1
2
POIKA KOODI Kantaesitys 16.9.2021 Eino Salmelaisen näyttämöllä
Näytelmäkirjailija Kati Kaartinen Ohjaus Olka Horila Lavastussuunnittelu Teppo Järvinen
Pukujen ja kampauksien suunnittelu Marjaana Mutanen
Valosuunnittelu Sami Rautaneva
Äänisuunnittelu Niklas Vainio
Tuottaja Heidi Kollanus Apulaistuottaja Elise Richt
Rooleissa
MINNA HOKKANEN Äiti VERNERI LILJA Poika HEIDI KIVIHARJU N
3
4
TEKNINEN TOTEUTUS
Tekninen päällikkö Mika Lehtinen
Näyttämömestarit Hannu Alanen, Antti Lauttamäki
Apulaisnäyttämömestari Kari Koskiranta
Kuiskaaja-järjestäjä Juha Äystö
Valoajot Sami Rautaneva / Tero Koivisto
Ääniajot Niklas Vainio / Kyösti Kallio
Tarpeistonhoitaja Johanna Harjunpää
Pukuhuoltaja Teija Hyrkäs Kampaukset ja maskeeraus Sari Raution johdolla teosvastaava Pepina Granholm
Pukujen valmistus Eila Jouttunpään johdolla teosvastaava Inessa Tapala sekä Satu Eriksson, Taija-Leena Autio, Päivi Hatanpää, Heli Tapper
Lavasteiden valmistus Aatu Rantasen johdolla
Kari Kokkonen, Heli Luukkanen, Toni Palander, Marianne Rautiainen, Raino Saastamoinen, Kari Toivonen, Seija Vuorinen
Tarpeiston valmistus Virpi Antila, Hanna Mattila Valokuvaus ja ennakkokuvien graafinen suunnittelu Kari Sunnari Käsiohjelman graafinen suunnittelu Johanna Häkkilä Tiedotus Mika Kauhanen
Kesto noin 2:10 (sisältää väliajan)
Esityksen tekijänoikeuksia valvoo Näytelmäkulma – Nordic Drama Corner.
5
Kirjoittaessani Poikakoodia ennen pandemiaa mietin muun muassa seuraavia asioita: määrittely, lokerointi, vastakkainasettelu, vastakohtaisuus, some, mediat, äänenkäyttö, tilankäyttö, vihapuhe, patriarkaatti, äitiys, isättömyys, syyllisyys ja huoli ja rakkaus, koodit, koodistot. Määrittelyyn sisältyy aina vallankäyttö. Sanoi joku jossain, en enää muista kuka ja missä, ja sanoiko tarkasti juuri noin. Mutta se on totta. Mitä koodia kannan ja toteutan itse, tietämättä tai tietäen, suhteessa lapsiini, suhteessa yhteiskuntaan, maailmaan, itseeni? Mitä koodeja kantavat ja toteuttavat Poikakoodin henkilöt? ”Tätä vartenko tänne synnytään?” kysyy näytelmän Poika. Taidan kysyä samaa. KATI KAARTINEN Näytelmäkirjailija
6
Millaiseen maailmaan minun poikani kasvavat? Millaisia rooleja uudet miehet kantavat vuonna 2021? Millaisia rooleja uudet naiset kantavat vuonna 2021? Millaisia rooleja äidit kantavat vuonna 2021? Miten minä, joka kannan edellisen sukupolven maailmaa mukanani, voin heitä kasvattaa? Kuka kasvattaa ja ketä? Millaisia koodeja minulla on sisäänrakennettuna siitä, millainen pitäisi olla, miten kasvaa ja elää? Miten hyväksyä se, että lapseni ovat erilaisia kuin minä? Millainen erilaisuus on hyväksyttävää, ja mitä erilaisuutta en hyväksy? Saako lapseni olla rasisti, uskovainen tai perussuomalainen? Onko minulla mitään keinoa kasvattaa häntä, vai onko kaikki mitä yritän vain awkward, eli parempi etten yritä? Annanko hänen kasvaa omaksi itsekseen? Tiedättehän pojat kuitenkin, että minä rakastan teitä. OLKA HORILA Esityksen ohjaaja
7
Mitä sanalla poikakoodi voidaan tarkoittaa? Helsingissä vuosina 2011–2014 toteutettu sukupuoli sensitiivisen poikatyön kehittämishanke Poikien Talo tarjosi tästä kokemuksia ja oivalluksia. Tärkein johtopäätös oli, että niin sanottu poikakoodi vaikuttaa haitallisesti poikien kasvuun ja kehitykseen. ”Poikakoodi merkitsee, että poikien on toteutettava tietynlaista käsitystä poikana olemisesta, jotta tulevat hyväksytyksi yhteisössä. Poikakulttuurissa tulee olla valmis raivaamaan oma tilansa poikien keskinäisessä valta hierarkiassa ja olemaan tässä prosessissa valmis ‘ottamaan hittiä’. Saadakseen tilaa, omat tarpeet sekä tekemisen ja olemisen tavat on mukautettava poikakoodiin sopiviksi tai jää armotta sivuun. Väkivallan uhka, kiusaaminen ja väki valtakokemukset ovat jatkuvasti läsnä poikien arjessa. Poikien on myös vaikea sanoittaa ja ilmaista sisäistä maailmaansa. Miesten maailma näyttäytyy edelleen kovana ja suorituskeskeisenä eikä esimerkiksi herkkyydelle, avun pyytämiselle ja oman haavoittuvuutensa esiin tuomiselle ole tilaa. Vaikka ystävyyssuhteita olisikin niin omista asioista ja huolista on silti haastavaa puhua.” Hankkeen työryhmä havaitsi myös, että pojat kaipaisivat yhteisöllisyyttä, mutta omaa positiivista yhteisöä voi olla haastavaa löytää. Lähde: 99 oivallusta Poikien Talo -hankkeesta. Kalliolan Nuoret ry, yhteistyössä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysvirasto ja Nuorisoasiainkeskus.
8
9
10
11
TTT:N DRAMATURGIT KESKUSTELEVAT POIKAKOODISTA JUHO: Minulle Poikakoodissa on koko ajan resonoinut isosti N:n, perheen vanhemman lapsen hahmo. Tunnistan itseni hänen muunsukupuolisuudestaan, halusta päästä määrittelyiden tuolle puolen. Ja toisaalta siitä miten hän on yhtä aikaa sovitteleva muita kohtaan ja ankara itseään kohtaan. N:ssä viehättää myös se, miten hän on viisas, pohtiva, mutta samaan aikaan inhimillinen, epätäydellinen, itsensä ikäinen henkilö, eikä mikään neutraali järjen ääni – vaikka hän kenties välillä sellaisena näyttäytyykin äkkiväärempien äidin ja pojan rinnalla. HANNA: Minä en kokenut Äitiä äkkivääränä. Tunnistin omasta äitiyden kokemuksestani esimerkiksi sen, miten lapsensa aina tuntuu näkevän yhtä aikaa monenikäisenä. On kuin kaikki iät ja vaiheet olisivat yhtä aikaa läsnä, mutta juuri siksi vanhempien pitää opetella uusi puhetapa lasten aikuistuessa. Näytelmän Äidillä tämä prosessi on vielä kesken. Lepertelevän muistelemisen ja lähelle tulemisen ärsyttävä tottumus on ehkä olemassa vielä siksi, ettei tasaveroisuutta Pojan kanssa ole vielä syntynyt. N:n kanssa Äidillä tuntuu jo olevan kahden aikuisen välinen suhde, mutta Pojan kohdalla uuteen vaiheeseen siirtyminen taitaa alkaa tämän ensimmäisestä tyttöystävästä. Näytelmä kertoo mielestäni myös siitä, miten perheessä tasapainoillaan erilaisten kommunikaation ja läheisyyden moodien ja kanavien välillä, mutta näytelmän äitikuvassa on muitakin tunnistettavia piirteitä. Äitiyden luonteeseen kuuluu mielestäni alusta pitäen – onneksi vähitellen hellittäen – se tunne, että äitinä on ikään kuin velvollisuus olla tilanteen tasalla koko ajan. Seuraavana päivänä tilanne tai kehitysvaihe saattaa kuitenkin olla jo aivan toinen; lapsi onkin oppinut kurkottamaan, konttaa, aloittaa koulun tai lähtee ulkomaille.
12
13
JUHO: Niin, en tiedä oliko äkkiväärä oikea sana sille mitä tarkoitin… Ehkä tarkoitin töksähtelevyyttä, tai ehkä hain sitä, miten Poika ja Äiti tuntuvat koko ajan hankaavan toisiaan väärään kohtaan, ja se ei minusta johdu vain Pojan kypsymättömyydestä. Osin varmasti kyse on tuosta mistä sanoit, että tasavertaisuuden syntymisen prosessi on heidän välillään vielä kesken. Mutta minusta N on persoonaltaankin sovittelevampi kuin Poika tai Äiti. Jännästi, koska samaan aikaan hän etsii jotain aika ehdotontakin omaa totuuttaan asioihin, hän ei missään nimessä ole mikään ”kaikki käy” -ihminen. HANNA: Äiti ja Poika jakavat esimerkiksi nopeat reaktiot ja jostain syystä he myös ovat toistuvasti asettuneet provosoimaan toisiaan. Äiti katsoo monin paikoin ohi, torjuu, nauraa, tulee vähätelleeksi tai on oivaltamatta. Pojalla on kasvava nälkä, äiti ei ymmärrä, ettei hänen laittamansa ruoka riitä. Kun Äiti on ymmällään ja kysyy, miksi Poika ei ole puolustanut itseään, hän puhuu liberaaleista arvoistaan huolimatta itse lähes pelkkää vanhentunutta poikakoodia. Äiti omine taustoineen on yksi kulttuurinen este uudenlaisen mieheyden rakentumiselle, kun N puolestaan osoittaa empatiaa myös itkevälle veljelleen.
14
Pojan kiivaus on myös valtavaa turhautumista ja epävarmuutta monenlaisten impulssien ja vaikutteiden paineessa. Äidistä ei ole hänelle sellaiseksi tueksi, jota hän kaipaisi. Tässä kuitenkin on myös Pojan lapsekkuutta. Ei äidin kuulu huolehtia kaikista kasvavan miehen asioista, aikuinen hoitaa ne itse. Äitien ei tarvitse osata, huomata tai jaksaa kaikkea. Pojan ja Äidin tilanne alkaa rauhoittua vasta kun myös Poika alkaa osoittaa jonkinlaista empatiaa äitiään ja tämän työmäärää kohtaan. Se näyttäisi kuitenkin edellyttävän sitä, että myös Äiti riittävästi hermostuu ja päästää irti omasta äidinroolistaan huolehtijana. Mieleeni nousi ajatus luontofilmeistä, joissa eläinemot alkavat vieroittaa toisvuotisia poikasiaan tönimällä niitä kauemmaksi laumasta. JUHO: Minusta huomionarvoista on, että vaikka he ajautuvat usein konfliktiin, niin Poika kuitenkin puhuu äidilleen, hän ei missään vaiheessa vaikene tai sulkeudu omaan maailmaansa täysin. Jokin dialogi on koko ajan olemassa heidän välillään, jatkuva kohti kurottaminen, joka lopulta ehkä onnistuukin. Avoimessa konfliktissa ja ajatusten ääneen
15
16
17
sanomisessa, vaikka sitten provokaationakin, on kuitenkin potentiaali dialogiin? Tämä kontaktin säilyminen konfliktienkin kautta on minusta se, mikä vie henkilöt seuraavaan vaiheeseen näytelmän lopussa: vaiheeseen, jossa he ovat jollain tavalla yhdessä menneisyyden, tulevaisuuden ja maailman tilan äärellä. HANNA: Minäkin koin, että näytelmä antoi toivoa paitsi jokaiselle hahmolleen, myös katsojalle. Pidin valtavasti siitä, että ohjaus osoitti perheen olevan myös lämmin ja jollakin tapaa turvallinen paikka kaikelle epätäydelliselle ja epävarmalle, turhaumille ja kasvunvaralle. Itse ajattelen ehkä, että vanhempana jokainen varmaan haluaa tehdä parhaansa, mutta omaan historiaan liittyvissä korjausliikkeissä tapahtuu aina virhearviointeja, joista syntyy uusia ongelmia ja ehkä jopa sen seuraavan sukupolven traumoja. Se liittyy ehkä juuri siihen, että vanhemmuus on ainakin itselleni
18
kokemuksena koko ajan uusi asia, en koskaan ole ollut juuri tämän ikäisten lasten äiti kuin tänään, tai tämänikäinen äiti kuin tänään. Näytelmässä viitataan vähän siihen, että juuri tästä perheestä puuttuu isä ja Poika on ehkä juuri siksi niin kiinnostunut mieskuvasta ja oikeanlaisesta mieheksi kasvamisesta. Äidin ja N:n suhde kuitenkin osoittaa, että käsittelyssä ei ole freudilainen käsitys äideistä ja pojista tai perhe, joka lähtökohtaisesti olisi mitenkään vajaa. Äiti ja hänen mihin tahansa identifikaatioon päätyvät lapsensa ovat näytelmässä olemassa kukin omana itsenään. Kenties perhe ei ehkä olekaan freudilaisittain traumojen ja puutteiden ja salaisuuksien määrittelemä kokonaisuus. Ehkä perhe voi olla yhteisö, joka on perhe juuri siksi, että siinä kukin voi olla myös kesken ja silti yhä kehittyvässä keskustelussa muiden kanssa esimerkiksi niiden ihmiskuntaa koskevien suurten kysymysten äärellä. Juho Gröndahl ja Hanna Suutela, TTT:n dramaturgit
19