kaksi vasarakirvestä Kaarinan Tammenmäen mahdolliselta hautapaikalta. Kuva: M. Haverinen 2010 / Museovirasto.

32

siinä erityispiirteitä, jotka tuovat uusia näkökulmia paimentolaisten mukana matkustaneeseen uskontoon. Huonosta säilyvyydestään huolimatta aineisto on myös ainutlaatuinen, sillä se kuvastaa Euraasian itäisiltä aroilta lähteneen muuttoliikkeen pohjoisinta levintää.

Vantaan nuorakeraamiset hautakohteet Jönsas

NUORAKERAAMINEN HAUTAUSRITUAALI Ennen kuin siirrymme Suomen nuorakeraamisten hautojen pariin, on kuitenkin syytä tarkastella hieman lähemmin tähän kulttuuriin liitettyä hautaustapaa. Vaikka nuorakeraamisen kulttuuriin hautaustavasta puhutaan usein yhtenä ilmiönä, on kulttuuriin liitetyissä hautarakenteissa kuitenkin nähtävissä runsaasti variaatiota. Tämä ei ole mikään ihme, sillä nuorakeraamisen kulttuurin levintäalue kattaa suuren osan Keski- ja Pohjois-Eurooppaa. Vaikka kulttuurin alle niputetut hautarakenteet ja niihin haudatut ihmiset seurasivatkin samaa uskontoa, saattoi siihen liittyä eri alueilla hyvinkin erilaisia piirteitä ja rituaaleja. Ehkä voisikin ajatella, että aroilta peräisin oleva uskonto jakaantui kristinuskon tapaan useaan eri suuntaukseen, jotka eroistaan huolimatta jakoivat tietyt ydinajatukset.

Nuorakeraamisissa haudoissa uskonnon ydinajatukset voidaan nähdä tietyissä yhteisissä piirteissä, jotka hautarakenteet yleensä jakavat.

Ensinäkin, haudat ovat yleensä yhden ihmisen hautauksia, joissa vainaja on asetettu kyljelleen sikiöasentoon. Vainajan asennossa alleviivataan usein myös sukupuolta, jolloin miehet on asetettu oikealle kyljelleen pää käännettynä länteen ja naiset vasemmalle kyljelleen pää käännettynä itään.

Vainajien mukaan on asetettu lähes aina saviastioita, jotka sijaitsevat hautakuopan reunojen tai kulmien tuntumassa. Saviastioiden lisäksi miesten pään vieressä on yleensä kivikirves ja lantiolla veitsi. Näiden hauta-antimien lisäksi vainaja on saattanut saada mukaansa myös luu- tai meripihkakoruja, kivitalttoja tai erilaisia luusta tehtyjä työkaluja.

Siinä missä hautausasento ja hautojen materiaalinen kulttuuri ovat melko yhtenäisiä, on hautojen rakenteissa ja sijainnissa enemmän

Jönsaksen kuuluisa muinaisjäännösalue löytyi 1960-luvulla nykyisen Myyrmäen alueella sijainneen suuren hiekkakuopan rinteestä.

1960-luvulta 1990-luvulle jatkuneiden kaivausten aikana Jönsaksesta tutkittiin useille eri aikakausille ajoittuvia rakenteita sekä laaja kivikautinen kalmisto. Suurin osa kalmiston haudoista on nk. punamultahautoja eli metsästäjä-keräilijöiden hautauksia. Näiden lisäksi kohteelta on tutkittu viisi nuorakeraamisen kulttuurin piiriin kuuluvaa hautarakennetta. Jönsas onkin laajin tunnettu nuorakeraamisen kulttuurin hautakohde Suomesta.

Neljä Jönsaksen nuorakeraamisista hautauksista on yksittäishautauksia, joissa vainaja on saanut mukaansa saviastian sekä yhdessä tapauksessa myös kivikirveen. Näiden hautausten lisäksi Jönsaksesta tunnetaan yksi kaksoishautaus, jossa molemmat vainajat on haudattu saviastian ja oikoteräisen kivikirveen kanssa. Poiketen muista Suomen nuorakeraamisista haudoista liittyi kahteen Jönsaksen hautarakenteeseen puolikaaren tai kehän muotoinen nokimaan täyttämä ojarakenne.

Nämä rakenteet saattavat liittyä esimerkiksi hautoja peittäneeseen pieneen kumpuun.

Silvola Jönsaksen tavoin myös Silvolan mahdollinen hautakohde paljastui 1930-luvulla hiekanotossa, jolloin noin 50 cm syvyydestä vierähti esiin ehjä saviastia (keskimmäinen astia kuvassa 4). Hiekanottajien mukaan astia oli sijainnut kuopparakenteessa, joita puolen metrin syvyydessä on ilmeisesti ollut useampia. Hiekkaa nostettaessa oli kohteelta löytynyt myös toinen saviastia, mutta tämä oli rikkoutunut ja sen palat heitetty pois. Vaikka Silvolan kohdetta ei ehditty tutkia tai dokumentoida arkeologisin menetelmin, on mahdollista, että saviastiat ovat peräisin nuorakeraamisista haudoista.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

33

Kuva 2. Suomen nuorakeraamiset hautakohteet kartalla. Piirros: M. Ahola 2019.

variaatiota: haudat sijaitsevat alueesta riippuen mm. joko useiden hautakumpujen rivistöinä, yksittäisinä maakuoppahautoina tai kalmistoina. Kumpuhautojen rinnalla esimerkiksi Baltian nuorakeraamiset haudat ovat metsästäjä-keräilijähautoja vastaavia maakuoppahautoja, kun taas Etelä-Skandinaviassa hautoja peittää matala kivilatomus. Toisinaan hautoja reunustaa myös kehämainen ojarakenne, joka saattaa liittyä hautakummun pystyttämiseen. Hautakuoppaan on myös voitu rakentaa puinen hautakammio tai se on voitu kaivaa vanhaan, jo pois käytöstä jääneeseen hautarakenteeseen tai kalmistoon. On myös mahdollista, että edellä kuvaillun hautaustavan rinnalla osa vainajaista – tai jopa enemmistö – on haudattu tavoin, joista ei jää jälkiä arkeologiseen aineistoon.

34

SUOMEN NUORAKERAAMISET HAUDAT Suomesta tunnetaan noin 40 mahdollista nuorakeraamisen kulttuuriin piiriin ajoittuvaa hautakohdetta. Koska orgaaninen aines, kuten ihmisjäänteet, ei säily Suomen happamassa maaperässä tuhatta vuotta kauempaa, on hautakohteista tosin lähes puolet nk. irtolöytökohteita, eli kohteita, joista on talletettu vain hauta-antimiksi sopivia esineitä tai nuorakeraamiselta asuinpaikalta tavattuja löydöttömiä haudaksi sopivia rakenteita. Hautoja on toki voinut olla enemmänkin, mutta olen tutkimuksessani kelpuuttanut mahdollisiksi hautapaikoiksi vain ne irtolöytökohteet, joissa kokonainen saviastia on kuvailtu löytyneen hautarakenteeksi soveltuvasta kontekstista, tai kivikirves tai -taltta on löydetty yhdessä saviastian tai sen palojen kanssa. Tämä johtuu siitä, että kivikirveitä on myös uhrattu tai haudattu ilman vainajaa. Vaikka kivikirveet olivatkin tyypillisiä hauta-antimia, on yksittäisen kivikirveen luokitteleminen hautaukseksi epävarmaa ilman säilynyttä hautarakennetta tai ihmisjäänteitä.

Irtolöytökohteiden rinnalla Suomesta tunnetaan noin kaksikymmentä hautakohdetta, joista on joko kaivettu tai dokumentoitu myös hautarakenne. Koska suurin osa näistä kohteista on tutkittu 1900-luvun alkupuolella, on näidenkin rakenteiden tunnistaminen ja tulkinta paikoin ongelmallista. Koska viimeisinkin kaivaustutkimus nuorakeraamisella hautakohteella toteutettiin yli 30 vuotta sitten, on haudoista talletettu informaatio parhaimmillaankin puutteellista.

Mielenkiintoista kyllä Vantaa painottuu Suomen nuorakeraamisessa hauta-aineistossa kuuden hautauksen voimin. Poiketen muista Suomen kunnista Vantaa on myös ainoa paikka, jossa yhdellä kohteella on jopa viisi hautausta.

Suurin osa Vantaan haudoista on myös tutkittu kaivaustutkimuksin, jolloin hautarakenteista on käytössä esinelöytöjen rinnalla niin valokuvia kuin yksityiskohtakarttojakin. Koska dokumentaation taso suurimmalla osalla muista kohteista on heikompaa, ovat Vantaan hautakohteet olleet keskeisessä roolissa verrattaessa Suomen nuora-

keraamisia hautoja muualta Euroopasta tunnettuihin hautakohteisiin.

HAUTARAKENTEET Suomen nuorakeraamiset haudat ovat kaikki maan alle tehtyjä ovaalin tai suorakaiteen muotoisia kuoppahautauksia. Haudat on kaivettu yleensä joko luode-kaakko- tai itä-länsi-suuntaisiksi ja niiden syvyys vaihtelee vajaasta puolesta metristä reiluun metriin. Myös hautojen leveydessä on vaihtelua: hauta-aineistosta tunnetaan niin kapeita, alle metrin levyisiä rakenteita kuin suuria, neljän metrin levyisiä hautakuoppiakin.

Vaikka jäänteitä kuoppiin haudatuista vainajista ei juurikaan ole säilynyt, saattaisi hautakuoppien vaihteleva koko viitata sekä yksilö- että kollektiivihautausten esiintymiseen rinnakkain. Tätä ajatusta tukevat myös joiltakin kohteilta talletetut hautalöydöt. Esimerkiksi Vantaan Jönsaksen haudasta I löydettiin niin kaksi kivikirvestä kuin saviastiaakin. Koska suurin osa haudoista vastaa kuitenkin mitoiltaan yksilöhautausta, ovat kaksois- ja kollektiivihautaukset selkeästi harvinaisempi hautaustapa.

Suurin osa Suomen alueen nuorakeraamista haudoista edustaa maakuoppahautausta ilman maanpäällisiä rakenteita. Näiden rakenteiden rinnalla tunnetaan kuitenkin hautauksia, joita on peittänyt tai reunustanut kivirakenne. Hautaan on voitu asettaa myös erikoisen muotoinen kivi. 1900-luvun alkupuolella nuorakeraamisia astioita tai kivikirveitä löytäneet henkilöt ovat toisinaan kuvailleet löytöpaikkaa peittäneen myös pienen kummun. Vaikka arkeologit eivät ole onnistuneet dokumentoimaan mahdollisia kumpurakenteita, todettiin muutamaa Jönsaksen nuorakeraamista hautaa kiertävän puolittainen, kehämäinen ojarakenne. Vaikka näiden rakenteiden dokumentaatio on puutteellinen, saattaisivat ne liittyä tuhoutuneeseen hautakumpuun. Verrattuna Keski-Euroopan haudoista dokumentoituihin ojarakenteisiin Jönsaksen rakenteet ovat kuitenkin vaatimattomampia. Voikin olla mahdollista, että rakenteet liittyvät myös johonkin muuhun kalmistolla tapahtuneeseen toimintaan.

Maanpäällisten rakenteiden lisäksi Suomen nuorakeraamisissa haudoissa on ollut erilaisia sisärakenteita. Esimerkiksi muutamasta suorakulmion muotoisesta haudasta on löydetty hautojen seinää ja pohjaa peittävä hiiltyneen maan kerros, joka saattaa olla jäänne hautakammiosta, joka on rakennettu poltetuista puista – perinteestä, jolle tunnetaan vastineita myös Keski-Euroopasta. Tällainen rakenne on dokumentoitu mm. Länsi-Suomesta Kukkarkoski I:n metsästäjä-keräilijäkalmistolta tutkitusta nuorakeraamisesta haudasta sekä edellä mainittujen Jönsaksen hautojen joukosta.

Koska Kukkarkosken haudan saviastia oli löydettäessä painunut täysin kasaan, on hautakammio luultavasti lahotessaan romahtanut astian päälle.

Suomen aineistosta tutkitut puiset hautakammiot muistuttavat kaakkois-Euroopasta ja Euraasian aroilta tutkittuja paimentolaishautoja, joissa

Kuva 3. Liedon Kukkarkoski I:n nuorakeraaminen hauta kaivettuna noin 50 cm syvyyteen. Piirros: M. Ahola 2019 (Torvisen 1979, 68 mukaan).

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

35

Kuva 4. Nuorakeraamisia saviastioita Vantaalta Jönsaksen ja Silvolan haudoista sekä Jönsaksen nuorakeraamiselta asuinpaikalta. Kuva: I. Bolgár 2008 / Museovirasto.

hautakammion pohjalle on asetettu mm. kuvioituja mattoja. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, että erään Etelä-Pohjanmaalta 1930-luvulla tutkitun haudan maanäytteistä löydettiin muutama vuosi sitten mineralisoituneita vuohenkarvoja. Koska haudan pohjakerroksessa näkyi taljaa muistuttava tumma maakerros, on haudan lattialle mitä luultavimmin asetettu vuohen talja. Vaikka vastaavia tutkimuksia ei ole tehty laajemmin, on mahdollista, että vainaja on asetettu kuoppaan tai kammioon taljan tai maton päälle myös muilla kohteilla.

HAUTOJEN ESINEISTÖ Esineistönsä puolesta Suomen nuorakeraamiset haudat noudattavat Keski- ja Pohjois-Euroopasta

36

tuttua perinnettä, jossa hautoihin asetettiin erityisesti saviastioita ja kivikirveitä. Yleisin hautalöytö suomalaisista haudoista onkin saviastia (tai yleisemmin astian kappale), joita tunnetaan yhteensä 24 kpl. Niissä tapauksissa, joissa astian tarkka löytöpaikka on tiedossa, on astia laitettu joko yhteen hautarakenteen kulmista tai suurin piirtein sen puoliväliin, vasten hautarakenteen seinää. Vaikka saviastiat löytyvät yleensä yhdessä kiviesineiden kanssa, on niitä löytynyt haudoista myös ilman muita esineitä. Esimerkiksi Jönsaksen haudasta V pystyasennossa löytynyt saviastia oli haudan ainoa esinelöytö. Samoin edellä mainitusta Kukkarkosken haudasta löytyi vain yksi saviastia. Koska paremmin säilyneen hauta-aineiston perusteella kivikirveitä annettiin vain miesten mukaan, saat-

taisivat nämä haudat olla naisten hautauksia. Ilman säilynyttä luuaineistoa arviot vainajien sukupuolesta jäävät kuitenkin vain arvauksiksi.

Saviastioiden jälkeen yleisin hautalöytö on kivikirves ja nimenomaan nuorakeraamiselle kulttuurille tyypillinen nk. vasarakirves. Näitä kirveitä ei ole tehty käyttöön vaan enemminkin niitä on käytetty identiteetin tai statuksen symboleina.

Koska kirveitä on löydetty erityisesti haudoista tai muista uskonnolliseen toimintaan liittyvistä paikoista, ovat ne luultavimmin liittyneet tulokkaiden uskontoon, jossa esimerkiksi soturikultilla on saattanut olla merkityksellinen asema. Suomen nuorakeraamisista haudoista kivikirveet ovat löytyneet keski- ja pohjoiseurooppalaiseen tapaan hautakuopan keskivaiheilta, jolloin ne ovat luultavimmin olleet vainajan pään läheisyydessä. Toisinaan vasarakirveet – sekä niiden rinnalla hauta-antimina käytetyt nelisivuiset työkirveet ja kivitaltat – on asetettu suhteessa haudan saviastiaan, jolloin astia on sijainnut kuopan yhdessä laidassa ja kiviesine sen toisessa. Kivikirveiden ja -talttojen lisäksi haudoista on löydetty myös joitakin hioinkiviä.

HAUTOJEN SIJAINTI Suurin osa Suomen nuorakeraamisista haudoista on luokiteltu yksittäishautauksiksi eli rakenteiksi, joiden yhteydestä ei ole löydetty merkkejä asuinpaikasta tai kalmistosta. On kuitenkin huomionarvoista, että näitä kohteita ei pääsääntöisesti ole tutkittu yhtä hautarakennetta enempää. Mikäli löytöpaikoilla suoritettaisiin kaivaustutkimuksia, saattaisi hautoja löytyä lisää. Yksittäishautausten lisäksi Suomen aineistosta tunnetaan jonkun verran nuorakeraamisille asuinpaikoille kaivettuja hautoja. Koska hautoja tai asuinpaikkoja ei ole ajoitettu radiohiiliajoituksin, niiden samanikäisyys on kuitenkin epäselvää. On mahdollista, että hautaus on tehty asuinpaikalle esimerkiksi sen jäätyä pois käytöstä.

Muutama Suomesta tutkittu nuorakeraaminen hautarakenne on myös löydetty vanhalta, selkeästi käytöstä poisjääneeltä metsästäjä-keräilijäasuinpaikalta tai -kalmistolta. Esimerkiksi Van-

taan Jönsaksen viisi nuorakeraamista hautausta sijaitsivat metsästäjä-keräilijäkalmistossa, jonka hautauskäyttö on mitä luultavimmin loppunut ennen kuin nuorakeraamisen kulttuurin piiriin yhdistetyt ihmiset hautasivat sinne omat vainajansa. Vaikka kalmiston vanhemmat haudat oli tehty näkymättömiin maan alle, oli kalmisto itse sijoitettu näyttävän, sileän kallion kupeeseen.

Tämän maamerkin myötä kohde on hyvinkin voinut pysyä alueen asukkaiden muistissa, vaikka sen merkitys olisikin sukupolvien saatossa muuttunut hautapaikasta esimerkiksi myyttisten esi-isien asuinsijaksi. Koska myös Keski- ja Pohjois-Euroopan nuorakeraamiset yhteisöt käyttivät yleisesti vanhoja, jo käytöstä pois jääneitä hautamonumentteja omina hautapaikkoinaan, ovat Jönsaksen haudat mitä luultavimmin kaivettu tarkoituksella paikalle, jossa esi-isien tai muiden yliluonnollisten olentojen on ehkä uskottu asuvan.

LOPUKSI Suomen huonosti säilynyttä nuorakeraamista hauta-aineistoa ei ole ollut mahdollista tutkia moderneilla bioarkeologisilla menetelmillä, joiden avulla pystytään selvittämään mm. vainajien geneettistä perimää, ruokavaliota ja liikkumista alueelta toiselle. Tutkimalla aineistoa yhtenä kokonaisuutena ja vertailemalla sitä lähialueiden vastaaviin hautarakenteisiin, kuvaa 5000 vuoden takaisesta muuttoliikkeestä – ja ihmisten mukana muuttaneesta uudesta uskonnosta – on tästä huolimatta mahdollista tarkentaa. Suomen aineiston perusteella vaikuttaakin siltä, että uusi väestö ja uskonto saavuttivat myös Euroopan pohjoisimman kolkan. Aroista selkeästi poikkeavasta ympäristöstä huolimatta sekä ihmiset että heidän mukanaan tuomansa uskonto asettuivat myös näille alueille useiden satojen vuosien ajaksi.

Vaikka Suomen nuorakeraamiset haudat näyttävät pääpiirteissään samanlaisilta kuin keski- ja pohjoiseurooppalaiset vastineensa, on sekä hautarakenteissa että hautojen esineistössä nähtävissä hienovaraisia eroja, jotka kertovat matkan aikana saaduista uusista vaikutteista. Ehkä huomattavin ero on Suomen nuorakeraamisten hautojen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

37

Kuva 5. Jönsaksen kalmiston keskellä sijaitseva sileä kallio kuvattuna kaakosta.

Kuva: K. Lassila 2016.

rakenne, joka muistuttaa hieman suuremmasta koostaan huolimatta metsästäjä-keräilijöiden maahautaperinnettä. Verrattuna Keski- ja PohjoisEurooppaan Suomessa hautoja on myös selkeästi vähemmän. Ehkä tulokkaita saapui metsien peittämille alueille vähemmän tai vaihtoehtoisesti näitä haudattiin tänne harvemmin. Vaikka osa hautarakenteista on varmasti edelleen löytämättä, on myös mahdollista, että Suomen alueella vainajat haudattiin yleisemmin tavoin, joista ei jää merkkejä arkeologiseen aineistoon.

Kuten yllä on käynyt ilmi, on Suomen nuorakeraamisista haudoista löytynyt hyvin samanlaisia esineitä kuin vastaavista haudoista Keski- ja Pohjois-Euroopasta. Koska myös esineiden sijainti haudassa on pääpiirteittäin sama, on näillä selkeästi ollut oma, tarkkaan määritelty ja säädelty roolinsa hautausrituaalissa. Hieman yllättävästi Suomen aineisto kuitenkin poikkeaa keski- ja pohjoiseurooppalaisesta hauta-aineistosta siinä, että haudoista on vain harvoin löytynyt kokonaisia sa-

38

viastioita. Vaikka kyseessä voi erityisesti 1900-luvun alkupuolella tutkittujen tai dokumentoitujen kohteiden osalta olla myös säilyvyyteen tai esineiden tallentamiseen liittyvät seikat (kaikkia saviastian paloja ei esimerkiksi ole otettu talteen), voi kyseessä olla myös paikallisten metsästäjä-keräilijöiden vaikutus tulokkaiden uskontoon; niissä harvoissa metsästäjä-keräilijähaudoissa, joista keramiikkaa on ylipäätään löytynyt, ovat astiat vastaavasti aina joko osittaisia, pelkkiä reunapaloja, asetettu väärinpäin tai jollain muulla tavalla erikoisia. Tästä näkökulmasta onkin mielenkiintoista, että muutamasta Suomen nuorakeraamisesta haudasta on myös löytynyt yksittäisiä saviastian reunapaloja tai ylösalaisin asetettu astia. Ehkä sattuman sijaan myös saviastioiden rikkonaisuus on ollut tarkoituksellista.

Suomi on toistaiseksi myös ainoa alue, jossa nuorakeraamisesta haudasta on löytynyt todisteita haudan pohjalle levitetystä taljasta. Koska haudasta löytyneet mineralisoituneet karvat ovat pe-

räisin vuohesta, vaikuttaa siltä, että kotieläimillä oli oma tärkeä roolinsa maahanmuuttajien uskonnossa. Tämä ei sinänsä yllätä, sillä nuorakeraamikot olivat pääsääntöisesti karjaa pitäviä paimentolaisia. Koska mm. Baltian paremmin säilyneistä haudoista on löydetty myös kotieläinten luista tehtyjä esineitä, ovat kotieläimet olleet haudoissa mukana useissa erilaisissa muodoissa. Ehkä kokonaisissa saviastioissakin on ollut hautaustilanteessa maitoa. Vaikka hautalöytöinä saatuja astioita ei toistaiseksi ole tutkittu, on maitorasvoja löytynyt kuitenkin nuorakeraamisilta asuinpaikoilta talletetuista saviastian kappaleista.

Kotieläinten läsnäolo nuorakeraamisen kulttuurin hautausrituaalissa antaa uuden näkökulman tulokkaiden mukanaan tuomaan uskontoon.

Tarkastelemalla hautojen ”näkymätöntä” aineistoa, kuten esineistössä hyödynnettyjä eläinlajeja ja hautojen sijaintia, avartuu kuitenkin kuva huomattavasti moniulotteisemmasta uskonnosta, jossa niin ihmisillä, eläimillä kuin esi-isilläkin on oma roolinsa. Tätä näkökulmaa ei olisi voinut tavoittaa tutkimatta Suomen nuorakeraamista hauta-aineistoa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

39

KIRJALLISUUS Marja Ahola 2015. Esi-isien mailla Myyrmäessä: Jönsaksen kalmistokohde uudelleen tulkittuna. Teoksessa Koivisto, A. (toim.), Helsingin pitäjä – Vantaa – Helsinge – Vanda 2016.

Vantaa-seuran vuosikirja. Vantaa: Vantaa-seura– Vandasällskapet ry, 90–98.

Marja Ahola 2017. Memory, Landscape & Mortuary Practice: understanding recurrent ritual activity at the Jönsas Stone Age cemetery in southern Finland. Acta Archaeologica, 88 (1), 95–120.

Marja Ahola 2017. The material culture of Finnish Stone Age huntergatherer burials. Fornvännen 4/2017, 201–215.

Marja Ahola, Tuija Kirkinen, Krista Vajanto & Janne Ruokolainen 2018.

On the scent of an animal skin: new evidence on Corded Ware mortuary practices in Northern Europe. Antiquity 361, 118–131.

Marja Ahola 2019. Death in the Stone Age: Making Sense of MesolithicNeolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800–2300 Cal BC).

Helsinki: University of Helsinki.

Marja Ahola & Volker Heyd 2020. The Northern Way: Graves and Funerary Practices in Corded Ware Finland.

Praehistorische Zeitschrift, 95 (1), 78–111. https://doi.org/10.1515/pz2020-0002 Morten E. Allentoft et al. 2015. Population genomics of Bronze Age Eurasia.

Nature 522, 167–172. https://doi. org/10.1038/nature14507 Christian Carpelan 2004: Corded Ware Culture in northern Finland.

Teoksessa Lavento, M. (toim.), Early in the North: The Land. Iskos, 13.

Helsinki: The Finnish Antiquarian Society and The Archaeological Society of Finland, 47–62.

Lucy Cramp et al. 2014: Neolithic dairy farming at the extreme of agriculture in northern Europe. Proceedings of the Royal Society B, Biological Sciences, 1791, 1–9.

40

Torsten Edgren 1958. Ekenäs-graven.

Ett bidrag till kännedomen om batyxkulturen i östra Nyland. Finskt Museum, LXV, 27–49.

Torsten Edgren 1970. Studier över den snökeramiska kulturens keramik i Finland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja, 72. Helsinki: Suomen muinaismuistoyhdistys.

Neolithic Zvejnieki cemetery and environment, Northern Latvia. Acta Archaeologica Lundensia, Series in 8:o, 52. Stockholm: Almqvist and Wiksell International, 331–326.

Alissa Mittnik et al. 2018. The genetic prehistory of the Baltic Sea region. Nature Communications, 9, 442, https:// doi.10.1038/s41467-018-02825-9

Martin Furholt 2014. Upending a ‘Totality’: Re-evaluating Corded Ware Variability in Late Neolithic Europe.

Proceedings of the Prehistoric Society, 80, 67–86.

Kerkko Nordqvist & Piritta Häkälä 2014. Distribution of Corded Ware in the areas north of the Gulf of Finland – An update. Estonian Journal of Archaeology, 18, 3–29.

Wolfgang Haak et al. 2015. Massive migration from the steppe was a source for Indo-European languages in Europe. Nature, 522, 207–211. https://doi. org/10.1038/nature14317

Kerkko Nordqvist 2016. From Separation to Interaction: Corded Ware in the Eastern Gulf of Finland. Acta Archaeologica, 87, 49–84.

Volker Heyd 2011. Yamnaya groups and tumuli west of the Black Sea. Teoksessa Borgna, E. & MüllerCelka, S. (toim.), Burial mounds in the Copper and Bronze Ages (Central and Eastern Europe – Balkans – Adriatic – Aegean, 4th-2nd millennium B.C.).

TMO 58. Lyon: Maison de l’Orient et de la Méditerranée, 535–555.

Elisabeth Holmqvist et al. 2018. Tracing grog and pots to reveal Neolithic Corded Ware Culture contacts in the Baltic Sea Region (SEM-EDS, PIXE). Journal of Archaeological Science, 91, 77–91.

Kristian Kristiansen et al. 2017. Retheorising mobility and the formation of culture and language among the Corded Ware Culture in Europe. Antiquity, 356, 334–347.

Lembi Lõugas, Aivar Kriiska & Reet Maldre 2007. New dates for the Late Neolithic Corded Ware Culture burials and early husbandry in the East Baltic region. Archaeofauna, 16, 21–31.

Ilze Loze 2006. Crouched burials of the Corded Ware Culture in the East Baltic. Teoksessa Larsson, L. & Zagorska, I. (toim.), Back to the Origin. New research in the Mesolithic-

Päivi Onkamo 2017. Mitä geenit kertovat suomalaisten alkuperästä?

Teoksessa Enqvist, K., Hetemäki, I. & T. Tiilikainen, T. (toim.), Kaikki vapaudesta. Helsinki: Gaudeamus, 197–211.

Petro Pesonen, Åsa M Larsson & Elisabeth Holmqvist 2019. The Chronology of Corded Ware Culture in Finland – Reviewing New Data.

Fennoscandia archaeologica XXXVI, 2019, 130–141.

Lehti Saag et al. 2017. Extensive farming in Estonia started through a sexbiased migration from the steppe. Current Biology, 27, 2185–2193. https:// doi.10.1016/j.cub.2017.06.022 Ari Siiriäinen 1974. Nuorakeraamisen kulttuurin hauta Teuvalla. Suomen museo, 81, 5–14.

Markku Torvinen 1979. Liedon Kukkarkosken kivikautinen kalmisto.

Suomen museo 82, 37–80.

Aarne Äyräpää 1931. Kauhavan Perttulanmäen kivikautinen hauta.

Suomen museo, 38, 1–15.

Aarne Äyräpää 1939. Suomen kivikauden kulttuurimuodot. Suomalaisen tiedeakatemian esitelmät ja pöytäkirjat, 1937, 101–126.

Hertonäs gårds historia

från medeltiden till våra dagar

Hertonäs gård – från säterier till museum

Rikt illustrerad med unika, tidigare opublicerade fotografier och en mångfald kartor.

212 sidor + drygt 300 bilder. ISBN 978-952-93-5461-0 Förfrågningar om boken: hertonasgard.fi Saatavilla myös suomeksi. Also available in english.

Vantaan Brunaberget Mesoliittisen asuinpaikan kaivaustutkimukset PETRI HALINEN

42

Brunabergetin kaivaukset vuonna 2012. Kaivausalueen reunalla kameran kanssa seisoo kaivauksia johtanut ja artikkelin kirjoittanut Petri Halinen. Kuva: Riina Koivisto.

TÄSSÄ ARTIKKELISSA ESITELLÄÄN Vantaan Brunabergetin mesoliittisen kauden lopulle ajoittuvan asuinpaikan kaivaustutkimukset ja niiden tulokset. Tutkimuksissa keskityttiin erääseen Suomen harvoista mesoliittiselle kaudelle ajoittuvista asumuspainanteista, mutta sen lisäksi tutkittiin koekuoppia laajemmin myös kahta muuta aluetta. Kaivaustutkimukset toteutettiin vuosina 2011 ja 2012, yhteensä neljän viikon aikana. Tutkimusten raportit ovat nähtävissä Museoviraston kulttuuriympäristön tutkimusraporttirekisterissä osoitteessa kyppi.fi. Tämä artikkeli pohjautuu pääasiassa kyseisten raporttien tietoihin.

Suomen mesoliittisen kivikauden (n. 8 850–5 200 eaa.) asuinpaikkojen yhteydestä on vain muutamilta asuinpaikoilta havaittu kiinteiden asumusten jäännöksiä, osittain maahan kaivettuja ns. asumuspainanteita1, eikä monelta asuinpaikalta ole tunnistettu asumusten jäännöksiä ollenkaan. Asumuksiksi tunnistetut kevytrakenteisten kotamaisten asumusten jäännökset koostuvat tavallisesti tulisijan jäännöksistä, jätekuopista ja likamaa-alueista2. Asumuspainanteet sen sijaan ovat maan pinnalla havaittavia, usein loivareunaisia, matalia, soikeita tai pyöreitä painanteita, joiden oletetaan olevan tukevampirakenteisten asumusten jäännöksiä.

Naapurimaistamme tunnetaan mesoliittisten asumusten, myös asumuspainanteiden, jäännöksiä enemmän kuin Suomesta3. Todennäköisesti kyse on ainakin osittain tutkimuksen puutteesta ja siitä, ettei asumuksia ole Suomessa havaittu myöskään tunnetuilta asuinpaikoilta. Näin oli myös Vantaan Brunabergetin kohdalla, jossa painanne havaittiin vain joitakin päiviä ennen Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen opetuskaivauksen aloittamista – eikä kaivauksia aloitettaessa oltu varmoja, onko kyseessä asumuspainanne vai ei. Muutoinkin mesoliittisia asuinpaikkoja oli tuohon mennessä tutkittu kohtuullisen vähän, eikä niiden olemuksesta oltu päästy syvällisesti perille.

Opetuskaivausten tavoitteena oli tuolloin tutkia rannansiirtymiskronologian perusteella myöhäismesoliittiseen aikaan ajoittuvan asuinpaikan löytöaineiston ja rakenteiden avulla yhteisöjen toimeentulostrategioita ja asutusmalleja. Kaivaustutkimuksilla haluttiin myös selvittää asuinpaikan tarkempi ajoitus.

Kaikkiin tavoiteltuihin kysymyksiin ei löytöaineiston säilyneisyyteen liittyvistä syistä saatu vastauksia, mutta osa löytöaineistosta valaisi asuinpaikan käyttöön liittyviä kysymyksiä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

43

BRUNABERGET, KIVIKAUTINEN ASUINPAIKKA JA LÄHIYMPÄRISTÖ Arkeologian harrastajien yhdistyksen Ango ry:n puheenjohtaja Markus Jauhiainen löysi Brunabegetin asuinpaikan alkukeväällä 1994, jonka jälkeen hän tarkasti kohteen yhdessä arkeologi Jan Fastin kanssa. Asuinpaikka tarkastettiin uudelleen v. 2000 muinaisjäännösinventoinnin yhteydessä, mutta paikalla ei tehty arkeologisia tutkimuksia ennen vuotta 2011. Viikkoa ennen kaivauksia, toukokuun lopulla 2011, asuinpaikkaalueelta otettiin kairalla fosfaattinäytteitä harvalla verkostolla ja näytteenoton yhteydessä havaittiin matala soikeahko painanne keskellä luoteeseen laskevaa terassia (kuva 1). Painanteesta otetun kairanäytteen mukana löytyi kvartsi-iskos ja hiilensekaista maata, minkä perusteella kaivausalue päätettiin sijoittaa painanteen alueelle.

Brunabergetin asuinpaikka sijaitsee Vantaan itäosissa, Tikkurilan itäpuolella Hakkilan alueella, Hiekkaharjun, Jokiniemen ja Havukosken välisen peltoalueen itäpuolella itäkoillis–etelälounaissuuntaisella harjualueella, jossa on siellä täällä avokalliota. Avokalliot ympäröivät asuinpaikan

Kuva 1. Asumuspainanne ennen kaivauksia, kuvattu lounaasta. Kuva: Petri Halinen.

44

kolmelta puolelta jättäen niiden väliin luoteeseen laskevan hiekkaisen rinteen, jossa on nähtävissä terasseja ainakin kolmella eri korkeudella (kartat 1, 2 ja 3). Asuinpaikka-alue on ollut käyttöaikanaan suojaisaa maastoa, jonka ranta on avautunut nykyisin peltoalueena olevalle meren lahdelle4. Merenranta-asuinpaikkana Brunabergetistä on siis ollut mesoliittisella kivikaudella hyvät yhteydet n. 6 km halkaisijaltaan olevalle meren lahdelle ja sitä ympäröivään saaristoon ja siitä edelleen kauemmas merelle.

Brunabergetin asuinpaikka ajoitetaan mesoliittisen kauden lopulle. Asumus (kaivausalueet 1+7) ajoittuu radiohiiliajoituksen perusteella n. 7 000– 5 700 eaa. (kalibroituna) ja samalla terassilla (n.

35 m mpy.) tutkitut tulisijat (alueet 2+8) ajoittuvat n. 7 300–6 700 eaa. Ylimmällä terassilla, joka sijaitsee n. kolme metriä edellisiä korkeammalla (n.

38 m mpy.), todettiin löytöalue (alueet 3+9), joka ajoittuu n. 5 750–5 620 eaa., vaikka alue korkeutensa perusteella ajoittuisi yli 7 100 eaa. (Kartta 4.)

Kivikausi oli metsästäjä-keräilijäyhteisöjen hallitsemaa aikakautta, mutta Keski-Euroopan pohjoisosiin maatalouskulttuurit saapuivat

Kartta 1.

3D-maisemakuva, kuvattu länsiluoteesta. asumuspainanne.

Lidar-aineisto ©MML, visualisointi Wesa Perttola 2012.

Kartta 2.

Rantaviiva 34,5 m mpy., korkeuskäyrät 50 cm välein.

Lidar-aineisto ©MML, visualisointi Wesa Perttola 2012.

40 m

40 m 1

2 3

30 m

30 m

0 10 20 30 40 50 60 70

Kartta 3. Pintaprofiili.

1=ylin terassi (alue 3+9) 2=keskiterassi (koekuoppa 5) 3=alin terassi (asumuspainanne, alue 1+7) Wesa Perttola & Kerkko Nordqvist.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

45

Kartta 4.

Yleiskartta. kaivausalue 2011 kaivausalue 2012 polku avokallio ensimmäisten kvartsien löytöpaikka 1990-luvulla.

Piirt. Wesa Perttola & Kerkko Nordqvist

n. 5 700–5 600 eaa., minkä jälkeen tietoisuus maataloudesta ja erityisesti maanviljelyksestä saattoi levitä myös Itämeren piiriin ja jopa Suomeen asti.5 Mesoliittisen kauden lopulla ihmiset pyysivät suuria ja pienempiä nisäkkäitä ja lintuja sekä kalastivat.6 Asuinpaikat valittiin osittain pyynnin eli saatavissa olevien ravintoresurssien ehdoilla, mutta myös kunkin vuodenajan vaatimusten, kuten suojaisuus tai tuulisuus, perusteella. Mesoliittisen kauden lopun aineellista kulttuuria luonnehtivat eteläsuomalaiset tasataltat ja viisto/poikkiteräiset nuolenkärjet, mutta käytössä on saattanut olla edelleen myös, pikemminkin mesoliittisen kauden alkuvaiheeseen kuuluvia, käyräselkäisiä kourutalttoja, lehdenmuotoisia liuskekeihäänkärkiä ja suppiloreikäisiä pallonuijia7. Mitä pidempiaikainen asuinpaikka ja mitä useamman vuodenajan käyttöaika sillä on ollut, sitä runsaampi ja monipuolisempi löytöaineisto todennäköisesti löytyy asuinpaikalta.8 Millaiseen ympäristölliseen kontekstiin Brunabergetin asuinpaikka liittyy?

46

Mesoliittisen kivikauden ympäristö oli jatkuvassa muutoksessa. Maaperä kohosi pääkaupunkiseudulla jääkauden jäljiltä Ancylusjärven aikaan vielä varsin nopeasti, mutta Litorinamerivaiheessa, johon myös Brunabergetin asutusvaiheet kuuluvat, merenpinnan nousu kumosi osaltaan maanpinnan nousun, jolloin veden pinnan korkeus säilyi lähestulkoon samana parin tuhannen vuoden ajan9. Brunabergetin asumuksen käyttöaikaan maanpinnan suhde rantaan säilyi siis pitkään lähes samana. Maan kohoamisen aiheuttamien ympäristön muutosten hidastuessa vuotuinen keskilämpötila kuitenkin kohosi tai säilyi korkealla vielä lähes parin tuhannen vuoden ajan10. Tämä merkitsi myös sitä, että elinolosuhteet paranivat ja kasvillisuus muuttui monipuolisemmaksi, ja jalot lehtipuut valtasivat alaa yhä pohjoisempaa – pähkinäpensaan määrä EteläSuomessa oli korkealla 7 000–2 500 eaa.11. Kasvillisuus monipuolistui ja runsastui vaikuttaen myös eläinlajiston monipuolistumiseen. Myös merien lajistot monipuolistuivat Ancylusjärven vaihdut-

Kartta 5.

Alueen fosfaattikartta.

1–50 P mg/l 51–100 P mg/l 101–150 P mg/l 151–200 P mg/l 201–250 P mg/l 251–300 P mg/l >300 P mg/l Piirt. Kerkko Nordqvist.

tua Litorinamereksi. Merivaihe vaikutti suolapitoisuuden ja ravinteikkuuden lisääntymiseen ja sitä kautta hylkeiden ja kalojen lajimäärien lisääntymiseen12. Meri tarjosi siis enemmän ja monipuolisempaa ravintoa kuin aikaisemmin – neoliittisella kaudella merien tuotto oli vieläkin suurempaa.

Ravintotilanteen parantuessa myös ihmisten määrä lisääntyi. Mesoliittisen kauden väestömäärä säilyi kuitenkin varsin pienenä ja lisääntyi selkeästi vasta neoliittisella kaudella13. Selkeät viileämmät jaksot, esim. 6 200 eaa., saattoivat vaikuttaa myös ravinnon hankintamahdollisuuksiin ja väestökehitykseen14, mutta ne ovat yleisessä kehitystrendissä olleet vain ’hetkellisiä’ notkahduksia – vaikka saattoivatkin kestää 150–160 vuotta15. Brunabergetin asuinpaikka sijoittuu yleisessä trendissä loivasti kasvavaan väestökehitykseen.

Asuinpaikan ajoituksen pitkähköön haarukkaan, n. 7 300–5 600 eaa., sisältyy kaksi pienoista notkahdusta väestömäärässä. Yleisesti ottaen esimerkiksi Vantaan länsiosien mesoliittisen kauden asuinpaikkojen määrä lisääntyi ja asuinpaikkojen

luonne monipuolistui. Alueet otettiin tehokkaammin toiminnan piiriin ja samalta alueelta saatiin paremmin ja monipuolisempaa ravintoa.

TUTKIMUKSET BRUNABERGETISSÄ, KAIVAUKSET 2011 JA 2012 Kaivaustutkimukset keskittyivät asumuspainanteen alueelle. Painanne kaivettiin kahdessa osassa kahden vuoden aikana: 2011 alue 1 (noin puolet) ja 2012 alue 7 (toinen puoli). Yhteensä asumuspainanteen kaivausalue oli laajuudeltaan 53,75 m².

Osittain fosfaattianalyysin ja terassien sijoittumisen perusteella asuinpaikka-alueelle tehtiin vuoden 2011 aikana viisi 1x1 m² laajuista koekuoppaa (alueet 2–6), joista vuoden 2012 aikana laajennettiin alueita 2 (alue 8, yhteensä 9 m²) ja 3 (alue 9, yhteensä 17 m²). (Kartat 4 ja 5.) Molempien laajennettujen alueiden (alueet 2+8 ja 3+9) ajoitukset poikkesivat hieman, jälkimmäisen vain erittäin vähän, asumuspainanteen ajoituksista.

Kaikkien alueiden kaivaminen tapahtui tasokaivauksena, 5 cm paksuisina kerroksina.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

47

Kuva 2. Työkuva. Kuva: Petri Halinen.

Kaikkiaan kaivauskerroksia oli yhdeksän – tosin syvimmät alueet olivat suppeita palanutta luuta sisältäneitä kerroksia. Löydöille tallennettiin sijaintitiedot, jotka mitattiin takymetrillä. Useamman löydön koordinaatit mitattiin n. 10x10 cm laajuisen alueen keskeltä. Kaikki maa seulottiin 4 mm seulalla. Jokaisella kaivajalla oli käytössään henkilökohtainen seula, jossa seulottiin maata n. 10x10 cm alueelta (kuva 2). Tämän johdosta myös seulalöydöille on määritetty täsmällinen koordinaatti.

Kaivausten havainnot alueilla 2+8 ja 3+9 Vaikka kaivaukset keskittyivätkin pääasiassa asumuspainanteen alueelle, käsitellään kuitenkin ensiksi alueen 2+8 tuloksia, minkä jälkeen käsitellään alueen 3+9 tuloksia ja vasta näiden jälkeen alueen 1+7 (asumuspainanne) tuloksia.

Alueella 2+8 todettiin kaksi tulisijaa, joista tulisija 1 oli muodoltaan pyöreähkö. Sen suurikokoiset kivet olivat näkyvissä kerroksissa 2–9. Tulisijan 2 muotoa oli vaikea hahmottaa, koska sen kiviä oli laajalla alueella ja osa kivistä jäi kaivausalueen ulkopuolelle – tulisijan kivet havaittiin kerroksissa 1–9. Tulisijasta 1 saadun hiilen ajoitustuloksen 8106±51 BP (Hela-2732) kalibroitu ikä on 7 175–7 150, 7 145–7 045 eaa. (68,2 % todennäköisyydellä)

48

a)

b)

c)

Kuvat 3a–c. Viisto-/poikkiteräisiä nuolenkärkiä alueelta 2+8. a) KM 39236: 2278, b) KM 39236: 2292, c) KM 39236: 2297. Kuva: Petri Halinen.

Taulukko 4 Löytömäärät alueittain

Alue

kvartsiiskokset

kvartsiytimet

kvartsiesineet

muut esineet

kivilaji -iskokset

palanut luu

savi

1+7

10 326 / 6 581 g

167 / 2 386 g

188 / 642 g

22 / 3 322 g

66 / 1 006 g

9 403 / 455 g

35 / 48 g

2+8

154 / 301 g

14 / 302 g

3+9

23 / 29 g

4

2/5g

5

8 / 23 g

6

–

11 / 40 g

24 / 54 g

10 / 153 g

13 / 1 g

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

–

1/2g –

Taulukko 2 Esineiden ja ydinten määrät ja painot alueittain.

Alue 1+7

Alue 2+8

kaavin

86 / 323 g

7 / 37 g

kaavin/ retusoitu iskos

8 / 16 g

1/1g

retusoitu iskos

21 / 41 g

–

käyttöjälkinen iskos

14 / 42 g

–

pora/naskali

18 / 142 g

–

pora/uurrin

2 / 25 g

–

uurrin

1/2g

–

veitsi

1/4g

–

nuolenkärki

37 / 29 g

3/2g

tasoydin

96 / 2 062 g

8 / 220 g

bipolaarinen

65 / 272 g

5 / 29 g

on anvil

19 / 141 g

2 / 36 g

ja 7 310–7 210, 7 205–7 020, 6 970–6 945, 6 935– 6 916, 6 885–6 835 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä). Tulisijasta 2 saadun hiilen ajoitustuloksen 8023±48 BP (Hela-3057) kalibroitu ikä on 7 060– 6 910, 6 890–6 830 eaa. (68,2 % todennäköisyydellä) ja 7 080–6 750, 6 720–6 710 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä). Ajoitustulokset ovat varsin lähellä toisiaan, ja niitä voi vanhentaa lähinnä polttopuuna käytetty mahdollisesti vanha puu.

Alueen ajoitus on näiden tulosten perusteella n.

7 300–6 700 eaa. Alueelta 2+8 löydettiin kolme kvartsista valmistettua viisto-/poikkiteräistä nuolenkärkeä (kuvat 3a–3c), seitsemän kaavinta ja yksi retusoitu iskos (yht. 40 g). Kvartsi-iskoksia löy-

tyi yhteensä 154 kpl (301 g) ja ytimiä 14 kpl (302 g). Ytimistä tasoytimiä oli kahdeksan, bipolaarisia neljä ja tukitasollisia kaksi. Palanutta luuta löytyi vain 13 kpl (1 g). Yhtään luuta ei tunnistettu lajilleen eikä suvulleen. (Taulukot 1 ja 2.)

Tältä alueelta löydetyt viisto-/poikkiteräiset nuolenkärjet ovat tavallista vanhempia, koska Etelä-Suomen kärkien on arvioitu ajoittuvan aikaisintaan 6 500 eaa., mutta todennäköisimmin vasta n. 6 200 eaa. tapahtuneen selkeästi viileämmän vaiheen jälkeiseen aikaan16.

Alueella 3+9, joka sijaitsi kaikkein korkeimmalla terassilla (n. 38 m mpy.), havaittiin tulisija ja siihen liittyviä löytöjä vain vähän. Muodoltaan tulisija oli kaivetulta osaltaan pyöreähkö – osaa tulisijasta ei kaivettu. Tulisijasta saadun puuhiilen radiohiiliajoitus oli 6796±42 BP (Hela-3058).

Sen kalibroitu ikä on 5 730–5 660 eaa. (68,2 % todennäköisyydellä) ja 5 750–5 620 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä). Alueen kulttuurikerroksesta saatiin myös nuorempaan vaiheeseen liittyvä ajoitus, joka tuskin liittyy tulisijaan tai kivikautiseen vaiheeseen millään tavalla. Sen tulos oli 2183±30 BP (Hela-2731). Kalibroitu ikä on 355–285, 235– 190 eaa. (68,2 % todennäköisyydellä) ja 365–165 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä). Alueelta löytyi vain vähän kvartsi-iskoksia, 23 kpl (29 g), muita löytöjä ei löydetty ollenkaan. Kvartsi-iskosten raaka-aine oli samanlaista kuin asumuspainanteesta löydetty kvartsi. Tätä leiripaikkaa on siis löytöjen raaka-aineen perusteella käytetty samaan aikaan kuin asumuspainannetta, eikä se ole ollut rantasidonnainen. Sen sijaintikorkeutta ei siis voi sellaisenaan käyttää ajoituskriteerinä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

49

Kartta 6. Tarkkavaaituskartta alueista 1 ja 7.

Mittaus Wesa Perttola ja Petri Halinen, visualisointi Wesa Perttola.

Kaivaushavainnot asumuspainanteella, alueella 1+7 Kaivausta aloitettaessa painanne näkyi maastossa soikeana, n. 5,9x3,7 m laajuisena ja vain parinkymmenen sentin syvyisenä alueena (kartta 6, kuva 1). Tutkimuksissa todettu asumus on painanteen pintamuotojen, löytöjen levinneisyyskarttojen ja maaperässä olleiden palaneiden kivien perusteella ollut suorakaiteen muotoinen (kartta 7). Löytöjen levinneisyyden perusteella on mahdollista arvioida seinien sijaintipaikkoja, mutta ne väistämättä jäävät arvioiksi (ks. esim. kartat 8, 9, 10, 12). Asumuksen kooksi voidaan arvioida n. 5,3x3,5 m (n. 18,55 m²). On mahdollista, etteivät seinälinjat ole olleet aivan suoria, vaan hieman ulospäin kaarevia (esim. kartta 13).

Kaikkien löytöjen levinneisyyden perusteella voidaan hahmottaa suorakaiteen muotoinen alue, johon myös painanne sijoittuu. Tämän suorakai-

50

teen muotoisen alueen lounaispuolella on hieman kapeampi, neliön muotoinen alue, joka voidaan selittää joko oven ulkopuolelle kasautuneella jätteellä17, tuulikaappimaisella lisähuoneella, tai sillä että se on asumuksen kanssa eriaikainen. (Kartta 9.) Tuulikaapista ei kuitenkaan ole mitään rakenteellista havaintoa, ja ulkopuolelle kasautuneet jätteet viittaavat asumuksen kanssa saman vaiheeseen. Samankaltaisia havaintoja voidaan tehdä myös kaikkien kvartsien löytökartan perusteella (kartta 10). Maaperän värjäymien perusteella ei voi sanoa mitään varmaa lattia-alueen täsmällisestä sijainnista ja seinälinjojen sijoittumisesta.

Asumuksen sisällä ei ollut havaittavissa selkeää kivettyä tulisijaa, mutta palaneiden luiden ja yksittäisten palaneiden kivien levinneisyyden perusteella voidaan asumuksen sisältä hahmottaa kaksi keskittymää: B ja C (kartta 7). Nämä sijaitsevat lähes symmetrisesti asumuksen keskilinjalla

Kartta 7.

Asumuksen oletetut rajat, A, D palaneiden luiden ja löytöjen keskittymät asumuksen ulkopuolella, C, D tulisijat asumuksen sisällä.

Piirt. Petri Halinen ja Kerkko Nordqvist.

Kartta 8.

Palaneiden kivien levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

51

Kartta 9.

Kaikkien lรถytรถjen levinneisyyskartta. kvartsi-iskos/-esine kivi-iskos/-esine palanut luu savi Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 10.

Kaikkien kvartsien levinneisyyskartta. kvartsi-iskos kvartsi-esine kvartsiydin Piirt. Kerkko Nordqvist.

52

– tosin C leviää hieman laajemmaksi ja lähemmäs asumuksen koillisnurkkausta. Luut löytyivät selkeästi syvemmältä kuin kvartsit: kun kvartsilöydöt keskittyivät lähinnä kerroksiin 1–4, keskittyivät luulöydöt lähinnä kerroksiin 4–8. Syvimmältä luita löytyi sekä keskittymien B ja C kohdalta että lounaispuoleisesta keskittymästä A ja koillispuolisesta keskittymästä D. Löytökeskittymien B ja C kaltaiset ilmiöt viittaavat useimmiten tulisijoihin, koska useassa vastaavanlaisessa tapauksessa palaneiden kivien ja palaneiden luiden keskittymät ovat merkinneet tulisijojen sijaintipaikkoja18. Palanut luu on todennäköisesti tuhoutunut pintakerroksista, minkä vuoksi luita löytyi lähinnä syvemmistä kerroksista19 – palamatonta luuta löytyy Suomen happaman maaperän vuoksi esihistoriallisilta kohteilta vain poikkeustapauksissa.

Löytöjen tai kivien levinneisyyden perusteella hahmotettu suorakaiteinen muoto ei ole aivan ongelmaton. Asumuksen lounais- ja koillispuolella on palaneen luun ja kvartsilöytöjen keskittymät (A ja D), jolle ei ole selvää selitystä. On mahdollista, että keskittymä A liittyy asumuksen lounaispäädyssä olleeseen sisäänkäyntiin ja sen kautta tapahtuneeseen jätteiden ulosheittämiseen, ja keskittymä D puolestaan koillispäädyssä olleeseen toiseen oviaukkoon – jätteillä on taipumus kasautua oviaukon ulkopuolelle, sen molemmin puolin. Valitettavasti kaivausalueen pienuus estää havainnoimasta löytöjen levinneisyydessä piirteitä, jotka voisivat selittää tarkemmin esim. asumuksen ja rannan välissä olevan tai asumuksen koillis- ja lounaispuolella olevien aktiviteettialueiden ja löytökeskittymien luonnetta. Todennäköiseltä kuitenkin näyttää, että asumuksessa on ollut kaksi sisäänkäyntiä, joista lounainen on ollut pääsisäänkäynti ja koillinen toinen sisäänkäynti, kuten saamelaiskodassa oli vielä historiallisella ajalla20.

Suorakaiteinen muoto asumukselle on Suomen mesoliittisessa kontekstissa poikkeuksellinen.

Vaikka jo varhaismesoliittiselta kaudelta tunnetaan suorakaiteen muotoisia asumusten jäännöksiä21, on asumuksen pyöreä tai pyöreähkö muoto ja asumuksen keskellä sijaitseva liesi selkeästi tavallisempi, esim. myöhäismesoliittiset Pyhtään Susi-

kopinharjun asuinpaikan osittain maahan kaivetut asumukset ovat muodoltaan pyöreähköjä22. Myös Suomen lähialueilla mesoliittiseen kauteen kuuluvat lähinnä pyöreähköt asumukset23. Poikkeuksen muodostavat varhaiseen mesoliittiseen kauteen ajoittuvat Juankosken Helvetinhaudanpuron ja Lappeenrannan Saarenoja 2:n asumukset. Helvetinhaudanpuron asumus on ollut neliön tai suorakaiteen muotoinen (A. Kriiska ja T. Rostedt suullinen tiedonanto). Saarenojan asumus puolestaan on ollut soikea, ilmeisesti kevytrakenteinen asumus.

Tanskan Maglemose- ja Ertebøllekulttuureihin sen sijaan kuuluvat suorakaiteen muotoiset osittain maahan kaivetut asumukset, joissa saattoi olla kaksi tulisijaa24. Ertebøllen vaihe ajoittuu kylläkin hieman Brunabergetia nuoremmaksi25. Samaan kulttuuriseen kokonaisuuteen kuuluvat myös säleistä valmistetut poikkiteräiset nuolenkärjet, jotka ovat laajasti ymmärrettynä samaa typologista ryhmää kuin Suomesta löydetyt viisto-/poikkiteräiset nuolenkärjet ja joita tunnetaan Ertebølleä edeltäneeltä Kongemosen vaiheesta26. Kongemoseen ei tiedetä kuuluneen suorakaiteen muotoisia asumuksia.

Suorakaiteen muotoisen asumuksen keskilinjalla symmetrisesti sijaitsevat tulisijat liittyvät tavallisesti neoliittisiin tai varhaismetallikautisiin asumuksiin, joissa ovet ovat tavallisesti sijainneet asumuksen päädyissä.27 Esimerkkejä tällaisista asumuksista tunnetaan sekä Suomessa että naapurimaista, sekä Etelä-Suomesta että Pohjois-Suomesta ja Pohjois-Skandinaviasta. Suomen vanhimmat selkeästi suorakaiteen muotoiset asumukset ajoittuvat Kierikin ja Pöljän keramiikan aikaan, mutta jo varhaisen asbestikeramiikan aikaiset asumukset olivat pitkänomaisia ja niissä oli tulisijoja28. Tavallisesti asumuksen ovia on ollut kaksi, yksi kummassakin päädyssä. Tähän viittaa myös kaikkien löytöjen levinneisyyskartta (kartta 9), jossa voidaan havaita koillispäädyssä samankaltainen ilmiö kuin lounaispäädyssä: palaneiden luiden keskittymä (A ja D) ja jonkin verran kvartsilöytöjä – havainnointia vaikeuttaa se, että kaivausaluetta ei ulotettu puun takia kauemmas pohjoiseen/koilliseen. Ertebøllekulttuurin asumuksissa ovi on ollut tavallisesti vain toisessa päädyssä29.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

53

Asumukseen liittyviä ajoitustuloksia saatiin kolme ja asumuksia nuorempia ajoitustuloksia kaksi.

Kaksi vanhinta ajoitusta on saatu hylkeeksi tunnistetuista palaneista luista ja nuorempi on saatu puuhiilestä. Tulisijasta C saadun palaneen luun (KM 38921: 2209) ajoitus on 7839±50 BP (Hela-2943), sen kalibroitu ikä on 6 750–6 720, 6 710–6 600 eaa.

(68,2 % todennäköisyydellä) ja 7 005–6 970, 6 915– 6 880, 6 835–6 560, 6 550–6 525 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä). Toisen palaneen luun (KM 38921: 2340) ajoitus on 7674±50 BP (Hela-2944), sen kalibroitu ikä on 6 570–6 540, 6 535–6 460 eaa. (68,2 % todennäköisyydellä) ja 6 610–6 435 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä). Tulisijasta C saadun puuhiilen (näyte 65) ajoitus on 6892±45 BP (Hela-2733), sen kalibroitu ikä on 5 835–5 825, 5 815–5 725 eaa.

(68,2 % todennäköisyydellä) ja 5 890–5 705, 5 690–5 675 eaa. (95,4 % todennäköisyydellä).

Vaikka palaneen luun ajoituksissa ei oleteta olevan reserviefektiä, joka vanhentaisi ajoitusta, koska radiohiilisignaali on todennäköisesti peräisin polttamisessa käytetystä puusta30, on sitä kuitenkin pidettävä mahdollisena. Tähän viittaa mm. samasta kontekstista saatu ajoitus puuhiilestä, joka on joitakin satoja vuosia nuorempi. Asumuspainanteen ajoitus on siis n. 7 000–5 700 eaa. Jäljempänä pyritään huomioimaan myös löytöjen kulttuurinen ja arkeologinen konteksti ja täsmentämään ajoitusta.

Löydöt alueella 1+7 Löytöinä tuli eniten kvartsia, 10 681 kpl (9 609 g), joista iskoksia oli 10 326 kpl (6 581 g), esineitä 188 kpl (642 g) ja ytimiä 167 kpl (2 386 g). Palanutta luuta löytyi 9 403 kpl (455 g). Alueelta löytyi myös pieni liuskeesta valmistettu tasataltta (KM 38921:1419), porfyriitistä valmistettu uurrin (KM 38921:1121), kahdeksan iskukiveä, hiotun kiviesineen fragmentteja sekä 66 kpl (1 006 g) kivilaji-iskoksia ja kovettunutta savea 35 kpl (48 g). Kvartsiesineistä eniten oli kaapimia 86 kpl, viistoteräisiä/poikkiteräisiä nuolenkärkiä löytyi 37 kpl, retusoituja iskoksia 21 kpl (mitat 20 kpl:sta), kaapimia/retusoituja iskoksia 8 kpl, käyttöjälkisiä iskoksia 14 kpl, poria/naskaleita 18 kpl, poria/uurtimia 2 kpl, uurtimia 1 kpl ja veitsiä 9 kpl. Kvartsiytimet olivat sekä tasoytimiä 96 kpl,

54

a)

b)

c)

d)

e)

Kuvat 4a–e. Viisto-/poikkiteräisiä nuolenkärkiä alueelta 1+7. a) KM 39236: 316, b) KM 39236: 317, c) KM 39236: 377, d) KM 39236: 557, e) KM 39236: 718. Kuva: Petri Halinen.

Esineryhmien paino (g)

35 30 25 Paino (g)

20 15 10

Diagrammi 1. Esineryhmien painojakauma (g).

Vasemmalta oikealle: nuolenkärjet, kaapimet, retusoidut iskokset, käyttöjälkiset iskokset, porat/naskalit.

5 0

Nuolenkärkien paksuuden ja pituuden suhde, alue 1+7

Nuolenkärkien paino (g), alue 1+7

7

1,8

6 5

Paksuus, mm

1,6 1,4 1,2

Paino (g)

1 0,8

4 3 2

0,6

1

0,4

0 0 5 10 15 20 25 30

0,2 0

Pituus, mm

Diagrammi 2. Nuolenkärkien painojakauma (g) alueella 1+7.

Diagrammi 3. Nuolenkärkien paksuuden ja pituuden suhde (mm) alueella 1+7.

bipolaarisia ytimiä 65 kpl että tukitasollisia ytimiä 19 kpl. (Taulukot 1 ja 2.)

Palaneiden luiden joukossa oli kaksi esineen katkelmaa (KM 39236:1616 ja 1859). Kumpaankin oli porattu reikä, mutta katkelmien perusteella ei voi päätellä, minkä esineen katkelmia ne ovat.

Luuesine 1616 löytyi luiden löytökeskittymästä (A) ja 1859 löytyi tulisijasta B. Molemmat löytökontekstit viittaavat siihen, että esineet ovat päätyneet jätteinä pois heitettäväksi. Luuesineitä on käytetty yleisesti metsästäjä-keräilijä-yhteisöissä, mutta niiden säilyminen on Suomen happamassa maaperässä huonoa, minkä vuoksi esineiden katkelmia löytyy tavallisesti palaneina.

Kvartsiesineiden valmistuksen raaka-aineena oli käytetty pääasiassa pieniä, jopa alle nyrkin ko-

koisia, todennäköisesti rannalta tai harjumoreenista poimittuja kiviä, joiden pintaa oli säilynyt monessa iskoksessa ja ytimessä. Tästä huolimatta kvartsi oli kauttaaltaan varsin hyvä- ja tasalaatuista, mikä viittaa siihen, että raaka-aine osattiin valita taidolla, eikä virhevalintoja juurikaan tehty. Pääasiassa kvartsi oli vaaleaa, lähes valkeaa ja hyvälaatuista. Myös alueen 3+9 kvartsi oli samanlaista. Joukossa oli myös harmahtavaa tai mustahkoa hyvälaatuista kvartsia ja läpinäkyvää vuorikristallimaista kvartsia.

Kvartsia oli isketty sekä tasoiskentänä että bipolaari-iskentänä. Tasoiskoksissa oli usein nähtävissä iskutaso ja siinä iskujälki tai pelkästään iskujälki. Bipolaari-iskoksissa oli nähtävissä iskun jäljet molemmissa päissä tai pelkästään toisessa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

55

Taulukko 3 Tunnistettujen luiden määrät eläinlajeittain (Nurminen 2012, 34).

Palanut luu

fragmenttien määrä

MNI (minimiyksilömäärä)

Phocidae (hylkeet)

42

2

cf. Phocidae (vertaa hylkeet)

4

–

Lepus timidus (metsäjänis)

1

–

Mesomammalia (keskikokoiset nisäkkäät, mm. hylje)

1

–

Mammalia (nisäkkäät)

8

–

nisäkkäät yht.

56

2

Esox lucius (hauki)

3

2

Cyprinidae (särkikalat)

3

2

Teleostei (luukalat)

1

–

kalat yht.

7

4

päässä. Säleitä tai sälemäisiä iskoksia löytyi vain kymmenkunta, minkä perusteella on katsottava niiden valmistuksen olleen sattumanvaraista, ei tavoitteellista (kartta 25).

Kaikki kvartsiesineet olivat pääasiassa pienikokoisia (taulukko 2 ja diagrammi 1). Verrattaessa kärkien (kuvat 4a–4e) paksuuden ja pituuden välistä suhdetta (diagrammi 3) havaitaan Brunabergetin kärkien kuuluvan kokonsa suhteen samaan eteläisten kärkien ryhmään, jonka Manninen ja Tallavaara ovat hahmottaneet.31 Painoltaan ne ovat kuitenkin hieman kevyempiä kuin eteläisen ryhmän kärjet (vrt. diagrammi 2). Tässä saattaa näkyä käytettävissä olevan raaka-aineen luonne (ranta-/ moreenikivet) ja mahdollisesti saatavuus (vuodenaika).

Palanutta luuta löytyi yhteensä 9 403 kpl (455 g).

Luiden joukossa oli jo edellä esitellyt kaksi luuesineen katkelmaa, joissa oli porattu reikä. FM Katariina Nurminen teki osteologisen analyysin koko luuaineistosta32. Tunnistettujen luufragmenttien määrä oli yllättävän vähäinen, vain 63 kpl (0,67 %, ks. taulukko 3). Eniten tunnistettiin hylkeen luita, mutta valitettavasti niitä ei voitu tunnistaa lajilleen, joskin vertailuaineiston perusteella luut muistuttivat norppaa.33 Lajilleen hylkeitä on mahdollista tunnistaa kallon luista, mutta tässä aineis-

56

tossa tunnistetut luut olivat lähinnä raajojen luita.

Muista nisäkkäistä tunnistettiin lajilleen vain yksi metsäjäniksen varpaan luu. Keskikokoisen nisäkkään luu on joko majavaa tai hyljettä34. Kaloista tunnistettiin lajilleen tai suvulleen kolme hauen luuta ja kolme särkikalojen luuta. Särkikalan luut ovat kokonsa, asuinpaikan sijainnin ja ajoituksen perusteella joko lahnaa tai säynettä35.

Asumuksen seinien vierestä löytyi 35 kpl saven kappaleita (kartta 11). Ne eivät olleet palaneita, mutta mahdollisesti lämmön tai kuivumisen kovettamia. Yhdessä palassa (KM 39236:1942) oli painanteita, mutta ei tiedetä, mikä painanteet on aiheuttanut. Olisi kiinnostavaa, jos se olisi kuulunut oksapunoksiseen astiaan, mutta se on voinut kuulua myös seinärakenteeseen. Savella tilkittyjä oksapunosastioita on saatettu käyttää ennen saviastioiden käyttöönottoa, mutta niistä ei ole toistaiseksi arkeologisia havaintoja. Oksapunosseinät ovat tavallisia Keski-Euroopassa maatalouskulttuurien rakennuksissa ja Suomesta niitä tunnetaan mahdollisesti jo nuorakeraamiselta kaudelta ja Kiukaisten kulttuurin ajalta36.

Löytöjen levinneisyys alueella 1+7 Löytöjen levinneisyyden tutkiminen on toteutettu levinneisyyskarttojen avulla. Niiden tulkintaan

Kartta 11. Saven levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 12. Iskutasollisten ja iskujäljellisten kvartsien levinneisyyskartta. iskos, jossa iskutaso iskos, jossa iskujälki Piirt. Kerkko Nordqvist.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

57

Kartta 13.

Isojen kvartsi- iskosten (yläkvartiili, >0,759 g) levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 14.

Pienten kvartsi-iskosten (alakvartiili, <0,130 g) levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

58

Taulukko 4 Ajoitustulokset

Lab. No

Alue No

Ajoitettava näyte

Konteksti

ajoitustulos

68,20 %

Hela-2731

3+9

puuhiili, näyte 3

kulttuurikerros

2183±30

355-285, 235-190 eaa.

Hela-2732

2+8

puuhiili, näyte 46

tulisija 1

8106±51

7175-7150, 7145-7045 eaa.

Hela-2733

1+7

puuhiili, näyte 65

tulisija C

6892±45

5835-5825, 5815-5725 eaa.

Hela-2943

1+7

palanut luu, p=6686691,95, i=394103,094, hylje

tulisija C

7839±50

6750-6720, 6710-6600 eaa.

Hela-2944

1+7

palanut luu, p=6686692,012, i=394103,341, hylje

tulisija C

7674±50

6570-6540, 6535-6460 eaa.

Hela-3057

2+8

puuhiili, näyte L60

tulisija 2

8023±48

7060-6910, 6890-6830 eaa.

Hela-3058

3+9

puuhiili, näyte 18

tulisija

6796±42

5730-5660 eaa.

Hela-3140

1+7

lehmus puuhiili, maanäyte 1

juurineen kaatunut puu

632±24

1295-1320, 1355-1390 jaa.

Hela-3141

1+7

kuusenkävyn katkelma, maanäyte 1

juurineen kaatunut puu

406±23

1440-1480 jaa.

liittyy sekä nykyisiin että menneisyyteen kuuluvien häiriötekijöiden huomioiminen. Selkeimmin kartoilla on havaittavissa asumuksen keskivaiheilla, sen länsireunassa, oleva alue, jossa oli kaivausvaiheessa puu. Puu kaadettiin 2012 kaivausten alussa, mutta suuri kanto jäi häiritsemään lähes koko kaivausten ajan. Monessa kartassa on tällä kohdalla tyhjä tila – kannon kohdalla aikoinaan olleet löydöt ovat siirtyneet kannon ympärille. Selkeimmin tämä näkyy kaikkien löytöjen levinneisyyskartassa (kartta 9). Lisäksi asumuksen kaakkoisreunalla oli havaittavissa hiilensekainen, lounais-koillis-suuntainen alue, joka on mahdollisesti aiheutunut puun kaatumisesta juurineen.

Tältä alueelta otetusta makrofossiilinäytteestä tunnistetut kuusen kävyn suomu ja lehmuksen hiili ajoittuivat keskiajalle tai viimeistään 1600luvulle (ks. taulukko 437). On mahdollista, että ylös nousseet puun juuret ovat ohjanneet löytöjen levintää rajaamalla sitä idän suuntaan. Muita vuosituhansien varrella juurineen kaatuneita puita ei tunnistettu.

Hela-2371–2733, Hela-2943–2944, Hela-3057–3058 OxCal v4.1.7 Bronk Ramsey (2010); r:5; Athmospheric data from Reimer et al. (2009), Hela-3140–3141 OxCal v4.2.2 Bronk Ramsey (2013); r:5; Athmospheric data from Reimer et al. (2009).

Kvartsin työstäminen on tapahtunut levinneisyyskarttojen perusteella koko asumuksen alueella. Tasoytimiä löytyi koko asumuksen alueelta ja oven ulkopuolella olleesta löytökeskittymästä (A, kartta 24). Tasoytimet sijoittuivat seinien viereen ja jonkin verran lattia-alueelle. Itäisen seinän vierellä on havaittavissa pieni keskittymä, mutta sekään ei ole selkeä. Iskokset, joissa on havaittavissa iskutaso tai iskujälki, löytyivät lähes kaikkialta lattian alueelta (kartta 12). Isojen ja pienten iskosten levinneisyydessä on pieniä eroja (kartat 13 ja 14).

Isojen iskosten löytötihentymät voidaan havaita asumuksen kaakkoisnurkassa ja koillispäädyssä, mutta ne keskittyvät myös seinien viereen. Pienten iskosten löytötihentymät ovat asumuksen luoteis- ja lounaisnurkissa. Myös läpinäkyvän kvartsin/vuorikristallin löytötihentymät ovat samoissa paikoissa (kartta 15). Sen sijaan raaka-aineeltaan harmaata kvartsia olevien iskosten löytötihentymät sijoittuvat asumuksen kaakkoisseinälle ja -nurkkaan (kartta 16). Iskokset, joissa on havaittu tukitason (hammer-on-anvil) jäänteitä, on löydetty

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

59

Kartta 15.

Läpinäkyvän kvartsin (vuorikristallin) levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 16.

Harmaan kvartsin levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

60

Kartta 17.

Tukitasollisten (hammer-on-anvil) iskosten levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 18.

Bipolaari-iskosten levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

61

Kartta 19.

Kvartsiesineiden levinneisyyskartta. kaavin nuolenkärki muu esine iskukivi Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 20.

Kaavinten levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

62

koko asumuksen lattian alueelta (kartta 17). Bipolaariytimiä löytyi myös lähes koko lattian alueelta (kartta 24). Niitä löytyi myös asumuksen ja rannan väliseltä alueelta. Bipolaari-iskoksia sen sijaan on löytynyt lähes tasaisesti koko lattian alueelta ja oven ulkopuolella olleesta löytökeskittymästä (A) (kartta 18).

Kvartsiesineet löytyivät pääasiassa asumuksen lattia-alueelta, mutta niitä löytyi myös oven ulkopuolella olleesta löytökeskittymästä (A) sekä asumuksen ja rannan väliseltä alueelta, asumuksen luoteispuolelta (kartta 19). Kaavinten levinneisyys noudattaa pääpiirteissään samaa kuin kaikkien esineiden levinneisyys (kartta 20). Nuolenkärkiä on löytynyt selkeästi eniten asumuksen lounaisesta päätyosasta (kartta 21). Kivilajiesineet ja -iskokset sekä iskukivet ovat löytyneet pääasiassa asumuksen lattian alueelta ja koillisen päädyn ulkopuolelta sekä rannan ja asumuksen väliseltä alueelta (kartta 22).

Esineiden valmistus on levinneisyyskarttojen perusteella sijoittunut koko asumuksen alueelle, mutta selkeästi voidaan havaita, että osa kvartsijätteestä on siivottu asumuksen seinien viereen tai lähelle niitä, minkä on havaittu olevan varsin yleinen ilmiö38. Tämä voidaan havaita selkeimmin suurten iskosten (>0,759 g, kartta 13), tasoydinten (kartta 24) ja kvartsiesineiden (kartta 19) kohdalla. Pienten kvartsien (<0,130 g) osalta voidaan selkeämmin havaita löytökeskittymiä (kartat 14 ja 23), jotka viittaavat esineiden valmistukseen (luoteisseinän viereinen alue). Nämä paikat sijaitsevat tulisijojen vieressä. Pienten kvartsien päätymistä maahan löytöpaikalleen ei ole yhtä helppo kontrolloida kuin isompien iskosten, ydinten tai esineiden, minkä vuoksi voidaan olettaa tällaisten keskittymien kuvastavan nimenomaan esineiden valmistuspaikkoja. Näissä paikoissa on valmistettu esineitä myös läpinäkyvästä kvartsista/ vuorikristallista (kartta 15), mikä näkyy erityisesti pienten kvartsien (<0,10 g), mutta myös isojen kvartsien levinneisyydessä (>0,46 g, kartta 23).

Harmaasta kvartsista on valmistettu esineitä asumuksen kaakkoisnurkassa ja itäseinällä (kartta 16). Iskosten levinneisyydellä ei ole suoraa yhteyt-

tä ydinten tai esineiden levinneisyyteen – ytimet ovat tasoytimiä lukuun ottamatta levinneet tasaisemmin koko lattian alueelle, kun esineet ja tasoytimet on hylätty/siirretty lähemmäs seiniä (kartat 19 ja 24). Kaapimia on löytynyt hieman enemmän koillisosasta kuin lounaisosasta, mikä voi merkitä mm. sitä, että nahkojen käsittely on tapahtunut tulisijojen, erityisesti tulisijan C, läheisyydessä.

Nuolenkärkiä on löytynyt eniten asumuksen lounaisesta päädystä (kartta 21), jossa sisäänkäynti on löytöjen levinneisyyden perusteella sijainnut.

Tämä voi merkitä sitä, että valoa vaativaa nuolten huoltotyötä on tehty ulko-oven läheisyydessä tai sen lähellä olevan tulisijan (B) läheisyydessä ja nuolenkärjet ovat päätyneet samalle alueelle. Nuoliahan on huollettu mm. siten, että vahingoittunut kivestä valmistettu nuolenkärki on vaihdettu uuteen ja vahingoittunut kärki on hylätty39.

Esineiden valmistuspaikat ja niiden käyttöpaikat eivät ole noudattaneet samaa logiikkaa, eikä asumuksessa ole ollut suunnitelmallista jätteiden hylkäämisajatusta – esineiden valmistus- ja käyttöjätteet ovat päätyneet joko niille sijoilleen tai ne on siistitty lähemmäs seiniä tai sitten ne on heitetty ovesta ulos40. Osa eläinten luista eli ruuantähteet on heitetty tulisijoihin, osa ovesta/ovista ulos.

Kvartsijäte ei ole päätynyt tulisijoihin.

Asumuksen sisällä on havaittu alueita, joissa kiviesineitä on valmistettu, ja alueita, joissa on käytetty esineitä sekä alueita, joissa on huollettu esim. metsästysvälineitä. Nämä alueet sijaitsevat tulisijojen äärellä: kiviesineitä on valmistettu pääasiassa tulisijan ja rannan puoleisen seinän välisellä alueella, mutta niitä on valmistettu myös tulisijan ja mäen puoleisella seinän välisellä alueella, metsästysvälineitä on huollettu tulisijan ja lounaispäässä sijainneen oven välisellä alueella.

Kansatieteellisten/antropologisten tietojen perusteella asumuksissa, joissa on ollut selkeä etuovi, asukkaat ovat nukkuneet asumuksen taka- ja sivuosissa ja työskennelleet aivan takaosassa, mutta toisaalta myös asumuksen etuosassa41. Suorakaiteen muotoisissa asumuksissa, joissa kaksi tulisijaa sijaitsee symmetrisesti keskiakselilla, sisätilajako ei ole aivan yhtä selkeä. N. 3 000–

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

63

Kartta 21.

Viisto-/poikkiteräisten nuolenkärkien levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 22.

Kivilajilöytöjen levinneisyyskartta. kivilaji-iskos/-kappale kivilajiesine iskukivi Piirt. Kerkko Nordqvist.

64

Kartta 23.

Läpinäkyvien kvartsien levinneisyyskartta. yläkvartiili (>0,46 g) alakvartiili (<0,10 g) Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 24.

Ytimien levinneisyyskartta. bipolaariydin tasoydin muu ydin Piirt. Kerkko Nordqvist.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

65

Kartta 25.

Säleiden levinneisyyskartta.

Piirt. Kerkko Nordqvist.

Kartta 26.

Fosfaattikartta alueella 1+7.

1–50 P mg/l 51–100 P mg/l 101–150 P mg/l 151–200 P mg/l 201–250 P mg/l >250 P mg/l Piirt. Kerkko Nordqvist.

66

3 500 vuotta nuoremmassa, vastaavanlaisessa Posion Kuorikkikankaan asumuksessa, on havaittu eri toimintojen sijoittuneen eri osiin asumusta ja toisaalta on myös havaittu merkkejä kahdesta taloudesta, mahdollisesti perheestä42. Löytöaineistojen säilyneisyydestä, erityisesti luuaineiston säilyneisyydestä, johtuvista eroista ei Brunabergetin aineistosta vastaavanlaisia päätelmiä voida tehdä.

Fosfaattiarvoissa havaittavien erojen, lounaisosan korkeammat fosfaattipitoisuudet verrattuna koillisosaan, perusteella voidaan esittää samankaltainen tulkinta eli ruuan valmistuksen pääasiallinen valmistuspaikka olisi ollut lounaisemman tulisijan äärellä kuten Kuorikkikankaalla (kartta 26). Ertebøllekulttuurin suorakaiteen muotoisissa asumuksissa on voitu havaita jako naisten ja miesten työskentelyalueisiin, joista kiven iskentä on sijoittunut tulisijojen äärelle ja nukkuma-alue olisi sijainnut asumuksen takaosassa43. Merkitsevätkö alhaiset fosfaattipitoisuudet asumuksen koillispäässä nukkuma-aluetta?

Brunabergetin asumuksen kahden tulisijan läheisyydessä on työstetty esineitä eli työskennelty suurin piirtein samassa suhteessa, eikä niiden välillä ole havaittavissa selkeitä eroja – molempien tulisijojen läheisyydessä on valmistettu esineitä, työstetty nahkaa ja syöty ruokaa, lounaisen oven läheisyydessä on huollettu metsästysvälineitä.

Selkeä ero kahden tulisijan läheisyyden löytöjen levinneisyydessä ovat harmaat kvartsit, jotka sijoittuvat pääasiassa tulisijan ja mäen puoleiselle seinälle, toiselle puolelle asumusta. Tämän perusteella asumuksessa esineitä on valmistettu useammassa kohdassa, todennäköisesti myös useampi henkilö. Onko nähtävissä niin, että pääasiassa rannan puoleisella seinustalla on valmistettu esineitä, mutta vastaavanlaisia päätelmiä sukupuolten välisestä työnjaosta ja sisätilajaosta kuin Kuorikkikankaalla tai Ertebøllen asuinpaikoilla ei ole mahdollista tehdä.

Ravinto Mesoliittisen kivikauden väestö on käyttänyt ravintonaan sekä maa- että merinisäkkäitä, lintuja, kalaa ja muita meren tuotteita sekä kasvien

tarjoamaa ravintoa. Tämän tutkimuksen aineistoina olivat palaneina säilyneet nisäkkäiden ja kalojen luut, lintujen luita ei ollut säilynyt lainkaan – ei ainakaan sellaisia luita, jotka olisi tunnistettu linnun luiksi. Ravinnoksi käytettyjen kasvien jäännöksiä ei makrofossiilianalyyseissä havaittu. Eniten tunnistettiin hylkeen luita, joita ei ole kuitenkaan tunnistettu lajilleen, vaikka vertailuaineiston perusteella ne muistuttivat norppaa. Hylkeitä on pyydetty ainakin neoliittisella kivikaudella lähes vuoden ympäri, mm. grönlanninhyljettä ja harmaahyljettä on pyydetty kesällä avoimen veden aikaan, mutta norppaa lopputalvella tai varhaiskeväällä. Norppaa on metsästetty sekä jäältä hengitysaukoista että pesistä, mutta myös poikasina jäältä44. Säilyneiden luiden perusteella ei voida määrittää hylkeiden ikää, joten yksityiskohtaisempien päätelmien teko ei ole mahdollista. Metsäjäniksen pyynti on mahdollista ympäri vuoden, helpointa pyynti on ansojen avulla.

Haukea on mahdollista pyytää ympäri vuoden, mutta helpointa ja tuottoisinta se on ollut keväällä kutuaikaan. Haukea on voitu kuivata ja käyttää säilöttynä kaikkina vuodenaikoina45. Särkikaloja, varsinkin säynettä voidaan pyytää samaan tapaan ja vuodenaikaan kuin haukea46.

Eläinten luiden perusteella ei voida sanoa mitään varmaa asuinpaikan käyttövuodenajasta, mutta hylkeiden ja kalojen pyyntivuodenajat viittaavat joko talveen tai kevääseen. Luiden huonon säilyneisyyden johdosta eläinlajien määrä on jäänyt varsin pieneksi, mikä vaikeuttaa tulkintoja.

Monella talviaikaan tai muihinkin vuodenaikoihin sijoittuvista kivikautisista asuinpaikoista eri puolilla Suomea ja lähialueita, joissa luuaineisto on ollut paremmin säilynyttä, lajimäärät ovat olleet selkeästi suurempia47. Lajimäärät ovatkin selkeästi suurempia hyvin säilyneissä aineistoissa ja myös sellaisissa tapauksissa, joissa seulakoko on ollut pieni. Brunabergetissä otettiin luut maineen mukaan siten, että kun maassa havaittiin runsaasti luita, otettiin mukaan maata 1–4 litran muovipussiin ja maa seulottiin tarkemmalla seulalla. Katariina Nurminen teki Brunabergetissä seulontakokeita, mutta koe ei onnistunut aivan toivotulla tavalla

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

67

ilmeisesti luiden huonon säilyneisyyden johdosta.

Seulakoko ja seulontatapa ovat selkeästi vaikuttaneet Suomen esihistoriallisten aineistojen tunnistettujen kala- ja lintulajien määriin48.

Valitettavasti luiden huonon säilyneisyyden vuoksi emme voi varmuudella tietää, mitä luita ja mitä lajeja puuttuu aineistostamme. Tämän arvuuttelu ei kuitenkaan ole hedelmällistä, vaan joudumme tulemaan toimeen olemassa olevalla aineistolla.

Mikäli pyydetyt hylkeet ovat olleet norppaa, kuten on esitetty, on niitä pyydetty kevättalvella kuutteina jäältä tai aikuisina hengitysaukoista49.

Kummankaan pyynti ei ole ollut massapyyntiä50.

Mitään luusta valmistettuun harppuunaan tai orgaanisesta aineesta valmistettuihin verkkoihin viittaavaa ei asuinpaikalta ole kuitenkaan löydetty, mikä luiden ja makrofossiilien huonon säilyneisyyden vuoksi ei ole myöskään ihme – myöskään verkon painokiviä ei löytynyt. Runsas nuolenkärkien määrä viittaa pyyntiin jousella, mikä ei kuitenkaan ole ollut yleistä hylkeenpyynnissä. Jos jousta on käytetty hylkeenpyynnissä, viittaa se siinä tapauksessa mahdollisesti muihin vuodenaikoihin ja mahdollisesti myös muihin hyljelajeihin. Onko jousella pyydetty sittenkin lähinnä muita eläinlajeja, kuten metsäjäniksiä?

Asuinpaikan kivilöytöaineisto on varsin yksipuolisesti kvartsia, muut raaka-aineet puuttuvat lähes täysin – mm. liusketta on mesoliittisen kivikauden lopulla Suomessa käytetty varsin runsaasti. Kvartsiesineetkään eivät kuulu kovin moneen esineryhmään, eniten löytyi kaapimia ja sen jälkeen nuolenkärkiä ja poria/naskaleita. Tilapäiskäyttöön tarkoitettuja esineitä (retusoituja ja käyttöjälkisiä iskoksia) oli varsin vähän. Esinevalikoima on siis varsin yksipuolinen. Tämä viittaa joko lyhytaikaiseen tai harvoihin käyttösesonkeihin eli vuodenaikoihin.

BRUNABERGETIN YMPÄRISTÖN ASUINPAIKAT MESOLIITTISEN KIVIKAUDEN LOPULLA Millaiseen kulttuuriseen kontekstiin Brunabergetin asuinpaikka liittyy? Asuinpaikkaa on käytet-

68

ty todennäköisesti lyhyen aikaa kevättalvella tai alkukeväällä. Brunabergetia ympäröivältä lähialueelta tunnetaan vain vähän myöhäismesoliittiseen aikaan ajoittuvia asuinpaikkoja. Sen sijaan Vantaan länsiosista n. 10 km Brunabergistä länteen, Myyrmäen ja Vantaankosken sekä hieman pohjoisempaa Keimolan, Seutulan ja Riipilän tuntumasta, tunnetaan useita myöhäismesoliittisia asuinpaikkoja51. Nämä kaikki ovat merenrantaasuinpaikkoja, jotka ovat sijainneet suojaisessa saaristossa tai suojaisien lahtien rannoilla.

Merenrannoilla sijaitsevien asuinpaikkojen luulöytöjen perusteella niiden asukkaat ovat keskittyneet hylkeenpyyntiin52. Norppa onkin ollut Vantaan mesoliittisen kauden pyydetyin hylje.

Se ei elä laumoina kuten grönlanninhylje ja harmaahylje. Joiltakin Länsi-Vantaan asuinpaikoilta, kuten Myyrmäen Jönsaksen asuinpaikalta, on tunnistettu huomattavasti monipuolisempi lajivalikoima kuin muualta – tosin ongelmana on asuinpaikan moniperiodisuus, minkä vuoksi asuinpaikan eri vaiheiden luita ei voi varmuudella erottaa toisistaan53. Monipuolisempi lajivalikoima viittaa kuitenkin useampaan käyttövuodenaikaan ja pidempiaikaiseen asuinpaikan käyttöön.

On selvää, että Länsi-Vantaan asuinpaikkojen verkosto merkitsi laajemman ja vakiintuneemman yhteisön tai yhteisöjen muodostamaa aluetta. Tähän alueeseen ovat kuuluneet mm. eri vuodenaikojen leiripaikat, talviasuinpaikat ja asuinpaikat, jonne vainajat on haudattu.

Brunabergetin asuinpaikalla havaittiin kahden asutusvaiheen jälkiä. Vanhempaan vaiheeseen (alue 2+8) kuului ainakin kaksi tulisijaa ja niihin liittyvät löydöt. Tulisijojen ei voida osoittaa kuuluneen sellaiseen asumukseen, josta olisi jäänyt jälkiä. Ehkä ne ovat olleet kevytrakenteisia. Löydöt koostuivat lähinnä kvartsista: nuolenkärjistä, kaapimista, kaapimesta/retusoidusta iskoksesta, ytimistä ja iskoksista. Palaneesta luusta ei tunnistettu yhtään luuta lajilleen tai edes suvulleen.

Tämä kokonaisuus ajoittuu n. 7 300–6 700 eaa.

Tallavaara ja Manninen ovat esittäneet tutkimuksiinsa perustaen, että viisto-/poikkiteräiset nuolenkärjet tulevat Etelä-Suomessa käyttöön vasta

n. 6 200 eaa. kylmän jakson jälkeen, mutta tämä asuinpaikka ajoittuu selkeästi vanhemmaksi, suurin piirtein saman aikaisiksi kuin Lapin ja PohjoisNorjan rannikon kärjet. Brunabergetin asuinpaikkaa siis käytettiin ensin tilapäisenä leiripaikkana ja myöhemmin otettiin käyttöön pyyntitukikohdaksi.

Nuorempaan vaiheeseen alueella 1+7 kuului asumuspainanne tai osittain maahan kaivetun asumuksen jäännökset lähialueineen. Asumukseen kuului kaksi tulisijaa ja mahdollisesti myös kaksi sisäänkäyntiä, yksi kummassakin päädyssä.

Asumus ajoittuu n. 7 000–5 700 eaa. väliseen aikaan. Aikaisemman tutkimuksen perusteella viisto-/poikkiteräiset nuolenkärjet ajoittuvat 6 200– eaa. Jos katsotaan tämän ajoituksen olevan edelleen varteenotettava, on painotettava asumuksen ajoituksen jälkimmäistä puuhiilestä saatua ajoitustulosta (5 890–5 675 eaa.). Jos katsotaan kuitenkin, että alueen 2+8 ajoitustulokset ovat relevantteja ja luista saadut ajoitustulokset ovat varteenotettavia, on puolestaan painotettava asumuksen ajoituksen varhaisempaa (n. 7 005– 6 435 eaa.) ajoitustulosta. Lisäksi, kun tiedetään alueen 3+9 kvartsin raaka-aineen muistuttavan asumuspainanteen kvartsin raaka-ainetta ja katsotaan sillä olevan merkitystä, on huomioitava tuon alueen ajoitus (5 750–5 620 eaa.). Tämä huomioiden tulisi painottaa asumuksen nuorempaa ajoitusvaihtoehtoa (5 890–5 675 eaa.). Lisää ajoituksia kuitenkin tarvitaan asumuksen ajoituksen täsmentämiseksi.

Suorakaiteen muotoisen asumuksen symmetrisesti keskilinjalla sijaitsevien kahden tulisijan on katsottu viittaavan joko kahteen talouteen/perheeseen tai sukupuolten väliseen sisätilajakoon54. Osa esineiden valmistuksessa syntyneestä ja käytössä hylätystä jätteestä on siivottu asumuksen seinien viereen tai heitetty oviaukoista ulos jätekasoihin.

Tällaisen jätteiden hylkäämisprosessin on katsottu viittaavan talviaikaan, vähintäänkin kevättalveen. Samoin voidaan osan eläinten luista katsoa viittaavan talviaikaan. Jos katsotaan asuinpaikan sijaintia, voidaan nähdä, että asuinpaikka sijaitsee laajan meren lahden rannalla, josta on ollut hyvät

hylkeenpyyntimahdollisuudet kevättalvella. Todennäköisesti merenlahden ja rannikon jäätilanne mahdollisti tässä vaiheessa kivikauden lämpökautta hylkeen pyytämisen jäältä.

Itä-Vantaan asuinpaikkojen, Asolan ja Brunabergetin, läheisyydessä ei tunneta muita myöhäismesoliittiseen kauteen ajoittuvia asuinpaikkoja. Keravanjoki on kuitenkin muodostanut vesistöalueen, jonka varrella on useita kivikautisia asuinpaikkoja. Niistä todennäköisesti osa ajoittuu Asolan ja Brunabergetin kanssa samaan aikakauteen, minkä vuoksi on mahdollista ajatella niiden muodostavan samanlaisen – yläjuoksun järvistä, joesta ja rannikosta sekä saaristosta koostuvan – alueellisen kokonaisuuden kuin LänsiVantaan, Nurmijärven ja Tuusulan asuinpaikat.

Mahdollisesti joen yläjuoksulla tai järvien rannoilla olevilla asuinpaikoilla on löydettävissä monipuolisemmin eläinlajeja ja mahdollisesti myös asuinpaikkoja, joille vainajat on haudattu – ellei sitten vainajia ole käsitelty kuten Brunabergetiä vain muutama sata vuotta nuoremmalla LänsiVantaan Hommaksen asuinpaikalla, jossa vainajaa on saatettu käsitellä hautausrituaaleihin liittyen tai mahdollisesti syöty ja vainajasta jääneet luut on hylätty ruuantähteinä asuinpaikalle55.

Idempänä sijaitsevatkin Sipoonjoen, Mustijoen ja Porvoonjoen vesistöalueet, joihin on saattanut muodostua omat asuinalueensa.

YHTEENVETO Vantaan Brunabergetin myöhäismesoliittisen asuinpaikan tutkimukset toteutettiin Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen opetuskaivauksena 2011 ja 2012. Tutkimukset kohdistuivat kolmeen alueeseen: 1+7 asumuspainanne, 2+8 tätä hieman vanhempi leiripaikka samalla korkeudella ja 3+9 asumuspainanteen aikainen leiripaikka edellisiä n. 3 m korkeammalla.

Asumus (kaivausalueet 1+7) ajoittuu radiohiiliajoituksen perusteella n. 7 000–5 700 eaa. (kalibroituna) ja kontekstit (kulttuurinen ja arkeologinen) huomioiden n. 5 890–5 675 eaa. Samalla terassilla (n. 35 m mpy.) tutkitut tulisijat (alueet 2+8) ajoittuvat n. 7 300–6 700 eaa. Ylimmällä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

69

terassilla, joka sijaitsee n. kolme metriä edellisiä korkeammalla (n. 38 m mpy.), todettiin löytöalue (alueet 3+9), joka ajoittuu n. 5 750–5 620 eaa., vaikka alue korkeutensa perusteella ajoittuisi yli 7 100 eaa. (Kartta 4.)

Mesoliittisia asumuspainanteita tunnetaan Suomessa vain vähän, ja niitä on tutkittu toistaiseksi vain kahdella asuinpaikalla. Asuinpaikka sijaitsee suojaisessa muinaiselle merenlahdelle avautuvassa loivassa rinteessä, jonka muinaismaisema säilyi pitkään, lähes 2 500 vuoden ajan, melkein samanlaisena. Tänä aikana kasvillisuus ja eläimistö monipuolistuivat sekä meren ravinteikkuus parani lisäten myös kala- ja hyljelajien määriä. Myös eläinten määrät lisääntyivät ravinteikkuuden lisääntyessä.

Elinolosuhteiden parantuessa väestömäärä lisääntyi, mikä tarkoitti myös alueiden käytön tiivistymistä ja eri tyyppisten asuinpaikkojen käyttöönottoa eri puolilla asuinaluetta.

Brunabergetin asuinpaikan kolmelta tutkitulta alueelta esiin saadut aineistot kertoivat asuinpaikka-alueen käytön historiasta. Varhaisimman vaiheen, alueen 2+8, kaksi tulisijaa viittaa avoimiin leiripaikkoihin, joissa ei ole säilynyt merkkejä asumuksista. Tulisijat ajoittuvat 7 300–6 700 eaa.

Alueen löydöt olivat varsin vähäisiä, eikä niiden perusteella voi tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Asukkaat ovat metsästäneet viisto-/poikkiteräisillä nuolenkärjillä riistaa – tosin lajilleen tunnistettujen luulöytöjen puuttuessa ei voida tietää, mitä eläinlajeja niillä on pyydetty. He ovat myös huoltaneet metsästysvälineitä ja valmistaneet kiviesineitä asuinpaikallaan. Tämän tyyppiset nuolenkärjet ovat tavallista vanhempia, koska useimmiten ne ajoittuvat vähintään 500 vuotta nuoremmiksi.

Asuinpaikka-alueen korkeimmalla sijaitsevan alueen 3+9 tulisija ajoittuu 5 750–5 620 eaa. Tämän leiripaikan kvartsilöydöt ovat samanlaisia kuin asumuspainanteesta, alueelta 1+7. Leiripaikan vähäisten löytöjen perusteella ei voida sanoa kovinkaan paljon. Ainoastaan sen, että todennäköisesti alueen 1+7 asukkaat ovat käyttäneet asumuksensa takana olevaa aluetta tilapäisenä ei-rantasidonnaisena leiripaikkana.

70

Asumuspainanteessa, alueella 1+7, on ollut levinneisyyskarttojen perusteella suorakaiteen muotoinen asumus. Asumuksessa on ollut kaksi lähes symmetrisesti keskilinjalla sijaitsevaa tulisijaa ja kaksi sisäänkäyntiä, yksi kummassakin päädyssä.

Sisäänkäyntien ulkopuolella asumuksesta ulos heitetyt jätteet ovat kasautuneet ovien ympärille. Suorakaiteinen muoto ja symmetrisesti keskilinjalla sijaitsevat tulisijat ovat tuttuja lähinnä neoliittisista ja varhaismetallikautisista yhteyksistä, kun mesoliittiset asumukset ovat olleet muodoltaan voittopuolisesti pyöreähköjä. Tanskasta tunnetaan sekä Maglemosen että Ertebøllen kulttuurin yhteydestä suorakaiteen muotoisia osittain maahan kaivettuja asumuksia, joissa on ollut kaksi tulisijaa. Niissä on kuitenkin ollut vain yksi ovi, millä on ollut erilainen vaikutus sisätilajakoon kuin kahden oven asumuksessa. Onkin todennäköistä, että myös Brunabergin asumuksessa on ollut lounaaseen avautuva pääsisäänkäynti ja koilliseen avautuva toinen sisäänkäynti, kuten tiedetään saamelaisissa kodissa olleen.

Asumuksesta saatiin ajoitustuloksia sekä palaneesta luusta että puuhiilestä. Palanut luu ajoittuu 7 005–6 435 eaa., kun samasta kontekstista saatu puuhiili ajoittuu 5 890–5 675 eaa. Kun huomioidaan alueen 3+9 kvartsien raaka-aineen olevan samanlaista kuin asumuspainanteesta löytynyt ja että Etelä-Suomen viisto-/poikkiteräiset nuolenkärjet ajoitetaan tavallisesti 6 200 eaa. jälkeiseen aikaan, on syytä ottaa sekä kulttuurinen että arkeologinen konteksti huomioon ja painottaa puuhiilestä saatua ajoitustulosta. Viisto-/poikkiteräisiä nuolenkärkiä tunnetaan Tanskassa jo Kongemosen vaiheesta, mutta niitä on käytetty erityisesti Eretbøllen vaiheessa. Alueelta 2+8 löydetyt kärjet sopivat ajoitukseltaan Kongemosen vaiheeseen ja alueelta 1+7 löydetyt kärjet Kongemosen ja Ertebøllen vaihettumisjaksoon.

Asumuspainanteen tutkimuksissa pääosa löydöistä oli kvartsia: esineitä, ytimiä ja iskoksia.

Eniten löydettiin kvartsikaapimia ja viisto-/poikkiteräisiä nuolenkärkiä, tilapäisiä esineitä kuten retusoituja ja käyttöjälkisiä iskoksia. Poria/naskaleita löytyi myös jonkin verran. Palaneista luista tunnistettiin parin luuesineen katkelman lisäksi hylkeen

luita, jotka muistuttivat norppaa. Muista nisäkkäistä tunnistettiin vain metsäjäniksen luu. Kaloista tunnistettiin haukea ja särkikalojen luita. Eläinten luiden ja jätteiden hylkäämisprosessin perusteella asuinpaikan käyttövuodenaikana voidaan pitää talvea tai kevättä. Myöskin löytöjen suhteellisen yksipuolisuus viittaa lyhytaikaiseen käyttösesonkiin.

Asumuksen sisällä voidaan havaita alueita, joissa on valmistettu ja huollettu esineitä sekä myös käytetty niitä. Sellaisiksi nousivat esiin tulisijojen läheiset alueet, joissa on levinneisyyskarttojen perusteella isketty kvartsia – suuret iskokset, ytimet ja hylätyt esineet on siivottu tai yritetty siivota syrjään lattialta pienten iskosten jäädessä maahan iskentäpaikalleen. Tulisijojen läheisyydessä, niiden rannanpuoleisella alueella, on esineiden valmistuksen lisäksi työstetty nahkaa ja syöty ruokaa. Sisäänkäynnin läheisyydessä on sen sijaan huollettu metsästysvälineitä. Aineistojen levinneisyydessä tehtyjen havaintojen perusteella ei voida tehdä täsmällisiä päätelmiä sukupuolten välisestä sisätilajaosta. Havaintojen perusteella ei voida myöskään tehdä eroa tulisijojen välillä – onko niitä käyttänyt esim. kaksi perhettä tai kaksi pyyntiryhmää.

Brunabergetin asuinpaikka kuuluu todennäköisesti Keravanjoen vesistöalueen asuinpaikkojen kanssa asuinpaikkojen kokonaisuuteen. Vastaavanlainen asuinpaikkojen kokonaisuus oli mesoliittisen kauden lopulla muodostunut Länsi-Vantaalle, johon kuuluivat myös Nurmijärven ja Tuusulan asuinpaikat. Länsi-Vantaan asuinpaikkoja tunnetaan huomattavasti enemmän, ja ne muodostavat monipuolisen useiden vuodenaikojen ja monien käyttötarkoitusten asuinpaikkojen verkoston. ItäVantaalta tunnetaan toistaiseksi vain vähän tähän aikakauteen kuuluvia asuinpaikkoja, ja niiden tutkiminenkin on ollut varsin vähäistä.

Brunabergetin asuinpaikka on kuulunut mesoliittisen kauden loppuvaiheessa kasvavan väestön lisääntyviä merenrannan resursseja hyödyntämään alueeseen. Koska mesoliittisen kauden lopulla, rannansiirtymisen tilapäisen pysähtymisen johdosta Litorinamerivaiheessa, uutta maaaluetta ei muodostunut lisää mutta väestö kasvoi, oli samankokoiselta alueelta saatava enemmän

irti kuin aikaisemmin. Tämän johdosta aiemmin liikkuvat, mobiilit yhteisöt asettuivat aloilleen ja rakensivat pysyvämpiä asumuksia, joista oli paremmat mahdollisuudet hyödyntää aluetta tehokkaammin – todennäköisesti hyödyntäen uudenlaisia resursseja uudenlaisilla tavoilla ja uudenlaisilla välineillä. Olisiko viisto-/poikkiteräinen nuolenkärki sellainen innovaatio, joka oli kehitetty uudenlaiseen muuttuneeseen tilanteeseen?

KIITOKSET Arkeologinen tutkimus vaatii aina tuekseen hyvät taustajoukot. Ilman Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen taloudellista ja aineellista panostusta ei tutkimuksia olisi pystytty toteuttamaan. Kiitän erityisesti FM (nykyisin FT) Kerkko Nordqvistin panosta kaivausten dokumentoinnissa ja myös tähän artikkeliin tehtyjen karttojen valmistamisesta.

FM Katariina Nurminen vastasi molempina vuosina sekä osteologisesta analyysistä että maanäytteiden seulonnasta. FM (nykyisin FT) Mia Lempiäinen ja FM (nykyisin FT) Santeri Vanhanen toteuttivat makrofossiilianalyysin ja puulajianalyysin. FL (nykyisin FT) Paula Kouki analysoi molempina vuosina sekä koko alueen että asumuspainanteen fosfaatit. FM Wesa Perttola toteutti tätä artikkelia varten karttoja sekä yhdessä opiskelijoiden kanssa yleiskartoitustyönä ja vastasi opetuksesta yhdessä prof. Mika Lavennon ja FM Esa Hertellin kanssa.

Kaivauksille osallistui myös joukko kollegoja, joiden panos oli merkittävä kaivauksen onnistumiselle: FL Petro Pesonen, prof. Volker Heyd, FM (nykyisin FT) Tarja Sundell, LuK (nykyisin FM) Juhana Kammonen ja fil. yo. (nykyisin FM) Sanni Översti.

Lämmin kiitos heille kaikille. Opiskelijat Risto Karasmaa, Maija Rajakylä, Erno Iipponen, Harri Uuksulainen, Ulla Kivimäki, Tiia Paasi, Eva Gustavsson, Mari Karjalainen, Janne Kangaskesti, Sisko Pajari, Taina Koivistoinen, Iina Musakka, Minna Rönkä ja Viivi Honkanen toteuttivat sekä koekuoppien (2–6) että laajennettujen alueiden (8 ja 9) kaivauksen ja dokumentoinnin, kiitos heille siitä. Lisäksi kiitän kaikkia opetuskaivauksille osallistunutta 25 opiskelijaa, joita ilman kaivausta ja jälkitöitä ei olisi voitu toteuttaa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

71

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Lewis R. Binford, 2002: In Pursuit of the Past, Decoding the Archaeological Record. Berkeley: University of California Press.

Daniel Groβ, Annabell Zander, Adam Boethius, Stefan Dreibrodt, Ole Grøn, Anton Hansson, Catherine Jessen, Satu Koivisto, Lars Larsson, Harald Lübke & Björn Nilsson, 2018: People, lakes and seashores: Studies from the Baltic Sea basin and adjacent areas in the early and Mid-Holocene. Quaternary Science Reviews 185 (2018), 27–40.

Ole Grøn, 1991: A method for reconstruction of social structure in prehistoric societies and examples of practical application. Social space.

Human Spatial Behaviour in Dwellings and Settlements. Proceedings of an Interdisciplinary Conference. Odense University Studies in History and Social Scienses vol. 147, 100–117.

Ole Grøn, 2003: Mesolithic dwelling places in south Scandinavia: their definition and social interpretation.

Antiquity Vol. 77, Nr 298, December 2003, 685–708.

Petri Halinen, 2005: Prehistoric Hunters of Northernmost Lapland – settlement patterns and subsistence strategies. Iskos 14. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Petri Halinen, 2009: Change and Continuity of Sámi dwellings and dwelling sites from the Late Iron Age to the 18th century. Teoksessa T. Äikäs (toim.) ”Máttut – máddagat. The Roots of Saami Ethnicities, Societies and Spaces / Places”, Publications of Giellagas Institute 12, 100–115.

Petri Halinen, 2015: Kivikausi.

Teoksessa G. Haggrén, P. Halinen, M. Lavento, S. Raninen & A. Wessman Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus, Helsinki, 19–121.

Petri Halinen, 2016: The Inland Sámi Societies of Northern Fennoscandia during the Late Iron Age and Early Mediaeval Period – An Archaeological Approach. Teoksessa P. Uino ja

72

K. Nordqvist (toim.) New Sites, New Methods – Proceedings of the FinnishRussian Archaeological Symposium.

Helsinki, 19–21 November, 2014.

Iskos 21, 160–174. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Petri Halinen, Kaarlo Katiskoski & Mika Sarkkinen, 1998: Yli-Iin Kuuselankankaan asuinpaikan tutkimukset 1994–1996. Kentältä poimittua 4.

Museoviraston arkeologian osaston julkaisu N:o 7, 24–40. Museovirasto, Helsinki.

Petri Halinen, Oula Seitsonen, Sanna Seitsonen & Kerkko Nordqvist, 2008: Excavations at the Juoksemajärvi Westend Stone Age dwelling site in 2002. Iskos 16, Karelian Isthmus, Stone Age Studies in 1998–2003, 235–265. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Petri Halinen & Teemu Mökkönen, 2009: Between Lake and Sea – Stone Age settlement by the Ancient Lake Ladoga on the Karelian Isthmus.

Fennoscandia archaeologica XXVI, 107–132. The Archaeological Society of Finland, Helsinki.

Timo Jussila, Aivar Kriiska & Tapani Rostedt, 2007: The Mesolithic Settlement in NE Savo, Finland and the Earliest Settlement in the Eastern Baltic Sea. Acta Archaeologica 78:2, 143–162.

Taisto Karjalainen, 1996: Pithouse in Outokumpu Sätös excavated in 1992– 1994. Pithouses and Potmakers in Eastern Finland. Reports of the Ancient Lake Saimaa Project. Helsinki papers in archaeology No. 9. 1996, 71–88.

Satu Koivisto, 2010: Luihin ja ytimiin.

Pyyntiä ja elämää Itämeren äärellä noin 7500 vuotta sitten. Helsingin pitäjä 2010, 8–21.

Jukka Kylli, 2001: Maa kohoaa, mutta miten? Muinaistutkija 4/2011. Suomen arkeologinen seura r.y., Helsinki, 22–32.

Hannu Lehtonen, 2003: Iso kalakirja: ahvenesta vimpaan. WSOY, Helsinki.

Sirpa Leskinen & Petro Pesonen, 2008: Vantaan esihistoria. Vantaan kaupunki, Keuruu Kenneth K. A. Lönnqvist, 2009: Pyhtää Susikopinharju (1), Finland: a Site with Mesolithic Dwellings. Proceedings of the Prehistoric Society 75, 305–344.

Mikael A. Manninen, 2014: Culture, Behaviour, and the 8200 cal BP Cold Event. Organisational Change and Culture-Environment Dynamics in Late Mesolithic Northern Fennoscandia.

Monographs of the Archaeological Society of Finland 4. The Archaeological Society of Finland, Helsinki.

Mikael A. Manninen & Kjell Knutsson, 2011: Northern Inland Oblique Point Sites – a New Look in Late Mesolithic Oblique Point Traditioin in Eastern Fennoscandia. Teoksessa T. Rankama (toim.): Mesolithic Interfaces.

Variability in Lithic Technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1.

The Archaeological Society of Finland, Helsinki, 143–175.

Mikael A. Manninen & Miikka Tallavaara, 2011: Descent History of Mesolithic Oblique Points in Eastern Fennoscandia – a Technological Comparison Between Two Artefact Populations. Teoksessa T. Rankama (toim.): Mesolithic Interfaces. Variability in Lithic Technologies in Eastern Fennoscandia. Monographs of the Archaeological Society of Finland 1, 177–211. Helsinki: The Archaeological Society of Finland.

Heikki Matiskainen, 1985: The Chronology of the Finnish Mesolithic. Teoksessa C. Bonsall, (toim.): The Mesolithic in Europe, III Int. Mesol. Symp. Edinburgh 1985, 379–390.

Heikki Matiskainen, 1989: The paleoenvironment of Askola, Southern Finland.

Mesolithic settlement and subsistence 10 000–6 000 b.p. Iskos 8, 1–97. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Heikki Matiskainen & Timo Jussila, 1984: Naarajärven kampakeraaminen asumus. Suomen Museo 1984, 17–52.

Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Teemu Mökkönen, 2011: Studies on Stone Age Housepits in Fennoscandia (4000–2000 cal BC). Changes in ground plan, site location, and degree of sedentism. Helsinki.

Erik Norberg, 2008: Boplatsvallen som bostad i Norrbottens kustland 5000 till 2000 före vår tideräkning. En studie av kontinuitet och förändringar. Studia Archaeologica Universitatis Umensis 23. Umeå universitet, Umeå.

Katariina Nurminen, 2011: Vantaa Brunaberget KM 38921, Petri Halinen 2011, Luuanalyysi 19.10.2011. Liite 5 raportissa: P. Halinen 2011. Vantaa Brunaberget (92010066), kaivaus 30.5.-10.6.2011, Helsingin yliopisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia Dos. Petri Halinen.

Katariina Nurminen, 2012: Vantaa Brunaberget 2012, KM 39236, Osteologinen analyysi kivikautisen asuinpaikan kaivauksen luista. FM Katariina Nurminen, 1.11.2012. Liite 15 raportissa: P. Halinen 2012. Vantaa Brunaberget (92010066), kaivaus 31.5.-15.6.2012, Helsingin yliopisto, Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos, arkeologia Dos. Petri Halinen.

Katariina Nurminen, 2015: Pienten luiden seulominen kentällä ja laboratoriossa – Seulakoon merkitys palaneiden luiden talteenotossa. Muinaistutkija 2/2015, 8–14. Suomen arkeologinen seura, Helsinki.

Markku Oinonen, Petro Pesonen & Miikka Tallavaara, 2010: Archaeological radiocarbon dates for studying the population history in eastern Fennoscandia. Radiocarbon 52:2–3, 393–407.

Jari Okkonen, 1991: Huomioita palaneen luun säilymisestä esihistoriallisen asuinpaikan kulttuurikerroksessa.

Faravid 15. 91, 157–163.

Bjørnar Olsen, 1994: Bosetning og samfunn i Finnmarks forhistorie. Universitetsforlaget, Oslo.

Petro Pesonen, 1996a: Posion Kuorikkikankaan asumus. Muinaistutkija 1/1996, 19–25. Suomen arkeologinen seura, Helsinki.

Petro Pesonen, 1996b: Archaeology of the Jaamankangas area – with special reference to the Rääkkylä Pörrinmökki Stone Age settlement site. Teoksessa: Environmental Studies in Eastern Finland. Reports of the Ancient Lake Saimaa Project.

Helsinki Papers in Archaeology n:o 8. Helsinki: University of Helsinki, 93–117.

Petro Pesonen, 2006: One house – two households? An investigation of a Late Subneolithic pithouse in Kuorikkikangas site, Posio, southern Lapland. Teoksessa V.-P. Herva (toim.): People, Material culture and Environment in the North. Proceedings of the 22nd Nordic Archaeological Conference University of Oulu, 18–23 August 2004. Studia humaniora Ouluensia 1, 198–213.

Petro Pesonen, Miikka Tallavaara & Petri Halinen, 2020: Siikajoen kivikautiset kehäkylät. Muinaistutkija 1/2020. Suomen arkeologinen seura, Helsinki.

Paula Purhonen & Leena Ruonavaara, 1994: On Subsistence Economy at the Prehistoric Dwelling-Site Area of Jönsas in Vantaa, Southern Finland. Museovirasto, arkeologian osasto, Julkaisu N:o 5, 88–97. Museovirasto, Helsinki.

Peter Rowley-Conwy, 2011: Westward Ho! The spread of agriculture from Central Europe to the Atlantic. Current Anthropology 52 (supplement 4), 431–451.

Gustav Ränk, 1949. Grundprinciper för disponeringen av utrymmet i de lapska kåtorna och gammerna.

Folk-liv. Acta ethnologica et folkloristica Europaea. TOM XII-XIII. 1948–1949.

Jan Storå, 2001: Reading Bones.

Stone Age Hunters and Seals

in the Baltic. Stockholm Studies in Archaeology 21. Stockholm: Stockholm University.

Miikka Tallavaara, Petro Pesonen & Markku Oinonen, 2010: Prehistoric population history in eastern Fennoscandia. Journal of Archaeological Science 37 (2010), 251–260.

Miikka Tallavaara & Heikki Seppä, 2011: Did the mid-Holocene environmental changes cause the boom and bust of hunter-gatherer population size in eastern Fennoscandia? The Holocene (September), 1–11.

Santeri Vanhanen, 2019: Prehistoric Cultivation and Plant Gathering in Finland. An Archaeobotanical Study.

University of Helsinki, Faculty of Arts, Helsinki.

Loppuviitteet 1 Lönnqvist 2009; Mökkönen 2011.

2 Halinen 2005.

3 Norberg 2008; Olsen 1994.

4 Leskinen & Pesonen 2008, 67, 299.

5 Rowley-Conwy 2011, S432.

6 Halinen 2015. ⁷ Manninen & Knutsson 2011; Manninen & Tallavaara 2011; Matiskainen 1985, 389; 1989, 34–41.

8 Halinen 2005.

9 Esim. Kylli 2001, 25, Leskinen & Pesonen 2008, 57.

10 Tallavaara & Seppä 2011.

11 Vanhanen 2019, 54.

12 Tallavaara & Seppä 2011.

13 Oinonen et al. 2010; Tallavaara et al. 2010; Tallavaara & Seppä 2011.

14 Manninen 2014.

15 Groβ et al. 2018, 29.

16 Manninen & Tallavaara 2011, 190-198; Manninen & Knutsson 2011, 147-156.

17 Binford 2002; Pesonen 1996a, 22; 2006, 201.

18 Halinen 2005; Halinen et al. 1998, 36-37; Karjalainen 1996, 79–80; Pesonen 1996; 2006, 201, 204–205.

19 Matiskainen & Jussila 1984; Okkonen 1991.

20 Halinen 2009; Ränk 1949.

21 Jussila et al. 2007, 146.

22 Lönnqvist 2009.

23 Halinen 2005; Norberg 2008, 77; Olsen 1994.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

73

24

36

25

37

Grøn 2003, 686–692.

Manninen 2014.

26 Manninen & Knutsson 2011; Manninen & Tallavaara 2011, 190–191.

27 Karjalainen 1996, 80; Pesonen 1996a, 22-23.

28 Pesonen 1996b, 103.

29 Grøn 2003.

30 Pesonen et al. 2020.

31 Manninen & Tallavaara 2011, 182.

32 Ks. Nurminen 2011 ja 2012.

33 Nurminen 2012, 32.

34 Nurminen 2012, 38.

35 Nurminen 2011, 29.

Halinen 2015, 83–85.

Vanhanen 2012.

38 Grøn 2003, 699.

39 Halinen 2005, 49; Manninen & Tallavaara 2011, 181.

40 Binford 2002; Grøn 2003, 699; Pesonen 2006.

41 Grøn 1991; 2003; Halinen 2009, 106-112, Ränk 1949.

42 Pesonen 2006, 208–211.

43 Grøn 2003, 701.

44 Storå 2001, 27–34, 46.

45 Halinen 2009; 2016.

46 Lehtonen 2003, 129.

47

Esim. Halinen 2005; Halinen & Mökkönen 2008; Halinen et al. 1998; Halinen et al. 2008.

48 Nurminen 2015.

49 Storå 2001, 31–34, 46.

50 Storå 2001, 46.

51 Leskinen & Pesonen 2008, 299.

52 Leskinen & Pesonen 2008, 101–107.

53 Purhonen & Ruonavaara 1994, 93–96.

54 Pesonen 2006, 211; Grøn 2003, 701.

55 Koivisto 2010, 5–19.

B & B Solhem Kyläraitti 6, 01510 Vantaa

+358 400 410 691 tai info.solhemvantaa@elisanet.fi

Vantaalaisten asialla jo vuodesta 1967.

74

*KMT AL 2018

TIEDUSTELUT JA VARAUKSET:

Vantaan luetuin lehti, 109 000 lukijaa printissä ja verkossa!*

kAmkErAmiSkA tIDen 5 900–5 100 åR SeDAn

OMGIVNINGEN RUNT STENKULLABERGET i Ånäs i Vanda har ständigt

StENkulLAbergets bErättElseR

förändrats. Än har berget varit täckt av is eller vatten och än har det vuxit träd på det. I långa tider har det också bott människor vid foten av berget. Alltid har deras liv lämnat efter sig spår i marken och ofta har människorna hittat tecken på tidigare invånare. I den kommande faktaboken delar Stenkullaberget med sig av sina iakttagelser om människorna och naturkrafterna som format omgivningen runt berget under många årtusenden.

”

Jag har stått här väldigt länge. Under min tid har jag hunnit se mycket. Jag har följt med människorna så länge de funnits här och tänkte jag kunde berätta för er vad jag sett. Själv är jag ett litet ensamt berg, som människorna kallar Stenkullaberget.”

FiNLaNDS FÖRhiStOrIA FÖr alLA ÅLDrar

Boken är skriven av arkeolog Andreas Koivisto och bilderna är målade av konstnären Tom Björklund. Den planeras vara färdig år 2021. Du kan följa med hur projektet med Stenkullaberget framskrider på bloggen stenkullaberget.blogspot.fi

Kuvat 0a ja 0b

Jokiniemen Stenkullan kivikautinen asuinpaikka ja asumusjäännökset ARKEOLOGISET TUTKIMUKSET 1996 KAARLO KATISKOSKI

Jokiniemen Stenkullan kaivaukset suoritettiin kesällä 1996. Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto.

76

ALKUSANAT 2020 Kivikautisena muinaisjäännöstyyppinä tunnetut asumuspainanteet ovat varsinaisesti 1990-luvulta alkaen olleet suomalaisen arkeologian tutkimuksen kohteina. Näiden rakenteiden levinneisyys ja samalla tutkimus painottuu Vuoksen vesistöalueelle ja Keski-Pohjanmaalta Peräpohjolaan ulottuvalle vyöhykkeelle.

Erityisen aiheen tälle kirjoitukselle antoivat vuonna 1996 laajalla pelastuskaivauksella Vantaan Stenkullassa tehdyt havainnot, jotka poikkesivat siihenastisesta asumuspainanteiden levinneisyydestä. Stenkullan asumusjäännökset lienevät myös ensimmäiset suuremmat kivikautiset asumusjäännökset ns. peltoasuinpaikoilta maassamme. Tutkimukset olivat myös osa 1970-luvulta alkaen useaan otteeseen ja poikkeuksellisen laajalti (yli 5 000 m2) rakentamisen takia tutkittua Stenkullan–Jokiniemen suurta asuinpaikkakompleksia Keravanjoen molemmilla rannoilla.

Tässä luodaan aluksi katsaus vuosituhannen vaihdetta edeltävään Suomen ja osin naapurimaiden kivikauden asumustutkimukseen, jonka pohjalta arvioidaan Stenkullassa havaittuja rakennejäännöksiä. Paitsi Stenkullan, myös asuinpaikkakompleksin muiden osien kaivaustuloksia ja suurta löytöaineistoa tarkastellaan lähinnä suhteessa asumusrakenteisiin. Lopuksi käsitellään alueen kivikautisen asutuksen edellytyksiä ja pysyvyyttä toimeentulo-, intensiteetti- ja kronologiakysymyksinä.

Tämä Museoviraston osarahoituksen turvin laadittu artikkeli on kirjoitettu jo vuonna 2000. Alkuperäinen käsikirjoitus käännettiin ruotsiksi julkaistavaksi Suomen muinaismuistoyhdistyksen sarjassa. Julkaisuohjelman muutosten takia suunnitelma jäi kuitenkin toteutumatta 2000-luvun alussa. Keväällä 2020

Kaloja esittäviä luuesineiden katkelmia Stenkullasta (KM 29954:10460, KM 29954:10459). Kuva: István Bolgár / Museovirasto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

77

Vantaa-Seuran nykyinen puheenjohtaja Andreas Koivisto otti yhteyttä kirjoittajaan, ja esitti jo 20 vuoden takaisen artikkelin ottamista seuran uuteen julkaisuun. Nyt käsillä oleva kirjoitus kuvaa tutkimustilannetta vuosituhannen vaihteen tienoilla Stenkullan 1996 kaivaushavaintojen näkökulmasta, eikä kirjoituksen sisältöä ole päivitetty.

Kahdessa vuosikymmenessä sekä asumuspainanteiden lukumäärä kuin niiden tutkimustieto on oleellisesti lisääntynyt. Tätä tuoreempaa tietoa onkin syytä etsiä 2000-luvun arkeologisista julkaisuista.

ASUMUSPAINANNETUTKIMUSTEN TAUSTAA JA TEORIAA Suomalaisen kivikauden asumustutkimusten voi varsinaisesti katsoa alkaneen 1900-luvun alussa, jolloin Sakari Pälsi1 rekonstruoi Räisälän Pitkäjärven asuinpaikan kulttuurikerroshavaintojen perusteella myöhemmän kivikauden pyöreän keskusliedellisen kodansijan, jota sittemmin on käytetty kivikauden tyyppiasumuksena maassamme2. Rakenne erottui kulttuurikerroksen pyöreähkönä nokimaa-alueena ja pohjamaahan ulottuneina voimakkaampina nokitäplinä, jotka Pälsi etnografisten analogioiden pohjalta tulkitsi halkaisijaltaan 6-metrisen kotavaipan ja oviaukon kannatinpaalujen sijoiksi. Kodanpohjiksi tulkittuja rakenteita on sittemmin tutkittu useampiakin3. Sopivan kokoisen ja muotoisen yhtenäisen likamaa-alueen, siihen kuuluvan löytökeskittymän ja mahdollisten paalunjäljiksi tulkittavien noki- ja hiililäikkien on katsottu muodostaneen kodansijan paikan. Yhdistävänä tekijänä asumuksille on niiden paljastuminen vasta kaivaustilanteessa ilman maanpinnalle erottuvia merkkejä. Pääasiallisesti näitä on pidetty pyöreinä kevytrakenteisina kotina, mutta jo tällaisten jäänteiden muodostumisen on katsottava edellyttävän asumuksilta ainakin jonkinasteista pysyvyyttä. Jo mesoliittiseen vaiheeseen ajoittuvan Honkajoen Lauhalan Myllyluoman soikean eteisellisen (7,5–8 x 5,5–6 m) kodan rekonstruktio tukeviksi paalunjäljiksi tulkittujen hiililäikkien ja keskiosan palomaan perusteella viittaa jo kiinteämpään asumukseen4.

78

Sittemmin erityisesti pitkään käytössä olleiden asuinpaikkojen paalunjälkirekonstruktiot ovat saaneet osakseen kritiikkiä, koska näiden dokumentointi on ollut puutteellista tai ennallistukseen vaikuttaneiden lähteiden käyttö on ollut valikoivaa5. Myös aiemmassa tutkimuksessa useilla asuinpaikoilla havaittuja pienialaisia, muuta kulttuurikerrosta syvempiä ja voimakkaampia kuoppia on pidetty asuinkuoppina6, mutta näitä tuskin voi pitää varsinaiseen asumustarkoitukseen käytettyinä rakenteina7.

Varsinaisen asumuspainannemääritelmän käyttäminen Suomen arkeologisessa tutkimuksessa alkaa 1960- ja 1970-luvulla, jolloin C.F. Meinander8 määritteli Pihtiputaan Madenevan eponyymiasuinpaikan sekä muutamien muiden 1950- ja 1960-luvun asuinpaikkakaivausten havaintojen perusteella ns. Madenevan-tyypin asumuspainanteen (hyddbotten, bostadsbotten).

Meinanderin mukaan tyypin kyseiset asumukset ovat maanpinnalle erottuvia, halkaisijaltaan 6–8-metrisiä ja 20–60 cm syviä painanteita, joista pääsääntöisesti puuttuu liesikiveys ja joissa paalunsijojen esiintyminen on hyvin epävarmaa. Joissain kaivetuissa asumuksissa on todettu merkkejä epämääräisistä puureunojen jäänteistä, mutta tarkemmat rakenteelliset yksityiskohdat ovat kuitenkin epäselvät. Meinanderin samaan asumustyyppiin lukemissa asumuksissa Itä-Karjalassa on myös havaittu hirsikehikon jäänteitä, mutta asumustyypin tarkempaa rekonstruktiota ei artikkeleissa kuitenkaan yritetty. Meinander ajoitti tyypin asumukset pääosin tyypillisen kampakeramiikan aikaisiksi, mutta myös ainakin Pöljän ja Pyheensillan vaiheisiin kuuluviksi niistä löytyneen asbestikeramiikan ja kiviesineistön perusteella. Selvien liesikiveysten puuttuessa on tyypin asumuksiin usein viitattu lähinnä kesäkauden kevyinä asumusrakenteina9.

Keski-Pohjanmaalla jo 1970-luvulla tutkittujen kahden asuinpaikan suuret painanteet Evijärvellä (Isokankaalla aina 18–20 m vallin päältä mitattuna) ja Purmossa (Hundbackalla n. 10 x 16 m) on luettu samaan asumustyyppiin kuuluviksi Meinanderin määrittelyä suuremmasta koostaan

huolimatta10. Nämä asumusryhmät ajoittuvat tyypillistä kampakeramiikkaa myöhemmiksi niin maankohoamiskronologian kuin keramiikkalöytöjenkin (Ka III ja Pöljänkeramiikka) perusteella. Sen paremmin Hundbackan koekaivauksissa kuin Isokankaan laajoissakaan tutkimuksissa ei painanteissa mahdollisten vallien matalampien ovikäytävien lisäksi havaittu rakenteellisia yksityiskohtia. Vasta Pieksämäen Naarajärven vuosien 1982–83 tutkimusten perusteella on niin ikään suuresta asumuspainanteesta tehty ensimmäinen rekonstruktioehdotus paalunjälki- ja maaperähavaintojen tulkintaan perustuen11. Sen mukaan järven rantaterassin suunnassa sijainnut rakennus olisi ollut kaksiosainen ja pituudeltaan 25 m.

Asumuksen leveydeksi määritettiin suuremmassa lounaisosassa 13 m ja pienemmässä koillishuoneessakin n. 9 m sen kokonaispinta-alan ollessa peräti 300 m2 luokkaa. Myös paalurakentein tuetut vallit on rekonstruktiossa luettu asumuksen sisäpuolisiksi makuulavitsoiksi. Asumuksen lounaishuoneessa oli kolme kivettyä liettä, joita kaikkia voi hiiliajoitusten mukaan pitää keskenään samanaikaisina ja myös sopusoinnussa kohteen ajoittumiselle tyypilliseen kampakeramiikkaan.

Matalamman koillishuoneen tulenpitojäljet rajoittuivat vähäisiin hiili- ja nokimaa-alueisiin.

Käsitellessään nuoremman kivikauden asuinpaikkoja arkeologisen ja etnografisen aineiston pohjalta Ruijassa Varangin alueella on Knut Helskog12 pohtinut myöhemmän eroosion vaikutusta Jäämeren rannikon erilaisten asumuspainanteiden13, osittain maahan kaivettujen asumusten, arkeologiseen muodostumisprosessiin. Eroosioprosessin ja löytöjen levinneisyyden perusteella näyttävät sikäläisten asumusten turpeesta tehdyt seinälinjat alun perin sijainneen selvästi vallien sisäpuolella14. Eroosion vaikutus on myös poikennut tasamaalle ja toisaalta rinteeseen kaivettujen asumusten välillä. Rinnemaastossa painanteiden täyttyminen on ylärinteen puolelta voimakkaampaa kaiken vallimaan sortuessa kohti asumuksen keskiosaa suuren osan maa-aineksesta valuessa alarinteen puolella myös asumuksesta poispäin15.

Tasamaan asumuksissa painanteen myöhempi

täyttyminen on jokaisella sivulla ollut likimain tasaista ja valtaosa valliaineksesta on sortunut itse painanteeseen. Joka tapauksessa eroosion seurauksena itse alkuperäisen rakennuksen ala näyttää olleen maanpinnalle havaittavien vallien rajaamaa aluetta huomattavastikin pienempi, toisin kuin aiemmin on esitetty luettaessa myös vallit rakennuksen seinän sisäpuolelle kuuluneiksi makuulavitsoiksi16.

Vaikka Helskogin eroosioprosessimalli perustuu osittain maahan kaivettujen turveseinäisten asumusten havaintoihin subarktisessa ympäristössä, sen havainnot vallien ja seinien suhteista näyttävät pääpiirteissään yhtäpitäviltä metsävyöhykkeen uusimpien asumuspainannetutkimusten kanssa. Useissa kaivauksissa Suomessa on 1990-luvulla soikeiden tai lähes pyöreiden painanteiden sisältämien osittain maanalaisiksi kaivettujen rakennusten osoitettu alun perin olleen selvästi nykymuodossaan erottuvia valleja pienempiä ja pääasiassa suorakaiteen muotoisia.

Useimmissa asumuspainanteissa on myös merkkejä tulisijoista, jotka pääosin kivettöminä eivät välttämättä ole täyttäneet aiemman tutkimuksen kriteerejä17. Pääsääntöisesti paalunjälkiä ei ole näissä todettu, tai mahdolliset paalunjälkihavainnot sijoittuvat muualle kuin arvioidun seinälinjan kohdalle, mutta jotka hyvin tulkinnanvaraisina ovat vaikeasti erotettavissa luontaisista männyn paalujuurijäljistä18. Vaikka asumusten koko näyttää vaihdelleen suuresti eikä suorakaidetta ilmeisestikään voi pitää asumuspainannerakennusten yksinomaisena muotona, näyttävät suuret painanteet viittaavan perusmuodoltaan nelisivuisiin asumuksiin.

Uusimpien tutkimusten valossa onkin mm.

Pieksämäen Naarajärven asumuksen rekonstruktioista esitettävissä myös poikkeava tulkinta, jonka mukaan kaksihuoneisen talon sijaan voi hahmottaa joko kaksi erillistä asumusta, tai vain yhden lounaishuoneen kohdalla sijainneen, likimain aiemmin esitetyn permannon suuruisen (n. 60 m2) asumuksen. Oviaukko olisi tämän vaihtoehdon mukaan ollut julkaistun rekonstruktion huoneiden välisen ns. käytävän kohdalla

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

79

koillisosassa, jossa painanteen vallissa on ollut maanpinnalle erottunut matalampi kohta19. Myös edellä mainittujen Evijärven Isokankaan asumuspainanteiden suuri koko osoittaisi erodoituneiden seinien ulkopuolisten vallien väliä itse asumusten ollessa enintään 10-metrisiä20.

Vaikka suorakaiteen muotoisten osittain maahan kaivettujen rakennusten edellytyksenä ei välttämättä olekaan hirsiperusteinen seinä, näyttää kuopparakenteen edut lämmönsäilyttäjänä sekä seinänvierustojen sisäkorkeuden kasvattajana edellyttävän seinälinjojen sijoittumista alkuperäisen vallin sisäpuolelle, kuten myös Rauno Vaara21 on esittänyt Yli-Iin Kuuselankankaan ja Korvalan asumuspainanteiden rekonstruoinneissa.

Erityisesti Korvalan asumusrekonstruktio22 on hyvin sopusoinnussa vuonna 1998–99 Puumalan Kärmelahdessa kokonaisuudessaan tutkitun asumuspainanteen 2 havaintojen kanssa. Täällä soikean painanteen sisältämä varsinainen rakennus on ollut suorakaiteen muotoinen ja selvästi myös vallien rajoittamaa aluetta. Osin hiiltyneinä säilyneet suorat valleja tukeneet seinälinjat lienevät 2–3 hirsikertaiset sijoittuen nykymuodossaan likimain vallin ja pohjan lattiatason puoliväliin. Asumuspainanteen ollessa vallien päältä mitattuna 14–15 x 11–12 m itse rakennus on seinälinjojen perusteella ollut n. 8 x 7,5 m, siis 60 m2 luokkaa.

Vallin ja itse rakennuksen kokosuhteissa havaitut erot selittyivät molempien kapeampien päiden eteismäisillä matalammilla kulkuaukoilla, jotka maanpinnalle erottuivat painanteen muotoa pidentävästi. Asumuksen yhtenäiset pitemmät sivut ovat olleet rantalinjan suuntaiset. Mahdollisia paalunsijahavaintoja tehtiin sekä rakennuksen sisäpuolella että ulkopuolisilla valleilla. Varsinaisia kivettyjä liesiä ei rakennuksessa ollut, mutta sen keskiakselilla oli kuitenkin kaksi tulisijan kohtina tai keittokuoppina pidettävää palaneen maan aluetta runsaine luulöytöineen. Tutkittu painanne muodosti lisäksi likimain samansuuruisen asumuspainanteen kanssa peräkkäisten painanteiden parin23. Asumus ajoittuu myöhäiskampakeramiikan sekä ilmeisesti likimain samanaikaisen Pöljän ym. asbestisekoitteisen keramiikan kanssa

80

neoliittisen kauden keskivaiheille24. Vastaavan tyyppisten neoliittisten nelisivuisten asumusten esiintymisalue jatkuu Itä-Karjalan puolelle, jossa traditio näyttäisi periytyvän ainakin myöhäismesolitikumista25.

Myös Pohjois-Ruotsissa esiintyy pinnanmuodoltaan ja kooltaan suomalaisia asumuspainanteita muistuttavia valliasumuksia26. Näiden asumusten suurimpana erona suomalaisiin voidaan pitää jo asumustyypin nimessä (skärvstensvall) esiintyvää ilmiötä: erityisesti asumusten valleissa suurina määrinä esiintyviä palaneita kiviä. Suomessa näyttää vain poikkeustapauksissa esiintyvän runsaasti nimenomaan palaneita kiviä asumusten yhteydessä27. Puumalan Kärmelahden asumuksen runsas vallikivikko oli osin aivan luontaista ja osin rakennuksenpohjaa eli kivikkohorisontin läpi kaivettaessa syntynyttä heittokivikkoa. Useimmissa norlantilaisissa asumuksissa oviaukon suunta näyttää sijoittuvan kohti rantalinjaa, mikä piirre näyttäisi yhdistävän ne paremmin pohjoissuomalaisiin asumuksiin kuin etelämpänä muinaisten rantaterassien reunoilla sijaitseviin asumuspainanteisiin, joiden pitkäsivut näyttävät useimmiten sijoittuvan rannansuuntaisesti ja kulkuaukot puolestaan kapeammille päätysivuille28. Arviot itse näiden pohjoisruotsalaisten rakennusten muodosta vaihtelevat pyöreästä suorakaiteeseen perustuen kuitenkin pääasiassa pinnanmuotoihin ja vain pienialaisiin koeojahavaintoihin29.

Edellä esitetyn pohjalta kivikautiset asumusjäännökset voidaan havaintotilanteensa mukaan jakaa kahteen perustyyppiin: maanpinnalle painanteina erottuviin, löytöjen tai kontekstin perusteella todettaviin asumuspainanteisiin, joiden havaitseminen ei edellytä enintään koepistoja suurempia arkeologisia tutkimuksia, sekä toisaalta maanpinnalle näkymättömiin asumusrakenteisiin, joiden havaitseminen voi olla mahdollista vasta kaivaustutkimuksissa. Kuitenkin kulttuurikerrosten likamaa- ja löytökeskittymien tulkinta asumuksiksi edellyttää riittävän laajoja ja tarkkoja kaivaustutkimuksia sekä erityistä lähdekriittisyyttä.

Luontainen eroosio on muokannut ja osin peittänyt asumuspainanteita. Tiedetään, että maankohoamisen ja vesistöjen korkeusvaihteluiden aiheuttamat laajat ympäristömuutokset ovat paikoin huomattavalla tavalla muokanneet ja peittäneet arkeologisia kohteita. Erityisen suuret vaikutukset ovat myöhemmän historiallisen ajan viljelyelinkeinojen kehityksellä. 1800-luvulta alkaen pitkälle 1900-luvulle on valtaosa arkeologisten kokoelmien kivikautisista esinelöydöistä löytynyt viljelymaiden raivauksista ja muokkauksista. Samalla myös pääosa kivikauden tunnetuista asuinpaikoista oli rintamaiden ja kyläalueiden pelloilla, jossa maanpinnalle erottuvat asumuspainanteet olivat tuntemattomia. Vasta 1900-luvun lopulta alkaen inventointien ja tutkimusten seurauksena todetut asumuspainanteet ovat muokkaamattomilta metsäalueilta. Kun asumuspainanteet pääosin ajoittuvat kivikauden loppupuolelle ja otetaan huomioon myöhemmän maankäytön vaikutukset, on todennäköistä, että osittain maahan kaivetut asumuspainanteet olisivat olleet käytössä myös alueilla, jossa asuinpaikkojen pintaosat ja asumuspainanteiden vallit ovat tulleet raivatuiksi, kuten Etelä- ja Lounais-Suomessa. Asumusten voi peltoasuinpaikoilla arvioida olevan erotettavissa niitä ympäröivää tai pintaosiltaan tuhoutunutta kulttuurikerrosta syvempinä likamaa- ja löytöalueina.

Osassa tutkittuja asumuspainanteita on niiden sisältäneen rakenteen muotoa, kokoa tai rakenteellisia yksityiskohtia pystytty maaperässä hahmottamaan kulttuurimaan värjäytymien perusteella, osassa myös löytöjen tai jopa palaneiden kivien levinneisyyden pohjalta30. Asumusjäännösten voi siten hyvissä tutkimustilanteissa arvioida olevan tunnistettavissa, vaikka alun perin maanpinnalle erottuneet vallit ja painanteet olisivat tuhoutuneet ja painanteista löytyvä kulttuurikerros olisi eroosion seurauksena ainakin osittain peräisin itse asumuksen ulkopuolelta. Tällaisia voivat olla asumuspainanteet myöhemmin historiallisella ajalla pelloiksi kynnetyillä kivikautisilla asuinpaikoilla, joilla kulttuurikerroksen yläosat ovat sekoittuneet pellon muokkauskerrokseen pinta-

löydöiksi osoittamaan paikalla olevaa asuinpaikkaa, jossa asumusjäännösten paljastumisen voi olla mahdollista vasta laaja-alaisissa kaivauksissa.

On ilmeistä, että painannerakenteiden joukossa on asumusten ohella myös muita rakenteita, kuten työpajoja, varasto- ym. tiloja, minkä arviointi voi olla mahdollista vasta tarkemmilla kaivauksilla. Esim. Hiekkanen31 on erottanut Evijärven Isokankaan asumuspainanteissa toiminnallisia eroja, joihin myös erot Puumalan Kärmelahden painanteissa viittaavat. Käyttötarkoitusten erojen määrittämiseen on mahdollista päätyä rakenteiden kulttuurikerrosten ja löytöjen analyysin avulla.

Pesonen32 on arkistolähteisiin perustuen laskenut asumuspainanteiden muinaisjäännöstyyppiin kuuluviksi Suomesta kaikkiaan n. 3 200 painannetta n. 560 eri kohteessa, joista tosin osan kuuluminen tyyppiin on epävarmaa. Niiden levinneisyyskuvan perusteella Kymijoen ja Kokemäenjoen välinen maamme laajimpien viljelysalueiden ja peltoasuinpaikkojen Lounais-Suomi muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta on aluetta, jolta asumuspainanteet puuttuvat33.

TUTKIMUSKOHDE Stenkullan kivikautinen asuinpaikka sijaitsee Vantaan (ent. Helsingin pitäjä) Hakkilan kaupunginosassa, hieman toista kilometriä Tikkurilan rautatieasemalta itäkoilliseen. Asuinpaikka (n.

21–27 m mpy.) on Keravanjoen (asuinpaikan kohdalla n. 15–16 m mpy.) itärannan länteen ja jokeen viettävällä loivalla peltoterassilla, joka pohjoisosan alaosassa rajoittuu jyrkkään törmään.

Asuinpaikan eteläosan leikkaa jo keskiajalta periytyvä Kuriiritie. Tien eteläpuolella asuinpaikkavyöhyke jatkuu edelleen Maarinkunnaan nimellä.

Etelä-pohjoissuuntaista Keravanjokivartta noudattavan asuinpaikkavyöhykkeen pituus on vähintään 300 m, vaikka etelä- ja pohjoisrajat ovatkin epäselvät. Itä-länsisuuntainen leveys korkeuskäyriä vastaan on ainakin paikoin 60–70 m luokkaa.

Stenkulla on myös osa laajempaa Keravanjoen molempien rantojen asuinpaikkakompleksia, jonka länsiranta muodostaa itärantaakin pidemmän, vähintäänkin 800–900-metrisen, korkeuskäyrien

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

81

Kartta 1

mukaan polveilevan asuinpaikkavyöhykkeen likimain 20–26 m korkeuksille. Nämä länsirannan nyttemmin Jokiniemen nimellä tunnetut alueet Tikkurilan ja Hakkilan kaupunginosassa ovat vanhastaan Tikkurilan maataloustutkimuskeskuksen, Sandåkernin ja Sandlidenin nimisiä asuinpaikkavyöhykkeen osia. Asuinpaikkakompleksin Kuriiritien pohjoispuoliset osat tunnetaan Satomäkenä (kartta 1).

Ensimmäiset dokumentoidut löydöt Stenkullan-Maarinkunnaan alueelta ovat vuodelta 1910.

Helsingin pitäjän inventoinnissa vuonna 1962 Veikko Lehtosalo arvelikin, että paikalla on kivikautinen asuinpaikka. Ensimmäiset kaivaukset tehtiin Kuriiritien oikaisulinjalla vuosina 1976 ja 1979, jolloin myös tien pohjoispuolisella pellolla, myöhemmällä vuoden 1996 Stenkullan kaivausalueella, tehtiin löytöjen pintapoimintaa ja kar-

82

toitetusta.34 Anne Vikkula käsitteli asuinpaikan 1970-luvun tutkimusaineistoa arkeologian opinnäytetyössään vuonna 198135.

Jokiniemen puolella Keravanjoen länsirannalla on tehty useampia kaivaustutkimuksia lähtien vuodesta 1986, jolloin asemakaavoituksen takia koekaivauksia tehtiin yli 500 m:n matkalla silloisilla tai entisillä peltoalueilla.36 Koekaivausten havaintojen perusteella asuinpaikan rikasta pohjoisaluetta ns. Sandlidenin osassa tutkittiin 19901994.37 Jokiniemen asuntorakentamisen takia siihenastisista suurimmat pelastuskaivaukset, yhteensä 1 692 m2, tehtiin koekaivetuissa asuinpaikan etelä- ja lounaisosissa vuosina 1993–1994.38 Keravanjoen molempien rantojen asuinpaikkakompleksia oli tutkittu jo n. 3 000 m2 ennen Stenkullan vuoden 1996 kaivauksia, jolloin peltomaalla sijaitsevaa asuinpaikkaa tutkittiin runsaan

kahden kuukauden ajan yhteensä 1 743 m2.39 Tutkimuksista tuli korostetun pelastuskaivausluonteiset, koska alueelle oli muinaismuistolain vastaisesti jo ehditty myöntää rakennusluvat (295/63).

Arkeologiset tutkimukset siirsivät tonttialueen rakentamisen aloituksen alkukesästä aivan kaivausten loppuvaiheeseen syyskuulle. Valtaosa pellon muokkauskerroksesta poistettiin koneellisesti, ilman että löytöjä oli mahdollista ottaa talteen.

Myös varsinainen kaivaminen tehtiin pääasiassa lapiotyönä. Löytöjen talteenottotarkkuus oli pääsääntöisesti 2 x 2 m:n ruudukko ja kaivauskerrosten paksuus 10 cm, so. sama kuin vielä 1970-luvulla yleinen ja myös Maarinkunnaalla ja Stenkullassa aiemmin käytetty dokumentointitarkkuus. Asuinpaikkakompleksin muilla kaivauksilla oli pääasiassa käytetty 1 x 1 m:n ruudutusta ja 5 cm vahvuisia kaivauskerroksia. Eri vuosien kaivaustulokset eivät siten ole suoraan vertailukelpoiset, eikä varsinkaan löytöaineiston määrä ole suoraan pääteltävissä löytönumeroiden perusteella. Tarkempia kaivausmenetelmiä käytettiin uudelleen Maarinkunnaan tutkimuksissa vuonna 1997.40 Satomäen osassa alueella toteutettiin vielä koekaivauksia vuonna 1998.41 Asuinpaikkakompleksista talletettu löytöaineisto koostuu useammasta sadasta tuhannesta, valtaosin tyypillisen kampakeramiikan tai myöhäiskampakeramiikan Uskela-vaiheeseen ajoittuvasta löydöstä. Asuinpaikalta tunnetaan myös nuorakeramiikkaa, eniten Jokiniemen eteläosista, mutta muutamia nuorakeramiikan paloja on määritetty sekä Jokiniemen pohjoisosan Sandlidenistä, että Stenkullan ja Maarinkunnaankin puolelta.

Edelleen pienempiä määriä asbestikeramiikkaa on löydetty sekä Jokiniemestä että Stenkullan ja Maarinkunnaan alueelta, ensin mainitusta hieman myös asbestisekoitteisena kampakeramiikkana pidettävää aineistoa.

olleen tonttialueen pohjoisosassa, entisen viljelysmaan rinteessä. Se muodostui 42 m pitkästä etelä-pohjoissuuntaisesta koeojasta ja sen molemminpuoleisesta laajennuksesta. Pienin kaivausalue B (397 m2) 1990-luvulle saakka viljellyn pellon rinteessä muodostui koeojista ja niiden risteyskohdan lounaispuoleisesta laajennuksesta.

Kaivausalueista suurin (C, 887 m2) tasaisemmalla terassimaisella kohdalla B-alueen itäpuolella koostui länsi-itäsuuntaisesta koeojasta, sen pohjoispuoleisesta pienehköstä ja eteläpuoleisesta kaikkein suurimmasta yhtenäisestä laajennuksesta (kartta 2). Asumusjäänteisiin viittaavia rakenteita havaittiin kaikilla kaivausalueilla, joiden tunnusten mukaisesti näitä käsitellään: esim. Aalueen asumukset 1 ja 2 ovat A:1 ja A:2, alueen C asumus 1 on C:1.

Kartta 2

STENKULLAN ASUMUSRAKENTEET Stenkullan kaivauksissa vuonna 1996 aluetta tutkittiin ja käsiteltiin erilaisista kaivausteknisistä syistä kolmena erillisenä osa-alueena (alueet A, B ja C). Näistä alue A (459 m2) sijaitsi tutkittavana

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

83

Kartta 3

84

Rakenteiden havaittavuuden ongelma oli asuinpaikan sijoittuminen pellolle. Pellon kyntäminen oli hävittänyt asuinpaikan kulttuurikerroksen pintaosia, sekä myös maanpinnalle mahdollisesti erottuneiden painanteiden pintarakenteet.

Siten kaikki asumuspainanteiden jäännöksiksi esitetyt rakenteet on määritetty vasta syvemmällä kulttuurikerroksessa erottuneiden likamaa- ja löytöalueiden sekä osin näiden profiilihavaintojen perusteella, käänteisessä järjestyksessä normaalin asumuspainannetutkimukseen verrattuna.

Tuhoutuneen kulttuurikerroksen vaikeasti arvioitavan paksuuden lisäksi rakenteiden tulkintaa haittasivat monet myöhäiset ojalinjat sekä erilaiset resentit häiriöt. Viimeksi mainittuun viittaavat epäsuorasti myös muokkauskerroksen alla säilyneen kulttuurikerroksen makrofossiilinäytteiden häiriöt, jotka eivät kuitenkaan olleet havaittavissa näytteenottokohdissa. Näistä merkkeinä olivat mm. asuinpaikan ajoittumisen kannalta resentit hiiltyneet kasvijäänteet tai hiiltymättömien kasvijäänteiden esiintyminen, joita intensiivisesti viljellyllä pellolla on erilaisen eliötoiminnan vai-

kutuksesta. Lisäksi, poikkeuksellisen laajoista kaivausalueista huolimatta, useimmat asumuksina pidetyt rakenteet osaksi ulottuivat kaivamattomille alueille, joiden tutkiminen ei resurssien puutteessa ollut mahdollista.

A-ALUEEN ASUMUSRAKENTEET Stenkullan asumusjäänteistä erityissija oli rakenteella A:1, joka tutkittiin ensimmäisenä ja joka oli rakenteista selvin (kartta 3, kuva 1). Siinä tehdyt havainnot olivat asuinpaikalta myöhemmin esiin kaivettujen tulkinnallisempien asumusrakenteiden määrittämisen ja vertailun lähtökohta. Siinä muokkauskerroksen (n. 25 cm) alaosassa erottui laaja soikeahko nokimaa-alue (n. 6 x 4 m), jota reunusti ympäristön osittain puhtaasta hiekasta tai ylärinteen puolella muokkauskerroksen mullasta erottuva pääosin punertava likamaa-alue.

Nokimaahorisontin, mahdollisesti peittyneen humuskerroksen tai palaneiden rakennejäännösten alla oli edelleen lähes samansuuruinen, joko vaaleaksi palanut tai painanteen muinaisen podsolimaannoksen huuhtoutumiskerroksen hiekka-

Kuva 1. Kaivausalueen A kyntökerroksen alta paljastui suorakaiteen muotoinen asumuksen pohja, joka sai nimekseen A:1. Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

85

horisontti. Tämä noki- ja palomaan alue erottui etelä-pohjoissuuntaisessa profiilissa heikkona painanteena. Myöhempi, 1,5–2 m leveä ojakaivanto leikkasi kivikautista kerrostumaa viistosti koillisesta lounaaseen. Edelleen n. 10 cm syvemmälle kaivettaessa (taso 1) värjäytynyt läikkä rajautui jo kauttaaltaan ympäristöstään. Tässä asumuksen A:1 tasossa likamaa-alue oli yhtenäisin, laajin ja muodoltaan lähinnä kulmistaan viistetty suorakaide. Sen pituus etelästä pohjoiseen ja samalla korkeuskäyrien suunnassa oli 11–12 m ja sen leveys korkeuskäyriä vastaan rinteen suunnassa 8–8,5 m. Läikän länsireuna oli laskevan rinteen mukaisesti 90–100 cm sen itäreunaa alempana (tasossa 1 n. 23,80–24,80 m mpy.). Edelleen syvemmälle kaivettaessa (20–30 cm) likamaaläikkä erityisesti alarinteen puolella lännessä supistui ja muuttui vähitellen epäyhtenäiseksi. Noin 40 cm ensimmäisiä havaintoja syvemmällä värjäytynyt alue oli supistunut pitkänomaiseksi, leveydeltään vain 2-metriseksi ja pituudeltaan 8-metriseksi, korkeuskäyrien suuntaiseksi likamaaläikäksi.

Kaivaushavaintojen tulkinta oli, että noin 10 % viettävässä rinteessä sijaitseva likamaaläikkä osoittaa osittain maahan kaivettua asumuksenpohjaa, joka on ylärinteen puolella kaivettu syvemmällä maan sisään tavoitteena asumuksen lattiatason horisontaalisuus. Tutkimuksissa havaittu likamaaläikän vähittäinen siirtyminen ylärinteen suuntaan on selitettävissä yhtäältä historiallisen pellonmuokkauksen asumuksen matalampaan alareunaan kohdistaneella suuremmalla kulutuksella, toisaalta pinnanmuotoja noudattaneella normaalilla kaivaustekniikalla.

Havaintojen perusteella voikin asumuksen lattian kaltevuuden arvioida supistuneen vähintäänkin kolmannekseen rinteen luontaisesta laskusta.

Kaivettaessa myös likamaaläikän eteläosa hävisi pääosaa aiemmin, alarinteen suunnasta alkaen, joten rakennuksen eteläpääty näyttää olleen muuta rakennetta matalampi, ilmeisesti myös kapeampi. Lopulta muun rakenteen tapaan tämän kohdan likamaa sijoittui rakennuksen eteläpäädyn itäosaan, siis rinteen yläosaan, näyttäen muodostavan kapean oviaukon epäsymmetrisesti

86

rakennuksen päädyssä. Eteistulkintaa vaikeutti mainittu myöhäinen ojakaivanto, mutta ilmeisesti rakennuksen eteläpäädyssä on ollut pelkkää eteisaukkoa leveämpi, mutta kuitenkin rakennuksen pääosaa kapeampi, ja myös sitä vähemmän maan sisään kaivettu osa. Pintahavaintojen perusteella mahdollisesti rakennuksen pohjoispäädyssäkin on ollut kapeampi eteisosa, jonka merkit ovat kuitenkin edellistä tulkinnallisempia. Asumuksen yläreunan itäisen pitkäsivun kohta näyttää joka tapauksessa olleen suoralinjainen n. 8 m:n pituudelta. Vaikka selviä rakenteellisia yksityiskohtia, kuten hiiltyneitä puunjäännöksiä, ei ollut havaittavissa, asumuksen itäseinän kohdalla oli paikoin nokimaalinjaa, joka suoralinjaisuuden kanssa viittaa palaneen hirsiperustaisen seinän jäänteeseen.

Eri kaivaustasojen havaintojen perusteella voi asumuksen varsinaisen pääosan arvioida olleen likimain 8 x 8 m ja neliön tai hieman eteläpohjoissuuntaisen suorakaiteen muotoinen, jonka eteläpää, mahdollisesti myös pohjoisosa, ovat muodostaneet n. 2 m:n pituiset ja pääosaa 1–2 m kapeammat eteismäiset rakenteet. Pääosan ja eteläisen kapeamman osan kulmauksessa oli asumuksenpohjan ainoa hiiltä sisältänyt pieni (varsinaisesti n. 50 cm) kiveys, mahdollinen tulisijan jäänne aivan seinärakenteen vieressä, tai kiveyksen pienuus ja sijainti huomioon ottaen ehkä paremminkin itse seinärakenteeseen liittyvä kiveys.

Tämän puuhiilestä tehty 14 C-analyysitulos oli sopusoinnussa arkeologisen ajoituksen kanssa (Hel3965: 4980 ± 100 bp, kalib. Stuiver&Kra 1986: 1 sigma 3 950–3 850 ja 3 820–3 690 BC). Muualla aivan asumusrakenteen pohjassa oli pieniä nokija hiililäikkiä, joita ei kuitenkaan nimenomaisesti voitu osoittaa esim. paalunsijojen jäänteiksi. Asu-

Oik. Kuva 2. Kaivausalueella erottuu suorakaiteen muotoisena likamaaläikkänä asumuksenpohja A:1 kuvan oikeassa reunassa. Kuvan ylälaidassa, kaivausalueen reunan vieressä, erottuu pieni osa toista asumuksenpohjaa A:2, joka jatkui kaivamattomalle alueelle. Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto.

muksen keskiakselilla kaivauksen profiilipalkkia vasten oli kuitenkin muuta likamaata n. 25 cm syvemmälle ulottuva myös nokimaata sisältävä, kooltaan lähes puolimetrinen likamaakuoppa n.

3 m pohjoisreunasta, joka sijaintinsa puolesta voi osoittaa kattorakenteen tuen kohtaa.

Koska asumusrakenne muokkauskerroksen alla erottui kokonaisuudessaan likamaa-alueena sitä ympäröivästä jo puhtaasta hiekasta, on sitä ympäröineen ohuemman kulttuurikerroksen katsottava pääsääntöisesti tuhoutuneen myöhemmissä kyntötöissä. Myös asumuksen kohdan ulkopuolinen pintakerros sisälsi runsaasti löytöjä. Itse rakenteen kohdalta tuli karkeasti arvioiden 20 % koko kaivausalueen A löytöaineistosta.

Heti asumuksen A:1 pohjoispuolella samalla rannansuuntaisella korkeudella sijaitsi asumuksenpohjaksi A:2 tulkittu toinen likamaaläikkä, joka ulottui kaivausalueen pohjoisprofiiliin ja tutkittiin vain osittain. Painanteen A:1 tulkinnan perusteella valtaosa tästä rakenteesta ulottui kai-

vamattomalle alueelle. Siinä oli yhteneviä piirteitä edellisen kanssa: pintamaan pohjassa oli sen kohdalla nokimaata, sen eteläosassa näytti olleen eteismäistä kapeampaa uloketta, ja rakenteen yläreunan havaittiin niin ikään kaivetun syvempään (n. 40 cm muokkauskerroksen alla) ja olleen jyrkkäprofiilinen (kuva 2). Läikän länsi-itäsuuntainen leveys oli n. 6 m ja sen etelä-pohjoissuuntainen pituus kaivetulla alueella n. 6,5 m. Kiveyksiä tai selvästi paalunjäljiksi tulkittavia jälkiä ei alueella ollut, vaikka tässäkin oli nokimaaläikkiä. Tutkitun osan perusteella tämä asumusjäänne näyttää siis suuresti muistuttavan edellistä ollen ilmeisesti ainakin sitä kapeampi. Nämä rakenteet näyttävät 2–3 m:n välein muodostaneen peräkkäisten asumusten vyöhykkeen samalla korkeudella ja etäisyydellä muinaisesta rantalinjasta. Tämän asumusvyöhykkeen ei todettu tutkitulla alueella jatkuvan pidemmälle etelän suunnalla. Löytötiheys A:2:n kohdalla oli A:1:n luokkaa, kun huomioidaan kaivetun alan kattaneen tästä vain noin kolmanneksen.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

87

Kuva 3. Kolmas asumuksenpohja A:3 löytyi kaivausalueen A alaosasta jyrkän rantatörmän reunasta, noin 21 metrin korkeuskäyrän yläpuolella. Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto.

Kolmas yhtenäinen syvälle ulottuva likamaaalue, A:3, muodostui kaivausalueen alaosaan jyrkemmän rantatörmän reunaan noin 21 metrin korkeuskäyrän yläpuolelle (kuva 3). Yhtenäinen, voimakkuudeltaan vaihteleva ja n. 6 m:n levyinen rannansuuntainen kulttuurimaavyöhyke sijoittui siten, että sen puhtaaseen hiekkaan rajautuva yläraja oli n. 22,90–23,30 m:n korkeudella, siis vajaa 2 m A:1:n yläreunaa alempana ja metrin verran sen alarajaa matalammalla. Rakenteiden välillä oli runsaan 2 m:n puhtaan hiekan kaistale, johon vain kyntöjäljet ulottuivat. Vyöhyke kattoi koko kaivausalueen länsireunan pituisen 30 m matkan

88

jatkuen sekä kaivausalueen etelä- että pohjoisprofiiliin. Tätä muinaisen jyrkän rantatörmän reunan alaosaa ei voitu tutkia kokonaisuudessaan.

Paksuimmillaan metrin vahvuisen, ilmeisesti pellonmuokkauksen ylärinteestä siirtämän pintakerroksen alla sijaitseva vyöhykkeen alaraja jäi epäselväksi. Tämä asuinpaikan alaosan vyöhyke erosi siten ylemmistä. Myös sen keskivaiheilla oli asumuksenpohjassa A:1 havaitun valkoiseksi palaneen tai lyijyhiekan kaltainen horisontti alueelta alaspäin törmään tehdyssä pohjoisemmassa koeojassa. Vyöhykkeen A:3 yläreuna oli selvärajainen ja paikoin sen yläreunassa oli myös havaitta-

vissa asumuksia A:1 ja A:2 muistuttava likamaan vähittäinen keskittyminen ylärinteen puolelle syvemmälle tutkittaessa. Vyöhykkeellä oli neljä pienialaista nokimaata ja hiiltä sisältänyttä kiveystä, ilmeisesti tulisijan jäännöksiä, n. 4–8 m:n välein.

Sen keskivaiheen yläosaan sijoittui lisäksi aina 80 cm:n syvyyteen ulottuva halkaisijaltaan n. 2-metrinen likamaakuoppa.

Vaikka erillisten asumusrakenteiden osoittaminen alueelta A:3 on varsin tulkinnallista ja mm. mainitussa koeojassa likamaa-alue ulottui maaperässä syvemmälle kaivausalueen alareunan suunnassa, voivat lika- ja nokimaavyöhykkeen yläreunan selvän rajautuvuuden syynä olla rinteen yläreunaan syvemmälle kaivetut kiinteät rakenteet, eikä pelkästään asuinpaikan intensiivialueen rajoittuminen säännöllisen kapealle rantavyöhykkeelle. Mikäli paikalla on ollut useampien, todennäköisesti eriaikaisten, asumusten ketju muinaisen rantatörmän reunassa, on rakennusten aivan tämän vyöhykkeen mukaisesti täytynyt olla joko varsin kapeita, tai rinteen alapuolelta tuettuja osittain paalurakenteisia ”terassitaloja”. Toisaalta on ajateltavissa, että ainakin ylemmän asumusrivin A:1–2 kohdalla näiden alarinteen puoleiset vallit ovat voineet ulottua aivan tämän alavyöhykkeen reunaan muodostaen tarvittavan rakenteellisen esteen kulttuurikerroksen rajan muodostumiselle ylärinteen suuntaan. Tällöin A:3-vyöhyke osoittaisi kiinteiden asumusten sijaan asuinpaikan rantatörmän monipuolista, asumusten A:1 ja A:2 kanssa aivan samanaikaista toimintavyöhykettä rantatörmän reunassa. Joka tapauksessa vyöhyke vastasi selvästi yli puolta koko kaivausalueen A löydöistä, ja oli samalla monien löytölajien osalta koko asuinpaikan löydöllisintä aluetta.

B-ALUEEN RAKENTEET Alueen B paksun (25–50 cm) ja myös runsaasti löytöjä sisältäneen muokkauskerroksen alaiset säilyneet kulttuurimaat olivat vähäiset johtuen ainakin osittain kyntämisen voimakkaasta vaikutuksesta rinteen taitteen kohdalla. Alueen yläosassa oli pääasiassa pienialaisia likamaaläikkiä mutta myös 2–3 kivettyä tulisijaa, joista yläosan

puhtaassa hiekassa parhaiten säilyneen soikeahkon halkaisijaltaan yli metrisen kuoppalieden puuhiilinäyte ajoitettiin (Hel-3961: 5020 +- 110 bp, kalib. 1 sigma 3 960–3 700 BC). Toisaalta laajan puhtaan alueen erottamana oli alueen alaosassa laajempiakin pinnassa yhtenäisiä likamaaalueita vyöhykkeenä 24 m:n vaiheilla mpy. Toinen voimakas likamaavyöhyke (B:2) sijoittui alaosan koeojan päähän 12 m:n matkalle 21–22,5 m:n korkeuskäyrien vaiheille vastaten likimain jyrkemmän törmänreunan kohdassa pohjoisempana sijainnutta asumusvyöhykettä A:3 (kartta 4, kuva 4).

Kaivausalueen alareunaa vasten erottui säännöllinen, runsaslöytöinen hiilenmuruja sisältävä tumman likamaan alue, asumuksenpohjaksi B:1 tulkitun rakenteen itäosa 23–24 m:n korkeudessa. Sen yläreuna, tulkinnan mukaan rakennuksen itäinen pitkäsivu, oli suoralinjainen löydötöntä puhdasta pohjahiekkaa vasten aina n. 20 cm:n syvyyteen muokkauskerroksen pohjan alapuolella ja melko tarkalleen korkeuskäyrien suunnassa (kuva 5). Kaivausalueelle ulottunut pituus oli runsas 7 m mutta rakenteen laajuus jäi epäselväksi, kun likamaa-alueen eteläpää ulottui viistosti kaivamattomaan länsiprofiiliin; leveimmillään vain 2 m:n kaistale rakenteen leveyssuunnassa osui kaivetulle alueelle. Tason 1 likamaahavainnot voivat viitata rakennuksen kapeampaan eteispäätyyn pohjoisen suunnalla. Aiemmin esitettyä noki- ja palomaahorisonttia ei tässä ollut. Yhtenäinen läikkä supistui syvemmälle kaivettaessa profiiliin ulottuvassa eteläosassaan arvioidun seinälinjan kohdalla likamaakuopiksi, joiden pohja alimmillaan oli n. 60 cm todetusta muokkauskerroksen alaisen 0-tason pinnasta. Muita rakenteellisia yksityiskohtia ei tässä kivettömässä läikässä ollut.

Kaivauksen loppuvaiheen profiilin lännenpuoleisen pintamaan koneellisen kuorimisen yhteydessä voitiin vain todeta rakenteen jatkuminen likamaa-alueena alaspäin kohti arvioidun asumuksen keskiosia, vaikkeivät sen rajat enää olleetkaan selvitettävissä. Rakenne oli B-alueen löydöllisintä aluetta, ja sen rajautuminen löydöttömään yläpuoleiseen alueeseen oli selvimpiä koko asuinpaikalla.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

89

Kartta 4

90

Kuva 4. Kaivausalueella B erottui laajan puhtaan hiekan alueella kivettyjä tulisijoja, joista yksi erottuu kuvan alareunassa puoliksi kaivettuna tummana läikkänä. Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto

C-ALUEEN RAKENTEET Asumusrakenteiden määrittäminen ja tulkinta oli C-alueella aluetta A vaikeampaa. Kuitenkin alueelle ensi vaiheessa avatun koeojan itäpään profiilissa oli peräti 35–45 cm:n vahvuisessa muokkauskerroksessa ja sen alaisessa kulttuurikerroksessa erotettavissa heikkoa painannemuotoa, jossa ylinnä oli hiiltä sisältänyt, jälleen palaneelta vaikuttanut vaalea hiekkahorisontti n. 4,5 m:n matkalla. Rakenne oli vain loivasti viettävässä pellon yläosassa n. 25,5–26 m:n vaiheilla mpy., ja siten edellä esitettyjä asumusrakenteita ylempänä (kartta 5). Palomaakerroksen alla oli punertavaa likamaata, joka länsiosassa rajautui puhtaalta vaikuttaneeseen karkeaan hiekkaan ja itäpuolella ruostehiekkaan, kulttuurimaa-alueen ollessa koeojan suunnassa n. 8 m:n pituinen. Profiilihavainnot viittasivat siis A:1:n kaltaiseen rakenteeseen ja ne tulkittiinkin jo koeojan kaivausvaiheessa asumuksenpohjaksi C:1. Kuitenkin koeojan laa-

jennuksessa kulttuurimaaläikän rajat olivat vain likimääräisesti hahmoteltavissa, eivätkä profiilija tasohavainnot olleet aivan yhtäpitävät. Tasoja piirrettäessä havaittiin kulttuurimaa-aluetta länsiitäsuunnassa aina 11 m:n pituisella vyöhykkeellä. Rakenne jatkui myös koeojan pohjoisprofiiliin, jota ei voitu tutkia. Rakenteen kulttuurimaa-alue erottui värjäytyvyydeltään vaihtelevana sisältäen myös nokimaaläikkiä ja palanutta hiekkaa sekä ympäristöä enemmän löytöjä. Sen pohjalla kaakossa oli myös hautakuoppamainen palaneen hiekan muodostama 2-metrinen ja vajaan metrin levyinen, länsiluode-itäkaakko-suuntainen kuvio, jonka mahdollista hautafunktiota ei kuitenkaan voitu vahvistaa. Tämänkään asumuksen alueella ei ollut liesikiveysten jäännöksiä. Likamaa-alueen eteläreunan muutamia palaneita kiviä sisältänyt palomaaläikkä osoittautui asumuksen kannalta resentiksi (puuhiilinäyte kerroksesta 4 Hel-3964: 910 +- 90 bp, kalib 1 sigma 1 020–1 210 AD.).

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

91

Kartta 5

92

Kuva 5. Kaivausalueen B alareunaa vasten erottui säännöllinen, runsaslöytöinen hiilenmuruja sisältävä tumman likamaan alue, joka tulkittiin asumuksenpohjaksi B:1. Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto.

Myös kaivaushavaintojen perusteella selvästi myöhäinen oli C:1:n lounaispuolella nokimaata ja resenttejä löytöjä sisältänyt kiveys.

Kymmenkunta metriä asumuksen C:1 eteläpuolelta paljastui heti pintamaan koneellisen poiston yhteydessä tasaisen pellonosan mullan alta 20–25 cm ympäristöään syvemmälle pintamaata sisältänyt, painanteena erottunut pyöreähkö asumuksenpohjaksi tulkittu rakenne C:2 (kuva 6). Se sijoittui runsaan 25 m:n korkeuteen merenpinnasta. Myös tässä oli rakenteiden A:1, A:3 ja C:1 yhteydessä havaittu ilmiö: nokimaata ja vaaleaksi palanutta tai huuhtoutunutta hiekkaa sekä runsas löytöaineisto punertavan ja ruskean likamaaläikän alueella. Rakenteen rajaaminen ympäristöstään maaperän värierojen perusteella oli kuitenkin ongelmallista, vaikka koko kaivausaluetta

leikannutta pelto-ojan pohjaa lukuun ottamatta painanteessa ei ollut resentteihin häiriöihin viittaavaa. Koska tämän asumuksenkohdan likamaaalueet eivät muodostaneet säännöllistä kuviota, ei myöskään asumuksen muodosta voi esittää vahvoja argumentteja. Pyöreähkö tai monikulmainen muoto on kuitenkin todennäköisempi kuin selvästi pitkänomainen. Asumus lienee ollut edellisiä pienempi, muokkauskerroksen alaisen muotonsa ja kulttuurimaaläikkien perusteella halkaisijaltaan 6 m:n luokkaa. Alue sisälsi reunoillaan muutamia hajallaan olleita kiviä, muttei selvää tulisijaa. Sen sijaan asumuksen edustalta n. 5 m kohti rannan suuntaa löytyi säännöllisen pyöreä liesikiveys, halkaisijaltaan 1 m. Liesi ulottui muokkauskerroksen pohjasta aina 50–60 cm:n syvyyteen saakka ja sen puuhiilinäyte ajoitettiin (Hel-3962:

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

93

Kuva 6. Kaivausalueelta C löytyi muutama pyöreähkö asumuksenpohjaksi tulkittu rakenne C:1 ja C:2.

Kuva: Kaarlo Katiskoski / Museovirasto.

5000 +- 120 bp, kalib. 1 sigma 3 960–3 690 BC).

Tulisijan vieressä oli mm. samansuuruinen likamaakuoppana erottunut n. 3 kg osin nokisia astian reuna- ja kylkipaloja sisältänyt, niin ikään pyöreä ja syvä mahdollinen säilytys- tai haudutuskuoppa.

Tällä suurella ja tasaisella kaivausalueella C oli edellisiä epämääräisempiä laajahkoja likamaaalueita, joista lounaisosassa ollut yhtenäinen punertava likamaa-alue (C:3) oli laajin, muokkauskerroksen alaisessa säilyneessä pintatasossa n. 5 x 6 m, ja löytömäärältään erittäin runsas. Tämän tulkinta asumuksenpohjaksi on epävarma, mutta osoittaa intensiivisempää toiminta-aluetta kivi-

94

kautisella asuinpaikalla. Syvemmälle (15–20 cm) kaivettaessa tämä likamaa-alue kuroutui erillisiksi likamaaläikiksi, joista ainakin luoteisin osoittautui etelä-pohjoissuuntaiseksi hautakuvioksi.

Läikän määrittäminen haudaksi perustui selvimmillään suhteellisen suorakulmaiseen muotoon, kokoon (n. 3 x 0,5 m), syvyyteen (50–60 cm peltomullan alla), sen sisältämään pieneen punamultaläikkään, mahdollisiin pieniin maatuneen luun jäännöksiin sekä edelleen sen löytöaineistoon: piiesineisiin ja meripihkariipuksiin. Heikosti värjäytynyt hautakuvio oli rantalinjan sekä likimain etelä-pohjois -suuntainen. Tämän, kuten muiden-

kaan laajalla kaivausalueella C olleiden läikkien hautafunktiota ei voitu vahvistaa, vaikka osaa suuntansa, kokonsa ja muotonsa puolesta voi pitää mahdollisina hautakuvioina. Alueen pohjahiekka oli sangen karkeaa, mikä osaltaan heikensi rakenteiden rajojen havaittavuutta. Mikäli C:3 on ollut asumus, ovat sen pintaosat syvälle tuhoutuneet, kuten osoittaisivat heti sen etelä- ja pohjoispuolella jo kyntökerroksen alaisessa tasossa 1 havaitut rannansuuntaiset luontaiset ruostehiekkamuodostumat. Se olisi tällöin kuulunut likimain 10 m:n välein rannansuuntaisesti sijainneiden asumusten jonoista ylimpään 25 m korkeuskäyrän vaiheilla yhdessä painanteiden C:1 ja C:2 kanssa, ja sen kohdalle olisi jossain kampakeraamisessa asutusvaiheessa tehty ainakin yksi ruumishautaus.

C-alueen liesikiveyksistä toinen paljastui aivan pienemmän pohjoisen laajennuksen luoteisnurkasta, jossa tulisijan pohja oli metrin verran peltomullan alta havaittua pinnan nokimaata syvemmällä (n. 25,5 m mpy.). Se oli osittain vielä muokkauskerroksen alaisen alkuperäisen hiekkakerroksen peittämä ja ympäristöineen erittäin voimakkaasti värjäytynyt pitkänomainen kiveys, jonka runsaasta puuhiilestä saatiin ajoitus (Hel3963: 4970 +- 90 bp, kalib. 1 sigma 3 940–3 860 ja 3 820–3 690 BC). Merkille pantavaa myös tässä oli lieden ympärillä peltomullan alla vaaleaksi palaneen tai huuhtoutuneen hiekkahorisontin paikoittainen esiintyminen. Kaivausalueen rajallisuus ei kuitenkaan mahdollistanut vahvistusta tulkinnalle, jonka mukaan tässäkin olisi asumuksenpohja (C:4), jonka eteläosassa olisi ollut liesikiveys. Rakenteen ja sen ympäristön löydöt olivat runsaat.

YHTEENVETOA STENKULLAN ASUMUSRAKENTEISTA Edellä esitetyn pohjalta näyttää Stenkullan asuinpaikan tutkitussa osassa olleen vähintään viisi (A:1 ja A:2, B:1 sekä C:1 ja C:2), mahdollisesti useampiakin asumuksenpohjia (A:3-vyöhykkeellä, C:3), jotka ovat olleet osittain maahan kaivettuja rakenteita, ja siten säilyneet osittain pellon

muokkauskerroksen alapuolelle ulottuvina (ks. kartta 2). Ne erottuivat muita kaivausalueita yhtenäisimpinä ja syvemmälle ulottuvina likamaaalueina ja niiden voi ennen pellonraivausta arvioida myös erottuneen maanpinnalle (asumus) painanteina. Valtaosassa niiden keskellä oli lisäksi syvemmälle ulottuva nokimaan ja valkoisen palaneen tai huuhtoutuneen hiekan horisontti mahdollisesti osoittamassa niiden alkuperäistä tai hylkäämisen jälkeistä erodoitunutta pinnan painannemuotoa, jonka kyntäminen puolestaan on sittemmin peittänyt. Asumusten tarkemmat rakenteelliset yksityiskohdat eivät kuitenkaan kaivettaessa selvinneet, vaikka osassa rakennejäänteitä likamaa-alueiden muodon perusteella on varsin perustellusti esitettävissä arvioita asumusten muodosta ja koosta muualla saavutettuja tutkimustuloksia hyödyntäen.

Ainakin pohjoisalueen likamaaläikät A:1 ja A:2 viittaavat suuriin suoraseinäisiin, todennäköisesti hirsiperustaisiin, rannansuuntaisiin asumuksiin, ”viiteasumuksena” käytetyn A:1:n perusteella kokonaismitoiltaan aina n. 11–12 x 8 m ja pohjaalaltaan 80–90 m2:n luokkaa oleviin eteisellisiin rakennuksiin. Rinteessä sijainneina nämä ovat ylärinteen puolella olleet syvemmälle kaivetut tavoitteena horisontaali lattiataso, minkä merkkinä tasokaivauksessa havaittava likamaa-alue vähitellen keskittyi asumuksenpohjien yläreunaan. Yhden tulkintavaihtoehdon mukaan myös A-alueen alaosan jyrkkä kulttuurimaan rajautuminen yläreunassaan osoittaa useampien, ilmeisesti ainakin osittain hieman eriaikaisten, suoraseinäisten, rinteeseen kaivettujen asumusten jonoa (A:3) rantatörmän reunassa. Myös rakenne B:1 on selvän ylärinteen rajautumisen takia parhaiten tulkittavissa suoraseinäiseksi, vähintään 7 m:n pituiseksi, rantalinjan suuntaisesti rinteeseen perustetun asumuksen pohjaksi. C-alueen tasaisemman maasto-osan asumusten muodon määrittäminen on epävarmempaa. Ilmeisesti ainakin C:2 on ollut ennemminkin edellisiä pienempi ehkä pyöreähkö rakennus, C:1 tätä suurempi, A-alueen rakennuksiin verrattava, mahdollisesti suorakaiteen muotoinen rakennus.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

95

Selviä liesikiveyksiä ei asumusrakenteissa ollut, mutta muutamien nokimaata sisältäneiden pienialaisten kiveysten A:3-vyöhykkeellä arveltiin rikkoutuneiden liesien jäänteiksi. Viiteasumuksen A:1 yläreunan kiveystä voi pitää joko seinärakenteen osana tai lietenä. Rakenne muistuttaa sijainniltaan Ruotsin Lapissa tutkitun Vuollerimin esikeraamisen (n. 4 000 BC) asumuspainanteen tulisijaa, johon liittyi eteiskäytävän alainen savukanavaksi tulkittu nokimaalinja, joka samalla olisi lämmittänyt eteiskäytävän lämpölukoksi kylmän ulkoilman ja asuinhuoneen välille42. Mikäli Stenkullan asumuksen kiveys olisi toiminut lietenä, voisi tämänkin rakenteen seinän vieressä sijaitsevana katsoa edellyttävän jonkinlaista hormirakennetta. Selviä merkkejä tällaisesta ei kuitenkaan havaittu, vaikka nokimaata oli sekä varsinaisen asumuksen että eteisen itäreunassa kiveyksen jatkona. Mainitusta sijainnin yhteneväisyydestä huolimatta rakenteiden samankaltaisuus on varsin epävarma.

Vuollerimin esitetty lämmitysjärjestelmä lienee erityistapaus asumuspainanteiden joukossa.

Osittain maahan kaivettujen asumusten lämmityksen edellytyksenä voi kuitenkin pitää riittävän kiertoilman aikaansaantia. Yli-Iin Korvalan neoliittisten asumuspainanteiden tutkimuksissa onkin saatu viitteitä vallin läpi liettä kohti ulottuneesta tuloilmahormista, joka erottui luontaisten kerrostumien katkeamisena.43 Stenkullassa tällaisten selviä merkkejä ei havaittu, vaikka seinälinjalla mainitun kiveyksen kohdalla olikin häiriöitä.

Kivikautisiin asumuksiin ovat myös liitettävissä haudat, joita Stenkullassa oli epävarmana pidetyn asumuksen C:3 koillisosassa, mahdollisesti myös C:1:ssä. Aiemmin on asuinpaikoilla, kuten Outokummun Sätöksessä, havaittu tyypilliseen kampakeramiikkaan ajoittuvia punamultahautoja yleensä myöhempien asumusten alla44. Kaustisen Kankaan kampakeraamisella asuinpaikalla on saman periodin aikaiseen laajempaan kalmistoon viittaavista punamultahaudoista yhden tutkitun tulkittu sijoittuneen asumuspainanteen vallin alle45.

96

Kaikkia Stenkullan rakennusjäännöksiä yhdistävänä tekijänä näyttää olleen niiden ulottuminen ympäröivää – sittemmin pääosin kynnettyyn pellonmuokkauskerrokseen sekoittunutta – kulttuurikerrosta syvemmälle. Asumusten ylärakenteiden ja katekonstruktioiden voi rakennusten käytön loppumisen jälkeen arvioida joko jääneen asumuskohdan pintakerroksiin ja viime vaiheessaan pellonmuokkauksen lopullisesti tuhoamiksi tai tulleen jo muinoin puretuksi, vaikka nokimaa-alueet voivat myös viitata asumusrakenteiden jäännöksiin. Näyttää myös siltä, että asumukset ovat ainakin osittain sijainneet pitkittäin rannansuuntaisissa jonoissa, joita on saattanut olla useampiakin. Näitä ovat peräkkäin sijainneet asumukset A:1 ja 2, mahdollinen asumusjono A:3 ja C-alueen asumukset 1–2 sekä likimain niiden suuntainen epävarmempi asumus C:3.

Ainakin suorakaiteen muotoisiin rakenteisiin viittaavien A-alueen jäänteiden voi arvioida läheisesti muistuttaneen niitä likimain samanaikaisia tai muutamia vuosisatoja nuorempia, koskemattomassa maaperässä suurina soikeina painanteina erottuneita asumuspainanteita, jotka 1990-luvun kaivauksissa mm. Outokummussa, Puumalassa ja Yli-Iissä ovat osoittautuneet osittain maahan kaivettujen, vallien reunustamien ja suorakaiteen muotoisten hirsiperustaisten rakennusten pohjiksi. Niin ikään Stenkullan peräkkäiset asumukset ja asumusjonot yhdistyvät useilla painanneasuinpaikoilla havaittuihin asumuspareihin tai useampien asumusten jonoihin.

ASUINPAIKKAKOMPLEKSIN MUIDEN OSIEN RAKENTEISTA Vaikka Stenkullan v:n 1996 asumus- ja muut rakenteet ovat Keravanjokivarren asuinpaikkakompleksin kiistatta selvimmät, sen muistakin osista on rakenteita, jotka voivat myös osoittaa asumusten jäännöksiä. Näilläkin alueilla ovat selvimmät rakenteet liesikiveyksiä, joista kaksi liettä Jokiniemestä (1993) olivat ensimmäiset koko asuinpaikkakompleksin alueelta.46 Vuonna 1994 löydettiin ainakin kolmen kivetyn lieden jäännöksiä (23–25 m:n vaiheilla mpy.), joista kaksi

pelto-ojien tuhoamana ja samana vuonna vielä Sandlidenin 1-alueelta yksi liesikiveys (n. 24,5 m mpy.). Myös Maarinkunnaalta on vuonna 1997 löydetty niin ikään kivetty tulisija, jonka hiiliajoitus on asuinpaikkakompleksin vanhin.47 Kaikkiaan koko asuinpaikkakompleksissa liesikiveyksiä on 11 kpl, epämääräisemmät tai vaurioituneet kivirakenteet mukaan luettuna ainakin 17 kpl. Kivettömistä liesistä mainittakoon vain Jokiniemen F-linjalla vuoden 1986 kaivauksissa havaittu selvä nokimaakuoppa.

Mainitun Stenkullan yhden haudan ja useampien epävarmojen hautakuvioiden lisäksi muutamia epävarmoja ruumishautakuvioita on havaittu myös aiemmin: Sandlidenin alueella 2 (1993) pitkänomainen korkeuskäyrien suuntainen nokimaaläikkä, jota kuitenkaan aiempien (1986) havaintojen perusteella tuskin voi pitää hautana.

Merkkinä haudasta voi olla linjan E (1986) yhden koeruudun lika- ja nokimaaläikkä punamultamuruineen Jokiniemen asuinpaikan keskiosassa, sekä Jokiniemen (1994) alueen 8 lika-, noki- ja palomaaläikkä. Maarinkunnaan (1997) muutamat suorakaiteen tai soikean muotoiset likamaaläikät voivat löytyneiden meripihkaesineiden ja savihelmen perusteella edellisiä todennäköisemmin olla ruumishautauksia. Näistä toinen oli itä-länsisuuntainen, eikä korkeuskäyrien suunnassa kuten Stenkullan C:3-alueen hautakuvio.

Varsinaisiin asumusrakenteisiin viittaavia havaintoja on eri puolilta asuinpaikkakompleksia.

Jokiniemen Sandlidenin (alue 2 1992) rinnemaastossa oli vahvasti värjäytyneessä kulttuurikerroksessa laakeaa painannemaista muotoa, jonka keskiosa muodostui nokimaasta reunojen sisältäessä palaneita kiviä, mahdollisesti kaivamattomaan profiiliin jatkuvan “kodanpohjan“ merkkinä. Mikäli kyseessä on ollut asumuksenpohja, on sen pituussuunta noudattanut n. 21 m:n korkeuskäyrää itse asumuksen leveyden ollessa mahdollisesti kuuden metrin luokkaa. Painanne liittyi vähintään 20-metriseen korkeuskäyrien suuntaiseen likamaavyöhykkeeseen. Koeojahavaintojen (D-oja 1986) mukaan vyöhykkeen leveys korkeuskäyriä vastaan oli n. 12–14 metriä ja muodosti ojapro-

fiilissakin painannemaista muotoa. Tämän kulttuurikerroksen alaosan hiilinäytteiden tulokset olivat kuitenkin asuinpaikan kannalta resenttejä.48 Vuonna 1991 tämän vyöhykkeen yläreunasta löydettiin myös paalunsijaksi tulkittu palaneiden kivien muodostama kiveys liittymättä kuitenkaan mahdolliseen asumusjäänteeseen. Rannan likamaavyöhyke (n. 20–22 m mpy.) muistuttaa Stenkullan yhtenäistä A:3 alavyöhykettä ja toisaalta B-alueen alinta likamaavyöhykettä, jotka ovat tosin keskimäärin hieman ylemmällä korkeustasolla (n. 21,5–23,5 m mpy.). Näitä yhdistävinä tekijöinä ovat sijoittuminen asuinpaikan alarajoille jyrkempään maastokohtaan sekä rannan suuntainen, pitkä ja sangen homogeeninen kulttuurimaavyöhyke, jossa erillisten kontekstien erottaminen ja rajaaminen jopa suurempien yhtenäisten kaivausalueiden puitteissa on vaikeaa.

Myös Jokiniemen laajoilla kaivausaloilla (1993–94) tehtiin havaintoja mahdollisista asumuksenkohdista. Kaikki ovat kuitenkin sangen epävarmoja ja tulkittavissa myös muun intensiivisemmän asuinpaikkatoiminnan jäänteiksi, kuten yhtenäisimmän kulttuurikerroksen alueilla, jossa mahdolliset asumusten kohdat eivät maaperän perusteella olleet rajattavissa ympäristöstään. Alueiden I ja 7 yhteisessä itäkulmauksessa pintakerros ja tummempi likamaa ulottuivat kuitenkin ympäristöään syvemmälle, mikä tulkittiin osoitukseksi peltovaihetta edeltäneestä maanpinnan painanteesta, mahdollisesta peittyneestä asumuspainanteesta. Tämän pintakorkeus oli 23,5 m:n luokkaa merenpinnasta ja se voitiin vain osittain kaivaa. Toinen yhtenäinen ja ympäristöstään erottuva kulttuurimaavyöhyke oli alempana III-alueella (n. 22,5 m mpy.), jossa hiekan ja siltinsekainen likamaa sisälsi hiilipartikkeleita ja myös osin palaneita kiviä korkeuskäyrien suunnassa. Alueella saattoi edelleen erottaa pienialaisen (n. 10 m2) rengasmaisen ja soikean tummemman likamaa-alueen, joka on ajateltavissa jonkin rakenteen, mahdollisesti pienen asumuksenkin tai sellaisen osan jäännökseksi. Se voi kuitenkin myös olla merkkinä esim. saviastioiden valmistuspaikasta, jossa hienon aineksen kasaantumis-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

97

7a)

7b)

Kuvat 7a ja 7b Jokiniemen alueelta on löytynyt runsaasti sekä eläin- että ihmishahmoisten savi-idolien osia. (Kuva 7a: KM 30464:6721, KM 26173:1140, KM 27022:849, KM 30464:7033, KM 27631:386, KM 28203:3049, KM 29954:889, KM 30464:8409. Kuva 7b: KM 29954:7744, KM 29954:6341, KM 28606:410, KM 27631:864, KM 29954:7064, KM 29954:2776). Kuvat: István Bolgár / Museovirasto.

98

ta – mm. palamattomia savenkappaleita löytyi – olisi tapahtunut savenkäsittelyn yhteydessä.

Alue kuului kaivausalueen runsaslöytöisimpään osaan. Alueella IV oli hajonneen liesikiveyksen ja palomaakaaren yhteyteen liittyvää voimakkaampaa likamaa-aluetta, joka niin ikään voi olla merkkinä n. 4 x 5 m laajuisesta asumuksen kohdasta. Erilaiset selvästi resentit häiriöt ja näiden mahdollisuus vaikeuttivat tulkintaa.

Yhteisenä piirteenä näiden III- ja IV-alueen mahdollisten asumusrakenteiden jäännöksille ja edelleen ylempänä (n. 25–25,5 m mpy.) kahden pienemmän kaivausalueen (V ja 9) havainnoille oli hienon maa-aineksen ja kivien esiintyminen runsaan löytöaineiston, erityisesti keramiikan kanssa. Edellä viitattu asuinpaikkakompleksin molempien rantojen alaosan erillinen kulttuurimaavyöhyke jyrkemmän törmän kohdassa esiintyi myös täällä III-alueen alaosan (n. 19,5–21 m mpy.) koeojassa paksun muokkauskerroksen alla.

STENKULLAN LÖYDÖISTÄ JA NIIDEN LEVINNEISYYDESTÄ Stenkullan erittäin suuren löytömäärän takia löytöaineistoa käsitellään seuraavassa lähinnä muutamien löytölajien levinneisyyskarttojen pohjalta kaivausalueiden ja esitettyjen asumusrakenteiden suhteen (löytökartat 1–12). Koko tutkimusalueelta laskettiin runsas 84 000 löytöä49.

Taulukossa 2 (ks. liite) on esitetty koko aineisto, josta saviastianpalojen todettakoon muodostaneen ylivoimaisen valtaosan. Pelkästään astian reunapaloja oli 4 400 kpl (n. 24 kg), jotka koristelun perusteella ovat peräisin useammasta sadasta astiasta. Koristeltuja astian kylkipaloja laskettiin runsas 64 000 ja keramiikka-aineiston kokonaispaino oli 290 kg:n luokkaa. Keramiikka on muutamin poikkeuksin50 kokonaan luettavissa tyypilliseen (Ka II:1–2) ja myöhäisen kampakeramiikan Uskela-vaiheeseen (Ka III:1) kuuluvaksi. Tässä yhteydessä ei ole mahdollista esittää tilastollisia eroja tyylivaiheiden sijoittumiselle asuinpaikalla. Pintapuolisen havainnoinnin perusteella vaikuttaa tyylivaiheiden levinneisyys kuitenkin varsin tasaiselta koko kaivausalueella.

Saviesineiden katkelmiksi määritettiin 80 palaa, pääasiassa savi-idolien kappaleita, joiden joukossa muutamia kasvoidolien kappaleita, mahdollisesti myös mm. hirveä esittävä eläinkuvio.

Isketyn tai hiotun kiviaineiston joukosta lukuisimpana esiintyi piitä (n. 13 500 kpl/12 kg), joista runsas 700 määriteltiin esineiksi. Viimeksi mainituista mainittakoon ainakin 75 kaavinta, n.

80 pääosin suiponsoikeaa tai rombimaista sekä ruodollista nuolenkärkeä, runsas 20 veistä ja toistakymmentä poramaista esinettä. Kvartsia oli lukumääräisesti vain puolet piiaineistosta, painon mukaan likimain saman verran. Kvartsiesineitä erotettiin vain vajaa 200 kpl, joiden joukossa mm. yli 30 kaavinta, toistakymmentä veistä tai veitsimäistä esinettä ja muutama nuolenkärki valtaosan ollessa tarkemmin määrittelemättömiä retusoituja ja käyttöjälkisiä kappaleita. Kivilajiaineisto koostui n. 1 900 löydöstä (n. 7 kg), joista 400 esinettä, pääosin kuitenkin pieninä katkelmina. Näistä mainittakoon muutamat kirveet ja taltat, mm. pienois- ja kynsitaltat ja erityisesti niiden katkelmat, veitsimäiset kappaleet, muutamat nuolenkärjet, siimanpainot, ongenkoukun varsi sekä liuskerenkaan katkelmat. Hioimia ja niiden katkelmia laskettiin lähes 50 kpl, joukossa mm. riipushioin.

Meripihkaa oli runsas 70 kpl, joiden joukossa ainakin trapetsin muotoisten ja kielimäisten riipusten sekä nappien ja tynnyrimäisten ja putkimaisten helmien kappaleita sekä isompi raakaainekappale. Palaneen luun määrä on vain karkeasti arvioitavissa yli 20 000 fragmentiksi (n.

2,7 kg), josta määritettyjä oli 1 691 kpl (taulukko 1). Luun joukossa erityisesti pinta-aineistossa oli myös palamattomia fragmentteja ja ainakin 40 esinekatkelmaa. Viimeksi mainituista mainittakoon pienet työstetyt kappaleet, joissa oli porattuja reikiä, mm. kaksi nokista “luukalaa”, poikittaisurallisia ja kavennettuja sekä väkäsellisiä kappaleita, joista yhdessä oli kiinnityspihkan jäännettä. Ainakin yhtä luuesinettä on pidettävä pienen nuolenkärjen katkelmana. Löytöaineisto sijoittui seuraavasti kaivausalueittain löytömäärä alueiden kokoon suhteutettuna:

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

99

Lรถytรถkartat 1)

2)

3)

4)

5)

6)

100

8)

7)

10)

11)

9)

12)

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

101

Taulukko 1 Luuanalyysit (P. Ukkonen 1993, 1994, 1995, 1997, Fortelius 1980, Söderholm 1998)

Stenkulla 1996 A-alue

Stenkulla 1996 B-alue

Stenkulla 1996 C-alue

Maarinkunnas 1976

Jokiniemi 1993

Jokiniemi 1994

Jokiniemi 1994

Maarinkunnas 1997

Ukkonen 1994

Ukkonen 1995

Ukkonen 1993

Söderholm + Ukkonen 1998

1

3+1

(Stenkulla 1979) määrittäjä

Ukkonen 1997

Ukkonen 1997

kettu (Vulpes vulpes)

Ukkonen 1997

Fortelius 1980

1

karhu (Ursus arctos)

1

1

saukko (Lutra lutra)

3

1

näätä (Martes martes) + cf. Martes

2

2

10

1

1

näätäeläimet (Mustelidae)

4

petoeläimet (Carnivora) hylkeet (Phocidae) + cf. Phocidae

1 205

31

363

389 (2)

grönlanninhylje (Phoca groenlandica)

8

harmaahylje (Halichoerus grypus)

1

38

12

pyöriäinen (Phocoena phocoena)

81

3

hirvi (Alces alces)

6

peura (Rangifer tarandus)

2

12

5+1 2

peura/hirvi (R.tarandus/A.alces)

1

majava (Castor fiber) + cf. Castor

5

orava (Sciurus vulgaris)

4

metsäjänis (Lepus timidus) + cf. Lepus

105

nauta (Bos taurus) + cf. Bos

6

2

4

15

8

17

11 + 1

2 9

98

1

2

2

2

13 + 14

4

1 (1)

5

8

1

+2

nauta/hevonen Bos taurus/ Equus caballus

1

nautaeläimet (Bovidae sp.) lammas/vuohi (Ovis/Capra) + cf. Ovis/Capra

1 1

102

6

2 1

5

3

sika (Sus scrofa) märehtijät+sorkkaeläimet (Ruminantia+Artiodactyla)

429 + 141

1

7

4+1

4 1

1

1 2

siili (Erinaceus europaeus)

3

ihminen (homo sapiens sapiens)

1

Stenkulla 1996 A-alue

Stenkulla 1996 B-alue

Stenkulla 1996 C-alue

Maarinkunnas 1976

Jokiniemi 1993

Jokiniemi 1994

Jokiniemi 1994

Maarinkunnas 1997

Ukkonen 1994

Ukkonen 1995

Ukkonen 1993

Söderholm + Ukkonen 1998

(Stenkulla 1979) määrittäjä

Ukkonen 1997

Ukkonen 1997

Ukkonen 1997

Fortelius 1980

keskisuuret nisäkkäät (Mesom.)

+ 21

nisäkkäät (Mammalia)

63

tavi (Anas crecca) + cf. A. crecca

2

7

sinisorsa (Anas platyrhynchos) +cf. A. platyrh.

3

1

tukkasotka (Anseriformes cf.

Aythya fuligula)

22

1

73

3

1 8

1

13

1

2 11

1

kuikkalintu (Gavia sp.)

1 2

1

2

riekko (Lagopus lagopus) + cf. Lagopus

3

teeri (Tetrao tetrix)

4

11

metso (Tetrao urogallus)

2

7

+1

metsäkanalinnut (Tetraonidae)

1

kalasääski (Pandion haliaëtus) + cf. Pandion

4

lehtopöllö? (Aves cf. Strix)

4

kana (Gallus domesticus)

1

linnut (Aves)

10

hauki (Esox lucius)

205

ahven (Perca fluviatilis)

1

1 15

7

41

4

2

27

9+2

73

136 (1)

36

21

198

154 + 23

1

13

3

1

kuha (Lucioperca sandra)

2

1

ahvenkalat (Percidae)

1

1 11

6

? ? (Perca/Lucioperca) särkikalat (Cyprinidae)

+2

+2

pilkkasiipi? (cf. Somateria molissima)

pyy (Bonasa bonasia)

64

1

sorsat (Anas) sorsalinnut (Anseriformes)

7

1

15

2

2

10

särki? (Rutilus)

1

lohi (Salmo)

2

lohikalat (Salmonidae)

6

5

22

25

1

kalat (Teleostei, pisces)

222

10

14

90

71

185

81

440 + 20

yhteensä

909

83

699

709 (4)

197

266

523

1124 + 234

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

103

Kuva 8. Stenkullasta löytyneitä piiveitsiä, jotka on luetteloitu Kansallismuseon kokoelmiin numeroilla KM 29954:10138, :9752 sekä :9751. Kuva: Museovirasto.

LÖYTÖTIHEYS ALUEITTAIN51 Kaivausalueiden laajuuden vuoksi myös niiden sisäinen löytötiheys vaihteli erityisen suuresti johtuen epäilemättä osittain myös asuinpaikan todellisesta intensiivisyydestä riippumattomista seikoista, kuten asuinpaikan säilyvyysasteesta ja pellonmuokkauskerroksen paksuudesta. Ainakin B-alueen suhteellisen osuuden voisi päätellä korostuvan, mikäli 0-kerroksen aineisto olisi talletettu kokonaisuudessaan. Täällä koneellisesti kuoritun muokkauskerroksen pääosan jäljiltä puhdistettavaksi jäänyt 0-kerroksen pohja muodosti edelleenkin valtaosan (kappalemääräisesti 66,4 %, painon mukaan 48,3 %) alueen löydöistä osoittaen kyntökerroksen erityisen tuhoavaa vaikutusta asuinpaikan kulttuurikerrokselle tällä alueella. Muilla alueilla periaatteessa vastaavan

104

pintakerroksen pohjaosan talletettujen löytöjen osuudet alueen koko löytömäärästä olivat huomattavasti pienemmät (A-alueella 16,7/12 % ja C-alueella 20,5/15,7 %) osoittaen paremmin säilynyttä ja paksumpaa pääosin koskematonta kulttuurikerrosta näillä alueilla. Toisaalta viimeksi mainituilla alueilla oli tämän mukaisesti myös “oikeasti vähälöytöisiä” välialueita.

Eri löytöryhmien sijoittumisen voi pääsääntöisesti havaita noudattavan muokkauskerrosten alaisten säilyneiden kulttuurikerrosten levinneisyyskuvaa, joista suurimman osan muodostavat edellä asumuksenpohjiksi määritetyt alueet sekä mm. liesikiveysten kohdat. Alueen C pohjois- ja kaakkoisosassa asumuksenkohdiksi määritettyjen alueiden ulkopuolelta on myös suhteellisen runsaslöytöisiä kohtia. Sen sijaan asumusten keskinäisiä oleellisia eroja on vaikeampi osoittaa. Keramiikan levinneisyyskuvassa (löytökartta 1) erottuvat A-alueella asumusrakenteet A:1 ja 2, ja erityisesti vyöhykkeen A:3 alue eniten löytöjä sisältävänä. B-alueella asumuksen B:1 kohdan lisäksi korostuu alavyöhyke B:2 runsaslöytöisenä, mutta myös kahden liesikiveyksen alue ja alueen eteläosa erottuvat näiden vastapainona myös koko kaivausalueen kaikkein laajimmista löydöttömistä vyöhykkeistä selvästi. Alueella C asumusten C:1 ja 2 kohdat, mahdollisen asumuksen C:3 alue sekä kaikkein voimakkaimpana liesikiveyksen ympäristö (C:4) erottuvat erityisen runsaslöytöisinä. Täällä runsas- ja vähälöytöiset alueet eivät kuitenkaan ole selvärajaisia A-alueen tapaan.

Samantapainen levinneisyyskuva alueiden sisällä muodostuu piiaineistosta (löytökartta 2 ja 3), mutta nyt C-alueen voi todeta muodostuvan hallitsevaksi, ja täällä erityisesti rakenne C:3, jonka koillisosan hautana pidettävä rakenne yksin sisälsi useita esineitä. Piiesineiden osalta A- ja C-alueen löytötiheys kokonaisuutena on kuitenkin tasaisempi.52 Kvartsiaineiston sijoittumisessa puolestaan korostuu selvästi alue A ja sen asumuksiin liitettävät kolme erillistä likamaa-aluetta (löytökartta 4 ja 5). Tutkimusalueen löytöaineiston selvimpänä erona voidaankin pitää pii- ja kvartsiaineiston keskinäisen suhteen muutosta

Taulukko 2 Stenkullan vuoden 1996 löydöt kaivausalueittain (KM 29954:1–10703) kpl/g

Alue A (459m2)

KM 29954:

1–4044

Alue B (397m2)

Alue C (887m2)

4045–5423

5424–10261

10386–10408

10262–10264

10265–10385

10435–10442

10409

10410–10434

10474–10493

10443–10456

10457–10473

Yht. (1743m2)

10494 Meripihka

42/6,5

Saviastianpalat

5/0,5

27/20

74/27

pohjapalat

4/60

3/14

5/40

12/114

ponttipalat*

32/184

-

14/333

48/517

reunapalat

1923/13521

427/1312

2050/10270

4400/23922

kylkipalat**

21637/109005

7530/28396

34991/128169

64158/265570

Saviesineen? katkelmat

26/54

1/1

53/110

80/165

Palanut savi

202/195

201/548

707/2307

1110/3050

esineet/esineen katkelmat

164/2046

28/587

208/930

400/3563

ytimet

25/944

-

4/111

29/1055

iskokset

749/1253

271/893

416/930

1436/1976

kappaleet

12/24

1/4

4/232

17/260

esineet/katkelmat/teelmät

184/386

30/93

511/1543

725/2022

ytimet

11/103

2/20

16/272

29/395

iskokset

2472/1523

1167/1062

9117/5948

12756/8533

kappaleet

-

1/8

-

1/8

esineet

112/600

12/100

60/220

184/920

ytimet

78/1348

19/241

38/772

135/2361

iskokset

4127/5011

751/1426

1531/2271

6409/8708

raaka-ainekappaleet

1/290

2/204

6/277

9/771

866/26,7

8/0,2

27/1,5

Kivilaji

Pii

Kvartsi/kvartsiitti

Luuesineiden katkelmia Palanut/palamaton luu Pähkinänkuoria ym. makrosubfossiiliaineistoa sekä resenttejä/myöhempiä löytöjä

>20000/2700 901/28,4

*ponttipaloja ei ole eroteltu järjestelmällisesti **kylkipalojen kappalemäärässä vain koristetut palat, painossa myös koristelemattomat mukana

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

105

Kuva 9. Stenkullasta löytyneiden petolintujen luiden joukossa oli muun muassa pöllön sormiluut (KM29954:10696a). Kuva: Museovirasto.

siirryttäessä etelä- ja kaakkoisosan “piialueelta C” (pii/kvartsisuhde 85,7/14,3 kappalemäärän ja 68,7/31,3 painon mukaan) “kvartsialueelle A” (vastaavat luvut 38,1/61,9 ja 21,7/78,3) (vrt. liite taulukko 2). Kivilajin osalta korostuu A-alue myös B-alueen B:1 ja 2 erottuessa ainakin edellä esitettyjen löytölajien levinneisyyskuvaan verrattaessa (löytökartta 6).

Meripihkan levinneisyydessä on hallitseva osaalue A:3, mutta myös muilta alueilta on meripihkalöytöjä; C-alueella sekä asumuksenpohjista että niiden ulkopuolelta (löytökartta 7). Näistä rakenteen C:3 haudan kohdalta löytyi kaikkiaan kolme meripihkaesinettä ja niiden katkelmaa, C:1:stä iso raaka-ainekappale. Niin ikään määritettyjen palaneiden luiden levinneisyys kaivausalueella noudattaa pääsääntöisesti artefaktien levinneisyyskuvaa alueen A, erityisesti alavyöhykkeen A:3, ollessa pääsääntöisesti löydöllisin (taulukko 1 ja löytökartat 8–11). Nisäkkäistä hylkeenluut (Phocidae) painottuivat kuitenkin vallitsevasta levinneisyyskuvasta poiketen erityisesti C:3:n alueelle.

Runsaslukuisana esiintyneen jäniksen (Lepus ti-

106

midus) luut ja yleisin kalanluiden ryhmä keskittyivät selvästi vyöhykkeelle A:3. Linnuista vesilintujen luiden painotus oli niin ikään alueella A:3 metsäkanalintujen sijoittuessa tasaisemmin asuinpaikalle. Muutamat petolintujen luut olivat ainoastaan A:1- ja 3-alueella. Makrofossiiliaineisto – lähinnä pähkinänkuoria (Corylus avellana) – sijoittui silmiinpistävän voimakkaasti A-alueen alavyöhykkeelle A:3 (löytökartta 12).

Asumusrakenteiden löytömääriä tarkasteltaessa on huomioitava, että vain rakenteet A:1, C:2 ja C:3 on tutkittu kokonaisuudessaan (A:1:ssä pl. ½ m:n levyinen profiilipalkki). Asumuksen A:2 alueesta on arviolta kaivettu vain runsas kolmannes, B:1:stä ehkä vain vajaa viidennes (10 m2) ja C:1:stä likimain puolet koko asumusrakenteesta.

Lisäksi osa löydöistä voi olla peräisin itse asumusten ulkopuolelta, josta ne eroosion seurauksena ovat voineet siirtyä vallien kohdilta asumusten sisäosiin. Mahdollisesti useampia asumuksia kattaneen vyöhykkeen A:3 suurta löytömäärää ei ole sisällytetty taulukkoon.

Kun taulukon luvuissa otetaan huomioon kaivetut alat, ei astianpalojen vaihtelu eri rakenteiden välillä todellisuudessa ole kovin merkittävä.

Sen sijaan kvartsiaineiston työstön alueena sekä löydettyjen pähkinänkuorien osalta alueen A rakenteet erottuvat selvästi muita rikkaampana huolimatta kasvijäänteiden tiheyden suhteen ylivoimaisen A:3-vyöhykkeen puuttumisesta. Piilöytöjen perusteella C-alueen rakenteet korostuvat.

Erityisen runsaslöytöinen on rakenne C:3, jossa myös määritettyjen luufragmenttien määrä on ylivoimainen tässä taulukossa esitettyihin rakenteisiin verrattuna: yksinomaan hylkeenluita määritettiin sen alueelta 170 kpl.

Koko asuinpaikkakompleksin löytöaineiston sisäisessä vertailussa53 osoittautuvat Stenkullan ohella erityisen löydöllisiksi Maarinkunnaan vuoden 1997 tutkimusalue etelässä sekä Jokiniemen pohjoisosan alueet Keravanjoen länsirannalla.

Maarinkunnas on vajaan kolmasosan alastaan huolimatta kvartsi- ja kivilajilöytöjen osalta absoluuttisesti jopa Stenkullaa rikkaampi piiaineiston ollessa puolestaan verrattavissa piin suhteen

Stenkullan vähälöytöisemmän A-alueen löytötiheyteen. Toisaalta itse asumuskohtien aineistot kuuluvat koko asuinpaikkakompleksin rikkaimpiin. Myös Jokiniemen alueet ovat enemmän kvartsi- kuin piialueita. Löytömäärät ovat kuitenkin selvästi pienempiä, vaikka muokkauskerrosten löytöjä ei pääasiallisesti tallennettu.

MIETTEITÄ ASUINPAIKASTA JA ASUMUKSISTA Stenkullan asuinpaikan, erityisesti Keravanjoen molempien rantojen Stenkullan-Jokiniemen koko asuinpaikkakompleksi huomioituna, voi hyvällä syyllä katsoa täyttävän keskusasuinpaikan määritelmälle asetettavat kriteerit. Asuinpaikkakompleksin vähintäänkin 5 ha:n laajuus, useisiin satoihin tuhansiin nouseva löytömäärä, peltosijainnista huolimatta todettu kulttuurikerroksen paksuus, useat kiinteät asumusjäänteet tai asumusjonot sekä liesikiveykset ja ainakin yksi varmasti todettu hauta ovat yhdessä samalla paikalla esiintyvinä ilmiöinä osoitus sen normaalista kivikautisesta asuinpaikasta poikkeavasta luonteesta. Anne Vikkulan54 Maarinkunnaan-Stenkullan asuinpaikan keramiikkapainotteisessa analyysissään käyttämä lähdeaineisto on sittemmin koko kompleksin kaivausalan kymmenkertaistumisen myötä lisääntynyt vaihtelevasti, mutta joka tapauksessa oleellisesti: 1. kiinteiden asumusjäänteiden, 2. liesikiveysten, 3. löytömäärän, 4. osteologisen aineiston lajirunsauden, 5. kasvijäänteiden ja 6. 14C-ajoitusten osalta.

Vikkula55 on käytössään olleiden määritettyjen luufragmenttien vertikaalistratigafiaan perustuen esittänyt, ettei linnustaminen kuulunut asuinpaikan varhaisvaiheeseen, ja että hylkeenpyynnin merkitys kasvoi kalastuksen kustannuksella asuinpaikan käyttöajan kuluessa. Stenkullan (1996) luuaineiston perusteella ei tällainen tulkinta vertikaali- tai horisontaalistratigrafiasta enää vaikuta todennäköiseltä. Myös aiempi näkemys asuinpaikan puolisedentaarisesta kausiluonteesta – ¾ vuodesta helmi-syyskuussa – muuttuu pysyväksi asuinpaikaksi asuinpaikan osteologisen aineiston kasvun myötä. Aiemmin jätefaunassa

kuvastuva lähes yksipuolisesti hylkeenpyyntiin ja kalastukseen viittaava aineisto dominoi edelleen, mutta lajirikkauden kasvun myötä kuva on kuitenkin oleellisesti muuttunut (taulukko 1). Asuinpaikan ympärivuotisen käytön puolesta puhuvat aiemmin puuttuneiden suurien maanisäkkäiden, hirven (Alces alces) ja peuran (Rangifer tarandus, ilm. metsäpeura56) esiintyminen luuaineistossa, joskin suhteellisen vaatimattomana. Niin ikään lajistosta aiemmin puuttuneet metsäkanalinnut ja erittäin runsaana esiintyvä jänis viitannevat omalta osaltaan myös asuinpaikan talvikäyttöön.

Asuinpaikan sijainti muinaisen Keravanjokisuun edustan melko jyrkkärinteisessä salmikapeikossa onkin mahdollistanut erilaisten ympäristötyyppien resurssien hyödyntämisen samalta paikalta kampakeramiikan tyypillisessä ja myöhäisessä Uskela-vaiheessa useiden vuosisatojen ajan.

Luuanalyysien perusteella on asuinpaikalla ollut selvä pyyntiluonne. Asuinpaikan eri puolilta löytyneet kotieläinten luut ovat pääasiassa muokkauskerroksesta peräisin olevia palamattomia kappaleita, vaikka joukossa on myös muutamia palaneita luita ja pintakerroksen alapuolisia osia, jotka tulkinnan mukaan kuitenkin ovat peltokerroksesta alaspäin ulottuneita myöhäisiä häiriöitä ja siirtymiä. Maarinkunnaan (1997) aineistosta vain yksi lampaan tai vuohen luun (Ovis/Capra) katkelma ei palaneena ulkonäöltään poikennut luulöytöjen57 pyyntiaineistosta. Huolimatta siitä, että asutuksen toimeentulon lähdekriittisesti tarkasteltuna voi katsoa perustuneen pyyntielinkeinojen harjoittamiseen, ovat asuinpaikkakompleksin ja koko kivikauden toimeentulokysymysten kannalta kuitenkin mielenkiintoisia Jokiniemen Sandlidenin kaivauksissa (1993) rikkaan kulttuurikerroksen pohjasta löydetyt nautaeläinten (Bovidae sp. ja Bos sp.) hammaslöydöt. Niin ikään kiinnostavia ovat samoilta syvyyksiltä (n. 50 cm) havaitut kulttuurikerroksen puhdistuvassa pohjassa havaitut risteävät kapeat kulttuurimaajäljet.

Tutkimustilanteessa nämä tulkittiin mahdollisiksi kivikautisiksi viljelyjäännöksiksi.58 Sekä Salo59, Huurre60 että Nunez61 ovat viitanneet näihin lähinnä nuorakeraamiseen vaiheeseen liitettävinä

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

107

mahdollisina vanhimpina karjanhoitoon ja viljelykulttuuriin viittaavina merkkeinä Suomesta62, kun kalibroitujen hiiliajoitusten perusteella vanhimmat viljan siitepölyt Lounais-Suomesta on ajoitettu myöhemmiksi, n. 4 000 vuoden ikäisiksi63 ja vanhin viljanjyvä n. 3 200 BP64.

Vaikka häiriintymättömältä vaikuttava mainittujen hampaiden löytökonteksti, joka myös sisälsi mm. pyöriäisen (Phocoena phocoena) palamattomia luita, kampakeramiikkaa sekä muutamia nuorakeraamisia astianpaloja, löytyi saman kulttuurikerroksen alahorisontin makrofossiilinäytteissä paitsi hiiltyneitä pähkinänkuoria (Corylus avellana) ja hiiltynyt kuusen (Picea abies) neulanen, myös erilaisia hiiltymättömiä siemeniä. Ylempää kulttuurikerroksesta on myös kaksi mahdollista, mutta kuitenkin epävarmaa ohran jyväkatkelmaa.65 Viimeksi mainitut on tulkittava sinne myöhemmin kulkeutuneiksi. Samaa kulttuurihorisonttia aiemmin koekaivettaessa tehtiin myös havaintoja kapeista kulttuurimaajäljistä, joiden myös muualla ja ylempänä kulttuurikerroksissa havaittuina tulkittiin vain puhdasta hienojakoista pohjamaata vasten paremmin erottuneiden myyränkolojen tms. luontaisiksi jäänteiksi. Palamattomia karjanhoitoon liitettäviä luita ei pintakerroksia lukuun ottamatta tuolloin tavattu, mutta samoista horisonteista analysoitujen hiilinäytteiden ajoittuminen keskiaikaisiksi osoittaa kokonaisuutena peltoasuinpaikan kulttuurikerroksen häiriötä.

Häiriöihin viittaavat sekä myöhäiset ajoitustulokset Jokiniemestä (1994)66 ja Stenkullasta (1996), että molemmilta paikoilta kuten myös Maarinkunnaalta otetut makrofossiilinäytteet, joissa oli hiiltyneiden siementen ja kasvinosien ohella runsaasti myös hiiltymättömiä kasvijäänteitä.

Näytteitä otettiin häiriintymättöminä pidetyistä näytteenottokohdista aina 20–30 cm muokkauskerroksen alta. Näiden on katsottava viittaavan intensiiviseen varhaiskeskiaikaisessa vaiheessa alkaneeseen toimintaan paikalla, johon osa pääasiassa muokkauskerroksessa esiintyvästä punasavitavarasta on mahdollisesti jo yhdistettävissä.

Kysymystä kotieläinten luiden ajoittumisesta ei kuitenkaan tässä yhteydessä voida pitää lopulli-

108

sesti ratkaistuna, kun Keravanjokivarren yläjuoksultakin on lampaan tai vuohen luita Keravan Pisinmäen asuinpaikalta, mahdollisesti sen nuorakeraamiseen vaiheeseen liitettävinä67.

Erityisesti Stenkullan A:3-vyöhykkeellä erittäin runsaana esiintyneestä keräilyaineistosta ainakin hiiltyneinä säilyneet pähkinänkuoren (Corylus avellana) kappaleet ovat liitettävissä jo kampakeraamiseen asuinpaikkavaiheeseen68. Myös näytteiden tarkemmin ajoittamattomien hiiltyneiden ja ravintokasveina käytettävien sikoangervon (Filipendula vulgaris) juurimukula, mansikka (Fragaria vesca), vadelma (Rubus idaeus), puolukka (Vaccinum vitis-ideae) ja sianpuolukka (Arctostaphylos uvaursi) voivat olla liitettävissä kampakeraamiseen asutusvaiheeseen, vaikka edellä mainitut häiriöt vähentävätkin niiden lähdearvoa. Todettujen kasvijäännösten kuten pyyntilajienkin suuren lajimäärän voi omalta osaltaan katsoa heijastavan pysyvää väestöä, joka jatkuvassa vuotuiskierrossa eri ympäristöresurssien perässä kausiasuinpaikkaa vaihtavaa väestöä tehokkaammin hyödyntää keskusasuinpaikan edellytyksenä pidettäviä lähiympäristön poikkeuksellisen monipuolisia toimeentuloresursseja69.

Nykyisessä tutkimustilanteessa StenkullanJokiniemen asuinpaikkakompleksin lähialueilta ei ole esitettävissä tyypilliseen tai myöhäiskampakeraamiseen vaiheeseen ajoitettavia asuinpaikkoja, joita voisi arvella saman yhteisön sesonkiluonteisesti käyttämiksi leiripaikoiksi väestön pääosan pysyessä paikallaan keskusasuinpaikalla. Kun kuitenkin yhteisön taloudellissosiaalisessa toimintaympäristössä kaukopyyntimatkojen oletetaan edellyttäneen väliaikaisia leiripaikkoja, ainakin luuaineistossa esiintyvien majavan (Castor fiber), saukon (Lutra lutra) ja suurten maanisäkkäiden pyyntiin liittyvien asuinpaikkojen voi ajatella olevan löydettävissä sisämaan suunnassa Keravanjokivarresta. Toisaalta jätefaunan runsaat hylkeenluut ovat edellyttäneet erityisiä hyljestysleirejä kauempana silloisen saariston suunnassa. Tällaisten lyhytaikaisten, hyvinkin samanaikaisista rannankorkeuksista riippumattomien pyyntileirien löytäminen ja ajoittaminen sekä liittäminen

yhteisön kokonaissysteemiin edellyttää kuitenkin huomattavaa tarkennusta tämän kirjoituksen tutkimustilanteeseen.

Lähialueella on useampia asuinpaikkoja, joiden voi ajatella edustavan asuinpaikkakompleksia edeltäviä vaiheita70 ja toisaalta sellaisia, joilla on ainakin osittain sen nuorakeraamista asutusvaihetta vastaavia löytöjä. Jo mesoliittiseen vaiheeseen ajoittuvat sisämaan suunnassa lähimpinä Brunabergetin ja Rekolan asuinpaikat sekä varhaiskampakeraamiseen (Ka I:2) vaiheeseen ajoittuva Storskogenin asuinpaikka, josta myös tunnetaan hieman nuorakeramiikkaa71. Meren suunnassa lähimpänä on nuorakeraaminen Alkärretin asuinpaikka, ja edelleen kauempana meren suunnassa Tapaninkylän hiekkakuopista tunnetaan kaksi keramiikan löytöpaikkaa, joista toisesta on ilmeisesti löydetty nuorakeramiikkaa, toisesta jo nuorempaa varhaiskampakeramiikkaa, joka saattaa olla tyypillistä kampakeramiikkaakin72. Idän suunnassa Hakunilan muinaislahden rannalta tunnetaan niin ikään nuorakeramiikkaa, mahdollisesti myös varhaiskampakeramiikkaa.73.

Tyypilliseen kampakeramiikkaan ajoitettavat löydöt ovat irtolöytöjä. Mainittakoon vielä Helsingin Kalliosta löytyneen yksipuisen haapiomaisen mäntyveneen löytö74. 20 metrin syvyydessä ollut vene on geologisesti ja kasvipaleontologisesti ajoitettu Litorinameren ja kampakeramiikan Uskelavaiheeseen. Vene on aikoinaan uponnut hyljestykseen sopivaan saaristoon, n. 15 kilometrin päähän Stenkullan-Jokiniemen asuinpaikkakompleksin edustalta.

Helsingin seudun rannansiirtymiskronologian perusteella75 Stenkullan-Jokiniemen asuinpaikkakompleksi sijoittuu likimain 32 m Litorina-isobaasille. Espoon Lippajärven kuroutumiskynnys (19,8 m mpy. likimain 33 m isobaasilla) on radiohiiliajoitettu 5070 ± 100 bp. (cal. 5 819 BP), mikä asuinpaikalla vastaa korkeutta 19,2 m mpy., kun huomioidaan isobaasien välinen 5 km:n etäisyys ja maankohoamisen kallistuminen 12 cm/km.

Korkeus on erityisesti Stenkullan asuinpaikan alarajaa (21–22 m mpy.) alempi osoittaen samalla – erityisesti huomioitaessa ajoituksen vastaavan

asuinpaikan varhaisvaiheita – asutuksen ylimmillään sijoittuneen aina 6–8 m samanaikaisen vesirajan yläpuolelle. Stenkullan osa asuinpaikkaa on sijoittunut vain vajaan 100 m:n levyiseen sangen jyrkkärantaiseen salmikohtaan, joka on säilynyt suhteellisen muuttumattomana tyypillisen kampakeramiikan ja Uskela-vaiheen ajan.

Stenkullan asumusten on edellä esitetty muodostaneen rannansuuntaisia jonoja. Vaikka asumuksista ainoastaan A:1:stä on hiiliajoitus, eivät asuinpaikkakompleksin käytettävissä olevat hiiliajoitukset tue asutuksen mekanistista siirtymistä asuinpaikan sisällä alenevan rantalinjan mukana, eivätkä asumusten tai asumusjonojen kronologisia eroja samassa suhteessa. Mitä todennäköisemmin eivät kaikki asumukset ole kuitenkaan olleet käytössä samanaikaisesti (ks. taulukko 3) ja Stenkullan kuten koko kompleksinkin kulttuurikerros on sangen vyöhykkeellistä välien muodostaessa ehkä myös kronologisista eroista johtuvia “tyhjiä alueita”. Stenkullan neoliittiseen vaiheeseen kuuluvat puuhiilinäytteiden radiohiili-iät sijoittuvat kuitenkin ainoastaan 50 vuoden välille (5 020–4 970 BP), ja myös kalibroituina niitä voidaan pitää pitkälle samanaikaisina (väli 3 960–3 690 cal.

BC). Koko asuinpaikkakompleksin hiili-ikien kalibroidut ääriarvot sijoittuvat runsaan 600 vuoden välille (4 000–3 360 cal. BC), puuhiili-ikien vain 310 vuoden (4 000–3 690 cal. BC) ja toisaalta muun ajoitetun näyteaineiston AMS-ajoitusten keskenään 590 vuoden välille (3 950–3 360 cal.

BC). Vikkula76 on aikaisempiin rannansiirtymiskäyriin perustuen arvioinut määrittämänsä Uskela-keramiikan alarajan (21 m mpy., 2 900 BC) ja vastaavasti tyylin Ka II:1 (n. 23 m mpy., 3 200 BC) ajoitusten pohjalta asuinpaikan käyttöiäksi n.

300 vuotta. Radiohiiliajoitusten perusteella kampakeraamisen käyttöiän voi arvioida tätä pidemmäksi, vaikka konventionaalisten puuhiilinäytteiden ja AMS-ajoitusten keskinäinen vertailu on kuitenkin ongelmallista77. Nuorakeraaminen asutusvaihe sekä asbestikeramiikka, mahdollisesti Pöljän keramiikka, huomioon ottaen asuinpaikka-alueen käyttöaika pitenee ainakin muutamalla sadalla vuodella eteenpäin.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

109

Taulukko 3 Asuinpaikkakompleksin hiiliajoitukset

110

Alue

Konteksti. materiaali

Laboratoriotunnus

Ajoitus

+-

kalibroitu ajoitus (68,2 %)

m mpy.

Stenkulla 1996, B-alue

erillinen liesi-kiveys, puuhiili

Hel-3961

5020 bp

110

3950 BC 8(68,2%) 3700 BC

24,8

Stenkulla 1996, C-alue, eteläosa

erillinen liesi-kiveys, puuhiili

Hel-3962

5000 bp

120

3950 BC (66,7%) 3690 BC 3680 BC (1,5%) 3670 BC

25,2

Stenkulla 1996, C-alue, pohjoisosa

liesikiveys, puuhiili

Hel-3963

4970 bp

90

3930 BC (13,1%) 3870 BC 3810 (55,1%) 3650 BC

25,5

Stenkulla 1996, C-alue, eteläosa

kiviä sis. palomaaläikkä asumuksen C:1 eteläreuna, puuhiili

Hel-3964

910 bp

90

1030 AD (68,2%) 1210 AD

(25,5)

Stenkulla 1996, A-alue

asumuksen A:1 länsireunan liesi- ? kiveys, puuhiili

Hel-3965

4980 bp

100

3940 BC (18,1%) 3870 BC 3810BC (50,1%) 3650 BC

24,7

Jokiniemi 1986, (Sandliden) D-oja

kulttuurikerroksen alaosa, puuhiili

Hel-2470

760 bp

90

1160 AD (64,2%) 1300 AD 1360 AD (4,0%) 1390 AD

(19,5)

Jokiniemi 1986, (Sandliden) D-oja

kulttuurikerroksen alaosa, puuhiili

Hel-2471

560 bp

120

1280 AD (68,2%) 1450 AD

(19,5)

Jokiniemi 1993, eteläosa

liesikiveys asuinpaikan yläosa, puuhiili

Hel-3634

5040 bp

80

3950 BC (68,2%) 3760 BC

24,7

Jokiniemi 1994, eteläosa, alue 6

muokkauskerroksen alainen kulttuurikerroksen pinta, Juniperus communis

Hela-31

880 bp

50

1040 AD (19,9%) 1090 AD 1120 AD (7,1%) 1140 AD 1150 AD (41,2%) 1220 AD

(24,7)

Jokiniemi 1994, eteläosa, alue 6

kulttuurikerros, Corylus avellana

Hela-32

4885 bp

60

3760 BC (6,5%) 3740 BC 3730 BC (60,7%) 3630 BC

22,9

Maarinkunnas 1997 alue 8

liesikiveys, puuhiili

Hela-238

5110 bp

75

3980 BC (68,2%) 3790 BC

24,2

Maarinkunnas 1997 alue 4

keramiikan Ka II-III koivutervaa

Hela-254

4680

80

3630 BC (9,3%) 3590 BC 3530 BC (58,9%) 3360 BC

23,9

Maarinkunnas 1997 alue 4

keramiikan Ka II:2 koivutervaa

Hela-255

4745

60

3640 BC (52,2%) 3510 BC 3430 BC (16,0%) 3380 BC

23,9

Maarinkunnas 1997 alue 5

keramiikkakarstaa Ka II

Hela-256

4880

60

3760 BC (4,1%) 3740 BC 3720 BC (59,7%) 3630 BC 3560 BC (4,4%) 3530 BC

23,8

Maarinkunnas 1997 alue 4

keramiikkakarstaa Ka III:1

Hela-257

4835

70

3700 BC (34,5%) 3620 BC 3600 BC (33,7%) 3520 BC

23,8

Maarinkunnas 1997 alue 5

keramiikkakarstaa Ka III:1

Hela-258

4710

75

3630 BC (18,2%) 3580 BC 3540 BC (14,7%) 3490 BC 3470 BC (35,3 %) 3370 BC

24,0

Maarinkunnas 1997 alue 1

keramiikkakarstaa Ka III:1

Hela-259

4940

70

3790 BC (68,2%) 3650 BC

22,5

Maarinkunnas 1997 alue 4

keramiikkakarstaa Ka II:1

Hela-356

5040

60

3950 BC (68,2%) 3770 BC

23,9

Maarinkunnas 1997 alue 4

keramiikkakarstaa Ka II:1

Hela-357

4940

60

3780 BC (68,2%) 3650 BC

23,9

Tilastollisen analyysin puuttuessa Stenkullan (1996) lähes 70 000 koristellun kampakeramiikan tyylivaiheiden II ja III astianpalan sijoittumisen perusteella tyylivaiheiden kronologisia eroja ei ole osoitettavissa pelkästään yleisluontoisten havaintojen pohjalta. Kuopanne- ja kynsileimoin koristetun Uskela-aineiston painottuminen asuinpaikan alaosiin ja kampaleimakoristeisten palojen sijoittuminen tasaisemmin koko asuinpaikalle Vikkulan78 Maarinkunnaan (1976) ja Stenkullan (1979) aineistojen tapaan ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Samaten keramiikka-aineiston erot asumusrakenteiden välillä ovat enintään tilastollisesti osoitettavissa. Maarinkunnaan (1997) kaivauksen tyyliltään määritetystä aineistosta (14 152 palaa) on Sirpa Leskinen (2000) lukenut tyypilliseen kampakeramiikkaan kuuluviksi n. 70 % ja myöhäiskampakeramiikkaan n. 30 %. Selvää horisontaali- tai vertikaalistratigrafista eroa eri tyylien välillä ei Maarinkunnaan puolellakaan havaittu. Astianpaloista tehtyjen karsta- ja pihka-ajoitusten perusteella näyttää vaiheeseen Ka II:1 luettava keramiikka olevan varhaisempaa kuin pitkälle keskenään samanaikaisina pidettävät Ka II:2 ja III:1 tyylivaiheet. Sen sijaan Stenkullan pii- ja kvartsiaineistojen levinneisyydessä havaittavat erot, jossa piiaineisto painottuu paitsi C-alueelle, myös ylemmälle korkeustasolle, voivat osoittaa paitsi toiminnallisia myös kronologisia eroja, kun piin esiintymisen voi katsoa painottuvan tyypilliseen kampakeramiikkaan ja kvartsien vastaavasti mahdollisesti myöhempään Uskelavaiheeseen79.

Nuorakeramiikan ja asbestikeramiikan määrän vähäisyys Stenkullassa ei mahdollista johtopäätöksiä tämän asumusvaiheen sijoittumisesta, mutta sekä Jokiniemen puolella että Maarinkunnaalla nuorakeramiikka näyttää painottuvan asuinpaikka-alueen yläosiin osoittaen täälläkin aiempaa suurempaa riippumattomuutta rantalinjasta. Asbestikeramiikka puolestaan painottuu asuinpaikan alavyöhykkeelle. Jokiniemessä eniten nuorakeramiikkaa on juuri asuinpaikan yläosassa tyypilliseen kampakeramiikkaan ajoitetun lieden läheisyydessä. Asuinpaikkakompleksi on

yksi monista kampakeraamisista tai varhaisemmista kohteista, joilla nuorakeramiikkaa esiintyy vähemmistönä. Kuitenkaan asumusrakenteita ei ole syytä liittää vasta nuorakeraamiseen vaiheeseen. Tässä asutusvaiheessa asuinpaikan merenpuoleinen miljöö oli jo maatumassa kapeasta merenlahti- ja salmipaikasta tasaisiksi hienosedimentin kerrostamiksi jokivarsikaislikoiksi, jota voi pitää ainakin karjanhoitoa harjoittavan väestön toimeentulolle sopivana ympäristönä.

Lars Forsbergin80 pohjoisruotsalaisten tutkimusten pohjalta esittämä muutosmalli kivikautisten yhteisöjen muutoksesta varhaisemman kivikauden mesoliittisen vaiheen pienistä liikkuvista ryhmistä neoliittisen kivikauden aikana suurimmaksi osaksi paikallaan pysyviin suurempiin yhteisöihin, joilla kuitenkin oli myös pieniä lyhytaikaisia leiripaikkoja, näyttäisi pääsääntöisesti soveltuvan myös Suomen olosuhteisiin81. Asutuksen pysyvyyskysymystä Ruijan näkökulmasta ovat puolestaan käsitelleet mm. Engelstad82 ja Olsen83. Siellä on neoliittisen kivikauden aikana asumuksissa havaittu muutos pääasiasiassa pienissä ryhmissä asuinpaikoilla esiintyvistä pienistä ja matalista, kotamaisista Karlebotnin tyypin varhaisista asumuspainanteista (n. 4 500–4 000 BC) suuriin, maahan kaivettuihin, suorakaiteen muotoisiin ja useampiovisiin, vallin ympäröiviin Gressbakkenin-tyypin talonpohjakomplekseihin periodin lopulla (n. 2 500 BC vaiheilla). Toimeentulon pyyntiluonteesta huolimatta suuret rakennusjäännökset ja osteologinen aineisto viittaavat toimeentulomahdollisuuksiin, jotka lähes ympärivuotisesti ovat olleet hyödynnettävissä näiltä keskusasuinpaikoilta. Näin lienee, vaikka uusien radiohiiliajoitusten pohjalta suurempienkin asumuspainanneryhmien asumuksista vain osa näyttääkin olleen samanaikaisia, eikä pääsääntöisesti kyse olisikaan varsinaisista suurista kylänmuodostuksista. Kehityksestä huolimatta myös pienemmät sesonkiluonteiset leiripaikat säilyivät samalla yhteisön käytössä.

Toisaalta näyttävät kuitenkin alueen varhaisimmat suuret asumukset sijoittuvan Paatsjoen laakson sisämaamiljööseen Sär-1 keramiikan ka-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

111

Kuva 10. Tyypillisen kampakeramiikan astiapaloja löytyi runsaasti Stenkullan kivikautiselta asuinpaikalta (KM 29954:3882). Kuva: Museovirasto.

rakterisoimalle alueelle, joka luetaan sisämaan ja merenrannikon väliseen sesonkiasuinpaikkasysteemiin kuuluvaksi84.

Viimeistään tyypillisen kampakeramiikan aikana Stenkullan asutusvaiheen alkuvaiheessa Suomessa alkaa syntyä suuria asuinpaikka-alueita.

Pysyvämpään asutukseen viittaavien asumuspainanteiden rakentamisen voidaan eräillä paikoilla katsoa alkaneen jo myöhäismesoliittisessa ja varhaisneoliittisessa vaiheessa85. Toisaalta asumuspainanteita esiintyy myös neoliittisella kaudella muutaman painanteen ryhmissä tai jopa yksittäin86. Asumuspainannetyypin synty laajoilla alueilla eri puolilla Fennoskandiaa on tuskin selitettävissä pelkästään toimeentulostrategian muutoksilla, mikä kuvastuu keramiikan merkityksen kasvuna löytöaineistoissa, vaan myös erilaisilla yhteisön sosiokulttuurisilla tekijöillä87. Pyrkiessämme ymmärtämään muinaisen yhteisön suhdetta asuinalueeseensa ja myös käsitettä asu-

112

tuksen pysyvyydestä Engelstad88 on yksittäiseen asuinpaikkaan keskittyvää arkeologista tutkimusta kritisoidessaan korostanut pelkkien taloudellisten ja ekologisten seikkojen sijaan yhteisöjen sosiokulttuurisia merkityksiä. Asuinpaikkatason havainnot voivat oleellisesti poiketa ilmiöistä, kun verrataan asutuksen pysyvyyttä yhteisön koko elinpiirin alueella.

Kun joillakin painanteita sisältävillä asuinpaikoilla on asumusten ulkopuolisen kulttuurikerroksen todettu puuttuvan, asumuspainanteiden esiintyminen ei itsestään selvästi ole osoitus keskusasuinpaikasta. Ennemminkin näissä tapauksissa voidaan puhua kiinteästä talvikauden sesonkileiripaikasta. Sen edellytyksenä voi puolestaan pitää varsinaista laaja-alaista keskusasuinpaikkaa useine kiinteine asumuksineen ja jonka yhteisöllisen sosiokulttuurisen ja taloudellisen pysyväisyysasutuksen osa se on ollut. Muutamilla paikoilla asumuspainanteita on niin lukuisia, että niiden on katsottava osoittavan jonkinasteisen kyläasutuksen syntyä. Poikkeuksellisen suuret asumuspainannekohteet Suomessa näyttävät keskittyvän muinaisen Perämeren rannikolle, kun painanteet lähes kokonaan puuttuvat eteläja lounaisrannikon muuten rikkaalta kivikauden asutusalueelta89. Suurimpiin kuuluvalta Kaustisen Kankaan asuinpaikalta tunnetaan vähintään 135 asumuspainannetta vajaan kilometrin matkalla muinaisen Perhonjokisuun koillisrannalla.

Painanteiden korkeussijainnin eron (n. 7,5 m) ja maankohoamisen ja painanteiden keskinäisen sijainnin perusteella Halinen90 on arvioinut asuinpaikalle lähes 500 vuoden käyttöjaksoa. Rakenteet osoittaisivat useampia toisiaan seuranneita kylävaiheita pääsääntöisesti vain 4–7 painanteen kuuluessa samanaikaiseen asutusvaiheeseen.

Kankaan asuinpaikka voi myös edustaa useammankin vesistöalueen ympärivuotista keskusasuinpaikkaa91. Kaustisen Kankaan asuinpaikan hylkäämisvaiheen jälkeen on myös alenevan ja etääntyvän rantalinjan perässä alemmilla korkeuksilla todennäköisesti hieman nuorempia asumuspainannekohteita, laajempia asuinpaikkoja, ehkä myös mahdollista kylämuodostusta. Tässä

käytettävissä olevan tiedon perusteella Jokiniemen-Stenkullan asuinpaikkakompleksin lähialueelta tällainen ei liene osoitettavissa mahdollisesti kuitenkin erityisen voimakkaasta historiallisen ajan maankäytöstä johtuen. Pohjois-Pohjanmaan Yli-Iissä runsaslukuiset asumuspainanteet ovat voimakkaan maankohoamisen alueella paremmin sidottavissa tiettyihin rantavaiheisiin, ja alempana sijaitsevat rakenteet ovat yleisesti ottaen ylempiä nuoremmiksi ajoittuvia. Kuitenkin myös Perämeren alueella suurten asumusryhmien rakentaminen päättyi viimeistään toisen vuosituhannen alkupuolella BC92.

Asumuspainanteiden levinneisyys Suomessa on mielenkiintoinen verrattaessa sitä esim. peltojen levinneisyyteen ja toisaalta muinaisjäännösten inventointitilanteeseen. Valtaosa asumuspainanteista on löydetty vasta 1980- ja erityisesti 1990-luvulta alkaen suurelta osin alueilta, joilta aiempi arkeologinen tutkimustoiminta on puuttunut. Inventoinnin edetessä alueille, joilta painanteet toistaiseksi puuttuvat, ainakin pienten asumuspainannekohteiden voi ennustaa lisään-

tyvän. Kun suurempien asumusten rakenteeseen näyttää kuuluvan osittainen maanalaisuus ja siten maanpinnalle erottuva painanne, ei niitä voida olettaa juurikaan löytyvän pintapuolisissa havainnoissa muinaisten vesistöjen rannoilta Lounais-Suomen laajalti viljelykseen otetuilta kivikautisilta löytöalueilta. Stenkullan esimerkin valossa suurten kiinteiden asumusten voi toistaiseksi vain olettaa olleen käytössä myös tällä Suomen ilmastollisesti suotuisimmalla ja kivikauden jäänteistä muutoin rikkaalla alueella, eikä asutusmuodon erilaisuuden tarvitse olla ainakaan ainoana syynä tähänastiselle suurten asumusten vähäisyydelle lounaisessa Suomessa93. Asumusrakenteiden löytyminen edellyttää kuitenkin koekaivauksia huomattavasti laajempia kivikauden peltoasuinpaikkojen kaivauksia. Käytännössä tämä tarkoittaa pintapoiminnan havaintojen perusteella otollisten löytöalueiden muokkauskerrosten poistamista mahdollisimman laajoilta vyöhykkeiltä. Tutkimusresurssit ovat näin paremmin keskitettävissä mahdollisten asumusrakenteiden havaitsemiseen.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Painamattomat lähteet Museoviraston arkeologian osaston topografinen arkisto. Kaivaus- ja tarkastuskertomukset.

Terttu Lempiäinen 1999, suullinen tiedonanto, kevät 1999.

Sirpa Leskinen 2000. On the dating and function of the Comb ceramics from Maarinkunnas. Käsikirjoitus. hans-Peter Schulz 2000. Suullinen tiedonanto, maaliskuu 2000.

Pirkko Ukkonen 1992. Suomen nisäkkäiden varhainen historia. Arkeologinen luumateriaali faunahistoriallisen tutkimuksen välineenä. Pro gradu –tutkielma. helsingin yliopisto. Eläintieteen laitos. Ekologian osasto.

Painetut lähteet ja kirjallisuus Evert Baudou 1995. Norrlands Forntid – ett historikt perspektiv. Kungl. Skytteanska Samfundets Handlingar N:o 45 1995 Torsten Edgren 1966. Jäkärlä-gruppen.

En Västfinsk kulturgrupp under yngre stenålder. SMYA 64.

Torsten Edgren 1970. Studier över den snörkeramiska kulturens keramik i Finland. SMYA-FFFt 72.

Torsten Edgren 1984. Kivikausi. Suomen historia I, Espoo.

Ericka Engelstad 1988. Pit-houses in Arctic Norway. An investigation of their typology using multiple correspondence analysis. Multivariate Archaeology.

Numerical Approaches in Scandinavian Archaeology. Jutland Archaeological Society Publications XXI, 1988.

Ericka Engelstad 1990. The Meaning of Sedentism and Mobility in an archaeological and historic context. Acta Borealia 1990: 2:21–35 Lars Forsberg 1985. Site variability and settlement patterns. Achaeology and environment 5. Umeå.

Ove Halén 1994. Sedentariness during the Stone Age of Northern Sweden in the light if the Alträsket Site, c. 5000 B.C. and the Comb Ware Site Lillberget, c, 3000 B.C. Source Critical Problems of Representativity in Archaeology. Acta Archaeologica Lundensia. Series in 4:o.

N:o 20. Stockholm.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

113

Petri Halinen 1997. Kaustisen Kankaan asuinpaikka ja punamultahaudat.

Muinaistutkija 2/1997.18–27.

Petri Halinen 1999. Burial Practices and the Structure of Societies during the Stone Age in Finland. Dig it all.

Papers dedicated to Ari Siiriäinen.

The Finnish Antiquarian Society. The Archaeological Society of Finland.

173–179. Helsinki.

Petri Halinen, Kaarlo Katiskoski & Mika Sarkkinen 1998. Yli-Iin Kuuselankankaan asuinpaikan tutkimukset 19941996. Kentältä Poimittua 4. Kirjoitelmia arkeologian alalta. Museoviraston arkeologian osaston julkaisuja n:o 7:24–40.

Knut Helskog 1984. The Younger Stone Age Settlements in Varanger, North Norway. Acta Borealia 1984: 1:39–70 Markus Hiekkanen 1984. Madenevan tyypin kodanpohjat - eräitä viitteitä kotakuntien perinteen eroista kivikautisella asuinpaikalla. Uutta Neuvostoliiton ja Suomen arkeologiassa. III Neuvostoliittolais-suomalaisen arkeologisen symposiumin alustukset 11–15 toukokuuta 1981. Julkaistu venejänkielisenä artikkelina. Novoe v archeologii SSR i Finlandii. Leningrad.

Matti Huurre 1995. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. 5. uudistettu painos.

Keuruu.

Matti Huurre 1998. Kivikauden Suomi.

Keuruu.

Hannu Hyvärinen 1999. Shore Displacement and Stone Age Dwelling Sites near Helsinki, Southern Coast of Finland. Dig it all. Papers dedicated to Ari Siiriäinen. The Finnish Antiquarian Society. The Archaeological Society of Finland. 79–89. Helsinki.

Pirjo Jussila 1996. Site exploitation through Macrofossil Analysis at different Settlement Stages of the Pörrinmökki Site in Rääkkylä. Environmental Studies in Eastern Finland. Reports ofthe Ancient Lake Saimaa Project.Helsinki Papers in Archaeology No. 8 1996: Taisto Karjalainen 1996a. Outokumpu Sätös ja Orov Navolok 16, talo 3.

Muinaistutkija I/1996:13–18.

114

Taisto Karjalainen 1996b. Pithouse in Outokumpu Sätös excavated in 1992– 1994. Pithouses and Potmakers in Eastern Finlad. Reports of the Ancient Lake Saimaa Project. Helsinki Papers in Archaeology N:o 9 1996:71–88.

Taisto Karjalainen 1999. Sedentariness and Dating Stone Age Houses and Sites. Dig it all. Papers dedicated to Ari Siiriäinen. The Finnish Antiquarian Society. The Archaeological Society of Finland. 185–199. Helsinki.

Kaarlo Katiskoski 1996. Uusimmat tutkimukset Vantaan Stenkullan kivikautisella asuinpaikalla. Helsingin pitäjä 1997:6–9.

Hannu Kotivuori 1993. Kivikauden asumuksia Peräpohjolassa. Selviytyjät.

Näyttely pohjoisen ihmisen sitkeydestä.

Lapin maakuntamuseon julkaisuja 7:120–160.

Terttu Lempiäinen 1999. Hiiltyneet viljanjyvät ja viljelytoiminnan alku Suomessa. Kommentti. Pohjan poluilla.

Suomalaisten juuret nykytutkimuksen valossa. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. toim. Paul Fogelberg. 152–155.

David Loeffler & Ulf Westfal 1985.

A Well-preserved Stone Age Dwelling Site. Preliminary Presentation of the Investigations at Vuollerim, Lapland, Sweden. Archaeology and Environmet 4, 1985:425–434.

Ville Luho 1965. Helsingin pitäjän esihistoria. Helsingin pitäjän historia. Porvoo.

Ville Luho 1967. Die Suomusjärvi-Kultur. Die Mittel- und Spätmesolitische Zeit in Finnland. SMYA 66. Åsa Lundberg 1997. Vinterbyar ett bandsamhälles territorier i Norrlands inland, 4500–2500 f. Kr. Studia Archaeologica Universitatis Umensis 8. Umeå.

Heikki Matiskainen & Timo Jussila 1984. Naarajärven kampakeraaminen asumus. Suomen Museo 1984:17–52.

C.F. Meinander 1964. Pihtiputaan kivikautta. Pihtiputaan kirja.

C.F. Meinander 1976. Hyddbottnar av Madeneva-typ. Iskos I:26–29. Nordiska arkeologmötet i Helsingfors 1967.

Mirja Miettinen 1982. Stenåldersboplatsen Hundbacka i Pederöre, Österbotten. Bottnisk kontakt I Skrifter från Örnsköldsviks museum nr. 1.

Timo Miettinen 1998. Kymenlaakson esihistoriaa. Kymenlaakson maakuntamuseon julkaisuja n:o 26. Kotka.

Jukka Moisanen 1991. Tutkimuksia Kerimäen kivikautisilla asuinpaikoilla.

Sihti 1, 25–32 Eero Muurimäki 1995. Saarijärven museon kivikauden kylän rakennusennallistukset – teoreettista taustaa.

Muinaistutkija 2/1995:3–11.

Milton Nunez 1991. On the food resources available to man in Stone Age Finland. FM 1990, 224–54.

Milton Nunez 1999. Role of food production in Stone Age Finland.

Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen valossa. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. toim. Paul Fogelberg. 133–142.

Milton Nunez & Jari Okkonen 1999.

Environmental background for the Rise of and Fall of Villages and Megastructures in North Ostrobothnia 4000–2000 cal BC. Dig it all.

Papers dedicated to Ari Siiriäinen.

The Finnish Antiquarian Society. The Archaeological society of Finland.

105–115. Helsinki.

Bjørnar Olsen 1994. Bosetning og samfunn i Finnmarks forhistorie. Oslo.

G.A. Pankrušev 1978. Mezolit i neolit Karelii 1–2. Leningrad. suom. 1.

Mesoliittinen kausi. 1994.

Petro Pesonen 1996a. Posion Kuorikkikankaan asumus. Muinaistutkija I/1996:19–25.

Petro Pesonen 1996b. Archaeology of the Jaamankangas Area – with special reference to the Rääkkylä Pörrinmökki Stone Age settlement site. Environmental Studies in Eastern Finland. Reports of the Ancient Lake Saimaa Project.

Helsinki Papers in Archaeology N:o 8 1996:93–117.

Petro Pesonen 1998. Vihi – kampakeraaminen asuinpaikka Rääkkylässä.

Muinaistutukija I/1998:23–30.

Petro Pesonen 1999. Rekikylä - Kivikautinen kylä Ylikiimingissä. Muinaistutkija 1/1999:2–15.

Petro Pesonen 1999b. Radiocarbon Dating of Birch Bark Pitches in Typical Comb Ware in Finland. Dig it all. Papers dedicated to Ari Siiriäinen. The Finnish Antiquarian Society. The Archaeological society of Finland:191–200.

Paula Purhonen 1982. Myyrmäen esihistorialliset asuinpaikat. Vantaan Muinaiset vuosituhannet. 47–52.

Kerava.

Paula Purhonen & Leena Ruonavaara 1994. On Subsistence Economy at the Prehistoric Dwelling-site Area of Jönsas in Vantaa, southern Finland. Fenno-Ugri et Slavi 1992. Prehistoric economy and means of livelihood. Museovirasto Arkeologian osaston julkaisu N:o 5:88–97.

Sakari Pälsi 1918. Kaivaus Pitkäjärven kivikautisella asuinpaikalla Räisälässä 1915. SM 1918.

Sakari Pälsi 1939. Esihistorian tutkimuskentiltä. Kaivauksia ja tuloksia.

Jyväskylä.

Oili Räihälä 1996. A Comb Ware House in Outokumpu Sätös – Some remarks on the application of ceramic typologies. Pithouses and Potmakers in Eastern Finland. Reports of the Ancient Lake Saimaa Project. Helsinki Papers in Archaeology N:o 9 1996:89–117.

Oili Räihälä 1997. Kuoppatalon “merkitys“. Muinaistutkija 4/1997:37–44.

Unto Salo 1997. Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa. Kulttuurimaiseman vuosituhannet. Helsinki.

Poul Simonsen 1976. Stenalderens hustyper i Nord-Norge. Iskos I:23–25 Matti Tikkanen 1989. Geomorphology of the Vantaanjoki drainage basin, southern Finland. Fennia 167:1:19–72.

Rauno Vaara 2000. Yli-Iin Kierikin kivikautinen kylä - asumusrekonstruktiot 1998–1999. Muinaistutkija 2/2000:2–12.

Anne Vikkula 1981a. Vantaan Maarinkunnas-Stenkulla. Tutkimuksia Uskela-keramiikan alalta. Helsingin yliopiston arkeologian laitos, moniste n:o 27.

Anne Vikkula 1981b. Kivikautista asutusta Stenkullan sillan tienoilla.

Helsingin pitäjä 1981:6–14.

Irmeli Vuorela 1999. Viljelytoiminnan alku paleoekologisen tutkimuksen kohteena. Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen valossa.

Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 153. toim. Paul Fogelberg.

143–151.

Lea Väkeväinen 1982.Keravanjokilaakson kivikautiset asuinpaikat. Vantaan Muinaiset Vuosituhannet, 55–57.

Kerava.

Ulf Westfal 1987. Vuollerimsundersökningarna. En arkeologisk och publik lägesrapport. Norrbotten 1987:24–31.

Lähdeviitteet 1 Pälsi 1918:28-31.

2 Esim. Kivikoski 1961:37–39; Huurre 1995:42 3 Esim. Pälsi 1939:62–70; Edgren 1966:88-89; Luho 1967:74, Tafel XXV; Purhonen 1982:49; Purhonen & Ruonavaara 1994, 89–90; Sohlström 1992.

4 Luho 1967:74, Tafel XXV. 5 Esim. Meinander 1976:28–29; Muurimäki 1995:7–8.

6 Esim. Pälsi 1915:102–106.

7 Kotivuori 1993:125.

8 Meinander 1964:35, 1976:26–29.

9 Edgren 1984: 47; Huurre 1995:42.

10 Miettinen 1982:14–21; Hiekkanen 1984:46–53.

11 Matiskainen & Jussila 1984:17–52.

12 Helskog 1984:39–70.

13 Maanpinnalle painanteina erottuvia osittain maahan kaivettuja Karlebotnin (lattiapinta-ala n. 10–25 m2) ja Gressbakkenin (n. 40–70 m2) tyypin asumuksia (vrt. myös Engelstad 1988), joista jälkimmäiseen tyyppiin kuuluvat kooltaan ja ajoitukseltaan läheisesti vastaavat suomalaisia asumuspainanteita.

14

Helskog 1984:63–64.

Helskog 1984, Fig.19.

Vrt. Matiskainen & Jussila 1984.

17 Vrt. Karjalainen 1996a:15–16, 1996b:72; Pesonen 1996:21, 24.

18 Esim. Pesonen 1998:25; vrt. kuit.

Matiskainen & Jussila 1984:31-32.

19 Vrt. myös Karjalainen 1996a:16; Kotivuori 1993:129.

20 Vrt. Hiekkanen 1984, Fig.2–8.

21 Vaara 2000:2–12.

22 Vaara 2000:9.

23 Vrt. Matiskainen & Jussila 1984; Halinen 1997:18–20.

24 Kohteen tähänastiset radiohiiliajoitukset: Hela-333 (pihkaa): 4615 +- 70; Hela-335 (tuohta): 4565 +65; Hela-334 (pihkaa): 4465 +- 70 ja Hel-4280 (puuhiiltä): 4070 +- 90 BC. 25 Esim. Pankrusev 1978:58–59; Karjalainen:1996a.

26 Lundberg 1997.

27 Pesonen 1996.

28 Kotivuori 1993:136, 142; Lundberg 1997:106.

29 Vrt. myös Loeffler & Westfal 1985:425-434; Westfal 1987:26–27; Halén 1994:38–48, 64–69, 83–98.

30 Esim. Pesonen 1996a:19–25.

31 Hiekkanen 1984.

32 Pesonen 1999:2–15.

33 Pesonen 1999a: kartat 2 ja 3.

34 Museovirasto, L. Väkeväinen: Maarinkunnas, 264 m2 ja Sandliden joen länsirannalla 44 m2, Stenkulla, 368 m2 35 Vikkula 1981a.

36 210 m2 ala, Museovirasto, K. Katiskoski.

37 Yhteensä n. 602 m2, Tiedekeskus Heureka, J. Fast.

38 Museovirasto, K.Katiskoski.

39 Museovirasto, K. Katiskoski.

40 570 m2, Museovirasto, S. Leskinen.

41 Museovirasto, S. Vanhatalo.

42 Loeffler & Westfal 1985:425–434; Westfal 1987:26–27; Baudou 1995:66–67.

43 Hans-Peter Schulz, suullinen tiedonanto maaliskuu 2000.

44 Edgren 1984:48; Räihälä 1996:96– 97, 116.

45 Halinen 1997:22–24.

46 Ehjä liesi ylhäällä, n. 25 m mpy. peltoalueen ulkopuolella, hiiliajoitus Hel-3634 = 5040 ± 80 bp, kalib. 1 sigma 3960–3780 ja 3730–3720 BC. 47 Hela-238: 5110 ± 75 bp, kalib. 1 sigma 4000–3900 ja 3880–3790 BC. 15 16

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

115

48

Hel-2470: 760 ± 90 bp, kalib. 1 sigma 1160–1300 ja 1360–1380 AD ja Hel-2471: 560 ± 120 bp, kalib. 1 sigma 1280-1440 AD. 49 Lisäksi koristelemattomat saviastian kylkipalat, joiden lukumäärää ei laskettu, mutta arvioitavissa n. 3-kertaiseksi koristeltuihin paloihin verrattuna eli n.

200 000 palaksi, luu- ja makrofossiiliaineisto, löytökartoissa vain muokkauskerroksen alaiset löydöt (1- krs.).

50 Ainoastaan 1 pala asbestikeramiikkaa alueelta B sekä muutamia nuorakeramiikan paloja alueelta A ja C. 51 Kaikkien kerrosten löydöt, kappalemääräisesti pl. koristelemattomat saviastian kylkipalat ja orgaaninen aines, painon mukaan pl. orgaaninen aines.

52 Aineistojen määrittely perustuu luettelotietoihin, joiden esinemäärittelyn tarkkuudessa voi olla aluekohtaisia eroja.

53 Eri kaivausten raporteissa löytömäärät esitetty joko taulukoina tai tekstissä, eikä yhdistävää taulukointia ole tehty.

54 Vikkula 1981.

55 Vikkula 1981:25–27.

56 Vrt. Ukkonen 1992:49–50.

57 Pirkko Ukkosen luuanalyysin mukaan (1998) Sirpa Leskisen kaivauskertomuksen liitteenä.

58 Jan Fast, kaivauskertomus v:lta 1993.

59 Salo 1997:37–38.

60 Huurre 1998:192.

61 Nunez 1999:137–138.

62 Vrt. myös Räty 1995.

63 Vuorela 1999:143–151.

64 Lempiäinen 1999:152–155.

116

65

Jauhosavikan (Chenopodium album) ja pillikkeen (Galeopsis sp.) siemeniä, Terttu Lempiäisen makrofossiilianalyysi 1993 Fastin kaivauskertomuksen liitteenä, myös P. Jussilan makrofossiilianalyysi 1986 K. Katiskosken kaiv.-kert. yht.).

66 Jokiniemen alueen IV AMS-ajoitus katajanmarjasta, Juniperus communis, Hela-31: 880 ± 50 bp, kalib. 1 sigma 1040-1090 ja 1120-1220 AD. 67 Huurre 1998:191–192.

68 Vrt. Jokiniemen alueen 6 AMSajoitus Corylus avellana-kuoresta kulttuurikerroksesta Hela-32: 4885 ± 60 bp, kalib. 1 sigma 3780–3740, 3710–3630 ja 3560–3540 BC ja Pirjo Jussilan makroanalyysi 1996 kaivauskertomuksen liitteessä, jossa hiiltyneenä metsäomenan ja/tai ruusunmarjan tms. suuren marjan kuoriosaa Terttu Lempiäisen mukaan ei kuitenkaan villiomenaa vaan käsiteltyä ydinpuuta (Lempiäinen 1999, kirje), myös mm. hiiltyneenä kuusen neulasta täälläkin.

69 Vrt. Nunez 1991:47–48; Jussila 1996:127.

70 Katiskoski 1996:9.

71 Luho 1965:32–39; 61; Väkeväinen 1982:55-56. Brunabergetin (1100 m NE, korkeus n. 32–34 m mpy.) ja Rekolan (Asolan/Koivukylän, n. 3300 m NNW, n. 33–36 m mpy.) asuinpaikat, pääasiassa varhaiskampakeraamiseen (Ka I:2) vaiheeseen ajoittuva Storskogenin asuinpaikka Rekolanojan varressa (2700 m NNW, n. 25 m mpy.), josta tunnetaan myös hieman nuorakeramiikkaa.

72

Luho 1965, 55–56, 61-62; Edgren 1970, 65, 70–72.

73 Alkärret (Puistola, Ylä-Konungs, n. 1800 m SSW, n. 21–23 m mpy.), Tapaninkylän Yläkaskenkujan hiekkakuoppa (nuorakeramiikkaa, n. 4000 m SW, n. 25 m mpy.) ja Valtionrautateiden vanha hiekkakuoppa (Ka I:2, n.

5000 m SW, n. 23 m mpy.), Hakkilan tienhaara (n. 2000 m SE, n. 25–35 m mpy.).

74 Luho, Hyyppä & Gustafsson1956:17–29.

75 Hyvärinen 1999:79–89.

76 Vikkula 1981:128.

77 Vrt. esim. Pesonen 1999b:195.

78 Vikkula 1981:120.

79 Vrt. Vikkula 1981:128.

80 Forsberg 1985:274.

81 Vrt. myös Lundberg 1997:171.

82 Engelstad 1990:21–35.

83 Olsen 1994:71–73.

84 Olsen 1994:66, 80.

85 Kotivuori 1993:120, 139–140; Miettinen 1998, 19–22; Halinen 1999:176.

86 Esim. Karjalainen 1996b: Appendix 2.

87 Räihälä 1997:37–44; Halinen 1999:177; Karjalainen 1999:185– 190.

88 Engelstad 1990:32–33.

89 Esim. Kotivuori 1993; Räihälä 1997; Halinen 1997; Halinen et al.

1998; Pesonen 1999; Nunez & Okkonen 1999.

90 Halinen 1997:18–27.

91 Vrt. myös Pesonen 1999:14.

92 Nunez & Okkonen 1999:113–114.

93 Vrt. Halinen 1999:177.

Suurenmoisia hetkiä Fazerilla.

Fazer Experience Vierailukeskus tarjoaa iloa ja elämyksiä kaikenikäisille!

Tutustu kiehtovaan näyttelyyn, Fazer Caféhen ja myymäläämme.

Fazer Experience Vierailukeskus Fazerintie 6, 01230 Vantaa visitfazer.com

118

Taikauskoa ja esi-isien palvontaa Vantaan Jokiniemen keramiikka ja asutusvaiheet nuoremmalla kivikaudella JOUKO AHTOLA Kirjoittaja on Arkeologian harrastajat Ango ry.n pitkäaikainen jäsen ja osallistunut Jokiniemen kaivauksiin 1990-luvun ensimmäisistä harrastajavoimin toteutetuista kaivauksista lähtien.

VASTAPERUSTETUN TIEDEKESKUS HEUREKAN ohjelmaan kuuluivat vuonna 1990 arkeologiset kaivaukset Vantaalla. Kaivauskohteeksi valikoitui puutarhatoiminnassa ollut tunnettu arkeologinen kohde Sandliden Vantaan Jokiniemen alueella. Menestyksekkäitä kaivauksia tehtiin arkeologi Jan Fastin johdolla viisi vuotta. Myöhemmin kaivauksia jatkettiin vielä vuosina 2014–2015.

Sandlidenin kaivaukset olivat yleisökaivauksia ja ne saavuttivat melkoisen suosion. Löydöistä kerrottiin tuoreeltaan Etelä-Suomen sanomalehdissä ja sähköisissä medioissa. Sandlidenin alueelta oli löytynyt

Vas. Heurekan toteuttamat Jokiniemen Sandlidenin kaivaukset saavuttivat suuren suosion, ja ne olivat esillä useissa medioissa. Kuvassa Tiede 2000 -lehden numerossa 4/1992 julkaistu artikkeli kaivauksista.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

119

Vuonna 2014 Sandlidenin kaivauspaikalla järjestettiin jälleen yleisökaivaukset yli 20 vuoden tauon jälkeen. Kuva: Riina Koivisto.

vuosien aikana runsaasti irtolöytöjä, ja paikalla oli myös toteutettu pienempiä koekaivauksia museoviranomaisten toimesta 1980-luvulla. 1970-luvun pelastuskaivaukset nykyisen Tikkurilantien laajennusten yhteydessä Sandlidenin vastarannalla sekä uusien talojen rakentamisen yhteydessä tehdyt tutkimukset osoittivat alueen olevan merkittävä nuoremman kivikauden asuinpaikkakompleksi. Löytyneen keramiikan perusteella karkea aikahaarukka paikan kivikautiselle asutukselle oli noin 4 000–2 200 ennen ajanlaskun alkua (eaa.).

Jokiniemen alueella tehdyt kaivaukset ovat pääasiassa olleet pelastuskaivauksia, joita on toteutettu ennen rakennushankkeita. Heurekan kaivaukset Sandlidenin kohdalla toteutettiin tutkimusmielessä, eikä kaivauksille kohdistunut rakentajien tarpeita. Yleisesti Jokiniemessä tutkittiin aktiivisesti koko 1990-luku Keravanjoen

120

molempia ranta-alueita: itäpuolella Maarinkunnaan ja Stenkullan alueita sekä länsipuolella Jokiniemen Sandlidenin ja kauempana olevan parkkipaikan alueita.

Nuoremmalla kivikaudella tai ns. neoliittisen kivikauden aikana merenranta ylettyi yli Tikkurilan aina Hiekkaharjuun asti. Tikkurilan eteläpuolella oli matalahko vesialue, joka rajautui idässä nykyisen Lahden moottoritien harjuun ja lännessä vesialue ylettyi pitkälle Tuusulan moottoritien länsipuolelle. Jääkauden jälkeisen vuosituhansia kestäneen maankohoamisen seurauksena merialue muuttui asteittain suolattomaksi, kortteiseksi ja paikalle muodostui Keravanjoen vesiuoma.

Ajanlaskun vaihteessa erkaantui myös Mätäojasta Vantaanjoen uoma. Alue tarjosi laajoja kaislikoita ja neliökilometrejä ruokopeltoa rakennusmateriaaliksi. Myöhemmin paikalla oli hyvät mah-

dollisuudet karjan talviruokinnalle. Jokiniemi oli lopulta noin kuuden kilometrin vaikeapääsyisen jokimatkan päässä merestä. Meriraja vetäytyi Vanhankaupunginlahdelle, jossa se on edelleen.

PYYNTIELINKEINOT Vielä tyypillisen kampakeramiikan aikana 3 900– 3 400 eaa. meriraja sijaitsi Jokiniemen kohdalla.

Tällöin elinkeinot olivat luonnonolosuhteita hyödyntäviä ja pyyntiin keskittyviä tarjoten turkiksia, kalastusta, hylkeiden ja pyöriäisten pyyntiä sekä linnustusta. Saaliseläimet hyödynnettiin tarkasti, ja tuotteita vaihdettiin naapureiden kanssa. Merinisäkkäitä käytiin myös pyytämässä varsinaisella merialueella, hirvestys tapahtui nykyisen Lahden moottoritien harjualueilla talvi- ja kesälaitumien vaihdon yhteydessä, lohestus oli joissa parhaimmillaan syyskudun aikaan ja pulskat vesilinnut syysmuuton aikaan. Pienriistaa loukutettiin, ja poikasia tuotiin asuinpaikalle kasvatettavaksi.

PARATIISIIN LUIKERTELI KÄÄRME Muun muassa ilmaston viilentymisen myötä olosuhteet muuttuivat, ja 3 400–3 200 eaa. siirryttiin myöhäiseen kampakeramiikan aikaan eli Uskelan keramiikkaan. Sen jälkeen rauhalliseen elämänvaiheeseen näyttää tulleen konflikteja ja uskontoon muutoksia. Vuoden 2014 Sandlidenin kaivauksissa havaittiin puhtaaseen hiekkaan maatuneita hiiltyneitä rakenteita, rikottuja esineitä, lyömänuijasta irronnut kvartsiterä sekä irrallinen savesta valmistettu mahdollinen shamaanin ns. apueläin ja rikottu rasvalamppu. Shamanismia oli luultavasti tuolloin vielä olemassa, mutta viisisataa vuotta myöhemmin uskonto oli vaihtunut.

Seuraavana vuonna kaivausalueella havaittiin esineitä, jotka voidaan hiukan mielikuvitusta käyttäen liittää parantajan eli intomiehen hautaan.

Hautarekvisiittana oli noin 30 vuorikidettä, nuorakeramiikan aikainen diabaasikirves ynnä muuta. Valitettavasti myöhempi viemärikaivaus oli tuhonnut itse haudan.

Mahdolliset hautaesineet näyttävät liittyneen myöhäisen kampakeramiikan jälkeen tulleeseen nuorakeramiikkaan (2 800–2 200 eaa.). Uusi ih-

misryhmä toi mukanaan varhaisen karjatalouden.

Se toi tullessaan yhteisöön uudet sairaudet, ja magiaa harjoittavat parantajat ovat tällöin saattaneet korvata pyyntiyhteisöjen loveen lankeavat tietäjät. Ravinnon tuottaminen karjataloudella vähensi pyyntiä. Pyynninharjoittajat olivat siirtyneet meren rannikolle muodostaen ns. Pyheensillan ryhmän, joka oli samanaikainen nuorakeramiikan kanssa. Tähän isompaan muutokseen liittyy myös Jokiniemessä noin 300 vuoden asutusjatkuvuuden katkeaminen (3 150–2 850 eaa.).

Mahdollisesti Jokiniemen alue tyhjeni asukkaista kokonaan. Asutusjatkuvuuden katkeaminen näkyy molemmin puolin Keravanjoen rantoja, mutta parhaiten ilmiö näkyy Sandlidenissä. Muualla Jokiniemessä tämä anomalia on peittynyt myöhempään peltoviljelyyn. Asutusjatkuvuuden katkeaminen saattaa olla myös laajempi ilmiö. Viron pohjoisrannikolla vastaava ilmiö näkyy Tarton yliopiston professorin Aivar Kriiskan mukaan Narva Joesuun ja Tallinnan vapausaukion kaivauksilla. Myös geologisissa kairauksissa esim. Jaalassa on havaittu nuotionpolton vapauttaman hiilen mikropartikkeleiden puuttuminen sedimentissä näinä aikoina. Väestöä on voinut vähentää esimerkiksi jokin tauti; ruttoa löytyy nuorakeraamisena aikana Virosta ja Siperiasta. Kumlingevirusta löytyy vanhastaan Ahvenanmaan saaristosta, ja uudet tulokkaat noin 2 800 eaa. ovat ehkä karjatalouden ansiosta saaneet immuniteettia tullessaan Suomen puolelle.

ELINKEINOJEN MUUTOS Jokiniemessä pyynti oli kivikauden loppua kohden muuttunut enemmän sivuelinkeinoksi, ja varhainen karjankasvatus tuotti väestölle tasaisemman ravinnonsaannin. Viron puolella oli ollut jo pidempään viljelytoimintaa, ja viimeistään nuorakeraamikkojen muuttoaallon myötä Suomen puolelle tuli myös pienimuotoista viljelytoimintaa.

Tattarin siitepölyä löytyy Suomesta toki jo hyvinkin varhaisessa vaiheessa noin 5 000 eaa.

Ihminen oli tullut Suomeen jäätikön vetäydyttyä noin 8 700 eaa. Silloin kuivaa maata oli erit-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

121

täin vähän, ja Jokiniemeen väestöä pääsi maankohoamisen myötä vasta noin 4 000 eaa. Tällöin elettiin varhaisen kampakeramiikan nuorempaa jaksoa (Sperrings II). Keramiikka kehittyi koko rannikkoalueella yhteneväiseksi huippuvaiheeksi eli tyypilliseksi kampakeramiikaksi noin 3 900 eaa. alkaen. Astioiden koristelu oli runsasta, ja kampaleimat olivat selkeitä, ja kuviointi usein geometrista.

Sään viileneminen noin 3 400 eaa. muutti koristelumuotia ja lopetti kampaleiman käytön silloisessa keramiikassa. Huippuvaiheessa astian ulkopinnan pinta-ala kasvoi noin 25 %, kun erilaiset koristelut erityisesti kuopat ja kampaleimat lisäsivät pinta-alaa. Tällä oli astian polttoon suuri merkitys kuumuuden jakautuessa astiaan tasaisemmin. Huippuvaiheessa astiat oli erikseen savisilattu hienojakoisella savella, johon koristelu onnistui hyvin. Astiat oli myös savisilattu sisäpuolelta. Jokiniemessä muutos myöhäisempään kampakeramiikkaan alkoi näkyä myös tämän savisilauksen vähenemisenä, ensin astian sisäpinnalta ja lopuksi koko astiasta. Tällöin ollaan myöhäisessä kampakeramiikassa eli Uskelan keramiikassa III:1-vaihe (3 400–3 150 eaa.). Ilman kampaleimoja astian kuopat korostuvat, sillä kuopat ovat usein ainoa koristeluelementti. Astianpalaset ovat myös hauraamman oloisia. Tämä johtuu siitä, että silauksen alla oli luurouhesekoite, joka nykypäivään mennessä on liuennut pois ja jättänyt astianpalaseen ns. reikäsekoitteisuuden.

Kivikauden kampakeramiikkaa kutsutaan myös reikäsekoitteiseksi. Pienissä rei´issä on alun perin ollut luun murusia, jotka ovat vuosituhansien aikana liuenneet pois. Luun muruset, simpukan palaset, hiekka, asbesti, karvat ym. aines on ollut parantamassa astioiden kestävyyttä ja vähentämässä kuivumiskutistumista. Saven valmistus on luultavasti mennyt pääpiirteittäin niin, että yhteisössä on ollut käytössä nahan käsittelyyn ja karvomiseen isoja kaukaloita, joita on käytetty myös saven vaivaamiseen. Näissä kaukaloissa on luujauhovellillä poistettu tuoreista nahoista karvoja sekä huonolaatuisista kesäturkiksista että kuluneista turkiksista. Savea on sekoitettu samoissa

122

kaukaloissa isompi määrä ja se on vielä kaivettu maahan talven yli. Tällainen talven yli tekeytynyt savi on seuraavana tai sitä seuraavina vuosina parempaa. Karvomiskaukaloihin on jäänyt tätä luurouhetta, joka on sitten sekoittunut saveen.

Nykyään tähän karvanpoistoon käytetään sammutettua kalkkia. Yleensä karvominen säilyttää nahan laadun paremmin. Mädättämällä saadaan myös karvat irrotettua, mutta nahan laatu kärsii.

Esimerkiksi nahkaveneisiin käytetty hirvennahka on parempi karvoa.

KAMPAKERAMIIKKA TUONTI-INNOVAATIO Kampaleima on laajalti levinnyt ympäri maailman. Esimerkiksi Oseanian alueella kampaleimalla tatuoitiin laajoja ihopintoja ja vasta nykyajan tatuointivälineet toivat kampaleiman tilalle muita motiiveja. Saviastia ja kampaleima näyttävät tulleen Pohjois-Eurooppaan Kaspianmeren itäpuolella sijainneen Kelteminar-kulttuurin kautta.

Alueilla, joissa on pukeuduttu osa vuodesta lannevaatteisiin, tarve koristella ihoa oli korostunut.

Kampaleimasimen valmistus on varsin helppoa, ja väriaineina on noki (kimrööki) tai hematiittirautapitoinen veri. Kun yhteisö on koristellut itseään kampaleimoin, myös astia on saanut yhteisön oman identiteetin mukaisen tunnuksen. Koko Suomen rannikolla on ollut käytössä pienin eroin kampaleima, mikä on varmaankin antanut väestölle yhteenkuuluvuuden tunnetta. Tyypillisen kampakeramiikan lopulla ilmasto alkoi kylmetä, ja säämiskäiset anorakit tulivat laajemmin käyttöön. Tatuoinnille ei ollut enää juurikaan tarvetta kuin kasvojen alueella. Arkeologi Jan Fastin kirjoittamassa artikkelissa sivulla 15 on kuva Jokiniemen savi-idolista noin 3 500–3 400 eaa. Sen pään alueella on ohutta kampaleimaa ja parta on kuvattu hyvin ohuella kampaleimalla.

Ulkoisia vaikutteita on ollut koko kampakeraamisen kulttuurin ajan. Uutta väestöä on tullut pieninä ryhminä, piikiven ja meripihkan kauppiaat ovat jättäneet omat jälkensä, ja Sisä-Suomesta on tullut jonkin verran asbestia. Viron kanssa on ollut pitkään kauppayhteydet. Lämpöjakson aikana Suomenlahti ei ole jäätynyt ja kulku on tapahtu-

Sandlidenin kaivauksilta löytynyttä myöhäistä kampakeramiikkaa (Ka III:1), joka tunnetaan myös Uskelan keramiikkana. Kuva: Riina Koivisto.

nut Karjalan kannaksen kautta. Myös suuret umiaktyyppiset nahkaveneet ovat voineet olla käytössä.

ASUTUSJATKUVUUDEN KATKEAMINEN Asutusjatkuvuuden katkeaminen autioitti Jokiniemeä ja vanhan kulttuurin merkit kivettyjä tulisijoja lukuun ottamatta katosivat. Maan sisään jäi lukematon määrä pienesineitä ja niiden työstökappaleita. Kaikenlainen orgaaninen aines katoaa muutamassa vuosikymmenessä lähes tyystin.

Jokiniemen autioitumisen aikoihin Euroopassa tapahtui arokansojen liikehdintää, ja Viroon tuli aluksi soturiryhminä Jamnaja-kultturin edustajia.

Nämä liikkuivat hevosin ja käyttäytyivät valloittajina. Virossa on vahva maa- ja karjatalous. Viron nuorakeraamikoilla tuli ilmeisesti tukalat paikat, ja mahdollisesti he eivät pystyneet puolustautumaan tehokkaasti.

Virosta siirtyy Suomenlahden jäitä pitkin nuorakeraamikkoja Suomen puolelle. Vanhankaupunginselälle osuessaan tulokkaat löytävät silloisen Vantaan- ja Keravanjoen suuaukon ja saapuvat joen jäätä pitkin Jokiniemeen noin 2 850 eaa. tai vähän myöhemmin. Paikka on uudelle väelle ihanteellinen. Varhaisten karjankasvattajien tärkein kriteeri on makea vesi. Laajat järviruokoalueet mahdollistavat nopean juurtumisen Jokiniemeen.

Lähes kaikki voitiin rakentaa ruokonipuista: majojen katot ja seinät, karjasuojat sekä aidat. Ensim-

mäinen kotieläin on vuohi, joka poikii keväällä ja karjankasvatus saadaan heti käyntiin. Noin vuoden 2 800 eaa. kohdalla Jokiniemestä alkaa löytyä vanhimman koristelemattoman nuorakeramiikan amforamallisen astian reunapalasia. Nuorapainannekoristelu tulee vähän myöhemmin astioihin.

Nämä ensimmäiset astiat voivat myös olla vainajalle annettu yhden litran maksumitta (Sila) tuonpuoleista elämää varten. Mitta oli laajasti käytössä Lähi-Idässä 3 000 eaa. alkaen.

KERAMIIKAN TUTKIMUS Tässä artikkelissa kuvataan nyt ensimmäistä kertaa tutkimusta, joka tehtiin vuosien 1990–1994 Sandlidenin arkeologisten kaivausten keraamisesta löytöaineistosta. Kaivausalueista valittiin 36 metriä pitkä ja metrin levyinen otantakaista.

Otantakaistan ylin kohta oli noin 24,5 metriä meren pinnan yläpuolella (mpy.) ja alin kohta 19,5 metriä mpy. Kaivausalueet oli valittu korkeuskäyrien suhteen alenevasti eli niissä huomioitiin ns. rannansiirtymiskronologia, jonka avulla pyritään ajoittamaan kivikautisia löytöjä niiden nykyisen merenpinnan yläpuolella sijaitsevan korkeuden perusteella.

Ylin osa otantakaistassa sijaitsi kaivausten korkeimmassa kohdassa, joka ei ollut jäänyt Tikkurilantien (ent. Kuriiritie) alle. Ylimmät 11 pituusmetriä otantakaistaa olivat ajoitukseltaan noin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

123

Vantaan Jokiniemen Sandlidenin kaivausalue 1990-1993

Huom. Uskela alkaa 3 400 eaa.

Huom. Nuorakeramiikka alkaa 2 800 eaa. ja jatkuu noin 2 300 eaa.

Huom. Kaivausalueella yksi ruutu on yksi neliömetri

Kaavamainen kartta Jokiniemen Sandlidenin kaivausalueista vuosina 1990–1993. Kartalle on merkitty myös paikalle vuonna 1986 kaivettu koeoja. Kartassa näkyy otantakaista ja tulkinta kaistan ajoituksesta. Kartta: Jouko Ahtola.

Tikkurilantie

124

Keravanjoen silta Stenkulla

Maarinkunnas

3 400–3 150 eaa. Ne edustivat tosiasiallisesti Uskelan keramiikkaa eli myöhäisen kampakeramiikan vanhempaa vaihetta. Löytöaineistossa oli myös runsaasti aikaisempaa kampaleimalla koristeltuja palasia II:2, ilmiöön annetaan selitys tuonnempana. Asutusjatkuvuuden katkeaminen eli löydöttömyysvyöhyke edusti seitsemää pituusmetriä ja ajoitus oli noin 3 150–2 850 eaa.

Ensimmäisten 11 metrin jälkeen otantakaistan seuraavasta 18 pituusmetristä löytyi niin Uskelan keramiikkaa kuin kampaleimakoristeisia palasia.

Lisäksi seassa oli myös amforareunaisten astioiden palasia, jotka olivat peräisin uuden väestön varhaisista nuorakeraamisista astioista. Tämän 18 metrin otantakaistan alimman osan keramiikkalöydöt olivat melkoista silppua, ja niitä oli vaikea tunnistaa. Koristeluissa oli mukana myös ns.

Sipilänhaan ryhmän koristelua, joka on aiemmin mainitun Pyheensillan ryhmän aikaista. Itse Pyheensillan keramiikkaa ei tunnistettu. Silloin kun aineistoa käytiin läpi, tätä ei osattu epäillä, koska sekä Pyheensilta että Sipilänhaka tunnettiin lähinnä lounaissuomalaisina ilmiöinä. Vasta viime vuosina on huomattu, että Pyheensiltaa löytyy myös Espoon kivikautiselta muinaisrannikolta varsin runsaasti ja Sipilänhaan ryhmää jopa Porvoosta. Tutkimus on tältä osin kesken.

JOKINIEMEN PARADOKSI Sandlidenin kaivausten yläalueella koristeltuja palasia oli 588 kpl ja alemmalla alueella 930 kpl.

Koristeluelementtejä oli varsin runsaasti, mutta tässä tarkasteluun on otettu kampaleimaiset palat. Kaikista palasista mitattiin sapluunalla pintaala. Kaiken kaikkiaan koriste-elementtejä oli 24 erilaista ja ne kaikki tukevat tarkoituksellista palasen rikkomista. Mielenkiintoinen tulos oli se, että ylemmän alueen kampakoristeisten palasten keskimääräinen pinta-ala oli 5,5 neliösenttimetriä. Vastaavat palaset alatasolla olivat 2,7 ne-

Vas. Kuva Jokiniemen muinaispuistosta, johon on merkitty otantakaistan suurpiirteinen sijainti.

Kuva: Jouko Ahtola.

liösenttimetriä. Nämä pinta-alat laskettiin 1519 palasen perusteella. Palasten koko oli tarkkaan puolet ylemmän alueen samanlaisista palasista.

Ehkä tietty taikauskoisuus esti koko palan jauhamista ja loppuosa palasesta tallennettiin takaisin maahan.

Pienten kampakoristeisten palasten joutuminen väärään aikayhteyteen sekä ylemmällä että alemmalla tasolla kertoo niin sanotusta postdepositionaalisesta prosessista. Kampaleimaisia paloja on siis käytetty myöhemmin uudelleen. Selitys tälle ilmiölle löytyy keramiikan valmistustekniikasta. Tämä post-depositionaalisuus on ollut käytössä pidempään, täällä Etelä-Suomessa ainakin nuoremmasta Sperrings-keramiikasta alkaen (4200 eaa.). Maasta löytyneitä keramiikan palasia jauhetaan uudelleen samottijauhoksi, koska se parantaa savisekoitteen ominaisuutta vähentäen kuivumiskutistumista. Lisäksi poltto on hallitumpaa. Vähintään kahteen kertaan poltettu savi on kestävämpää. Onhan meilläkin nykyisessä harrastussavessa 1–2 % tiilimurskaa lauhduttamassa saviseosta.

Ilmiöön on saattanut liittyä myös taikauskoa.

Luonnonkansoilla on edelleen uskomus, että astian uusiokäytöllä selitetään ”esi-isien” hengen siirtymistä uusiin astioihin.

Samottia on tuotu sellaisenaan myös Virosta, ja aiemmin on löytynyt valmiiksi poltettua mutta jauhamatonta samottisavea. Samotti näkyy astian palasissa sen murtopinnoilla. Samotti on hyvin mineraalijyvästen näköistä, mutta terävällä hammaslääkärin sondilla raaputettuna tulos kertoo pehmeistä murusista. Mohsin kovuusasteikolla samotti on pehmeimmässä luokassa talkin ja kipsin kanssa.

Tässä tutkimuksessa on seurattu koristeltuja palasia, joiden osuus on noin 1/3 kaikista palasista. Myös koristelemattomat astianpalaset ovat kokeneet uusiokäyttöä, mutta niitä on hyvin työlästä tilastoida. Tutkittu otantakaista ei edusta tyypillisen kampakeramiikan aikaista jaksoa. Yläalue on myöhäistä Uskelan keramiikkaa ja alempi alue nuorakeramiikkaa. Tätä voisi kutsua paradoksiksi.

Noin 75 % kampaleimoista ovat tyypillisen kam-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

125

Jokiniemen nuorakeraamiset amforamalliset astiat ovat todennäköisesti olleet kuvan mukaisia astioita. Kuvan astia on löytynyt Virosta Narvan Jõesuun asuinpaikalta vuonna 2013. Kuva: Jouko Ahtola.

pakeramiikan ajalta 3 600–3 500 eaa. Sen jälkeen niitä on ensin jauhettu Uskelan keramiikan aikoihin 3 400–3 150 eaa. ja toiseen kertaan vielä asutusjatkuvuuden katkeamisen jälkeen nuorakeraamisella ajalla 2 800–2 500 eaa. Kummallakaan jaksoista ei siis ole kampaleimakoristelu ollut käytössä, mutta astian palasia esiintyy runsaasti löytöaineistossa.

YHTEENVETO Tässä artikkelissa on yritetty avata Jokiniemen alueen kivikautista historiaa tulkitsemalla alueelta löytynyttä arkeologista keramiikka-aineistoa. Keramiikan perusteella Jokiniemessä on ollut kivikautista asutusta vuosien 4 000–2 200 eaa. välillä.

Tällä miltei 2 000 vuotta kestäneellä ajanjaksolla on ehtinyt tapahtua suuria luonnonmullistuksia ja paikalle on saapunut eri ihmisryhmiä, jotka ovat asettuneet seudulle asumaan. Paikalla on asuttu niin tyypillisen kampakeramiikan kuin Uskelan keramiikan ja nuorakeramiikan aikoihin.

126

Vaikka eri ihmisryhmät ovat asuttaneet paikkaa eri aikoina ja väliin näyttää mahtuvan usean sadan vuoden asutuskatkos, vaikuttavat asukkaat olleen tietoisia toisistaan läpi vuosisatojen. Sandlidenistä löytyneen keramiikan tarkempi tutkimus osoittaa, että tyypillisen kampakeramiikan jälkeen paikalle saapuneet asukkaat ovat murskanneet aiempien asukkaiden keramiikkaa ja käyttäneet sitä sekoitteena omissa astioissaan. Sekoitteella on käytännöllinen puoli, sillä se parantaa astian ominaisuuksia. Lisäksi vanhojen astioiden rikkomiseen ja uudelleen käyttämiseen on todennäköisesti liittynyt taikauskoa ja esi-isien palvontaa.

Jokiniemen arkeologisilta kaivauksilta löytynyt keramiikka-aineisto kertoo kiehtovaa historiaa alueen varhaisista asukkaista. Asuinpaikkakompleksissa olisi kuitenkin vielä paljon tutkittavaa – varsinkin kokeellisen arkeologian ja uusien tieteellisten metodien näkökulmasta.

Historian havinaa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

127

Helsingin pitäjä vuonna 1699 juuri ennen Suurta Pohjan sotaa. Kartta: Kansallisarkisto.

128

Suuri Pohjan sota Helsingin pitäjässä ja lähiympäristössä 1700–1713 ANTTI KUJALA

Vuonna 2021 on kulunut 300 vuotta Isovihan päättymisestä. Isoviha oli vuosien 1713 ja 1721 väliin sijoittunut ajanjakso, jolloin Venäjä miehitti Ruotsin Itämaan, eli nykyisen Suomen. Isoviha vaikutti suuresti myös Helsingin pitäjän, eli nykyisen Vantaan alueen väestöön. Tässä artikkelissa käsitellään paikallisesta näkökulmasta tapahtumia, jotka johtivat miehitykseen.

SUURI POHJAN SOTA Venäjää, Tanskaa ja Puolan kuningasta vastaan aiheutti Suomen vakinaisen sotaväen siirtämisen Baltiaan. Pian oli asetettava myös täydennysjoukkoja. Valtaosa Suomesta sodan aikana otetusta hiukan vajaasta 50 000 sotilaasta ei milloinkaan palannut kotiseuduilleen.

Runsaan 300 000 ihmistä käsittäneelle väestölle sekä sotaväenoton laajuus että menetykset olivat Suomen historiassa ainutkertaisen suuri rasitus.

Sota toi mukanaan ylimääräisiä veroja ja sotaväen kyyditsemisiä ynnä muita työvelvollisuuksia, joita kansa ei erityisemmin rakastanut. Se heijastui myös oikeusistuimien langettamina tuomioina.

Tottelemattomuus saattoi pahimmillaan johtaa kuolemaan. Helsingin ja Nurmijärven pitäjien kesäkäräjillä vuonna 1709 käskynkiidättäjä Jören Stytiä syytettiin Helsingin pitäjän Klemetskogin talonpojan Erik Erssonin kuoleman aiheuttamisesta. Erik oli laiminlyönyt Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran käskyn, jonka mukaan talonpoikien piti viedä polttopuita maaherran

asunnolle Helsinkiin. Styt oli tullut yöllä Erikin taloon, kiskonut tämän sängystä ja lyönyt häntä piiskallaan. Erik oli 60–70-vuotias, mikä oli tuolloin korkea ikä, ja päälle päätteeksi hän oli sairas.

Kihlakunnanoikeus vapautti Stytin syytteestä, mutta Turun hovioikeus ei tullut vakuuttuneeksi vaan määräsi kihlakunnanoikeuden käsittelemään jutun uudelleen. Käskynkiidättäjä vannoi kihlakunnanoikeudessa, etteivät hänen lyöntinsä olleet aiheuttaneet kuolemaa.

Puhdistautumisvala riitti hovioikeudelle, mutta se käski kihlakunnanoikeuden tuomitsemaan Stytin pahoinpitelystä ja tämä sai kuuden markan lievän sakkorangaistuksen.1 Nykyisin käsittein kysymyksessä oli luultavasti kuolemantuottamus. Tuohon aikaan ei ollut harvinaista, että vanhan ja sairaan ihmisen kuolemaan johtanut pahoinpitely tuomittiin henkirikosta lievempänä rikoksena.

Niskurointi oli niin laajamittaista, että viranomaiset pystyivät tai näkivät parhaaksi rangaista siitä vain valikoivasti. Ankaruus vaihteli paikalli-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

129

von Loden suvun vaakuna. Von Lode oli saksalaisbalttilainen suku, joka siirtyi Liivinmaalta Ruotsiin.

Vuonna 1631 suku kirjattiin Ruotsin ritarihuoneeseen.

1669 syntynyt Gustaf Reinhold von Lode toimi vuonna 1704 kapteenina Wolmar von Schlippenbachin rakuunarykymentissä. Kuva: Wikimedia commons.

sesti. Helsingin pitäjä kuului Itä-Uudenmaan käsittävään Porvoon kihlakuntaan. Vuosina 1701–1710 kihlakunnassa langetettiin esivallan asettamien velvollisuuksien laiminlyömisestä yhteensä 616 sakkotuomiota.2 Näistä sakkorangaistuksista vain harvat osuivat Helsingin pitäjään. Joko nimismies ei pitänyt tarpeellisena syyttää uppiniskaisia tai viranomaisten oli mahdotonta nimetä heitä.

Kapteeni Reinhold von Lode vaati Helsingin ja Nurmijärven pitäjien syyskäräjillä 1704 rangaistusta muutamille asukkaille, jotka olivat jääneet pois Helsingin kaupungin rantavahdista. Talonpoikaista nostoväkeä oli komennettu sinne venäläisten vallattua Narvan kaupungin Suomenlahden toisella puolella. Koska muodollisia haasteita ei ollut esitetty, oikeus ei ottanut asiaa käsittelyyn.

Käräjäoikeus tuomitsi sitä vastoin 13 Helsingin ja Nurmijärven pitäjien asukasta kolmen markan sakkoihin, koska he olivat laistaneet kruunun kyydityksistä vuonna 1706. Heidän joukossaan oli muun muassa kaksi Hämeenkylän asukasta ja yksi Keimolan talonpoika.

Syksyllä 1706 venäläiset yrittivät itsensä tsaari Pietari Suuren johdolla valloittaa Viipurin, mikä

130

ei vielä silloin onnistunut. Maaherra Johan Creutz määräsi Uudenmaan nostoväen kokoontumaan Pernajassa. Osa nostoväestä ja sen säätyläispäällystöstä ei noudattanut käskyä. Helsingin ja Nurmijärven pitäjien talvikäräjät 1707 tuomitsivat kaksi säätyläistä, Gustav Nykopeniuksen ja Johan Ramin, 40 markan sakkorangaistukseen. Porvoon kihlakunnassa tyydyttiin rankaisemaan nostoväkivelvollisuutensa laiminlyöneistä yksinomaan säätyläisiä. 10 talonpoikaa, joukossa Klemetskogin Johan Mang ja Voutilan Anders Salas, joutuivat oikeuden päätöksellä maksamaan kruunulle kolme markkaa jäätyään pois kruunun kyydityksistä vuonna 1711.3 Venäläiset piirittivät uudelleen Viipuria keväällä 1710 ja valtasivat sen kesäkuussa. Uudenmaan lääninkin nostoväki kutsuttiin välistä koolle ja sitten kotiutettiin ilman, että sitä lähetettiin Viipurin avuksi. Länsi-Uudenmaan vastahakoinen nostoväki ilmoitti, ettei heillä ollut juuri lainkaan muonaa ja että heille oli samantekevää, minkä vallan alla he nääntyisivät nälkäänsä. Nostoväen kuului huolehtia omasta muonituksestaan kuukauden ajan.

Talvi 1708–1709 oli silloisen pikku jääkaudenkin oloissa poikkeuksellisen kylmä ja vuosi 1709 oli katovuosi, joten uusimaalaisten puhe nälkään nääntymisestä ei ollut pelkkää liioittelua.

Nostoväkijärjestelmä perustui ikivanhaan yleiseen asevelvollisuuteen, joka astui voimaan, kun vihollinen uhkasi maata. Nostoväki oli kouluttamaton ja kuriton joukko, joka taistelukentällä väistyi ensimmäisenä. Se oli sotilaallisesti hyödytön voima. Viranomaisten oli pakko turvautua siihen, koska Suomessa ei ollut riittävästi vakinaista sotaväkeä. Tukholmassa istuvat neuvosto ja puolustuskomissio eivät suostuneet Suomen maaherrojen ehdotuksiin lähettää Ruotsista lisäjoukkoja Suomeen. Tukholman päättäjät pitivät Suomea valtakunnan toissijaisena syrjäseutuna ja aliarvioivat pitkään Venäjän uhkaa. Heidän mielestään Tanska oli Ruotsin vaarallisin vihollinen.

Länsi-Uudenmaan nostoväki komennettiin syksyllä 1711 Vehkalahteen (Haminaan) vartiotehtäviin, mutta miehet jäivät kotiin tai karkasivat marssilla. 900 miehen joukosta Siuntioon tai

Helsinkiin saakka ilmaantui vain 29 miestä, jotka lähetettiin kotiin. Itä-Uudenmaan nostoväen oli määrä korvata länsiuusimaalaiset myöhemmin syksyllä, mutta heitä ei huonojen kokemusten vuoksi kutsuttu lainkaan riviin. 563 länsiuusimaalaista tuomittiin joukko-oikeudenkäynnissä 40 markan sakkoihin. Vuonna 1712 suunnitelmat käyttää nostoväkeä vartiointitehtävissä epäonnistuivat samalla tavalla.

Talonpojat pitivät nostoväkivelvollisuuttaan täysin tarpeettomana, tarpeettomampana kuin mitään muuta sotarasitusta. He tiesivät, ettei harjoittamattoman ja puutteellisesti aseistetun ja muonitetun joukon paikka ollut taistelukentällä.

Sitä paitsi Etelä-Suomen läänien talonpojat olivat tehneet kruunun kanssa sopimuksen ylläpitää kruunulle vakinaista sotaväkeä. Heidän mielestään he maksoivat siitä nimenomaan välttyäkseen joutumasta itse sotaan. Nostoväen haluttomuus ja

Kenraalimajuri Carl Gustaf Armfelt antoi ruotsalaisten perääntyessä vuonna 1713 käskyn tyhjentää ja polttaa Helsingin kaupunki. Kuva: Wikimedia commons.

karkaamisherkkyys perustuivat tällaiseen ajatuskulkuun.4 Venäläisten kaleerilaivasto käväisi vuonna 1712 Helsingin Hevossalmessa saakka, mutta Ruotsin avomerilaivaston läsnäolo esti sitä hyökkäämästä kaupunkiin. Se oli varoitus siitä, mitä vihollisella oli mielessään.5 Pietari Suuri päätti valloittaa Suomen vuonna 1713 pakottaakseen Ruotsin rauhaan. Jäidenlähdön aikaan toukokuun alussa venäläisten soudettava kaleerilaivasto lähti Kronstadtista kohti Helsinkiä. Aikomuksena oli ehtiä sinne ennen Etelä-Ruotsista saapuvaa avomerilaivastoa. Venäläiset tiesivät, ettei se yleensä pitänyt kiirettä Suomen vesille tulossaan. Venäläisten maihinnousuarmeija oli peräti 17 000 miehen vahvuinen. Se oli täysin ylivoimainen kuninkaan Suomen-armeijaan nähden.

Toukokuun 8. päivänä venäläisten ensimmäiset laivat saapuivat Helsingin edustalle. Kaupunkia puolustavia joukkoja oli vain 1 800 miestä.

Nykyisten Kauppatorin ja Pohjoisrannan puolustuksen tueksi oli rakennettu maavalleja. Tykistö torjui venäläisten ensimmäiset hyökkäykset, mutta vihollinen nousi yöllä maihin vartioimattomalla Katajanokalla ja toi sinne tykistöään, jonka armoille kaupunki joutui. Samalla venäläiset nousivat maihin Hietalahdessa.

Kaupungin puolustuksesta vastaava kenraalimajuri Carl Armfelt näki tilanteen toivottomuuden. Neuvoteltuaan maaherra Creutzin ja kaupungin pormestarin Henrik Tammelinin kanssa hän antoi tyhjentää ja polttaa kaupungin. Hyökkäystä johtanut tsaari Pietari käski ensin yrittää sammuttaa paloja, mutta havaittuaan sen mahdottomaksi hän antoi venäläisten viimeistellä täystuhon.

Ruotsalaisten avomerilaivaston ensimmäiset alukset saapuivat Helsingin edustalle 12.5. Venäläisten kaleerit olivat silloin vetäytymässä Helsingin itäpuolisen saariston salmiin, jonne avomerilaivasto ei voinut seurata niitä. Kaupunki jäi siis toistaiseksi ruotsalaisille, mutta poltettuna siitä oli vähemmän hyötyä kenellekään.

Länsi-Uudenmaan eli Raaseporin läntisen ja itäisen kihlakunnan nostoväki, 560 + 400 mies-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

131

tä, määrättiin laivaston suojaksi Helsinkiin. Kesäkuun 24. päivänä kaupungissa oli jäljellä enää 250 läntisen kihlakunnan miestä. Kaikki itäisen kihlakunnan miehet olivat karanneet. Porvoon kihlakunnasta ei ilmaantunut ylipäätään ketään.

Suurin osa kihlakunnasta oli venäläisten hallussa. Heinäkuun 10. päivänä venäläisten etujoukot hajottivat Raaseporin läntisen kihlakunnan nostoväen, enää 200 miestä, Vanhankaupungin koskella.

Palaneesta kaupungista tuli vihollisen tukikohta. Silloisen sodankäynnin käytäntöjen mukaisesti venäläiset ryöstivät Espoon ja Helsingin

pitäjiä. Länsimaalaisista he poikkesivat vain alkukantaisessa tavassaan ottaa siviiliväestöstä orjia.

Helsingin pitäjästä vietiin 40 henkeä orjaksi, osa tosin vasta vuonna 1714.6 Venäläiset valloittivat vuonna 1713 Etelä-Suomen. Pälkäneen suomalaisille tappiollista taistelua lukuun ottamatta lähes verettömästi. Koko Suomi joutui venäläisten miehitysvallan alaiseksi aina Uudenkaupungin rauhaan saakka vuonna 1721.

Etelä-Suomen sadot paranivat vuodesta 1710 alkaen, mutta se ei Ruotsin kuninkaan sotavoimia auttanut. Vuoden 1713 sato oli erityisen runsas, mutta se hyödytti jo venäläistä miehitysvaltaa.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS: Kansallisarkisto (KA), Porvoon ja Hollolan tuomiokunta, tuomiokirjat 1700–1711.

Seppo Aalto, 2015: Kruununkaupunki. Vironniemen Helsinki 1640–1721.

SKS. Markku Kuisma, 1990: Helsingin pitäjän historia. II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713.

Gummerus.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia. III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865.

Gummerus.

Antti Kujala, 2001: Miekka ei laske leikkiä. Suomi suuressa pohjan sodassa 1700–1714. Historiallisia Tutkimuksia 211. SKS. Loppuviitteet 1 Kansallisarkisto (KA), Porvoon ja Hollolan tuomiokunta, tuomiokirja 1709: 85–89, 1710: 155–159, 195, 236–237.

2 Kujala 2001, 87–100.

3 KA, Porvoon ja Hollolan tuomiokunta, tuomiokirja 1704: 153, 1706: 298, 1707: 252–253, 1711: 166–167.

Viipurin piirityksestä Kujala 2001, 119, 229–231.

Vantaan Yrittäjät r.y.

Elannontie 3, 01510 Vantaa, p. 010 322 1722 toimisto.vantaa@yrittajat.fi vantaanyrittajat.fi

132

4

Kujala 2001, 116–139, 215, 227, 238–249, 270–278.

5 Kujala 2001, 266.

6 Kujala 2001, 293–307. Helsingin pitäjän historia: Kuisma 1990 ja 1991. Helsingin kaupungin historia: Aalto 2015. Niissä käsitellään sotaaikaa ja isovihaa.

Ympäristönhoidon ratkaisut 37 vuoden kokemuksella

● J-Trading - Kuninkaantiellä vuodesta 1983 ●

Valikoimaamme kuuluvat niin urheilu- ja golfkenttien hoitokoneet, suurtehoruohonleikkurit, kiinteistötraktorit, lava-ajoneuvot, kadunlakaisukalusto, ympäristökalusteet, liikunta- ja leikkivälineet, kaikkea mitä tarvitset rakennetun ympäristön kalustamiseen ja hoitoon.

Lisätietoja: Oy J-Trading Ab Kuriiritie 15 01510 Vantaa p. 0207 458 600 f. 0207 458 650 www.j-trading.fi

JT169x220.indd 1

8.10.2018 11:57:34

134

Hämäläisten eränkulkijoiden polusta maan vilkkaimmaksi valtatieksi Hämeentien reitti ja kadunnimet Helsingin pitäjässä JUSSI ILTANEN

Keskiajalla syntynyt, Hämeen ja Uudenmaan yhdistävä Hämeentie oli 1930-luvulle saakka yksi maan huomattavimmista maanteistä ja Helsingin pitäjän tärkein yhdystie kaupunkiin. Monin paikoin tien reitillä kulkee edelleen vilkasliikenteisiä kokoojakatuja. Oheisessa artikkelissa Jussi Iltanen vie lukijan Hämeentien reitille ja kertoo tien nykyisten kadunnimien taustoista. Helsingin pitäjän maanteistä kertovan sarjan aiemmat artikkelit on julkaistu Suuresta Rantatiestä (Helsingin pitäjä – Vantaa 2019) ja Vanhasta Nurmijärventiestä (2017).

HÄMEENTIE SYNTYY KESKIAJALLA Helsingin ja Hämeenlinnan välinen Hämeentie ei ole Suomen vanhimpia maanteitä, vaan varhaiskeskiajalla Hämeen kauppa suuntautui Hämeen

Vas. Hämeentien reitti Helsingistä (Helsingfors) Kumpulan (Gumtäckt) kautta Vanhaankaupunkiin (Gamelstaden) rekognosointikartalla vuodelta 1776.

Kartalle on merkitty sinisin viivoin talvitiet; Helsingin Pohjoissatamasta lähti talvitie jäätä pitkin Sörnäistenniemen yli pohjoiseen. Läntinen haara kulki Vanhaankaupunkiin ja sieltä Vantaanjokea pohjoiseen, itäinen haara Säynäslahden pohjukkaan Viikkiin. Kartta: Finska rekognosceringsverket / Krigsarkivet, Tukholma.

Härkätietä pitkin Aurajoen suulle, jonne perustettiin Turun kaupunki. Toinen varhainen tieyhteys, Ylinen Viipurintie, kulki 1200–1300-luvuilta lähtien Hämeen linnasta Hollolan kautta Viipuriin.

Varhaiskeskiajalla harvaan asutulle Uudellemaalle hämäläiset kulkivat lähinnä eräomistuksilleen, mutta reitti ei ollut maantie vaan eränkulkijoiden käyttämä polku.

Hansakaupan nousun myötä 1300-luvulla Tallinnasta kehittyi merkittävä kaupankäynnin keskus, ja Hämeestä alettiin suunnata kaupankäyntiä Turun ja Tukholman lisäksi Uudenmaan kautta Tallinnaan. Hämäläisten turkis-, kala- ja voikauppa suuntautui Uudenmaan rannikolle, jossa tuotteet myytiin, vaihdettiin tai kuljetettiin edelleen meren

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

135

yli. Hämeentien muodostama yhteys Hämeen linnasta Vantaanjoen alajuoksulle saattaakin periytyä jo 1300-luvulta, mutta viimeistään 1500-luvun alkupuolella tieyhteys on ollut olemassa.1 Myöhäiskeskiajalla Hämeestä Uudellemaalle kulki kolme tieyhteyttä: Hämeentie Janakkalan, Hyvinkään ja Hyrylän kautta Helsingin pitäjän kirkolle, Meritie Janakkalasta Kirkkonummelle ja Vanha Porvoontie Hollolasta Porvooseen. Ennen Helsingin kaupungin perustamista Hämeentie ei johtanut mihinkään kaupunkiin, vaan Tallinnan yhteyksistä vastasivat Vantaanjoen ja sen haarojen varsilla sijainneiden kylien talonpojat ja laivurit.

Maantiet kulkivat sisämaasta jokivarsia ja ylänkömaita seuraten parhaiden maasto-olosuhteiden vuoksi, mutta itse jokiyhteydet soveltuivat huonosti kulkuväyliksi. Kaupan keskuksiksi muodostuivat paikat, joissa sisämaasta tuleva maantie kohtasi Turun ja Viipurin välisen Suuren Rantatien. Hämeentien ja Rantatien solmukohta sijoittui Helsingin pitäjän kirkonkylään.2 Hämeentien eteläinen osuus Helsingin pitäjän kirkolta Viikin kautta Vantaanjoen suulle lienee ollut olemassa Viikkiin saakka jo ainakin 1300–1400-lukujen vaihteessa, sillä se on ollut osa Kirkonkylän ja Herttoniemen kartanon välistä tieyhteyttä. Kirkonkylästä Vantaanjoen suulle kuljettiin Vantaanjoen rantaniittyjä seurailevaa talvitietä. Esimerkiksi keväällä 1516 Hämeen linnan linnanpäällikkö Åke Jöransson Tott lähetti tallinnalaiselle kauppiaalle Lutke van Mindenille hirvennahkoja, jotka kuljetettiin talvitietä Vantaanjoen suulle kevättalvella ja lastattiin jaaloihin jäiden lähdettyä. Viikin kautta kulkeva tieyhteys jokisuulle on ollut ahkerassa käytössä viimeistään 1540-luvulla, ja vuonna 1550 Helsingin kaupunki perustettiin tien päätepisteeseen jokisuuhun.

Talvitietä kuitenkin käytettiin rinnalla ainakin 1770-luvulle saakka.3 Hämeentiestä löytyy useitakin mainintoja 1500-luvun puolivälistä. 1540-luvulla Hattulan kihlakunnan talonpojat kuljettivat tuotteita kaupungiksi suunniteltuun Santahaminaan varastoon kauppiaiden myytäväksi ja seuraavalla vuosikymmenellä tuotteita kuljetettiin Vantaanjoen

136

suuhun perustettuun kaupunkiin. Hämeentie on mainittu myös Jaakko Teitin yleisten teiden luettelossa 1555–1556, ja 1560-luvulta on tiedossa Tallinnasta Helsingin kautta Hämeenlinnaan kulkeneiden 80 ratsumiehen matka hevosineen sekä Turkhaudan ja Puujaan talonpoikien sakottaminen hollikyydin laiminlyönnistä.4 Helsingin kaupungin perustamisen myötä myös Suuren Rantatien liikenne alkoi kulkea osittain kaupungin kautta. Porvoon suunnasta Rantatien eteläinen haara yhtyi Hämeentiehen nykyisen Malmin hautausmaan kohdalla ja Turun suuntaan tie jatkui Helsingin Vanhastakaupungista kohti Huopalahtea.5 POSTITIE HÄMEENLINNAAN Vuonna 1636 annetun postiasetuksen seurauksena Ruotsin valtakuntaan alettiin rakentaa kattavaa postitieverkostoa, ja kaksi vuotta myöhemmin avattiin postitiet Suurta Rantatietä pitkin Tukholmasta Helsingin kautta Viipuriin ja Hämeentietä Helsingistä Hämeenlinnaan. Postitien avaamisen aikaan 1638 kuningatar Kristiina määräsi Helsingin ja Hämeenlinnan välisen maantien raivattavaksi niin, että vastakkain tulevat vaunut mahtuvat sivuuttamaan toisensa.

Postiasetuksen mukaisesti postiteiden varrelle määrättiin postia kuljettamaan postitalonpojat 20–30 kilometrin välein. Hämeentien reitillä ensimmäinen postitila sijaitsi 1640-luvulla Tapaninkylässä, jossa postimestari Hans Jabel otti viljelykseen pari autiotilaa, ja tilojen vuokraajat, lampuodit lienevät saaneet tehtäväkseen myös postinkuljetuksen. 1600-luvun lopussa postitalonpoikia oli ainakin Vanhassakaupungissa ja Tapaninkylässä. 1640-luvulla Hämeentien reittiä jatkettiin

Oik. Hämeentien reitti Vanhastakaupungista (Gammel Staden) pohjoiseen kulki Viikin Latokartanon (Wiks Ladugård), Malminkylän (Malms by), Tapaninkylän (Staffans By) ja Kirkonkylän (Kyrckby) kautta rekognosointikartalla vuodelta 1782. Kartta: Finska rekognosceringsverket / Krigsarkivet, Tukholma.

Vantaanjoen suulta etelään, kun Helsingin kaupunki siirrettiin nykyisen Kruununhaan paikalle.6 Suuren Pohjan sodan ja sen aikaisen Venäjän miehityskauden isonvihan aikana 1700-luvun alussa Hämeentie pääsi surkeaan kuntoon. Vielä kahdeksan vuotta sodan jälkeen, vuonna 1729 kuninkaan saaman raportin mukaan tie oli aivan rappiolla ja kulkukelvoton. Hämeen linnaan suunniteltiin kuitenkin armeijan päävarastoa, eikä pelkkä talvitie olisi riittänyt kulkuväyläksi, vaan Hämeentie oli kunnostettava vaunuilla kuljettavaksi. Tien merkitys lisääntyi 1740-luvulla, kun Helsingin edustalle ryhdyttiin rakentamaan Viaporin merilinnoitusta. Helsinki kasvoi rakennustöiden myötä, ja kaupunkiin ja linnoitustöihin tarvittiin työvoimaa ja muun muassa lautatavaraa sahoilta. Vaikkei Hämeen linnasta lopulta tullutkaan armeijan päävarastoa, tien merkitys kohosi 1700-luvun lopun sotavuosina joukkojen kokoamisen ja suurten kuljetusten vuoksi.7 Myös tien hallinnollinen merkitys kasvoi, kun Hämeen ja Uudenmaan läänin maaherranistuin siirrettiin vuonna 1776 Helsingistä Hämeenlinnaan. Tämä tarkoitti muun muassa postin määrän kasvua, ja Helsingin ja Hämeenlinnan väliselle postitielle lisättiin toinen viikkovuoro.

Ensimmäinen postitila Helsingistä lukien sijaitsi Koskelassa, ja ainakin 1730-luvulla myös Tapaninkylässä oli postitila. 1840-luvulla postitalonpoikien tilalle tulivat kestikievarikyytiä käyttäneet ammattimaiset postiljoonit.8 Kruunun kyydityslaitokseen kuuluneet kestikievarit tarjosivat matkustavaisille huoneita, ruokaa, juomaa ja muita tarvikkeita sekä kyydityksen seuraavalle kestikievarille. 1500-luvun puolivälissä kievari on sijainnut ainakin kuninkaankartanossa Vantaanjoen suulla ja vuosisadan lopulla Suuren Rantatien varrella Veromiehenkylässä. Kestikievarilaitoksen uudelleenjärjestelyssä 1620-luvulla Hämeentien ja Suuren Rantatien risteyspaikkaan Kirkonkylään määrättiin kievari, ja pohjoisessa seuraava kievaripaikka oli Hyrylässä, Hämeentien ja Hollolan maantien risteyksessä.

Kirkonkylän kievari toimi mm. Knapaksessa, Nygrannaksessa, Backaksessa ja Rutarsissa.9

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

137

Kestikievari siirtyi 1840-luvulla Kirkonkylästä Siltamäkeen, mutta palasi jälleen Kirkonkylään 1872. Rautatieliikenne muutti kuitenkin pian tilannetta, sillä suurin tarve kuljetuksille oli asemilta ympäröivälle alueelle. Vuonna 1884 uusi kestikievari perustettiin Malmille, ja Kirkonkylän kievari lakkautettiin. Malmilla kievari toimi lähellä Hämeen- ja Porvoontien risteystä, Haga Gammelgårdissa, Pehrsissä ja vuoteen 1923 Labbartissa.10 Kestikievareiden kilpailijana väkijuomaa saivat anniskella myös krouvit, joita toimi 1700-luvulla Hämeentien varrella etenkin Vanhassakaupungissa ja Malmilla. Lisäksi Kirkonkylästä pohjoiseen, Kylmäojan läheisyydessä, oli krouvi.11 Vaikka sisämaahan suuntautuneella Hämeentiellä ei ollut samaan tapaan isoja siltapaikkoja kuin Suurella Rantatiellä, oli Hämeentielläkin pitäjän alueella useita siltoja. Merkittävimmät olivat Långängs bro Siltamäessä sekä Vantaanjoen sillat Vanhankaupungin rajalla jokisuussa. Kokonaan kaupungin alueella oli tien eteläisin siltapaikka, jossa tie kulki Pikkusillan kautta Siltasaareen ja edelleen Pitkänsillan kautta kohti keskustaa. Lisäksi tiellä oli useita pienempiä siltoja, kuten Kylmäojan ylittävä silta Ruskeasannassa, Kirkonkylän myllyn lähelle laskevan Högbergsbackabäckenin ylittävä Lillabron kirkon eteläpuolella sekä Longinojan ylittävä Malmbäcks bro Malmilla.

Suurimmat sillat Siltamäessä ja Vanhassakaupungissa oli määrätty 1600-luvulla Helsingin ja Sipoon pitäjien useiden kylien yhteisesti ylläpidettäviksi, ja esimerkiksi Vanhankaupungin pienemmän itäisen sillan korjaus suoritettiin pitäjän kaikkien tilanomistajien kustannuksella. Vuonna 1861 vaarallisen huonokuntoinen läntinen silta korvattiin uudella aiemman pohjoispuolelle, lähelle Kuninkaankartanonsaaren pohjoiskärkeä, jolloin tiehen syntyi jyrkkä kurvi saaressa. Pienemmät sillat olivat yksittäisten kylien ylläpidettäviä.12 TIENPITO YHTEISKUNNAN VASTUULLE – HÄMEENTIE SAA BETONIPÄÄLLYSTEEN Liikenteen kasvaessa Helsingin ympäristössä 1800-luvulla teiden ja siltojen ylläpito alkoi muodostua pitäjäläisille kohtuuttomaksi rasitteek-

138

si. Tien liikennemäärät kasvoivat nopeasti myös pääkaupungin rajan ulkopuolella. Vuonna 1883 esimerkiksi teollisuuslaitokset velvoitettiin tienpitoon, ja perustettiin erityinen tie- ja siltarahasto, josta kuntakokous saattoi antaa avustuksia yleisten maanteiden rakentamiseen.

Hämeentien alkupää sepelöitiin Pitkältäsillalta pohjoiseen viertotieksi 1864, ja raitiotietä rakennettiin Hämeentielle kaupungin alueelle jo autonomian aikana: Sörnäisiin Helsinginkadun risteykseen saakka 1891 ja Vallilaan Sturenkadun risteykseen 1914. Siltamäen ja Malminkylän sillat hoidettiin yhteisvastuullisesti, ja kaupunkilaisten kanssa yhdessä alettiin hoitaa Vanhassakaupungissa Vantaanjoen länsihaaran yli johtavaa siltaa.

Kunnankokous päätti rakennuttaa Siltamäkeen uuden kaksiholvisen kivisillan 1895.

Malminkylän ja Tapaninkylän välillä tien poikki kulki vuonna 1862 avattu Helsingin–Hämeenlinnan rautatie, jonka poikki tie kulki alkuvuosina ilmeisesti tasoristeyksen kautta. Rautatien yli rakennettiin viimeistään 1880-luvun alussa kapea puinen silta, jonne tie johdettiin pengerryksiä pitkin.13 Vuonna 1905 kunnankokous päätti että Vanhankaupungin–Malmin tieosuus jätettäisiin kaikkien tientekovelvollisten yhteisesti hoidettavaksi. Kaikkien siltojen ja rumpujen hoito tulisi kuulumaan kunnalle. Lisäksi 1910-luvulla kunnankokouksen asettama komitea ehdotti, että Hämeentie Vanhastakaupungista Kirkonkylään rakennettaisiin sepelöimällä viertotieksi. Asia kuitenkin raukesi, kun senaatti ei myöntänyt lainaa tai avustusta hankkeeseen.

Syksyllä 1917 viertotien rakentamiseen palattiin, kun venäläisten linnoitustöistä vapautuneelle työvoimalle oli saatava töitä ja tietyömaasta saatiin sopiva varatyö työttömyysuhan alla. Työt keskeytyivät muutaman kuukauden jälkeen sisällissotaan, mutta sodan jälkeen töitä jatkettiin.

Vuoden 1918 uuden tielain myötä tärkeimpien maanteiden ylläpito siirtyi valtion vastuulle, ja myös Hämeentien kunnostustöistä pääosan maksoi valtio. Helsingin kaupunki ja maalaiskunta maksoivat noin 10 % kustannuksista ja luovutti-

Hämeentien reitti nykypäivän kartalla Pitkältäsillalta Tapaninkylään. Vanhankaupungin, Viikin ja Malmin kautta kulkeva reitti on kuvattu punaisella viivalla. Pohjakartta: Helsingin kaupungin kaupunkimittauspalvelut, teemaaineisto: Jussi Iltanen.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

139

vat tien levennykseen ja soranottoon tarvittavat maat. Samassa yhteydessä kunnostettiin myös Siltamäen kiviholvisilta. Luja viertotie saatiin valmiiksi marraskuussa 1923.14 Autoliikenne kasvoi nopeasti 1920-luvulla, ja se aiheutti suuria paineita maanteiden ylläpidolle. Hämeentiestä oli tullut maan vilkkaimmin liikennöity maantie. Vuonna 1927 Vanhankaupungin ja Malmin välisellä tieosuudella kulki 2 000 ajoneuvoa päivässä, näistä enää 10 % hevosajoneuvoja. Vanhankaupunginkosken läntisen haaran vanha puusilta ei enää riittänyt, ja sen eteläpuolelle rakennettiin uusi kiviholvisilta 1926.

Itäisen haaran vanha silta puolestaan korvattiin pohjoispuolelle rakennetulla kaksiholvisella sillalla 1933 ja näin siltojen välisessä saaressa ollut jyrkkä mutka saatiin oikaistua. Myös rautatien yli Malmille rakennettiin vuonna 1927 uusi aiempaa pidempi ja leveämpi silta, jota levennettiin jo 1930-luvulla.15 Hämeentiestä tuli maan ensimmäinen kestopäällystetty tie, sillä sitä ennen kestopäällystettä oli käytetty vasta kaupunkien kaduilla ja 200 metrin koeosuudella Turun maantiellä. Ensimmäiset 600 metriä Vanhankaupungin silloilta kohti Malmia päällystettiin vuonna 1927 ja Malmille saakka kestopäällystetty tie ulottui 1929. Tie rakennettiin kahdeksan metrin levyiseksi niin, että päällystetyn ajoradan leveys oli kuusi metriä. Tie päällystettiin pääasiassa betonipäällysteellä, mutta jyrkimmät mäet nupukivillä. Nupukivipäällysteen heikkoudet kuitenkin tunnettiin, sillä se kulutti autojen renkaita ja bensiiniä ja auton ohjattavuus nupukivipäällysteellä oli betonitietä heikompi.

Uusi betonitie rakennettiin vanhan soratien päälle, mutta tien kurveja suoristettiin jonkin verran siten, että tarvittaessa levennystyöt tehtiin kokonaan tien toiseen reunaan. Päällyste tielle laskettiin kaista kerrallaan, jotta tien liikennettä ei tarvinnut katkaista päällystystöiden aikana. Kahtena ensimmäisenä kesänä Tie- ja vesirakennushallitus tilasi päällystetyöt Suomen Yhtyneiltä Sementtitehtailta, joka päällysti tien ruotsalaisen asiantuntijan avustamana, mutta vuonna 1929 TVH jatkoi päällystystöitä itse.16

140

Samaan aikaan TVH:n töiden kanssa Helsingin kaupunki päällysti Hämeentietä kaupunkialueella. Hermannin ja Vanhankaupungin välinen osuus sai ensimmäisen asfalttipinnoitteen 1927, seuraavana vuonna raitiotien valmistumisesta Vallilasta Arabiaan. Uusi asfaltti laskettiin Toukolaan ja Vanhaankaupunkiin 1931–1933.17 Viikissä Hämeentien yli rakennettiin Herttoniemen satamaradan silta 1935–1936. Kaksiaukkoisen betonisillan ali maantieliikenne ohjattiin kahdelle erilliselle ajoradalle, joiden välissä oli sillan seinämäinen keskipilari. Kaksiaukkoisen sillan ali suunniteltiin johdettavaksi jopa moottoritietä vielä 1950-luvulla, mutta lopulta moottoritie rakennettiin vanhan tien rinnalle ja silta korvattiin uudella 1966.18 UUDET VALTATIET KORVAAVAT HÄMEENTIEN Jo Hämeentietä päällystettäessä 1920-luvun lopulla tiedettiin, ettei tie tule säilymään valtatienä kuin muutaman vuoden ajan. Liikennemäärät kasvoivat koko ajan, ja Malmin asemanseudun läpi kulkevaa tietä lukuisine sivuteiden risteyksineen ei voinut uudistaa valtatien vaatimusten mukaisesti. 1930-luvun alun laskusuhdanteen myötä tienrakennustyöt käynnistettiin työttömyystöinä kahdella suurella työmaalla: Hyryläntie rakennettiin Pakilan ja Tuomarinkylän kautta Kirkonkylään ja Uusi Porvoontie Herttoniemen ja Östersundomin kautta kohti Porvoota. Hyryläntie avattiin liikenteelle 1933 ja Uusi Porvoontie 1935.

Hämeentien alkuosa Viikkiin saakka jäi osaksi Porvoon maantietä, koska valtatiet 6 ja 7 johdettiin Viikin kautta Herttoniemeen, mutta Malmin ja Tapaninkylän läpi kulkeva osuus jäi ainoastaan

Oik. Hämeentien reitti nykypäivän kartalla Tapaninkylästä Ilolaan. Kirkonkylän ja Ruskeasannan kautta kulkeva reitti on kuvattu punaisella viivalla. Pohjakartta: Helsingin kaupungin kaupunkimittauspalvelut, Vantaan kaupungin mittausosasto, teema-aineisto: Jussi Iltanen.

paikallisliikenteen käyttöön. Valtatiet 4 ja 5 Jyväskylän ja Lahden suuntiin johdettiin uutta Hyryläntietä ja Kirkonkylästä pohjoiseen Hämeentien reittiä. Sen sijaan valtatie 3 Hämeenlinnaan ohjattiin kokonaan toista reittiä Nurmijärventien kautta.19 Uusi Hyryläntie yhdistyi vanhaan maantiehen Siltamäen sillan luona Kirkonkylässä. Vanhan tien kunto ei kuitenkaan täyttänyt nykyaikaisen valtatien mittapuita myöskään tästä pohjoiseen, sillä tie oli mutkainen ja kapea ja kulki läpi Kirkonkylän keskuksen. Merkittävin kokonaan uusi osuus rakennettiin Kirkonkylän kohdalle, jossa uusi maantie linjattiin kyläkeskuksen länsipuolelle lähes kolmen kilometrin matkalla. Parannustyöt jatkuivat Ruskeasannassa ja Ilolassa 1934, jolloin useita pieniä oikaisuja avattiin liikenteelle.

Uusi ja parannettu tie sai myös vähitellen 1930-luvun aikana kestopäällysteen. Helsingin kaupungin ylläpitämä osa Käpylästä Vantaanjoen sillalle Tuomarinkylään päällystettiin asfalttisepelillä jo rakennettaessa vuonna 1933, mutta huonosti kestävä kevytpäällyste jouduttiin korvaamaan asfaltilla 1937.

Tie- ja vesirakennushallitus tilasi asfalttipäällysteen lähes 19 kilometrin pituiselle tieosuudelle Vantaanjoen sillalta Hyrylään kesäkuussa 1934.

Asfaltti tielle valmistettiin paikan päällä: hiekkaa saatiin Ruskeasannasta ja asfaltti sekoitettiin Tuomarinkylään rakennetulla asfalttiasemalla. Ensimmäisenä kesänä saatiin päällystettyä vajaan kahden kilometrin osuus Kirkonkylässä Siltamäen risteyksestä suunnilleen nykyisen Kehä III:n kohdalle saakka. Vuonna 1935 päällystettä jatkettiin Kirkonkylästä molempiin suuntiin; 4,5 kilometrin osuus ulottui Vantaanjoen sillalta Seutulan risteykseen, nykyisen Junkersintien paikkeille. Vuonna 1936 päällyste saatiin kolmen kilometrin matkalle Ilolaan, lähelle Tuusulan rajaa saakka, ja seuraavana vuonna Tuusulan puolelle. Tie oli päällystetty kokonaisuudessaan Hyrylään saakka 1938.

1930-luvulla asfaltin rinnalla päällystettiin myös betonilla, ja Hämeentielläkin betonipäällystettä käytettiin Ruskeasannasta pohjoiseen. Asfalttipäällysteen arveltiin kestävän 25 vuotta, joten kestopäällystettä pidettiin taloudellisena ratkai-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

141

suna jatkuvaa kunnostusta vaativaan soratiehen verrattuna. Arviot eivät kuitenkaan lopulta pitäneet paikkansa, sillä esimerkiksi Helsingin kaupungin ylläpitämällä osuudella asfalttipäällyste uusittiin jo 1950-luvun alussa, vain 14 vuoden kuluttua. Helsinki oli tuolloin valmistautumassa olympialaisiin, ja Hyrylän- eli Tuusulantie sai kansainvälistä näkyvyyttä niin yhteytenä uudelle lentoasemalle Ruskeasannassa kuin maratonin ja 50 kilometrin kävelyn kisareittinäkin.20 Viikin ja Siltamäen välinen tieosuus oli menettänyt roolinsa valtatienä, mutta sen merkitys Malmin päätienä oli keskeinen. Sota-ajan asfalttipulan helpottaessa ja Malmin siirtyessä suuressa alueliitoksessa osaksi Helsinkiä myös Malmin aseman ja Siltamäen välisen osuuden päällystäminen tuli ajankohtaiseksi. Vuonna 1948 tie päällystettiin Malmin sairaalan kohdalle, ja päällystystyöt ulottuivat Siltamäkeen saakka 1950-luvun puolivälissä.21 Porvoon valtatien reitillä olleelle Hämeentien osuudelle Vanhassakaupungissa tehtiin uudistustöitä pian sodan jälkeen. Toukolan ja Vanhankaupungin kohdalla Hämeentie oli kapea, mutkainen ja täynnä risteyksiä, eikä se riittänyt enää kasvavalle liikenteelle. Vuonna 1950 avattiin leveä bulevardi Kustaa Vaasan tie kaupunginosien länsipuolitse.

Samalla Hämeentietä oiottiin Vallilan siirtolapuutarhan kohdalla, jossa liikenne pohjoiseen siirrettiin uudelle ajoradalle. Paavalin kirkon kohdalla katua oiottiin muutamaa vuotta myöhemmin, ja kaksisuuntainen katu siirtolapuutarhan ohi valmistui 1950-luvun lopussa. Vanhankaupungin pohjoispuolella molempia Vantaanjoen siltoja levennettiin 1960-luvun alkupuolella.22 MOOTTORITIET TULEVAT Kun Helsingin–Lahden uusi valtatie avattiin liikenteelle Tattarisuolta Lahteen 1959, valtatie 5 siirtyi Tuusulantieltä uudelle valtatielle ja kulki aluksi Hämeentietä Helsingin keskustasta Malmille Vanhan Porvoontien risteykseen saakka. Uusi valtatie Viikistä Tattarisuolle Malmin hautausmaan itäpuolitse valmistui 1961. Valtateiden 6 ja 7 reitti siirtyi vuonna 1962 Hämeentieltä uudelle

142

Itäiselle moottoritielle (nyk. Itäväylä), mutta tilalle tuli seuraavana vuonna Tuusulantieltä valtatie 4, joka siirtyi yhteiselle reitille valtatien 5 kanssa Lahteen.

Moottoritie Vanhastakaupungista Viikkiin valmistui 1967, jolloin vanha Hämeentie jäi tälläkin osalla vain paikallisliikenteen käyttöön. Vielä kuitenkin vuosina 1968–70 Lahdentien liikenne Viikistä Tattarisuolle palautettiin väliaikaisesti vanhalle tielle, kun uuden tien tilalle rakennettiin moottoritie massiivisine eritasoliittymineen.23 Myös Tuusulantien suunnalla uudistukset vaikuttivat teiden kulkuun. Ruskeasannassa vanhan Hämeentien reitti jäi osittain lentokentän toisen kiitotien rakennustyömaan alle, ja uusi korvaava tieyhteys avattiin idemmäs syksyllä 1956. Vilkasliikenteinen tie sai kestopäällysteen keväällä 1957.

Vanhan tien eteläisin osa jäi edelleen ajoyhteydeksi lentoasemalle ja pohjoisin puolestaan Ruskeasannan hautausmaalle.24 Tuusulantie rakennettiin moottoritieksi Käpylän ja Kirkonkylän välisellä osuudella pääosin 1930-luvun maantien päälle. Tuomarinkylän ja Kirkonkylän välillä vanha maantie jäi moottoritien rinnalle paikallisliikenteen käyttöön. Kirkonkylän kohdalla moottoritie valmistui 1965 ja Käpylästä Kirkonkylään 1967. Moottoritien rakentaminen Kirkonkylästä pohjoiseen jatkui 1980-luvun lopussa. Vuonna 1991 avattiin liikenteelle Kirkonkylän ja Ruskeasannan välinen osuus, seuraavana vuonna Ruskeasannasta Maantiekylään Tuusulaan. Vanha maantie jäi Ruskeasannasta pohjoiseen paikallisliikenteen käyttöön.25 Muutamat vanhan Hämeentien osuudet jäivät uusissa liikennejärjestelyissä sivuun läpiajoliikenteeltä: Kirkonkylästä pohjoiseen kulkeva vanha mutkainen tieosuus katkaistiin Helsingin ohikulkutien eli Kehä III:n rakennustöiden yhteydessä 1963 Kehältä etelään ja Kehän uudistustöiden yhteydessä 1970-luvun alussa pohjoiseen. Viikissä läpiajoliikenne siirtyi kulkemaan Lahden moottoritien ali Pihlajamäen kautta, kun moottoritie valmistui 1970. Autoliikenne Siltamäen vanhalta kiviholvisillalta katkaistiin 1990, kun sen eteläpuolelle valmistui uusi korvaava katuyhteys siltoineen.

Suuri osa Hämeentiestä on kuitenkin edelleen paikallisliikenteen kannalta merkittävää kokoojakatua, ja esimerkiksi Malmin läpi kulkevaa osuutta on levennetty ja oiottu 1960-luvun loppupuolella ja 1970-luvulla. Rautatien ylittävä silta Malmin aseman kohdalla korvattiin nykyisellä 1970.

HÄMEENTIE HELSINGIN PITÄJÄSSÄ Seuraavassa kuljetaan läpi Hämeentien reitti Helsingin pitäjässä eli nykyisten Helsingin ja Vantaan alueella kaupungin vanhalta rajalta Hermannista pohjoiseen Tuusulan rajalle Ilolaan. Väliotsikot viittaavat tien reitin nykyisiin kadunnimiin.

Hämeentie Helsingin kaupunkitullilta Pitkänsillan luota Vanhaankaupunkiin johtanutta maantietä kutsuttiin 1600–1800-luvuilla yleisesti Tavastvägeniksi eli Hämeentieksi, mutta rinnalla käytettiin myös nimityksiä Sibbovägen (Sipoontie), Borgåvägen (Porvoontie) ja Helsingvägen (Helsingin pitäjän tie).

Kun kaupungista ulos johtavat maantiet Turun sekä Hämeen ja Porvoon suuntiin uusittiin 1850-luvulla, niitä alettiin kutsua nimellä Chausséen, suomeksi Viertotie. Nimi tarkoittaa kivettyä tai sepelipäällysteistä, vilkasliikenteistä valtatietä.

Vähitellen viertotiet eroteltiin toisistaan: vuonna 1866 julkaistussa matkaoppaassa Hämeentietä

Hämeentie eli silloinen Itäinen Viertotie Toukolassa 1909. Tien varressa näkyy virstanpylväs neljä virstaa Helsingistä.

Mutkan kohdalta haarautuu nykyisin Kustaa Vaasan tie, ja Hämeentie jatkuu kuvan reittiä kohti Arabiaa. Kuva: Signe Brander / Helsingin kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

143

Hämeentien puusilta kivitukineen rakennettiin Vantaanjoen läntisen haaran yli Vanhassakaupungissa 1860-luvun tienoilla. Kuva on vuodelta 1890. Kuva: Daniel Nyblin / Helsingin kaupunginmuseo.

144

kutsutaan ’östra sidan af chausséen’ (viertotien itäinen puoli), Turuntietä (nyk. Mannerheimintietä) ’vestra sidan af chausséen’ (viertotien läntinen puoli). Ruotsinkielinen nimi Östra Chausséen esiintyy sanomalehdessä ainakin vuodesta 1872, suomenkielinen Itäinen Viertotie vuodesta 1874.

Osoitekalenterissa nimi esiintyy vuodesta 1878, kartoilla 1880-luvun loppupuolelta alkaen. Ruotsinkielinen nimi vahvistettiin 1893, suomenkielinen 1909.

Epäkäytännöllisistä nimistä luovuttiin 1920-luvun kadunnimiuudistuksessa. Rahatoimikamari ehdotti uudeksi nimeksi Viipurin valtatietä, mutta nimien uudistuksesta vastannut komitea päätyi vuonna 1927 ehdottamaan Hämeentietä, jonka sisäasiainministeriö vahvisti 1928.26 Viikintie Vanhastakaupungista vanha Hämeentie jatkui Vanhankaupunginkosken (aiemmin Helsinginkoski ja Vantaankoski) yli Kuninkaankartanonsaaren (aiemmin Siltasaari) kautta kohti Viikkiä. Vanhankaupungin ja Viikin välistä osuutta kutsuttiin epävirallisesti Hämeentieksi ja ainakin sotien jälkeen Helsingintieksi Malmilla käytetyn nimen mukaisesti. Tien nimeksi ehdotettiin vuonna 1954 Viikintie, nimi vahvistettiin 1955 ja otettiin käyttöön vuonna 1957.

Viikintie sai nimensä Viikin kylästä, jonka läpi tie kulki. Viikin nimen varhaisin tunnettu esiintymä Vic on vuodelta 1417. 1500-luvun alkupuolella alkuperäistä kylää kutsuttiin nimellä Östervik, siitä irronnutta läntisempää osaa Västervik.

Vuoden 1550 jälkeen kylistä muodostettiin Viikin latokartano. 1900-luvun alkupuolella nimi kirjoitettiin suomeksi muotoon Viik, ja siitä johdettiin

Vas. Ote ilmakuvasta Vantaanjoen suusta Kuninkaankartanonsaaresta vuoden 1926 tienoilta. Hämeentie tulee alhaalta vasemmalta ja kääntyy sillalle Vantaanjoen läntisen uoman yli. Pohjoisempi vanha puusilta on vielä käytössä, sen vierellä on rakenteilla uusi kivisilta.

Itäisen uoman yli kulkee vielä pelkkä puusilta. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

Herttoniemen satamarata rakennettiin Hämeentien yli Viikissä 1935–1936. Maantie johdettiin kaksiaukkoisen sillan alitse kahta betonipäällysteistä ajorataa pitkin. Kuvakaappaus elokuvasta Hyvä tie kantaa kauas, Suomi-Filmi Oy 1956 / Kansallinen audiovisuaalinen instituutti.

myös nimet Viikinkylä, Viikinmäki ja Viikin latokartano. Nimimuoto Viikki tuli yleiseen käyttöön vasta, kun sitä ehdotettiin kaupunginosan nimeksi 1957 ja vahvistettiin 1959.

Viikki lienee ollut keskiajalla osa Malmin kylää ja emäkylän näkökulmasta Viikki sijaitsi merenlahden (ruots. vik) rannalla. Nykyisin umpeenkasvanut Säynäslahti tunnettiin aiemmin myös Latokartanonlahtena.27 Lahdenväylä Hämeentie kulki 1960-luvulle saakka nykyistä Viikintietä pohjoisempana, Lahdenväylän moottoritien kohdalla Palkopolun ja Viikinportinkadun välisellä osuudella. Kun moottoritie rakennettiin Koskelasta Viikkiin vuosina 1964–67, siirrettiin Viikintie etelämmäs pois moottoritien alta.

Helsingin vuoden 1960 yleiskaavassa suunnitellut ulosmenoväylät oli nimetty ilmansuuntien mukaan Läntiseksi (nyk. Turunväylä), Pohjoiseksi (nyk. Hämeenlinnanväylä) ja Koilliseksi pikatieksi. Koillisen pikatien rinnalla käytettiin myös nimeä Lahden pikatie. Käyttöön otettiin vuonna 1959 Itäinen moottoritie (nyk. Itäväylä) ja 1960

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

145

Lahden moottoritietä rakennettiin Viikintien rinnalle Viikissä 1966. Malmin hautausmaan suunnasta otetussa kuvassa vanha maantie kulkee vielä alkuperäistä reittiään Viikin tienhaaraan ja kaartaa sieltä Herttoniemen satamaradan alitse kohti Vanhaakaupunkia. Moottoritien sillan kohdalle avattiin myöhemmin Pihlajamäen liittymä. Kuva: Studio B. Möller / Helsingin kaupunginmuseo.

Läntinen moottoritie. Viikin suuntaan rakennettua moottoritietä kutsuttiin aluksi Lahdentieksi, kunnes vuonna 1969 ehdotettiin aiempien teiden tapaan nimeä Koillinen moottoritie. Koillista moottoritietä ja Lahdentietä käytettiin rinnakkain, ja esimerkiksi Helsingin opaskartoissa molemmat nimet lukivat 1970–1980-luvuilla.

Vantaalla moottoritien nimenä oli sen sijaan tien valmistuessa vuonna 1973 Lahden moottori-

146

tie ja vuodesta 1974 Lahdenväylä erotuksena vanhasta maantiestä, joka säilytti Lahdentien nimen.

Pääkaupunkiseudun kaupunkien neuvotellessa kuntien rajojen yli kulkevien katujen nimistä vuonna 1974 nimeksi ehdotettiin myös Helsinkiin Lahdenväylää, ja asemakaavassa nimi esiintyi Helsingissä ensimmäisen kerran vuonna 1979 Heikinlaakson asemakaavan muutoksessa. Opaskartalla nimi vaihdettiin kuitenkin vasta 1989.28

Viikinportinkatu, Viikinportti, Viikinraitti Hämeentie alitti vuodesta 1939 Herttoniemen satamaradan ennen Viikin latokartanoa. Rautatien alituksen jälkeen tie jatkui itään nykyisen Viikinportinkadun ja Viikinraitin suuntaan. Viikintie siirrettiin uudelle reitille satamaradan suuntaisesti vuonna 1998 laaditussa asemakaavassa, ja vanhan tien ja moottoritierampin paikalle kaavoitettiin automarketti ja siihen liittyviä katuja vuonna 2001. Viikintien uuden linjauksen lisäksi Herttoniemen satamaradan tilalle rakennettiin joukkoliikennekatu poikittaiselle Jokeri-bussilinjalle 2003 ja automarketti valmistui 2007.

Asemakaavoituksen yhteydessä uusille kaduille annettiin Viikin kaupunginosaan viittaavat nimet Viikinportinkatu, Viikinportti ja Viikinraitti, joita esitettiin asemakaavaan ensi kerran 1998 ja vahvistettiin vuonna 2002.29 Latokartanonkaari Nykyisten Pihlajamäentien ja Viikinkaaren risteyksen paikalle syntyi merkittävä maanteiden risteys vuonna 1935, kun Viikinkaaren linjaa myöten Viikistä Herttoniemen kautta Porvooseen avattiin Uusi Porvoontie. Malmin hautausmaan suuntaan jatkunutta Hämeentietä pitkin kulki puolestaan valtatie Lahteen vuodesta 1959.

Valtatien liikenne siirtyi moottoritielle 1967, ja ajoyhteys Viikistä valtatielle pohjoiseen katkaistiin 1971, kun moottoritien jatko-osuus Viikistä Tattariharjuun valmistui. Vanha tielinja jäi vuonna 1999 kirjastorakennuksen pihalla kulkevaksi kevyen liikenteen raitiksi, joka jatkuu Latokartanonkaarelle, yliopiston maataloustieteellisten laitosten suuntaan.

Uuden Porvoontien risteyksestä eteenpäin tien nimenä oli 1930-luvun topografisessa kartassa Hämeentie, mutta Malmilla käytetty nimi Helsingintie oli käytössä Viikkiin saakka viimeistään sotien jälkeen. Vuonna 1957 tie sai Viikin alueella nimekseen Latokartanontie, joka viittasi tien lähtöpaikan vieressä sijaitsevaan Viikin latokartanoon. Viikin alueella nimi jäi pois käytöstä, kun yhteys moottoritien yli Malmin hautausmaan

suuntaan katkaistiin vuonna 1970. Moottoritien eteläpuolelle jääneelle kadulle ehdotettiin vuonna 1973 nimeksi Talonpojantie, ja se ilmestyi opaskarttaan 1977. Nimi oli esiintynyt suunnitelmapiirustuksessa ensimmäisen kerran jo vuonna 1952. Vanhaa Hämeentietä olleelle Talonpojantien osuudelle ehdotettiin vuonna 1995 nimeksi Viikin viertotie, mutta uusi nimi Latokartanonkaari vahvistettiin asemakaavassa 1996. Nimi otettiin käyttöön 1990-luvun lopussa. Latokartanonkaari on Latokartanon asuinalueen pääkatu ja muodoltaan kaartuva.30 Ketokivenkaari Viikistä Hämeentie jatkui Malmin hautausmaan länsipuolitse pohjoiseen. Tien merkitys väheni 1930-luvulla, kun maantie Hämeeseen johdettiin Pakilan kautta Tuusulantietä ja Porvooseen Herttoniemen kautta Uutta Porvoontietä. Lahdentien reitti kulki kuitenkin Hämeentietä väliaikaisesti 1959–1961 ja 1968–1970. Yhteys moottoritieltä ja Viikistä pohjoiseen katkaistiin 1970, kun moottoritie avattiin väliaikaiselle liikenteelle. Läpikulkuliikenne ohjattiin lännemmäs Pihlajamäentielle ja vanha tie jäi umpikujaksi.

Latokartanonkaaren osuuden tapaan Ketokivenkaaren osuudella tien varhaisina niminä olivat Hämeentie ja Helsingintie sekä vuodesta 1957 Latokartanontie. Vuonna 1971 laaditussa asemakaavassa Latokartanontietä suunniteltiin siirrettäväksi vanhan tien rinnalle uudeksi moottoritielle johtavaksi pääkaduksi ja vanhalle tielle annettiin nimeksi Ketokivenkaari. Suunnitelma ei kuitenkaan toteutunut, kun Pihlajamäentieltä rakennettiin rampit moottoritielle. Asemakaavan muutoksessa 1993 vanhan tien nimi oli jälleen Latokartanontie.

Lopulta nimi vaihdettiin Ketokivenkaareksi asemakaavan muutoksessa 2002. Nimenmuutoksen perusteena oli tavoite keskittää kaikki Latokartanoon viittaavat kadunnimet Latokartanon alueelle. Lisäksi Latokartanontie oli pilkkoutunut useaksi eri kaduksi Malmin ja Viikin välillä. Ketokivenkaaren nimi kuuluu Pihlajamäen ryhmänimiin, joiden aiheena ovat kivet. Ketokivi tarkoittaa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

147

148

tienrakennuksessa käytettyä kiveä, jonka tavallisempi kutsumanimi on mukulakivi.31

vägen eikä Rönnkullavägen. Ennen lähiön rakentamista aluetta kutsuttiin Aarnikanmäeksi.32

Pihlajamäentie Hämeentie kulki Malmin hautausmaan länsipuolelle tienhaaraan, josta tie jatkui vasemmalle Malmin kautta Hämeeseen ja oikealle Tattariharjun ja Nikkilän kautta Porvooseen. Alun perin tienhaara sijaitsi hautausmaan pääportin kohdalla ja Porvoontie kulki siitä kohti hautausmaan kappelia, mutta tien jäätyä hautausmaan alle uusi tienhaara sijoittui muutama sata metriä pohjoisemmas.

Vanhan Porvoontien reittiä kulkee tänä päivänä huoltoaseman ja hautausmaan välistä kevyen liikenteen tie, Hämeentie jatkui jokseenkin nykyisen kadun reittiä.

Pihlajamäentien osuuden nimenä oli Ketokivenkaaren tapaan ensin Hämeentie ja Helsingintie sekä vuodesta 1957 Latokartanontie. Pihlajamäentieksi kutsuttiin alun perin jo ennen sotia nykyisen Rapakiventien linjaa Pukinmäkeen kulkenutta pientä tietä. Kun alueelle suunniteltiin Pihlajamäen lähiötä 1960, asemakaavassa nimi vahvistettiin Viikistä Pihlajamäen ostoskeskukselle johtavalle uudelle kadulle. Vuonna 1969 Pihlajamäentien suunta kuitenkin käännettiin kohti Malmin hautausmaata ja ostoskeskukselle johtava katuosuus nimettiin Meripihkatieksi asemakaavan muutoksessa 1964. Myös Latokartanontie muutettiin Pihlajamäentieksi Kehä I:n liittymään saakka asemakaavan muutoksessa 2002.

Pihlajamäen osa-alue sai nimensä vuonna 1959 Rönnbackan torpan mukaan. Tarinan mukaan Pihlajamäen nimi olisi syntynyt vuonna 1959 professori Reino Castrénin kuultua alueella asuvasta Kalle Rönnkullasta, jonka nimestä johdettiin alueen luonteeseen sopiva Pihlajamäen nimi. Tämä tuskin kuitenkaan pitää paikkansa, sillä nimi oli mukana jo vuonna 1957 kaupunginosajaon luonnoksessa, mutta vain alueen länsiosan nimenä – toisaalla kuin Kalle Rönnkullan maat.

Myös Rapakiventien linjaa kulkeneen aiemman Pihlajamäentien nimen perusteeksi on kerrottu tarinaa asukkaasta, mutta tien ruotsinkielinen nimi oli myöhemmän asuinalueen tapaan Rönnbacka-

Vanha Helsingintie Kehä I:n pohjoispuolella Hämeentie jatkui kohti luodetta Malmin kyläkeskuksen läpi Malmin rautatieaseman suuntaan. Asemanseudulle oli syntynyt 1800-luvun lopulta alkaen huomattava esikaupunki, joka oli Helsingin maalaiskunnan hallinnollinen keskus. Malmin asemanseudun näkökulmasta tie johti Helsinkiin, ja sitä alettiinkin kutsua Helsingintieksi.

Suuren alueliitoksen myötä Helsinkiin vuonna 1946 liitettyjen alueiden kadunnimistöä uudistettiin päällekkäisten ja epäloogisten nimien muuttamiseksi. Helsingintie sai uudeksi nimekseen vuonna 1957 Latokartanontie, sillä se kulki Malmilta Viikin Latokartanoon. Latokartanontie suunniteltiin kuitenkin siirrettäväksi jo vuoden 1964 asemakaavassa vanhan tien itäpuolelle, jolloin vanha tie olisi saanut nimikseen Mäkiriihentie ja Yrjölänkuja. Tästä suunnitelmasta luovuttiin, tieltä oikaistiin suurin mutka rautatiesillan eteläpuolelta 1960–70-lukujen taitteessa, ja vanha suunnitelma poistettiin asemakaavasta vuoden 1978 muutoksessa.

Latokartanontien nimi muutettiin Malmilla Vanhaksi Helsingintieksi 2019. Nimeä ehdotettiin ensimmäisen kerran 1995, ja se tuli osuus kerrallaan alueen asemakaavoihin 1997, 2001, 2009 ja 2018. Uusi nimi pohjautuu aiemmin käytössä olleeseen perinteiseen nimeen Helsingintie sekä koko tien vanhaan nimitykseen Helsingvägen.

Nykyinen nimi (ruots. Gamla Helsingevägen) viittaakin Helsingin pitäjään, kun aiempi Helsingintie (ruots. Helsingforsvägen) viittasi kaupunkiin.

Nimenmuutoksen perusteena oli tavoite keskittää kaikki Latokartanoon viittaavat kadunnimet Latokartanon alueelle, kun aiempien nimenmuutosten seurauksena Latokartanontie oli hävinnyt eteläpäästään ja jäänyt kauas Latokartanosta. 33 Kirkonkyläntie Malmin rautatieasemalta luoteeseen Hämeentie kulki Tapaninkylän kyläkeskuksen läpi kohti Sil-

Hämeentie kulki Malmin hautausmaan ohi nykyisen Ketokivenkaaren linjaa. Tieosuus Vanhastakaupungista Viikkiin sai betonipäällysteen 1927–1929. Kuvassa on hautasaatto saapumassa keskustan suunnasta hautausmaalle 1940-luvun lopulla. Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

Hämeentie ylitti pääradan Malmin aseman kohdalla, ja aseman avaamisen jälkeen tien varrelle alkoi muodostua taajaasutusta. 1930-luvulla otetussa kuvassa näkyvät rautatien ylittävän sillan pohjoispuolella sijaitsevat liikerakennukset, kuten komea Elannon talo. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

149

Vanha Malmin kautta kulkenut Hämeentie eli Kirkonkyläntie yhtyi Siltamäen kivisillan kohdalla uuteen Pakilan kautta kulkeneeseen Hyryläntiehen eli nykyiseen Kirkkotiehen. Sillalla tie ylitti vuodesta 1946 lähtien Helsingin kaupungin ja maalaiskunnan rajan. Kuva on otettu vuonna 1956. Kuva: Viljo Holopainen, Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

tamäkeä. Malmin asemanseudun tultua Helsingin maalaiskunnan hallinnolliseksi ja liike-elämän keskukseksi Hämeentiestä tuli kuntakeskuksen päätie, ja sen vanhasta kutsumanimestä tuli myös kadun virallinen nimi. Malmin siirryttyä osaksi Helsingin kaupunkia suuressa alueliitoksessa 1946 kadulle tuli löytää uusi nimi, sillä Helsingissä Hämeentie oli jo käytössä kantakaupungissa.

Kadunnimikomitea ehdotti vuonna 1949 uudeksi nimeksi Kirkonkyläntietä, sillä tie johti Malmilta Helsingin pitäjän kirkonkylään. Uusi nimi vahvistettiin asemakaavassa 1953. Tapaninkyläntien rakentamisen myötä vuonna 1990 Kirkonkyläntien pohjoisin osuus menetti merkityksensä kokoojakatuna.34

150

Kirkonkylänpolku Hämeentien pohjoisin osuus Helsingin kaupungin alueella johti Keravanjoen ylittävälle Siltamäen kivisillalle. Tien nimi oli ensin Hämeentie, ja vuodesta 1953 Kirkonkyläntie. Tapaninkyläntien uuden sillan avaamisen myötä vuonna 1990 vanha kivisilta suljettiin autoliikenteeltä, ja se jäi ainoastaan kevyen liikenteen käyttöön. Samalla kevyen liikenteen tie sai nimekseen Kirkonkylänpolku.

Nimeä ehdotettiin ensimmäisen kerran 1982, ja se vahvistettiin asemakaavassa 1984. Keravanjoen rannan suuntaisesti kulkevalla osuudella Hämeentietä oikaistiin 1950-luvulla. Tien vanha mutka Kontiaisenkujan länsipuolella jäi 2000-luvun alussa teollisuushallin pysäköintipaikan alle.35

Siltamäen sillalta pohjoiseen Hämeentietä oiottiin 1930-luvulla, ja sillalta Kirkonkylän risteykseen tiellä oli pitkä suora. Kirkonkylän suuntaan vuonna 1956 otetussa kuvassa sinisen auton takana haarautuu oikealle kohti kirkkoa vanha Hämeentien linja, jonne nykyinen Kirkkotie kaartuu. Suoraan kulkeva Tuusulantie on jäänyt tienhaarasta eteenpäin nykyisen moottoritien alle. Kuvassa näkyvät rakennukset ovat pääosin jäljellä nykyisen Kirkkotien varrella.

Kuva: Viljo Holopainen, Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

Kirkkotie Siltamäen sillan jälkeen Hämeentie kaartoi kohti pohjoista ja Helsingin pitäjän kirkkoa. Kun uusi Hyryläntie rakennettiin Käpylästä Pakilan kautta Kirkonkylään, uusi tie yhdistyi vanhaan tällä paikalla ja kulki vähän matkaa pohjoiseen vanhan tien uraa pitkin. Nykyisen

Rantatien risteyksen paikkeilla vanha tie jatkui kohti kirkkoa, uusi Kirkonkylän kyläkeskuksen länsipuolelle.

Käpylästä Siltamäen sillalle 1930-luvulla valmistunutta maantietä sekä sen jatkoksi paranneltua ja oiottua Hämeentietä kutsuttiin yleisimmin Hyryläntieksi tai Hyrylän maantieksi. Helsingissä tie sai uudeksi nimekseen Tuusulantie 1949, ja tämä nimi vakiintui pian koko tien nimeksi. Nimi esiintyy myös Helsingin maalaiskunnan ensimmäisessä osoitekartassa 1958.

Nykyisen Rantatien risteyksestä pohjoiseen vanha Hämeentie jäi vain paikallisliikenteen käyttöön 1930-luvun alkupuolella, kun uusi maantie Kirkonkylän länsipuolelle, nykyisen moottoritien paikalle valmistui. Kirkonkylässä tien perinteisiä kutsumanimiä olivat Hämeentie, Hämeenlinnantie, Tuusulantie ja Suuri tie. Moottoritien valmistuessa 1960-luvulla Käpylän ja Kirkonkylän välille koko vanha tie jäi päätieltä sivuun moottoritien rinnalla kulkevaksi paikallisliikenteen tieksi.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

151

152

Hämeentie kulki Helsingin pitäjän kirkonkylän läpi nykyistä Kirkkotietä pitkin. Viljamakasiinin katolta vuonna 1920 otetun kuvan oikealle puolelle jää Helsingin pitäjän kirkko. Hämeentien oikealla puolella näkyy Hannusaksen talo, ja sen takana Hämeentiehen yhtyy Vantaankosken suunnasta vasemmalta tuleva Suuri Rantatie, nykyinen Kyläraitti. Kuva: Knut Åberg / Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

153

Vuonna 1966 tielle annettiin nimeksi Kyläraitin risteyksestä etelään Kirkkotie, pohjoiseen Museotie. Vuoden 1974 kartassa tien nimeksi tuli kuitenkin Kirkkotie pohjoiseen aina Museokujan eli nykyisen Knapaksenkujan risteykseen saakka.

Helsingin pitäjän kirkon kohdalla tiessä oli aiemmin jyrkkä mutka, joka oikaistiin 1960-luvun loppupuolella. Tien merkityksen vähentyessä tien linja palautettiin kuitenkin entiselleen vuosituhannen vaihteessa.36 Knapaksenkuja Knapaksenkujan kohdalla Hämeentie ja Suuri Rantatie erkaantuivat toisistaan, Hämeentie kohti Hyrylää, Kyläraittia Vantaankoskelta tullut Suuri Rantatie kohti Tikkurilaa. Kun uusi maantie valmistui Kirkonkylän kyläkeskuksen länsipuolelle 1930-luvulla, jäi vanha tie lähinnä paikalliseksi ajoyhteydeksi kylän pohjoisosaan. Helsingin ohikulkutien eli nykyisen Kehä III:n rakentamisen myötä 1963–1964 vanha tieura jäi Kehätien rampin alle ja yhteys Knapaksenkujan suunnalta katkaistiin.

Umpikujaksi jäänyt tienpätkä sai 1960-luvun puolivälissä nimekseen Museokuja. Nimeä pidettiin kuitenkin huonona, koska kujan varrella ei ollut museota. Vuoden 1978 asemakaavan luonnoksessa kuja oli saanut nimen Josvankuja, joka viittasi Kirkonkylässä kulkeneeseen Josvastådeksi kutsuttuun raittiin ja Josvan eli Josuan kaivoon.

Asemakaava vahvistettiin 1981, mutta nimeä ei kuitenkaan otettu käyttöön.

Kirkonkylän alueen uudessa asemakaavaluonnoksessa vuonna 1994 Josvankuja muutettiin Knapaksenkujaksi, ja Josvankuja jäi ainoastaan siltä haarautuvan, perinteisesti Josvastådeksi kutsutun raitin nimeksi. Uusi asemakaava vahvistettiin 1995, ja Knapaksenkuja lisättiin opaskarttaan vuonna 1998. Knapas on yksi Kirkonkylän alkuperäisistä kantataloista, ja sen nimi viittaa omistajan olleen knaappi eli alempi aatelismies, joka sijoittui arvoltaan talonpoikien ja varsinaisen aatelissäädyn väliin. Knapaksen tilakeskus sijaitsi Hämeentien varrella, Kyläraitin risteyksen pohjoispuolella. Tila jaettiin 1700-luvun alkupuolella kahtia,

154

ja vanhasta tilasta lohkaistu Nyknapas sijoittui edellisen pohjoispuolelle, Knapaksenkujan risteykseen.37 Köyhämäentie Hämeentie kulki Köyhämäentien mutkittelevaa reittiä Kirkonkylän kyläkeskuksesta Ruskeasannan suuntaan 1930-luvun alkupuolelle saakka, jolloin Kirkonkylän länsipuolitse kulkeva uusi maantie valmistui. Vanha tie jäi lähinnä kylän sisäisen liikenteen käyttöön, mutta Kirkonkylässä tietä kutsuttiin yleensä silti edelleen Sjöskogsvägeniksi eli Seutulantieksi, sillä pohjoisempana Hämeentieltä haarautui nykyisin lentokentän alle jäänyt kylätie Seutulaan.

Kirkonkylän kyläkeskuksen pohjoispuolella tie ohitti mäen, jonne ensimmäisen mökin rakensi 1870-luvulla suutari Kuhlbäck. Hänen lisäkseen vuosisadan lopulla mäkeä asuttivat nikkari, toinen suutari ja seppä. Asumukset olivat vaatimattomia, usein maahan kaivettuja mäkitupia.

Vähävaraisten mäkitupalaisten ja käsityöläisten asuttamaa mäkeä alettiin kutsua Fattigbackaksi (suom. Köyhämäki). Suomenkielisen väestön suussa nimi kääntyi muotoon Fatipakka, ja topografisessa kartassa vuonna 1935 nimenä on Fatibacka.

Hämeentie oli saanut nimekseen Köyhämäentie vuoden 1966 osoitekartassa Fattigbackan mukaan. Tien varrelle alkoi sijoittua 1970-luvulla yritystoimintaa, ja etenkin alueelle sijoittuneet yritykset vierastivat kielteiseltä kuulostavaa nimeä, jota on ajoittain ehdotettu muutettavaksi.

Vuonna 2000 laaditussa asemakaavan luonnoksessa tie suunniteltiin katkaistavaksi Mäkituvantien ja Piitien väliseltä osuudelta, jolloin tien pohjoispää olisi muutettu Juurakkokujaksi. Suunnitelmaa ei kuitenkaan ole toteutettu ja tie on säilyttänyt perinteisen, alueen historiasta kertovan nimensä. Paikannimi Fattigbacka suomennettiin Köyhämäeksi ensimmäisen kerran vuoden 1998 opaskartassa.

Läpiajoyhteys Kirkonkylästä Köyhämäentielle katkesi Helsingin ohikulkutien eli Kehä III:n rakentamisen myötä 1963, mutta aluksi ohikul-

kutieltä saattoi kääntyä Köyhämäentielle. Kehän parannustöiden yhteydessä 1970-luvun alkupuolella ajoyhteys Kehältä suljettiin.38 Ohtolankatu Vuonna 1993 vahvistetussa asemakaavassa Köyhämäentien ja Niittytien välille suunniteltiin uutta Ohtolankatua, jonka myötä läpiajoliikenne Köyhämäentieltä Tuusulanväylän alitse voitaisiin lopettaa. Kun Köyhämäentielle vahvistettiin asemakaavan muutos 1999, myös osa Köyhämäentiestä sai Ohtolankadun nimen. Nimi otettiin käyttöön vuosituhannen vaihteessa, kun tie rakennettiin uudelleen ja yhteys Niittytielle valmistui.

Ohtola on käännös Kirkonkylän talon Björnsin nimestä; otso on karhun (ruots. björn) kutsumanimi ja yleiskielen -ts- esiintyy monissa pohjalais- ja savolaismurteissa muodossa -ht-. Ohto ja Björn ovat myös miesten etunimiä. Björns oli yksi Kirkonkylän kantatiloista, jonka nimi sisältää isännän etunimen. Talon nimi tulee luultavasti tilaa 1500-luvun puolivälissä isännöineen Tomas Björnssonin isän nimestä. Björnsin tilakeskus jäi Tuusulantien ja Kehä III:n liittymän keskelle 1960-luvun puolivälissä. 39 Ohtolanpolku Köyhämäentien pohjoisin, Tuusulanväylän alittava osuus muutettiin vuoden 1993 asemakaavassa kevyen liikenteen tieksi. Samalla se sai uudeksi nimekseen Ohtolanpolku, joka viittaa Ohtolankadun tapaan Björnsin taloon. Nimi otettiin käyttöön vuosituhannen vaihteessa, kun Ohtolanpolku suljettiin autoliikenteeltä. 40 Kiitoradantie Hämeentie kulki nykyisen Kiitoradantien linjaa lentoaseman toisen kiitotien kohdalle saakka.

Alun perin tiellä oli maastoa mukailevia mutkia, jotka oiottiin 1930-luvulla. Toisen kiitoradan rakentamisen myötä 1956 Hämeentie jäi kiitotietyömaan alle, ja uusi korvaava maantie Kirkonkylästä Ruskeasantaan rakennettiin kiitotien itäpuolelle. Vanhan maantien eteläisin osa jäi käyttöön lentoasemalle johtavaksi tieksi, ja sen

nimenä oli vuoden 1958 osoitekartassa Lentokentäntie. Uuden terminaalin valmistuessa 1969 lentoasemalle rakennettiin uusi tieyhteys Helsingin ohikulkutieltä eli nykyiseltä Kehä III:lta. Vanha tie sai nimekseen Kiitoradantie.

Hämeentien varrella nykyisen Teilimäen kohdalla on 1770-luvun karttaan merkitty pitäjän mestauspaikka. Mestauspaikalla kuolemaantuomitut surmattiin eli teilattiin. Varsinaisesti teilaaminen tarkoittaa tuomittujen luiden ruhjomista ja ruumiin asetettamista teilipyörään tai -paaluun nähtäville.41 Ruskeasannantie Ruskeasannantie jäi sivuun Hämeentien reitiltä vuonna 1956, kun lentokentän toinen kiitotie katkaisi vanhan tieyhteyden ja uusi tie rakennettiin idemmäksi. Vanha tie jäi paikallisen liikenteen käyttöön etenkin Ruskeasannan hautausmaalle johtavaksi yhteydeksi. Tie oli nimetty Ruskeasannantieksi ensimmäisen kerran vuoden 1982 opaskartassa.

Kirkonkylään kuulunut metsäalue tunnettiin viimeistään isojaon aikaan 1770-luvulla nimellä Rösand, ja alueella oli myös suo Rösans måsan, mutta nimi lienee peräisin jo keskiajalta. Isojakoasiakirjojen mukaan alue sijoittui nykyisen Tuusulanväylän länsipuolelle, osin nykyisen lentokentän alle. Alue pysyi pitkään lähes asumattomana, ja sinne sijoittui vain yksittäisiä mökkejä.

Esimerkiksi venäläisessä topografikartassa 1871 nimi kirjoitettiin muotoon Rödsand. Rödsandista käytettiin kartoissa, asiakirjoissa ja esimerkiksi kuolinilmoituksissa 1920–30-luvulla suomenkielisiä rinnakkaisnimiä Punahiekka, Ruskeahiekka ja Ruskeasanta, ja 1940-luvulla nimeksi vakiintui Ruskeasanta. Maaperältään karun hiekkanummen nimen ’röd’ (punainen) viittaa rautapitoisen hiekan ruosteenpunaiseen väriin, ’sand’ (hiekka) hiekkanummeen.

Sotien jälkeen Tuusulantien itäpuolelle syntynyttä pientaloaluetta alettiin kutsua Ruskeasannaksi, ja vuodesta 1955 se oli myös postitoimipaikan nimi. Helsingin maalaiskunnan aluejaossa 1960-luvulla ja Vantaan kaupunginosajaossa

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

155

1970-luvulta 2000-luvulle Ruskeasanta oli sijoitettu kokonaan tien itäpuolelle, mutta nykyisin kaupunginosaan kuuluu myös hautausmaa ympäristöineen tien länsipuolelta, alkuperäisen Ruskeasannan alueelta.42 Tuusulantie Ruskeasannantieltä vanhan Hämeentien reitti jatkui nykyistä Tuusulantietä pitkin loivasti kaartaen Kylmäojan molemmin puolin sijaitsevan peltoaukean poikki. Kun uusi maantie Pakilan kautta valmistui 1930-luvulla, kutsuttiin uutta tietä ja sen jatkoa tavallisesti Hyryläntieksi ja Hyrylän maantieksi, sillä Hyrylä oli seuraava merkittävä taajama ja tienhaara tien varrella. Helsingissä tie sai uudeksi nimekseen Tuusulantie 1949, ja tämä nimi vakiintui pian koko tien nimeksi. Nimi esiintyy myös Helsingin maalaiskunnan ensimmäisessä osoitekartassa 1958.

Kun moottoritie rakennettiin 1960-luvulla Käpylän ja Ruskeasannan välillä suurelta osin vanhan maantien päälle, siirtyi myös Tuusulantien nimi moottoritielle. Moottoritietä jatkettaessa Ruskeasannasta Hyrylään 1990-luvulla vanha tie jäi moottoritien rinnalle, ja se säilytti vanhan nimensä. Moottoritie nimettiin uudelleen koko pituudeltaan Helsingistä Tuusulaan Tuusulanväyläksi käyttäen väylä-nimeä muiden Helsingistä lähtevien moottoriteiden tapaan. Vantaalla nimi oli esillä Ilolan–Ruskeasannan osayleiskaavaa laadittaessa 1980-luvun alussa ja se otettiin käyttöön uuden moottoritieosuuden valmistuessa 1992.

Helsingissä nimeä esitettiin nimistötoimikunnassa 1995 ja se otettiin käyttöön kaupunginhallituksen päätöksellä 1996. Kun Vantaalla vanhan tien nimenä on Tuusulantie, Helsingin Tuomarinkylässä ja Tuusulassa nimenä on Vanha Tuusulantie.43

Hyrylän maantietä päällystettiin asfaltilla Ruskeasannassa vuonna 1936.

Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

156156

Karpaattientie Ruskeasannan pohjoispuolella Hämeentiellä oli useita vaarallisen jyrkkiä mutkia, jotka oiottiin tienparannustöiden yhteydessä vuonna 1934.

Kun tien itäpuolelle alkoi 1950-luvun alussa muodostua omakotitaloasutusta, ja alueelle johdettiin tieyhteys vanhan tien kautta. Mäkisen

Ilolassa Tuusulantie kulki Kylmäojan notkon yli ja nousi Hyrylän suuntaan Tonttootarinmäelle, josta kuva on otettu 1958. Kuvan tielinjaus otettiin käyttöön tienoikaisussa 1930-luvulla, ja kuvassa näkyy vielä alkuperäinen betonipäällyste. Taka-alalla oikealle haarautuu vanha tielinja (nyk. Ruskeasannantie), joka jäi osin kiitoradan alle pari vuotta aiemmin. Kuva: Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

maaston vuoksi kansan suussa uudisrakennusaluetta kutsuttiin Karpaateiksi Itä-Euroopassa sijaitsevan vuoriston mukaan. Alueen päätiekin sai näin nimekseen Karpaattientie viimeistään 1957. Asuinaluetta alettiin kutsua Ilolaksi siellä sijainneen talon mukaan, mutta Karpaattientie jäi kadunnimeksi ja sai rinnalleen joukon muitakin vuoristoihin liittyviä kadunnimiä 1960-luvulla.

Koivukylänväylän rakentamisen myötä vuonna 1993 läpiajoyhteys vanhan tien kautta suljettiin, ja Karpaattientie jäi umpikujaksi. Karpaattientieltä pohjoiseen vanha tielinja on jäänyt tontilla kulkevaksi pihatieksi.44

muuttui vähitellen vähäpätöiseksi poluksi. YläTikkurilan rakennuskaavassa alue kaavoitettiin puistoksi vuonna 1961, ja puisto sai Kylmäojan asemakaavaluonnoksessa 1990 nimen Krouvinpuisto. Asemakaava vahvistettiin 1994.

Hämeentien varrella, lähellä Kylmäojan ylittävää siltaa sijaitsi 1700-luvulla krouvi, joka on merkitty mm. vuoden 1742 tiekartalle ja vuoden 1778 krouviluetteloon. Nykyisen Koivukylänväylän paikkeilla oli vuoden 1760 isojakokartassa Krogåker (suom. Krouvinpelto) ja Krogäng (Krouvinniitty) ja niistä pohjoiseen pitäjän rajalle saakka ulottui Krogskog (Krouvinmetsä).45

Krouvinpuisto Karpaattientien ja Tonttumäen välillä vanha Hämeentien tielinja mutkittelee maanpinnan muotoja mukaillen Tuusulantien itäpuolella. Kun nykyinen tielinja otettiin käyttöön 1930-luvun puolivälissä, jäi vanha tielinja vaille käyttöä ja

Tonttumäki Uuden Tuusulantien rakentamisen yhteydessä 1930-luvun puolivälissä Tonttumäen kohdalla sijainnut jyrkkä mutka oikaistiin, ja nykyisen Tonttumäen osuus jäi virattomaksi kärrypoluksi. YläTikkurilan rakennuskaavassa vuonna 1961 vanha

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

157

tieura merkittiin osaksi puistoaluetta, mutta Kylmäojan asemakaavan luonnoksessa vuonna 1990 tieuran paikalle merkittiin umpikuja, joka sai nimen Tonttumäki. Asemakaava vahvistettiin 1994, ja opaskarttaan Tonttumäen nimi lisättiin 1998.

Kadunnimi tulee vanhasta maantiellä olleen mäen nimestä Tomtåkersbackenista, jota suomenkieliset kutsuivat Tonttumäeksi. Myöhemmin nimi kääntyi Tonttootarinmäeksi, ja tämä muoto näkyi myös maastokartoilla 1930–50-luvuilla. Paikallisesti nimen on kerrottu viittaavan kohtaan, jossa tiellä kulkijoita oli ahdisteltu.

Mäen eteläpuolella, Kylmäojan notkelmassa sijaitsi Tomtåker-niminen pelto, joka tunnettiin aiemmin nimellä Krogåker (Krouvinpelto).46 Tuiskuntie Tuiskuntie on Tonttumäen tapaan Hämeentien mutkaista tieosuutta, jota oiottiin 1930-luvun puolivälissä, kun uusi Tuusulantie rakennettiin.

Vanha tielinja jäi käyttöön yhteytenä tienvarren

muutamaan taloon ja sotien jälkeen palstoitetuille tonteille. Vuoden 1958 osoitekartassa tie oli osa Syvänkuopantietä, joka sai 1960-luvun loppupuolella nimekseen Himalajantie. Vanhan Hämeentien linjaa kulkenut osuus sai oman nimensä Tuiskuntie 1970-luvun alussa.

Tien varressa oli 1800–1900-luvun taitteessa Tuiskun käsityöläismökki, jossa asui pohjanmaalainen samanniminen muurari. Mökki oli pystyssä vain parikymmentä vuotta, kun paikalle rakennettiin Syväojan tilan rakennukset. Paikka on tunnettu myös Syväkuoppana eli Djupgropina, sillä maantiellä oli syvä notkelma kohdassa, jossa se ylitti Djupgropsbäckenin ojan.47 Tuusulantie Tuiskuntieltä eteenpäin Hämeentie jatkui jotakuinkin Tuusulantien linjaa Tuusulan rajalle saakka. Helsingin ja Tuusulan pitäjien rajan tie ylitti Råtallrån rajapyykillä. Råtall eli Rajamänty tien oikealla puolella on mainittu vuonna 1578 rajasta annetussa tuomiossa.48

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET Painamattomat lähteet Helsingin kaupunginarkisto, kaupunkisuunnitteluviraston arkisto: – Liitekartta, joka osoittaa Helsingin kaupunginosien ja niiden osa-alueiden nimet sekä likimäärin niitten rajat, käsitelty KL:ssa 23.12.1957 Helsingin kaupunki, asemakaavat: – asemakaava 3333 Malmi, Tapanila (17.11.1952) – asemakaava 4766 Pihlajamäki (9.5.1960) – asemakaava 5111 Ala-Malmin pohjoisosa (27.11.1961) – asemakaava 5477 Malmi, Pihlajamäen kaakkoisosa (13.1.1964) – asemakaava 6707 Osa Pihlajamäen alueesta (16.12.1971) – asemakaavan muutos 7731 Heikinlaakso (1.9.1977)

158

– asemakaavan muutos 7737 Malmi, Ala-Malmi (30.6.1977) – asemakaava ja asemakaavan muutos 8540 Suutarila, Siltamäki (15.4.1982) – asemakaavan muutos 10157 Malmi, Ala-Malmi (16.12.1993) – asemakaava ja asemakaavan muutos 10380 Malmi, Ala-Malmi, Pihlajamäki (11.4.1996) – asemakaavan muutos 10580 Viikki, Latokartano (11.6.1998) – asemakaavan muutos 10850 Malmi, Ala-Malmi (8.6.2000) – asemakaavan muutos 11000 Viikki, Viikin tiedepuisto (11.10.2001) – asemakaavan muutos 11146 Malmi, Ala-Malmi, Pihlajamäki (7.11.2002) – asemakaavan muutos 11710 Malmi, Ala-Malmi (18.10.2007) – asemakaavan muutos 12274 Latokartanontien pohjoisosa (5.3.2018)

Helsingin maalaiskunta, rakennuskaava: – rakennuskaava Ylä-Tikkurila (23.6.1959) Kansallisarkisto, kaupunkikarttakokoelma: – Karta öfver Gammelstads Fors Helsinge socken af Nylands Län (Appelberg 1859, kopio 1911) Kansallisarkisto, maanmittaushallituksen uudistusarkisto: – Charta öfver Helsinge Kyrkobys skog och utmark (Carl Hagström 1775–77) – Geometrisk Charta öfver Dickursbyss Ägor uti Nylands Län (Jacob Johan Zitting 1759–60) Krigsarkivet, Tukholma: – Carta öfver Situationerne och Wägarne på en distence af 2ne Mihl å ömse sidor om Helsingfors (1742)

– Kartor över sydöstra delen av Nylands och Tavastehus län, södra delen av Kymmenegårds län samt sydvästra delen av Ryska Finland, 3 b 14–17, 18–19 (Carl N. af Klercker 1782) – Tracten omkring Helsingfors (Carl N. af Klercker, Finska rekognosceringsverket 1776)

Helsinki–Hämeenlinna-rautatien pituusprofiili 1862.

Helsingin Ympäristölehti 4.12.1964, 2.10.1970.

Maanteiden yleiskartta 1:1 500 000.

Maanmittaushallitus 1963.

Iltasanomat 26.5.1954.

Postimuseo, postitoimipaikkarekisteri 12.11.2018

Peruskartta 1:20 000, 2043 04 Malmi.

Maanmittaushallitus 1958.

Riksarkivet, Tukholma: – Septentrio Geographisch Delineation Öffwer Näst Omliggiande Byar med Helsingfors stadh (Hans Hansson 1646–48)

Pitäjänkartta 1:20 000: – 667/255 (2034 06) Helsinki. Maanmittaushallitus 1935.

– 668/255 (2043 04) Malmi. Maanmittaushallitus 1933.

– 669/255 (2043 05) Hyrylä. Maanmittaushallitus 1933.

Vantaan kaupunki, asemakaavat: – asemakaava 690100 Helsingin pitäjän kirkonkylä (29.3.1978) – asemakaava 681300 Koivuhaka 3F (27.10.1993) – asemakaava 710200 Kylmäoja 1 (6.3.1990) – asemakaavan muutos 001038 Helsingin pitäjän kirkonkylä (23.3.1994) – asemakaavan muutos 001430 Koivuhaka (12.5.1999) – asemakaavan muutos 001544 Koivuhaka (luonnos 10.5.2000)

Malmin aseman ratapihakaavio 1881.

Suomen tiekartta 1:200 000, 2. Maanmittaushallitus 1938.

Keski-Uusimaa 20.8.1927.

Morgonbladet 28.11.1872.

Pihlajamäen lähiölehti 3/2014.

Raitio 3/2019.

Suomen Sosialidemokraatti 14.10.1928.

Teknillinen aikakauslehti 4/1928.

Uusi Suometar 23.2.1874.

Uusi Suomi 7.10.1927, 6.10.1929.

Topografinen kartta 1:20 000: – 2034 06 Helsinki. Maanmittaushallitus 1932.

– 2043 04 Malmi–Tapaninkylä. Maanmittaushallitus 1935.

– 2043 05 Hyrylä–Ruotsinkylä. Maanmittaushallitus 1936.

Vantaan Sanomat 13.12.2013.

Vantaanjoen itäisen haaran sillan pylväs (30.5.2020)

Topografinen kartta 1:100 000, 2043 Kerava. Maanmittaushallitus 1954.

Painetut kartat Helsingfors stad och dess omgifningar. F. Tilgmann 1888.

Vantaa opaskartta 1:20 000. Vantaan kaupungin mittausosasto 1974, 1982, 1994, 1998, 2001.

Helsingfors – Historiska, topografiska och statistiska notiser om Finlands nuvarande hufvudstad. G. W. Edlunds förlag 1866.

Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1:15 000. Helsingin maalaiskunnan suunnittelutoimisto 1958, 1966, 1969.

Vantaan kauppalan osoitekartta. Vantaan kauppalan mittausosasto 1973.

Helsingin kadunnimet 2. Helsingin kaupunki 1979.

Venäläinen topografikartta 1:21 000, VII:30. 1870–1871.

Helsingin kadunnimet 3. Helsingin kaupunki 1999.

Lehdet Aamulehti 31.8.1927, 12.10.1927.

Helsingin yleiskaavaehdotus. Helsingin kaupunki 1960.

Finlands Allmänna Tidning 4.12.1862.

Helsingin tilastollinen vuosikirja 1952.

Helsingin kaupunki, tilastotoimisto 1952.

Helsinki kiinteistökartta 1:10 000.

Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto 1945.

Helsinki matkailijakartta 1:15 000.

Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto 1949, 1952.

Helsinki matkailukartta 1:15 000.

Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto 1962.

Helsinki opaskartta 1:20 000. Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto 1971, 1973, 1977, 1989, 1996.

Helsinki yleiskartta 1:40 000. Helsingin kaupungin kaupunkimittausosasto 1958, 1961.

Helsingfors Tidningar 23.6.1860.

HS = Helsingin Sanomat 7.5.1919, 4.6.1926, 3.10.1927, 14.4.1929, 2.6.1929, 15.10.1930, 8.7.1932, 7.6.1934, 8.7.1934, 26.5.1935, 15.5.1936, 19.8.1936, 12.9.1936, 18.9.1936, 27.7.1937, 29.8.1937, 9.5.1939, 25.3.1957, 16.9.1957, 30.11.1960, 28.11.1968, 29.9.1970, 23.10.1982, 13.10.1991, 20.10.1993, 3.1.1996.

Viarecta – Työmme 1934.

Kirjallisuus Adresskalender för Helsingfors stad 1878–79. G. W. Edlunds förlag 1878.

Helsingin kadunnimet. Helsingin kaupunki 1969.

Helsingin kaupungin kunnallinen asetuskokoelma 1949. Helsingin kaupungin tilastotoimisto.

Jussi Iltanen, 2009: Radan varrella – Suomen rautatieliikennepaikat.

Karttakeskus.

Jussi Iltanen, 2016: Valtaväylä ja susiraja – Kehä III 50 vuotta. Kellastupa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

159

Jussi Iltanen: Keskiaikaisesta kuninkaantiestä matkailureitiksi. Teoksessa Helsingin pitäjä – Vantaa 2019.

Vantaa-Seura 2018.

Timo Kallaluoto, 2017: Veromiehen nimistötutkimus 5.6.2017 (pdf ). Vantaan kaupunki, kaupunkisuunnittelu.

Jari Karhu: Postitiet Suomessa.

Teoksessa Pitkin Pohjolan postiteitä.

Postimuseo 2004.

Saulo Kepsu, 2005: Uuteen maahan.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1926, 1927, 1931, 1932, 1933, 1935, 1948, 1950, 1951. Helsingin kaupungin tilastokonttori / Helsingin kaupungin tilastotoimisto.

Markku Kuisma, 1990: Helsingin pitäjän historia II. Vantaan kaupunki.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Vantaan kaupunki.

Kavo Käyhkö, 1937: Tiepäällysteet.

Viarecta.

Aulikki Litzen & Jukka Vuori, 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Vantaan kaupunki.

Jaakko Masonen & Mauno Hänninen (toim.), 1995: Pikeä, hikeä, autoja – Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1945– 2005. Edita.

Jaakko Masonen et al. (toim.), 1999: Soraa, työtä, hevosia – Tiet, liikenne ja yhteiskunta 1860–1945. Edita.

Tapani Mauranen (toim.), 1999: Maata, jäätä, kulkijoita – Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Edita.

Tauno Perälä, 1965: Helsingin maalaiskunnan historia I. Helsingin maalaiskunta.

Heikki Pöllänen, 2016: Puronvarren tarinoita. Simonkylän omakotiyhdistys.

Rakennuskulttuuri Vantaalla. Vantaan kaupunki, kuntasuunnitteluvirasto 1981.

160

Tapio Salminen, 2013: Vantaan ja Helsingin pitäjän keskiaika. Vantaan kaupunki.

Suomalainen paikannimikirja. Karttakeskus 2007.

Suomen teiden historia II. Tie- ja vesirakennushallitus, Suomen Tieyhdistys 1977.

Ilmari Talve, 1972: Helsingin pitäjän kirkonkylä. Vantaan kauppalan sivistystyölautakunta.

Internet-sivustot Kielitoimiston sanakirja, kielitoimistonsanakirja.fi (25.6.2020) Helsingin karttapalvelu, kartat.hel.fi (25.6.2020) – Helsingin kaupungin rakennus- ja kiinteistörekisteri – Helsingin kaupungin nimirekisteri – ortoilmakuvat 1956,1964, 1969, 2001 Nimiarkisto, nimiarkisto.fi (25.6.2020): Djupgrop, Tomtåker, Tonttoottarinmäki, Tonttumäki, Tuisku. Ulpu Lehti, Kotimaisten kielten keskus 1967.

Suomen raitiotieseura, raitio.org (12.7.2020) – kumulatiivinen kartta Helsingin raitioteistä 1890–2016 Lähdeviitteet 1 Mauranen 1999, 55–57, 64–65, 82–83, 94–97, 101, 224; Salminen 2013, 234.

2 Mauranen 1999, 101, 104, 106; Salminen 2013, 235.

3 Salminen 2013, 234–236.

4 Salminen 2013, 237; Karhu 2004, 225.

5 Septentrio Geographisch… 1646–48.

6 Karhu 2004, 205–208, 225; Kuisma 1990, 259.

7 Mauranen 1999, 227–228.

8 Kuisma 1991, 387–389.

9 Kuisma 1990, 164–168; 1991, 239, 245–247.

10 Kuisma 1991, 239, 246; Litzen & Vuori 1997, 78.

11 Kuisma 1991, 238–245.

12 Perälä 1965, 83; Salminen 2013, 228, 238, 241; Talve 1972, liitekartta; Finlands Allmänna Tidning 4.12.1862; Helsingfors Tidningar 23.6.1860; Karta öfver Gammelstads Fors… 1859.

13

Litzen & Vuori 1997, 14, 75–77; Perälä 1965, 76, 83–84; Rakennuskulttuuri Vantaalla 1981, 180; Helsinki– Hämeenlinna-rautatien pituusprofiili 1862; Malmin aseman ratapihakaavio 1881; Suomen raitiotieseura 2020.

14 Litzen & Vuori 1997, 317; Perälä 1965, 79–82; Suomen teiden historia II, 102.

15 Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1926, 135*; HS 3.10.1927; Keski-Uusimaa 20.8.1927; Vantaanjoen itäisen haaran sillan pylväs 2020.

16 Aamulehti 31.8.1927, 12.10.1927; HS 3.10.1927, 2.6.1929, 15.10.1930; Suomen Sosialidemokraatti 14.10.1928; Teknillinen aikakauslehti 4/1928; Uusi Suomi 7.10.1927, 6.10.1929.

17 Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1927, 140*; 1931, 24*; 1932, 19*; 1933, 24*; Suomen raitiotieseura 2020.

18 Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1935, 121, 16*; Iltasanomat 26.5.1954.

19 Litzen & Vuori 1997, 316–317; Masonen et al. 1999, 275; HS 2.6.1929.

20 Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1933:24*; Käyhkö 1937; Suomen teiden historia II, 103; HS 8.7.1932, 8.7.1934, 26.5.1935, 15.5.1936, 19.8.1936, 12.9.1936, 18.9.1936, 27.7.1937, 29.8.1937, 9.5.1939; Viarecta – Työmme 1934.

21 Kertomus Helsingin kaupungin kunnallishallinnosta 1948, jälkimmäinen osa, 285; 1950, jälk., 309; 1951, jälk., 304; Peruskartta 2043 04 1958; Topografinen kartta 2043 1954.

22 Helsingin tilastollinen vuosikirja 1952, 8; Helsinki matkailijakartat 1949, 1952; Helsinki matkailukartta 1962; Helsingin karttapalvelu: ortoilmakuvat 1956,1964.

23 Masonen & Hänninen 1995, 96, 175; HS 28.11.1968; Helsingin ympäristölehti 2.10.1970; Helsinki yleiskartta 1961; Maanteiden yleiskartta 1963.

24 HS 25.3.1957.

25 Helsingin ympäristölehti 4.12.1964; HS 13.10.1991.

26 Helsingin kadunnimet 1969, 56, 102; Kielitoimiston sanakirja 2020; Helsingfors – Historiska, topografiska och statistiska notiser… 1866; Adresskalender för Helsingfors stad 1878–79, 15; Morgonbladet 28.11.1872; Uusi Suometar 23.2.1874; Helsingfors stad och dess omgifningar 1888.

27

Kepsu 2005, 179; Helsingin kadunnimet 1969, 176–177; Suomen tiekartta 2 1938; Helsinki kiinteistökartta 1945; Pitäjänkartta 667/255 1935; Topografinen kartta 2034 06 1932; Liitekartta, joka osoittaa Helsingin kaupunginosien ja niiden osa-alueiden nimet sekä likimäärin niitten rajat 1957; Helsingin kaupungin kunnallinen asetuskokoelma 1949, 130; Helsingin karttapalvelu 2020.

28 Helsingin yleiskaavaehdotus 1960, 28; Masonen & Hänninen 1995, 177; Helsinki opaskartta 1989; Vantaan kauppalan osoitekartta 1973; Vantaa opaskartta 1974, Helsingin karttapalvelu 2020, Helsingin kaup. asemakaava 7731.

29 Iltanen 2009, 50; Raitio 3/2019; Helsingin kaup. asemakaavat 10580, 11000; Helsingin karttapalvelu: Helsingin kaupungin rakennus- ja kiinteistörekisteri 2020.

30 Helsingin kadunnimet 1969, 176; Helsingin kadunnimet 2 1979, 50; 3 1999, 186; Masonen et al. 1999, 275; Masonen & Hänninen 1995, 96,177; HS 29.9.1970; Topografinen kartta 2043 04 1935; Helsinki kiinteistökartta 1945; Helsinki matkailijakartta 1952; Helsinki opaskartta 1977; Helsingin karttapalvelu: Helsingin kaupungin rakennus- ja kiinteistörekisteri 2020.

31 Helsingin kadunnimet 1969, 182; Helsinki yleiskartta 1958, 1961; Helsingin kaup. asemakaavat 6707, 10157, 11146; HS 28.11.1968, 29.9.1970; Helsingin ympäristölehti 2.10.1970.

32 Helsingin kadunnimet 1969, 183; Suomalainen paikannimikirja 2007, 334, Pihlajamäen lähiölehti 3/2014; Topografinen kartta 2043 04 1935; Helsinki kiinteistökartta 1945; Helsingin kaup. asemakaavat 4766, 5477, 11146; Liitekartta, joka osoittaa Helsingin kaupunginosien ja niiden osa-alueiden nimet sekä likimäärin niitten rajat 1957; HS 30.11.1960.

33 Helsinki opaskartta 1971; Helsinki yleiskartta 1958; Helsingin kaup. asemakaavat 5111, 7737, 10380, 10850, 11710, 12274.

34 Helsingin kadunnimet 1969, 182; Helsingin kaup. asemakaava 3333; Helsingin karttapalvelu: nimirekisteri.

35 Peruskartta 2043 04 1958; Helsingin kaup. asemakaava 8540; Helsingin karttapalvelu: nimirekisteri.

36

Helsingin kadunnimet 1969, 173; Iltanen 2018, 27; Talve 1972, 9, karttaliitteet; Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1958, 1969; Helsinki kiinteistökartta 1945; Helsinki opaskartta 1973; Topografinen kartta 2043 04 1935; Vantaa opaskartta 1974; Helsingin karttapalvelu: ortoilmakuvat 1964, 1969, 2001.

37 Iltanen 2016, 60–61; Kepsu 2005, 100–102; Talve 1972, 10, 21, 35–36, Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1966; Vantaa opaskartta 1998; Vantaan kaup. asemakaavat 690100, 001038.

38 Iltanen 2016, 60–61, 121; Kallaluoto 2017, 21; Talve 1972, 9, 119–120, 126; Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1966; Pitäjänkartta 668/255 1933; Vantaa opaskartta 1998; Vantaan kaup. asemakaavat 001430, 001544.

39 Iltanen 2016, 49; Kepsu 2005, 100; Kallaluoto 2017, 21; Vantaa opaskartta 2001; Vantaan kaup. asemakaavat 681300, 001430.

40 Kallaluoto 2017, 21; Vantaa opaskartta 2001; Vantaan kaup. asemakaava 681300.

41 Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1958, 1969; Pitäjänkartta 668/255 1933; Topografinen kartta 2043 04 1935; HS 25.3.1957; Charta öfver Helsinge Kyrkobys skog och utmark 1775–1777.

42 Pöllänen 2016, 10; Suomalainen paikannimikirja 2007, 388; Talve 1972, 11, 49; Peruskartta 2043 04 1958; Topografinen kartta 2043 04 1935; Vantaa opaskartta 1982; Venäläinen topografikartta VII:30 1870–1871; HS 7.5.1919, 4.6.1926, 7.6.1934, 14.4.1929, 25.3.1957; Charta öfver Helsinge Kyrkobys skog och utmark 1775–1777; Postimuseo, postitoimipaikkarekisteri 2018.

43 Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1966; Helsinki kiinteistökartta 1945; Helsinki matkailijakartta 1952; Helsinki opaskartta 1996; Topografinen kartta 2043 05 1936; Vantaa opaskartta 1994; HS 23.10.1982, 3.1.1996.

44 Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1958, 1966; Vantaa opaskartta 1994; HS 16.9.1957, 20.10.1993; Vantaan Sanomat 13.12.2013.

45 Kuisma 1991, 242; Topografinen kartta 2043 05 1936, Helsingin mlk:n rakennuskaava Ylä-Tikkurila 1959;

Vantaan kaupungin asemakaava 710200; Carta öfver Situationerne och Wägarne på en distence af 2ne Mihl å ömse sidor om Helsingfors 1742; Geometrisk Charta öfver Dickursbyss Ägor uti Nylands Län 1759–1760.

46 Topografinen kartta 2043 05 1936; Vantaa opaskartta 1998; Helsingin mlk:n rakennuskaava Ylä-Tikkurila 1959; Vantaan kaupungin asemakaava 710200; Nimiarkisto: Tonttoottarinmäki, Tonttumäki, Tomtåker 1967.

47 Pitäjänkartta 669/255 1933; Topografinen kartta 2043 05 1936; Helsingin maalaiskunta osoitekartta 1958, 1966; Vantaa opaskartta 1974; Nimiarkisto: Tuisku, Djupgrop 1967.

48 Salminen 2013, 239; Geometrisk Charta öfver Dickursbyss Ägor uti Nylands Län 1759–1760.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

161

Heinää seipäillä Veromiehenkylän Backaksen pelloilla vuonna 1956.

Paikalla nyt Kartanonkosken asuntoalue. Oikealla Veromiehen koulun alue, vasemmalla Backaksen puimala. Kuva: Lauri Leppänen & Lauri Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

162

Vantaan kaupunginosien nimet – osa 1 Vantaan kaupunginosilla on hämäläisiä, ruotsalaisia ja saksalaisiakin juuria TIMO KALLALUOTO Kirjoittaja on Vantaan nimistöasioista vastaava aluearkkitehti.

Artikkelisarjassa käsitellään Vantaan eri kaupunginosien nimiä.

Ensimmäisessä osassa ovat esillä kaupungin läntiset kaupunginosat.

Ensi vuoden vuosikirjassa on luvassa Vantaan itäisten kaupunginosien nimien esittely. Luonteva raja itäisten ja läntisten kaupunginosien välillä kulkee Tuusulanväylän (Hämeentien) kohdalla.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

163

Näkymä Vaakatieltä Koivuvaaran alueella Hämevaarassa 1960-luvun lopulla. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

LINNAINEN, LINNAIS Yksi Hämeenkylän kantataloista on ollut Skinnars, joka mainitaan 1556. Nimi viittaa nahkuriin. Kartanon omisti 1800-luvulla Karl Leinberg. Hän oli veroviranomainen ja häntä kerrotaan pilkatun, että hän kävi nylkemässä maalaiskunnankin puolella (skinna = nylkeä). Siksi hän muutti talon nimeksi 1865 Linnais. Nimi johtunee Sakari Topeliuksen romaanista Gröna kammaren på Linnais gård (1859), suomennettuna Linnaisten viheriä kamari.

Alueen suomalainen nimi annettiin tiehoitokunnan esityksestä 1957.

HÄMEVAARA, TAVASTBERGA Alue on Hämeenkylää ja on kuulunut Tavastkullan säteriin. Pankinjohtaja Lauri af Heurling [hörli:’n] osti Suomelan tilan 1918. Hän omisti myös Espoossa Leppävaaran (Alberga) ja Lintuvaaran (Fågelberga). Uusi alue nimettiin näiden

164

mallin mukaan. Hänen vaimonsa taiteilija Elli Tompuri oli Vehkalahdelta ja oli suomentanut Leppävaaran nimen. Näin nimiin tuli itäsuomalainen vaara-loppu, joka lienee alun perin saamelainen ja perustuu ugrilaiseen vuori-sanaan.

1954 esiintyy Vesihuoltoyhtymä Hämevaara ja aluetta nimitettiin Etelä-Hämeenkylän rakennussuunnitelma-alueeksi. Jo seuraavana vuonna käytettiin nimeä Hämevaara. Ruotsalainen nimi Tavastberga tunnetaan vasta 1971.

HÄMEENKYLÄ, TAVASTBY Maakirjojen perusteella Hämeenkylä (1533 Tauesteby) on ollut Helsingin pitäjän isoimpia ja siten vanhimpia kyliä. Kylän kantatalot sijaitsevat pääosin Ainontien varrella.

Saulo Kepsun (2005) mukaan ruotsalaiset siirtolaiset antoivat vanhalle hämäläiskylälle nimen Tavastby, mutta kylän vanha hämäläisnimi on

Omakotiasutusta Vapaalassa, Kiilatien ja Kiilakujan risteyksessä vuonna 1956. Keskellä suutari Vartiaisen talo, taaempana olevassa talossa asui työväenopiston rehtori, kunnallisvaltuutettu Kalle Lähteenoja. Oikealla menevä Kiilakuja johtaa VPK:n talolle. Kuva: Lauri Leppänen & Lauri Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

voinut olla Kaukjärvi, koska kauka tarkoittaa pitkää. Myös Tuusulanjärvi on ollut Kaukjärvi (1771 Kauk järvi insjö) ja Espoossa on Kauklahti. Helsingin pitäjässä on paljon vanhoja hämäläisnimiä ja Tavast-nimiä, jotka kertovat, että seudulla on asunut hämäläisiä ennen ruotsalaisten siirtolaisten tuloa 1100–1200-luvulla. Myös Helsingin pitäjän murre on ollut hämäläismurretta.

Suomalainen nimi esiintyy 1871. Puheessa sanottiin kuitenkin vielä 1960-luvulla Tavastpyy. Kylännimet virallistettiin 1957.

VAPAALA, FRIHERRS Friherrs on ollut Hämeenkylän Övre Labbaksen talon rinnakkaisnimi, 1701 Alfredh Frijherre, 1824 Friherrs. Talon omisti 1687–1701 Arvid Jöransson.

Hän oli valtiopäivämies ja rusthollari, mutta ei aatelinen vapaaherra. Kantatalo sijaitsee Ainonkujalla.

Inspehtori Arthur Selén osti 1921 Övre Labbaksesta ja sille kuuluneesta Jussaksesta lohkotilat, jolloin Övre Labbas sai taas nimen Friherrs.

Friherrsin asutus alkoi syntyä 1936, kun Friherrsin isäntä Emil Lindström alkoi palstoittaa ja myydä tontteja. 1938 perustettiin Friherrs–Jus-

sas vpk. Kaupunginosa on rakennettu Friherrsin, Jussaksen ja Råtorpin maille. Niistä viimeisin on ollut Övre Labbaksen torppa.

Suomalaisesta nimestä keskusteltiin 1950-luvulta alkaen. Nimenmuutosta painosti myös Posti- ja telelaitos. Väestö oli melkein kokonaan suomenkielisiä ja useille nimen kirjoittaminen oli vaikeaa. Niinpä Ilpolan kansakoulun johtokunta (1965) ehdotti postitoimistolle nimeä Ilpola, joka oli ollut koulupiirin nimenä 1946 alkaen.

Friherrsin Omakotiyhdistys ry (1965) ehdotti nimeä Vapaakylä. Tiennimitoimikunta ehdotti mm. nimiä Rajasuo, Vapaamiehenkylä, Vapaala ja Riihelä. Näistä yliopiston nimiarkisto piti parhaana Vapaalaa. Se liittyy ruotsinkieliseen nimeen, on Uudellamaalla ja Hämeessä käytössä olevan nimityypin mukainen kuten Suotaala ja Lempäälä eikä nimeä vielä esiintynyt Suomessa. Kunnanhallitus hyväksyi Vapaalan nimen 1967, mutta se juurtui käyttöön hitaasti.

VARISTO, VARISTORNA Varisto on ollut Hämeenkylän laaja luonnonniitty, 1691 waristå Engen, waristo Nijtu … 1913 Va-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

165

risto, Variston, 1933 Varistona, 1967 Varisto, Varistorna.

Ulpu Lehden (1977) mukaan nimi olisi keskiajalta ja alkuperältään suomenkielinen. Alkuosa tulisi verbistä varata tai sanasta varikko tai varasto. Pääte -sto osoittaa ryhmää kuten kirjasto. Lehti selittää, että kaikilla Hämeenkylän taloilla oli niityllä oma osansa ja ilmeisesti myös omat säilytystilat. Sanottiin Labbas Varisto, Gållas Varisto jne.

Yhdessä niityt olivat ruotsiksi monikossa Varistorna ja murteessa Varistona. Hämäläiset varastoivat heinän niitylle aittoihin ja hakivat heinää jääkelillä. Niityllä oli pieniä jalallisia latoja, koska niitty oli vetinen.

Hän ei kuitenkaan selitä äänteenmuutosta. Lisäksi nimi on ajalta ennen isojakoa, jolloin niityt olivat kylän yhteisiä ja luonnonheinää korjattiin verolukua vastaavina heinäkuormina.

Mikko Heikkilän (2018) mukaan lähtökohta voi olla yhtä hyvin varis, koska Suomessa on keskiaikaisia Varis-nimiä. – Varis-nimiä on pitkin Suomea. Varisto on myös pelto Mietoisissa ja Mynämäellä. Vertaa, että Jokiniemessä on Hanhiniitty, Gåsängen (1660 Giäsänges backa).

MYYRMÄKI, MYRBACKA Myyrmäki on rakennettu Pohjois-Kaarelan kylään. Kartoissa nimi esiintyy 1695 Mÿrmekj (rajamerkki), Myrmekj Ker (suo), Murmäkjäng (niitty), … 1950 Myyrmäki, vasta 1951 Myrbacka (lohkotila). Mäki sijaitsee Uomatien kohdalla.

Ulpu Lehden (1988) mukaan taustalla olisi ruotsin myr, joka tarkoittaa suota. Sirkka Paikkalan (2007) mukaan nimi olisi ollut Myyrämäki, mutta koska Myyrä-nimiä ei ole peruskartassa Hollolaa lähempänä, nimen taakse piiloutuisi mäyrä. Alpo Räisänen (2009) pitää tätä äänteenmuutosta mielivaltaisena.

Suomessa on lukuisia Myyr-, Myyry- ja Myyränimiä ja Nurmijärvelläkin Myyri-nimiä (Myyrinlaakso, Myyrin talo, Myyrinmetsä, Myyrinlampi, Myyrinmaa on kruununtila 1782).

Myyrmäki onkin selvä suomalaisnimi, joita on Kaarelassa paljon muitakin. On mahdollista, että paikalla on tavattu metsämyyriä, jonka kanta vaih-

166

telee runsaasti eri vuosina. Ruotsalaisten suussa nimi sai lyhyemmän ja tutumman Myr-alun.

Kylän nimi ei käynyt kaupunginosan nimeksi.

Entinen kunnanjohtaja Lauri Korpinen tutki historiaa ja ehdotti nimiä Uutela (vanhasta kylännimestä Nyby), Uuskaari, Uuskaarela, Suvantola, Kartanomäki, Talola ja Taloila (Husbackasta). Mikään näistä ei tyydyttänyt aluerakentajaa eikä nimitoimikuntaakaan. Pentti Ahola ehdotti nimeä Suvela, Solsta, jonka nimitoimikunta ja kunnanhallitus hyväksyivät 1967.

Nimi ei kelvannut Suomen Nimiarkistolle eikä Svenska Litteratursällskapets språkvetenskapliga kommittélle. Niiden mielestä Suvela oli ilmeetön harkinnaisnimi ja Espoossa oli jo Suvela, Södrik.

Molemmat laitokset ehdottivat nimeä Myyrmäki, Myrbacka, joka oli vanha luonnonpaikan nimi. Tämän myös nimitoimikunta ja kunnanhallitus hyväksyivät.

KAIVOKSELA, GRUVSTA Kaivoksela on kuulunut Silvolan kylään, paitsi eteläosa Pohjois-Kaarelaan. Täällä sijaitsee Sillbölen rautakaivos 1700- ja 1800-luvuilta. Sillbölestä lohkottiin 1926 tila Sillböle Grufva.

Vanha kerrostaloalue on 1960-luvulta. Geodeetti Erkki Heikkilä ehdotti tiennimiksi eri paikkakuntien nimiä, mutta Juslinit halusivat kaivoksiin liittyviä nimiä ja keksivät alueennimen Kaivoksela, Gruvsta (1960). Loppuosa -sta tarkoittaa kaupunkia, stad. Sana on merkinnyt alun perin paikkaa. Nimimalli on peräisin Tukholmasta.

MARTINLAAKSO, MÅRTENSDAL Kaupunginosa on ollut Martinkylän (1512 mertenss buw) takamaata. Kyläkeskus sijaitsee Kauppalaivurintien varrella. Mårten on ollut keskiajalla suosittu etunimi, koska Martinus, Pyhä Martti, on ollut suosittu pyhimys.

Salpa Oy osti Martinlaakson maat 1965 ja aluerakentamissopimus solmittiin 1967, jolloin alue

Oik. Asuinaluetta Kaivokselan alueelta vuonna 1965.

Kuva: Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

Kerrostaloja rakenteilla Vaskivuorentien pohjoispuolelle. Talot ovat Pyörrekujan ja Pudasrinteen varrella. Oikealla rakennuttajan kyltissä on talonyhtiön nimi Asunto Oy Myyrinkuusi. Kuvausaika 1972–1973. Kuva: Kari Hakli / Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

167

ja kadut nimettiin. Myös Espoossa ja Sipoossa oli Martinkylä, Mårtensby, joten sovittiin, että kylännimi jää Sipooseen, Espooseen tulee kaupunginosa Martinsilta ja tänne Martinlaakso.

Nimestä kerrotaan, että keskusta sijaitsee laaksossa Raappavuorten, Laajavuoren ja Kivimäen välissä, mutta tosiasiassa laakso on Jokiuomanpuistossa. Laakso-sana ei kuulunut paikalliseen kieleen vaan sanottiin notko.

VANTAANLAAKSO, VANDADALEN Helsingin maalaiskunnan aluejaossa alueen nimenä oli kylännimi Martinkylä.

168

Vantaankoskella oli masuuni (1838 Wanda Masugn), mylly (1867 Wanda quarn) ja myöhemmin myös palokunnantalo (1909 Wanda FBK), mistä syystä kosken seutua alettiin kutsua nimellä Vanda (1910 Ванда), suomeksi Vantaa. Täällä oli myös kaksi postitoimipaikkaa, Vantaa 1 ja Vantaa 2. Kun 1970-luvulla haluttiin päästä pois Helsingin maalaiskunnan nimestä, joennimi Vantaa, Vanda, hyväksyttiin kauppalan ja kaupungin nimeksi.

Vantaanlaakso ja Vantaanpuisto nimettiin 1960-luvulla. Nimitoimikunta halusi alueennimeksi kylännimen Martinkylä. Se oli tosin myös Espoossa ja Sipoossa. Niinpä kunnanhallitus hy-

väksyi asemakaava-alueen nimeksi 1971 Vantaanlaakso, Vandadalen, koska alue oli Vantaanjokilaaksoa. Seuraavana vuonna nimi annettiin kauppalanosan nimeksi.

Nimeen sisältyy joen nimi Vantaa (1613 Vanta), joka on ennen tarkoittanut myös Keravanjokea (1635 Vanda jio … 1867 Kerava joki, mutta vielä 1887 Vantaan itäinen haara ja 1956 Vantaa). Joennimi on hämäläisperäinen. Yläjuoksulla Hausjärvellä on Vantaa-niminen kylä (1536 Vanhantaka) ja pohjoisempana vanha emäpitäjä Vanaja (1311 Vanaj).

Salpa Oy:n järjestämä tutustumiskäynti Martinlaakson alueelle vuonna 1969. Ryhmä vieraita seisoo opastekyltin edessä ainoan tulotien, Kivimäentien länsipäässä. Taustalla rakenteilla As. Oy Urhon-Salpa osoitteessa Raiviosuonmäki 4. Kyltin takaa näkyy talon pääty osoitteessa Raiviosuonrinne 3. Opastekyltin luokse pääsi rakentamisen alkuvaiheessa kääntymällä Hämeenlinnantieltä Kivivuorentielle ja sitä pitkin rakennusalueelle. Kyltti sijaitsi nykyisen aseman liikerakennuksen vaiheilla. Kuva: Salpa Oy / Vantaan kaupunginmuseo.

ASKISTO, ASKISTO Alue on kuulunut Hämeenkylän Övre Labbaksen eli Friherrsin rustholliin. Nimi perustuu torpan nimeen Askis. Fonseenin kartassa 1749 näkyy Torp siinä, missä on 1824 Askis åker, eli Askistontie 52:n kohdalla.

Askiksen tilan palstoitus alkoi 1952. Vielä 1955 asuinalueesta käytettiin yksin ruotsinkielistä nimeä Askis, mutta jo 1956 mainitaan Askelan asutusalue. Kartassa 1965 esiintyy Askisto, Askis.

Nimi oli muutettu Askistoksi Posti- ja lennätinhallituksen toiveesta, koska Askela sekaantui Askolaan. Lisäksi esiintyi muoto Askila. Nämä kaikki olivat käytössä, joten asukkaat tiedustelivat oikeaa nimimuotoa ja kunnanhallitus vahvisti suomalaiseksi nimeksi 1967 Askisto.

Helsingin maalaiskunnan aluejaossa Askisto käsitti myös nykyisen Petikon kaupunginosan.

Torpan nimi Askis sisältää ruotsalaisen miehennimen Ask, mutta nimi ei ole tavallinen Ruotsissakaan.

PIISPANKYLÄ, BISKOPSBÖLE Lapinkylä ja Piispankylä (1509 Biskopzböle) sijaitsevat maarekisterikylinä limittäin toistensa kesken tasavertaisiin manttaaleihin jaettuina.

Kumpikin on böle-kyliä, jonkin by-kylän maille syntyneitä, joissa on ollut aluksi vain yksi talo kummassakin.

Lapinkylälle kuuluu neljä kylänosaa, mutta Piispankylälle vain kolme. Tämä voi kertoa, että Myllymäki on ollut Piispankylän osa, mikä yhdis-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

169

Åbyn tilan päärakennus Piispankylässä 1974–1975.

Kuva: Kari Hakli / Vantaan kaupunginmuseo.

täisi Piispankylän tärkeään lohikoskeen. Kylien erikoinen lohkominen johtunee siitä, että Vantaanjoen rantaniityt ovat olleet ennen kylien yhteisiä. Historia ei kerro, kuinka mylläri sai yhden kylänosan.

Ruotsalainen kylännimi mainitaan tiluskaupassa 1509. Suomalainen käännösnimi annettiin 1957 ja se oli 1970-luvulla jo vakiintunut, vaikka vielä sanottiin myös Piskopspööli.

Piispankylän nimi johtunee piispasta. Böle tarkoittaa uudistaloa. Se on voinut olla piispan talo, kuten Tampereen Pispala, tai piispan maille rakennettu talo. Tätä selitystä tukee läheinen Vantaankoski, jonka kalastusoikeudet kuningas Maunu Eerikinpoika lahjoitti 1351 virolaiselle Padisen luostarille ja jolla ne olivat 1428 asti. Lahjoitus tapahtui kuninkaan toimesta, vastoin piispan tahtoa.

Keskiajalla katolinen kirkko oli huomattava maanomistaja. Pispa-, Piispa- ja Biskop-alkuisia talon- ja kylännimiä onkin Suomessa runsaasti.

Usein on osoitettu, että ne ovat kuuluneet piispalle, mutta Biskop on voinut olla maallikonkin nimi.

170

KEIMOLA, KÄINBY Keimolan kaupunginosa käsittää vain moottoritien länsipuoleisen kylänosan, vaikka suurin osa kantataloista sijaitsee moottoritien itäpuolella.

Tällä puolella ovat vain Gyras ja Sandbacka.

Vuonna 1440 Magnus ja Lorenz Keme saivat perinnön Tallinnasta. 1527 mainitaan lautamies Jöns Anderson Keymebystä. Suomalainen nimi mainitaan käräjillä vasta 1707, mutta nimi on keskiaikainen. Nimen taustalla on suomalainen miehennimi Keimo, joten Keimola on alun perin suomalaiskylä. Muukin vanha paikannimistö on hämäläistä.

KIVISTÖ Sekä Kivistö että Kannisto olivat huonoa maata, jota ei voinut viljellä. Siksi täällä ei ollut vanhastaan asutusta. Rajamerkki Kifwisto Rå esiintyy nykyisen Kivistön kirkon kohdalla 1690-luvulla ja maastonimet Kivistomarck ja Kannistomarck 1769.

Kivistö on ollut synkkä ja pelätty metsätaival Keimolan kylän eteläpuolella. Siellä lymyili rosvo-

Uutta omakotiasutusta Kivistössä vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

ja, jotka ryöstivät tiellä matkustavia. Siksi tieosuus piti kulkea ryhmässä. Vaarana oli susiakin, jotka saattoivat viedä kuormasta vasikanlihaa, kun sitä kuljetettiin kaupunkiin.

Kivistön omakotialue lohkottiin 1953, maantien (Keimolantien) itäpuolelle Stenbackasta ja länsipuolelle Byändasta. Asutuksen nimenä oli 1955 Keimolan omakotialue, 1958 Keimola, Käinby, mutta peruskartassa 1958 jo Kivistö.

Kannisto lohkottiin Linnasta 1950-60.

Usein kysytään, miksi Kivistöllä ei ole ruotsinkielistä nimeä. Kaupunginosa sijaitsee kielirajan pohjoispuolella ja ruotsalaisetkin ovat kutsuneet metsää Kiviston. Vantaalla on vastaavasti myös yksin ruotsinkielisiä asutusnimiä, kuten Hanaböle ja Nybygget.

LAPINKYLÄ, LAPPBÖLE Kauppalanosajaossa 1972 Piispankylän ja Lapinkylän etelälohkoista tehtiin Piispankylä ja pohjoislohkoista Lapinkylä. Kaupunginosan pohjoisin osa on Seutulan maarekisterikylää.

Lapinkylän nimi (1517 Lappebuw) kertoo, että ruotsalaisasutuksen lähellä on ollut suomalaistalo. Lappi-nimiä esiintyy koko maassa. Aiemmin lappi-sanan on ajateltu olleen pilkkanimi ja viitanneen lappalaisten tavoin kiertoelämää eläneisiin suomalaisiin. Nykyisin sanan katsotaan tarkoittaneen syrjäistä seutua tai sen asukasta.

MYLLYMÄKI, KVARNBACKA Täällä sijaitsee Tyttömäki (1593 Tijttermäkj, Tyttermäkj … 1933 Tyttömäki), joka on vanha Hämeenkylän, Lapinkylän ja Myllymäen rajakallio.

Se kohoaa 65 metrin korkeuteen. Ulpu Lehden (2002) mukaan nimi ei tarkoita tyttöä vaan tytyriä eli mylläriä.

Myllymäen kaupunginosa muodostettiin Kehä III:n pohjoispuolelle vasta 1977 ja sai nimensä Myllymäen kylästä. 1518–42 mainitaan Jöns quernbakke. Kylän nimen backa-loppu kertoo, että kylä on pitäjän nuorimpia, ehkä Piispankylän eteläisin lohko. Toisaalta Myllymäkeä pidetään Martinkylän osakylänä.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

171

Rautatieaseman (2015) nimeksi ei käynyt Myllymäki, koska se oli jo Ähtärissä. Vehkala (1774 Wackal Ängen) on vanha suomalainen niitynnimi, jossa loppuosa -al tarkoittanee alhoa. Niitty on sijainnut Vehkalanmäen länsipuolella.

PETIKKO Petikosta tuli kaupunginosa vasta 1977, aiemmin alue kuului Askistoon. Nimi on hämärä.

Hämeenkylän kartassa 1700 esiintyy Pettik äng ja Pettik åker nykyisen Tiilipojanlenkin kohdalla. Kartassa 1824 nimi on Petik Ängen ja sen koillispuolella on Petikbacka, 1958 Petikonmäki. Vuonna 1913 kerrottiin, että muinoin on ollut Petik-niminen talo, joka on liitetty Tavastkullaan.

Vielä 1960-luvulla Petikko tarkoitti peltoa.

1970-luvun alussa Petikko oli metsämaa, jota tavallisesti sanottiin myös petikommäki. Lammaslammesta tuleva puro on ollut tällä kohdalla 1913 Petikbäcken.

Myös Espoon Gammelgårdissa, Hämeenkylän naapurikylässä, esiintyy 1822 Pettik åkern.

Nimeä pidetään suomalaisperäisenä. Sen on arveltu johtuvan joko Petas-talosta(?) tai kuvailevan luontopaikkaa, Petikonmäkeä. Näin nimeen voisi sisältyä sana petäikkö, petäjikkö, joka kertoisi, että paikalla kasvaa mäntyjä.

Kakolanmäki ja Petikonmäki ovat kuitenkin enemmän kuusimetsää.

Nimen -ik-lopun on ajateltu tarkoittavan jokea. Hämäläisille isot vesiuomat olivat jokia, mutta pienet kuitenkin ojia, kuten Herukkaoja (1640 Herüanoian haara).

Läheiset Kynicke (1691 Kynge nitu, 1700 gyngyt, 1700 Yjnyit äng), Hoorikki (1700 Horik äng) ja Petikko (1700 Pettik äng) ovat kaikki vanhoja niittyjä, joissa -ik merkitsee niittyä, Helsingin pitäjän murteessa niittu. Nimi on vain saanut ruotsalaisten suussa oudon asun.

Kakolanmäen ja Petikonmäen välissä on ollut tulviva niitty ja suluttavassa kohdassa esiintyy paikannimi Sulku (1691 Sulkon, 1774 Sulko back åkern jne.). Siten Petikko voisi olla alun perin tulvaniityn nimi. Hämeen murteessa petikko ja pe-

172

tinko tarkoittavat petosta, pettymystä, tappiota ja vahinkoa.

VESTRA, VÄSTRA Kaupunginosa on Riipilän kylän läntistä takamaata. Seutu on ollut siis Vestra marken. Vastaavasti Västersundomin kylän länsiosa on ollut 1806 Westra Marcken.

1700-luvulla täällä oli Luhtaanmäen ja Riipilän joenrantaniittyjä ja Keimolasta Lahnukseen mennyt tie. Isossajaossa täältä saivat maata Königstedt sekä Tapolan, Ali-Kislän ja Jäppilän talot.

1800-luvulla täällä oli neljä Robersbergin eli Königstedtin talouskeskuksen torppaa: Tistronbacka (nyt Harjula), Jokimaa, Forsbacka ja Numminen (Nummimäki).

1900-luvulla tänne tuli ”sekalaista pikkuasutusta”. Teuvo Lindqvistin (s. 1903) mukaan Vestra olisi uusi nimi, mutta kulmakunnalle Vihdistä 1924 muuttanut Kustaa Teodor Lindfors (s. 1883) väitti sitä käytetyn vanhastaan.

Lepsämänjoen nimenä on 1910 Vestranoja.

Asutusnimenä Vestra alkaa esiintyä 1930.

LUHTAANMÄKI, LUHTABACKA Luhtaanmäen silta näkyy ensi kerran karttapiirroksessa 1640 ja tällöin mainitaan, että Luhtaanmäki on Ripubyn (Riipilän) siirtokylä. Tämä merkinnee, että kylän kantatalot on joskus siirretty tänne Ripubystä. Luhtaanmäki kuuluu yhä Riipilän maarekisterikylään.

Kylänosan nimi esiintyy 1640 Luchtamäkj, Lwchttamäckj, Luchtabakka, 1947 Luhtaanmäki.

Niityn nimenä esiintyy 1763 Luchta Nitu. Gripsin isäntä Arne Åvall (s. 1900) kertoi: ”Ku luhrat oli tos alhal ja tää mäki täs ylhäl, ni sehän sopi. Ne sano ennen noit niittuja luhtaks.” Luhta on alava, vetinen ja tulviva rantaniitty ja viljava kasvupaikka.

Oik. Kylämaisema Luhtaanmäestä Lepsämänjoen varrelta vuonna 1956. Nykyisin lähes kaikki rakennukset ovat vielä olemassa.

Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

Nykyisen Petikon kohdalla kulkenut Bölen raitti kuvattuna vuonna 1982.

Vasemmalla Bölen tilan rakennuksia, kuten navetta, työväenasunto sekä aitta.

Oikealla teollisuusrakennuksia. Kuvausaika 1982.

Kuva: Toivo Kalliomäki / Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

173

Varubodenin kauppa Seutulassa vuonna 1956. Maitolaituri Seutulan VPK:n kalustovajan kupeessa. Kauppa sijaitsi Katriinantien ja Riipiläntien risteyksessä. Se on valmistunut 1932. Kaupanpito päättyi 1990-luvun alussa. Kaupan näyteikkunan edessä bensiinin jakelupiste. Kuva: Lauri Leppänen & Viljo Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

RIIPILÄ, RIPUBY Ripubyn vanha kylä sijaitsee Seutulan kaupunginosan länsiosassa. Siihen kuuluvat Königstedtin kartano ja Kistolan, Tapolan, Jäppilän ja Seppälän kantatalot. Kartano muodostettiin 1683 useista taloista. Kartanon nimi on saksalainen, sen entinen nimi on ollut 1633 Konungs. Myös Tikkurilankoskella on Konungs-talo. Muut vanhat talonnimet ovat suomalaisperäisiä ja niin kyläkin ja sen nimi.

Kylän nimi on ollut 1511 Repoby, 1515 reppe by, 1516 reppe buw, 1517 Rijbbe buw, 1540 Ripuby. Vanha kansanomainen nimi on ollut Ripukylä.

Kaarelassa on ollut Riposuo, Pakilassa Ripuskärr, siitä on nimetty Ripusuontie, ja Espoon Gammelgårdissa Rebb kerret. Åke Granlund (1956) yhdisti nimen ruotsin sanaan rep, ’nuora’, ’köysi’, mikä ei ole uskottavaa.

Ulpu Lehti (1984) vertasi nimeä lähiseudun Gripnimeen ja Sirkka Paikkala (1993) germaanisiin

174

miehennimiin Ribbe, Ribe, Ripi, Ribo, Ribbold, Richbernus jne.

Saulo Kepsu (2005) arvelee, että ensimmäisenä mainittu Repoby olisi alkuperäinen nimi ja kylässä on ehkä ollut Repo- tai Repola-niminen talo.

Nykyisen suomalaisen nimensä Riipilä kylä sai 1957, kun kylännimiä suomennettiin, sillä nimitoimikunta piti vanhaa Ripukylän nimeä rumana.

Riipilän kaupunginosa sijaitsee Seutulan pohjoispuolella ja käsittää sekä Riipilän että Seutulan kylien vanhoja takamaita aina Nurmijärven rajalle asti. Täällä on sijainnut Königstedtin kartanon talouskeskus Robersberg (Seppälä) ja sen kahdeksan torppaa. Seutulaan kuuluvassa itäosassa sijaitsi Katrinebergin kartanon sivutila, jota kutsuttiin Pikku-Vantaaksi.

SEUTULA, SJÖSKOG Seutulan kylässä on vanhoja suomalaisia kantatalonnimiä Heikkilä, Markus eli Yrjäs, Ylösjoki

Uudisrakentamista pellolle Ylästössä vuonna 1956. Kuva: Lauri Leppänen & Lauri Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

eli Hannula ja Marttila, mutta myös ruotsalaisia Meilby, Gejus eli Getbacka sekä Knapass eli Knapbacka (knaapin talo), myöhempi Katrineberg. Kylän nimi esiintyy 1512 Mellebuw, 1548 Söttskoo, 1663 Seutla.

Kylän rinnakkaisnimenä on ollut majurin virkatalon nimi Meilby. Joko saman tai hävinneen talon nimenä on ollut myös Söttskog, joka on muuttunut muotoon Sjöskog. Saulo Kepsu (2005) katsoo, että kylän alkuperäisin nimi on Seutula, koska muukin vanha paikannimistö on suomalaisperäistä, ja nimi tarkoittaisi Ripubyn naapuritaloa. Myös Espoon Luukki on ollut Seutula (1558 Sottby, 1559 Seuthiby, 1663 Seutla) ja Seutulanimiä on muuallakin. Myöhemmin kylään muutti ruotsalaisia.

Ruotsinkielisen kylännimen loppuosa skog tarkoittaa rannikon ruotsalaiskylien takana pohjoisempana sijaitsevaa metsäkylää. Seudulla on useita muitakin skog-loppuisia kylännimiä, kuten Klövskog (Klaukkala).

Kaupunginosa sisältää lännessä myös Ripubyn (Riipilän) vanhan kyläkeskuksen.

KIILA, KILA Kaupunginosa on Seutulan kylän itäosa. Täällä on ollut Kilan torppa ja Kiilansillan vieressä Kilaniminen pelto.

Nimi esiintyy ensin Meilbyn torpan nimenä 1871 Ню-бюгге (Nybygge), 1891 Kila torp, sitten joen nimenä 1912 Kila å, sillan nimenä 1935 Kilansilta, Kilabro, ja viimein pellon nimenä 1963 Kila.

Kiila-nimiä on Suomessa paljon. Ne tarkoittavat yleensä kiilan muotoisia peltoja, mutta myös merenlahtia kuten Espoon Kilo. Tässä tapauksessa Vähäjoki (1749 Wähäjoki, 1912 Kila å, 1935 Lillån, 1961 Tuusulanjoki, 1966 Pikkujoki) virtaa sillan kohdalla murroslaaksossa. Myös Norjan Keila ja Saksan Kiel merkitsevät samaa.

YLÄSTÖ, ÖVISTSBÖLE Övitsböle on saanut nimensä varhaiskeskiaikaisista Övideistä.

Tolkinkylän käräjillä 1417 toimi lautamiehenä Llarens Øuidson, ilmeisesti Övistsbölestä. Tallinnassa 1516 mainitaan ouwest buw. Kuten muissakin -böle-nimissä, alkuosana on miehennimi. Loppuosa -böle tarkoittaa uudistaloa ja kylä on siten läheisiä -by-kyliä nuorempi.

Saulo Kepsun (2005) mukaan etunimi on peräisin lähinnä Uplannista ja se pysyi suvulla 1600-luvulle asti. Espoon Källstrandissa esiintyy myös 1560 Matts Öffuisson.

Miehennimi Öjvind on Suomen ruotsalaisessa almanakassa 3.7. Alkuosa merkitsee onnea ja loppuosa taistelijaa. Samana päivänä on myös nor-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

175

jalainen kirjoitusasu Ejvind. Övind esiintyy myös aatelissukuna.

1930-luvulta esiintyy mukaelma Evitsböle ja 1960-luvulla Eevispööli ja Eevispyöli. Kun nimen suomennosta pohdittiin, Helsingin kaupungin tiennimikomitea ehdotti Övid-kantasanasta johtuen nimiä Yövilä ja Yövinkylä, mutta kylä oli jo kauan tunnettu Ylästönä, ilmeisesti kuitenkin 1950-luvulta, jolloin tänne tuli uudisasutusta. Kylien nimet suomennettiin 1957.

VIINIKKALA, VINIKBY Kylännimi alkaa esiintyä 1517 wenit buw, 1520 Wenet buuw, 1524 Wijntebuw, … 1638 Winnickby. Nimeksi vahvistettiin 1957 Viinikkala, Vinikby, mutta vielä 1965 esiintyy Viinikkylä. Läheinen Vantaankoski on ollut 1551 Vinitefors. Åke Granlundin (1956) mukaan nimi johtuisi alasaksalaisesta nimestä Winet, joka on lyhentymä muodoista Winihart ja Wignand. 1600-luvulla nimi sekaantui muotinimiin Wienecke ja Winike.

Sirkka Paikkalan (1993) mukaan Vinik on lähtöään alasaksalainen miehennimi, josta on käytetty muotoja Winold (Wini), Winicho, Winika, Winicke, Weinecke, Weinig jne. Keskiajalla Wignand on ollut suosittu pappien ja munkkien nimi.

Muinaissaksassa wini tarkoitti ystävää.

Ulpu Lehti (2002) arveli, että joku olisi tullut tänne hansakaupan mukana ja Saulo Kepsu (2005) esitti, että kylän asuttaja olisi ollut Baltian saksalainen.

Vantaanjoen lohestusoikeus lahjoitettiin virolaiselle Padisen luostarille 1351 ”ylempine ja alempine koskineen”, joten Vinitefors ja Vinikby voivat hyvin sisältää keskiaikaisen munkin nimen. Vastarannalla on myös Biskopsböle.

Kylässä on myös vanhoja suomalaisnimiä, kuten 1641 Tavast-teegen, ’Hämeensarat’.

Vantaankosken rannalla on ollut Voutilan ja Viinikkalan yhteinen mylly, josta on tietoja jo 1580-luvulta. Kylien yhteisestä menneisyydestä kertoo myös kyläkartta 1810, jossa Viinikalan ja Voutilan maat on esitetty yhtenä kokonaisuutena jakamatta niitä erikseen. Samoin kartassa 1891 mainitaan ”Winickby och Brutuby sambyas egor”.

176

TAMMISTO, ROSENDAL Täällä sijaitsee runsaasti tammia kasvava Tammiston luonnonsuojelualue, 1699 Högberg …

1968 Tammistonmäki, joka rauhoitettiin lailla 1946. Rosendalin kartano (1691 Rosendahls sätterij) sai nimensä, kun sotakomissaari Erich Anders Rosendal osti rälssitilan 1662. Hänet oli aateloitu Rosendaliksi 1654. Kartano on sijainnut Backaksen kartanon eteläpuolella, kunnes 1821 valmistui uusi empiretyylinen kartano Tammistontielle.

Se purettiin 1989.

Rosendahl (’Ruusulaakso’) on ollut suosittu linnojen nimi Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.

Kun Hankkija osti kartanon koetilakseen 1916, se antoi tilalle suomalaisen nimen Tammisto. Myös Tammisto on suosittu tilannimi. 1970-luvulla tilaa kutsuttiin Hankkijantilaksi.

Kaupunginosa ulottuu itään Keravanjoelle asti, koska Kirkonkylän kaupunginosa haluttiin pitää suppeana.

PAKKALA, BACKAS Backas on ollut Veromiehenkylän talo nro 1. Siihen yhdistettiin 1800-luvulla muita kylän taloja, jolloin syntyi Backaksen kartano. Kylä on sijainnut samalla mäellä, jossa on nyt kartanon päärakennus 1840-luvulta. Nimi esiintyy 1752 Backas, mutta on tyypillisesti 1600-luvulta. Helsingin pitäjän kylien talonpojat tunnetaan jo 1540-luvulta.

Kun Elanto osti kartanon 1916, tänne tuli suomalaista työväkeä. Ylästöntie on 1930-luvun kartassa Pakaantie, Backasvägen, jota sanottiin murteenmukaisesti pakaantiä. Kehätien eteläpuoleinen teollisuusalue nimettiin 1970 Pakkala, Backas, ja näin myös kauppalanosa 1972. Aluetta sanottiin 1970-luvulla pakkas, jota taivutettiin pakaal, pakkaksel.

Backas ja Pakkala ovat yleisiä talonnimiä. Niihin sisältyy mäkeä tarkoittava ruotsin sana backe, murteessa backa, joka on asutusnimissä backa ja luontonimissä backen.

VEROMIES, SKATTMANS Alue on ollut Veromiehenkylän ja Kirkonkylän takamaata, jossa on harjoitettu metsästystä.

Veromiehenkylän uutta asutusta vuonna 1956. Pikkutyttö on kuvaaja Lauri Leppäsen tytär Päivi Veromiehentiellä. Kuva: Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

Veromiehen teollisuusalueen alkuna on ollut autokoritehdas 1950. Kirkonkylän ja Veromiehenkylän teollisuusalueen kaavan laatiminen alkoi 1967. Teollisuusalue nimettiin 1970 Veromies, Skattmans, koska Tuusulan moottoritie (Tuusulanväylä) erotti alueen Kirkonkylän keskustasta ja alue poikkesi luonteeltaan ja ulkonäöltään Kirkonkylän maisemasta.

Kaupunginosan nimi perustuu kylännimeen Veromiehenkylä, Skattmansby (1480 Skyttmansby, 1505 Skattmanzby, 1957 Veromiehenkylä).

Tämä taas hävinneeseen talonnimeen Skyttmans (’Ampujantalo’). Kylännimi ilmeisesti muuttui Skattmansbyksi, kun kylään oli muuttanut nimismies, verottaja. Kylä on jokihaarassa olevan sijaintinsa, kantatalojen ja veromarkkojen määrästä ja vanhoista omistussuhteista päätellen Helsingin pitäjän vanhimpia. Kylän kantatalot ovat sijainneet

Backaksen kartanonmäellä ja kylän maa on ulottunut Vantaanjoelta Tuusulan rajalle.

Nykyisin kaupunginosa on keskeistä Aviapolisaluetta, jonne on sijoittunut toimistoja ja hotelleja, mutta alueelle suunnitellaan runsaasti myös uutta asuntorakentamista.

Kaupunginosan uudeksi nimeksi esitettiin 2019 Aviapolis, joka on ollut alkuaan Ilmailulaitoksen yritysalueen markkinointinimi (2001) sekä suuralueen (2007) ja rautatieaseman (2015) nimi. Aviapolis oli pääkaupunkiseudun houkuttelevin yritysalue 2005. Nimi on vakiintunut yleiseen käyttöön.

Nimenmuutos hylättiin kaupunkisuunnittelulautakunnassa (2020), koska historiaa haluttiin kunnioittaa.

Aviapolis muodostuu englannin sanasta aviation, joka tarkoittaa ilmailua, ja kreikan sanasta polis, joka on tarkoittanut alun perin kaupunkivaltiota.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

177

Seutulan lentokenttä parkkipaikalta kuvattuna vuonna 1956.

Kuva: Lauri Leppänen & Lauri Holopainen / Vantaan kaupunginmuseo.

LENTOKENTTÄ, FLYGFÄLTET Täällä on ollut Ruskeasannalta Seutulaan mennyt Seutulantie (1749 Sjöskogs wäg). Sen molemmin puolin on ollut laajoja soita ja tien varrella muutamia torppia nykyisen lentoterminaalin paikkeilla.

Lentokentän rakentaminen alkoi 1949 ja uusi Helsingin lentoasema avattiin olympialaisiin 1952. Tuusulantiellä luki tienviitoissa Seutula ja Lentokenttä, joten kenttää alettiin kutsua Seutulan lentokentäksi, vaikka se ei sijainnutkaan Seutulassa asti. Näin erotukseksi Malmin lentokentästä (1936–2019), joka oli pian osoittautunut liian pieneksi.

178

Lentoaseman nimi on Helsinki-Vantaan lentoasema, Helsingfors-Vanda flygplats (1977), englanniksi yleensä Helsinki Airport. Lentokenttä käsittää paitsi aseman, myös kiitotiet ja huoltoalueet. Ruotsissa flygstation tarkoittaa vain sotilaslentokenttiä, joten vastineena on nimenomaan flygplats. Useissa kielissä lentoasemaa verrataan satamaan (Airport, Flughafen).

Kaupunginosan rajaa tarkistettiin 2004 niin, että kaupunginosaan kuuluu enää vain lentokentän alue.

WWW.VERIFONE.FI

LEIKKASIMME MAKSAMISEN HINTAA. NYT ALKAEN

19,90€ /KK

Valitse haluamasi Verifonen maksupääte ja päivitä korttisopimuksesi Verifonen korttisopimukseen. Saat nyt molemmat helposti samasta paikasta ja säästät selvää rahaa. Verifonen korttisopimukseen kuuluu aina myös raportointipalvelu.* Huippuluokan maksupääte ja Verifonen uusi korttisopimus alkaen vain 19,90 €/kk.

Soita myyntiimmeja teemme juuri sinulle sopivan tarjouksen!

SOITA 09 477 433 40 JA SÄÄSTÄ.

Lisätietoja ja palvelevat jälleenmyyjämme löydät osoitteesta www.verifone.fi

hkitön Mas iin! nen ja ris is Uusi ilmai Verifonen päätte lu m/tilaa laskupalve i mash.co h käyttöös Tilaa Mas

* Verifonen raportointipalvelu kerää maksupäätteesi tapahtumat määrittämiisi ryhmiin ja lähettää ne päivittäin tapahtumien vastaanottajalle. Tapahtumien päivittäinen seuranta, korjaukset ja kuukauden vaihteen tilanteen selvittäminen on vaivatonta ja nopeaa.

VERIFONE FINLAND OY Vantaankoskentie 14 C, 01670 Vantaa, Puh. 09 477 433 40, myynti@verifone.fi

Pinni 2-3_2018_A4.indd 1

Feb/26/2018 11:07

Mauri (Tauno Palo) ja Helga (Regina Linnanheimo) selvittävät välejään Kirkkokalliolla elokuvassa Suotorpan tyttö. Vasemmalla hahmottuu sodanaikainen valvontatorni, joka lipsahti elokuvaan klaffivirheenä, sillä se ei kuulunut elokuvan aikakauteen.

180

Voutila elokuvissa JUHA SEITAJÄRVI & PIA VUORIKOSKI

TÄMÄ ARTIKKELI ON sarjan ”Vantaa elokuvissa” kolmas osa. Aiemmissa Helsingin pitäjä – Vantaa -vuosikirjoissa 2019 ja 2020 julkaistut artikkelit käsittelivät elokuvauksia Vantaan kartanoissa ja Helsingin pitäjän kirkonkylässä. Lähes kaikki Voutilassa kuvatut studiokauden elokuvat olivat jostain syystä Suomen Filmiteollisuuden tuottamia. SF:n kuvausmatkoja mm. pääkaupunkiseudun kartanoihin käsitellään myös tietokirjassa Unelmatehdas Liisankadulla – Suomen Filmiteollisuus Oy:n tarina (2019).

Vuonna 1981 julkaistussa Rakennuskulttuuri Vantaalla -inventointikirjassa kuvataan Voutilaa seuraavasti: ”Voutilan kylä sijaitsee Vantaanjoen koillispuolella, vanhan Turun-Viipurin maantien varressa. Rakennukset on ryhmitetty maantiestä pohjoiseen vievän kyläraitin varteen korkealle mäelle. Kyläraitin itäpuolella viljelty laakso putoaa jyrkästi ja jatkuu etelään jokeen asti.” Kylän ruotsinkielinen nimi on Brutuby, jota suomenkieliset kutsuivat Rutukyläksi. Suomenkielisen nimen Voutila kylä sai vuonna 1957, mutta nimi vakiintui hitaasti.

Voutilassa oli alkujaan neljä kantatilaa: Thors, Salas, Påvals ja Smeds, joita on sittemmin jaettu ja joista on lohkottu uusia pienempiä tiloja ja tontteja. Eniten tontteja on lohkottu Smedsistä kylämäelle, Voutilantien pohjoispäähän ja Kirkkokalliontielle. Pohjoisemmat osat Smedsistä valtio pakkolunasti lentokenttää varten. Smedsin jäljelle jäänyt ydin on nykyään nimeltään Smedsberg.

Voutila on tyypillinen raittikylä, jossa rakennukset ovat nousseet yhden kylätien, Voutilantien varrelle. Ennen Kehä III:n rakentamista tie jatkui Högbackan tilalle pellon reunaa pitkin Viinikkalan läheisyyteen. Voutila sijaitsee liikenteellisesti

tärkeässä paikassa Turku-Viipuri-maantien eli Kuninkaantien varrella ja Vantaanjoen lähellä Vantaankosken ja Pitkäkosken jälkeen.

Kylän länsipuolella sijaitsee Kirkkokallio, joka kohoaa 56 metriä meren pinnan yläpuolella. Sen huipulla on kuvattu kohtauksia useissa suomalaisissa elokuvissa. Paikka on saanut nimensä siitä, että ennen metsien kasvua sieltä saattoi nähdä selkeällä säällä kuuden kilometrin päässä sijaitsevan Pyhän Laurin kirkon tornin. Kalliolla oli myös tapana syödä eväitä matkalla kirkkoon – ennen kirkkomatkat kestivät useita tunteja, ja koska pitäjä oli laaja ja kulkuvälineet hitaita, oli Voutila useille kirkossakävijöille noin puolivälissä matkaa.

Voutilan vanha rakennuskanta on melko hyvin säilynyttä, joskin tilojen päärakennuksia on uudistettu ja joitakin talousrakennuksia on purettu tai niihin on tehty muutoksia. Vanhoissa elokuvissa näkyy, miltä ne ovat näyttäneet vielä 60–70 vuotta sitten. Voutilan rakennuksia on erityisen paljon esillä elokuvissa Hornankoski, Kankkulan kaivolla ja ”Ei se mitään!” sanoi Eemeli.

MAHTAVIA MAISEMIA VOUTILAN KIRKKOKALLIOLTA JA SILLANPÄÄFILMATISOINNIN UKKOSKOHTAUSTA Vantaan Kirkkokallion maisemat taltioitiin kesällä 1939 Toivo Särkän ohjaamaan maalaismelodraamaan Suotorpan tyttö (1940). Ruotsalaisen Selma Lagerlöfin suosittuun pienoisromaaniin Tösen från Stormyrtorpet (1908) perustuvan elokuvan tapahtumat ajoittuvat viime vuosisadan alkuun. Tarinan pääpari, aviottoman lapsen saanut suotorpan Helga (Regina Linnanheimo) ja häneen rakastunut, murhaepäilyissä maineensa myös menettänyt Mauri (Tauno Palo) selvittävät välejään Kirkkokal-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

181

Lemmenparia elokuvassa Kuudes käsky esittäneet Tapio Rautavaara ja Ghedi Lönnberg tähyilevät Kirkkokalliolta Vantaanlaakson kulttuurihistoriallisesti arvokasta maisemaa, jossa luikertelee Vantaanjoki.

liolla. Eteläpohjalaiseen Jurvan kansallispukuun pukeutunut Helga nousee ennen Maurin tuloa korkealle kalliolle ja ihailee jylhiä maisemia. Kamera kuvaa laajaa, kulttuurihistoriallisesti arvokasta, lähes 360-asteista panoraamaa koko ympäristöstä paljastaen vanhaa rakennuskantaa. Näkymiä on niin Kuninkaantien kuin Kirkkokalliontien suuntaan. Talvisodan enteet vilahtavat kuitenkin myös kuvissa. Eräänlaisena klaffivirheenä nähdään kuvausajankohdalle, sotaan valmistautuvalle Suomelle tyypillinen ilmatorjuntatorni (!).

Kohtausta, jossa Helga jää pois Maurin kyydistä joen varrella, tehtiin Kuninkaantiellä. Elokuvaa kuvattiin myös mm. Martinkylässä (nykyään Vantaanlaaksoa) sijainneessa Övre Nybackassa, joka on edelleen olemassa Vantaa-Seuran isännöimänä toimitilana Ylästöntien ja Nybackankujan kulmauksessa. Suotorpan tyttöä tehtiin myös läheisen

182

Orren mökin edustalla Martinkylässä. Nykyinen tieosuus, joka liittää Ylästöntien Vantaanlaaksontiehen ja ylittää Vantaanjoen, rakennettiin vasta 1980-luvun puolivälissä, joten Voutilan ja Övre Nybackan väliä kuljettiin pohjoisempaa Vantaankosken kautta.

Olympiavoittaja-laulaja-näyttelijän Tapio Rautavaaran ja Ghedi Lönnbergin tähdittämää, Orvo Saarikiven ohjaamaa melodraamaa Kuudes käsky (1947) kuvattiin enimmäkseen Nurmijärven Lepsämässä, mutta myös Vantaalla. Elokuvan tapahtumat ajoittuivat jatkosotaan, mutta tapahtumapaikkana oli kotirintama. Kirkkokalliolle sijoittuvassa kohtauksessa salarakkaat, naapurukset Sinikka ja Antti viettävät kauniin lemmenhetken kalliolla. Heidän edessään aukeaa tuttu klassinen näkymä nykyisen Ylästöntien sillan kohdalta Vantaanlaaksoon. Välissä kiemurtelee Vantaanjoki.

Elokuvan Neljästoista vieras kalastuskohtauksia kuvattiin myös Vantaanjoella Voutilassa.

Sama näkymä toistuu muissakin Kirkkokalliolla kuvatuissa elokuvissa. Paikka sijaitsee Kuninkaantien ja Kirkkokalliontien risteyksessä.

Kirkkokallion maisemissa kuvattiin myös Toivo Särkän komedian Neljästoista vieras (1948) patruuna Magnus Hakenhjelmin (Helge Ranin) ja hänen tulevan vävynsä Jussin (Rolf Labbart) kalastusreissua. Osa kalastuskuvista tehtiin Vantaanjoella.

Kohtauksen kruununa miehet astelevat Kirkkokallion huipulla ja laulavat elokuvan tunnuskappaletta. Lopulta he leiriytyvät kallion laelle sytyttäen iltanuotion. Elokuvan kartanokohtausten kuvauspaikkana oli Helsingin maalaiskuntaan vielä pari vuotta aiemmin kuulunut Herttoniemen kartano.

Tarinassa Kirkkokalliota ympäröivä metsä ja läheiset kosket kuuluvat tietysti kartanon tiluksiin.

Köyhtyneet aateliset pääsevät rahapulasta myymällä metsää.

Voutilassa, Kuninkaantien ja Voutilantien kulmauksessa olevalla Nedre Thorsin tilalla koko ikänsä asunut Jarl Eklund (s. 1947) muistaa, kuinka hän lapsena katseli elokuvakohtausta, jossa imitoitiin ukkosta Kuninkaantien alkupäässä olleen puimaladon luona. Paikalla oli lähiseudun VPK. Ukkosen jyrinä saatiin aikaiseksi hakkaamalla isoja, elokuvan valaisuun tarkoitettuja peltirefleitä. Samaan aikaan VPK:lainen ruiskutti suurella paineella ukkoskuuroon tarkoitettua vettä, mutta sitä suihkusi vahingossa suoraan naispäätähti Eila Peitsalon silmiin ja tämän piti lähteä Töölön tapaturma-asemalle. Kyseinen elokuva oli Roland af Hällströmin ohjaama Sillanpää-filmatisointi Poika eli kesäänsä (1955). Kuninkaantien ja Ylästöntien risteyksen läheisyydessä ollut Övre Thorsin pärekattoinen puimalato on purettu huonokuntoisena 1960-luvulla, mutta siitä on jäljellä pienempi ja matalampi viljamakasiiniosa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

183

Hornankoski-elokuvassa näkyvät talousrakennukset napattiin Voutilasta, vaikka tarinan tilan päärakennusta esitti Otaniemen kartanon sivurakennus. Smedsin pihapiiri esiintyy elokuvassa useaan kertaan. Oik. Puuliiterissä tapahtuneen veljesten välienselvittelyn tapahtumapaikaksi valittiin Nedre Påvalsin karjakontalon edusta, joka on sittemmin rakennettu umpeen.

TULIOMAISTA RAJUA MELODRAAMAA KOSKEN PARTAALLA Aikansa maineikas kohuohjaaja Teuvo Tulio (1912–2000) teki useita maalaismelodraamojaan Vantaan suunnalla. Todennäköisesti asiaan vaikutti se, että hänen elokuviensa järjestäjä Onni Hannukainen asui Vantaalla. Voutila kuului Keimolan Luhtaanmäen ohella hänen suosikkikyliinsä. Elokuvan Unelma karjamajalla (1940) lehmihakajaksoista osa kuvattiin Vantaanjokilaaksossa Voutilan kylän mailla.

Tulion ja Roland af Hällströmin yhteistyössä ohjaamasta melodraamasta Hornankoski (1949) valmistettiin samalla miehityksellä myös ruotsinkielinen versio Forsfararna. Elokuvaa markkinoitiin Ruotsiin. Molempien versioiden päärooleissa, kolmiodraaman osapuolina nähtiin Regina Linnanheimo (Lea), William Markus (Aarne) ja ensimmäisessä roolissaan Åke Lindman (Artturi).

Tarinan keskeinen Yli-Koskelan mahtitila jakautui mielikuvituksellisesti kolmeen paikkaan: päärakennukseen, välissä olevaan koskeen ja sen toisella puolella oleviin talousrakennuksiin. Tämä huomioitiin myös käytetyissä kuvauspaikoissa.

Päärakennusta esitti Espoon Otaniemen kartanon sivurakennus, koskikohtaukset riippusiltoineen kuvattiin Iitin Harakkakoskella ja talousrakennuk-

184

set kuvattiin Voutilassa. Tarinassa Yli-Koskelan väki vastustaa vaarallisen villinä pauhaavan kosken valjastamista.

Huikentelevaista piikaa Irmaa esittävä Rauha Rentola tuntuu erityisesti seikkailevan kolmen elementin välissä. Yli-Koskelan aitta ja navetta on napattu Smedsin tilalta (Voutilantie 14). Smedsin vanha, kahdesta eri-ikäisestä osasta muodostuva navetta vilahtaa useassa kohtauksessa. Navettaa on käytetty 1980-luvulla kanalana. Kun väkivahva Artturi nostelee säkkejä Smedsin liiteristä, näkyy taustalla kellarirakennuksen jykevä kivijalka, joka muodostaa rakennuksen vanhemman, 1800-luvun alussa muuratun alaosan. Hirsinen yläosa on lisätty kellariin 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa, ja sitä on käytetty ehkä kärryliiterinä, josta avautuvat pariovet kallion puolelle.

Nämä rakennukset ovat edelleen olemassa.

Edellä mainitut rakennukset näkyvät lukuisissa kohtauksissa. Niissä Irma juoksee kertomaan hulivilipoika Aarnen paluusta ja Irma ja Aarne saapuvat Yli-Koskelan eli Smedsin pihaan. Lea ripustaa pyykkejä narulle takanaan Smedsin luhtiaitta vuodelta 1826 ja sen taustalla häämöttää navetan katto, hänen vieressään oleva puuliiteri on purettu. Rakennukset vaikuttavat olevan elokuvan teon aikaan maalaamattomia, sillä luhtiaitan

nurkkalaudat ja yläkerran solan tukipilarit ovat nykyisin valkoisia, mikä ei välity elokuvassa. Aarne palaa hevosella yöjuoksuiltaan suoraan Smedsin navetan edustalle. Nykyään kulku kylätieltä navetan edustalle on suljettu aitapensaalla ja viereisen Oweritaksen parkkipaikalla.

Aarnen kotiinpaluukohtauksessa näkyy etualalla myös Övre Thorsin navetta (Voutilantie 2) ja takana Nedre Thorsin navetta (Kuninkaantie 1) pyöreine ikkunoineen ja läheisine vajoineen. Övre Thorsin navetta on myöhemmin purettu. Alun perin nämä navetat olivat lähes identtisiä.

Nedre Påvalsin vanha, 1820-luvulla rakennettu vajan, piian kamarin ja saunan sisältänyt karjakontalo 1820-luvulta (Voutilantie 9) esittää YliKoskelan puuvajaa kohtauksissa, joissa Artturi on hevosrekineen puuvajan ja hevostallin edustalla ja Irma huomaa peliriippuvaisen Aarnen pudottavan pelikortit. Kyseinen kuvauspaikka oli karjakontalon ns. piian päädyn puuvaja. Nykyään rakennuksen tämä osa on umpinaistettu ja puuliiteriosan kohdalla on seinää ja muita ikkunoita suurempi kuusiruutuinen ikkuna. Elokuvassa nähdään, miltä rakennus on näyttänyt ennen

1950-luvulla tapahtunutta uudistusta. Ilmeisesti studiossa on kuvattu paikan sisäkuva, jossa Artturi sipaisee mustasukkaisuudessaan veljeään kirveellä käsivarteen. Osa elokuvan ulkokuvistakin kuvattiin tuliomaiseen tapaan studiossa, taustalle rakennettiin isot fondit cumuluspilvineen.

Salaksen tilan 1890-luvulla tehty karjasuoja (Voutilantie 6) toimii Yli-Koskelan navettana kohtauksessa, jossa Artturi tulee portille vanhan pärekattoisen navetan luota. Hän vastaanottaa lehmää astutettavaksi tuovan Lean. Navettarakennuksen päädyssä on poikittain aitta, joka on puolestaan rakennettu 1820-luvulla. Kohtauksessa hahmottuu rakennuksen alkuperäinen pärekatto, joka on myöhemmin katettu pelleillä, samoin avoin seinä, josta kuljettiin lantalaan ja talliin. Tämä kohta rakennuksesta on sittemmin muutettu tekemällä siihen katos, umpiseinät ja ovet, sillä lantalan ja tallin käytyä tarpeettomiksi paikalle muodostettiin tallit traktoria ja autoa varten. Myös rakennuksen ikkunoita on yhtenäistetty. Elokuvassa nähdään, miltä ne näyttivät aiemmin. Kohtauksen paikka vaihtuu Elannon Backaksen kivinavetaksi sonnin ja lehmän lähestyessä toisiaan.

Hornankoski-elokuvaan on tallentunut myös Voutilantien ja Kuninkaantien kulmauksessa olevaa Nedre Thorsia, jonka navetan kanssa samassa linjassa oli aikoinaan Övre Thorsinkin navetta. Taustalla hahmottuu Nedre Thorsin Lillstugan pääty, jossa oli aikaisemmin sola pellolle kulkevia hevosia varten. Etualalla käyskentelevät Övre Thorsin lampaat.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

185

Salaksen karjasuoja nähdään elokuvassa aiemmassa asussaan ennen seinän umpinaistamista ja ikkunoiden muutoksia.

Artturi (Åke Lindman) kohtaa mielitiettynsä Lean (Regina Linnanheimo) pihalla, kun tämä on viemässä lehmää astutettavaksi.

Köyhä, orpo, äpäräksi haukuttu Lea asuu vaarinsa mökissä. Sitä esittää ulkokuvissa Smedsin tilan muonamiehen mökki (Voutilantie 24 a) 1800-luvun jälkipuolelta. Mökissä on ollut kaksi asuntoa leivinuuneineen, ja sitä ovat käyttäneet kyläläiset väliaikaisena asuntona tilojen uusien päärakennusten ollessa rakenteilla. Siellä Aarnekin käy nuorta tyttöä väijymässä. Aiemmin Lea on melkein jäänyt hurjapäisesti hevosella ajavan Aarnen rattaiden alle mutkan tehneellä Kuninkaantiellä. Vauhdikkaan kohtauksen taustalla ovat Övre Thorsin lato ja Nedre Thorsin rakenteilla ollut riihi. Nykyään reitin mutka on oikaistu suoraksi.

Elokuvan lopussa veljesten äiti kuolee ja hautajaispaikkaa esittää Pyhän Laurin kirkon hautausmaa. Sen portti ja aita hahmottuvat selvästi, samoin kirkkoaukion viereisen Hannusaksen ulkorakennus, joka on myöhemmin purettu. Hautajaisista palatessa vahvasti juovuksissa oleva Artturi on ajanut kiihdyksissään hevosella koskeen ja hukkunut. Tuhoa aiheuttanut Hornankoski on valjastettu. Loppukohtauksessa ydinperhe on muodostettu: Lea astelee Aarnen ja pienen poikansa luo Kuninkaantien ja Ylästöntien risteyksessä olevalle Nedre Thorsin pellolle. Paikan leveä

186

oja, Kivioja johtaa Vantaanjokeen. Nykyään oja alittaa Kuninkaantien kapeana ja osittain maan alla. Puusilta on myöhemmin vaihdettu modernimpaan.

Tulio jatkoi Voutilassa melodraamassaan Mustasukkaisuus (1953). Siinä sisarukset Riitta (Regina Linnanheimo) ja Anja (Assi Raine) matkaavat Vantaanjoen vartta Ylästöntietä ja Kuninkaantietä hevoskärryillään. Seuraavaksi tytöt menevätkin lossille, joka irtautuu uomastaan ja ajautuu ajelehtimaan vaarallisesti kohti koskea. Ajokohtauksen jatko-osa on kuvattu Enon Pamilonkoskella.

Tästäkin elokuvasta tehtiin ruotsinkielinen rinnakkaisversio nimellä Kvinnorna på Forsgården.

SUOSITUN TUKKILAISMUSIKAALIN ON LAUTALLA PIENOINEN KAHVILA (1952) TANSSILAVA VOUTILASSA Lukuisia tukkilaiselokuvia kuvattiin 1920-luvulta 1950-luvulle Iitin maisemissa. Maineikkaiden koskien valjastamisen jälkeen kuvaukset paikkakunnalla tyrehtyivät. Viimeisiin Iitissä kuvattuihin tukkilaismusikaaleihin kuului näyttelijänä ja operettitähtenä tunnetun Thure Bahnen ohjaama On lautalla pienoinen kahvila (1952). Matti Jurvan

On lautalla pienoinen kahvila -elokuvaa varten rakennettiin Kirkkokalliolle tanssilava lähelle Smedsin pihapiiriä. Sen navetta-tallirakennus näkyy suoraan lavan takaa.

aisaparina ja Kauniin Veeran luojana tunnettu kuplettimestari Tatu Pekkarinen valmisti viimeisenä työnään käsikirjoituksen vaaleaa Tuija Halosta varten. Harry Bergström laati elokuvan laulut kuolematonta nimisävelmää myöten.

Mankalan kuvauksia täydennettiin pääkaupunkiseudulla. Elokuvan kuvauksista kerrottiinkin tuoreeltaan Elokuva-Aitan numerossa 21/1951.

Artikkelissa puhuttiin Brutubystä, jota käytettiin virallisena kylän nimenä 1950-luvun lopulle saakka. Metsänhoitaja Eräs (William Markus) auttaa tukkityömaalle kahvinkeittäjäksi pyrkivää Savotan Sannia (Tuija Halonen), kun huomaa sutkin kauppamies Hurma-Jussin (urheilutoimittaja Anssi Kukkosen isä Retu Kukkonen) ahdistelevan naista. Tilanne päättyy miesten kamppailuun Voutilan Kirkkokallion jylhissä maisemissa. Taustalla näkyy Vantaanjoki ja Martinkylän peltoja.

Nedre Thorsin päärakennuksen salin ulkopuolella kuvattiin kohtaus, jossa tukkilaiset laulavat Erään johdolla serenadin Lemmenlaulu savotalla Sannille, joka on salissa sisällä ja on avannut ikkunan laulajille.

Elokuvan loppupuolella kamerat on viety Kirkkokalliolle. Kallion alapuolelle rakennetulla tans-

silavalla nuoret tukkilaiset tyttöineen tanssivat rivakasti. Tanssijoiden joukossa on mm. nuori Pentti Siimes. Tanssimisen mallia näyttää kypsä pari eli tukkilaisten nestori Metku (Kalle Viherpuu) ja tukkilotjan emäntä Marleena (Siiri Angerkoski). Musiikkina soi suosikkijenkka Hurmalan häät. Ääniraidalla laulua esittävät pääparin lisäksi Bergströmin luotsaamat lauluyhtyeet eli Kipparikvartetti ja Metro-Tytöt. Tanssilavan takana häämöttävät Smedsin luhtiaitta, navetta ja kookkaan kellari-kärryliiterin pääty. Lavalla kuvattiin myös kohtaus, jossa Joel Asikaisen esittämä narrimainen tukkityömaan kirjuri eli Kymppi esittää juhlapuheen hevosen selässä istuen. Pahaksi onneksi hevonen ei suostu olemaan aloillaan vaan lähtee kiertämään kehää.

PEKKA PUUPÄÄ -ELOKUVASARJAN RIEMUKKAITA TIEKOHTAUKSIA KUNINKAANTIELLÄ 13-osaiseksi laajentunutta Puupää-elokuvien sarjaakin kuvattiin Voutilassa. Armand Lohikosken elokuvaan Pekka Puupää kesälaitumilla (1953) kuvattiin suomalaisen elokuvan varhaisimpia ristiinpukeutumisjaksoja. Pekka (Esa Pakarinen),

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

187

Pätkä (Masa Niemi), Justiina (Siiri Angerkoski) ja heidän laulajaystävänsä Kalevi Vaski (Olavi Virta) ovat matkalla maalle Rihtikylään kesämökilleen.

Pahaksi onneksi kuorma-autokuski jättää heidät tien päälle kilometritolpan luo. Nelikko ei niin vain saakaan jatkokyytiä, vaikka kuinka kerjää peukalokyytiä. Hätätilanteessa Pätkä keksii viimein keinon, nyt tarvitaan sex appealia: Pekka joutuu pukeutumaan mekkoon ja laittaa päähänsä Justiinan kesähatun, jossa harso peittää kasvot. Lopulta hän viehkeästi hymyillen vilauttaa säärtään maantiesillan kohdalla. Johan himokas autoilijakin (SF:n maskeeraaja William Reunanen) pysäyttää ja porukka änkeää autoon. Elokuvassa heitetään ajankohtaista Armi Kuusela -herjaa; Kuusela oli juuri edellisenä vuonna valittu Miss Universumiksi.

Autoilijakin tajuaa pian Pekan kasvot nähdessään, ettei kyytiin noussutkaan varsinainen Miss Uni-

versum seurueineen, vaikka Pätkä näin pontevasti väittääkin.

Tilanne kuvattiin nykyisen Kuninkaantien ja Ylästöntien risteyksen tuntumassa, jossa Kiviojan ylitti Kuninkaantiellä puusilta. Taustalla näkyvä saunarakennus, ”Pulituuri” purettiin uuden Ylästöntien jatkeen paikalta 1980-luvulla. Rakennus oli alkujaan Nedre Thorsin savusauna, johon rakennettiin jatkeeksi kamari sotien jälkeen, jolloin asuntopula oli huutava. Elokuvassa näkyvä kilometritolppa on sittemmin poistettu paikasta. Autoilijan vokotellessa naiseksi luulemaansa Pekkaa taustalla ovat Nedre Thorsin riihi, puimalato ja lato. Nykyään kokonaisuuteen kuuluu myös viljankuivaamo, joka on rakennettu 1970-luvulla.

Täsmälleen samalla paikalla filmattiin Toivo Särkän lastenelokuvan Pieni luutatyttö (1958) kohtaus, jossa pikku-Liisa (Riitta Hämäläinen) yrittää

Pekka Puupää kesälaitumilla -elokuvan näyttelijät Nedre Thorsin ”Pulituurilla” eli entisen saunarakennuksen edustalla Kiviojan varrella. Rakennus on sittemmin purettu uuden Ylästöntien jatkeen paikalta.

188

saada kyytiä maalta Helsinkiin kuorma-autoilijalta (Kaarlo Wilska). Juoppo isäpuoli on pakottanut turvattoman tytön yksin kaupunkiin luutia myymään. Elokuvan maailma pedofiileineen ja ilotyttöineen on aivan erilainen kuin nykylastenelokuvissa.

Lohikosken ohjaamaan elokuvaan Pekka ja Pätkä sammakkomiehinä (1957) kuvattiin Jarl Eklundin haastattelun 9.6.2020 mukaan hassu kohtaus Voutilantien ja Kuninkaantien risteyksessä puhelintolpan kohdalla. Pekka ja Pätkä pysähtyvät kiertuematkallaan tankkaamaan risiiniöljyn (!) myyntipisteelle, jonka kyltissä lukeekin Brutuby.

Se on lavaste, joka pystytettiin Kuninkaantiellä olevan Nedre Thorsin viljamakasiinin viereen. Pätkä komentaa Pekan tarkistamaan, mikä on polttoainetilanne. Pekka sytyttää tulitikun nähdäkseen paremmin polttoainesäiliöön. Tapahtuu räjäh-

Pekka Puupää poseeraa naiseksi pukeutuneena helpottaakseen peukalokyydin saamista vieressään innokas autoilija.

dys. Bensiinipumppua veivannut Pätkä singahtaa myyjän kopin läpi, ja Pekka lentää puhelintolpan päälle. Eklundin muistikuvien mukaan kohtaus tehtiin niin, että VPK:laiset toivat pelastuspurjeen paikalle, Esa Pakarinen kiipesi tolppaan ja hyppäsi purjeelle. Elokuvassa kohtaus ikään kuin kelattiin taaksepäin, jotta näyttäisi siltä, että Pekka singahtaa tolpan päälle.

RADIOREPORTAASISARJA KANKKULAN KAIVOLLA MUUNTUU ELOKUVAKSI VOUTILASSA Vuosina 1958–1970 radion suursuosikkeihin kuului Antero Alpolan ja Aune Ala-Tuuhosen koominen, radioreportaaseja parodioiva kuunnelmasarja Kankkulan kaivolla. Kesällä 1960 Toivo Särkkä ja Aarne Tarkas muunsivat aiheen musiikkipitoisen elokuvan muotoon. Alpola kertoi 75-vuotis-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

189

Kankkulan kaivolla -elokuvaa varten rakennettiin lavasteiksi Kirkkokalliolle kaivo, tanssilava ja kioski. Voutilan panoraama on tallentunut erityisesti Smedsin tilan suuntaan useassa kohtauksessa. Taustalla Smedsin tilan vaalea päärakennus, joka oli kuvausten aikaan vastikään valmistunut.

haastattelussaan 19.2.1992, että he antoivat AlaTuuhosen kanssa Särkälle nipun radio-ohjelmien käsikirjoituksia ja Reino Helismaa teki niistä elokuvakäsikirjoituksen.

Elokuvassa Hannes Häyrisen esittämä reportteri lähtee perinnekierrokselle Etelä-Hämeen ja Keski-Pohjanmaan välimaastossa sijaitsevaan Kankkulan kylään, jota sai esittää Voutila. Oke Tuuri yli satavuotiaana Tippavaaran isäntänä ja Kauko Kokkonen puskabussia ajavana yleismies Jantusena saivat pitää osansa myös elokuvassa. Juoruilevaksi Neulasen Mantaksi vaihdettiin konekivääritulituksen kaltaisen pikareplikoinnin taitava Siiri Angerkoski. Kaikenlaista viihdykettä eli ”souta” asukkaille tarjosi Romppanen eli Eemeli. Elokuvan ulkokohtauksia kuvattiin myös Yliskylässä Helsingin Laajasalossa ja Espoon Velskolassa.

190

Reportteri pääsee Kankkulaan puskabussilla, joka pysähtyy Smedsin tilan pihapiiriin. Paikalla kuvattiin myös jakso, jossa Jantunen tuo juhliin koristeeksi juhannuskoivuja, samoin juhlapaikan huussi sijaitsi tilan alueella. Moderniin tapaan Romppainen kerää maksun myös huussin käytöstä. Smedsin navetan päädyssä ollut huussi on nykyään purettu.

Romppainen hallinnoi myös kylän majataloa, jolle on annettu mainoslauseeksi ”Kyllä Sopu sijaa antaa”. Matkustajakoti Sopua pääsi esittämään

Oik. Oweritaksen (aik. Nedre Salas) päärakennus sai esittää Kankkulan Sopu-majataloa ja näyttäytyy alkuperäisessä, vaaleassa asussaan hyvin elokuvassa. Talosta rientää ulos elokuvan reportteria esittänyt Hannes Häyrinen.

Nedre Salaksen tilan 1920-luvulla rakennettu vaalea päärakennus (Voutilantie 12), joka tunnetaan nykyään Oweritaksen päärakennuksena. Jantunen somistaa talon edustaa juhannuskoivuillaan. Talon kuistia on laajennettu kuvausten jälkeen, talo on myös maalattu punaiseksi ja pärekatto päällystetty. Vanha kantatila Salas jaettiin kahtia viimeistään 1800-luvun alussa, jolloin syntyivät Salas ja Nedre Salas. Jälkimmäinen sai uudet omistajat vuonna 1974, jolloin se sai nimen Oweritas uusien omistajien nimikirjainten ja etunimen mukaan.

Nimessä on mukana omistajaisännän nimikirjaimet O ja W ja lopussa emännän etunimi.

Mantan pienenpieni mökki on todennäköisimmin lavaste. Hänen vielä juoruilevamman ystävättärensä Hiltan (Aili Tikka) mökkinä toimi Salaksen tiluksilla ollut mökki. Smedsin pihapiiriin puuliiterin ja kellarirakennuksen kohdalle kallion juurelle rakennettiin filmauksia varten myös Romppasen kioski verantoineen. Siellä esitetään pääsymaksua vastaan mm. karjalaisia kuplettinu-

meroita. Kankkulan väki kävelee Salaksen tilan poikki myös kylän kaivolle iltamiin. Nedre Salaksen tilan aitta ja navetta puolestaan näkyvät kohtauksessa, jossa yhtyeen jäsenet kävelevät kalliolle päin. Rakennukset eivät kuulu enää tälle tilalle vaan Voutilantie 12:een, Oweritasiin.

Kuuluisa Kankkulan kaivo tanssilavoineen lavastettiin Salaksen tilan kallioille. Siellä kuullaan lukuisia iltamanumeroita, mm. puheita ja runoja ja puhallinyhtye Pumppu-Veikkojen lukuisia ajankohtaisia humppamusiikkinumeroita Toivo Kärjen Kankkulan hymniä myöten. Kaivon ämpäri saa oman vihkimisnumeronsa Mantan jaaritusten kera. Esa Saario esittää taitavia lauluimitaatioita, kohteina ovat mm. aikansa suosikit Lasse Liemola, Tapio Rautavaara ja Georg Ots. Tuohon aikaan todellisiin kohteisiin perustuvat lauluimitaatiot olivat vielä harvinaisia. Kamera taltioi useaan kohtaukseen Smedsin vuonna 1957 rakennetun vaalean satulakattoisen päärakennuksen ja tilan talousrakennusten kattoja.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

191

Reportterikin kaipaa yksityisyyttä reportaasia tehdessään ja on kivunnut Kirkkokallion huipulle äänitystöihin. Sieltä on näkymää Kuninkaantielle ja Kirkkokalliontielle. Hänen rauhansa särkee romanityttö Elli (Assi Nortia), joka lopulta kaappaa reportterin sydämen ja lähtee tämän mukana kaupunkiin.

MUSIIKKIKOMEDIA ”EI SE MITÄÄN!” SANOI EEMELI VOUTILAN KYLÄSSÄ Ohjaajaksi siirtynyt Åke Lindman palasi kevättalvella 1962 Tulio-elokuvasta muistamiinsa maisemiin komediassaan ”Ei se mitään!” sanoi Eemeli, jonka käsikirjoitti viimeisenä käsikirjoitustyönään Reino Helismaa. Voutila esittää koko perheen talvisessa musiikkikomediassa Pösökylää. Sen asukkaita tyrannisoi paikkakunnan kitsas mahtimies Petteri Pösö (Risto Mäkelä). Asiat muuttuvat, kun postinjakajan toimeen tarttunut turkismetsästäjä Eemeli (estraditaiteilija Esko Toivonen) järjestää rakkausongelmatkin kohdalleen.

Ensimmäistä postinkantoaan Eemeli suorittaa heinäkuorman kyydissä Voutilantiellä. Postinkantopaikkoina ovat niin Nedre Påvals (Voutilantie 9) kuin Smedsistä vuonna 1949 lohkottu Bergbok (Voutilantie 11). Eemeli jakaa myös lapsille karkkia Nedre Påvalsin tallin edustalla. Nedre Påvalsin ulkorakennus esittää tarinan Korven tilaa. Vuonna 1910 rakennettu ja vuonna 1958 peruskorjattu päärakennus on sen sijaan saanut roolin kyläläisten kokoontumispaikkana, Bertan baarina. Tuotantoryhmä sai pitää sitä myös tukikohtanaan ja käydä mm. lämmittelemässä talon sisällä. Tien toisella puolella Påvalsissa asunut isäntä Leonard Selenius sai toimia avustajana elokuvassa ja sai ajaa hevosen vetämää rekeä eri kohtauksissa. Kevättalvella 1962 kuvausten aikaan Vantaalla oli lunta. Eemeli väisteleekin hiihtäjiä Salaksen ja Påvalsin aittojen välisessä mäessä.

Kyläläisiä esitellään. Vihtori Vainolainen asuu miestään alistavan vaimonsa kanssa Nedre Salaksen (Oweritasin) talossa (Voutilantie 12). Eemeliä avustavan, isättömäksi jääneen pikku-Pekan (Ilkka Liikanen) kotitalona on Övre Thorsin vuonna 1898 rakennettu syytinkimökki eli Hilman mök-

192

ki (Voutilantie 2), joka on edelleen paikallaan.

Sitä käytettiin elokuvan filmauksen aikaan tilan emännän vanhempien kesämökkinä. Pekan kotikohtausten taustalla näkyy tien toisella puolella oleva Övre Thorsin sittemmin purettu navetta (Voutilantie 1) ja Hagakärrsbergenin vuori.

Pihtarimaisen Pösön omistamaa Pösölää esittää Nedre Thors (Kuninkaantie 1), joka on kylän kantatila nro 1 (Thors). Se jaettiin kahtia 1870-luvulla, jolloin syntyivät Övre Thors Voutilantie 2:een ja Nedre Thors, jonka pihapiirin etelälaidalla sijaitsee kylän toiseksi vanhin asuinrakennus, Lillstuga vuodelta 1759, tosin nykyaikaistettuna. Pösön tytärtä esittää Pirkko Mannola. Nedre Thors sai uuden mansardikattoisen päärakennuksen vuonna 1808, mutta sitä on muutettu myöhemmin: sali rakennettiin talon päätyyn vuonna 1926 ja talo sai nykyisen asun uusine kuisteineen vuonna 1969. Pekka ja Eemeli puhuvat veikkausvoitosta Pösölän maitolaiturin edustalla. Maitolaituriin on kiinnitetty hauska mainosilmoitus: Tanssit Seutulassa.

Turkismetsästäjä-Eemeli joutuu myös jahtaamaan Voutilantiellä vankikarkuri Luukas Luihua, joka varastaa hänen myytäväksi aiotut turkiksensa. Reellä pakenevaa konnaa esitti Yleisradion tuleva ohjaaja Stig Törnroos. Eemeli selättää konnan. Matkalla vilahtavat Salaksen latoja ja riihi, Högbackan tilan päärakennus ja Seleniuksen kesäpaikka Hyddan. Kaiken selvittyä onnellisesti Eemeli ottaa reen kyytiin kylän lapset. Tuolloin nähdään mm. Smedsin tila (Voutilantie 14) ja Högbackan tilan navetta ja varastorakennus. Jälkimmäinen paikka eli Högbacka on sijainnut lähellä Kehä III:a, mutta se purettiin 1970–1980lukujen taitteessa.

Voutilan alueella on muistikuvien mukaan kuvattu Veikko Kerttulan ja Pauli Virtasen ikimuistoista, tšekkiläisen Jaroslav Hašekin veijariromaaniin perustuvaa televisiosarjaa Kunnon sotamies Svejkin seikkailut (1967–1968). Sen pääosassa oli Matti Varjo. Kuvauspaikoista tai tilanteista ei valitettavasti tiedetä tarkempaa. Tämä perustuu Voutilan kulttuurihistoria ja rakennusinventointi -julkaisussa (2010) olevaan Pekka Haasasen tiedon-

Yllä. ”Ei se mitään” sanoi Eemeli -elokuvassa mennään useaan kertaan Voutilantieltä pohjoiseen haarautuvaa ”talvitietä”, jota kyläläiset käyttivät hakiessaan karjalle heinää lähellä nykyistä kiitorataa. Reessä olevan seurueen taustalla häämöttävät 1950-luvulla rakennetut, Bergbacka-nimisestä tilasta lohkotut Haasasen ja Huumon talot.

Vas. Lapset kulkevat Eemelielokuvassa kohti Påvalsin taloa, joka on vielä 1960-luvulla valkoinen. Taustalla hahmottuu tilan upea mansardikattoinen karjasuojarakennus.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

193

Elokuvaa ja televisiosarjaa Missä kuljimme kerran filmattiin paljon Voutilassa. Salaksen navetan ylisillä painettiin valkoisten lentolehtisiä. Alemmassa kuvassa Nedre Påvalsin navetan takana tapettiin punaisia ja niityllä sijaitsevan pumppuhuoneen luona haudattiin heitä.

antoon, jonka mukaan kyseisen sarjan yhtä jaksoa kuvattiin Voutilassa.

HISTORIALLISET MILJÖÖT KJELL WESTÖN FILMATISOINNISSA MISSÄ KULJIMME KERRAN Salaksen entinen omistaja Roger Selenius muisteli 7.8.2020, miten hän oli noin vuonna 1973–1974 nähnyt, kuinka Åke Lindmanin organisoima elokuvantekijäporukka kuvasi toiseen maailmansotaan liittyvää elokuvaa sotilasasuineen ja am-

194

pumavälikohtauksineen Voutilassa. Elokuva on toistaiseksi identifioimatta. Tapaus saattaa liittyä myös Lindmanin kansainvälisiin yhteistöihin.

Selenius toimi Kodakin palveluksessa ja tunsi elokuvantekijöitä työnsä puolesta. Kouriintuntuvammin hän muistaa Kjell Westön historialliseen romaaniin perustuvan draaman Där vi en gång gått / Missä kuljimme kerran (2011) kuvauksia. Peter Lindholmin ohjaaman ruotsinkielisen elokuvan ja siitä kuusiosaiseksi laajennetun televisiosarjaversion tarina seuraa kolmen helsinki-

läissuvun vaiheita vuodesta 1906 vuoteen 1944.

Lilliehjelmin ja Widingin porvarisperheiden ja Kajanderin köyhän työläisperheen elämät ja kohtalot kietoutuvat toisiinsa vuosisadan dramaattisissa myllerryksissä, itsenäistymisen ja kansalaissodan, 1930-luvun poliittisen kuohunnan ja jatkosodan aikana.

Kansalaissodan lopputapahtumia punaisten ampumisineen kuvattiin Vantaanlaakson ja Voutilan autenttisilta näyttävissä maisemissa. Valkoisten tuomioistuin, jossa punaisille määrättiin kovia kohtaloita, pidettiin nykyisen kotiseututalon Övre Nybackan vanhassa navetassa. Käskyjä jakeli kiihkomielinen Cedric Lilliehjelm ”Cedi” (Oskar Pöysti). Tilan päärakennuksen salissa kuvattiin jakso, jossa vänrikki toppuuttelee joukkojaan, mutta senkin jälkeen punaisia kuulustellaan. Tuvassa puolestaan isäntä Korhonen (Tomi Salmela) kieltäytyi vuosikymmeniä tilalla työskennelleiden palkollistensa ampumisesta. Hän vastusti näin kiihkomielisiä, kostonhimoisia valkoisia. Tupa oli kuvauksiin ihanteellinen aitoine 1800–1900-vaihteen pirttipöytineen. Nykyään päärakennus on vuokrattavissa mm. juhlatilaisuuksia varten.

Voitonriemuiset valkoiset ajavat hienolla autollaan maalaiskylään mukanaan kypäräpäisiä sotilaita. Paikkaa esittää Voutilan Salaksen pihamiljöö. Punaisten joukkoteloituksia kuvattiin Nedre Påvalsin pellolla vanhan navetan takana.

Tarinan päähenkilö, herkkä Eric Widing eli Eccu (Jakob Öhrman) ei pysty toteuttamaan teloituskäskyä. Niinpä verenhimoinen Cedi tarttuu kivääriin. Järkyttäviä kohtauksia tehtiin Nedre Påvalsin pumppuhuoneen kohdalla avaralla pellolla.

Kaukokuvassa nähdään, miten paikalle kaivetaan myös joukkohautaa. Kapinallisen, itsepintaisen ylpeän Annan (Ylva Ekblad) kuulustelu ja teloitus sekä ruumiskasakuvat kuvattiin puolestaan Övre Nybackan pihalla.

Turun Sanomien 26.10.2011 haastattelun mukaan Lindholm uskoi kuvanneensa raa’at teloituskohtaukset tavalla, jota ei ollut Suomessa ennen nähty: ”Minä halusin kuvata ne mahdollisimman väkivaltaisina. Sisällissodassa ei ole kyse

mistään järjellisestä peliteoriasta – tehdään jotakin, jotta saavutetaan jotakin – vaan mukana on ylimääräisinä elementteinä viha ja kosto.” Hän jatkoi elokuvan teon motiiveistaan: ”Lähtökohtana oli kertoa nuorista ihmisistä, jotka ovat aivan samanlaisia kuin tänä päivänä. Yhteiskunnallinen tilannekin on hyvin samanlainen, eli jännitteitä on ilmassa.”

Kuvausryhmä vuokrasi Salaksen tilan Ruusan mökin filmauksia varten. He käyttivät sitä pukuhuoneena, sosiaalitilana ja kahvinkeittopaikkana.

Selenius muistelee perheensä saaneen kuvauksista elokuvalippujen ym. ohella 400 euron korvauksen. Hänestä filmauksen seuraaminen oli mieluista, filmiryhmä huolehti hyvin myös jälkiensä siivouksesta.

Vuosien 1930–1931 Lapuanliikkeen aikaiset kyyditykset henkilöiden kaappauksista lähtien suoritettiin tarinassa Voudintiellä Vantaankoskella. Pahoinpidellyille miehille toivotettiin: ”Terveisiä ryssänperkeleille.” Kommunistisen liikkeen lentolehtisiä painettiin Salaksen tilan navetan vintillä. Rakennus näkyy hyvin sekä ulko- että sisäkuvissa. Paikka sopi mainiosti vastarintaliikkeen tukikohdaksi. Salaksen navetassa oli 1800–1900-vaihteen esineistöä kuten kärryjä ja tynnyreitä. Filmintekijät lainasivat tarpeistoa myös muualla tehtyihin kuvauksiin ja palauttivat ne kuukauden kuluttua.

Selenius muistelee huvittuneena, miten vuoden 2011 tienoilla myös kalahampurilaisia mainostavaa MacDonaldsin televisiomainosta kuvattiin entisaikaisine kalastajahahmoineen Salaksen navetassa. Övre Thorsin entinen omistajapariskunta Margaretha ja Timo Saarikoski keräsi tilansa aittaan vanhoja esineitä. Tuleville elokuvantekijöille Voutilassa on edelleen hyvät historiallisen elokuvan kuvausmiljööt. Tarvittava rekvisiittaesineistökin on olemassa paikkakunnalla.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

195

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS: www.kartta.vantaa.fi (historialliset kartat, kaupunkikartta 2019) Amanda Eskola: VAARI eli Vantaan vanhojen rakennusten inventointi 2010–2018. Vantaan kaupunginmuseo.

Amanda Eskola, Mikä on Vantaan vanhin talo? Helsingin pitäjä -vuosikirja 2019.

Eeva Juusela – Timo Kallaluoto, Voutilan kulttuurihistoria ja rakennusinventointi. Vantaan kaupunkisuunnittelulautakunta, 2010. PDF-julkaisu.

Erikoiskiitos haastatteluista Jarl Eklundille ja Roger Seleniukselle. Kiitoksia myös Amanda Eskola, Vesa Ahokas, Hannu Hurskainen, Sari Reini, Marjo Seppä, Kimi Seppänen ja Kalevi Koukkunen.

Lähteinä myös Elonetin Suomen kansallisfilmografia ja Suomalaisen elokuvan tiedonkeruun yhteydenotot KAVI:in.

Kuvat: Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI), Helsinki-Filmi

Uutta Tikkurilan ytimeen Tikkurilan Keskustakortteli

Ota yhteyttä:

Tikkurila kasvaa ja kehittyy.

Keskeisimmälle paikalle Vantaan kaupungin­ taloa vastapäätä nousee ainutlaatuista asumis­ mukavuutta tarjoava keskustakortteli. Loistavat palvelut ja vaivattomat yhteydet mahdollistavat uuden, helpon arjen. www.srv.fi/tikkurila

SRV:n Asuntomyynti, puh. 0800 122 200 (maksuton) tai asuntomyynti@srv.fi.

SRV Rakennus Oy, Tarvonsalmenkatu 15, 02601 Espoo.

196

Juhlien aikaan Tasokasta pitopalvelua kaikkiin tilaisuuksiin, myös tuotemyyntiä sekä astiavuokrausta.

Jotta kaupassa olisi kiva käydä.

Vantaan Pitopalvelu Oy Kuusitie 8, 01400 Vantaa p. 823 5242, 823 3251 myynti@vantaanpitopalvelu.fi

kokonaisvaltaista painopalvelua

KESKO Vantaa-Seuran vuosikirjan ilmoitus 82x107 mm.indd 2

Silkkitehdas VANTAAN KAUNEIN KAUPUNKIKORTTELI

Tarjoamme teille mm.

- omakustannekirjat, liimanidottuna, kovakantisena tai wiresidottu - yritysesitteet - järjestölehdet - vuosikalenterit - käyntikortit - wirekierrelehtiöt - ym. painotuotteet Vastaamme mielellämme painotyöpulmiinne Etujamme ovat joustavuus sekä kohtuulliset hinnat

Julkaisuapu Oy Delta TOIMISTOT LIIKETILAT PALVELUTILAT RAVINTOLATILAT

040 544 5090 Seppo Rekola Kivipyykintie 5 C, 00710 Helsinki www.tikkurilansilkki.fi

7.10.2020 9.44

seppo.rekola@julkaisuapu.fi www.julkaisuapu.fi

Mårtensbyn mylly KIRSTI PIETILÄ

198

VANTAAN ELI KVARNBACKAN koskelle tuli vesivoimaa käyttävää teollisuutta 1830-luvulla, kun Vantaan ruukki rakensi masuunin kosken rannalle ja alkoi valmistaa rautaa mm. Helsingin pitäjän malmiesiintymien rautamalmista.

Koskea oli käytetty voimanlähteenä kuitenkin jo vuosisatoja. Rannoilla olevat kylät perustivat myllyjään koskeen: Kvarnbackan ja Mårtensbyn talonpojat länsirannalle ja Vinickbyn ja Brutubyn talolliset omalle puolelleen itärannalle.

Nyt niistä on jäljellä enää yksi, entisen Mårtensbyn myllyn paikalle rakennettu mylly, Dahlforsin mylly, jonka rakennus on peräisin viilatehtaan ajoilta. Olen tässä artikkelissa yrittänyt selvittää myllyn ja myllynpaikan vaiheita. Rakennukselle on taas kaavailtu uutta tulevaisuutta majoitustarkoituksissa, joten asia on jälleen ajankohtainen.

Artikkelin aineistona olen käyttänyt Helsingin pitäjän historian osien II–IV lisäksi Esko Aaltosen väitöskirjateosta Länsi-Suomen yhteismyllyt. Käytössäni on ollut Vantaankosken inventoinneista ja Viilatehtaan alueen suunnittelussa syntynyt Vantaan kaupunginmuseossa säilytettävä aineisto ja mikrokorteille kopioitu W. W. Wahlbergin ja kuolinpesän arkisto, joka on hankittu museolle 1980-luvun alussa. Tutkija Arne Heporauta teki silloin Vantaalla rakennusinventointia ja kirjoitti artikkelin Viilatehtaasta vuoden 1983 Helsingin pitäjä -vuosikirjaan. Olen käyttänyt luonnollisesti myös hänen perusteellista työtään. Lisäksi olen etsinyt alkuperäislähteitä. Kansalliskirjaston digitoidut sanoma- ja aikakauslehdet ovat olleet antoisa aineisto.

Kvarnbackan koski on alun perin ollut kolmen putouksen sarja, mutta joki tulvi usein, ja koskien yläpuolella pellot olivat veden vallassa keväisin. Asukkaiden pyynnöstä valtio räjäytti vuonna 1892 joelle uutta uomaa ja pohjoisin koski nykyisen Kehä III sillan vaiheilla hävisi olemasta.

Viimeistään silloin hävisi myös länsirannan poh-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

199

joisin myllynpaikka. Niillä tienoin myös Suuri Rantatie ylitti joen ennen kuin vuonna 1876 tie oikaistiin ja uusi puusilta rakennettiin nykyiselle paikalleen. Keskimmäistä koskea on kutsuttu nimellä Kvarnbackafors ja alinta nimellä Svartfors.

Koskesta on käytetty vanhastaan nimitystä Qvarnbackafors tai Vanda fors. Nykyisin käytössä on nimi Vantaankoski. Sen alue jakaantuu kahteen kaupunginosaan. Länsipuoli on Vantaanlaaksoa ja itäpuoli Viinikkalaa. Vanhan kyläjaon mukaan länsiranta kuuluu suvannon pohjukkaan saakka Kvarnbackalle ja siitä etelään Mårtensbylle. Myllytontti on pieni saareke Mårtensbytä Kvarnbackan kylässä.

MÅRTENSBYN MYLLY Keskiajan kuluessa maanviljelys oli vahvistunut pääelinkeinoksi Vantaanjokilaaksossa. Kvarnbackan koski oli hyvä myllynpaikka. Uudenmaan läänin voudintilien mukaan siinä oli vuonna 1586 useita myllyjä, itärannalla Vinitbyn ja Brutubyn talojen yhteinen mylly ja länsirannalla Mårtensbyn mylly sekä pohjoisempana Qvarnbackan, Biskopsbölen ja Lappbölen yhteinen mylly.1 Vahvistuva keskushallinto näki myllyissä hyvän verotuskohteen ja pyrki keskittämään jauhatusta omiin kruununmyllyihinsä. Helsingin pitäjän ainoa kruununmylly oli Viikin kuninkaankartanon mylly. Talonpojat eivät kuitenkaan olleet kovin halukkaita luopumaan omista myllyistään ja kulkemaan pitkiä matkoja satoaan jauhattaakseen vaan pystyttivät ja käyttivät salassakin omia myllyjään ja käsikiviään. Vuonna 1627 määrättiin hävitettäväksi kaikki pienet puromyllyt ja ne myllyt, joista talonpojat eivät halunneet maksaa veroa. Näissä veroa maksavissa ”tullimyllyissä” muutkin kuin myllynosakkaat saivat jauhattaa viljansa maksua eli tullia vastaan.2 Myllyn rakentaminen ja ylläpitäminen ja käyttö edellytti sopimuksia ja kiinteää yhteistyötä.

Sopimukset vahvistettiin käräjillä. Mårtensbyn ja Qvarnbackan yhteisen myllyn osakkaat vahvistivat vuonna 1664 sopimuksensa. Sen mukaan kaikille osakkaille taattiin yhtä suuri osuus toisaalta myllyn käyttöön ja toisaalta sen rakentamisesta,

200

ylläpidosta ja verotaakasta koituviin kustannuksiin. 1680-luvulla, kun suunniteltiin uuden myllyn rakentamista, he päättivät jakaa kustannukset tilan veroluvun mukaan.3 Myllylahkoon osallistuminen ei ollut velvollisuus, sillä erityisesti myllyn uusiminen merkitsi huomattavia kustannuksia. Kuitenkin vuonna 1682, kun suunniteltiin uuden myllyn rakentamista rappeutuneen tilalle vanhan myllyn alapuolelle, myös köyhyyttään valittaneet koskiosuuden omistajat lähtivät hankkeeseen mukaan.4 Mårtenbyssä oli vuonna 1710 maakirjoihin merkitty viisi tilaa: Lillas, Guns, Bullders, Smess ja Nybacka. Qvarnbackassa taloja oli kaksi, Månsas ja toinen, jonka omistajaksi oli merkitty Mårten Hansson eller Erich Hindriksson.5 Myllyn rasitukset jakautuivat siis seitsemälle tilalle. Vuoden 1694 voudintileissä mainitaan Qvarnbackan ja Mårtensbyn yhteinen mylly, jossa oli kaksi kiviparia.

Sen myllyvero oli kolme tynnyriä viljaa.6 Tynnyri on vetoisuudeltaan kolme kappaa, noin 146,5 litraa.7 Kiviparien lukumäärästä voisi päätellä, että mylly oli ns. ratasmylly. Rakennuksen ulkopuolisen, pystysuoran vesirattaan vaaka-akseliin voi hammasrattaiden ja voimansiirtohihnojen välityksellä kytkeä useamman kiviparin. Alkeellisemman myllyn, jalkamyllyn vesiratas on vaakasuorassa myllyn alla ja sen pystysuora akseli kykenee käyttämään vain yhtä kiviparia. Jalkamyllyjä rakennettiinkin usein kotitarvemyllyksi pienempiin puroihin. Qvarnbackan koski oli niin suuri putous virtaamaltaan, että ratasmylly kannatti rakentaa. Kosken voimaa lisättiin patorakennelmilla ja rakentamalla vesiränni, joka johti vettä vesirattaaseen tai pyörään. Myllyt olivat yleensä hirsirakennuksia, jopa hammasrattaat ja vesipyörät olivat usein puusta rakennettuja. Akselit olivat rautaa. Kun mylly lahosi tai paloi, saatettiin metalliosat käyttää uudisrakennuksessa.

Karkeasti määriteltynä vesimylly on käsikivet, joita käyttää vesivoima. Monimutkainen koneisto siirtää vesivoiman vaaka-akselilta pystysuoralle, joka kulkee kiviparin läpi keskeltä ja on kiinnitet-

Vantaankosken mylly ja sen ympäristö vuonna 1974. Kuva: Ilkka Leino / Vantaan kaupunginmuseo.

ty yläkiveen. Lisälaitteilla voima jaetaan usealle kiviparille.

Mårtensbyläisten myllynpaikka oli niin hyvä, että se pysyi käytössä 1900-luvun puoliväliin.

Koskella on kuitenkin nähty useita kertoja kiistoja padoista ja myllyistä. Kun 1640-luvulla Matts Tönnesson Creutzhammar käski Lappbölen rälssitalonpoikiensa rakentaa myllyn mårtensbyläisten maille, nämä voittivat käräjillä juttunsa, ja heidän koskipaikalleen rakennettu mylly purettiin.8 Padoista käytiin riitoja. Liian korkeaksi rakennettu pato aiheutti yläpuolellaan tulvia ja alapuolellaan veden vähyyttä. 1700-luvun alussa Vinickbyn myllyn osakkaat korottivat patoa, mutta joutuivat Viikin myllyn ja Qvarnbackan myllyn osakkaiden vaatimuksesta käräjille. Myllynomistajien asiaa ajanut kauppias Petter Sund avautti padon omavaltaisesti, vaikka maaherran 1710 määräämä katselmus oli vielä tekemättä.9 Vuonna 1758 kylien tiet erosivat. Mårtensbyn talonpojat rakensivat oman tullimyllyn, koska

heitä ei huolittu osakkaiksi Qvarnbackan kylämyllyyn. Uusi mylly kuitenkin paloi vuonna 1776 ja paikka myytiin siltavouti H.G. Slorfille, joka rakennutti paikalle uuden myllyrakennuksen.10 Myllyasiakirjoissa mainitaan, että ”Qvarnbackan toinen mylly sai 10 vuoden verovapauden vuonna 1779”. Olisiko tässä ollut kyseessä palanut Mårtensbyn mylly? Kruunu saattoi siis tulla vastaankin. Ylipäätään myllyjen verotus oli monimutkaista. Jo pelkkä koskiosuus ja veden käyttö oli verotusperuste.11 Tullimyllyillä oli määrätyt jauhatuspiirit, joiden talonpoikien oli pakko jauhattaa jyvänsä piirinsä myllyssä. 1780-luvulla Mårtensbyn piiri käsitti Mårtensbyn, Käinbyn, Sjöskogin, Tavastbyn ja Luchtabackan kylät sekä Meijlbyn ja Ripubyn kylät, jotka voivat käyttää myös Tuusulan Ruotsinkylän myllyä.12 Kuisma sanoo mårtensbyläisten luopuneen kaupallisesta toiminnasta jo 1700-luvun lopulla ja myllyn palautuneen kotitarvemyllyksi.13

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

201

YKSITYISOMISTUKSEN AIKA Mårtensbyn myllyn seuraavat vaiheet käyvät ilmi myllynpaikan omistuksesta vuosina 1897–1900 käydyn riidan oikeudenkäyntipöytäkirjoista.14 Ensimmäisen kauppakirjan kopio on myös mukana niissä asiakirjoissa, jotka seuraavat myllyn kauppaa 1906. Siltavouti Henrik Gustaf Slorf osti 11.9.1775 Nybackan, Smedsin, Gussin, Bullersin, Lillasin ja Stensbackan talojen omistajilta kosken läntisen rannan eteläisen myllyn ja näiden osuudet koskesta tuhannella taalarilla kuparirahaa.

Myllynkaupassa Mårtensbyn talolliset pidättivät itselleen oikeuden vapaaseen jauhatukseen.15 Uusi mylläri Henrik Slorf syntyi Ruotsissa 1729 tai 1730. Kirkonkirjoissa siellä on maininta, että 24.6.1756 vihittiin Skabrossa Ytterenhörnassa lakeija Henrik Slorf ja Catharina Pihlström.

Tyttären, Catharina Charlotan kastamistiedoista 18.71756 Ytterenhörnassa käy ilmi, että perhe muutti Suomeen.16 Nurmijärven kirkonkirjoissa Slorfin perheen kerrotaan muuttaneen 1756 Tukholmasta. He asuivat aluksi Raalan kartanon Adlerhofin torpassa ja sitten Nukarissa, jossa Slorfin ammatiksi mainitaan mylläri. Nurmijärvellä heille syntyi kolme lasta, viimeinen vuonna 1762.17 Helsingin pitäjän kirkonkirjojen mukaan perhe asui Qvarnbackan Erikaksen mailla. Muutto on tapahtunut vuoden 1762 jälkeen, mutta sen aikaa eikä poismuuton aikaa ole merkitty, ja puolisoiden syntymävuodetkin ovat muuttuneet. Henrik Gustafin syntymävuodeksi merkitään 1729 ja vaimon 1724.18 G.H. Slorf yhdessä vaimonsa Katarina Pihlströmin kanssa myi 25.11.1786 myllyn ja myllynpaikan everstiluutnantti Carl Fredrik Ridderstormille 6 500 ruplan bancoassignaattien hintaan.19 Carl Fredrik Ridderstorm oli syntynyt Stenebyssä Ruotsissa 19.1.1739. Hän oli upseeri, ja hänet ylennettiin everstiluutnantiksi hänen erotessaan palveluksesta 1793. Kapteeni Ridderstorm avioitui vuonna 1792 Kristina Katarina Ljungbergin (1768–1836) kanssa Helsingin pitäjässä. Vaimon isä, maanmittari Carl Johan Ljungberg myi osuutensa Tavastkullan säteristä vävylleen.20 Perhe

202

asui siellä, kunnes he muuttivat Qvarnbackan Erikakseen.21 Ridderstormilla oli vuokralla Erikaksen korpraalinpuustelli vuosina 1808–1834.22 Ridderstorm oli teollisuudesta kiinnostunut ja osti myllyn mahdollisesti vesivoiman takia eikä niinkään jauhatuksen. Hän oli osakkaana yhtiössä, joka perusti rautamalmikaivoksen Tavastbyhyn Skinnarsin ja Skobbaksen maille vuonna 1786. Yritys kuitenkin sammui parin vuoden kuluttua.23 Sama yhtymä aloitti Stansvikin kartanon mailla Laajasalossa 1780 rautamalmin louhimisen ja anoi vuorikollegiolta 1788 lupaa perustaa masuuni Vantaankosken partaalle Qvarnbackaan. Sitä lupaa ei annettu, mutta se sai luvan perustaa hopeasulattamon. Laajasalosta oli nimittäin löytynyt hopeaa sisältävää lyijyhohdetta. Laitos valmistui vasta1795, mutta toiminta päättyi lähes saman tien.24 Carl Fredrik Ridderstorm kuoli Erikaksessa vuonna 1820, 83 vuoden korkeassa iässä.25 Hänen oikeudenomistajansa luovuttivat kauppakirjoilla 16.8.1836 ja 16.3.1837 osuutensa Vantaankoskesta myllyineen ja myllynpaikkoineen Wanda Bruksbolagille.26 MYLLYRAKENNUS JA SEN KONEET Ruukin palovakuutuksessa vuonna 1841 on myllyrakennus kuvattu ensimmäisen kerran, tosin sanallisesti.27 Seuraava selostus pohjaa Allmänna Brandtstodsbolaget i Finland -yhtiön vakuutuskirjoihin. Viimeisenä ruukin rakennuksista mylly on saanut numeron 21. Rakennuksen sanotaan olleen rakennettu mäntyhirsistä ja hyvässä kunnossa. Rakennusvuosi on 1838. Se on vuoraamaton ja kaksikerroksinen. Ensimmäisessä kerroksessa on huone vesipyörälle ja toinen koneistolle. Ylemmässä kerroksessa on suurempi huone jauhamiselle.

Oik. Mylly on kuvattu ensimmäistä kertaa ruukin palovakuutuksessa vuonna 1841.

Myllyn rakennus sijaitsee joen rannassa ja on saanut numeron 21. Kuva: Tiina Mikkanen / Kansallisarkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

203

Rakennuksen keskikorkeus on maasta katonharjaan 17 kyynärää (10,2 m), pituus 18 kyynärää (10,8 m) ja leveys 15 kyynärää (9 m). Siinä on kaksinkertainen lautakatto ja se on 1 ½–4 ½ kyynärää (0.9 m–2.70 m) korkealla kivijalalla. Myllyssä oli neljä ikkunaa 1 ¾ x 1 ½ kyynärää, á12 r ja toiset neljä 1 ¼ x 1 ½ kyynärää, á 10 r. Kaikki ikkunat olivat kitattuja, öljymaalattuja ja vuorilaudoin (kyynärä on 60 senttimetriä).

Ovia kerrotaan olleen yksi päällystetty (beklädnad) ovi karmein, listoin hakoineen ja saranoineen, maalattu ja mitoiltaan 2 ¾ x 1 ½ kyynärää, toinen päällystetty ja maalattu pariovi karmein ja listoin, sen toinen puolikas jaettu kahteen osaan, kolme paria saranoita lukkoineen ja salpoineen. Lisäksi oli kaksi yksinkertaista lautaovea saranoineen ja hakoineen.

Yläkerrokseen veivät portaat, joissa oli rintamus puuristikoin. Siellä oli konttorihuone, jossa oli yksinkertainen, lukollinen lautaovi ja pieni ikkuna.

Rakennukseen vei ulkopuolelta kaksi siltaa, toinen hirsinen, pukeilla ja parruilla seisova ja lankuilla päällystetty. Siinä oli myös kaidepuut. Se oli 21 ½ kyynärää pitkä ja neljä kyynärää leveä. Toinen silta oli 14 kyynärää pitkä ja kolme kyynärää (1,8 m) leveä hirsialustainen ja lankuilla päällystetty.

Koneistosta kerrotaan, että vesipyörä oli halkaisijaltaan 9 kyynärää (5,4 m). Sen korkeus oli siis yli puolet rakennuksen korkeudesta. Sen leveys kehien välillä oli 3 ¾ kyynärää. Siipiä oli kahdeksan, ne oli tehty 7 tuuman puutavarasta ja kiinnitetty kahdeksalla 4 kyynärän pituisella rautaruuvilla. Pyörän akseli, halkaisijaltaan 21 tuumaa ja pituudeltaan 8 kyynärää (4,8 m) oli koostettu neljästä 12 tuuman palkista ja koottu 15 rautavanteella.

Vesi pyörään johdettiin neljä kyynärää pitkällä ja 3 ½ kyynärää leveällä puurännillä, jonka vietto oli tehty laudoista ja rännipukeista palkkialustalla. Sinne vei kaksi lautarappua. Siinä oli syöksyluukku säätökoneistoineen, jossa oli taottu veivi ja rautasidokset.

Myllyn koneiston hammaspyörän ja rattaiden sekä kolmen kiviparin alusta oli tehty 12 ja 13

204

tuuman palkeista. Toisessa kerroksessa oli kolme puista ammetta, ns. kahnaa (20 tuumaa korkeita, 2 ¾ kyynärää halkaisijaltaan), jotka oli koottu kahdella rautavanteella. Niiden yläpuolella olivat lautaiset tuutit eli kourulliset suppilot, joiden kautta jyvät kaadettiin kiven silmään.

Myllyssä oli jauhamista varten kaksi paria myllynkiviä, kaikki 12 tuumaa paksuja ja 3 kyynärää halkaisijaltaan. Lisäksi oli yksi pari niin kutsuttuja teräskiviä, ilmeisesti keinotekoisia smirgelikiviä, 12 tuumaa paksuja ja halkaisijaltaan 2 kyynärää, joita käytettiin hienompaan jauhatukseen.

Käyntikoneiston valurautaosia oli yksi pystysuora akseli laakeripareineen, yksi sylinterinmuotoinen hammaspyörä, yksi kartiomainen hammaspyörä ja kolme pitkärautaa rattaineen. Ne välittivät voiman rattaasta kiviin. Lisäksi luetellaan erinäinen määrä hammasrattaita, säätöpeltejä, veivejä ja hammasrattaita, ruuveja ja muttereita. Ne muodostivat koneiston, jolla voima jaettiin kiviparien välillä ja joilla säädettiin kiviparin kivien korkeutta toisiinsa nähden ja siten jauhojen karkeutta. Kaikki metalliosat maksoivat Fiskarsin ruukin laskun mukaan 1500 ruplaa.

Koko rakennuksen arvoksi siinä kunnossa kuin se oli arvioivat yhtiönmiehet 4 167 ruplaksi.

Brandstodscomitén arvio oli 3 650 ruplaa. Lomakkeeseen on lyijykynällä kirjoitettu sarakkeeseen 3 000. Myllyrakennuksen arvoksi on lopulliseen laskelmaan merkitty 4 164 ruplaa. Koko ruukin vakuutusarvoksi on laskettu 41 499 ruplaa.

Slorfin rakentama mylly oli siis ruukkiyhtiön toimesta jo purettu. Myllyt olivat yleensäkin lyhytikäisiä, ne olivat lähellä vettä ja lahosivat. Jauhopölyn takia ne myös paloivat usein.

Ruukin omistajavaihdoksissa mylly ja myllynpaikka kulkivat muun omaisuuden mukana. Teollisen toiminnan päätyttyä lopullisesti agronomi Berndt Emil von Schantz osti ruukin useilla omistajilla käyneen omaisuuden vuonna 1880. Silloin kaikki tuotantolaitokset oli jo hävitetty. Kaupassa seurasi myös jäljellä oleva vuonna 1862 uudistettu 25 vuoden vuokraoikeus Erikasin ja Gussin eli Petaksen virkataloihin, joiden maille ruukki oli rakennettu. Kauppasumma oli 48 000 markkaa.28

Palovakuutuskatselmuksessa 11.12 1883 mainitaan ruukin alueen rakennuksista, että niitä oli hävitetty tai poissiirretty. Myllyn sanotaan, siitä kun vakuutus on otettu, käyneen läpi merkittäviä muutoksia niin, että siitä on jäljellä oikeastaan vain rakennuksen kivijalka, rakennuksen runko, hirsikerrat, lattia, ovet, ikkunat ja sisäraput. Ulkokatto on katettu päreillä, jotka ovat yhtiössä valmistetut, arvoltaan 900 mk. Ulkoiset ajosillat rakennukseen on purettu niin kuin koko sisustuskin. Koneisto on uusi ja sitä käytetään turbiinilla.

Omistaja piti rakennusta huonokuntoisena ja ainoastaan sisutusta ja koneistoa vakuutuksen arvoisena. Aikaisempi vakuutusarvo 3 000 mk laskettiin 2 285 markkaan.29 Rautainen vesipyörä kehitettiin puisen tilalle Englannissa 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Siitä kehitetty turbiini yleistyi ja tuli Suomessakin käyttöön 1840-luvulla. Fiskars valmisti ensimmäiset turbiinit vuonna 1847. Turbiinin etuna oli sen pieni koko ja vesipyörään verrattuna suurempi pyörimisnopeus ja siten kasvanut teho. Lisäksi sen pyörimisnopeus oli säädettävissä säännöstelemällä veden kulkua turbiinin läpi. Koneen käyttäjä sai sen myös pysäytettyä myllyn käyttökerroksesta käsipyörällä tai -vivulla.30 ENSIMMÄINEN RIITA MYLLYSTÄ Erikaksen korpraalinpuustellin vuokrasi valtiolta vuonna 1888 Anders Gustaf Lindström Sipoosta.

Kun hän kuoli 1895, vuokraoikeus periytyi Karl Anders Lindströmille, joka avioliiton kautta oli myös Vinickbyn Stubbackan isäntä.

Karl Lindström haastoi Berndt von Schantzin Malmin kunnantalossa pidetyille syyskäräjille 28.10.1897 kolmesta asiasta: ”Poistamaan Erikaksen mailta kaikki talojen ja rakennusten jätteet niin kuin lähtö- ja tulotarkastuksessa 22.8.1887 tuomittiin ja maksamaan minulle korvausta siltä ajalta, kuin hän on asian laiminlyönyt. Toiseksi, ellei hän kykene luotettavasti osoittamaan omistus- tai hallintaoikeuttaan maalle, jolle Vantaan kosken vierellä, puustellin maalla on pystytetty hänen käyttämänsä mylly, samoin poistamaan sanotun myllyn ja siihen kuuluvan patorakennel-

man ja jättämään paikan minun käytettäväkseni.

Kolmanneksi maksamaan minulle taattu myllyvero siltä ajalta, kuin olen puustellia vuokrannut, 300 markkaa vuodessa. Lisäksi vaadin kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.”

Asiaa puitiin kuusilla käräjillä. Todistelut molemmin puolin ovat pitkät ja monipolviset, niitä on tässä mahdoton selostaa. Päätös saatiin vasta syyskäräjillä 23.10.1899, pöytäkirjan § 111. Välillä oli varamaanmittari J.M. Luukkonen kuvernöörin käskystä toimittanut tarkastuksen no 5 283 vanhoista kartoista, asiakirjoista ja paikan päällä 16. ja 17.5.1899.

Luukkosen mukaan vuonna 1862 toimitetussa Isojaon uudistuksessa, joka oli 1868 vahvistettu käräjillä, on myllynpaikka 0,24 tynnyrinalaa, kartoissa palstana no 149, merkitty Erikaksen nautinnaksi. Se sisältyy masuunin tontiksi ruukille luovutettuun 10 tynnyrinalan alueeseen, joka oli aikanaan luovutettu takaisin puustellille. Riidan alainen mylly sijaitsee juuri tällä alueella.

Isojakokartassa ruukin alue on merkitty kirjaimella H1, Erikas kirjaimella H. Myllyn rakennus on piirretty karttaan masuunin monikulmaisen rakennuksen pohjoispuolelle aivan padon alapuolelle.

Käräjien päätöksessä sanottiin, että mylly kuuluu edelleen Berndt von Schantzille, mutta maa myllyn alla on puustellin. Berndt von Schantzin pitää kuuden kuukauden kuluessa kolmen sadan markan sakon uhalla hommata myllyn pois, ja jättää maa vuokraaja Karl Lindströmin käyttöön.

Oikeudenkäyntikulut jäivät osapuolten maksettaviksi.

Berndt von Schantz ei tyytynyt tuomioon, vaan valitti Turun hovioikeuteen ja sai sieltä päätöksen 23.10 1900. Karl Lindström jätti samoin kirjallisen vastineensa isojakokarttoineen ja niiden selityksineen.

Hovioikeudelle jättämässään kirjelmässä von Schantz esitti, että muinoin Mårtensbyn ja Kvarnbackan kylillä oli länsipuolella jokea kaksi myllyä, joista pohjoisin kuului Månsaksen tilalle ja Erikaksen puustellille ja eteläinen Nybackan, Smedsin, Gussin, Bullersin, Lillasin ja Stenbackan tiloille

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

205

Mårtensbystä ja että näiden tilojen omistajat kirjallisella sopimuksella möivät 11.9.1775 myllynsä ja osuutensa Vantaan koskesta kruununvouti Henrik Gustaf Slorfille ja niin edelleen koko omistajaketjun. Månsaksen tilan ja Erikaksen puustellin entisen sillan pohjoispuolella sijainnut mylly on kauan sitten lakannut olemasta. Samoin se koskiputous, jossa se oli, on hävinnyt Vantaanjoen ruoppauksessa 1890-luvun alussa ilman, että Månsaksen ja Erikaksen omistajat olisivat tehneet mitään välipuhetta osuudesta eteläiseen myllynpaikkaan tai että heille sen omistajat olisivat mitään etuja myöntäneet. Ja että myllynpaikka, jota Lindström nyt vaatii, näin ollen enemmän kuin 125 vuoden ajan ollut Mårtensbyn kylänmiesten ja heidän oikeudenomistajien omistuksessa. Tänä aikana ei ole sattunut mitään olosuhdetta, mikä olisi tuonut Erikaksen puustellille omistus- tai hallintaoikeutta mainittuun koskeen, eikä sellaista ole kirjattu Mårtensbyn ja Kvarnbackan vuosien 1771 ja 1772 tehtyihin ja 18.3.1773 vahvistettuihin isojakoasiakirjoihin eikä isojaon järjestelyyn, joka oli 1861 ja vahvistettiin kihlakunnan oikeudessa 30.3 1868. Järjestelyn perusteella kosken länsiranta kuuluu puustellille samoin kuin kyseessä oleva mylly, joka aikanaan oletettavasti oli rakennettu itse koskeen ja nyt mahdollisesti liejuuntumisen seurauksena sijaitsee suurimmaksi osaksi kiinteällä maalla. Kuitenkin katsoo v. Schantz rakennuspalkin 1.§ 20 kap. perusteella, että Erikas -puustellilla ei ole mitään oikeuksia kiisteltyyn myllynpaikkaan, minkä takia v. Schantz on ehdottanut kanteen hylkäämistä.

Hovioikeuden päätöksessä sanottiin toteennäytetyn, että Mårtensbyn ja Kvarnbackan kylät ovat vanhastaan muodostaneet kokonaisuuden, jossa Maaherranvirasto määräyksen 15.9.1767 perusteella on suoritettu isojako ja että isojaon aikaan on ollut kaksi myllyä länsirannalla jokea, pohjoinen Månsaksen tilan ja Erikaksen puustellin Kvarnbackan kylästä ja eteläinen Nybackan, Smedsin, Gussin, Bullersin, Lillasin ja Stenbackan talojen Mårtensbyn kylästä ja että tämän eteläisen myllyn omistajat ovat 11.9.1775 jne. (seuraa myllyn kauppojen luettelo Slorfista RuukinyhtiVantaankosken mylly vuoden 1966 tulvan aikaan.

Kuva: Kalervo Kanerva / Vantaan kaupunginmuseo.

206

ön kauppaan). Ruukinkauppojen yhteydessä on myllyn alue tullut Ruukin omaisuudeksi ja isojaon asiakirjoissa väärinmerkityksi Erikaksen maiksi. Hovioikeus purki käräjäoikeuden tuomion ja Lindström valitti Senaattiin 29.3.1901, mutta hovioikeuden tuomio jäi voimaan 20.2.1903.31 Mylly ja myllynpaikka jäivät von Schantzille. Kun hän 1906 myi myllyn edelleen, seurasi kauppakirjaa hovioikeuden päätöksen ote.

MYLLYN TUOTANTO Vuonna 1885 perustettiin maahan Kauppa- ja Teollisuushallitus yhdistämällä manufaktuurijohtokunta ja vuorihallitus yhdeksi keskusvirastoksi senaatin valtiovaraintoimituskunnan alaisuuteen.

Sille kuului teollisuuden valvonta ja se tilastoi yritysten tuotantoa heti vuodesta 1885 alkaen. Tilastollinen päätoimisto jatkoi tilastointia vuosina 1909–1973. Näistä tilastoista muodostuu hyvä lähde seurata yksityisen tuotantolaitoksen historiaa.32 Mårtensbyn myllystä on alettu käyttää nimeä Vanda qvarn viimeistään Berndt v. Schantzin omistusaikana ja se sisältyy teollisuustilastoihin tällä nimellä.

Vuoden 1886 tilastoiden mukaan maanviljelijä Berndt von Schantzin myllyn privilegioiden antoaikaa ei voitu ilmoittaa. Myllyssä työskenteli yksi mies. Siinä oli kaksi kiviparia, pari sihtikiviä ja ryynikone, joita käytettiin vesivoimalla. Myllyssä jauhettiin vehnää, ruista, ohraa ja kauraa. Siellä tehtiin yhteenjauhatusta (eri viljoista yhdistettiin rehujauhoa), sihtausta ja valmistettiin ryynejä.33 Seuraavana vuonna tiedot olivat samat. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Winickbyn mylly samassa koskessa oli samanlainen.34 Vuonna 1888 myllystä on täytetty erillinen lomake, muut tiedot ovat samat, mutta lisäksi on mainittu jauhatuksen arvoksi 780 mk.35 Vuonna 1889 ei jauhettu vehnää, mutta muuten olosuhteet olivat ennallaan.

Jauhatuksesta saatua tuloa ei voitu ilmoittaa.

Kaikkien myllyjen tilastolomakkeet on kirjoitettu samalla käsialalla. Ilmeisesti, joku keräsi tiedot ja kirjoitti puhtaaksi.36 Seuraavan kerran Vantaan mylly on ilmoitettu

vuonna 1904, jolloin lomakkeelle on merkitty, että omistaja kieltäytyy antamasta tietoja.37 BERNDT VON SCHANTZ Berndt Adam Emil von Schantz syntyi Turussa 4.8.1851 ja vietti lapsuutensa Naantalin lähellä Lapilan kartanossa. Vuonna 1878, kun hän muutti Helsingin pitäjän Forsbyhyn, hänen ammatikseen sanotaan landthushållare.38 Kun hän vuonna 1888 muuttaa Staffansbyhyn, on hänet kirjoitettu tilakokonaisuuteen Åsmus, Immus, Nybondas ja Björns.39 Kun hän muuttaa 1890 Helsinkiin, on hänen omistukseensa lisätty vielä Staffansbyn Petas.40 Hän tuntuu omistautuneen maanviljelylle. Myllyriidan aikaan häntä tituleerataan entiseksi tilanomistajaksi, Helsingissä hän omisti taloja. Hän kuoli perheettömänä 10.5.1926. Eläessään hän oli kerännyt ainakin 1,5 miljoonan markan omaisuuden, josta hän testamenttasi 300 000 markkaa Åbo Akademille maanviljelys-ekonomisen tiedekunnan perustamissummaksi sillä ehdolla, että jos sitä ei saada aikaan, raha menee Svenska kulturfondenille. Loppu omaisuutta jakautui useille hyväntekeväisyysjärjestöille ja em. Svenska kulturfondenille.41 WAHLBERGIN AIKA Koskelle tuli uusi mylly-yrittäjä vuonna 1888, kun Walfrid Wilhelm Wahlberg (1861–1922) laittoi viilatehtaansa yhteyteen myös höyrymyllyn, jossa oli kaksi kiviparia. Wahlbergillä oli taloudellisia vaikeuksia ja huhtikuussa 1894 hänet asetettiin konkurssitilaan.42 Konkurssipesän toimitsijaksi määrättiin helsinkiläinen varatuomari Gösta Palmroos.43 Palmroos (Gustaf Herman Palmroos 1863–1934) oli asianajaja ja hoiti paljon juuri konkurssijuttuja. Hän jäi Wahlbergin jonkinlaiseksi liikekumppaniksi ja osti 21.6.1906 Berndt von Schantzilta myllyn, hänen osuutensa Vantaan koskesta, siihen kuuluvan myllypadon ja kaikki muut laitteet ja maa-alueen niiden alla.

Kauppahinta oli 25 000 markkaa. Yksi kaupan ehdoista oli, että sitä seuraa Mårtensbyn tilanomistajien tullivapaa jauhatusoikeus.44

Gösta Palmroos puolestaan ajautui konkurssiin vuonna 1916, kun hänen tekemänsä velkakirja tuli lunastettavaksi. Hän oli laskenut liikkeelle 50 000 markan velkakirjan, jolle hän oli Helsingin kunnan talvikäräjillä 1907 hakenut kiinnityksen myllyyn.45 Pakkohuutokaupassa 28.8.1916 Walfrid Wahlberg teki korkeimman tarjouksen ja osti käyttöoikeuden (besittningsrätt) koskeen, maaalueen ja sille pystytetyn voimalaitoskiinteistön (vattenverksbyggnaden) ja laitokset niihin kuuluvine, laitoksen käyttöön tarpeellisine koneineen 50 000 markan hintaan.46 Mylly kiinnosti liikekumppanuksia ilmeisesti enemmänkin putouksen kuin jauhatuksen kannalta. He purkivat vanhan rakennuksen heti kaupan jälkeen. Itse myllystä vuonna 1906 ennen purkamista saa jonkinlaisen kuvan jälkikäteen 1922 laaditusta lausunnosta. Tällöin Wahlbergin perilliset käräjöivät Winickbyn miesten kanssa kosken käytöstä.

Konsulterande Ingeniörbyrån Aktiebolag toteaa omistajan pyynnöstä laaditussa lausunnossaan, joka lähinnä koskee myllyn käyttämää osuutta kosken vesivoimasta, että myllyssä oli ennen purkamista käyttövoimana kaksi turbiinia, niin sanottua sisäradiaalityyppiä, jota enää ei nykyisin käytetty. Voimansiirto työkoneisiin tapahtui osin hammasvaihteilla puisin rattain myllynkiviin ja remmivälityksellä ohraryynien kuorimislaitteeseen. Suurempi turbiini käytti rukiin jauhatukseen kiviparia, osin yhtä kiviparia kauran jauhatukseen ja sen ohella suoraan turbiiniakselista remmisiirrolla käytettiin ohraryyninkuorimakonetta. Edelleen remmisiirrolla käytettiin myllykerrosten välillä hammasvaihdepyörästä hissiä, joka oli nostovoimaltaan noin 500 kg. Pienempi turbiini käytti ainoastaan yhtä kiviparia, jolla jauhettiin kauraa. Kaikkia laitteita voitiin käyttää yhtä aikaa. Pärehöylää myllyn ulkopuolella käytettiin samanaikaisesti vesirattaalla, joka sai ajovetensä turbiinirännin haaran kautta. Se oli halkaisijaltaan noin kaksi metriä ja metrin levyinen.

Suuremman turbiinin kiviparin tilalla oli ollut kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin vehnänseulomislaite.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

207

Kivien halkaisija oli kymmenen vanhaa kyynärää eli noin 148 cm ja niiden keskinopeus noin 160 kierrosta minuutissa. Ruista voitiin jauhaa 7–9 hehtoa tunnissa, kauraa 10–12 hl ja toisella kiviparilla 7–9 hl tunnissa.

Vesipyörässä oli puinen akseli, mutta muut koneiston akselit olivat valurautaa.

Padolta vesi kulki turbiinikammioihin avointa noin 15–16 m pitkää puuränniä pitkin. Turbiinikammioista johti pois noin 25 m pitkä kanaali.47 UUSI RAKENNUS Uutta rakennusta alettiin tehdä saman tien. Vuoden 1907 joulukuussa työmaalle toimitettiin jo ikkunoita ja niiden laseja.48 Tosin yhteistyö ei sujunut ilman taloudellisia erimielisyyksiä, sillä tieto on peräisin Palmroosin ja Wahlbergin välisen oikeusjutun asiakirjoista.

Tidskrift för maskinister och lokomotivmän i Finland -lehden vuoden 1908 elokuun numerossa selostaa nimimerkki Aatto käyntiä Dahlforsin viilatehtaalla ja mainitsee, että viilatehtaan ja trasselitehtaan lisäksi on tehtailija Wahlbergin aloitteesta pystytetty sähkölaitosta varten kosken länsirannalle komea rakennus, joka odottaa sisustamista.49 Joen itärannalla, viilatehtaalla oli jo käytössä höyryvoiman, vesivoiman ja vesivoimalla tuotetun sähkön yhdistelmä. Käyttövoiman määrä ja sen taloudellinen tuottaminen oli jatkuvasti ollut Wahlbergin yrityksen ongelma.50 Uuden voimalaitoksen rakentaminen oli ilmeisesti tarpeen.

Tehdasrakennuksessa oli mylly ja voimalaitos.

Sinne siirrettiin myös viilatehtaalta trasselitehdas.

Samalle tontille rakennettiin myös saha. Kun voimalaitos oli saatu käyntiin, siitä johdettiin kosken yli vedetyllä johdolla lisää voimaa viilatehtaalle ja asuinrakennuksiin. Lisäksi sen tuottamalla sähköllä valaistiin ympäristön taloja.

Joen suuntainen rakennus muurattiin tiilestä, paikalla olleita ruukin raunioiden tiiliä on käytetty rakenteissa. Pohjoispääty on rakennettu kiinni patoon. Talo on kaksikerroksinen, poikkiseinällä jaettu kahteen osaan. Pohjoinen pää, jossa on myllykoneisto, oli sisältä osin kolmikerroksinen.

208

Pihan puolella johti ajosilta yläkerrokseen, jossa jyvät kaadettiin tuuttiin. Aivan rakennuksen vierellä on toinen, pieni kivirakennus. Se on pohjaltaan neliömäinen ja rakennettu töyrääseen vanhan luonnonkivirakenteen jatkeeksi, niin että alakerroksen takaseinä on luonnonkiviladelmaa, etuseinä ja välipohja on valettu betonista, ja ylempi kerros on muurattu tiilestä.

TAAS RIITOJA Myllyn laitto rakennukseen ei näytä olleen mitenkään kumppanuksilla etusijalla. Mårtensbyn talolliset Lillaksen puolikkaan omistaja F.E. Lönnqvist, Lillaksen toisen puolen ja Bullersin omistaja omasta ja alaikäisten lastensa puolesta Hilda Böckerman, Nedre Nybackan omistaja J.E. Rosenström ja Öfre Nybackan omistaja Lydia Nyström väsyivät tilanteeseen ja haastoivat Gösta Palmroosin talvikäräjille 7.2.1908. Haasteen perusteena oli, ”että heillä on tulliton jauhatusoikeus eteläisessä myllyssä Kvarnbackan koskessa. Se on aina ollut voimassa, mutta Palmroos on kesäkuussa 1906 tultuaan myllynpaikan omistajaksi, antanut purkaa myllyn, laittamatta uutta myllyä tilalle, vaikka paikalle on pystytetty suurehko selvästi teollisuuteen tarkoitettu rakennus. Me allekirjoittaneet emme ole voineet käyttää hyväksemme koskea. Varatuomari Palmroos on sopinut toisen, läheisen myllyn kanssa, että voisimme jauhattaa siellä, mutta siellä ei aina jauheta päiväsaikaan. Asia on meille vaivalloinen. Siksi Palmroos on haastettava käräjille, jotta saamme nauttia jauhatusoikeudestamme”.51 Kyläläiset saivat pitää oikeutensa, koska se oli voimassa vielä 1975.

Myllyntonttia ei koskaan ollut erotettu omaksi tilakseen. Berndt von Schantz oli saatuaan hovioikeudelta vahvistuksen, että paikka oli hänen, pyytänyt senaatilta lupaa teettää erottamisen saadakseen siihen lainhuudatuksen. Senaatti myönsi luvan. Tähän lupaan vedoten Walfrid Wahlberg saadakseen omistusoikeutensa vahvistetuksi haastoi välikäräjille 1.7.1917 Suomen kruunun Erikaksen sotilasvirkatalon omistajana sen vuokraajan leskirouva Fanny Lindströmin ja Mårtensbyn tilanomistajat M. Bolmqvistin Gussista, Karl

Dalfors 6 -tilan kartta 1920-luvulta. Kartta: Maanmittauslaitos.

Winqvistin Smedsistä, Fedi Lönnqvistin Stenbackasta, Lydia Nyqvistin Öfre Nybackasta, Johan Ferdinand Rosenströmin Nedre Nybackasta sekä Hjalmar Långstedtin Grönkullan verotilalta kuultavaksi ja vastaamaan, koska hän aikoi Keisarillisen Senaatin päätöksen 23. toukokuuta 1901 nojalla vahvistaa omistusoikeutensa myllyntonttiin.

Hän tituleeraa itseään ”ägare till Vanda Kvarn och Qvarnbacka fors”.

Oikeudenkäynnistä tuli pitkä. Sitä käytiin syksyyn 1920. Päätös tuli vasta kahdeksannessa istunnossa 22.9.1920. Keskeisiä aiheita olivat käsitteet hallintaoikeus (besittanderätt) ja omistusoikeus (äganderätt) ja oliko kysymys myllyn-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

209

paikasta vai tontista. Valtion edustaja valvoi Erikaksen etua, kun taas Mårtensbyn tilalliset olivat mielestään tässä sivullisia, koska he eivät ole koskaan väittäneet maan kuuluvan puustelliin. Edelleen kysymykseksi nousi myös se, että ensimmäisen kaupan aikaan, kun mylly myytiin siltavouti Slorfille vuonna 1775, Lillas ja Stenbacka olivat kruununtiloja, joilla ei ollut oikeutta luopua tilan osista. Ne lunastettiin verotiloiksi vasta 1797.

Kauppa oli siis laiton. Oikeusjuttu olisi sen takia hylättävä.

Syyskäräjillä 22.9.1920 (§ 147) Wahlberg sai myönteisen päätöksen ja täyden omistusoikeuden myllynpaikkaan (kvarnplats). Suomen valtio haki hovioikeudesta päätöksen hylkäämistä 20.11.1920. Samoin hovioikeuteen valittivat Mårtensbyn talolliset. He vetosivat käsitteiden kvarnplats ja kvarntomt eri merkityksiin, jolloin tontti on ahtaampi käsite. Kihlakunnanoikeus on mennyt kannetta ulommaksi ja silläkin päätöksellä päätös on purettava. Lisäksi käräjäoikeuden päätöksessä sanotaan, että ei ole näytetty toteen, että kauppa Slorfin kanssa olisi ollut laiton. Se ei voi olla oikein, koska ainakin yksi niistä kiinteistöistä, johon myllyntontti kuului, oli kruununtilan luontoinen.

Kuultuaan muutoksenhakijoita suullisesti ja asiakirjojen nojalla hovioikeus päätti jättää käräjäoikeuden päätöksen voimaan ja tuomitsi muut maksamaan Wahlbergin kuluja 200 markkaa.52 Alue erotettiin tiloista Mårtensby N:o 1–5 vuonna 1923 ja sai nimekseen Dalfors RN:o 6.53 Se sai lainhuudon 2.10.1929 omistajina rouvat Gunhild Dorotea Vehviläinen ja Hildi Trauch sekä tuomari Wilhelm Walfrid Wahlberg.54 MODERNI MYLLY Mylly tehtiin uudisrakennuksen pohjoispäähän.

Vuoden 1928 paloa edeltävä tilanne ja koneistus voidaan konstruoida vain Teollisuustilaston korteista. Niitä ei kuitenkaan ole ennen kuin myllyrakennus siirtyi Wahlbergin omistukseen 1916.

Vuonna 1917 Wahlberg ilmoitti myllynsä nimellä Dahlfors Kvarn. Hän ilmoittaa myllyn käyneen koko vuoden. Työssä oli yksi mies, mutta loka–jou-

210

lukuussa kaksi, joille maksettiin palkkaa yhteensä 4 110 markkaa. Tuotannon laatua tai määrää hän ei ilmoita. Käyttövoimana on vesiturbiini, joka käyttää kolmea kiviparia.55 Vuoden 1925 kortti on viimeinen myllystä lähetetty. Siinä ilmoitetaan omistajaksi Walfrid W. Wahlbergs arvingar, myllyn aloitusvuodeksi 1767, sen työllistäneen kaksi miestä ja käyttövoimana olevan 120 hevosvoiman vesiturbiini. Toiminta on ollut Husbehofsmalning eli kotitarvejauhatus.56 Myllyn koneistuksesta ei ole sen enempää tietoa.

Wahlbergin mikrokorttiarkistosta löytyy marraskuussa 1928 rakennuksen palon jälkeen Keskusosuusliike Hankkijalla tehty suunnitelma myllyn koneistuksesta. Siinä myllyyn on piirretty neljä jauhinkiviparia, kaurankuorimakone, ryynimankeli merkkiä ”Paras”, ohrankuorimakone, ohraryynienpienentäjä, puhdistuskone ”Universal”, keskipakois-sihtikone, kauraryynien höyryttäjä sekä ryynisihti- ja kuivauskone.57 Vakuutuskirjassa vuonna 1948 mainitaan kolme kiviparia ja ryynimankeli, joita käyttää turbiini.58 Hankkijan suunnitelmaa on siis vähän pienennetty. En ole löytänyt tietoja jauhatuksen laajuudesta vuoden 1925 jälkeen, mutta mylly on toiminut ainakin vielä 1950-luvun lopulla, koska Lauri Leppänen on siellä valokuvannut.

TRASSELITEHDAS Rakennuksen eteläiseen päähän siirrettiin viilatehtaalta trasselitehdas. Se oli alun perin ollut niemellä viilatehtaan takana erillisessä rakennuksessa, joka oli palanut 1900-luvun alussa.59 Sen aloitusvuosi ei ole tiedossa. Vuonna 1907 tehdyssä sopimuksessa kolme viipurilaista tehdasta sitoutui toimittamaan koneiden puhdistuksessa käytetyt likaiset trasselinsa rautateitse W. Wahlbergille puhdistettavaksi ja tämä toimittaa ne takaisin puhtaina. Työstä maksetaan hänelle 45 penniä kilo punnittuna puhtaina. Samaan lappuseen ovat lisänneet leimansa useat lahtelaiset, turkulaiset ja helsinkiläiset tehtaat.60 Vuonna 1908 Irene Wahlberg myi omistamansa Firma Irene Wahlberg Trasselaffär -nimisen trasselinpuhdistusliikkeen Dahlfors Filhuggeri’lle

Myllyrakennuksen yhteyteen asennettu höyrykattila oli malliltaan Type D Cylindrical Multitubular Boiler. Kuva: Ruston & Proctor & Co Ltd, Lincoln England katalogi vuodelta 1899.

15 317 markan 26 pennin hintaan ja kuittaa sillä tehtaalle olleen velkansa. Kauppa kattaa myös viilatehtaalle sijoitetut trasselitehtaan koneet.61 Perheen kesken on tehty eri aikoina useita samantapaisia rahoitusjärjestelyjä.

Ilmeisesti trasselitehtaan tarpeisiin on rakennettu höyrykattilan ympärille myllyrakennuksen varsinaisen rakennusrungon ulkopuolelle itäseinään kiinni tiilestä pieni lisärakennus, jonka päässä on tiilestä muurattu savupiippu. Pahoin ruostunut ja osin tuhoutunut höyrykattila on vie-

lä paikallaan. Se on valmistetta Ruston & Proctor & Co Ltd, Lincoln England. Etuosassa on valettuna no 223366. Laite sisältyy tehtaan vuoden 1896 luetteloon nimellä Type D Cylindrical Multitubular Boiler.62 Se saattaa siis olla siirretty trasselitehtaan mukana.

Tehtaalla sekä valmistettiin uutta trasselia repimällä koneella tekstiiliteollisuuden jätettä langoiksi ja puhdistamalla se, että pesemällä käytettyä trasselia uudelleen käyttöä varten. Nimimerkki Aatto kertoo meille, miten trasselin puh-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

211

distus toimi vuonna 1908, jolloin tehdas oli vielä viilatehtaalla: ”Ensin on puristuslaite, jossa öljy puristetaan trasseleista 10–15 ilmakehän paineella. Sen jälkeen trasselit pannaan suureen kattilaan, missä ne kaustisen soodan (lipeän) ja höyryn avulla puhdistetaan mikrobeista ja muista epäpuhtauksista, minkä jälkeen ne huuhdotaan pesukoneessa ja kuivataan patterilaitoksen päällä. Kun trasseli on käytetty läpi revintäkoneen, se on taas puhdasta ja pehmeää paalattavaksi ja lähetettäväksi markkinoille.”63 Kasvava teollisuus kulutti trasselia erilaisissa puhdistustöissä ja koneiden huollossa suuria määriä. Sen pesu ja valmistus oli siis kannattavaa tointa. Tehtaassa työskenteli neljä henkilöä, kaksi miestä ja kaksi naista. Vuonna 1920 siellä käsiteltiin 47 000 kg puuvillajätettä ja tuotettiin 420 000 kg trasselia, josta saatiin 199 000 mk (81 160 €)64.

Ero syntyy vanhojen pesusta. Vuonna 1930 ei ilmeisesti enää pesty käytettyjä trasseleita, koska ostetusta 47 800 kilosta puuvillajätettä saatiin myytävää 45 800 kg. Tehdas toimi tilastotietojen mukaan ainakin vielä vuonna 1940. Silloin tuotettiin 69 010 kg trasselia hintaan 870 214 markkaa. 82 042 kilosta puuvillajätettä oli maksettu 566 422 markkaa.65 Asialla oli varjopuolensa. Helsingin vesilaitos oli jo 1881 esittänyt, että jokivarren tehtailta kielletään likavesien päästäminen Vantaanjokeen.

Asenteiden muutos oli hidasta. Niinpä Kunnallislautakunta sai vasta vuonna 1915 selville, että trasselitehdas päästi öljyvetensä puhdistamattomana jokeen. Kun huomautus tehtailijalle ei tehonnut, asiasta valitettiin maaherralle. Vantaankoskella pestiin lähes kaikkien Suomen konepajojen likaiset trasselit, joten päästöt eivät olleet mikään pikkujuttu.66 SAHA Wahlberg oli perustanut 1889 sahan viilatehtaalle. Tarkoitus oli sen purulla käyttää höyrykonetta viilatehtaalla ja myllyssä. 1891 hän kuitenkin siirtyi vesivoimaan ja höyrykone jäi apukoneeksi.67 Sahasta ei ole mainintaa vuoden 1890 jälkeen, jol-

212

loin siellä sahattiin 4 000 markan arvosta tukkeja laudoiksi ja lankuiksi.68 Jossain vaiheessa länsirannalle laitettiin uusi saha. Se säilyi 15.11.1928 tulipalossa: ”En i omedelbar närheten till fabriksbyggnaden liggande mindre såg, uppförd av trä, lyckades man skydda.”69 Saha säilyi myös 1.3.1935 olleessa tulipalossa.70 Saha on sijainnut myllyrakennuksen rannan puoleisessa etelänurkassa kiinni olevassa, joen suuntaisessa, pitkässä pulpettikattoisessa rakennuksessa.71 Wahlbergin arkistossa on joitakin kauppakirjoja, joissa on sovittu metsän ostosta Lappbölen ja Vinickbyn tilanomistajien kanssa 1916 ja 1927.72 VOIMALAITOS Viilatehtaalle oli asennettu vesiturbiinit viimeistään vuonna 1904, jolloin mainitaan tilastokortissa kaksi vesiturbiinia teholtaan 56 hevosvoimaa.

Turbiiniin kytketty generaattori merkitsi modernia sähkövoimaa ja -valoa tehtaalle ja asuintaloihin.

Uuteen myllyrakennukseen laitettiin 130 hevosvoiman turbiini, joka käytti myllyä, trasselitehdasta ja sahaa. Sen generaattorien tuottamaa sähköä siirrettiin viilatehtaalle joen yli kulkevaa lankaa pitkin. Sitä riitti myös ympäristön talojen valaisemiseen. Sähkön käytön lisääntyessä verkkoon syötettiin lisävoimaa valtakunnan verkosta.73 Myös kosken vesitilanne vaikutti jännitteeseen. 23.9.1933 oli Nyland -lehdessä ilmoitus, jossa kerrottiin, että vedenpuutteen takia avataan mylly kello 6 aamulla ja jos asiakas haluaa viljansa jauhetuksi samana päivänä, ne pitää tuoda kello 12 mennessä. Puinnin takia lisääntynyt virrantarve pyydetään ilmoittamaan vähintään kaksi päivää aikaisemmin.74 Jos kylässä kävi monta puimakonetta samaan aikaan, virta ei riittänyt.

Vuoden 1930 teollisuustilastossa puhutaan jo sähkölaitoksesta – ”elektricitetsverk”. Kaksi generaattoria tuotti myytäväksi 11.610 kw sähköä 23 221 markan arvosta. Laitosta hoiti yksi mies.

Wahlbergin perillisten teollisuuslaitosten palveluksessa oli näihin aikoihin myös insinööri.75

Päiväämättömässä ja allekirjoituksia vailla olevassa sopimuksessa sähkön toimituksesta tilanomistaja Holmbergin ja Walfrid W. Wahlbergin välillä sovitaan, että Holmberg laittaa pylväät Övre Nybackasta tilalleen Grönkullaan ja pitää ne kunnossa sekä maksaa Wahlbergillä 10 000 markkaa johdon vedosta ja 25 lampun asennuksesta.

Sähkön hinta on viisitoista markkaa vuosi sähköä säästävälle korkeintaan 25 normaalikynttilän valovoimaiselle lampulle. Suuremman lampun, joka ei saa ylittää 50 normaalikynttilää veloitus on 30 markkaa vuodessa. Jos ei käytetä virtaa säästäviä lamppuja, veloitetaan suuremman kulutuksen mukaan.76 Voimalaitos toimi vielä vuoden lopulla 1976, kun tehtaan asuinrakennuksia jo purettiin.77 TULIPALOT Rakennuksella on ollut huono onni. Se paloi perusteellisesti 15.11.1928 aamulla, toisen kerran 1.3.1935 ja lopullisesti 31.1.2009.

Nyland-lehti otsikoi 17.11.1928 Stor eldsvåda i Vanda. Torstaiaamuna paloi Vantaan Kvarnbackassa Wahlbergin tehdasrakennus, jossa on mylly, trasselitehdas ja sähkölaitos. Alemmalla koskella sijaitsevassa viilatehtaassa sammui sähkövalo viiden aikaan ja vikaa etsiessä huomattiin, että palo sähkölaitosrakennuksessa oli jo saanut huomattavan vallan. Palokunta oli pian paikalla, mutta palo oli jo niin laaja, että tarvittiin lisäväkeä. Paikalle saapuivat Sockenbacka F.B.K. ja Helsingfors F.B.K. Sammuttamassa oli kolme moottoriruiskua ja vettä oli rajattomasti, mutta kivinen rakennus paloi kokonaan. Lähellä oleva pienehkö saha saatiin pelastettua. Kello seitsemän olivat kaikki koneet ja tuhat kiloa varastossa ollutta trasselia tuhoutuneet. Sähkölaitoksessa tuhoutui kaksi 80 hevosvoiman generaattoria, myllyn koko koneisto ja trasselitehtaan laitteet. Vahingot nousivat liki miljoonaan markkaan, ja ne korvataan lähinnä vakuutuksella. Tulipalon takia seutu jäi ilman sähköä, toisen tehtaan pienempi vara-asema ei riittänyt koko seudun virrantarpeeseen. Palon syytä ei vielä tiedetty, mutta arveltiin tärpätin ja muiden palonarkojen aineiden kastelemien trasselien syttyneen itsekseen.78

16.11.1928 Hufvudstadsbladet uutisoi Wahlbergin rakennusten palosta.

Seuraava palo syttyi 1.3.1935. Illalla kello 20.30 aikaan huomasivat vielä työvuorossa olleet miehet trasselitehtaan kuivaamo-osan olevan tulessa. Paikalle saapuivat Vantaan VPK, Seutulan VPK ja Helsingin VPK. Tuli pääsi kuitenkin leviämään, ja rakennuksen kattoon täytyi tehdä useita reikiä, jotta ruiskut saatiin suunnattua sisälle.

Pienet kannettavat moottoriruiskut asennettiin jäälle, mutta paloauton imuletku oli liian lyhyt

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

213

Mylläri on kaatamassa viljasäkkiä myllyn tuuttiin 1950-luvun lopulla.

Kuva: Lauri Leppänen / Vantaan kaupunginmuseo.

ulottuakseen jokeen. Vahingot nousivat useisiin tuhansiin markkoihin. Trasselitehtaan koneistoja ja varasto tuhoutui kokonaan sekä välikatto ja ulkokatto vaurioituivat uusittavaan kuntoon. Kiviseinän takana ollut myllyosasto ei kärsinyt vaurioita. ”Kun palanut voimansiirtohihna saadaan uusittua, voidaan sähköä taas jakaa tilaajille”.79 Myllyrakennuksen tontilla oli eri aikoina rakennettuja rakennuksia, joista on olemassa enää vähän tietoja. Jäljellä on navettarakennus, jonka rakennusvuodeksi on mainittu 1928. Vuoden 1948 vakuutuskirjassa kuvataan senhetkinen tilanne. Myllyrakennuksen lisäksi tontilla oli hirsinen saunarakennus, asuinrakennus, niihin kuuluvia liitereitä ja rakennus, jossa oli autotalli ja paja.80 Tyynelän mukaan vuonna 1975 tontilla oli

214

vanhempi korjaamorakennus, ilmeisesti em. navetta, uudempi korjaamorakennus 1950-luvulta sekä huonokuntoiset asuinrakennukset 1800- ja 1900-lukujen vaihteesta ja kaksi varastorakennusta. Korjaamorakennuksissa toimi autokorjaamo.81 Osasta näitä rakennuksia on jäljellä perustuksia.

1930-luvulla otetussa kuvassa näkyy sahan ja sen lanssin lisäksi rinteen puolella varastorakennus.82 1980-luvun viistokuvassa näkyy myllyn ja navetan lisäksi vielä rannassa tien ja navetan kainalossa pieni rakennus, joka lienee sauna.83 VANTAA OMISTAJAKSI Vantaan kaupunki osti Wahlbergin perillisiltä sekä viilatehtaan alueen Dalfors R:No 3:2 Viinikkalan kylässä että myllyn, Martinkylän Dalfors,

strömfallslägenhet R:No 6 -tilan helmikuussa 1975.

Kauppahinta oli 376 000 markkaa.

Tiloilla oli tällöin vuokralaisena Larikka Oy, jolle maksettiin lisäksi 6 000 markkaa korvaukseksi sen tiloihin tekemistä korjauksista. Viilatehtaan tehdasrakennus ja piha-aluetta oli vuodesta 1955 ollut vuokralla Oy Ko-Met-yhtiöllä, jolla oli 1965 vuodesta vuokrattuna myös myllyrakennus.

Asuinrakennuksissa 1–3 oli vuokralaisia kahdeksassa huoneistossa. Risto Vehniä korvasi vuokransa hoitamalla sähkölaitosta. Vuokrasopimukset jäivät voimaan, mutta kauppakirjan luonnosteluvaiheessa mukana ollut maininta mårtensbyläisten jauhatusoikeudesta katsottiin niin vähäiseksi seikaksi, että sitä ei mainittu lopullisessa kauppakirjassa. Lisäksi mainittiin, että Dalforsin tilalla RN:o 3:2 sijaitsi Anna Nordströmin omistama mökki.84 Kaupan jälkeen tehtailla jatkoivat vanhat vuokralaiset ainakin jonkin aikaa. Kone- ja viilatehdas Oy Ko-Met ilmoitti lehdissä tekevänsä erilaisia metallitöitä ja myös valmistavansa ja jälleenhakkaavansa viiloja.85 Vanhoja koneita oli siis vielä jäljellä. Muita vuokralaisia, erilaisia autokorjaamoita on vaikea enää selvittää. Paloon 2009 asti myllyssä oli kaupungin varasto, ja navettarakennus on edelleen varastona. Viilatehdas paloi perusteellisesti 10.6.1984.

Voimalaitos toimi vielä 27.12.1976, kun Lauri Leppänen kävi haastattelemassa Anna Nordströmiä, joka oli tullut Vantaankoskelle vuonna 1917 ja asunut pienessä mökissään kosken rannalla nelisenkymmentä vuotta. Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys kaavaili tällöin mökin säilyttämistä museona. Leppänen arveli haastattelun oleva viimeinen Vantaankosken omalla sähköllä tehtävä nauhoitus. Viilatehtaan asuinrakennuksia purettiin jo.86 Tulipalo tuhosi myllyn sisustan kokonaan 30. ja 31.1.2009 välisenä yönä. Pystyyn jäivät vain seinät. Paloa epäiltiin tuoreeltaan tuhopoltoksi.87 Palon jälkeen myllyyn on tehty tilapäinen vesikatto ja ikkunoihin ja oviin tilapäisiä sääsuojia.

Vantaankoski on pääkaupunkiseudun ja erityisesti Vantaan ensimmäisiä teollisuusympäristöjä.

Luonnonkaunis joki koskineen ja vanhat rakennukset herättivät eri toimijoiden kiinnostusta, ja heti alueen tultua Vantaa kaupungin omistukseen syntyi suunnitelmia sen uudelleenkäytöstä. Jukka Hako on Helsingin Pitäjä 2003 -kirjassa tehnyt yhteenvedon näistä suunnitelmista. Monien vaiheiden jälkeen molempien teollisuuslaitosten alueet suojeltiin asemakaavassa 1989 Sr-merkinnällä, jonka perusteella rakennuksia ei saa purkaa.88 Viilatehdas korjattiin ravintolaksi 2002.89 Myllyn alueesta on parhaillaan tätä kirjoitettaessa menossa toinen suunnittelukierros edellisen yrittäjän luovuttua. Kaavaehdotuksen mukaan myllystä suunnitellaan tapahtumataloa ja alueelle rakennetaan viisi hotellirakennusta. Varastorakennus puretaan. Tonttia on laajennettu ostamalla kiinteistö sen viereltä rinteestä. Pieni Vanda FBK:n talo kuuluu hankkeen alueeseen.90 Asemakaavaa ei vielä ole tätä kirjoitettaessa.

Kesäkuussa 2020 Vantaan kaupunginmuseon järjestämissä kaivauksissa löytyi ruukin masuunin pohja, joka osin ulottuu navettarakennuksen alle. Vuonna 2020 Vantaan kaupunginmuseon tutkija tekee myllyn tontin rakennuksista rakennushistoriallisen inventoinnin.

Mylly kuvattuna itärannalta vuonna 1974.

Kuva: Ilkka Leino / Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

215

KIRJALLISUUS JA LÄHTEET Arkistot Kansallisarkisto (KA) Helsingin kihlakunnan kruununvoudin arkisto Helsingin tuomiokunnan Helsingin pitäjän käräjäkunnan pöytäkirjat Helsingin pitäjän seurakunnan arkisto Kauppa- ja teollisuushallituksen arkisto (digi.narc.fi/digi/) Lainhuutokortisto (HMA) Maamittaushallituksen arkisto Naantalin seurakunnan arkisto Nurmijärven seurakunnan arkisto Patentti- ja Rekisterihallituksen arkisto, Lakkautetut yhtiöt, rek. no 3.779, Dahlfors filhuggeri.

Tarmon arkisto Tilastollisen päätoimiston teollisuustilasto-arkisto Vantaan kaupunginarkisto Vantaan kaupunginhallituksen pöytäkirjat Vantaan kaupunginmuseon arkisto (VKMA) I Skifteshandlingar och lagfartsprotokoll II Vanda Bruks arkiv III Walfrid Wahlbergs och stärbhuset arkiv 1888–1961.

I-III mikrokorteilla Kuva-arkisto Helsingin Sanomien arkisto Internet-tietokannat ja -sivustot digi.kansalliskirjasto.f/ serch?formats=NEWSPAPER https://forum.rotter.se/index. php?topic=7435.0. rehooley@ntlwordl.com theseus.fi/bitstream/handle/10024/32831/leppanen_lauri. pdf?sequence=1&8isAllowed=y vantaa.fi/maankäyttö/ wiki.narc.fi/portti/indexphp/Portti_aineistoittain Sanomalehdet Finlands Allmänna Tidning Helsingfors Tidningar Helsingin Sanomat Hufvudstadsbladet Nyland Päivälehti Västra Finland Aikakauslehdet Rajajääkärien, rajamiesten ja merivartijoitten lehti

216

Tidskrift För Maskinister Och Lokomotivmän I Finland Painetut lähteet Esko Aaltonen,1944: Länsi-Suomen yhteismyllyt. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. Kansatieteellinen arkisto VI. Suomen muinaismuistoyhdistys.

Jukka Hako, 2002: Viilatehtaan täpärä pelastuminen. Helsingin pitäjä 2003 (2002). 64–85. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Seppo Heinänen, 2003: Viilatehtaasta virkistyskeitaaksi. Helsingin pitäjä 2004 (2003).118–129. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Arne Heporauta, 1983: Viilatehdas.

Muistomerkki varhaisesta teollisuudesta. Helsingin pitäjä 1983. 62–69.

Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Markku Kuisma, 1990: Helsingin pitäjän historia II. Vanhan Helsingin synnystä isoonvihaan 1550–1713.

Vantaan kaupunki.

Markku Kuisma, 1991: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865.

Vantaan kaupunki.

Eevert Laine, 1948: Suomen vuoritoimi 1809–1884 II. Ruukit. Suomen historiallinen seura.

Lauri Leppänen 2009: Snickarsin mylly. Dokumentointia ja historiaa.

Opinnäytetyö, Rakennusrestaurointi, Turun ammattikorkeakoulu 2009.

Lauri Leppänen, Viimeinen nauhoitus Vantaankosken sähköllä. Helsingin pitäjä 2011 (2010) 50–59. Helsingin pitäjän kotiseutuyhdistys.

Aulikki Litzen, Jukka Vuori: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945.

Kunnallishallinnon uudistuksesta suureen alueluovutukseen. Vantaankaupungin juuret.

Taru Tyynelä, 1975: Vantaankosken alueen historiallinen selvitys ja käyttösuunnitelma. Diplomityö Helsingin teknillinen korkeakoulu, arkkitehtiosasto, Helsinki 28.1.1975.

Käsikirjoitukset Birgitta Boström, 2015–2020: Erikas.

Historia i korthet. (julkaisematon) Loppuviitteet 1 Kuisma 1990,116.

2 Kuisma 1990, 113–114.

3 Kuisma 1990, 122.

4 Kuisma 1990, 123: 5 Kuisma 1990, 386–387.

6 Kuisma 1990, 117.

7 Kuisma 1990, 371.

8 Kuisma 1990, 124.

9 Kuisma 1990, 124.

10 Kuisma 1991, 235 11 Aaltonen 1944, 83–98.

12 Kuisma 1991, 236.

13 Kuisma 1991, 237.

14 Vanda bruks arkiv 1836–1900.

Mikrokortti II 11/11.

15 Katso edellinen.

16 https://forum.rotter.se/index. php?topic=7435.0.

17 Nurmijärven seurakunta. Perheluettelot.

18 Helsingin pitäjän rippikirjat 1756–1768, 66 ja 1768–1784, 36.

19 katso 16.

20 Helsingfors Tidningar 23.5.1838, no 40.

21 Helsingin pitäjän rippikirjat 1785–1796, 102.

22 Birgitta Boströmin käsikirjoitus.

23 Kuisma 1991, 291.

24 Kuisma 1991, 292.

25 Finlands Allmänna Tidning14.04.1820, no 43.

26 Turun hovioikeuden pöytäkirja 28.11.1900. Mikrokortti II 1 /11.

27 Tarmon arkisto, C9 40/4, kotelo 377. Ainaispalovakuutus no 1782.

KA. 28 Laine 1948, 503–504.

29 Katso 16.

30 Leppänen 2009, 13–14.

31 Helsingin pitäjän syyskäräjät, 28.10.1897, § 108 ja edelleen. Mikrokortti II 8/11.

32 Teollisuushallitus. KA;wiki.narc.i/ portti/index.php/Teollisuushallitus.

33 Kauppa- ja teollisuushallituksen arkisto, Saapuneet tilastotiedot, Teollisuuslaitoksia koskevat ilmoitukset 1886. Ej:15B:143, KA. 34 Ej: 24:168.

35 Ej: 33b:88.

36 Ej:46:148.

37 Ej:241:160.

38 Naantalin rippikirja 1868–1880,

154 ja Muuttokirjoja 1867–1881, 280.

39 Helsingin pitäjän rippikirja 1880–1889, 698.

40 Helsingin pitäjän rippikirja 1890–1899, 785.

41 Västra Finland 13.5.1926, no 53.

42 Päivälehti 27.2.1894, no 47, 4.

43 Hufvudstadsbladet 7.10.1897, no 272, 1.

44 Helsingin kihlakunnan kruununvoudin arkisto. Pöytäkirjat, Pakkohuutokauppa-asiakirjat ja kauppahinnan jakopöytäkirjat, Cc:11 Pakkohuutokauppa-asiakirja ja kauppahinnan jakopöytäkirja. KA. 45 Helsingin kihlakunnan talvikäräjät 28.1.1907 § 56. KA. 46 katso 43.

47 Helsingin kihlakunnan käräjäpöytäkirja 14.2.1923, § 123. Mikrokortti III 18/41.

48 Ote Helsingin raastuvanoikeuden ensimmäisen osaston pöytäkirjasta10.3.1910. Mikrokortti III 5/41.

49 Tidskrift för maskinister och lokomotivmän i Finland/1908/1.8.1908 no 8, s. 13.

50 Förklaring öfver affärens gång ifrån den7 Mars 1888 till den 14 Maj 1892. W.W.Wahlbergin selvitys14.5.1892. Mikrokorti III 27/41.

51 Mikrokortti II 11/11.

52 Helsingin tuomiokunnan käräjäpöytäkirjojen jäljennökset 1917– 1920. Mikrokortit 24–26.

53 Kartta Dahlfors no 6 jm6 tilukset (jäljennös 1939) VKM. 54 Kortisto lainhuudoista. KA, Hämeenlinna.

55 Tilastollisen päätoimiston teollisuustilasto, Tilastoasiakirjat, Teollisuustilasto, Sarja K12 Aa:54. KA. 56 K12Aa:212. KA. 57 Valfrid V. Vahlbergin perilliset, Myllylaitos suunnitelma B4684. Mikrokortti III 55.

58 Vakuutuskirja 1948. Mikrokortti III 31/41.

59 Tyynelä 1975, 11.

60 Mikrokortti III 27/41.

61 Mikrokortti III 27/41.

62 sähköposti Ray Hooley, rehooley@ ntlwordl.com 24.6.2020.

63 Tidskrift för maskinister och lokomotivmän i Finland /1908/1.8.1908 no 8, 12.

64 apps. rahamuseo. fi7rahanarvonlaskin#FIN. 65 Teollisuustilastokortit 1920, 1930

ja 1940. KA. 66 Litzen-Vuori 1997, 151.

67 Heporauta 1983, 63.

68 Teollisuustilaston kortti, Ej 56/151.

KA. 69 Hufvudstadsbladet 16.11.1928, no 313, s.3.

70 Helsingin Sanomat 2.3.1935, no 59.

71 Kuva 11-98, VKM kuva-arkisto.

72 Mikrokortti 51. III 38/41.

73 Leppänen 2010, 59.

74 Nyland 23.9.1933. no 107.

75 K12Aa:316.

76 mikrokortti III, 32/41.

77 katso 70.

78

katso 74.

Helsingin Sanomat 2.3.1935, no 59.

80 katso 58.

81 Tyynelä 1975, 4.

82 kuva 11-987. VKM kuva-arkisto.

83 kuva 815-33553.

84 Kh 10.2.1975, liite no1.23 a, asia n:o 30, §30.

85 Rajajääkärien/rajamiesten/ ja merivartijoitten lehti /1956/1.1.1956 no 6.

86 Leppänen, Lauri 2010, 52 ja 59.

87 Helsingin Sanomat 1.2.2009.

88 Hako 2002, 82.

89 Heinänen 2003, 126.

90 Osallistumis- ja arviointisuunnitelma 002101/6.2.2020, 3.

79

Kokonaisvaltaisia elämyksiä ja ainutlaatuisia hetkiä rauhoittavassa sekä inspiroivassa koskimiljöössä, suomalaisen luonnon, hyvän ruuan ja loistavan palvelun keinoin.

Minkälainen tilaisuus Teille saisi olla?

T A PA H T U M A R AV I N T O L A

www.kuninkaanlohet.com

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

217

Vantaan masuunin arkeologiset tutkimukset TIINA MIKKANEN

218

Vantaan kaupunginmuseon kaivauksilla paljastettiin Vantaan ruukin perustukset.

Kuva: Anssi Puisto / Vantaan kaupunginmuseo.

VANTAAN RUUKKI (WANDA BRUK) perustettiin Vantaankosken länsirannalle vuonna 1837 Senaatin myönnettyä ruukille perustamisprivilegion. Toiminnan aloitti Nils Gustav Nordenskiöldin alulle panema Osakeyhtiö, jossa oli mukana useita Suomen virkamieskuntaan ja suurliikemiehiin kuuluvia henkilöitä.

Ruukkiyhtiö nousi ensimmäisinä toimintavuosinaan yhdeksi Suomen johtavista ruukeista ja takkiraudan valmistajista. Kuitenkin jo 1840-luvulla se joutui taloudellisiin vaikeuksiin ja myytiin yksityiselle omistajalle. Ruukin osti Teijon ja Mathildedalin ruukkien omistaja Viktor Bremer, joka pyrki uudistamaan ruukkia ja sen toimintoja. Toimintaa ei kuitenkaan saatu kannattavaksi ja se lopetettiin jo 1860. Vantaan ruukin toiminta-aika jäi siten kovin lyhyeksi, mutta se on ollut hyvin merkittävä teollisuuslaitos aikanaan.1 Ruukki perustettiin valtion omistaman Erikaksen tilan maille kohtaan, jossa Suuri Rantatie ylitti Vantaankosken (Kvarnbacka fors). Osakeyhtiö osti Erikaksen tilasta asuin- ja ulkorakennukset sekä 10 tynnyrinalaa maata. Lisäksi ruukkiyhtiö lunasti rannassa toimineen veromyllyn tontteineen. Paikan valinnassa tärkeintä oli vesivoima, jonka avulla pyöritettiin ruukin rouhinta- ja puhalluskoneita sekä myöhemmin pajojen vasaroita. Vesistöä käytettiin myös puiden tuomiseen ruukin alueelle, jossa ne poltettiin ruukin omissa hiiliuuneissa. Liikenteen kannalta oli merkittävää Suuren Rantatien läheisyys; sen varrella sijaitsivat Hämeenkylän kaivokset, joista ruukille tuotiin suurin osa sen käyttämästä malmista. Turusta Viipuriin kulkeva väylä oli tärkeä myös kaupankäynnissä.2 Nykyisin ruukkiin liittyvät rakennukset ovat kadonneet alueelta. Suurin osa rakennuksista oli hyvin huonossa kunnossa ja ne purettiin jo 1800-luvun lopulla. Osa hävisi pikkuhiljaa 1900-luvun alun aikana. Lisäksi suuret maastonmuokkaukset Kehä III rakentamisen aikaan 60-luvulla muuttivat maisemaa merkittävästi.3 Aluetta voidaan kuitenkin vielä tutkia sekä säilyneiden asiakirjojen että arkeologisten tutkimusten avulla. Ruukin alueesta on säilynyt vanhoja karttoja sekä palovakuutusasiakirjoja ja niihin liittyviä karttoja.

Vantaan kaupunginmuseo suoritti ruukille kuuluneen masuunin alueella arkeologiset kaivaukset 25.5.–3.6.2020. Alueella on aikaisemmin tehty koekaivaus, jonka perusteella tiedettiin, että masuunin rakenteita on voinut säilyä rakentamattomilla alueilla4. Palovakuutusasiakirjojen mukaan masuunin yhteydessä on

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

219

Masuunin perustukset ylhäältäpäin kuvattuna. Uudempi navettarakennus on pystytetty osittain vanhan masuunin päälle. Kuva: Anssi Puisto / Vantaan kaupunginmuseo.

sijainnut tiilinen raudanlaskuhuone masuunin länsipuolella ja pohjoispuolella puurakennus, jossa on ollut rouhinvalssi ja sitä pyörittänyt vesiratas. Masuunin itäpuolella ovat sijainneet kivestä rakennettu puhallinhuone sekä puinen huone puhaltimen vesirattaalle. Masuunin kaakkoispuolella on ollut lämminilmalaite omassa puurakennuksessaan. Masuunirakennuksen pohjoispuolella on sijainnut pasutusuuni, jolla on ollut oma rakennus. Lisäksi masuunin eteläpuolella on ollut hiilivarasto.5 Kaivausten aikana havaittiin, että masuunirakennus ja sen itä- ja kaakkoispuolella sijainneet rakennukset olivat täysin tuhoutuneet, koska rakenteiden päälle on rakennettu vuonna 1928 viilatehtaan varastorakennus. Varastorakennuksen pohjois- ja länsipuolella rakenteita oli kuitenkin vielä säilynyt ja ne kaivettiin esiin. Varastoraken-

220

nuksen pohjoispuolelta löydettiin rouhinvalssin perustus, joka todennäköisesti on rakennettu uudistustöissä 1840-luvulla. Asiakirjoissa on piirustus puisesta rouhinvalssista, mutta nyt esiin kaivettu perustus oli tehty suurista kivilaatoista ja kuonatiilistä.6 Perustuksen itäpuolella oli syvä tiilillä täyttynyt kuoppa, joka on ollut vesirattaalle tehty kouru.

Varaston länsipuolelta kaivettiin esiin suurista graniittilohkareista tehdyt seinänperustukset sekä raudanlaskuhuoneeseen kuulunut tiililattia.

Tiililattian keskivaiheilta löydettiin puuperustus, joka on mahdollisesti palovakuutusasiakirjois-

Oik. Ote palovakuutusasiakirjasta, josta ilmenee minkälaisia rakennuksia ruukin alueella on ollut vuonna 1838. Kansallisarkisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

221

sa mainittu nostolaite, joka on tehty 1840- luvun korjaustöissä. Raudanlaskuhuoneen eteläpuolelta kaivettiin esiin paksun tiilimurskakerroksen alta laastilla ja pienillä kivillä tehty kupoliuunin perustus, sekä kaksi kuonatiilillä tehtyä seinänperustusta. Kuonatiilillä tehdyt rakenteet ja kupoliuuni ovat osa laajennusosaa, joka on tehty Bremerin teettämien uudistustöiden aikana. Laajennusosassa on sijainnut valimo, jossa on valettu tykin kuulia ja pommeja Venäjän sotavoimille Krimin sodan aikana.

Ympäristössä 1800-luvulla sijainneita asuin- ja ulkorakennuksia ei inventoitu tai kaivettu hankkeessa, vaikka ne ovatkin kuuluneet tärkeänä osana Ruukin alueeseen. Suurin osa rakennuksista on jäänyt alueella nykyisin risteilevien tielinjausten kuten Kehä III ja Vantaankoskentien alle. Kadonneista rakennuksista voi kuitenkin saada melko tarkan kuvan palovakuutusasiakirjojen avulla.

Vuonna 1838 ruukin alueella on sijainnut 22 erilaista rakennusta, joista suurin osa oli erilaisia asuin- ja ulkorakennuksia. Masuunin pohjoispuolella, Erikaksen tilalla, on sijainnut kaksi mäntyhirrestä rakennettua yksikerroksista asuinrakennusta, joissa toisessa oli seitsemän ja toisessa viisi huonetta. Pihapiiriin kuului makasiinirakennus, sekä kaksi ulkorakennusta, joista toisessa oli talli ja läävä, toisessa liiteri ja kalustovaja. Masuunin pohjoispuolella on ollut myös toinen pihapiiri, jossa on sijainnut hirrestä rakennetut neljä ja seitsemän huoneiset asuinrakennukset sekä aitta ja työkaluvaja. Rakennusten pohjoispuolella on ollut kaksi hiiliuunia sekä hiilivarasto. Päällystölle kuuluvien rakennusten luoteispuolella ovat sijainneet neljä työväen asuinrakennusta. Jokaisessa rakennuksessa on ollut 3 huonetta. Työväenrakennusten pihapiirissä oli ruoka-aitta ja vanhoista hirsistä tehty pakaritupa, jossa oli piisi ja leivontauuni.7

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Museoviraston arkisto: Satu Frondelius, 1995: Vantaankosken kulttuurihistoriallinen inventointi.

Ulrika Köngäs, 2010: Vantaa, Vantaan masuuni. Tarkkuusinventointi ja koekaivaus 12.–16.7.2010. Tutkimusraportti.

Kansallisarkisto: Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. B11a 1/10–30.

Tarmon arkisto, C9 40/4, ainaispalovakuutus no 1782.

222

Kirjallisuus: Erkki Härö 1983: Vantaan ruukki.

Teoksessa Jukka Hako (toim.), Helsingin pitäjä 1983, s. 44–55.

Markku Kuisma 1991: Helsingin pitäjän historia III. Isostavihasta maalaiskunnan syntyyn 1713–1865.

Vantaan kaupunki.

Ulrika Köngäs 2012: Vantaan ruukin jälkiä etsimässä. Teoksessa Jukka Hako (toim.), Helsingin pitäjä 2013, s. 66–76.

Loppuviitteet 1 Härö 1983: 47–49, Kuisma 1991:293, 309, Köngäs 2013:71–73.

2 Kuisma 1991:299–302, Köngäs 2010:9.

3 MMMH B11a 1/10–30, Pitäjänkartta v.1933 ja peruskartta 1967.

4 Köngäs 2010, 2013.

5 Tarmon arkisto, C9 40/4, Ainaispalovakuutus no 1782. KA. 6 Härö 1983:50.

7 Tarmon arkisto, C9 40/4, Ainaispalovakuutus no 1782. KA.

Maalaishäät keskellä kaupunkia! Övre Nybackassa juhlit historiallisessa miljöössä, nykyaikaisen mukavasti. Tule tutustumaan ja varaa juhlatila, jossa vieraat viihtyvät.

Avoimet ovet aina kuun alussa, katso www.ovrenybacka.fi.

Kestikievari Övre Nybacka Nybackankuja 4, 01670 Vantaa | info@ovrenybacka.fi | p. 050 443 4000 | www.ovrenybacka.fi

Malmilla pelastetaan pommitetusta talosta tavaraa 3.7.1941. Kuva: SA-Kuva.

224

Sotavuosiemme muistoja TERO TUOMISTO AIVAN VANTAAN KAUPUNGINMUSEORAKENNUKSEN eli Tikkurilan vanhan rautatieaseman vieressä seisoo puistoalueella kaksi muistomerkkiä, jotka kertovat menneistä raskaista ajoista.

Toinen on kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1995 pystytetty Veteraanipaasi, kunnianosoitus sotiemme veteraaneille. Toinen, talvisodan alkamisen muistopäivänä 30.11.2007 paljastettu Tukipilari, kuvaa puolestaan kotirintaman tärkeää panosta kansakunnan kamppaillessa olemassaolostaan. Molemmat on suunnitellut arkkitehti Kalevi Karlsson.

Helsingin maalaiskunta ei ollut pitkien sotavuosien 1939–45 kuluessa taistelutantereena, mutta yhtä kaikki sotatapahtumat ja poikkeukselliset olot koskettivat monin tavoin sekä kunnan aluetta että sen väestöä. Kun maailmanpalo puhkesi syyskuun alussa 1939, ryhdyttiin jännityksen kasvaessa Suomessakin pian varautumaan. Kansallinen yhteenkuuluvuus korostui eri tavoin.

Yhteisenä koettu vakava ulkopuolinen uhka paikkasi kahden vuosikymmenen takaisia haavoja.

LEVOTON SYKSY 1939 Pinta-alaltaan laajassa, mutta suhteellisen harvaanasutussa maalaiskunnassa oli noin 30 000 asukasta (1940). Heidän toimeentulonsa turvaamiseksi muodostettiin lokakuussa kansanhuoltolautakunta. Sen toimisto oli Malmilla, kunnan keskuksessa. Lukuisat välttämättömyystarvikkeet joutuivat vähitellen säännöstelyn pariin, kortille. Kansanhuollon tehtävät lisääntyivät tuntuvasti seuranneiden vuosien kuluessa.

Alkusyksyn 1939 kuukaudet lisäsivät vakavine tapahtumineen yleistä levottomuutta ja epävarmuutta tulevasta. Suomalaisen valtionjohdon edustajat neuvottelivat Moskovassa muun muassa naapurimaan ehdottamista aluevaihdoista. Ratkaisuun ei päästy. Neuvottelut päättyivät lopulta tuloksettomina.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

225

Stadin peesto, eli patteristo, oli kenttäarmeijan eniten ampuneita peestoja.

Kuvassa ”Kundi” panee putkeen kranua Aunuksen kannaksella 19.8.1943.

Kuva: SA-Kuva.

Kun puolustusvoimat aloitti varotoimenpiteenä ylimääräiset kertausharjoitukset (YH) lokakuun puolivälissä, lähti niihin maalaiskunnastakin käskyn velvoittamana runsas joukko reserviläisiä. Heidät sijoitettiin suunnitellulla tavalla perustettuihin sotilasyksikköihin. Maalaiskunta kuului Helsingin sotilaspiiriin, ja se oli puolestaan osa Uudenmaan sotilaslääniä. Valtaosa maalaiskunnan reserviläisistä palveli 4. Divisioonassa, varsinkin jalkaväkirykmenteissä 10 ja 11, Kevyt osasto 4:ssä sekä Pioneeripataljoona 4:ssä.

Divisioonan ruotsinkielinen kenttätäydennyspataljoona koostui oulunkyläläisistä.

JR 10 oli ruotsinkielinen, ja sen ensimmäinen pataljoona koostui helsinkiläisistä. Toisessa, Yhteiskunnallisen korkeakoulun tiloissa Helsingin Kalliossa perustetussa pataljoonassa oli miehiä kaupungin ulkopuolelta ja Keski-Uudeltamaalta.

Kolmas pataljoona muodostui Uudenmaan länsiosan reserviläisistä.

Suomenkielinen JR 11 tunnettiin ja tunnetaan yhä maineikkaana Ässä-rykmenttinä; perustamis-

226

vaiheen S-kirjaintunnuksen mukaan. Siinä ei ollut pelkästään pesunkestäviä stadin kundeja, vaikka ensimmäisen ja toisen pataljoonan koostumus pääosin sitä olikin. Varsinkin rykmentin kolmannessa, Vallilan ruotsinkielisellä kansakoululla perustetussa pataljoonassa oli miehiä pääkaupunkiseudulta ja sen ulkopuolelta, idän suunnalta Porvoota ja Loviisaa myöten. Sama koski rykmentin kranaatinheitinkomppaniaa.

Divisioonan vahvuus oli sotavuosina noin 14 000–16 000 miestä. Jalkaväkirykmentissä oli kolme pataljoonaa, yhteensä 3 000–3 600 miestä.

Jalkaväkikomppaniassa oli pari sataa miestä, lisäksi hevoset ja kalusto siihen päälle.

Samaan divisioonaan kuuluneen Kenttätykistörykmentti 4:n toinen patteristo, kutsumanimeltään Stadin peesto, perustettiin puolestaan lokakuussa YH:n alettua maalaiskunnan puolella, Malmin ja Tapanilan kansakouluilla. Sen vahvuus oli noin 800 miestä, pääosin helsinkiläisiä Sörnäisistä ja Vallilasta. Patteristossa oli kolme patteria, kussakin 12 tykkiä. Vetovoimana oli hevosia, niitä

oli kaikkiaan 425. Patteriston ainoa moottoriajoneuvo oli sen komentajan käytössä ollut henkilöauto. Valmistautumisaikaa oli kokoontumisesta vain vajaa viikko. Kiire oli täälläkin hirmuinen.

Tehtävät ja varusteet oli jaettava jokaiselle. Aikakirjoihin on tallentunut muistikuvia esimerkiksi siitä, millaisia vaikeuksia hevosiin täysin tottumattomilla, ajomiehiksi määrätyillä stadin kundeilla oli niiden käsittelyssä koulun pihalla. Ässä-rykmentin lähdöstä harjoituksiin on jäänyt legenda, jonka mukaan lähtö tapahtui kuin tulevia ennakoiden perjantaina 13. päivänä lokakuuta 1939, Harjun ruumishuoneen rautatieseisakkeelta Vallilasta, ja lopullinen määränpää oli kannaksella Kuolemajärvi. Sen verran on tarinaa paikattava, että kokoontuminen alkoi tuona perjantaina, mutta lähtöpäivä oli viisi päivää myöhemmin.

Nämäkin perustetut yksiköt siirrettiin monina, pitkinä junakuljetuksina Karjalan kannaksen alueelle, missä sitten harjoiteltiin ja rakennettiin samalla suojaavia linnoitteita. Epävarma aika jatkui. Kun monet työikäiset miehet olivat poissa teollisuuden ja liikenteen töistä, astui heidän tilalleen naisia. Naisten vastuu maatilojenkin töistä lisääntyi.

Lokakuussa muodostettiin maalaiskuntaan myös väestönsuojelulautakunta. Se ilmoitti lokakuun puolivälissä, että kylissä oli mahdollisen ilmavaaran takia vähennettävä maanteiden valaistusta. Lisäksi pihavalot oli pimeän aikana pidettävä sammutettuna ja valaistut ikkunat peitettävä. Määräyksiä valvomassa kiersi kylissä vapaaehtoisten partioita, muun muassa suojeluskuntalaisia ja vapaapalokuntalaisia, mutta myös muita.

On muisteltu, kuinka ikkunoihin piti laittaa erityiset paksusta mustasta paperista tehdyt pimennysverhot. Ja jos valoa sittenkin raoista erottui, koputettiin ikkunaan ja muistutettiin asiasta. Joidenkin mieleen on puolestaan jäänyt voimakasääninen pilli, joka tällaisilla vahdeilla joskus oli.

Moniin suurempiin, julkisiin rakennuksiin tehtiin sirpalesuojia, ja huvilanomistajatkin katsoivat varoiksi paikkoja, joihin tarvittaessa suojautua. Kellareitakin moni vahvisti.

Esimerkiksi Marjaniemen huvilayhdyskunnassa vapaaehtoinen palokunta oli keskeisesti mukana valmiustoimissa. VPK:n talossa oli jatkuva päivystys. Kaikkiaan 80 miestä saatiin vartiointitehtäviin. Heidän tuli yleisvartioinnin lisäksi olla valmiina mahdollisten pommitusvahinkojen korjaamiseen. Sielläkin kiersivät pimeän ajalla jatkuvasti kiertovartiot.

SOTATOIMIA TALVELLA 1939–40 Neuvostojoukot hyökkäsivät yllätyksellisesti torstaina, marraskuun 30. päivän aamulla itärajan yli, ja pommikoneet suuntasivat kohti Helsinkiä, joka koki aamupäivällä sodan ensimmäisen, vaurioita aiheuttaneen pommituksen. Lauri Leppänen on kuvannut, ettei sodan syttymisen mahdollisuuteen tuolloin uskottu. Neuvottelut olivat katkenneet, mutta mitään erityistä ei ollut vähään aikaan tapahtunut. ”Ihmiset olivat menossa Helsingissä töihin ja lapset kouluihin, kun pommeja alkoi pudota kaupungin keskustaan.”

Maalaiskunnan alueella koettiin pommien räjähdysvoimaa ensimmäisenä hyökkäyspäivänä Hiekkaharjussa. Koululaisten mieleen jäi lähtemättömästi se, että opettaja käski hälytyksen tultua kaikki heti kotiin. Lapsi ei voinut ymmärtää tai aavistaa, mitä kaikkea tulisi tapahtumaan.

Myöhemminkin pommeja putosi maalaiskunnan laajalle alueelle vain harvakseltaan. Marjaniemen huvilayhdyskunnassa oli joulukuun puolen välin jälkeen hälytyksiä lähes päivittäin, mutta tuhoisasti räjähtäviä pommeja ei alueelle pudotettu, vaan sen sijaan kaupungin alueelle.

VPK:lla oli talven paukkupakkasissa sammutettavana jokunen ihan tavallinenkin tulipalo.

Joulupäivänä 1939 rikkoutui pommituksessa korkeajännitejohto sekä puhelinlinja Tapanilan ja Puistolan alueella. Helmikuun alussa 1940 vihollisen syöksypommittajat pudottivat parikymmentä räjähdepommia Hiekkaharjun ja Tikkurilan alueelle. Aineelliset vauriot jäivät suhteellisen vähäisiksi, mutta yksi henkilö haavoittui. Tikkurila oli tehtaineen ja rautatiealueineen yksittäisten pommitusten kohteena myöhemminkin.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

227

Malmin vuonna 1938 käyttöön vihityltä lentokentältä oli ollut Aeron eli Finnairin edeltäjän reittiliikennettä muutamille kotimaan ja ulkomaan kentille. Kenttää käyttivät myös lentoyhtiöt Ruotsista, Puolasta ja Saksasta. Sota katkaisi säännöllisen reittiliikenteen, ja kenttä siirtyi sotilaskäyttöön. Kentälle ei sodan kuluessa osunut tuhoisia pommeja. Seuraavassa sodassa pommitusvauriot jäivät vähäisiksi.

Kotirintamalla avustettiin rajaseuduilta turvaan tuotua siirtoväkeä. Heitä tuli maalaiskunnan alueelle sotavuosina kaikkiaan pari tuhatta henkeä. Helsinkiläisiäkin siirtyi kaupungista maalaiskunnan puolelle esimerkiksi sukulaisten luo. Ahdasta oli, mutta sopu antoi sijaa.

Malmilainen Elma Kirjonen muisteli olleensa parikymppisenä lottana muonitustehtävissä Malmin suojeluskuntatalolla talvisodan aikana. Siellä saivat ateriansa henkilöt, jotka kylällä kiersivät vartiointi- ja valvontatehtävissä. Siltoja, tienristeyksiä ja pääradan varren asemia vartioitiin. Monet illat kuluivat sideharsorullia käärien ja muita ensiaputarvikkeita valmistaen.

Lottia oli myös ilmavalvontatehtävissä kunnan alueella. Yksi valvontapaikka oli Tapanilassa, nykyisen Erän urheilutalon luona harjanteella.

Mäntyjen latvuksiin oli tehty lavoja, joilla seistiin lämpimästi pukeutuneena ja tarkkailtiin kiikarilla taivasta viholliskoneiden varalta. Tiedot kerrottiin puhelimella eteenpäin. Silmä tarkkana vahdittiin myös laskuvarjoja mahdollisten desanttien varalta.

Pääosin uusmaalaisista ja helsinkiläisistä koostunut 4. Divisioona oli rintamavastuussa Karjalan kannaksella Summan ja Suomenlahden välisellä alueella. Jonkin verran Helsingin maalaiskunnan miehiä oli myös keskisuomalaisessa 7. Divisioonassa Taipaleen ja Suvannon rintamalinjalla. Heitä oli myös Kuopiossa perustetussa 13. Divisioonassa Pitkärannassa, Laatokan pohjoispuolella.

Siellä käytiin monia mottitaisteluja. Maalaiskunnan reserviläisiä oli lisäksi muutamissa muissakin joukko-osastoissa, kuten maalaiskunnan historiateoksessa kerrotaan.

Suomi haki pitkään neuvottelukosketusta rauhan aikaansaamiseksi esimerkiksi Tukholman

228

Lottana toiminut Toini Kyrklund (o.s. Långström) vartiointitehtävissä Rödsandin vartiotornissa talvi- tai jatkosodan aikana. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

kautta, mutta Neuvostoliitto piti aluksi tiukasti kiinni Terijoelle asettamastaan O.W. Kuusisen ”Suomen kansanhallituksesta”. Se myös lisäsi voimakkaasti sotilaallista hyökkäysvoimaansa, minkä seurauksena suomalaisten puolustajien oli peräännyttävä. Kun pääasema helmikuussa 1940 murtui, vedettiin esimerkiksi 4. Divisioona ensin Koiviston kauppalan alueelle ja sitten Uuraaseen. Sodan loppuvaiheissa se oli Viipurinlahden länsirannalla puolustusasemissa.

Suomalaisten sitkeän vastarinnan jatkuessa Neuvostoliitto luopui Kuusisesta, ja neuvottelutie avautui. Aselepo saatiin aikaan 13.3.1940. Suomi joutui luopumaan muun muassa Viipurista ja laajoista maa-alueista Karjalassa. Neuvostojoukot halusivat lisäksi tukikohta-alueen Hankoniemeltä, mistä oli lyhyt matka Itämerelle.

UUTEEN SOTAAN 1941 Rajoitusten ja sotasensuurin aika jatkui välirauhan aikanakin. Sota lähestyi vuonna 1940 Suomea monelta suunnalta. Neuvostoliitto asettui asevoimineen yhä tukevammin Baltian maiden alueelle.

Saksa puolestaan valtasi Tanskan ja Norjan.

Uutta sotaa ennakoiden liikekannallepano alkoi Suomessa kesäkuun puolivälin jälkeen 1941.

Nyt pääosa maalaiskunnan miehistä sijoitettiin 8.

Divisioonaan; yksikköinä varsinkin JR 4, ruotsinkielinen JR 24 ja JR 45. Heitä sijoittui myös useisiin muihinkin joukko-osastoihin. Maalaiskunnan alueella yksikköjen perustamispaikat olivat Tikkurilassa nuorisoseurantalot Helsinggård ja Männistö, Viertolan koulu, maanviljelyskoelaitos ja työväentalo sekä kirkonkylässä ruotsinkielinen kansakoulu, nuorisoseurantalo Midgård ja Backaksen kansakoulu.

Reservin luutnantti Paul Kirjonen muisteli olleensa kesäkuun puolivälissä 1941 Tikkurilassa todella tapahtumien keskipisteessä, kun maalaiskunnan miehistä muodostettiin taisteluyksikköjä.

Kylänäkymä muuttui huomattavasti, kun reserviläisiä kerääntyi alueelle runsain määrin. Tikkurilaan kutsutuista miehistä koottiin divisioonan esikunta, Kenttätykistörykmentti 11:n toinen patteristo, viesti-, kaasusuojelu- ja huoltojoukkoja sekä vielä osia JR 24:stä. Vilskettä ja hämminkiä riitti. Jokainen sai varusteensa ja henkilökohtaisen aseensa. Patteristossa oli nyt 450–600 miestä, 12 kenttätykkiä ja arviolta pari sataa hevosta.

Kirjonen muisteli kenttätykistöpatteristonsa perustamisen vaikeuksia. Jokaiselle aseisiin kutsutulle reserviläiselle piti löytyä oma tehtävänsä niiden tietojen perusteella, joita kantakorttiin oli niukasti aselajikoulutuksesta kirjattu. Kiireessä tuli väistämättä myös vääriä valintoja, ja ne oli myöhemmin korjattava. Suojeluskuntatoimintaan osallistuneen kokemuksella ja järjestelmällisyydellä Paul Kirjonen selviytyi tehtävästään. Patteristolle haettiin hevosia Håkansbölen kartanosta.

Patteristo kuormattiin Tikkurilassa junaan 20.6. kahdessa erässä, ja matka alkoi kohti Haminaa.

Sieltä marssittiin ajallaan Miehikkälään, missä miehistön koulutus vielä jatkui. Liikuntasodan

Kolme sotaa SUOMI JA SUOMALAISET joutuivat toisen maa-

ilmansodan kuluessa kolmeen sotaan. Talvisodassa puolustauduttiin maahan tunkeutunutta Neuvostoliittoa vastaan marraskuun viimeisestä päivästä 1939 alkaen maaliskuun 13. päivään 1940. Jatkosodassa sodittiin jälleen punaarmeijan joukkoja vastaan 25.6.1941 alkaen.

Samalla puolella oli Neuvostoliiton kanssa tekemänsä sopimuksen rikkonut ja 22.6.1941 itään hyökännyt Saksa. Suomalaisilla oli tässä sodassa omat päämääränsä. Keskeinen tavoite oli luovutettujen alueiden takaisin saaminen. Se ei kuitenkaan toteutunut.

Välirauha alkoi 4.9.1944, minkä jälkeen aseet käännettiin saksalaisjoukkoja vastaan heidän karkottamisekseen maasta. Alkoi Lapin sota, joka todettiin päättyneeksi 27.4.1945.

Kolmen sodan kaatuneita, kuolleita ja kadonneita oli noin 94 000. Noin 200 000 haavoittui, heistä vajaat puolet pysyvästi. Kaatuneita jäi suremaan noin 30 000 sotaleskeä ja noin 50 000 sotaorpoa. Yli 400 000 hengen suuruinen siirtoväki oli asutettava muun Suomen alueelle. Suuri joukko myös Helsingin maalaiskunnan alueella toimineita ”fasistisluontoisia” järjestöjä oli välirauhansopimuksen nojalla lakkautettava, suojeluskunnista ja lotista alkaen. Äärimmäisten, yhteisten ponnistusten ja raskaiden uhrausten ansiosta Suomen itsenäisyys kyettiin toisen maailmansodan myllerrysten keskellä säilyttämään, eikä maata miehitetty. Pariisin rauhansopimus kevättalvelta 1947 astui Suomen osalta voimaan syyskuussa, ja sen jälkeen liittoutuneiden valvontakomissio poistui maasta.

Syksystä 1939 jatkunut sotatila poikkeusmääräyksineen julistettiin viimein päättyneeksi.

Viimeinen sotakorvausjuna höyrysi itärajan taakse vuonna 1952, Helsingin olympialaisten ja Armi Kuuselan Miss Universum -voiton vuonna. Syksyllä 1939 alkaneesta säännöstelystä päästiin kokonaan irti vasta 1950-luvun alkuvuosina. Porkkalan vuokra-alue palautui Suomelle kevättalvella 1956.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

229

alettua patteristo eteni JR 24:n tukena alkuvaiheessa Säkkijärvelle ja Viipurinlahdelle saakka.

Osa maalaiskunnan asekuntoisista miehistä sijoitettiin pääkaupungissa muodostettuun 12. Divisioonaan, varsinkin siihen kuuluneiden JR 3:n ja JR 47:n riveihin. JR 3:n kolmanteen pataljoonaan tuli miehiä Pakinkylästä ja Tuomarinkylästä. Vastaavasti JR 47:n kolmanteen pataljoonaan saatiin reserviläisiä Malmilta sekä Oulunkylän ja Orimattilan kunnista. Tämän divisioonan Kenttätykistörykmentti 12:een koottiin miehiä Herttoniemestä, Marjaniemestä ja Mellunmäestä. Tässäkin sodassa maalaiskunnan miehiä oli useissa muissakin yksiköissä.

Molemmat divisioonat (8. ja 12.) kuuluivat IV Armeijakuntaan, joka sijoittui aluksi puolustuslinjalle Virolahdelta Vainikkalaan ja Joutsenon tasalle saakka. Kumpikin osallistui sitten Viipurin valtaukseen. Maalaiskunnan miehiä oli mukana ratkaisutaisteluissa useissa jalkaväkirykmenteissä (ainakin JR 24, JR 45 ja JR 47).

Myöhemmin 12. Divisioona huolehti kannaksen takaisin valtaamisesta aina Rajajoelle saakka, mutta 8. Divisioona puolestaan siirrettiin Laatokan pohjoispuolelle. Taistellen se eteni aikanaan Äänisen ja Seesjärven väliselle Maaselän kannakselle lähellä Karhumäkeä. Seuraavaksi se siirrettiin keväällä 1942 jälleen etelämmäs Aunuksen lohkolle Syvärin joen tuntumaan.

Asemasodan alettua vanhimpia ikäluokkia kotiutettiin. Yksiköitä sekä siirrettiin uusiin asemiin että muokattiin uudelleen. Esimerkiksi 12. Divisioonan osia irrotettiin jo loppusyksyllä 1941 muualle, Maaselän suuntaan. Se lakkautettiin tammikuussa 1942 ja loput sen yksiköistä alistettiin 18.

Divisioonalle. Se puolestaan oli aluksi Valkeasaaressa ja koki sodan loppuvaiheet pohjoismaiden suurimmassa maataistelussa Talin-Ihantalan alueella alkukesällä 1944. Samaan suurtaisteluun osallistui myös 21-vuotias rynnäkkötykin ampuja, panssarivaunumies Lauri Leppänen, sittemmin opettaja sekä keskeinen kotiseututyön tekijä ja kotiseutuneuvos Vantaalla.

Toukokuusta 1942 alkaen oli luutnantti Paul Kirjosen patteristokin Syvärillä, yhtenä osana 4.

230

Divisioonaa. Hän muisteli myöhemmin asemasodan arkea. Siihen sisältyi jatkuvaa valppautta vaativaa vartiointia taisteluasemissa, tiedustelua ja partiotehtäviä joskus kaukana naapurin puolella sekä tarvittaessa tykistön tulitoimintaa.

Tuttuja miehiä haavoittui ja kaatui. Ihminen kuitenkin tottuu kaikkeen, järkyttäväänkin. Monet arvot ja asiat joutui miettimään uudelleen. Etulinjan taistelut kokenut sotilas ymmärsi, että ”ihmisiä ovat vihollisetkin”, kuten Paul Kirjonen muistutti.

Rintamalla sotilaat asuivat pääosin itse rakennetuissa, maahan kaivetuissa korsuissa. Telttamajoitustakin oli joskus, tilanteen mukaan. Vapaina hetkinä oli mahdollisuus käväistä taaempana sotilaskotisisarten tai lottien hoitamassa kanttiinissa korviketta nauttimassa. Aikaa oli joskus myös puhdetöiden tekemiseen tai vaikkapa opiskeluun karbiidilampun valossa. Henkisen vireyden säilyttäminen oli ensiarvoisen tärkeätä monesti puuduttavan yksitoikkoisissa ja ahtaissa, mutta samalla hengenvaarallisissa oloissa. Tasaista palvelurytmiä rikkoivat joskus erilaiset virkistystilaisuudet, kuten esimerkiksi konsertit, näytelmät, elokuvat, urheilukilpailut ja myös vuorolomat, jolloin pääsi käymään kotiseudulla.

Viihdytystoiminnalla oli suuri merkitys. Siitä on kertonut monen soittoinstrumentin taitaja Pauli Granfelt. Hän oli jo talvisodan aikana alaikäisenä Malmilla väestönsuojelutehtävissä. Varusmiespalveluksen jälkeen hän siirtyi jalkaväen sotilaana rintamalle, kivääri aseenaan. Monet rintamalohkot tulivat sittemmin tutuiksi Syvärin, Äänislinnan (Petroskoin) ja koko Aunuksen alueella, missä hän kiersi mukana puolustusvoimien viihdytyskiertueilla. Soittimena oli silloin kitara,

Oik. Helsinkiläisistä ja pääkaupunkiseudun ympäristöstä kotoisin olevista henkilöistä pääosin koostunut JR 11 tunnettiin Ässä-rykmenttinä. Kuvassa Ässä-rykmentin pojat hakevat jouluruokaa ahkiolla Karhumäellä Karjalan tasavallassa 25.12.1941.

Taustalla olevan kadun nimeksi on pantu "Sörkänkatu". Kuva: SA-Kuva.

mutta myöhemmiltä ajoilta hänet muistetaan erityisesti taitavana viulun soittajana.

Malmin sunnuntaipalstoilla asunut Kauko Tiainen oli kutsuttu armeijaan jo talvisodan aikana, mutta taisteluihin hänen komppaniansa ei ehtinyt ennen sodan päättymistä. Välirauhan aikana hän palveli kranaatinheitinmiehenä Hangon suunnalla, neuvostotukikohdan raja-alueella. Jatkosodassa hän oli aluksi 3. Prikaatissa Karjalan kannaksella. Upseerikoulun käytyään hän osallistui taisteluihin pohjoisempana Karhumäen ja Krivin suunnalla. Asemasodan aikana riitti vaarallisia tiedustelutehtäviä ja sissiretkiä vihollisen linjojen takana, kaukana neuvostojoukkojen selustassa.

Hän muisteli, kuinka pervitiini piti miehet tarvittaessa hereillä pitkillä ja äärimmäisen raskailla metsätaipaleilla.

Koko ajan tarvittiin uusia asemiehiä riveihin, ja kutsuntoihin kutsuttiin vuorollaan aina 18-vuotiaiden ikäluokka. Alueellisen pohjan seurauksena saattoi oman kylän miehiin törmätä joskus hyvinkin kaukana kotoa. Kun esimerkiksi tapanila-

lainen 19-vuotias radiomies Tauno Mäkeläinen ilmoittautui varusmieskoulutuksen jälkeen 8. Divisioonan esikunnassa Syvärillä Piltsu-nimisessä paikassa, hänen komppaniansa toimistossa oli vastassa tuttu mies. Komppanian päällikkö oli kapteeni Auri, jolla oli Tapanilassa halkoliike. Toimiston ulkopuolella tuli vastaan lisää tuttuja tapanilalaisia. ”Vaikutti siltä kuin olisi kävellyt Mosan keskustassa”, hän sittemmin kirjoitti.

KOTIRINTAMALLA MAALAISKUNNASSA Vaikka varsinaiset sotatoimet olivat kaukana, koko suomalainen yhteiskunta eli mukana yhteisessä ponnistuksessa. Kunnallisen huoltotyön tehtävät lisääntyivät monin tavoin sotavuosien kuluessa, minkä muutamin esimerkein havaitsee lyhyessäkin kuvauksessa.

Helsingin maalaiskunnassakin huoltolautakunnalla oli kädet täynnä työtä, kun oli ratkottava esimerkiksi kysymyksiä sotakuukausipalkoista, tapaturmakorvauksista, sotilasavustusten maksamisesta tai vuokrarahoista. Uusia lakejakin säädet-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

231

tiin noudatettavaksi: äitiysavustukset, perhelisät, sotaorpojen työhuolto, tuki ammattiopinnoille. Sotaleskien työhuoltokin oli järjestettävä.

Maataloustuottajille määrättiin toukokuussa 1940 tuotteiden luovutusvelvollisuus. Asukkaiden palstaviljelyä tehostettiin, ja omakotitalojen puutarhamaallakin pyrittiin jotain viljelemään perheen toimeentulon turvaamiseksi, varsinkin juureksia. Niin sanotusti hyvässä yhteistyössä saattoi kotitalon pihapiirissä olla kasvamassa myös sika, lammas ja kanojakin tai kaneja, joskus lehmäkin, kuten on muisteltu.

Kaikkea hyödynnettiin perheen ruokataloudessa, omavaraisuutta vahvistaen. Metsän antimiakin koottiin ruokapöytään, marjoja noukittiin ja sieniä kerättiin. Mitä vielä tarvittiin, hankittiin kaupasta ostokuponkien avulla, määrämittojen mukaan.

Korttiannokset ja tarkoin lasketut kalorimäärät olivat eri ammattialoilla erilaiset. Raskaamman työn tekijöille oli tarpeen antaa hieman enemmän.

Mustan pörssin kauppiaitakin tiedettiin. Muutakin keinottelua oli.

Kansanhuoltolautakunta oli kunnassa keskeisiä toimijoita. Sen tärkeimpiin tehtäviin kuului juuri maataloustuotteiden luovutuksen järjestäminen sekä ostokorttien ja elintarvikkeiden jakelu. Mainittakoon esimerkkinä, kuinka tämän lautakunnan työntekijämäärä kasvoi. Vuosina 1942–44 lautakunnan neljässä osastossa oli työssä 21 varsinaista työntekijää sekä useita tilapäisiä ostokorttien jakajia. Vuonna 1943 ylimääräisiä kanslia-apulaisia oli jo 36, mutta olipa jaettavia ostokorttejakin valtavasti: lähes 620 000 kpl. Niitä jaettiin kolmena vuosittaisena eränä kaikkiaan 14 alueelle.

Helsingin maalaiskunnassakin kärsittiin sotavuosina asumisen ahtaudesta ja suorastaan asuntopulasta. Kuntaan perustettiin asiasta huolehtimaan viisi alueellista huoneenvuokralautakuntaa: Malmille, Tikkurilaan, Pakilaan, Pitäjänmäelle ja Mellunkylään. Esimerkiksi Marjaniemessä on muisteltu kaikkien huviloiden olleen ”pullollaan väkeä vinttikamareita myöten”. Kuitenkin yhteishenkeä ja keskinäistä apua riitti.

Kaikkeen toimintaan sisältyi rajoituksia. Palkkoja, hintoja ja vuokria säännösteltiin. Työvelvolli-

232

suus säädettiin, joutilaana ei saanut olla ja elellä.

Tammikuussa 1941 muodostettu työvoimalautakunta joutui vastaamaan ankaraan työvoimapulaan, jota etenkin monet maatilat kokivat. Lauri Leppänen on kuvannut yksityiskohtaisesti lautakunnan toimintaa sotavuosien kuluessa. Maalaiskunnan työikäisiä lähetettiin työvelvollisina myös kunnan ulkopuolelle, esimerkiksi Kemijärven-Sallan ratatyömaalle. Jonkin verran käytettiin venäläisiä sotavankejakin tiloilla työvoimana.

Polttoaineesta oli ankaraa pulaa, ja sitä jouduttiin säännöstelemään. Bensiiniä ei riittänyt aina autojen virka-ajoonkaan. Autojen ja myös traktorien voimanlähteeksi kehitettiin puuta, puukaasua hyödyntävä häkäpönttö. Nykyisen Pihlajamäen ja Pukinmäen välisellä alueella sijaitsi Artur Janssonin pilketehdas (Suomen kaseiinitehdas Oy), joka toimi sodan aikana häkäpönttöihin polttoainetta valmistaen. On muisteltu, että suuri osa ehkä parinkymmenen hengen työntekijäjoukosta oli naisia. Mukana oli myös nuoria, koululaisia ja muutamia luotettavia venäläisiä sotavankejakin.

Kun osa traktoreista jouduttiin luovuttamaan armeijan käyttöön, oli hevonen edelleen maatilojen pelloilla kova sana. Puolustusvoimien käyttöön otettiin monelta liikennöitsijältä linja-autojakin.

Puuttuvan öljyn ja kivihiilen sijasta tarvittiin lämmitykseen paljon polttopuuta. Omakotitalotkin lämmitettiin yleisesti polttopuulla. Syksyllä 1941 maalaiskuntaan perustettiin erityinen polttoainetoimikunta. Työvelvollisten mottitalkoot olivat tavallisia. Varsinkin kevyempiin toimistotöihin tottuneille pokasahaan ja kirveeseen tarttuminen metsässä oli huomattavan suuri ponnistus.

Urakkansa eli aluksi yhden motin eli kuutiometrin polttopuuta aikaansaaneet palkittiin pienellä kirveen muotoisella rautaisella rintamerkillä. Neljällä motilla sai hopeisen ja 16 motilla kultaisen.

Sellaisia saattaa vielä löytyä vanhempien henkilöiden piironginlaatikoista. Myöhemmin tavoitetta jouduttiin kasvattamaan, kun polttopuupula yltyi. Vuonna 1943 tuli voimaan erityinen hakkuuvelvoite.

Lämmitysaineena hyödynnettiin myös polttoturvetta. Malmin turve Oy vuokrasi Väster-

Oy Skoha Ab:n henkilökuntaa kahvitauolla mottimetsässä Puistolassa jatkosodan aikana vuonna 1942.

Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

sundomista (Länsisalmesta) kokonaisen suon turpeennostoa varten. Kunta oli yhtiössä yhtenä osakkaana. Turvetehdas tuotti polttoainetta julkisten rakennusten ja esimerkiksi Malmin sairaalan lämmittämiseen. Turpeen mahdollisista haittavaikutuksista ilmakehään ei puhuttu eikä tiedetty.

Malmin sairaalan useimmat potilaspaikat olivat varattuina haavoittuneiden hoitoon. Sairaalassa ja muissakin kunnan hoitolaitoksissa kärsittiin elintarvikepulaa. Esimerkiksi keväällä 1942 perunapula oli sairaalassa niin ankara, että koko maalaiskunnan alueella järjestettiin yleinen keräys perunoiden hankkimiseksi.

Haavoittuneita hoidettiin myös muun muassa Viikin yliopistollisen koetilan päärakennuksessa, joka oli muutettu sotasairaalaksi. Päävastuu oli sairaanhoitajilla, mutta lotillakin riitti tehtäviä esimerkiksi sosiaalisessa työssä, muisteli Elma Kirjonen. He saattoivat auttaa esimerkiksi kirjeopiston opiskelussa haavoittuneita, jotka joutui-

vat olemaan pitkään vuoteenomana. Tarvittaessa lotta kirjoitti sanelun mukaan tentin vastauksen paperille, mikäli haavoittunut sotilas ei voinut käyttää käsiään.

Kirjeitäkin kirjoitettiin paljon, kotoa rintamalle ja rintamalta kenttäpostissa kotiin. ”Elämä oli yhtä odotusta”, muisteli Elma Kirjonen. Kirjeissä ei saanut paljastaa tärkeiksi katsottuja yksityiskohtia, ja niitä oli paljon. Sensuuri vahti valppaana, ja vakoojista varoitettiin. Eino Kirjonen oli sopinut isänsä kanssa muutamista koodisanoista, joiden avulla hän saattoi kotiin viestittää tiedon ainakin kunkin oleskelupaikkansa sijainnista.

Kunnan toimihenkilöiden lisäksi lukuisat järjestöt auttoivat vaikeuksissa olleita perheitä ja yksittäisiä henkilöitä. Suuri kattojärjestö oli syksyllä 1939 perustettu Vapaa huolto. Vanhempia, erilaista avustustyötä tehneitä järjestöjä olivat paikallisosastoineen esimerkiksi Suomen punainen risti, lotat, Martat, sos.dem. naisyhdistykset sekä Pelastakaa lapset ja Mannerheimin lastensuojeluliitto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

233

Aseveliyhdistykset olivat nekin kotirintamalla perheiden apuna. Ne myös auttoivat entisiä rintamasotilaita opintielle tai töihin.

Kaikesta oli pulaa. Vaatteet ja kengät kuluivat.

Niitä oli käytettävä säästeliäästi. Vanhaa ei heitetty pois, vaan siitä yritettiin muokata jotain käyttökelpoista, vaikkapa pienentäen lapselle sopivaa.

Kenkäteollisuus hyödynsi puutakin jalkineiden teossa, mutta kovin hyvin sadesäätä eivät kestäneet esimerkiksi paperipäällysteiset puupohjakengät.

Ruotsista saatiin monenlaista apua esimerkiksi kummikuntatoiminnan kautta, jopa koottavia taloja. Esimerkiksi Pitäjänmäelle kohosi vuonna 1944 Marttilan invalidikylä ruotsalaisten lahjoitustalojen avulla. Länsinaapuriin myös lähetettiin lapsia sotaa pakoon.

Myös pääkaupunkiseudulla piileskeli ja vältteli viranomaisia joitakin yksittäisiä henkilöitä, osa sotilaskarkureita, osa poliittisista syistä maan tuon ajan suuntausta vastustaneita. Pieniä ryhmiä toimi muuallakin maassa, mutta niiden vaikutus ja esimerkiksi sabotaasiteot jäivät vähäisiksi. Sotaa vastustavia lentolehtisiä jaettiin jonkin verran. Jatkosodan kestäessä muodostunut, lähinnä ammattiyhdistysliikkeestä ja yhteiskunnallisista vaikuttajista koostunut ns. rauhanoppositio oli aivan eri asia. Se patisti hallitusta etsimään tarmokkaammin rauhaan pääsyn mahdollisuuksia.

Joitakin laskuvarjon varassa salaa saapuneita desantteja tuli maalaiskunnankin alueelle. Heidät pyrittiin luonnollisesti vangitsemaan mahdollisimman nopeasti. On muisteltu, että varsinkin lapsia varotettiin koskemasta metsässä mihinkään esineisiin, pudonneen näköisiin mustekyniin tai muihin, mahdollisen kavalan räjähteen varalta. Vaikka maalaiskunnan alueella ei sodan kuluessa ollut taisteluja, tapahtui Hiekkaharjussa joulukuussa 1942 aseellinen kahakka vahvan poliisiosaston mennessä pidättämään yksittäistä vastarintamiestä. Hän sai surmansa, samoin yksi poliisi.

HELSINGIN SUURPOMMITUKSET 1944 Sotarintamat olivat muuten kaukana Helsingin maalaiskunnasta, mutta vihollisen lentoasetta näh-

234

tiin ja sen tuhovaikutuksia koettiin ajoittain talvisodan ensimmäisestä päivästä alkaen. Ilmavalvonnassa oltiin jatkuvasti valppaana. Pääkaupungin suojausta ilmasta mahdollisesti tulevaa hyökkäystä vastaan vahvistettiin tuntuvasti talvisodan kokemusten jälkeen. Kun voimavaroja oli rajallisesti, oli torjuntatoimet suunniteltava huolella.

Pääkaupunkia suojanneen Ilmatorjuntarykmentti 1:n vahvuus helmikuussa 1944 oli noin 4 600 henkilöä. Joukossa oli toista sataa naista sekä yli 200 sotilaspoikaa ja suojeluskuntaoppilasta.

Vapaaehtoisia nuoria tuli mukaan suoraan koulunpenkiltä. Suuri osa joukosta puolusti omaa kotikaupunkiaan.

Helsingin ilmatorjunta ulottui lopulta laajana kehänä kaupungin ympärille, osin maalaiskunnan sekä Huopalahden ja Espoon kuntien alueelle.

Puolustus vahvistui huomattavasti, kun keväällä 1943 voitiin Saksasta ostaa tehokkaita ja nykyaikaisia ilmavalvontatutkia. Niitä vartioitiin kuin sotasalaisuuksia, mitä ne olivatkin. Niitä ei saanut valokuvata ilman lupaa.

Santahaminan luona Kuninkaansaaressa ja Malmin lentokentän lähellä nykyisen Jakomäen korkeilla kallioilla sijainneet kaukovalvontatutkat kykenivät havaitsemaan kohteet jopa 200 km:n etäisyydeltä. Niiden Freya-nimi kääntyi suomalaisittain Raijaksi. Lisäksi Käpylässä, Herttoniemessä, Santahaminassa ja Lauttasaaressa oli tulenjohtotutkia. Niiden mittausetäisyys oli 40 km.

Nimeksi vakiintui Irja saksalaisen Würtzburgin sijaan. Lisäksi oli käytössä 13 kuulosuuntainta sekä kaikkiaan 36 tehokasta valonheitintä valaisemaan mahdolliset lentävät kohteet.

Raskaita ilmatorjuntatykkejä oli neljässä patteristossa yhteensä 77 ja kevyempiä it-tykkejä 41 kappaletta. Lisäksi tukena oli ilmatorjuntapattereita Helsingin edustan saarilla. Myös merivoimien aluksilla oli it-aseistusta. Maalaiskunnan alueella raskaiden ilmatorjuntapatterien sijaintipaikat olivat Santahamina, Degerö (Laajasalo), Nordsjö (Vuosaari), Herttoniemi ja Viikki. Lisänä oli kevyitä it-pattereita sekä -konekiväärejä eri paikoissa. Keskinäisten viestiyhteyksien toimivuus varmistettiin monin tavoin.

Varautuminen ja jatkuva harjoittelu ei ollut turhaa. Kaupunki koki sodan alusta alkaen monta tuhoisaa viholliskoneiden hyökkäystä. Sama koski myös maan kaikkia muitakin asutuskeskuksia ja esimerkiksi teollisuusalueita sekä liikenteen solmukohtia. Pommi- ja sirpalesuojat olivat lukuisia kertoja käytössä. Vuosittain hälytyssireenit ulvoivat kymmeniä kertoja varoittaen helsinkiläisiä hyökkääjistä. Helmikuu 1944 tuli olemaan kuitenkin vertaansa vailla.

Kun Neuvostoliitto pyrki kevättalvella 1944 painostamaan ehdoillaan Suomea sodan päättävään sopimukseen, se turvautui kolmeen valtavaan pommitusaaltoon pääkaupunkia kohti kymmenen päivän välein. Siitä oli seurauksensa maalaiskunnassakin.

Ensimmäinen pommitus alkoi helmikuun 6. päivänä alkuillasta, ja neuvostoilmavoimien valioyksikön tuhoisia lentoja kesti aamuviiteen saakka.

Hälytys saatiin ajoissa, mutta aivan kaikki kaupunkilaiset eivät osanneet ottaa sitä todesta, eivätkä siirtyneet suojatiloihin. Olihan hälytyksiä ollut ennenkin. Sen vuoksi ensimmäisestä hyökkäyk-

sestä muodostui uhreiltaan raskain. Koneita oli noin 730. Toinen tuhopommitus alkoi 16.2. klo 20 jälkeen illalla jatkuen aina aamukuuteen saakka.

Hyökkäämässä oli noin 380 konetta. Kolmanteen, alkuillalla alkaneeseen hyökkäykseen 26.2. osallistui noin 900 lentokonetta. Hyökkäys ja torjuntataistelu kestivät kaikkiaan noin 11 tuntia. Kahden jälkimmäisen torjuntaan osallistui myös joukko Malmin lentokentälle sijoitettuja Messerschmitt 109 G 6 -yöhävittäjiä.

Tapanilalainen sotamies Tauno Mäkeläinen osui parahiksi paikalle, kun ensimmäinen pommitus alkoi Helsingin keskustassa. Hänellä oli kotilomaa jäljellä pari päivää, ja hän oli päättänyt lähteä paikallisjunalla kahden asetoverinsa kanssa sunnuntai-illaksi kaupungille. Juna saapui rautatieasemalle hieman ennen iltaseitsemää, ja samassa hälytyssireenit alkoivat ulvoa. Matkustajat ohjattiin aseman alle sirpalesuojaan. Pian kuului ulkoa it-tykkien kiivasta tulitusta, lentokoneiden moottorien jyrinää ja putoavien pommien ulinaa.

Jokainen ymmärsi, että nyt oli tosi kysymyksessä.

Hän kirjoitti myöhemmin: ”Maa alkoi jytistä pom-

Raskas ilmatorjuntapatteri Viikin pellossa 29.10.1944. Kuva: SA-Kuva.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

235

mien putoillessa Helsingin aseman ympäristöön.

Suojamme oli täynnä ihmisiä ja ilmanpaine sai aikaan sen, että katossa olevat lamput heiluivat ja valot välkkyivät. Tunnelma muuttui hetkessä pelonsekaiseksi”.

Kesken valtavan rytinän ovelta huudettiin kaikkia poistumaan suojasta. Sen pelättiin sortuvan.

Sisällä olleet ohjattiin kiireellä Postitalon pommisuojaan. ”Joka puolella aseman ympäristössä paloi ja valonheittimien kiilat leikkasivat taivasta.”

Räiskeen keskellä Mäkeläinen ja muut juoksivat kohti Postitaloa ja lopulta sisään väestönsuojaan.

Se oli niin syvällä, että pommituksen äänet kuuluivat vaimeina. Vasta aamuyöstä kuului vaara ohi -merkki, ja ihmiset nousivat takaisin pimeälle kadulle. Kaikkialla näkyi tulenlieskoja. Ambulanssit ja paloautot kiitivät kaduilla. Postitalolta oli pitkä kävelymatka vanhempien luo kotiin Tapanilaan.

Näkymä Inarintieltä Helsingin pommituksen jälkeen helmikuussa 1944. Kuva: Erkki Voutilainen / Helsingin kaupunginmuseo.

236

Lukuisat kaupunkilaiset olivat muuttaneet maaseudulle jo ennen suurpommituksia esimerkiksi sukulaisten luo. Ja heti ensimmäisen yön jälkeen huomattavan suuri määrä kaupunkilaisia siirtyi maaseudulle turvaa hakemaan. Lopulta lähes puolet helsinkiläisistä oli poissa kaupungista.

Kolmen hyökkäysaallon valtavaan voimaan ja tavoitteisiin nähden tuhot jäivät sittenkin vähäisiksi. Koneiden pommikuormien yhteismäärällä lähes koko kaupungin tuhoutuminen olisi voinut olla mahdollista. Vaurioita ja suurta tuhoa tuli kyllä paljon. Rakennukset, kadut ja särkyneet ikkunat saatiin korjatuksi, mutta ihmishenkiä menetettiin pysyvästi.

On arvioitu, että vain satakunta pommikonetta kaikista pääsi lentämään kohteeseensa saakka tuhoisaa räjähdelastiaan pudottamaan. Kaikki muut joutuivat tehokkaan sulkutulen takia muut-

tamaan reittiään tai väistymään kokonaan sivuun.

Ilmatorjunta ei pyrkinyt niinkään ampumaan koneita alas, vaan estämään niiden pääsyn kaupungin ylle. Monia pommikoneita kyllä onnistuttiin myös pudottamaan alas.

Useiden ilmatorjuntatykkien tehokkaasti suunnitelluilla ja keskitetyillä tuli-iskuilla muodostettiin koneiden eteen läpipääsemättömän näköinen, pelottava tulimuuri. Sulkutuli aloitettiin koneiden ollessa vielä kaukana kaupungista meren yllä, ja ajoitettiin siten, että ampuvien tykkipatterien kranaatit räjähtivät samanaikaisesti kussakin määritellyssä sulussa. Raskaiden kranaattien lisäksi taivaalle ammuttiin samanaikaisesti satoja valojuovapanoksella varustettuja kevyempiä ammuksia.

Tehokkaiden tutkien ja taitavan radiotiedustelun ansiosta hälytykset saatiin lisäksi ajoissa.

Esimerkiksi kolmannen hälytyksen tultua katuvalaistus sammutettiin kokonaan, ja raitiovaunuliikenne keskeytettiin. Helsinkiä lähestyvät junat pysäytettiin kauas kaupungin ulkopuolelle.

Yleisradio lopetti lähetyksensä vaikeuttaakseen koneiden suunnistusta. Ensimmäiset yöhävittäjät ehtivät nousta Malmin kentältä ilmaan omaan torjuntatehtäväänsä jo parikymmentä minuuttia ennen kuin pommitus alkoi.

Ensimmäinen hyökkäys oli raskain. Kaiken kaikkiaan kaupunkilaisia kuoli kolmen hyökkäyksen seurauksena noin 150 ja haavoittui noin 350.

Joukossa oli myös useita ilmatorjunnan sotilaita.

Erittäin tehokkaan ja matemaattisen taitavasti suunnitellun ilmatorjunnan ansiosta vain ehkä 670 pommia pudotetuista noin 16 500 pommista osui varsinaiselle kaupunkialueelle; pommimääristä, tuhoista ja uhreista on hieman erilaisia arvioita.

Virallisesti punatähtisten koneiden tähtäimessä olivat sotilaskohteet, mutta todellisuudessa melkeinpä ainoa vaurioitunut sotilaskohde kaupunkialueella oli Kaartin kasarmin kortteli. Kahden miinapommin räjähdys sytytti suuren tulipalon. Valtaosa runsaasta sadasta tuhoutuneesta ja yli 300 vaurioituneesta rakennuksesta oli siviilikohteita; asuinkerrostaloja, omakotitaloja, kouluja, hallintorakennuksia, myös Neuvostoliiton oma

lähetystörakennus Bulevardilla. Räjähdystuhojen lisäksi palopommit sytyttivät lukuisia tulipaloja.

TUHOJA MYÖS MAALAISKUNNASSA Maalaiskunnan puolelle välitettiin tieto ilmahälytyksistä puhelimella. Ainakin palokunnantaloilla oli veivattavia, käsikäyttöisiä hälytyssireenejä, joiden läpitunkeva ääni kantoi kohtalaisesti oman kylän alueelle. Pääkaupungin pelastaminen merkitsi samalla sitä, että taivaalla sulkutulta ja tulimuuria väistäneet viholliskoneet kääntyivät sivuun, avasivat pommiluukkunsa meren tai maalaiskunnan yllä – ja pilotit raportoivat sitten onnistuneesta pommituksesta kotikentälle päästyään ja uutta räjähdekuormaa noutaessaan.

Helmikuun 1944 ensimmäisen pommituksen tuhoisin, yksittäinen pommi putosi maalaiskunnassa Malmilla surmaten räjähdyksessä viisi henkilöä. Pommeja putosi myös Vuosaaren Kallvikiin, Laajasaloon ja Jollakseen. Toisen pommitusaallon uhreina kuoli Puotinkylässä, Tammisalossa ja Puistolassa yhteensä seitsemän henkilöä.

Kolmas pommitus ei aiheuttanut henkilötappioita maalaiskunnan puolella. Pommituksissa vaurioitui tai tuhoutui lukuisia rakennuksia, mutta onnekasta oli se, että pääosa pommeista putosi laajoille asumattomille pelto- ja metsäalueille.

Maalaiskunnassa asukkaat hakivat suojaa mistä löysivät. Isoihin kellareihin mahtuivat naapuritkin. Esimerkiksi Pukinmäessä on muisteltu, että Närepuiston kallioilla olleita ensimmäisen maailmansodan aikaisia linnoituskaivantoja hyödynnettiin. Kaivannon yli ladottiin puunrunkoja, ja niin syntyi ainakin jonkinlainen sirpalesuoja. Kylään pudonnut yksittäinen miinapommi iskeytyi muistikuvien mukaan onneksi kauemmaksi peltoalueelle, mihin se teki saviseen maahan valtavan kuopan, muistikuvan mukaan viiden metrin syvyisen. Sen jälki olisi ollut tuhoisaa kallion päälle osuessaan. Sirpaleita olisi sinkoutunut laajalti kylään.

Marjaniemen Strömsintielle kerran pudonnut yksittäinen pommi osui savipellolle ja kynti sinne muistikuvan mukaan 30 metrin mittaisen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

237

syvän vaon. Lähin talo sai ylleen savisia roiskeita.

Marjaniemen huvilayhdyskunnassakin tuhoutui tai vaurioitui useita taloja. Yksi täysin tuhoutuneista oli Elannon myymälä. Rakennuksessa asunut myymälänhoitaja sattui pommitushetkellä olemaan kuitenkin muualla. Suurta vahinkoa koitui siitä, että yksittäinen pommi ja sen räjähdyksestä alkanut tulipalo tuhosi täysin elokuvaohjaaja T.J. Särkän kodin saunarakennuksen. Hän oli ajatellut tuovansa sinne maaseudun turvaan arvokkaan filmivarastonsa.

Toisen hyökkäyksen jälkeen sijoitettiin yksi varta vasten perustettu it-tykkipatteri Nordsjön kartanon maille, nykyisen Vuosaaren alueelle. Tykit olivat sotasaalista. Patterilla ja sen miehistöllä oli melkeinpä itsemurhatehtävä: sen tarkoituksena oli näkyä ja harhauttaa viholliskoneita. Hyvin laajalle alueelle rakennettiin valmiiksi parikymmentä valtavaa kokkoa. Hälytyksen tultua satakunta miestä kiirehti asemiinsa. Kokot tuikattiin tuleen bensiinin avulla. Hyökkäyksen torjunnassa käytettiin lisäksi aluksi vain itäisiä valonheittimiä, jotka patterin erittäin kiivaan tulituksen ja valetulipalojen kanssa antoivat väärää vaikutelmaa kaupungin keskustan sijainnista.

Hämäys tehosi varsin hyvin; tosin pommikoneita riitti monivaiheisen hyökkäyksen kuluessa yrittämään varsinaisen kaupungin päällekin. Putoavat pommit myllersivät kartanon maita ja metsiä. ”Puita pirstoutui, pelto muuttui valkoisesta mustaksi, maa jymisi. Tykkejä rikkoutui.” Ihmeen kaupalla patterin miehistö ei kärsinyt menetyksiä. Patterin toimistona ollut sauna kuitenkin vahingoittui. Noista tapahtumista kertovat muistomerkkinä, ainakin tarkkaavaiselle katsojalle, Helsingin Vuosaaressa Vuotien varteen pystytetyt kymmenet koristeelliset valopylväät.

Muutamin paikoin käytettiin väestösuojana kaupunkia kiertäneeseen ensimmäisen maailmansodan linnoitusketjuun aikoinaan louhittuja kallioluolia. Varsin tilava kallioluola oli Aarnikan kallioilla, nykyisin näkyvillä olevien hiidenkirnujen yläpuolella Pihlajamäessä, kuten on muisteltu. Sinne hakeutuivat suojaan monet lähitienoon omakotitalojen asukkaat. Luolassa kuuluu olleen

238

monilla omat vakiopaikat. Pienen koleuden ja kosteuden kyllä sieti. Hälytyksen varalta oli kotona käsillä mukaan otettavia tavaroita ja vaatetta. Vielä talvisodan aikana tila oli avoin, mutta välirauhan aikana siihen valettiin ulkoseinä betonista ja sisälle kuljettiin isosta ovesta.

Ihan aina eivät kaikki, varsinkaan pojat, pysytelleet luolan suojissa. Muutamat kapusivat Aarnikan eli Pihlajamäen korkeille kallioille kevyen itpatterin lähelle katselemaan taistelua kaupungin suunnassa. Tulipalot erottuivat selvästi, samoin taivaalla it-tykkien tulijuovaviuhkat, valopommien vanat sekä raskaiden kranaattien räjähdyshattarat. Joskus erottui valonheittimen kiilassa viholliskonekin, joka pyristeli kiireellä valosta pois.

Pohjoisen suunnalta eteläistä taivasta katselleet ovat muistelleet, millainen vaikuttava ja pelottava näky oli taivaalla kohti lipunut vihollislaivue. Kaukaa kuului kuin ”urkujen ääni”. Koneiden lähestyessä tuli kiire lähimpään sirpalesuojaan tai vähintään ojaan matalaksi. Tällaiset tapahtumat jäivät äänineen lähtemättömästi monien Helsingin pommituksia nähneiden mieleen.

Arvion mukaan noin puolet pudotetuista pommeista putosi maalaiskunnan itäosiin, runsas viidennes pohjoisosiin ja viidesosa mereen. Espooseen putosi muutama prosentti pääkaupungin kohtaloksi tarkoitetuista pommeista.

Neljättä pommitusaaltoa ei tullut, mutta puolustajat pysyivät edelleen varuillaan. Hyökkääjä ilmeisesti uskoi kolmen voimaiskun riittäneen jääräpäisten suomalaisten taivuttamiseksi. Pommittajien raportitkin olivat kertoneet kaupungin tuhosta. Lisäksi muuan kiinni otettu ja yhteistyöhön suostuteltu suomalaissyntyinen desantti viestitti vakuuttavalla tavalla pääkaupungin valtavista vaurioista. Varmuuden vuoksi vielä kesällä 1944 koulutettiin Laajasalossa lisää lottia kuulosuuntimien ja valonheitinten käyttäjiksi. Helsingin pohjoispuolen laajoja peltoaukeita vartioitiin maahanlaskujoukkojen varalta.

Suomi ei kuitenkaan mennyt pääkaupungin pommitusten seurauksena polvilleen. Huomattakoon, että kokonaistilanne oli huomattavasti mutkikkaampi kuin mitä lyhyessä kuvauksessa voi

Pyhän Laurin kirkon sankarihaudat kirkon eteläpuolella vuonna 1947. Kuva: Vantaan kaupunginmuseo.

tuoda esiin. Taistelutoiminta jatkui rintamilla kevään kuukausina.

Paljon on pohdittu sitä, miksei Karjalan kannaksen suunnalla selvästi havaituista suuren hyökkäyksen valmisteluista tehty puolustusta vahvistavia johtopäätöksiä. Joka tapauksessa neuvostojoukkojen suurhyökkäys ja läpimurto kannaksella Valkeasaaressa käynnistyi kesäkuun alkupäivinä 1944. Siinä vaiheessa maalaiskunnan miehet palvelivat monien muutosten jälkeen jo kymmenissä yksiköissä. Kesäkuun loppupuolella voimakas hyökkäys käynnistyi myös Syvärin ja Aunuksen suunnalla. Sielläkin suomalaisjoukkojen oli peräännyttävä kohti vanhoja rajoja.

Sota jatkui, mutta ankarin torjuntataisteluin puolustuslinjat kyettiin vakauttamaan heinäkuun kuluessa. Suomi etsi samalla edelleen ulospääsyä neuvotteluteitse. Syyskuun alkupäivinä 1944 aseet viimein vaikenivat. Myöhemmin syyskuun loppupuolella käynnistyneeseen Lapin sotaankin osallistui maalaiskunnan reserviläismiehiä.

Malmilla kirjoilla olleen Erkki Tammisen jatkosota oli alkanut kesäkuussa 1941 kokoontumispaikalla Tapanilan kansakoululla, mutta sotatie oli katkennut jo varhaisessa vaiheessa Viipurin maantiellä. Väkivaltaiseen tiedustelupartioon osallistunut Tamminen sai osuman jalkaansa, ja mies joutui saman tien kenttäsairaalaan. Luodin katkaisema jalka kipsattiin. Hän kuitenkin toipui niin hyvin, että oli jo joulukuussa Äänislinnassa täydennysmiehenä esikuntatehtävissä sekä kaupungin sotilashallinnossa.

Kun sitten alkusyksyllä 1944 kyseltiin kokeneita ja kiinnostuneita sotilaita mukaan Lapin sotaan saksalaisia vastaan, oli Tamminen valmis huonojalkaisenakin. Lääkäri katsoi sopivasti vähän sormien välistä. Hän osallistui aluksi Kemissä ja Rovaniemellä siviiliväestön evakuointiin.

Taistelut kiihtyivät lokakuun kuluessa. Toiminta jäi vähitellen nuorempien ikäluokkien ja varusmiesten vastuulle. Tamminenkin kotiutui siviiliin vuoden 1944 puolella.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

239

Maalaiskunnan kaatuneita haudattiin Pyhän Laurin kirkon sankarihautausmaalle sekä Ruskeasannan sankarihautausmaalle kaikkiaan 413.

Talvisodan kolmen kuukauden kuluessa heistä kaatui 130, jatkosodassa 280 ja Lapin sodassa vielä kolme. Jatkosodan synkin ajanjakso oli vuoden 1941 hyökkäysvaihe 128 kaatuneella.

Paljon myöhemmin muisteli Malmin Rintamaveteraanien toiminnassa mukana ollut pukinmäkeläinen Leo Tamminen sotavuosiaan. Hän oli saanut Korialla pioneerikoulutuksen ja palveli jatkosodassa pitkään Maaselän kannaksella Karhumäen pohjoispuolella. Vaaran hetkiä ja jännittäviä tilanteita oli riittänyt miinoituksia rakennettaessa ja niitä purettaessa. Hänen mukaansa ”suuria urotöitä” tehtiin siellä jossakin korkeintaan sattumalta, kun jouduttiin oikein pahaan paikkaan. ”Kolme vuotta, kaksi kuukautta, neljätoista päivää, koko homma – se oli sitten nuoruus!”

RAUHAN TULTUA Maalaiskunnan lentokenttä oli syksyllä 1944 laajalti huomion kohteena, kun liittoutuneiden valvontakomissio saapui lentäen Suomeen. Kärkiryhmä astui Suomen maankamaralle Malmilla 23.9.1944 maailmansodan taistelujen vielä riehuessa muualla. Komissio ottikin kentän käyttöönsä.

Aero siirsi lentotoimintansa Hyvinkään kentälle.

Malmilla näkyi katukuvassa joskus kentän vartiointitehtävissä olleita neuvostosotilaita. Joku brittisotilaskin nähtiin. Sotavuosina siellä oli puolestaan nähty saksalaisia sotilaita.

Hotelli Torniin asettuneen komission jäsenistön valtaosa oli neuvostoliittolaisia ja vähäisempi määrä oli englantilaisia. Heidän vaikutuksensa komissiossa jäi verraten vähäiseksi. Valvontakomissio kuvitteli tulevansa lähes täysin tuhottuun kaupunkiin, mutta siinä he toden teolla yllättyivät. Pommituksista vastannut valioyksikkö menetti äkkiä valioasemansa.

Jakomäen kallioilla sijainnut Raija-tutka pysyi loppuun saakka tiukasti salattuna. Sen miehistö velvoitettiin pysymään hiljaa tutkan ominaisuuksista ja teknisistä tiedoista. Myöhemmin se purettiin tarkoin viimeistä mutteria myöten, ja sitä

240

hyödynnettiin sitten Seutulan lentokentän tutkalaitteiston aikaansaamisessa.

Mikään ei ollut sotavuosien jälkeen entisellään: maailmalla suurvaltojen väliset voimasuhteet olivat asettuneet uuteen kaksijakoiseen malliin, suomalainen yhteiskunta koki monia syvällekäyviä muutoksia ja samoin pääkaupunkiseutu. Vuoden 1946 alussa tapahtui suuri alueliitos, jossa maalaiskunta menetti monien kylien ja taajamien alueet pääkaupungille. Liitos ei ollut kuitenkaan seurausta sodasta, vaan se oli parikymmentä vuotta kestäneen valmistelun tulos.

MUISTOJA TALTEEN Yhä edelleen asuu Vantaan kaupungissa sekä vanhoilla Helsingin liitosalueilla paljon henkilöitä, joilla on omakohtaisia muistoja alueelta noilta kansakuntaa koetelleilta vuosilta. Niiden miesten määrä on nopeasti supistumassa, jotka osallistuivat aseellisesti maan puolustamiseen. Sama koskee myös niitä naisia, jotka toimivat rintamaolosuhteissa.

Sen sijaan keskuudessamme elää ja vaikuttaa vielä pitkään henkilöitä, jotka sotavuosina toimivat sotilaspoikina, pikkulottina tai muissa puolustusta avustaneissa nuorten toimissa esimerkiksi sotilaskodeissa tai sotasairaaloissa, tai sotateollisuudessa ja maatalouden tehtävissä, niin maalaiskunnassa kuin muuallakin. Samoin elää parissamme sotaorpoja, sotalapsia sekä niitä aikuiseksi varttuneita, jotka sodan vuosina osallistuivat lapsina kaikkeen mahdolliseen talkootoimintaan keräten esimerkiksi paperia, lasia, metallia, kumia ja kooten metsästä polttopuuta, käpyjä sekä pihkaa. Tai olivat ehkä apuna ilmavalvonnassa taikka vanhempien mukana kiertämässä kyläteillä ikkunoiden pimennystä tarkkailemassa. Vielä on runsaasti heitäkin, jotka muistavat elävästi säännöstelykupongit ja niiden käytön.

Aiheellisesti voi esittää kysymyksen: ovatkohan kaikki tarpeelliset haastattelut tehty ja ovatkohan kaikki mahdolliset muistot, kokemukset, kertomukset ja valokuvat koottuna talteen arkistoihin ja oman suvun jälkipolville. Itsekin voi muistojaan kirjoittaa tai kertoa talteen.

Veteraanien aikakausi muuttuu perinneaikakaudeksi SOTIEMME VUOSISTA ON kulunut jo vuosi-

kymmeniä, Lapin sodan päättymisestäkin oli huhtikuussa 2020 jo 75 vuotta. Elämme kansakuntana nyt eräänlaista murrosaikaa. Kun puolustusvoimiin kutsuttiin taistelujen vuosina yhteensä noin 700 000 miestä, ja lähes 100 000 naista oli rintamaoloissa puolustukseen liittyneissä tehtävissä, on heidän määränsä jo supistunut voimakkaasti. Syksyllä 2020 veteraanitunnuksen omaavien miesten ja naisten yhteismäärä oli runsaat 7000.

Valtaosa kaikista sotiemme veteraaneista on kuulunut johonkin veteraaniliittoon ja Vantaalla jäsenenä kunkin paikalliseen osastoon. Liitot ja osastot ovat vuosikymmenien kuluessa ajaneet veteraanien toimeentuloon, terveydenhoitoon ja kuntoutukseen liittyviä tavoitteita valtiovallan päättäjien suuntaan ja samalla huolehtineet muun muassa yhteydenpidosta ja erilaisesta virkistystoiminnasta. Ukko Kruunu ei ole sotien jälkeen soitellut kotiin kuulumisia kysellen, mutta veteraanien omat paikalliset, nyttemmin yhä enemmän nuorempien kannattajien voimin toimivat järjestöt eivät ole jäseniään unohtaneet.

Vantaalla Sotainvalidien Veljesliiton (perustettu 1940) jäseniä oli elokuussa 2020 vajaat kaksikymmentä, Suomen Sotaveteraaniliiton (perustettu 1957) jäseniä noin 50 ja Rintamaveteraaniliiton (perustettu 1964) jäseniä noin 25.

Puolisoista ei ole käytettävissä tarkkoja tietoja.

Keski-ikä oli noin 95 vuotta. Vielä vuosituhannen vaihtuessa tunnuksen omaavien vantaalaisveteraanien yhteismäärä oli tuhannen paikkeilla.

Aikojen muutoksesta kertoo sekin, että Sotavankien oma järjestö (1969–2005) ja Rintama-

naisten Liitto (1980–2013) ovat lopettaneet oman toimintansa jo aika päiviä sitten. Kaatuneitten Omaisten Liitossa (perustettu 1945) oli sotaleskiä koko maassa enää kolmisenkymmentä. Vantaalla heitä ei ollut elokuussa enää yhtään. Sotaorpoja oli Vantaalla runsaat 260. Koko maassa heitä oli 20 000–25 000.

Veteraanijärjestöjen toiminta-aika ja huoltotehtävät päättyvät, kun veteraaneja ei enää ole. Siirrytään perinneaikakauteen. Tammenlehvän Perinneliitto (perustettu 2003) on jo pitemmän aikaa valmistautunut kattojärjestönä huolehtimaan siitä, etteivät kansakunnalta pääse unohtumaan sotavuodet rintamalla eivätkä kotirintamalla toimineiden teot. Muistojen vaalimisen ohella huolehditaan muistomerkeistäkin. Huomattakoon, että sotavuosien ikäluokat joutuivat huolehtimaan vielä maan jälleenrakennuksesta. Sille perustalle ryhdyttiin sitten 1960-luvulta alkaen rakentamaan suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa.

Vantaalla on jo vuodesta 1992 alkaen toiminut erityinen VETRES-toimikunta, jonka muodostivat yhdessä veteraani- ja reserviläisjärjestöt ja johon tulivat mukaan myös kaupunki, seurakunnat sekä lukuisat maanpuolustusjärjestöt. Toimikunnan johdolla on jo pitkään tehty paikallisesti muun muassa sitä työtä, mitä jatkossa tullaan maan laajuisesti ja monin muodoin toteuttamaan Perinneliiton puitteissa.

Veteraanien kotona asumisessakin on monesti autettu. Lisäksi sodan ajan muistoja on koottu jo pitemmän aikaa, osittain veteraanien, mutta erityisesti reserviläisten, perinneharrastajien ja myös monien vantaalaiskoulu-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

241

jen lukiolaisten toteuttamin henkilöhaastatteluin.

Kertyneistä aineistoista on koottu niin valokuvanäyttelyjä kuin kirjallisia julkaisuja. Sotaan liittynyttä esineistöäkin on ollut näytteillä. On myös tuotettu nykyaikaisia DVD- ja hypermedia-tallenteita (esimerkiksi ”Suomi sodassa 1939–1945”).

VETRES on järjestänyt vuosien varrella lukuisia virkistys-, perinne- ja muistotilaisuuksia. Oppilaitoksissa ja varuskunnissa on käyty kertomassa sotavuosista ja veteraanien teoista, paljon myös Vantaan ulkopuolella. On myös kartoitettu Vantaan alueella sotiin liittyviä muistomerkkejä. Esimerkiksi Ilmailumuseossa on ruotsalaisten vapaaehtoisten Lentorykmentti F 14:n muistolaatta, tekijänä taiteilija Erik Reimhult (1989).

Helsingin puolella Jakomäen kallioilla on paikalla sijainneen kaukovalvontatutkan lähellä kallioon hakattuna muistokirjoitus. Viikin pelloilla sijainneen ”Lato”-ilmatorjuntapatterin paikalla on Helsingin Yliopiston lahjoittama muistomerkki (2004). Helsingin ilmatorjuntakomentajana toimineelle eversti Pekka Jokipaltiolle on nimetty katu Helsingin Käpylässä. Laajasalossa on nimetty tykkipatterin alue Aake Pesosen puistoksi (2014). Hän oli jatkosodan vuosina kapteeni ja Helsingin ilmatorjuntapäällikkö. Säilyneen tykkibunkkerin kylkeen on kiinnitetty muistolaatta. Vuosaaressa paljastettiin itsenäisyyden satavuotisvuonna 2017 kartanon alueella metallilaatta Helsingin ilmapuolustuksen muistoksi. Malmin lentoasemalla on muistolaatta kentältä toimineista lentoyksiköistä (2009).

242

Muitakin muistomerkkejä ja -laattoja on.

Sankarihauta-alueetkin ovat oma vaikuttava muistomerkkinsä. Muutamissa Helsingin keskustan rakennuksissa ja eräissä patsaissakin erottuu sodan ajan sirpaleiden jälkiä, muistoja menneiltä vaikeilta ajoilta.

Veteraanien ja reserviläisten yhteistyöjärjestö VETRES oli myös aloitteellinen, kun vantaalaiset rintamaveteraanit virittivät ajatuksen yhteisen muistomerkin saamisesta Tikkurilaan kunnianosoituksena kaikille sotiemme veteraaneille ja heidän toiminnalleen Suomen hyväksi. Tikkurilan entinen aluearkkitehti Kalevi Karlsson suunnitteli ja taiteilija Ari Laitila toteutti graniittisen Veteraanipaaden. Se pystytettiin ja paljastettiin Veteraanipuistossa kansallisena veteraanipäivänä 27.4.1995.

Veteraanipaasi sai myöhemmin parin. Vantaalainen rintamaveteraani Erkki Räikkönen ehdotti, että vielä tarvittaisiin muistomerkki kotirintaman naisille. Asiaa ruvettiin VETREStoimikunnassa pohtimaan ja päädyttiin laajapohjaisempaan, koko kotirintamaa koskevaan ratkaisuun. Kalevi Karlsson suunnitteli korkean muistomerkin mustasta graniitista. Sen toteutti Loimaan Kivi Oy. Nimi Tukipilari kuvastaa kotirintaman naisten ja miesten korvaamatonta tukea rintamajoukoille sotavuosien kuluessa.

Vierekkäin sijoitettuna muistomerkit muodostavat kaksiosaisen muistamisen paikan, jossa järjestetään erityisinä muistopäivinä arvokas tilaisuus kukkienlaskuineen ja musiikkiesityksineen. Suomen lippu nostetaan silloin salkoon.

Sotahistorian lukuisat teokset kuvaavat varsinaisten rintamien taistelutapahtumia maalla, merellä ja ilmassa seikkaperäisesti. Etenemisestä tai perääntymisestä kertovat karttanuolet sekä yksiköiden tunnukset kuvaavat rintamaosien taistelujen eri vaiheita. Kiinnostuneet pystyvät löytämään ja seuraamaan karttapohjilta ja kuvauksista ainakin pääpiirtein esimerkiksi omien sukulaistensa sotatien kulkua edellyttäen, että joukko-osasto on tiedossa. Säilynyt sotilaspassi on erittäin hyvä lähde, samoin Kansallisarkistosta/Sota-arkistosta tilattavissa oleva kantakortti.

Sotakarttojen kookkaiden nuolten alle peittyy aina suuria ihmisjoukkoja ja sotilasosastoja sekä myös yksittäisiä rivimiehiä ja naisia, joiden jokaisen henkilökohtainen panos auttoi kansakunnan vaikeana aikana. Heitä ei kuitenkaan sotahistorian tai kotirintaman perustutkimuksissa juuri näy, eikä heidän kokemuksiaankaan. Nykyajan teknologia auttaa niin harrastajia kuin vaikkapa sukuhistorian kokoajia: esimerkiksi www.sotasampo.fi-sivustoilta löytyy paljon tietoa ja valokuvia sodan ajan tapahtumista, yksittäisistä henkilöistä ja joukko-osastoista, myös kaatuneista ja sotavangiksi joutuneista.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Tilastotietoja antaneet: toiminnanjohtaja Satu JelkäläBlomqvist, Sotainvalidien Veljesliiton Uudenmaan piiri toiminnanjohtaja Rauno Loukkola, Helsingin seudun sotaveteraanipiiri toimistopäällikkö Terttu Kettunen, Rintamaveteraaniliitto ry vt. toiminnanjohtaja Pirjo Tolvanen, Kaatuneitten Omaisten Liitto ry.

VETRES kotisivut: http://www.vetresvantaa.net Haastattelut: Pauli Granfeltin, Elma Kirjosen, Paul Kirjosen, Erkki Tammisen, Leo Tammisen ja Kauko Tiaisen haastattelukatkelmat (2004–2005) Malmin Rintamaveteraanien 40-vuotishistoriikissa.

Kirjallisuus: Olli Harinen, Göran Lindgren & Erkki Nordberg: Talvisodan Ässä-rykmentti.

Juva 2010.

Martti Helminen & Aslak Lukander 2004: Helsingin suurpommitukset helmikuussa 1944. Porvoo.

Jatkosodan pikkujättiläinen. Toim. Jari Leskinen, Antti Juutilainen. Porvoo 2005.

Pauli Jokinen 2017: Sunnuntaikävelyllä sotien ajan Helsingissä. Reittejä pääkaupunkiseudun sotahistoriaan.

Balto.

Lauri Leppänen 1993: Sota-ajan ylityöllisyyttä, työvelvollisuutta ja työleirejä. Helsingin pitäjä – Helsinge 1994.

Lauri Leppänen 2000: Rynnäkkötykit isänmaamme puolustajina. 1. Ryn. Tyk.K:n vaiheita jatkosodassa. Toim.

Jukka Hako. Helsinki.

Aulikki Litzen & Jukka Vuori 1997: Helsingin maalaiskunnan historia 1865–1945. Kunnallishallinnon uudistuksesta suureen alueliitokseen.

Jyväskylä.

Tarmo Metsälä 2002: Isänmaan puolesta 1939–1945. Suomalaisten taistelujen tiet ja tappiot. Jyväskylä.

Hevoshaasta Helsingin helmeksi. Marjaniemi 1920–1990. Toim. Eeva Mehto.

Tampere 1991.

Mosan kundin nuoruus. Kertomuksia 1930-luvulta ja sota-ajalta. Tauno Mäkeläisen kirjoituksista koonnut Jukka Mäkeläinen. TKP Print 2020.

Markku Honkasalo 2007: Sotiemme veteraanien päivä. Kansallinen veteraanipäivä 20 vuotta 1987–2007. Pori.

Seija Niinistö-Samela 2015: Veteraanien perintönä itsenäinen Suomi.

Tallinna.

Sttina-Liisa Pirkkamaa 1989: Malmi maineikas kautta aikojen. Helsinki.

Suomen ilmasodan pikkujättiläinen.

Toim. Heikki Nikunen, Jyrki K. Talvitie, Kalevi Keskinen. EU 2011.

Lasse Rekola & Tero Tuomisto 1995: Pukinmäki – aikoja ja ihmisiä.

Jyväskylä.

Suomen merisodan pikkujättiläinen.

Kirj. Jyrki K. Talvitie, Kalevi Keskinen.

EU 2015.

Talvisodan pikkujättiläinen. Toim. Jari Leskinen, Antti Juutilainen. Porvoo 1999.

Tero Tuomisto 1999: Polttoainetta häkäpönttöön. Helsingin pitäjä – Helsinge 2000.

Tero Tuomisto 2005: Toimintaa veteraanien ja kotiseudun hyväksi.

Malmin Rintamaveteraanit 40 vuotta.

Turenki 2005 T.V. Viljanen 1964: Helsinki toisessa maailmansodassa. Helsingin kaupungin historia. V osa. Toinen nide.

Helsinki.

Vuosaari. Nordsjö. Merellinen kaupunginosa. Toim. Erkki Hiltunen 1990.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

243

Malmin hautausmaa ilmasta kuvattuna vuonna 1936.

Kuva: Veljekset Karhumäki / Helsingin kaupunginmuseo.

244

Ruumisjunalla haudan lepoon Malmin hautausmaan perustaminen ja käyttöönotto 1891–1895 ESKO M. LAINE

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

245 245

HAUTAUSMAAN PERUSTAMINEN MALMILLE Helsingin väkiluku kasvoi kiihtyvään tahtiin 1800-luvun viimeisellä neljänneksellä. Kun 1870 kaupunkilaisia oli yli 25 000, heidän määränsä oli vuonna 1900 jo 93 000. Asutus paisui väkisinkin voimassa olleen asemakaavan ulkopuoliselle alueelle. Nykyiseen kantakaupunkiin kuuluvien kaupunginosien ohella väkeä muutti erityisesti pohjoiseen Malmille ja Pakilaan. Vaikka muuttoliike nuorensi kaupungin ikärakennetta, oli selvää, että väkimäärän moninkertaistuessa myös tarvittavien hautapaikkojen määrä tulisi kasvamaan.1 Uuden hautausmaan sijainniksi Malmi soveltui paitsi siksi, että se oli kasvava alue myös siksi, että maalaiskunnan puolelta hautausmaata varten tarvittava maa-alue olisi mahdollista hankkia.

Uuden hautausmaan perustaminen käynnistyi 1880-luvun lopulla. Vuosikymmenen alussa kirkkoneuvostossa hautausmaan vartijan asunnosta käydyssä keskustelussa uuden hautausmaan suunnitelmasta ei vielä näy merkkiäkään.2 Hautausmaan sijaintiin vaikutti vuoden 1880 alusta voimaan tullut keisarillinen terveydenhoitoasetus, joka määräsi, ettei hautausmaata saanut perustaa kaupungin tai kylän ”rakennettuun osaan” vaan ”soveliaan välimatkan” päähän siitä.3 Mitä ”sovelias välimatka” tarkoitti, jäi tapauskohtaisen harkinnan varaan. Malmi joka tapauksessa täytti tämän vaatimuksen mainiosti.

Kirkonkokous asetti valmistelutyötä varten 1.10.1886 komitean, joka esitteli työnsä tuloksia helmikuussa 1888. Komitean laskelmista kävi ilmi, että maan hankkiminen kaupungin alueelta olisi tullut kalliiksi, ja siksi se päätyi ehdottamaan kirkonkokoukselle sen jo kerran torjumaa ajatusta perustaa kokonaan uusi hautausmaa 11 virstan päähän Malmille. Komitea oli myös käynyt alustavia neuvotteluja maan omistajan B. C. von Schantzin kanssa, ja hän oli ilmoittanut olevansa valmis myymään alueen 72 000 markalla seurakunnalle. Ostohinnan lisäksi seurakunnan pitäisi maksaa toinen mokoma raivaustyöstä ja vielä 18 000 markkaa aidan rakentamisesta tulevan hautausmaan ympärille. Aidan rakentaminen perustui

246

edellä mainittuun keisarilliseen terveydenhoitoasetukseen, joka määräsi myös, että hautausmaiden tuli olla ”hyvin aidattuja”. Lappeenrannassa 1882 seurakunta oli joutunut purkamaan kirkkoa ympäröineen kiviaidan täyttääkseen tämän määräyksen. Komitea oli myös selvittänyt mahdollisuuksia perustaa uusi hautausmaa Koskelaan vanhan kaupungin lähistölle tai Tikkurilaan kahden virstan päähän asemalta.4 Helmikuussa 1891 Helsingin jakamaton suomalais-ruotsalainen seurakunta kutsui väkeä kirkonkokoukseen. Asialistan viidestä käsiteltävästä asiasta ehdotus Pietarinpellon ostamisesta seurakunnalle hautausmaan perustamiseksi Malmille osoittautui kauaskantoisimmaksi. Kirkonkokous hyväksyi kauppahinnaksi 6 400 markkaa. Samalla todettiin, että hautausmaan perustaminen tuli muuttamaan maantien linjausta, sillä se kulki tuolloin vielä tulevan hautausmaan läpi. 5 Kokouksen hyväksyttyä esityksen asia lähti liikkeelle, mutta esiin nousi useita ratkaistavia kysymyksiä. Toukokuussa 1893 kirkonkokous joutui pohtimaan sota-asiain toimikunnan ehdotusta, olisiko tulevasta hautausmaasta mahdollista luovuttaa sotaväelle jokin osa, sekä hautausmaan hoitajan (vahdin) palkkaamisesta tulevalle hautausmaalle rakennustöiden alkaessa. Merkittävimmäksi kysymykseksi nousi kuitenkin keisarillisen senaatin esittämä lausuntopyyntö, tuliko uudelle hautausmaalle kuljettaa vainajat junissa ja rakentaa sitä varten pistoraide Malmilta, kuten jo asiaa selvittänyt komitea oli esittänyt.6 Kysymys hautausmaan perustamisesta ja radan rakentamisesta kytkeytyivät näin yhteen alusta lähtien.

Kirkonkokous hyväksyi pienen maan luovutuksen sotaväelle, sen soranotto-oikeuden ja hautausmaanhoitajan palkkaamisen. Se esitti, että valtio ottaisi rakentaakseen omin kustannuksin radan Malmin asemalta tulevalle hautausmaalle. Rautatiehallituksen hylättyä ehdotuksen kirkonkokous päätti lähestyä uudestaan senaattia anomalla siltä radan rakentamista.7 Lopulta kiistassa, kenelle radan rahoittaminen kuului, mustapekka jäi seurakunnan käteen. Rata piti rahoittaa kirkollisverovaroilla. Tämäkään ei horjuttanut aikalaisille

Keisarillisen terveydenhoitoasetuksen mukaan hautausmaiden tuli olla hyvin aidattuja. Vuonna 1898 otetussa kuvassa näkyy nuorisoa leikkimässä Viimeinen pari uunista ulos -leikkiä Malmin hautausmaan aidan edustalla. Kuva: Helsingin kaupunginmuseo.

itsestään selvää ajatusta vainajien kuljettamisesta rautateitse, vain kustannusten jaosta vallitsi erimielisyys. Keväällä 1894, kun ratatyöt olivat jo käynnissä Nya Pressen tiesi kertoa, että hautausmaaksi ostettu alue otettaisiin käyttöön vasta, kun sinne johtava pistoraide valmistuisi.8 Yksityisistä radoista oli keskusteltu Suomessa jo 1870-luvun valtiopäivillä, sillä vielä tuolloin ne olivat Euroopassa ja myös Venäjällä enemmän sääntö kuin poikkeus. Vuonna 1872 valtiopäivät kuitenkin hylkäsi ajatuksen yksityisistä rautateistä, mutta jätti kuitenkin portin avoimeksi sellaisille ratasuunnitelmille, jotka olivat kokonaisuuden kannalta vähemmän tärkeitä tai strategisia ja jotka

tähtäsivät julkiseen liikenteeseen. Yksityisten rautateiden perustaminen oli siten rajoitetusti luvallista. Vuoden 1876 valtiopäivillä näitä määräyksiä täsmennettiin siten, että valtiolle annettiin oikeus valtiollistaa yksityisrautateitä kokonaisuuden niin vaatiessa ilman korvausta.9 Määräys hillitsi yksityisten sijoittajien halua investoida yksityisrautateihin, mutta seurakunnalle pistoraiteen sosialisoiminen ei olisi ollut mikään ongelma.

Hautausmaata suunnitellessa keskusteltiin pääasiassa maa-alueesta ja pistoraiteesta. Vasta lokakuussa 1893 nousi esiin kysymys myös kappelin rakentamisesta. Ajatusta pidettiin tärkeänä siksi, että uusi hautausmaa tarvitsi ruumishuoneen vai-

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

247

najien säilyttämiseksi.10 Siunaustilaisuuksia kappelissa ei ensisijaisesti ollut tarkoitus pitää, sillä ajan tapaan siunaustilaisuus järjestettiin lähtökohtaisesti haudalla.

Marraskuun alussa 1894 Hufvudstadsbladet esitteli innostuneesti ja perusteellisesti loppusuoralla olleita Malmin hautausmaan radan ja hautausmaan asemarakennuksen rakennustöitä.11 Rakentamisen aikataulu piti. Jo elokuussa hautausmaa oli saanut pääpiirteissään nykyisen asunsa.12 Loppusyksystä kaikki oli valmiina hautausmaan vihkimiseen.

UUDEN HAUTAUSMAAN VIHKIMINEN JA KÄYTTÖÖNOTTO Kymmenentenä päivänä marraskuuta 1894 Malmilla vietettiin juhlaa. Puolenpäivän aikaan uuden, paikalla olleen laiturirakennuksen yhteyteen, sen länsiosaan, oli kokoontunut sankka väkijoukko, joka oli matkalla uudelta hautausmaalta Malmin asemalle. Ennen paluujunan tuloa sillä oli aikaa tutustua hautausmaan laiturirakennukseen, jota Hufvudstadsbladetissa seuraavana päivänä kuvailtiin koristeelliseksi, joskin pieneksi. Varsinainen asema hautausmaalle rakennettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin 1896.13 Yksikerroksista laiturirakennusta dominoi odotushalli, jonka yhteydessä oli lipunmyyntihuone.

Odotushalli oli rakennettu tietoisen monikäyttöiseksi. Se soveltui myös siunauskappeliksi, sillä sen yhteydessä oli yksi pieni huone, jonne saattoi sijoittaa arkun ja katafalkin. Tämän huoneen yhdistivät odotushalliin saluunanovet, joiden ansioista arkku saatiin tarvittaessa helposti kappeliksi muunnettavaan odotushalliin. Malmin hautausmaalla oli siis jo alusta pitäen myös siunauskappeli, joskaan ei varsinaista sakraalitilaa.14 Uusi hautausmaan laiturirakennus oli huolellisesti maalattu maltillisin värein. Siinä oli myös hautausmaan hoitajalle huone ja keittiö, kellari ja yksi ulkorakennus sekä vielä kaksi puhelinkonetta, joista toisella saattoi soittaa Malmin asemalle ja toisella kaupungille. Odotushallin penkit oli tehty tammesta samoin siellä olleet pöydät ja yksittäiset tuolit. Sörnäisten puusepät olivat tehneet hyvää

248

työtä. Halli teki yleisöön vaikutuksen. Kaikessa yksinkertaisuudessaan se edusti myös Hufvudstadsbladetin toimittajan mukaan hyvää makua, eikä työn laatukaan antanut aihetta moitteeseen.15 Avajaisjuhlaa Hufvudstadsbladet kuvaili edellä mainitussa artikkelissaan laajasti. Edellä sanotun jälkeen lehti kertoi, miten juhlijat ihasteltuaan laiturirakennusta kylliksi saattoivat antaa katseensa liukua yli uuden, suurta puistoa muistuttavan hautausmaan ja poimia maisemasta uuden ruumishuoneen kapeine ikkunoineen ja taitekattoineen. Sinne he kaikki aikoinaan päätyisivät.16 Juhlaan oli saavuttu junalla, ja sillä oli myös tarkoitus poistua. Koko kevään ja kesän lehdissä oli kirjoitettu uudelle hautausmaalle johtavasta pistoraiteesta ja radan linjauksista, jotka uhkasivat viedä huomion varsinaiselta pääasialta: vainajien leposijalta. Juhlaväkeä varten rautatiet olivat varanneet kolme toisen ja kuusi kolmannen luokan vaunua. Viimeksi mainituissa oli puupenkit, mutta niistä ei matkustajille ehtinyt koitua paljoa vaivaa lyhyellä matkalla Malmilta uudelle hautausmaalle. Väkeä oli paljon ja juna täyttyi ennätysvauhtia. Lisävaunujen lisäämistä harkittiin, mutta koska uudella radalla oli jyrkkä kaarre, pelättiin, ettei veturi jaksaisi vetää kahdeksaa vaunua enempää. Niinpä suunnitelmasta luovuttiin ja matkustajat saivat kärsiä junan ahtaudesta.17 Uuden hautausmaan vihkimisjuhla oli ainakin väkimäärän suhteen huomattava menestys kuten Tampereellakin 14 vuotta aikaisemmin. Pelkästään junalippuja juhlaan myytiin 700 kappaletta. Tuohon aikaan ulkoilmatilaisuudet keräsivät aiheesta riippumatta huomattavasti väkeä. Kaikkiaan juhlassa oli noin tuhatkunta henkilöä, joista kolmannes oli saapunut hevoskyydein tai kävellen.18 ”RUUMISJUNAT” Vainajien kuljettaminen hautausmaalle junalla ei ollut 1890-luvulla uusi keksintö. Pietarin asemalla toimi jo 1870-luvulla tila, josta ruumisjunat kuljettivat säännöllisin väliajoin vainajia Parkalan pysähdyspaikan yhteyteen Inkerinmaalle rakennetulle ”Jumalan synnyttäjän kuolon uneen nukkumisen” (Uspenskoje) hautausmaalle. Kuten

Uusi Suomi 4.6.1921 nro 126.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

249

Malmillakin, liikennejärjestelyt Parkalassa oli toteutettu siten, että päärataan oli tehty erillinen pistoraide (haararata) ruumisjunia varten. Kirkonkokous viittasi itsekin Pietarin ruumisjuniin Malmin ruumisjunien esikuvina maaliskuussa 1891.

Samaan aikaan 1890–1891 Malmin hautausmaan pistoraiteen kanssa päätettiin myös pistoraiteesta Helsingin asemalta Katajanokalle.19 Matkaa Malmin asemalta hautausmaalle kertyi kolme kilometriä. Rata erkaantui Malmin aseman pohjoispuolelta pääradasta ja kaarsi jyrkästi etelään. Radan itäpuolelle jäivät niin sanotut sunnuntaipalstat eli herrasväen huvilat. Tällä alueella asui useita arvostettuja julkisuuden henkilöitä kuten P.E. Svinhufvud, Aino Ackté ja Akseli GallenKallela. Mikäli radassa ollut huomattava mutka olisi saatu oikaistua, matka olisi lyhentynyt kolmanneksen, mutta tällöin rata olisi kulkenut peltojen ja niittyjen poikki, mikä ei käynyt laatuun.

Radan linjaus herätti kuitenkin kritiikkiä. Esimerkiksi Nya Pressen ihmetteli elokuussa 1894, miksei rataa vedetty Malmin asemalta etelään, suoraan kohti hautausmaata.20 Menomatka maksoi halvimmillaan 40 penniä eli nykyrahassa 2 euroa, paluumatka kalleimmillaan neljä ja puoli euroa. Summa oli sama, jota hautausmaan perustamista suunnitellut komitea oli esittänyt jo keväällä 1888. Matkan suhteellisen korkea hinta selittynee sillä, että seurakunnat maksoivat jokaisesta vaunusta, joissa kuljetettiin

vainajia 65 markkaa eli 325 euroa. Kulut katettiin huomattavassa määrin hautajaisiin saapuneelta saattoväeltä perityistä matkalipuista.21 Avajaisten jälkeen ruumisjunat alkoivat säännöllisen liikenteen. Ensimmäinen ruumisjuna lähti Malmin asemalta 3.2.1895 kello 11.45.22 Marraskuussa samana vuonna kirkonkokous joutui pohtimaan, saivatko Malmille haudattavat venäläiset sotilaat matkustaa ”viimeisellä matkallaan” ilmaiseksi, siis seurakunnan kustannuksella.23 Matkustajien ja vainajien kuljettaminen samassa junassa koettiin 1920-luvun alussa kiusalliseksi.

Asiaa selvittänyt seurakunnan ja rautatiehallituksen edustajista koostunut sekakomitea oli asiasta yksimielinen. Se ehdotti, että ”varsinainen ruumisjuna” lähtisi Ruoholahdesta aamupäivällä ja henkilöjuna päärautatieasemalta klo 12.10. Muutos vei kuitenkin aikansa. Vuodesta 1923 alkaen matkustajat ja vainajat alettiin kuljettaa hautausmaalle eri junilla. Tässä vaiheessa myös ruumishuone siirrettiin Vallilaan, Harjun ruumishuoneelle. Junaliikenne hautausmaalle päättyi joulukuussa 1954, ja ratapiha muutettiin kahden vuoden kuluttua tästä nykyiseen asuunsa pysäköintipaikaksi. Hautausmaan vihkimisen aikaan maailma näytti kuitenkin monessa suhteessa toisenlaiselta.24 Ruumisjunaa pidettiin 1950-luvulle asti yleisesti hyväksyttynä tapa kuljettaa vainajia. Sitä vastaan esitettyä kritiikkiä ei pääkaupunkiseudun sanomalehdissä esiintynyt lukuun ottamatta 1910-lu-

Hautajaiset Malmin hautausmaalla vuonna 1947, taustalla näkyy hautausmaalle kuljettanut juna.

Kuva: Väinö Kannisto / Helsingin kaupunginmuseo.

250

Malmin hautausmaa 1930-luvulla. Kuva: Hannes Mustakallio / Helsingin kaupunginmuseo.

vulla virinnyttä keskustelua junien liian harvoina pidetyistä aikatauluista. Uudessa Suomessa syyskuussa 1910 julkaistussa artikkelissa väitettiin omaisten säilyttävän toisinaan vainajia jopa kotonaan vainajien säilyttämiseen liittyvien logististen ongelmien vuoksi. Myös vuonna 1931 ilmi tullut ruumiiden silpominen ja niiden jäsenten irrottaminen uskonnollista kulttia varten Tattarisuolla heitti hetkellisen varjon myös ruumisjunien päälle. Helsingin Sanomien haastattelema ruumisjunan veturinkuljettaja vakuutti kuitenkin, ettei vainajien häpäisy ollut voinut tapahtua kuljetuksen aikana junassa.25 VIHKIMISJUHLA Juhlajunan saavuttua 10.11.1894 hautausmaalle muodostettiin kulkue, jonka kärjessä astelivat seurakunnan papit ja kirkkoneuvoston jäsenet. Heitä seurasivat kuusien koristamalla tiellä varsinaisen juhlaväen muodostama leveänä rintamana edennyt väkijoukko.

Hautausmaa, jonne vieraat tulivat, oli aikalaisilmausta käyttäen noin 58 tynnyrialan laajuinen

hiekkanummi, jonka kielentutkijat ovat sittemmin arvelleet antaneen nimen koko alueelle: malmi eli hiekkanummi.

Tynnyrinala tarkoitti aluetta, johon yksi yhden tynnyrin sisältämä viljamäärä riitti kylvettäessä.

Koko alueesta vain 9 tynnyrialan laajuinen osa oli raivattua metsää tai kosteikkoa. Hautausmaan hinnaksi Helsingin tuolloin vielä jakamattomalle ruotsalais-suomalaiselle seurakunnalle Hufvudstadsbladet arvioi noin 100 000 markkaa. Inflaation ja elinkustannusindeksin huomioon ottaen tämä summa vastasi nykyrahassa reilua 500 000 euroa. Summaan sisältyivät myös edellä kuvatut rakennukset, mutta ei rautatietä. Kaikkineen kulut olivat lehden mukaan kaksinkertaiset, mutta se huomautti, että juhlapuheen pitäneen pastori Bengelsdorffin26 mukaan seurakunta oli joutunut sijoittamaan hautausmaahan peräti 1.5 miljoonaa euroa vanhat markat nykyrahaksi muuttaen.

Viideksi vuodeksi tätä tarkoitusta varten myönnetty laina merkitsi kirkollisverojen korotusta tulevina vuosina, mutta Bengelsdorff rauhoitteli juhlakansaa sillä, että uusi hautausmaa oli niin

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

251

laaja, että sillä riitti hautapaikkoja useiden tulevien sukupolvien tarpeiksi. Pääkaupunkiseudun lehdistössä Nya Pressen oli jo syksyllä 1893 päätellyt, että aikaa myöten Malmista tulisi jo kokonsa vuoksi pääkaupunkiseudun ainoa hautausmaa. Myös Hufvudstadsbladet arvioi keväällä 1896 hautapaikkojen riittävyyttä optimistiseen sävyyn.27 Hautausmaan vihkimisjuhlaa varjosti jossain määrin kritiikki alueen hinnasta, ei niinkään uuden hautausmaan tarpeellisuudesta kuten oli hiljattain (1882) tapahtunut Lappeenrannassa, jossa seurakuntalaiset valittivat kuvernöörille määräyksestä perustaa uusi hautausmaa. Valitus uuden hautausmaan kustannuksista liittyi osin jo aikaisemmin tutkimuksessa tehtyyn havaintoon, jonka mukaan 1800-luvulla rahvaan yleinen halukkuus käyttää rahaa vainajiin missään muodossa oli matala.28 Helsingissä tähän keskusteluun saattoi vaikuttaa kustannusten lisäksi myös kaupungin ikärakenne 1890-luvulla. Muuttoliikkeen myötä kaupunkiin tuli nuorta suomenkielistä työväkeä, mikä käänsi ikäpyramidin päälaelleen. Syntyvyys oli Helsingissä 1880-luvulta lähtien vuosittain noin 50 % suurempaa kuin kuolleisuus. Huomattavan suuren hautausmaan hankkiminen näyttäytyi vallitsevassa tilanteessa joidenkin mielestä liioitellulta toimenpiteeltä varsinkin, kun se nosti kirkollisveroja aikana, jolloin niiden maksamiselta ei ollut mahdollista välttyä. Toisaalta korkea lapsikuolleisuus ja toistuvat kulkutaudit lisäsivät hautapaikkojen tarvetta kasvavissa kaupungeissa sekä Helsingissä että Tampereella. Katseen kiinnittäminen tulevaisuuden näkymiin oli tämän vuoksi tarpeen.29 Päätös hautausmaan perustamisesta oli tehty kirkonkokouksessa, joka edusti tosiasiallisesti vain sitä osaa seurakuntalaisista, joilla oli kirkonkokouksessa äänioikeus. Tämäkin joukko osallistui kokouksiin laiskasti. Heikko edustavuus ja kielikiistat heikensivät kirkonkokouksen arvovaltaa päätöksentekoelimenä. Kärjistetysti sanottuna ne, joille kustannukset hautausmaasta lankesivat, olivat vain melko rajoitetusti saaneet lausua ääneen näkemyksensä uuden hautausmaan rakentamisen tarpeellisuudesta.30

252

Hautausmaan aiheuttamiin kustannuksiin viitattuaan pastori Bengelsdorff kehui vuolaasti hautausmaan rauhaa ja ihania puiden muodostamia lehtoja, mutta ei sivuuttanut Hämeenlinnan ja Porvoon teiden hautausmaalle aiheuttamaa melua.

Juhla alkoi kanttori- ja urkurioppilaiden kuoron laulamalla virrellä. Tämän jälkeen pastori Bengelsdorff suoritti varsinaisen vihkimisen. Sitä edelsi puhe, jonka teemana olivat Johanneksen evankeliumin sanat: ”älkää ihmetelkö tätä. Tulee aika, jolloin kaikki, jotka lepäävät haudoissaan, kuulevat hänen äänensä. He nousevat haudoistaan, hyvää tehneet elämän ylösnousemukseen ja pahantekijät tuomion ylösnousemukseen. (Joh. 5: 28–29).

Ajattomia sävyjä puheeseensa tavoitellen Bengelsdorff totesi tyynesti, että tuolloin eläneen sukupolven jälkeen kaikki seurakunnan jäsenet tulisivat löytämään viimeisen leposijansa juuri tämän hautausmaan mullista. Korkeimpaan viitaten hän pyysi toivoa, että uudesta hautausmaasta tulisi todellinen ”Jumalan pelto” kaikille kuolonuneen vaipuville sieluille. Puhe, jonka hän piti ensin ruotsiksi, Helsingin pitäjän asukkaiden enemmistön äidinkielellä ja sitten suomeksi – tulokkaiden äidinkielellä – kosketti paikalle kokoontunutta väkijoukkoa kielestä riippumatta.

Puheen jälkeen seurakunnan muu papisto luki valitsemansa Raamatun kohdat. Raamatun luvun päätteeksi kanttori- ja urkurioppilaista koostunut kuoro lauloi virren, minkä jälkeen rukoiltiin yhdessä Isä meidän -rukous, jota juhlaväki kuunteli hartaana päät alas painettuina. Juhla päättyi messun tavoin Herran siunaukseen.

ENSIMMÄISET MALMILLE SIUNATUT VAINAJAT Malmi oli 1894 Helsingin seurakunnan viides hautausmaa. Käyttöön siunaamisen jälkeen se avattiin varsinaiseen tehtäväänsä. Malmilla uuteen hautausmaahan aletiin tosin siunata yleisesti vasta vuodenvaihteen jälkeen, kun esimerkiksi Tampereella Kalevankankaalle haudattiin ensimmäiset vainajat jo vajaa kuukausi käyttöönotosta, elokuussa 1880.

Malmilla siunauksia oli aluksi vain keskiviikkoisin ja lauantaisin.

Ensimmäiset lehdissä julkaistut kuolinilmoitukset Malmin hautausmaalle siunatuista ovat keväältä ja kesältä 1895, Porilainen 3.5.1895 nro 283; Uusi Suometar 28.6.1895 nro 146.

Saattoväkeä varten juna lähti noina päivinä Malmin asemalta neljännestä vaille kaksi ja saapui hautausmaalle vajaa puoli tuntia myöhemmin. Paluumatkalle hautausmaalta pääsi kahta tuntia myöhemmin. Helmikuussa 1895 julkaistiin pääkaupungin suomenkielisissä lehdissä uuden hautausmaan kartta ja hautapaikan lunastamisen ohjeet. Alue oli jaettu neljään sektoriin (A–D).

Omaisilla oli mahdollisuus neljän markan maksulla pystyttää hallitsemalleen haudalle kivestä tai metallista valmistettu patsas. Hautoja sai koristaa kukin ja pensain, mutta puiden istuttaminen oli kiellettyä, sillä seurakunta halusi itse huolehtia siitä, että puistomaisuus säilyi Malmin hautausmaalla tulevinakin aikoina.31 Hautausmaiden puistomaisuuteen viitattiin vuoden 1879 terveydenhoitoasetuksessa myönteiseen sävyyn, mutta kyse oli myös suuremmasta kulttuurisesta muutoksesta. Hautausmaiden perustaminen asutuksen ulkopuolelle muutti niiden luonnetta. Yhtäältä etäisyys vainajiin kasvoi, toisaalta uudet hautausmaat alettiin nähdä uudenlaisessa valossa ”Jumalan puistoina”, joissa harmonia ja esteettiset arvot korostuivat rakkaiden vainajien läheisyyden kustannuksella.32

Malmin hautausmaan avaamisen jälkeen siunaukset pyrittiin keskittämään sinne. Näin tapahtui myös Tampereella, jossa vanhaan hautausmaahaan siunaamista sekä rajoitettiin että rajoitetusti suvaittiin. Määrätietoinen siunausten siirtäminen Malmille alkoi helmikuussa 1895, jolloin Helsingin ruotsalais-suomalainen seurakunta ilmoitti, että sen kaupungissa olevalle hautausmaalle olisi mahdollista vastedes varata korotetuin hinnoin hautapaikkoja vain niiden, joilla oli kyseisellä hautausmaalla jo olemassa perhehauta.33

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

253

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Kansallisarkisto, Helsinki Helsingin suomalais-ruotsalaisen seurakunnan arkisto Kiinteistöjä ja irtaimistoja koskevat asiakirjat 1843–1885 Sanomalehdet 1880–1895 Finland Helsingfors Aftonblad Hufvudstadsbladet (Hbl) Nya Pressen Päivälehti Rautatien-lehti Suomen Wirallinen Lehti Uusi Suometar Warkauden Lehti Muut painetut lähteet Turisti 1895–1897 Muut lähteet Ylioppilasmatrikkeli 1853–1899.

Käytettävissä osoitteessa https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/ henkilo.php?id=18344 Kirjallisuus Erkko Anttila, 2015: Esikaupunkien vuosisata. Paikallinen yhteisöllisyys Helsingin seudun vanhoissa työväen esikaupungeissa 1900-luvulla. Diss.

Sosiaalitieteiden laitoksen julkaisuja 2015: 7. Helsingin yliopisto: Helsinki.

Jussi Iltanen, 2010: Malmin hautausmaa. Teoksessa Radan varrella.

Suomen rautatieliikennepaikat. Karttakeskus: Viljandi.

Eino Jutikkala, 1968: Suomen rautatieverkon synty teoksessa Suomen talous- ja sosiaalihistorian kehityslinjoja. Historian korkeakoulu 2. WSOY: Porvoo & Helsinki.

Jukka Luoto, 2015: Hautausmaita linnoitusniemen ulkopuolella, teoksessa Läpi kuuden vuosisadan. Lappeen seurakunta 1415–2015. Lappeen kotiseutuyhdistys: Porvoo.

Eeva Ojanen, 1980: Kirkollinen elämä Helsingissä 1800-luvun jälkipuoliskolla. Teoksessa Kehityksen kärjessä usein vähän jäljessä. Helsingin evankelisluterilaiset seurakunnat 1906–1980.

Helsingin ev.-lut. seurakuntien seurakuntayhtymä: Loimaa.

Ilona Pajari, 2019: Kuolema maalla ja kaupungissa – kulttuurin ja kulutuksen tarkastelua. teoksessa Suomalaisen kuoleman historia. Toim. Ilona Pajari,

254

Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva. Gaudeamus: Tallinna.

Voitto Silfverhuth, 1993: Kalevankangas. Elämän ja kuoleman kulttuuri Tampereen toisella hautausmaalla 1880–1990. Tampereen evankelisluterilaiset seurakunnat: Tampere.

Heikki Waris, 1973: Työläisyhteiskunnan syntyminen Helsingin pitkänsillan pohjoispuolelle. 2. tarkistettu painos.

Wilin+Göös: Helsinki.

Jan-Erik Wiik, 2016: Vägar av järn till landets värn. Storfurstendömet Finlands järnvägspolitik. Tipos: Vasa.

Kaarlo Österbladh, 1933: Pappissääty Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I (1809–1885). SKHST XXXIV. Suomen kirkkohistoriallinen seura: Helsinki.

Lähdeviitteet 1 Waris 1973, 132–144; Ojanen 1980, 8; Anttila 2015, 46–51; Pajari (2019, 105) nimittää 1800-luvun kaupunkeja korkean kuolleisuuden vuoksi ”väestöllisiksi mustiksi aukoiksi”.

2 KA HKA II Hautausmaan hoitajan asuntoa koskevat asiakirjat 11.4.1883.

3 Silfverhuth 1993, 26.

4 Uusi Suometar 15.2.1888 nro 38; Luoto 2015, 105. Myös Tampereelle 1870-luvulle perustetun Kalevankankaan suunnittelussa maan raivaamisen kustannukset näyttelivät merkittävää osaa hautausmaan paikan etsinnässä, Silfverhuth 1993, 18–19, 21.

5 Uusi Suometar 1.2.1891 nro 26; 21.5.1893 no 116; 10.2.1891 nro 33; Päivälehti 3.2.1891 nro 27 & 4.12.nro 28; Finland 3.2.1891 nro 27. Periaatepäätös uuden hautausmaan alueen ostamisesta oli tehty kirkonkokouksessa jo 1.5.1889, Uusi Suometar 17.5.1890 nro 112.

6 Päivälehti 18.5.1893 no 113.

7 Päivälehti 21.5.1893 nro 117; 24.5.1893 nro 117; Uusi Suometar 24.5.1893 nro 117.

8 Nya Pressen 27.5.1894 nro 140A. Lehti esitteli Helsingin pitäjän hautausmaita myös viikkokatsauksessaan, Nya Pressen 31.5.1894 nro 22, Veckoupplagan. Anttila (2015, 50–51) kiinnittää myös huomiota rautatien merkitykseen halvemman maalaiskunnan ja Helsingin kaupungin välillä.

9 Jutikkala 1968, 171–173; Wiik 2016, 145. Rautatie-kysymyksessä pappissääty edusti 1872 neutraalia

kantaa ja olisi ollut valmis hyväksymään myös yksityiset rautatiet, Österbladh 1933, 330–331.

10 Uusi Suometar 4.10.1893 nro 230.

11 Hbl 6.10.1894 nro 233.

12 Nya Pressen 11.8.1894 nr.o 215.

13 Hbl 11.11.1894 nro 307; Iltanen 2010, 53.

14 Hbl 11.11.1894 nro 307.

15 Hbl 11.11.1894 nro 307.

16 Hbl 11.11.1894 nro 307.

17 Helsingfors Aftonblad 7.5.1894 nro 103; Hbl 8.5.1894 nro 12.

18 Hbl 9.5.1894 nro 105; Hbl 11.11.1894 nro 307; Silfverhut 1993, 22–23.

19 Suomen Wirallinen Lehti 14.11.1874 nro 136; Päivälehti 1.3.1891 nro 50; Wiik 2016, 212–213.

20 Nya Pressen 11.8.1894 nro 215; Anttila 2015, 51.

21 Uusi Suometar 15.2.1888 nro 38; Iltanen 2010, 53.

22 Uusi Suometar 2.2.1895 nro 27 & 3.2.1895 nro 28. ”Ruumisjunista” käytettiin myöhemmin 1890-luvulla runollisempaa ”surujuna” (sorgetåget) nimitystä, Nya Pressen 20.7.1899 nro 134; Turisti 1.6.1897 nro 1; Rautatienlehti 509.1899 nro 17.

23 Päivälehti 28.11.1895 nro 277; Uusi Suometar 28.11.1895 nro 277 & 1.12.1895 nro 280A. 24 Uusi Suomi 4.6.1921 nro 126; Iltanen 2010, 53.

25 HS 10.10.1931 nro 274. Tapaus uutisoitiin lehdessä laajasti. Myös Warkauden lehti kirjoitti siitä etusivullaan 17.10.1931.

26 Frans Ludvig Bengelsdorff toimi Helsingissä kappalaisena vuodesta 1882 alkaen. Seurakunnan jaon jälkeen hänestä tuli 1907 Pohjoisen ruotsalaisen seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra, Ylioppilasmatrikkeli (1853–1899) nro 18344, https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/1853-1899/henkilo. php?id=18344. Katsottu 21.9.2020.

27 Nya Pressen 21.9.1893 nro 256; Hbl 31.5.1896 nro 145.

28 Luoto 2015, 105; Pajari 2019, 111.

29 Ojanen 1980, 8; Silfverhuth 1993, 12–13; Pajari 2019, 106. Esikaupunkialueiden sosiaalisista muutoksista Anttila (2015, 46–75).

30 Ojanen 1980, 12.

31 Päivälehti 8.2.1895 nro 32 & 9.2.1895 nro 33; Uusi Suometar 8.2.1895 nro 32; Silfverhuth 1993, 22–25.

32 Pajari 2019, 110–111.

33 Päivälehti 8.2.1895 nro 32; Silfverhut 1993, 26–27.

Vantaalla on sek채 p채채kaupunkiseudun vanhin ett채 uusin kirkko.

Seudul eka, seudul vika. vantaanseurakunnat.f i

Kuva OOPEAA

Partly B i

Partly B i

ed bas o-

TY

FIN

N

ed bas oQUA

LI

I SH

C E 186

2

S

IN

Katutaide

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

257

Street Art Vantaan synty Kirjoittaja on taiteen sekatyöläinen ja Vantaan vuoden nuori taiteilija 2019

JESSE PASANEN

STREET ART VANTAAN (SAV) syntytarina kuuluu näin: 2010 taiteen kandidaatiksi Aalto-yliopiston graafisen suunnittelun puolelta valmistunut Jesse Pasanen toteutti kesällä 2012 ensimmäisen ison oman hankkeensa. Kesäkiertueella olivat mukana Pasasen opiskelukaverit Anssi Kokkonen ja Juha Liede. Graffitein kuorrutetulla asuntoautolla

258

kierrettiin kesä-Suomea viisi viikkoa. Tuona aikana järjestettiin viidessä lukiossa kesäkoulutoimintaa: ideana oli näyttää, miten huikeita juttuja graafiseen suunnittelun alaan kuuluu. Tämä sama innostus toimi myös SAV:n alkuvuosien moottorina. Kiertueen nimi oli “Skill Yourself ”, joka pohjasi ajatukseen itsensä kehittämisestä negatiivisuuden sijaan.

SAV mukana Martinkeskuksen parkkipaikan muurin maalaustalkoissa. Vasemmalla vieraileva taiteilija Julia Sand ja oikealla SAV:n toinen perustajajäsen Jenni Väisänen. Teoksen aiheissa oli jo enteitä tulevasta ostarin purkamisesta.

Kuva: Jesse Pasanen / SAV.

Innostavan kesäkiertueen jälkeen Pasasen elämä vei hetkeksi pohjois-Thaimaan maaseudulle, josta hän palasi alkukeväästä 2013 omien vanhempiensa nurkkiin Martinlaaksontielle. Vaikka tämä ratkaisu ryyditti silloisen parisuhteen kariutumista, jotain hyvääkin tuona keväänä syntyi.

Edellisen kesän hyvät muistot ja pitkään kytenyt

ärsyyntyminen kotikonnun harmaisiin seiniin löysivät toisensa, ja pian oli tapahtuma luotu Facebookiin. Elettiin Facebookin kukoistuksen aikaa, mikä näkyi Ravintolapäivän ja Siivouspäivän kaltaisissa yhteisöllisissä tempauksissa. Tähän samaan vanaveteen solahti luontevasti ajatus kollektiivisesta tunnelimaalaustyöpajasta yhdessä oman kotilukion opiskelijoiden kanssa.

Martinlaaksosta oli kotoisin myös Pasasen ystävän sisko, Jenni Väisänen. Tapahtuman bongattuaan Väisänen innostui mukaan yhteisölliseen tunnelitempaukseen. Hän oli sattumalta juuri etsinyt yhteisöpedagogiopintoihinsa liittyen yhteisöllistä tapahtumaa. Mukana tunnelia maalaamassa oli lukiolaisten lisäksi monia yhteisiä tuttuja ja ystäviä. Martinlaaksontiellä sijaitsevaan tunneliin maalattiin päivämäärien ja osallistujien lisäksi hankkeen nimeksi vielä “Skill Yourself ”.

Tunnelin maalaukset kuvastavat arkisia asioita vuoden 2013 Martinlaaksossa: seiniltä löytyy niin lähiluonnon eläimiä kuin sauvakävelijää ja puistokaljoittelijaa. Kuvat tunnelista ovat päätyneet myöhemmin niin martinlaaksolaisten Facebookryhmien kansikuviksi kuin 2019 julkaistun “Juuret Martsarissa” -kirjan takakanteen (Jukka Ahonen).

Kesän 2012 kiertueelle saatiin mukaan Tikkurilan maalitehtaan maaleja. Samassa hengessä Tikkurila sponsoroi 2013 tunnelityöpajaa. Maalitehtaan viestinnässä kirjoitettiin blogipostaus firman omille sivuille tunnelihankkeen toteuduttua.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

259

Korsossa Ankkalammelle vievää tunnelia maalattiin Lumon lukiolaisten avustuksella kesällä 2014.

Kuva: Jesse Pasanen / SAV.

260

SAV sai nimensä 2013, kun tunnelimaalauksensa takia Kööpenhaminaan kutsutut Jesse Pasanen ja Jenni Väisänen näkivät valkokankaalla kuvan tunnelistaan ja järjestäjän kirjoittaman otsikon "Street Art, Vantaa". Kuva: SAV.

SAV järjesti Vaskivuoren lukiolaisille ja Erasmus-vaihdossa olleille opiskelijoille Uomarinteen koulun betonimuurin maalaustyöpajan 2016. Työpajassa oli reilut 60 maalaria. Kuva: Jesse Pasanen / SAV.

Tämä postaus löydettiin yllättäen Kööpenhaminassa, jossa järjestettiin yhteisöllisten innovaatioiden KPH Awards ‘13 -kilpailua. Näin Pasanen ja Väisänen saivat maalitehtaan kautta kutsun Tanskaan. Muita kutsuttuja olivat esimerkiksi Siivouspäivän kehittäjät.

Tämä ensimmäinen tunneli ajoittui sattumalta samaan kevääseen, jolloin Myyrmäki-liike sai alkunsa. Myyrmäki-liikkeen kautta lupajärjestelyt onnistuivat helposti, kun liike järjesti Myyrmäenraitin ikonisen graffititunnelin maalaukset samana kesänä. Kööpenhaminan kisassa oli myös osio, jossa Myyrmäen suuralueen yhteisö näytti voimansa ja sadat tukijat kävivät tykkäämässä martsarilaisten tunnelista. Voittoa ei missään sarjassa tullut, mutta uunituore nimi saatiin kotiin viemiseksi. Kilpailussa tunnelikuvan alla luki “Street Art, Vantaa”. Pasanen ehdotti Väisäselle: “Mitä jos otettaisiin vaan toi pilkku tosta pois?”. Visio koko Vantaan monista harmaista väriä kaipaavista seinistä sai tuolloin alkunsa. SAV on alusta lähtien suhtautunut Myyrmäki-liikkeeseen sisarliikkeenä, mutta päättänyt tehdä koko Vantaan yhteistä hanketta ja luoda katutaiteella jotain yhteistä ja Vantaata yhdistävää.

2014 SAV:n toiminta alkoi viiden tunnelin hankkeella – malli kesäkiertueesta nuorille tuli suoraan Skill Yourselfin ajoilta. Vuonna 2015 porukkaan haki jo harjoittelija, Essi Ruuskanen, jos-

ta muodostui nopeasti ydintiimin jäsen. Porukka kasvoi nykymittaansa, kun 2017 alkaneen “Seinähullu Vantaa” -hankkeen suunnittelun yhteydessä pitkäaikainen yhteistyökumppani Maikki Rantala liitettiin riveihin. Vuosien varrella SAV on toteuttanut ja järjestänyt ympäri Vantaata yli sata teosta. Merkittävimpiä teoksia ovat Louhelan ja Martinlaakson rautatieasemat, lukuisat suuret seinänpäätymuraalit sekä monet katutaidetunnelit.

SAV:n teoksia voi bongata myös sisätiloista, esimerkkinä Rajatorpan uuden koulun suuri seinämaalaus. Yhteydenottoja nelikolle tulee eri puolilta Suomea ja välillä maailmaltakin.

SAV:n arvoissa on ollut tehdä kansainvälistä katutaidehanketta, joka painottaa kotimaisen katutaiteen edistämistä. Kansainväliset vieraat onkin kutsuttu Vantaalle opettamaan suomalaisia taiteilijoita Seinähullu Vantaa -hankkeessa tai myöhemmin, mikäli he ovat muutenkin olleet tulossa Suomeen maalaamaan. SAV:n mielestä paras katutaide ottaa paikallisuuden huomioon.

Koko SAV:n historian ajan pääviesti on ollut asukkaiden kannustaminen toimimaan kotialueidensa hyväksi: hei katso, me maalaamme täällä ja pidämme huolta tästä paikasta, sinäkin voit vaikka osallistua taloyhtiösi talkoisiin, alueen kirppispäivään, perustaa oman luovan yrityksen, nähdä kauneutta ympärilläsi ja toimia positiivisesti valittamisen sijaan.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

261

262

Timo Leiman kulki pitkän tien taitelijaksi KATARINA KOIVISTO

TIE LAITTOMISTA GRAFFITEISTA arvostettuun katutaiteeseen on ollut pitkä. Tämä koskee yleistä asennetta, mutta myös taiteilijoita. Sen tietää Timo Leiman, joka toivoo vielä joskus elättävänsä itsensä taiteellaan.

Timo Leiman on aina ollut kiinnostunut piirtämisestä ja nuorena hän piirteli sarjakuvia. Tämä kiinnostus yhdistyi raskaan metallimusiikin fanitukseen, ja Leiman kopioi mielellään yhtyeiden logoja ja kirjoitustapaa. Eräänä iltana runsaat 30 vuotta sitten jotain kuitenkin muuttui, kun pikkuveli tuli kotiin uudesta innostuneena.

"Hän oli käynyt Koivukylän asemalla ja nähnyt siellä asemalle maalatun graffitin, sen aikaisen mag-

Timo Leiman oli mukana maalaamassa pitkää seinää Havukoskella. Keskellä seinää tarkkasilmäinen voi havaita 80-luvun mankan, joka sai Leimanin aikoinaan innostumaan graffitista. Kuva: Katarina Koivisto.

Koivukylän asemalle 1980-luvun lopulla ilmestynyt mankka-graffiti. Kuva: Trama.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

263

netofonin eli mankan. Se kolahti heti!”, Leiman kertoo.

Hän oli itse tuolloin 12-vuotias ja jalkapallo- ja skeittiharrastukset vaihtuivat kertaheitolla maalaamiseen. Aluksi pahville ja kerhotilassa, mutta hyvin pian myös muualla ja eri alustoille. Ensimmäinen graffiti ilmestyi Rekolan asemalle 1987, mutta sen jälkeen reviiri laajeni nopeasti. Alikulkutunnelit, hylätyt tehdasalueet ja varikot olivat suosittuja paikkoja.

Graffitien maalaaminen ei kuitenkaan ollut mikään harmiton vapaa-ajan harrastus. Timo Leiman kertoo, että hän ja hänen porukkansa kyllä tiesi, että lakia tässä rikotaan.

"Lisäksi graffiti aiheuttaa riippuvuutta ja sen riippuvuuden mukana tulee muitakin riippuvuuksia, kuten erilaisten päihteiden käyttö. Meistä tuli ajan mittaan pahoja ongelmanuoria.”

GRAFFITI PELASTI Silti Leiman sanoo tänään, että graffiti pelasti hänen henkensä. Ilman sitä kaveriporukkaa, jossa sitä tehtiin, hän ei olisi selvinnyt. Koulussa häntä kiusattiin, mutta maalaamisen parista löytyivät ne oikeat ystävät. Tuosta ajasta Leimanilla on paljon hyviä muistoja, mutta myös paljon vähemmän hyviä.

"Minun henkeni graffiti pelasti, mutta pikkuveljeni kuoli huumeiden yliannostukseen. Monet muutkin sen ajan jengistä jäivät koukkuun päihteisiin. Rikollisuus vei helposti mukanaan.”

Timo Leiman itse jäi moneen otteeseen kiinni graffiteistaan ja ehdonalaisia tuomioita tuli. Kun oltiin ehdonalaisessa, oli pakko pitää matalaa profiilia, sillä vankilaan joutuminen olisi tarkoittanut pakollista taukoa maalaamisesta, eikä Leiman halunnut ottaa sellaista riskiä. Silti 16-vuotiaana seikkailuhalu, jännitys ja vaara kiehtoivat, hän hymyilee.

Kun eletiin 1990-lukua, asenne graffiteja kohtaan oli varsin kielteinen ja yleisesti puhuttiin töhertämisestä. Graffitien maalarit olivat yhteiskunnan silmissä rikollisia.

Tätä taustaa vasten viime vuosituhannen lopussa istuttiin ensimmäisiä näyttäviä käräjiä, joissa tuomiolla oli graffitien maalareita, heidän joukos-

264

saan Leiman. Koska tästä oikeudenkäynnistä haluttiin ennakkotapaus, tuomiot olivat kovia, kuten myös maalareille tuomitut vahingonkorvaukset.

ELÄMÄNTYYLI VAIHTUI Leimanin selvisi käräjiltä helpommalla kuin monet muut graffitien maalarit. Alle vuoden mittainen vankeusrangaistus muutettiin yhdyskuntapalveluksi ja hänen vanhempansa auttoivat hänet selviytymään vahingonkorvauksista. Tähän sitten loppui myös luvattomien graffitien teko, ja tilalle tulivat työelämä ja perhe.

"Minä olen ainoana meidän sen aikaisesta porukasta päässyt pois ja onnistunut vaihtamaan elämäntyyliä. Ellei se olisi onnistunut, olisin varmaan päätynyt samaan paikkaan, kun pikkuveljeni. Saimme hyvän kasvatuksen, mutta kuitenkin päädyimme polulle, josta oli vaikea poiketa.”

Tänä päivänä graffitista ja katutaiteesta on tullut salonkikelpoisia, vaikka paljon laittomia graffiteja myös vielä tehdään. Leiman alleviivaa, että luvallinen graffiti ja graffiti ovat kaksi eri asiaa ja tekijät eri porukoita. Luvattomia graffiteja tehdään paljon esimerkiksi junien kylkiin, mutta tänä päivänä monet varikot ovat hyvin vartioituja, eikä maalaaminen aina ole helppoa. ”Voin ymmärtää graffitin tekijöitä, ja myös laiton graffiti voi olla kaunista. Mutta pelkässä sotkemisessa ei ole järjen häivää. Sitä paitsi pitää oppia kunnioittamaan toisten omaisuutta.”

UUSI MANKKA Timo Leiman itse maalaa nykyään sekä katutaidetta että perinteisiä maalauksia. Hän on muun muassa ollut mukana maalaamassa pitkää seinää Havukoskella. Keskellä seinää tarkkasilmäinen voi havaita 80-luvun mankan, saman mankan, joka sai Leimanin aikoinaan innostumaan graffitista. Tämä versio vaan on paljon taiteellisemmin toteutettu.

Oik. Katutaide on viime vuosina lisääntynyt Vantaalla paljon. Kuvassa Street Art Vantaan Jesse Pasanen esittelee viittomakielelle tulkattuna Myyrmäessä sijaitsevaa muraalia. Kuva: Andreas Koivisto.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

265

Tätä on graffiti Sana graffiti on johdos italian verbistä graffiare ’raaputtaa’.

Sana graffiti on julkisen rakennuksen seinään tai muuhun seinään tehty teksti tai kuva. Graffiti on nuorison aloittama ja ylläpitämä urbaani taideliike. Nykymuodossaan graffiti syntyi 1970-luvun alussa New Yorkissa. Eurooppaan se levisi 1980-luvulla, Suomeen vähän myöhemmin kuin muualle Eurooppaan.

Graffitit tehdään yleensä tussilla tai spraymaalilla. Graffiti voi olla usean neliömetrin kokoinen värikäs maalaus eli piissi tai mihin tahansa julkiseen pintaan tehty pieni yksivärinen nimikirjoitus, tagi.

Aluksi graffiti tehtiin lakia rikkoen ilman lupaa, mutta nyt monissa kaupungeissa on myös laillisia graffitin maalauspaikkoja.

Asenteet graffiteja kohtaan vaihtelevat.

Jotkut kannattavat ankaraa nollatoleranssia, toisten mielestä graffitit ovat osa urbaania kulttuuria. Graffitien ja tägien tekeminen ilman lupaa on laitonta useimmissa maissa, myös Suomessa.

266

Mukana maalaamassa Havukoskella oli Leimanin 16-vuotias tytär, joka maalaa muutenkin ryhmässä Mimmit peinttaa. ”Meillä on yhteinen harrastus ja se on mukavaa. Tyttären maalausharrastus lämmittää isän sydäntä. Hänestä tulee vielä taitavampi kuin mitä minä olen ollut.”

Havukosken maalaus oli osa Kulttuurirahaston tukemaa kaksivuotista Street Art Vantaan Seinähullu Vantaa -projektia. Kun siihen etsittiin paikallisia vanhoja graffitintekijöitä, Leimanin ja projektin tiet yhtyivät. Leiman pääsi tekemään virallisen, luvallisen graffitin omaan kotikyläänsä.

Tämä oli hänestä haaveen täyttymys ja samalla kunnia-asia.

Havukoskella, Koivukylässä ja myös muualla Vantaalla katutaide yleistyy, niin myös koko seinän kattavat muraalit. Muraalit ovat jo niin arvostettu taiteen muoto, että taiteilijoita pyydetään muualta maailmasta Suomeen maalaamaan. ”Katutaide ja muraalit tuovat lähiöihin väriä ja lisäävät viihtyvyyttä, Leiman toteaa.

Havukoski ja Koivukylä ovat Leimanin lapsuuden maisemia, eikä hän ole kuullut katutaiteesta mitään kielteistä siellä.

UUDEN ÄÄRELLÄ Tänä päivänä Leiman itse maalaa graffiteja sallituilla paikoilla, joissa hän tapaa myös vanhoja ystäviä. ”Ne ovat hyviä paikkoja minunlaisille eläköityneille graffitin tekijöille, hän hymyilee.

Timo Leiman kertoo myös kuntouttavansa itsensä takaisin työelämään. Tämä tapahtuu pitkäaikaisen selkävaivan jälkeen, eikä trukin ratin taakse ole enää paluuta. Sen sijaan hän haaveilee siitä, että voisi elättää itsensä taiteilijana. Ensimmäinen näyttely, jossa Leimanilta oli esillä kahdeksan maalausta, oli ajankohtainen syksyllä 2019. Haaveissa on muutenkin taiteisiin liittyviä tehtäviä. Taulujen lisäksi musiikki, videokuvaaminen ja mahdollisesti lyhytelokuvan tekeminen ovat ajankohtaisia. ”Tässä ollaan nyt täysin uuden äärellä!”, hän hymähtää.

Lyhyesti

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

267

268

Koronakevät lukiolaisen silmin ELLI HOLOPAINEN

Vuosi 2020 muistetaan koronaviruksen värittämänä vuotena. Vantaa-Seuran kesätyöntekijänä kesän 2020 työskennellyt lukiolainen, vantaalainen Elli Holopainen muistelee kirjoituksessaan, miten on kokenut korona-ajan.

KORONA-AJAN MUISTELUA Syksy on tuloillaan ja koronaviruksen ilmaantumisesta on jo aikaa. Nyt puhutaan jo toisesta aallosta, tuleeko se ja milloin. Rajoitukset alkavat taas tiukentua ja huomaan, että ihmisiä pelottaa epävarmuus. Sen tietää ilmeistä, varovaisuudesta ja hiljaisuudesta, jota on jatkunut jo monta kuukautta. Kevätkin meni yhdessä sekasorrossa, uuden tilanteen totuttelussa ja hyväksymisessä. En usko, että tulen koskaan unohtamaan sitä.

Korona kehittyi maailmalla nopeasti, ja arki vaihtui uuteen. Hallitus aloitti toimensa viruksen torjumiseksi, ja poikkeusolot alkoivat. Kaikenlaisesta kyläilystä oli luovuttava samoin kun juhlista ja kokoontumisista, matkailusta, harrastuksista ja julkisesta liikenteestä. Tuntui kuin virus olisi ottanut vallan kaikesta. Siitä tuli uutisoinnin pääaihe ja saimme kuulla päivittyviä faktoja viruksesta ja lukea maailman taloudellisesta ahdingosta ja toinen toistaan oudoimmista salaliittoteorioista. Ihmiset tuntuivat reagoivan tilanteeseen eri tavoin

Vas. Elli Holopaisen työtehtäviin Vantaa-Seurassa kuului muun muassa kuvien ottaminen sosiaalista mediaa varten kesän opastettujen kävelykierrosten yhteydessä. Kuva: Riina Koivisto / Vantaa-Seura.

ja kaupoissa käytiin elintarvikkeiden ja vessapaperirullien taistelua.

ETÄKOULU Mistä aloittaisin? Huomasin äkkiä koulun ja vapaan sekoittuneen kotona ollessa. Itsenäinen opiskelu sai mieleni harhailemaan helpommin, ja tunnit eivät tuntuneet enää kiinnostavilta vaan enemmänkin pakkopullalta. Oppiminen ja vastuu siitä jäi itselle, kun tuntiopetus puuttui. Lisäksi opettajien järjestelyissä oli paljonkin eroja, eikä tunneilla ollut aina mitään, minne olisi pitänyt osallistua. Työmäärä oli kuitenkin huomattavasti suurempi ja huomasin joskus tekeväni koulutehtäviä vielä illallakin. Silloin tällöin tehtävät olivat epäselviä ja palautus uusissa verkkoympäristöissä vaikeaa. Opettajiin oli vaikea saada yhteyttä, tuki opiskelussa oli poissa ja toisinaan motivaatio.

Taukojen pitämisestä tuli vaikeaa, kun tehtäviä oli niin paljon ja halusin aina saada kaiken valmiiksi.

Kokkailin ja söin yleensä samalla, kun kuuntelin opettajan pitkää selostusta Meet-sovelluksessa.

Kokoaikainen kotona oleminen kävi raskaaksi. Ihmiset alkoivat nostaa esille omaa jaksamistaan, joka oli tietysti monella heikentynyt. Koulussa tunneilta oli paljon ihmisiä poissa, ja tiedän nuorille ajan olleen vaikeaa. Netin ja puhelimen

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

269

Ellin Helsingan keskiaikapäivän verkkotapahtumaa varten piirtämä värityskuva. Lisää värityskuvia löytyy Helsingan keskiaikapäivän verkkosivujen puuhanurkasta osoitteesta helsinga.fi/ohjelma/lasten-puuhanurkka/

käyttö voi lisääntyä helposti yksin ollessa ja pitää etenkin iltaisin valveilla. Kuulin juttuja siitäkin, että herätään kello kolmelta aamupalalle. Sosiaalisten kontaktien väheneminen aiheutti kaikissa oudon, merkityksettömän olon. Huoli omaisista ja ystävistä aiheutti stressiä, ja kesätöihin hakeminen vaikeutui tai siitä piti luopua kokonaan.

SOPEUTUMINEN JA EPÄVARMUUS Harrastuspaikkojen sulkeutuminen oli minulle haastavaa, sillä ne ovat olleet tärkeitä mielen piristeitä. Käymme äitini kanssa uimassa ja kuntosalilla myös melko usein, mutta sekin piti lopettaa ja keksiä uusia tapoja viettää aikaa. Maailma tuntui nyt kulkevan hitaammin, ja vaikka en todellakaan toivo viruksen olemassaoloa, se auttoi minua keskittymään hetkeksi itseeni ja läheisteni hyvinvointiin uudella tasolla. Löysin tekemistä, joka antoi muuta ajateltavaa ja helpotti oloa.

Aloin käymään pitkillä kävelyillä metsässä ja löysin uudestaan asioita, joille minulla ei ennen ollut jäänyt aikaa. Rupesin lukemaan taas paljon kirjoja, maalaamaan ja piirtämään kotona, kuuntelin musiikkia ja katsoin pitkästä aikaa elokuvia perheeni kanssa. Pihalle rakensimme uuden terassin, josta tuli miellyttävä paikka pienelle tekemiselle ja rauhoittumiselle.

270

Kukaan ei osannut odottaa koronaa. On ollut helppo ajatella, ettei mikään mahdottomalta kuulostava voi oikeasti tapahtua. Kun arkipäiväiset asiat lähtivät pois, nyt pienikin muistutus niistä on tärkeä. Korona-aika on altistanut meidät tilanteeseen, jossa on ollut pakko sietää epämukavuutta ja sopeutua kriisiin. Se on laittanut meidät irtautumaan vanhasta ja turvallisesta ja miettimään toiminta- ja ajattelutapojen uudistamista. Emme ehkä koskaan voi palata entiseen. Kriisi on opettanut meitä varautumaan, mutta myös osoittanut vastavuoroisuuden ja luottamuksen merkityksen. Kukaan ei ole voinut sulkea silmiään tapahtumalta, vaan kaikkien pitää toimia yhdessä.

Tulevaisuus näyttää vielä sumuiselta. Uhrien määrä näyttäisi taas olevan nousussa, ja maskeja toivotaan nähtävän yhä enemmän julkisissa kulkuvälineissä. Koulussa meille näytettiin, kuinka tehdä oma maski käyttämällä vanhaa kangaspalaa. Tilanne ei siis näytä sammuvan vielä pitkiin aikoihin.

Uskon, että korona on muuttanut käsitystämme tulevaisuudesta, maailmasta ja itsestämme. Ennen tuntui, että meillä oli selvillä osa tulevasta, ainakin arkipäiväiset asiat, ensi kesän lomat tai koulun alku ja päättyminen. Nyt en kuitenkaan osaa sanoa mitään siihen, missä näen itseni vuoden päästä. Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Muutoksia ja muuttoja museolla ANNI RISSANEN

272

Vantaa-kanava kuvasi Elina Rinta-Ahon opastuksen Kohti tuntematonta -näyttelyssä.

Kuva: Anni Rissanen / Vantaan kaupunginmuseo.

MAALISKUUN 16. PÄIVÄNÄ 2020 hallitus linjasi, että kuntien omistamat museot suljetaan koronapandemian leviämisen estämiseksi. Kaupunginmuseossa oli tuolloin esillä kuolemasta kertova Kohti tuntematonta -näyttely. Näyttelyn nimi alkoi yhtäkkiä tuntua enteelliseltä: alkoi matka kohti tuntematonta.

Museot ovat puhekielessä usein paikkoja, joissa aika jähmettyy. Todellisuudessa museoammattilaiset ovat reagoinnin mestareita. Nykydokumentointi tarkoittaa ajankohtaisten ilmiöiden huomaamista, kirjaamista ja tallentamista museon kokoelmiin haastatteluina, valokuvina ja esineinä.

Monenlaiset rakentamis- ja purkamissuunnitelmat vaativat jatkuvasti museon rakennustutkijoiden huomiota. Arkeologia tarvitaan lyhyellä varoitusajalla tutkimaan työmaa-alueelle jäävät muinaisjäännökset. Yleisötyössä reagoidaan näyttelykävijöiden toiveisiin. Siksi koronan mukanaan tuomat äkilliset muutokset eivät lamauttaneet museon toimintaa.

ETÄMUSEO Koska ihmiset eivät enää saaneet tulla museoon, veimme museota entistä enemmän virtuaalimaailmaan. Etuajassa suljetun näyttelyn kaikki tekstit, kuvat ja äänitarinat tallennettiin Seinätön museo -palveluun. Siellä niitä pääsi katselemaan ja kuuntelemaan vaikka kotikaranteenista käsin.

Toteutimme yhdessä Vantaa-kanavan kanssa video-opastuksen Kohti tuntematonta -näyttelyyn ennen sen purkamista. Samalla tulimme aloittaneeksi Vantaa-kanavan Virtuaalimatka-videosarjan, jossa esiteltiin ensin kaupungin suurimmat museot ja sen jälkeen kiinnostavia historiallisia kohteita eri puolilta Vantaata.

Museon kokoelmien tietoja lisättiin Finna-palveluun, jossa niihin pääsi tutustumaan kotikoneelta. Kulttuuriympäristöaiheisten mobiilipelien sarjassa julkaistiin yhdessä kaupungin historiatoimikunnan ja Vantaa-Seuran kanssa kolme uutta

osaa: Muinaispuiston Anselmiu, Myyr Yorkin Alex ja Håkansbölen kartanon Assi.

KORONATÖISSÄ KAUPUNGILLA Koronailmiötä tallennettiin eri näkökulmista monissa suomalaisissa museoissa. Kokoelmatiimimme valitsi näkökulmaksi koronan vaikutukset työskentelyyn Vantaan kaupungilla. Kaupungin työntekijöitä pyydettiin tallentamaan korona-arkeaan kirjoittamalla ja valokuvaamalla. Amanuenssimme kävivät myös haastattelemassa ja valokuvaamassa työntekijöitä poikkeusoloissa.

Museolla asuva Pepe-apina osallistui somessa levinneeseen nallehaasteeseen, jonka tarkoituksena oli ilahduttaa ohikulkijoita. ”Voi apiNALLEkin käydä vilkuttamassa”, Pepe tuumi. Kuva: Anni Rissanen / Vantaan kaupunginmuseo.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

273

Håkansbölen kartanon esineitä puhdistettiin asianmukaisissa suojavarusteissa.

Kuva: Marjo Eerikäinen / Vantaan kaupunginmuseo.

Kaupungilla siirryttiin keväällä etätöihin kaikissa niissä työtehtävissä, joissa se oli mahdollista. Kokoukset pidettiin etäyhteyksillä Teamssovelluksen kautta. Sovelluksen avulla museon henkilökunta piti perjantai-iltapäivisin myös virtuaalisen kahvitauon.

Kaupungilla kehiteltiin pikavauhtia resurssikeskus, josta muut kaupungit pian ottivat mallia.

274

Ne työntekijät, joiden työtehtävät loppuivat tai vähenivät koronatoimien vuoksi, ilmoitettiin resurssikeskukseen. Sieltä heidät ohjattiin väliaikaisesti sellaisiin tehtäviin, joissa kaupungilla koronan vuoksi tarvittiin lisätyövoimaa.

Museon henkilökunnasta tavallisesti opastuksia ja työpajoja järjestävä museolehtori siirtyi resurssikeskuksen kautta palvelutaloon. Siellä

kaivattiin ylimääräisiä käsi- ja silmäpareja henkilökunnalle sekä juttuseuraa asukkaille, sillä vierailijat oli koronan vuoksi kielletty. Arkeologimme napattiin ruotsin kielen taitonsa vuoksi vastaamaan koronapuhelimeen, jossa etsittiin yhdessä soittajien kanssa vastauksia koronan aiheuttamiin kysymyksiin ja ongelmiin. Yleisötyön amanuenssi siirrettiin kaupungin viestintään, sillä kriisin keskellä viestinnän tarve korostui ja työmäärä lisääntyi.

MUSEORAKENNUKSET REMONTISSA Poikkeustilan keskelläkin jotkin asiat etenivät normaalisti. Museon tilat Tikkurilan vanhalla asemalla remontoitiin. Seinä- ja lattiapinnat maalattiin uudelleen. Rakennukseen tehtiin sen 158-vuotisen historian ensimmäinen kuiluhissi.

Aiemmin näyttelytiloissa oli käytössä 1990-luvulla asennettu porrashissi 1. ja 2. kerroksen välillä, mutta se ei enää täyttänyt nykyajan vaatimuksia. Kuiluhissi sen sijaan menee läpi talon aina 3. kerroksen toimistotiloihin saakka. Nyt rakennuksessa on esteetön kulku joka kerrokseen.

Lisäksi näyttelyrakenteiden ja museoesineiden kuljetus on helpompaa ja turvallisempaa kuin portaita pitkin.

Remontin ajaksi museon toimisto muutettiin väistötiloihin kauppakeskus Tikkurin taloon Asematielle. Valokuva-arkisto puolestaan muutti pysyvästi museon kokoelmatiloihin Hiekkaharjuun.

Kuva-arkiston asiakaspalvelu avautui uudessa osoitteessa lokakuun alussa.

Myös Håkansbölen kartanon piharakennuksia kunnostettiin kesän aikana. Rakennuksissa olleet museoesineet siirrettiin työmaakontteihin remontin ajaksi. Samalla ne puhdistettiin ja luetteloitiin. Kartanoalueen rakennusten kunnostus jatkuu vielä ensi vuonna. Remontin valmistuttua piharakennukseen on tarkoitus tehdä pieni museonäyttely.

Koronan ja remontin vuoksi museon näyttelytilat olivat suurimman osan vuotta suljettuna yleisöltä. Kesällä tartuntatilanne vähän rauhoittui, joten saatoimme avata elokuussa kaksi popup-valokuvanäyttelyä. Ne oli laadittu satelliit-

tinäyttelyiksi marraskuun alussa avautuneeseen Kaupunki ilman identiteettiä? -näyttelyyn.

This is Vantaa – Vantaa kuin sen muistamme -näyttely oli esillä taidemuseo Artsin lämpiössä.

Valokuvien lisäksi esillä oli vantaalaisten muistoja eri puolilla kaupunkia sijaitsevista kulttuuriympäristöistä. Tikkurilan ja Myyrmäen Vantaainfoissa kiersi Vantaan kadonneet kaunottaret -näyttely. Siinä esiteltiin kaupunkikuvasta kadonneita rakennuksia ja maisemia sekä asukkaiden muistoja niistä. Kolmen näyttelyn kokonaisuus toi kaupunkilaisten ulottuville Vantaan kulttuuriympäristölinjaukset, jonka loppuraportti valmistui vuoden alussa.

ERIKOINEN VUOSI Vuoteen mahtui myös uuden podcast-projektin aloittaminen, Vantaa50-historiahankkeen ja KoKeMus-hankkeen eteneminen, Königstedtin koulun adoptointi Seutulan kyläyhdistykselle, arkeologisia kaivauksia, rakennusinventointia, virkamiestyötä, opastuksia, yhteistyötä yhdistysten kanssa, urheiluaineiston keruuta ja paljon paljon muuta. Tätä kirjoittaessa ei vielä tiedetty, mitä loppuvuonna tapahtui. Avautuiko uusi näyttely suunnitelmien mukaisesti 7.11. vai tuliko sitä ennen uusia koronarajoituksia?

Erikoinen vuosi 2020 tuntui alkaneen maaliskuussa koronan myötä. Sitä ennen tapahtuneet asiat tuntuivat olleen jo kaukaisempaa historiaa.

Vantaan kaupungilla astui vuoden 2020 alussa voimaan organisaatiouudistus, jossa muun muassa perustettiin uusi kaupunkikulttuurin toimiala. Yksi sen palvelualueista on Kulttuuri, johon museotkin kuuluvat. Vantaan kaupunginmuseo ja taidemuseo Artsi yhdistyivät palveluyksiköksi, jota johtaa museopalveluiden päällikkö Marjo Poutanen.

Tammikuussa museopalveluiden henkilökunnalla oli paljon ideoita kaupunginmuseon ja taidemuseon tiiviimmästä yhteistyöstä. Ehkä ensi vuonna, jos korona suo, pääsemme niitä toteuttamaan muutenkin kuin etäyhteyksien varassa.

Sitä ennen jatkamme määrätietoisesti kohti tuntematonta.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

275

Vantaan merkittävän kulttuuriteon palkinto 2019

Jarmo Ahvenainen ja monikulttuurinen Tempo-orkesteri KAROLIINA JUNNO-HUIKARI

Kuva: Tempo-orkesterin kuva-arkisto.

276

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

277

VANTAAN KAUPUNGIN JAKAMAN Vuoden 2019 kulttuuriteko -palkinnon on saanut Jarmo Ahvenainen. Hän on monikulttuurisen Tempoorkesterin perustaja, jonka luotsaaman orkesterin viikoittaiseen toimintaan osallistuu Länsimäen ja Kytöpuiston kouluissa noin 80 oppilasta.

Vantaan kaupunki on jo yli 40 vuoden ajan myöntänyt palkinnon tunnustuksena merkittävistä ansioista taiteen, kulttuurin ja kaupungin taide-elämän hyväksi. Vantaan kulttuuripalkinto myönnettiin tänä vuonna toista kertaa kahdessa eri kategoriassa. Toinen kulttuuripalkinnoista myönnetään tunnustuksena merkittävästä kulttuuriteosta ja toinen kannustuksena nuorelle taiteilijalle.

Molemmat kulttuuripalkinnot ovat suuruudeltaan 10 000 euroa.

TEMPO-ORKESTERI OSANA KOULUPOLKUA Tempo-orkesteritoiminta sai alkunsa syksyllä 2009 osana Vantaan Kokonainen maailma lähiössä -hanketta, jonka tavoitteena oli parantaa maahanmuuttajien kotoutumista sekä edistää monitaustaisten asukkaiden keskinäistä vuorovaikutusta Koivukylän ja Länsimäen alueilla.

Kokonainen maailma lähiössä -hanke kesti puolitoista vuotta, minkä jälkeen Tempo-toiminta vakiintui kouluissa pysyväksi osaksi oppilaiden koulunkäyntiä Vantaan kaupungin rahoittamana. Tällä hetkellä toimintaa on Vantaalla Kytöpuiston, Rajakylän ja Lehtikuusen kouluissa. Lähitulevaisuuden tavoitteena on laajentaa orkesteritoimintaa myös Länsi-Vantaan kouluihin.

Tempo-orkesteri on matalan kynnyksen harrastustoimintaa, joka perustuu yhdessä soittamiseen heti alkuvaiheesta lähtien. Orkesteriin ei ole pääsykokeita, ja oppilaat saavat sekä opetuksen että soittimet käyttöön maksutta. Koulujen opettajat ovat ohjaamassa oppilaita Tempo-toiminnan pariin huomioiden juuri ne, jotka erityisesti hyötyvät toiminnasta. Tempo-opetuksesta vastaavat ammattitaitoiset ja laaja-alaiset musiikkipedagogit sekä musiikkipedagogiopiskelijat.

Opetukseen sisältyy viikon aikana kaksi orkesteriharjoitusta ja lyhyt oma soittotunti, jossa har-

278

joitellaan orkesterikappaleita. Soittotunnit pidetään koulupäivän aikana ja orkesteriharjoitukset koulun tiloissa heti koulunpäivän jälkeen. Akustiseen musiikkiin perustuva orkesteritoiminta mahdollistaa monen lapsen osallistumisen yhtäaikaisesti musiikkitoimintaan. Yhden koulun Tempo-orkesterin lapsimäärä on vakiintunut 24 oppilaaseen.

LÄHTÖKOHTA ON SOSIAALINEN Tempo-orkesteri on yhteisöllisyyteen pohjautuvaa musiikkiharrastustoimintaa, jonka lähtökohta on sosiaalinen. Toiminnan keskeisenä tavoitteena on edistää monitaustaisten lasten keskinäistä kumppanuutta yhteissoiton avulla.

Tempo-toiminnalla pyritään edistämään lasten hyvinvointia musiikin keinoin sekä kehittämään elämäntaidollisia osa-alueita kuten keskittymistä, tarkkaavaisuutta, itseluottamusta, toisten huomioimista ja arvostamista. Koulujen merkitys sosiaalisten taitojen oppimisympäristönä on yhteiskunnassamme keskeinen.

Yhteissoiton luoma ryhmädynamiikka edistää kiinnittymistä kouluyhteisöön ja edesauttaa suvaitsevaisuutta.

TEMPO-ORKESTERI KUULUU KAIKILLE! Sosiokulttuurinen innostaminen on yksi keskeinen ajatusmalli Tempo-toiminnan taustalla.

Tempo-orkestereiden toiminta suuntautuu kaiken sosiokulttuurisen innostamisen tavoin kulttuurisen demokratian lisäämiseen. Innostamisen kulttuurikäsitys on laaja: se sisältää niin korkeakulttuurin kuin ihmisten erilaiset kulttuuriset elämäntavat, mutta aivan erityisesti siinä painotetaan ihmisten omaa kulttuurista luovuutta omassa arjessaan. Keskeistä on, että ihmiset itse luovat ja kehittävät kulttuuriaan samalla, kun elävät arkeaan ja toimivat siinä – Tempo-toiminnassa soittajat ja heidän perheensä. Valintojensa ja toimintojensa kautta ihmiset luovat jatkuvasti omaa kulttuuriaan ja samalla myös omaa tulevaisuuttaan. Kulttuuri, tässä tapauksessa Tempoorkesterissa soittaminen, ei ole ainoastaan harvojen ja valittujen korkeakulttuurinen etuoikeus.

Tempo-opet Kytöpuistossa 2014.

Kuva: Tempo-orkesterin kuva-arkisto.

10 VUOTTA ORKESTERIN JOHDOSSA Orkesteri- ja kamarimusiikin lehtori Jarmo Ahvenainen on Vantaan Tempo-orkesterin perustaja ja pitkäaikainen johtaja. Hän on ollut aktiivisesti mukana Tempo-toiminnassa koko orkesterin kymmenvuotisen taipaleen ajan.

Ahvenainen kertoo, että hänen musiikkiharrastuksensa alkoi Vantaalla Simonkylän koulussa, jossa hän soitti viulua Erkki Pohjolan 1950-luvulla perustamassa orkesterissa. Pohjola omistautui työlleen suurella lämmöllä ja sai aikaan erinomaisia tuloksia. Orkesteri esiintyi usein ja uskaliaasti, mikä innosti soittajia sitoutumaan harrastukseensa. Näiltä ajoilta on varmasti periytynyt monia Tempo-orkesterinkin toimintatapoja, Ahvenainen kuvailee. Tämän orkesterin kanssa hän esiintyi ensimmäisen, mieleen painuneen kerran Helsingin pitäjän kirkossa vuonna 1958.

Erkki Pohjolan innostava opetus johdatti Ahvenaisen opiskelemaan edelleen ammattilaiseksi asti, ensin Helsingin kaupunginorkesterin soittajaksi, myöhemmin Vantaan musiikkiopiston orkesteri- ja kamarimusiikin lehtoriksi.

Vantaan väestön kasvaessa ja muuttuessa 2000-luvulla yhä kansainvälisemmäksi Ahvenaisessa heräsi halu perustaa kaupunkiin monikulttuurinen orkesteri. Vantaan monikulttuurisuusasiain päällikkö ehdotti malliksi Portugalissa juuri käynnistettyä El Sistema -musiikkikasvatusmenetelmän mukaista kouluorkesteritoimintaa, johon kaikilla, taustaa katsomatta ja ilman pääsykokeita, oli mahdollisuus osallistua. Idea kuulosti loistavalta, olihan Ahvenainen itsekin aloittanut soittamisen koulussa ja vielä työläisperheen lapsena. Kaupungin korkeantason valtuuskunnan vierailtua Lissabonissa tutustumassa Orquestra Geracaon toimintaan kesällä 2009 kouluorkesterit käynnistettiin jo saman vuoden syksyllä Kytöpuiston ja Länsimäen kouluilla musiikkiopiston hallinnoimina.

Tempo-orkesteritoiminnan tavoitteena on alusta alkaen ollut eriarvoisuuden poistaminen ja ystävyyden vahvistaminen lapsen omassa kasvuympäristössä, omassa lähikoulussa. Tempo-toiminta on myös hyvä, sivistävä lisä peruskoulun kasvatustyöhön. Koulut ovatkin ottaneet Tempon hyvin vastaan. Rehtoreiden mukaan ”toiminnalla on ollut erittäin suuri syrjäytymistä ehkäisevä sekä eri kielikulttuuriryhmien välistä vuorovaikutusta edistävä merkitys. Temposta on muodostunut tärkeä osa koulun yhdessä tekemisen ja yhdessä oppimisen toimintakulttuuria”.

Kymmenvuotisen kokemuksen jälkeen Vantaan kaupungin kulttuuritoimi on todennut Tempo-orkesteritoiminnan olevan yhteisöllistä, vastuullista, rohkeaa ja avointa – juuri sellaista, jota Vantaa haluaa tukea ja edistää. Onnistuneeksi todettua toimintatapaa halutaan myös jatkuvasti kehittää.

LÄHTEET JA KIRJALLISUUS Jarmo Ahvenaiselle ja Jesse Pasaselle Vantaan kulttuuripalkinnot. Vantaan kaupungin tiedote 16.12.2019.

Sähköpostihaastattelut: Jarmo Ahvenainen 27.9.2020 Juha Ahvenainen 27.9.2020

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

279

280

Kävijäennätyksestä koronaan

Vantaa-Seuran toimintavuosi RIINA KOIVISTO

VANTAA-SEURAN VUOSI 2019 päättyi ennätysten merkeissä. Tapahtumia oli järjestetty pyöreät ja huimat sata kappaletta.

Myös kävijämäärä harppasi uuteen ennätykseen, peräti 17 000 kävijään. Hyviä kävijätilastoja kirittivät Helsingan keskiaikapäivän ja Övre Nybackan joulumarkkinoiden uudet kävijäennätykset. Vantaa-Seura onnistui löytämään kotiseudustamme kertoville tapahtumilleen uutta yleisöä ja sai kotiseututyölle näkyvyyttä. Jos laskemme myös tilausopastukset ja yhdistyksen väen pitämät luennot, tavoitti toimintamme vuonna 2019 noin 19 000 henkilöä.

Syksyllä 2019 yhdistyksen jäsenmäärä alkoi hipoa 500 jäsentä ja päätimme järjestää jäsenhankintakampanjan. 500 jäsenen määrä meni nopeasti rikki ja joulun alla, syyskokouksen ja vuosikirjan julkistustilaisuuden yhteydessä, kukitimme 500. ja 501. jäsenen.

KORONA LAIMENSI SUURET ODOTUKSET Odotukset vuodelle 2020 olivat suuret ja kaikki ennusmerkit näyttivät erityisen hyviltä. Jäsenmäärä jatkoi kasvuaan ja vuoden ensimmäisissä tilaisuuksissa oli runsaasti kävijöitä. Mäntsälän kartanoihin suunniteltu kevätretki myytiin loppuun jälleen kerran ennätysvauhdilla. Kaukana Kiinassa jylläävää koronavirusta ei osattu vielä pelätä.

Koronatilanne kuitenkin synkentyi nopeasti ja jo maaliskuun alussa aloimme jarrutella toimintaa. Maaliskuun puolivälissä koronatilanteen vakavuuden selvittyä ja rajoitusten astuessa voimaan luonnollisesti myös Vantaa-Seuran toiminta seisahtui.

Koko kevään ohjelma peruttiin ja loppuvuoden tapahtumien suunnittelu oli hetken jäissä. Kukaan ei tiennyt, kuinka korona kehittyisi ja miltä lähitulevaisuus näyttäisi.

Vas. Övre Nybackan perinteisillä joulumarkkinoilla kävi kuhina.

Kuva: Riina Koivisto 2019.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

281

Yhdistyksen 500. ja 501. jäsen, Soile ja Jari Sivonen, kukitettiin ja palkittiin vuosikirjalla syyskokouksen yhteydessä. Kuva: Karoliina Junno-Huikari 2019.

Kestikievarin perheaamujen toiminta oli käynnissä alkuvuodesta sekä syyskaudella 2020. Kuva: Riina Koivisto 2020.

Korona iski nopeasti ja pahasti kestikievari Övre Nybackan toimintaan ja sitä kautta yhdistyksen talouteen. Kokoontumisrajoitusten myötä kestikievarin vuokraustoiminta pysähtyi, mutta vuokra- ja muut kulut jatkoivat juoksuaan. Suurin osa varauksista peruttiin kokonaan ja osa siirrettiin myöhäisempään ajankohtaan.

Keväällä koronaviruksesta tiedettiin vasta vähän ja riskiryhmäläisiä sekä yli 70-vuotiaita henkilöitä kehotettiin eristäytymään. Emme halunneet Vantaa-Seurassa pysähtyä vaan halusimme jatkaa toimintaa, josta voisi olla hyötyä kaupunkilaisille. Meidän oli sopeuduttava ja kehiteltävä uudenlaisia toimintamuotoja.

kiniemen muinaispuistossa tai sisätiloissa, täysin koronaturvallisesti.

Muita kehittelemiämme toimintoja oli kirjoittaa esittely yhdistyksen vuosikirjasta, kirjoittaa koronakirje tai osallistua omatoimitalkoisiin Övre Nybackassa. Yhdistyksen vuosikirja, Helsingin pitäjä – Vantaa on ilmestynyt jo vuodesta 1963 alkaen, joten kirjoista löytyi valinnanvaraa innokkaille esittelijöille. Otamme yhä vastaan uusia kirjaesittelyjä, jotka tullaan kokoamaan yhdistyksen verkkosivuille. Mikäli olet kiinnostunut esittelemään kirjan, ota meihin yhteyttä: riina. koivisto@vantaaseura.fi. Lähetämme sinulle esiteltävän vuosikirjan ja palkkiona saat myös pitää sen.

Yhdistyksen jäsenen Jussi Särkelän aloitteesta kehitimme koronakirjeet. Toivoimme yleisöltä kirjeitä, joissa he kertoisivat korona-ajan tuntemuksistaan, tekemisistään, arjessa tapahtuneista muutoksista sekä tulevaisuuden ajatuksistaan.

Otamme yhä vastaan kirjeitä ja niitä voi lähettää myös nimettömänä osoitteeseen korona.vantaa@ gmail.com. Kirjoitustehtävien lisäksi järjestimme keväällä omatoimitalkoot Övre Nybackan pihalla.

VAIHTOEHTOISTA TOIMINTAA Keksimme nopeasti uusia vaihtoehtoja pitää yllä toimintaa. Sopivasti koronasulun alussa valmistui yhteistyössä Vantaan kaupunginmuseon ja Visia Game Factoryn kanssa tehty mobiilipeli Kuninkaantie II: muinaispuiston Anselmiu. Yhdistys oli saanut peliä varten syksyllä 2019 European Heritage Days Stories -apurahan. Mainostimme aktiivisesti peliä, jota oli mahdollista pelata ulkona Jo-

282

Jokiniemen muinaispuistopäivän yleisöopastuksilla tutustuttiin kivikauteen sekä presidenttien jalanjälkiin Vantaalla.

Kuva: Elli Holopainen 2020.

VOIKO KESÄTAPAHTUMIA JÄRJESTÄÄ?

Keväällä, kun koronatilanne näytti vielä epävarmalta, oli tehtävä päätös Helsingan keskiaikapäivän sekä Vantaa-Seuran kesätapahtumien järjestämisestä. Seurasimme koronauutisointia maailmalla ja Suomessa sekä tutustuimme Terveyden- ja hyvinvointilaitoksen ohjeistuksiin sekä aluehallintoviranomaisten antamiin määräyksiin.

Teimme raskaan, mutta yleisön turvallisuuden kannalta yksimielisen päätöksen muuttaa kauan odotettu Helsingan keskiaikapäivä verkkotapahtumaksi. Kesäiset myllyillat yhteislauluineen Helsingin pitäjän kirkonkylässä päätettiin perua. Ulkona toteutettavat Kirkonkylän kulttuurikävelyt sekä Vantaan historiakävelyt nähtiin turvallisina ulkoilmatapahtumina ja ne haluttiin järjestää.

ONNEKSI KAIKKEA EI TARVINNUT PERUA Kesäkuussa kokoontumisrajoitusten lieventäminen 50 henkilöön mahdollisti ensimmäisten opastusten järjestämisen. Nopeasti huomasimme, että fyysisiä tapaamisia, kulttuuria, keskusteluja

Keväällä valmistui Muinaispuiston Anselmiu-peli.

Osana Mestarit ja Kisällit -hanketta ohjasimme ikäihmisiä lapsenlapsineen pelaamaan mobiilipelejä. Kuvassa pelataan jo aiemmin valmistunutta Kirkonkylän Agnes-peliä. Kuva: Riina Koivisto 2020.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

283

Kesällä järjestettyjen historiakävelyiden osanottajamääriä rajoitettiin ja kävelyille oli ennakkoilmoittautuminen. Maiju Hautamäki Vantaan kaupunginmuseosta opastamassa Tikkurilassa. Kuva: Riina Koivisto 2020.

284

Perinteiset ja odotetut Kirkonkylän kulttuurikävelyt toteutettiin turvaetäisyyksin. Kuvassa oppaana Karoliina Junno-Huikari.

Kuva: Riina Koivisto 2020.

Myllyiltojen pitkä perinne jatkui, kun ruotsinkielinen myllyilta järjestettiin turvavälit huomioiden ennen juhannusta. Kuva: Riina Koivisto 2020.

ja elämyksiä oli kaivattu. Kirkonkylän kulttuurikävelyillä oli useana keskiviikkona lähes ilmoittamamme maksimimäärä eli 30 opastettavaa.

Maksulliset opastukset tarjosimme ilmaiseksi jäsenillemme ja aikaisempiin vuosiin verrattuna useampi jäsen käytti etua hyväkseen.

Opastukset sopeutettiin korona-aikaan. Lippu- ja kirjamyynnin ohessa oli tarjolla käsidesiä ja muistuttelimme osallistujia turvaväleistä. Oppaan käyttämän mikrofonin ansiosta puhe kuului hyvin ulkoilmassakin. Useampi tilaisuuksissamme kävijä totesi tankkaavansa kulttuuria talven varalle, sillä oletuksena oli, että kesän helpompi koronatilanne on vain väliaikaista.

Edellisvuoden kokemuksesta tiesimme, että eri puolilla kaupunkia toteutettavat ilmaiset historiakävelyt vetävät väkeä, ja niille oli koronakesänä ennakkoilmoittautuminen. Valitettavasti emme pystyneet tarjoamaan osallistumismahdollisuutta kaikille halukkaille. Osasta yhteistyössä Vantaan kaupunginmuseon ja Visit Vantaan kanssa toteu-

tetuista kierroksista tehtiin video Vantaa-kanavalle. Kokonaisuudessaan opastusten kesää voidaan pitää erityisen hyvin onnistuneena.

Vuodesta 1978 asti jatkunut myllyiltojen perinne ei onnekkaasti katkennut koronaan. Vaikka myllykesä ehdittiin jo kertaalleen perua, oli Helsinge-Tusby Ungdomsförbund halukas tuomaan myllylle juhannusviikon perinteisen ruotsinkielisen myllyillan. Rajoitusten sallimat 50 henkilöä istuivat penkkiriveillä väljästi ja saivat osallistua yhteislauluun.

Loppukesästä tapahtumia järjestettiin harkinnanvaraisesti. Lähdimme siitä, että ulkotilaisuuksia on turvallista järjestää ja koska niille riitti kysyntää, panostimme yleisöopastuksiin. Muinaispuistopäivä opastuksineen sekä mobiilipelin ohjaustuokiot järjestettiin, mutta bussiretkistä ja sisällä järjestettävistä luennoista luovuttiin. Koronasulun peruuttama kevätkokous järjestettiin historiallisesti vasta elokuun lopulla Övre Nybackassa.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

285

286

Helsingan keskiaikapäivä järjestettiin poikkeuksellisesti verkkotapahtumana. Tapahtumaa varten tuotettiin useita keskiaikaan liittyviä videoita. Riina Koivisto vie lapset aikamatkalle keskiaikaan. Kuva: Elli Holopainen 2020.

Muinaispuistopäivässä teesarja kasvoi Vantaa-teellä.

Vantaa-sarjan teet on valmistanut vantaalainen teetalo Forsman. Etiketti on graafikko Marianne Kivimäen käsialaa. Kuva: Riina Koivisto 2020.

HELSINGAN KESKIAIKAPÄIVÄ MUUTETTIIN VERKKOTAPAHTUMAKSI Viides Helsingan keskiaikapäivä järjestettiin turvallisesti ja helposti saavutettavana, pitkänä viikonloppuna verkossa. Eri yhteistyökumppanimme lähtivät kiitettävästi mukaan tapahtumaan ja sen tekemiseen. Tapahtuman ohjelmanumeroina nähtiin keskiaikaan liittyviä teemavideoita, esittelyjä, tietoiskuja, konsertteja, luento ja keskiaikainen messu. Suurin osa videoista jäi tallenteiksi Helsingan keskiaikapäivän uusille nettisivuille, ja videot sekä verkkomarkkinat ovat yhä katsottavissa sekä koettavissa sivuilla www.helsinga.fi.

Verkkotapahtuman toteuttaminen oli ennakoitua työläämpää, mutta kokonaisuutena saimme tehtyä hienon tapahtuman, jonka tallenteet palvelevat tapahtumaa sekä keskiajan ystäviä myös jatkossa. Videoissa oli viikonlopun aikana reilusti yli 2200 katselukertaa. Tapahtumaviikonloppuun osui hieno sää, joka varmasti vähensi mielenkiin-

toa verkkotapahtumaan. Helsingan keskiaikapäivän verkkotapahtuma tuotettiin Vantaan kaupungin ja Aktiastiftelsen i Vandan taloudellisilla avustuksilla.

UUTUUSTUOTTEET HELSINGA-TEE JA VANTAA-TEE Vantaa-Seura oli mukana kehittelemässä uutta Vantaa-aiheista teesarjaa. Helsingan keskiaikapäivän yhteydessä lanseerattiin Helsinga-tee eli niin sanottu keskiaikatee, jonka maut haettiin Vantaan keskiaikaisesta maisemasta. Muinaispuistopäivässä tuotiin markkinoille Vantaa-tee, joka on kaupungin lailla koottu uusista ja vanhoista perinteistä. Aluksi teet tulivat myyntiin vain Vantaa-Seuran kautta, mutta loppuvuodesta niille haettiin myös jälleenmyyjiä.

MUUTTUVA KOTISEUTUTYÖ Koronatilanne pakotti Vantaa-Seuran miettimään uudelleen toimintaansa, jonka kivijalkana ovat

Tilausopastusten kysyntä oli vilkasta syksyllä 2020. Kuvassa ryhmä vierailee Katrinebergin kartanolla. Kuva: Riina Koivisto 2020.

olleet kohtaamiset. Sopeuduimme ja otimme uusia tapahtumamuotoja käyttöön. Järjestimme ulkoilmatapahtumia turvavälein, verkkotapahtuman sekä omatoimitapahtumia. Jatkossa olemme valmiimpia kohtaamaan tulevat haasteet ja pystymme järjestämään erilaisia tilaisuuksia.

Muutos näkyi myös viime vuosina kasvaneessa tilausopastustoiminnassamme. Isommat bussiopastukset peruttiin lähes tyystin, mutta kohdeopastusten kysyntä kohosi kesän lopulla.

Moni yhdistys huomasi hyödyntää historiaosaamistamme tilaamalla Vantaa-Seuralta koronaturvallisen ulkoilmaopastuksen Helsingin pitäjän kirkonkylään, Vantaankoskelle tai Vantaan kartanoiden maisemiin.

Koronavuosi toi uuden taloudellisen huolen. Övre Nybackan vuokraustoiminta ei ole entisenlaista ja yhdistyksen järjestämien tilaisuuksien tuomat myyntitulot ovat vähäiset. Yhdistyksen

aktiivinen toiminta on myös riippuvainen saamistamme avustuksista, jotka saattavat jatkossa kutistua.

Tulevaisuuden murheet eivät ole ainoastaan taloudellisia. Yhdistyksessä näemme kasvavana huolen aiheena iäkkäämmän jäsenistön syrjäytymisvaaran, kun meidän tai muiden yhdistysten toimintaan ei uskalleta osallistua. Näistä murheista huolimatta kotiseutu ja sen historia sekä ilmiöt kiinnostavat. Sen huomasimme jo keväällä, kun ihmiset liikkuivat omatoimisesti luonnossa ja kulttuuriympäristössä. Meille sateli kysymyksiä Vantaan eri kulttuurikohteista.

Inhimillisiä kohtaamisia tarvitaan, eikä toimintaa voi järjestää vain etänä tai omatoimisesti.

Yhdistyksen on jatkettava toiminnan sopeuttamista vallitsevaan tilanteeseen ja mietittävä uusia tapoja tavoittaa yleisöä sekä tarjota kulttuurielämyksiä, joita tarvitaan jatkossakin hyvinvoinnin tueksi.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

287

JOHTOKUNTA 2020 Andreas Koivisto, pj.

Marianne Träskman, vpj.

Matti Hilli Hanna Keskinen Paula Lehmuskallio Annukka Lyra Melker Olenius Tuulia Pakarinen Riitta Salasto

VANTAA-SEURA ON aktiivinen kotiseutuyhdistys, jonka toiminnan tavoitteena on tutustuttaa ihmiset Vantaaseen ja tuoda esiin kaupungin sekä pitäjän historiaa. Viime vuosina yhdistys on järjestänyt vuoden aikana noin 80–90 erilaista yleisötapahtumaa. Järjestämme erilaisia luentoja, opastuksia, retkiä ja tutustumisia. Vuosikirjamme Helsingin pitäjä – Vantaa on tärkeä väline kotiseudun historian ja ilmiöiden esiin nostamisessa.

Kestikievarin perheaamu Övre Nybackassa.

Kuva: Riina Koivisto 2020.

Yhdistyksen yhteydessä toimii kotiseutuneuvos Lauri Leppäsen nimeä kantava rahasto, jonka turvin teemme pientä perinteenkeruuta. Yhdistys tekee myös kannanottoja vantaalaisen kulttuuriympäristön puolesta.

Niin uudet kuin vanhat vantaalaiset ovat tervetulleita mukaan yhdistyksen toimintaan! Jäseneksi voi liittyä helpoiten yhdistyksen nettisivuilla osoitteessa www.vantaaseura.fi/liity. Vantaa-Seuran jäsenmäärä ylitti syksyllä 2019 jo 500 jäsenen rajan. Jäsenmaksu on 20 euroa.

Suurin osa toiminnastamme on maksutonta, mutta jäsenetuina tarjoamme jäsenillemme alennuksia tuotteistamme sekä maksullisista retkistämme ja opastuksistamme. Jäsenenä saat alennusta myös vuosikirjasta sekä kotiseututalo Påkaksen ja kestikievari Övre Nybackan vuokrasta. Jäsenet saavat sähköpostiinsa jäsenkirjeen noin kerran kuukaudessa.

Vantaa-Seura on perustettu jo vuonna 1961 nimellä Helsingin pitäjän kotiseutu- ja museoyhdistys. Vuosi 2021 on yhdistyksen juhlavuosi Vantaa-Seuran täyttäessä 60 vuotta. Lämpimästi tervetuloa mukaan toimintaamme!

www.vantaaseura.fi, www.ovrenybacka.fi | Facebook ja Instagram: vantaaseura, övrenybacka

288

OSTA KOKO VUOSIKIRJAPAKETTI 160 EUROA!

HELSINGIN PITÄJÄ JA HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA JULKAISUT Helsingin pitäjä 1963 Helsingin pitäjä 1964 Helsingin pitäjä 1965 Helsingin pitäjä 1966 Helsingin pitäjä 1967 Helsingin pitäjä 1969 Helsingin pitäjä 1970 Helsingin pitäjä 1972 Helsingin pitäjä 1974–75 Helsingin pitäjä 1976 Helsingin pitäjä 1978 Helsingin pitäjä 1979 Helsingin pitäjä 1980 Helsingin pitäjä 1981 Helsingin pitäjä 1982 Helsingin pitäjä 1983 Helsingin pitäjä 1984–85 Helsingin pitäjä 1986 Helsingin pitäjä 1987 Helsingin pitäjä 1988 Helsingin pitäjä 1989

5e 5e lm lm lm 5e lm lm lm lm lm 2e lm lm 2e lm 2e 2e 2e 2e 2e

Helsingin pitäjä 1990 Helsingin pitäjä 1991 Helsingin pitäjä 1992 Helsingin pitäjä 1993 Helsingin pitäjä 1994 Helsingin pitäjä 1995 Helsingin pitäjä 1996 Helsingin pitäjä 1997 Helsingin pitäjä 1998 Helsingin pitäjä 1999 Helsingin pitäjä 2000 Helsingin pitäjä 2001 Helsingin pitäjä 2002 Helsingin pitäjä 2003 Helsingin pitäjä 2004 Helsingin pitäjä 2005 Helsingin pitäjä 2006 Helsingin pitäjä 2007 Helsingin pitäjä 2008 Helsingin pitäjä 2009 Helsingin pitäjä 2010

2e 2e 2e lm 2e 2e 2e 2e 2e 2e 2e lm 2e 2e lm 5e 5e 5e 5e lm lm

Helsingin pitäjä 2011 Helsingin pitäjä 2012 Helsingin pitäjä 2013 Helsingin pitäjä 2014 Helsingin pitäjä 2015 Helsingin pitäjä 2016 Helsingin pitäjä 2017 Helsingin pitäjä 2018 Helsingin pitäjä 2019 Helsingin pitäjä 2020 Helsingin pitäjä 2021

5e 5e 5e lm 10 e 10 e lm 10 e 15 e 20 e 25 e

Muut julkaisut Rakkaudesta pitäjään 10 e Gubbacka – keskiajan arkea 10 e Aikamadot – Hansaseikkailu 15 e Tuotteet Vantaa-sarjan teet – Helsinga-tee – Vantaa-tee

7e

Yllä on luettelo kaikista yhdistyksen vuosikirjoista. Osa kirjoista on loppunmyyty (lm). Voit ostaa kerralla myös koko tietopaketin. Kaikki saatavilla olevat vuosikirjat edulliseen yhteishintaan 160 euroa!

Tilaukset www.vantaaseura.fi/tilaus tai soita puh. 050 443 4040.

HELSINGIN PITÄJÄ – VANTAA | HELSINGE – VANDA 2021

289

2021

Helsingin pitäjä – Vantaa Helsinge – Vanda KIVIKAUSI STENÅLDERN

Vantaa-Seuran vuosikirja nro 53.

Julkaisu tallentaa tutkimuksillaan ja kirjoituksillaan kotiseutumme tapahtumia ja perinteitä menneiltä ajoilta aina nykypäivään asti.

Julkaisu on ilmestynyt vuodesta 1963 alkaen, vuosikirjana vuodesta 1980 alkaen. Nyt ilmestyvä kirja on järjestyksessään 53. ja vuosikirjana 41.

SVERSIOT

Yksiväriset

vuoksi on joskus nnusta.

kokovalkoinen, kisininen. skisininen ja logoteksti

me pintaa pidetään

VANTAA-SEURA — VANDASÄLLSKAPET RY

KL. 92.83 ISBN Kaksivärinen, teksti musta ISBN978-952-67848-8-5 978-952-67848-8-5 tai valkoinen

WWW.VANTAASEURA.FI