Einar Reuter, metsänhoitaja, taidemaalari SASKA PULKKINEN
“John”, englantilainen taidemaalari NICKLAS POHJOLA
Kristian Andvord, Gausdalin parantolan lääkäri NICKLAS POHJOLA
Nuori Helene OLGA LEPISTÖ
Lisäksi liikemiehiä, pariisilainen näyttelijä, tanssijoita, sairaanhoitaja, hautajaisvieraita, näyttelyvieraita
MINNA HOKKANEN, NICKLAS POHJOLA, JANNE KALLIONIEMI, SAMULI MUJE, RIIKKA PAPUNEN, SASKA PULKKINEN, OLGA LEPISTÖ
Kantaesitys 2.9.2025 Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä
Kesto noin 2:30 (sisältää väliajan)
Tekijänoikeuksia valvoo Suomen Näytelmäkirjailijat ja Käsikirjoittajat ry (Sunklo)
TEKNINEN TOTEUTUS
Näyttämöpäällikkö VEERA LAITINEN
Näyttämömestari HANNU AHOLA
Apulaisnäyttämömestari LASSE HILTUNEN
Järjestäjä PIIA MÄKI
Kuiskaaja MARJA LAITALA / SARA VAITTINEN
Tarpeistonhoitaja EMMA KAASINEN
Pukija VEERA ONTTONEN / KATRI INNANMAA
Näyttämöoperaattorit
KARI LAHTINEN / JONI KOLEHMAINEN
Näyttämötyöntekijät JANNE SAARELAINEN, TUOMAS OITTINEN, OLLI SALO, OSMO NIEMINEN, IGOR SMIRNOV, PINJA SIPRONIUS
Erikoistehosteet ESA HEIKKINEN
Video-ohjelmointi PIIA AHO
Valo-ja video-operointi VILLE FINNILÄ
Saliääni JARKKO TUOHIMAA, RAULI ROININEN, KALLE NYTORP
Ääniteknikot JARNO LYYTIKÄINEN, ARI KÄKILEHTO
Teatteriteknikot MATTI KANERVO, MARKKU SAARI
Kampaukset ja maskeeraus SARI RAUTION johdolla PEPINA GRANHOLM (teosvastaava), KATJA HONKONEN, IINA RAJAMO, HEIDI SAARINEN, TYTTI VIRJO
Pukujen valmistus TTT:n puvusto EILA JOUTTUNPÄÄN johdolla, TAIJA-LEENA AUTIO, SATU ERIKSSON, PÄIVI HATANPÄÄ, INESSA
TAPALA, HELI TAPPER, LEENA OLLIKAINEN
Lavasteiden valmistus TTT:n lavastamo
AATU RANTASEN ja VILLE PASTELLIN johdolla
MARTIN JOLLY, TOMI KOSKELA, HELI LEINO, TONI PALANDER, MARIANNE RAUTIAINEN, RAINO SAASTAMOINEN, KARI TOIVANEN, ANSSI SUUTARINEN
Tarpeiston valmistus VIRPI ANTILA, OLGA SUUTARI
Käsiohjelman toimitus SARI ANDERSSON, HANNA SUUTELA, HELENA KALLIO
Markkinointi ja viestintä SARI ANDERSSON
Graafinen suunnittelu SANNA-MARI HEINONSALMI
Valokuvaus ja promovideot KARI SUNNARI
Traileri MIKO JAAKKOLA
Sosiaalinen media MATIAS KORHONEN
Ohjaajan sana
Kun luin tuoreeltaan Rakel Liehun romaanin Helene Schjerfbeckistä, ajattelin että haluaisin joskus ohjata sen pohjalta myös esityksen. Olen visuaalisena ihmisenä aina pitänyt Schjerfbeckin töistä, ja lukiessa tuntui että romaani on kauniilla runollisuudellaan tavoittanut jotain samaa mitä on aistittavissa Helenen maalauksissa. Ohjaus antoi odottaa itseään yli kaksikymmentä vuotta, kunnes yksi ainoa junamatka teki sen mahdolliseksi.
Katselin junassa ohitse kiitäviä maisemia, ja mietin samalla mitä voisin Tampereelle ensimmäiseksi ohjata. Yhtäkkiä jostain mieleeni ilmestyi sana ’Helene’, ja sen jälkeen kaikki oli selvää. Aloimme Helena Kallion kanssa työstää käsikirjoitusta ja samaan aikaan Tinde Lappalaisen kanssa suunnittelimme lavastusta. Koreografi Kira Riikonen, äänisuunnittelija Jarkko Tuohimaa sekä valo- ja videosuunnittelija Janne Teivainen liittyivät suunnittelevaan ryhmäämme.
Alusta alkaen oli selvää, että esitys olisi kunnianosoitus yhdelle merkittävimmistä ja kansainvälisimmistä naistaiteilijoistamme. Aikana, jolloin kulttuuri ja taide vaatii puolustamista, halusimme näyttää miten kautta historian suomalaiset taitelijat ovat vieneet maatamme maailmankartalle ja piirtäneet identiteettiämme, olleet purkautumiskanavia tunteillemme. Helenen oman tien kulkijuus ja intohimo maalaamisen kosketti, samoin ne olosuhteet joiden keskellä hän monesti joutui työskentelemään. Miten onkin niin, että yhteiskunta on lähes aina ensimmäisenä valmis leikkaamaan niistä resursseista, jotka koskevat taiteilijoiden asemaa ja usein myös toimeentuloa?
Helenelle kävi paremmin kuin monelle, hän ehti saada tunnustusta ja taloudellista turvaa jo eläessään. Silti ulkopuolisuuden tunne, epävarmuus omasta työstä, epäonniset ihmissuhteet ja terveydelliset huolet seurasivat häntä varjoina loppuun saakka. Kaiken keskellä syntyi silti häikäisevä määrä korkeatasoista maalaustaidetta, sen lisäksi että hän huolehti myötätuntoisesti vanhasta äidistään. Hyvä taide ei silti tarvitse kärsimystä jalostuakseen, ja ehkäpä tulevaisuudessa voisi kerrottavanamme olla tarina taiteilijasta, joka saa tehdä työtänsä turvatuissa olosuhteissa. Jotta näin olisi täytyy nykyisten asenteiden taiteilijoitamme kohtaan joltain osin muuttua, niin että taide nähtäisiin välttämättömänä osana inhimillisyyttämme, sen elinehtona.
Miko Jaakkola ohjaaja, Tampereen Työväen Teatterin taiteellinen johtaja
Miksi halusin
kirjoittaa
tämän näytelmän?
Tampereen Työväen Teatterista kävi kutsu. Yllätyin iloisesti! Tein 1990-luvulla Nätyn lopputyöni Vedenneidon laulun pääroolin suurella näyttämöllä, jolle paluu näytelmäkirjailijana on elämän piirtämä kaunis kuvio. Olisiko jopa Helene hengessä liikkeellä? Hän yllättää. Työ oli jo pitkällä, kun tuli julki, että hänen teoksiaan nähdään pian New Yorkissa.
Sain ensikosketukseni Helenen teoksiin 1980-luvulla lapsuudenkodissani. Äitini, professori Aili Nenola sai Tukholmassa eräältä ehkä peräti Gösta Stenmanille sukua olevalta kollegaltaan lahjaksi kansion Schjerfbeckin teosten mustavalkoisia rotogravyyrejä ja ripusti niitä olohuoneemme seinälle. Tyttöjä ja naisia: yksi katsoo katsojaan, toinen toisaalle, kolmas verhoaa silmänsä itseensä kätkeytyen… Sittemmin, jo lisää Helenen teoksia nähtyäni, Rakel Liehun romaani Helene iski syvälle tajuntaani eräässä töiden välisessä tyhjiössä. Kurjet huutelivat metsänrajasta, Helene kertoi tarinaansa kuin kulkien vierelläni syksyn yksinäisyydessä. Dramatisoin teoksesta Ylelle kuunnelman (2004), jossa näyttelin Helenen roolin sekä näytelmän, jonka ohjasin Teatteri Avoimiin Oviin (2005). Kuunnelma uusittiin v. 2024 Yle Draaman Taiteilijatriptyykissä ja on kuultavissa Yle Areenassa.
Tämä on siis kolmas Helene-käsikirjoitukseni ja oma kantaesityksensä. Halusin yhä kysyä, miten Helene taiteilijana ja naisena säilyttää sielunsa ja luomisvoimansa elossa. Mitä hän etsii, haluaa? Minkälaiset voimat, ristiveto ja henkilöt häneen ja hänessä vaikuttavat? Työ ja elämä punoutuvat toisiinsa. Perhedynamiikalla ja rakkaus- ja ystävyyssuhteilla taiteilijoihin on merkityksensä hänen kamppailussaan oman tiensä löytämiseksi. Hän kuuluu siihen Suomen ensimmäiseen naistaiteilijoiden sukupolveen, joiden mahdollisuudet kouluttautua, saada apurahoja ulkomaanopintoihin ja ryhtyä ammattitaiteilijoiksi lisääntyivät ratkaisevasti ja joiden ensimmäinen voimakas luomisvaihe tapahtui 1880-luvun yhteiskunnallisen murroksen aikaan ja myös suomalaisen naisasialiikkeen aktivoitumisen rinnalla. Mutta sukupuolittava toiseuttaminen kulki monin tavoin mukana ja kansallisromanttisen ideologian maskulinistisilla painotuksilla alkoi vuosisadan vaihteessa olla syrjäyttävä vaikutuksensa.
Neliapilasta, johon kuuluivat myös Ada Thilén ja Helena Westermarck, poimin näytelmään Maria Wiikin, jonka kanssa Helene ajoittain matkusti ja työskenteli rinta rinnan. ”Maalarisiskotkaan” eivät aina ymmärtäneet Helenen pyrkimyksiä. Lena Holgerin (2011) toimittamat Helenen kirjeet Marialle vuosilta 1907-28 antoivat oivallusta heidän rooleihinsa toinen toistensa samastumisen ja erottumisen peileinä, taiteilijoina ja ystävinä.
Halusin tuoda esiin isän merkitystä Helenelle, kuvata hänen suhdettaan kaipaamaansa ja kaltaiseensa isään kuolemankin yli jatkuvana kokemuksena. Hylkäämisen kokemukset rakkaudessa osuivat myös tuskallisina jo tyttönä isänsä menettäneen sydämeen.
Helene ja äiti huolehtivat toisistaan, mutta olivat Hyvinkäällä myös ansassa toistensa kanssa. Henkilökohtaiset ja naissukupolviset erot sekä Helenen työn vaatima aika ja tila hankasivat. Helenen suhdetta Magnus-veljeensä rassasi kulttuurinen ja perheensisäinen sukupuolijärjestys, joka vaikutti myös hänen teostensa tulonjakoon.
Heleneä ei käy sovittaa minkäänlaiseen ahdasmieliseen kansalliseen tai sukupuoliseen muottiin. Häntä on kuvattu pidättyväiseksi ja araksi, muttei hän mikään hyytynyt erakko ollut. Kirjeenvaihtoa lukiessa tapaa eläväisen, syvällisen älykkään, herkän ristiriitaisen, vapaudenjanoisen ja aistikkaan, kivuliaissa ja vaatimattomissakin oloissa sisäisesti rikkaan Helenen. Hänen kuvassaan voi kohdata myös ihmisen kipunsa ja kärsimyksensä. Hänen sitkeää sisäistä kompassiaan on helppo ihailla. Hän piti kiinni kutsumuksestaan ja rakasti työtään.
Helena Kallio näytelmäkirjailija
Helena Kallion lukusuositukset Helenen elämästä ja taiteesta kiinnostuneille
Ahtela H (Reuter Einar) 1951. Helena Schjerfbeck. Kamppailu kauneudesta. WSOY, Porvoo. Ahtola-Moorhouse Leena, Utriainen Anu (toim.) 2012. Helene Schjerfbeck 150 vuotta. Ateneumin taidemuseo/Valtion taidemuseo, Hki. Bergström Lea, Holger Lena, Hämäläinen-Forslund Pirjo, Laurila-Hakulinen Raisa 2001. Helene Schjerfbeck. Taikavuorella - muutoksen vuodet 1902-1925. WSOY, Hki.
Holger Lena (toim.) 2011. Helene Schjerfbeck: Silti minä maalaan. Taiteilijan kirjeitä Maria Wiikille. Suom. Jänisniemi, Laura. SKS, Hki.
Konttinen Riitta 2004. OMA TIE - Helene Schjerfbeckin elämä. Otava, Hki. Lahelma Marja 2023. Helene Schjerfbeck - An Artist’s Life. Kansallisgalleria. FNG Research. https://research.fng.fi/2023/04/03/helene-schjerfbeck-an-artists-life/ Liehu Rakel 2003. Helene. WSOY, Hki.
Helene Schjerfbeck
Helene Schjerfbeck (1862–1946) on maamme merkittävimpiä suomalaisia taiteilijoita. Hänen tuotantonsa ulottuu realistisesta kuvauksesta moderniin ilmaisuun. Hänen merkityksensä modernin taiteen edelläkävijänä on kiistaton.
Hän syntyi Helsingissä rautatien konepajan konttoripäällikkönä työskentelevän Svante Schjerfbeckin ja Olga Schjerfbeckin (os. Printz) suomenruotsalaiseen perheeseen. Helene oli viidestä lapsesta kolmas. Lapsista kolme kuoli nuorena. Veli, Magnus Schjerfbeck (1860–1933), työskenteli myöhemmin arkkitehtina. Helene putosi 4-vuotiaana portailta ja hänen lonkkansa vaurioitui pahasti. Hoitamatta jäänyt vamma vaivasi häntä koko elämän.
Perheen taloudellinen tilanne oli isän kuoleman (1876) jälkeen vaatimaton. Helenen lahjakkuus tunnustettiin kuitenkin jo nuorena ja Adolf von Becker otti hänet Suomen Taideyhdistyksen piirustuskouluun vapaaoppilaaksi. Helene jatkoi opiskelua von Beckerin yksityisakatemiassa ja muisteli myöhemmin tämän opetuksessa kaiken olleen “hyvää ja tervettä”. Pitkään Ranskassa työskennellyt ja sikäläisten taidekoulujen menetelmiin perehtynyt von Becker antoi Helenelle valmiudet Pariisin akatemiaopintoihin ja kasvatti sinne suuntautuneen taiteilijasukupuolven.
Syksyllä 1880 Helene pääsi vihdoin Pariisiin, jonka kevätsalongissa Maria Wiik jo debytoi samana vuonna. Alkaneella vuosikymmenellä Helene etsi omaa tietään taiteilijana, matkusti ja jakoi useaan otteeseen ateljeen Maria Wiikin kanssa Suomessa sekä Pariisissa, Bretagnessa ja Cornwallissa. Vuosikymmenen puolivälissä Schjerfbeck ja
Wiik jo tunnettiin Suomen huomattavimpina naistaiteilijoina. Kesällä 1890 Helene palasi Pariisista tuliaisinaan krysanteemien juurakoita Marialle. Se jäi Helenen viimeiseksi matkaksi Pariisiin, jonka ilmaa, valoa ja työrauhaa hän ei koskaan lakannut kaipaamasta.
Paluu Suomeen ja uupuminen 1890-luvun opetustyössä merkitsivät käännekohtaa.
1900-luvun alussa Schjerfbeck asettui Hyvinkäälle äitinsä Olga Schjerfbeckin kanssa. Hänen taiteensa syveni ja muuttui yhä pelkistetymmäksi. Olga kuoli 1923, ja kaksi vuotta myöhemmin Helene muutti Tammisaareen voidakseen maalata rauhassa.
Gösta Stenmanin ystävällisestä painostuksesta Helene lensi sotaa käyvästä Suomesta Tukholmaan helmikuussa 1944. Hän asui viimeiset vuotensa kylpylähotellissa, jossa Stenman huolehti hänestä. Saltsjöbadenissa syntyi hänen viime vuosiensa legendaaristen omakuvien sarja.
Kansainvälinen taidemaailma löysi Schjerfbeckin uudelleen vasta 1960-luvulla. Nykyään hänen asemansa eurooppalaisen modernismin pioneerina tunnustetaan maailmanlaajuisesti. Omakuvista, joita Schjerfbeck maalasi aina teini-iästään asti, tuli hänen kuuluisimmat teoksensa. Ne dokumentoivat taiteilijan vanhenemista ja sisäistä matkaa.
Maailman arvostetuimpiin taidemuseoihin kuuluva The Metropolitan Museum of Art avaa Helene Schjerfbeckin kuvataiteen näyttelyn joulukuussa 2025. Näyttely on ensimmäinen suomalaisen kuvataiteilijan näyttely kyseisessä museossa ja samalla valtava kunnianosoitus Schjerfbeckin taiteelle. Lähes 60 teosta käsittävä Seeing Silence: The Paintings of Helene Schjerfbeck vahvistaa Schjerfbeckin asemaa arvokkaana modernismin äänenä ja Helene saa, museon mukaan, “oikeutetun paikkansa modernin taiteen historiassa”. Helenen tarina jatkuu.
Suomalaisen kuvataiteen ammattimaistuminen
Suomen taide-elämä ammattimaistui 1800-1900 -lukujen taitteessa. Merkittävä tekijä oli jo vuonna 1846 perustetun Suomen Taideyhdistyksen (Finska Konstföreningen) pitkäjännitteinen tuki. Taideyhdistyksen kustantamat opintomatkat suuntautuivat ennen kaikkea Pariisiin, jossa sijaitsivat alan huippukoulut ja jonka vuosittaisissa salongeissa oli mahdollista tutustua taiteen uusimpiin suuntauksiin. Pariisin maailmannäyttelyillä, erityisesti vuosina 1889 ja 1900, oli ratkaiseva merkitys suomalaisen kuvataiteen kansainväliselle läpimurrolle ennen kuin kuvataiteen keskus myöhemmin siirtyi New Yorkiin. Kultakautena tunnettu suomalaisen taiteen ajanjakso asettui vuosiin 1880-1910: Helene Schjerfbeck, Pekka Halonen, Eero Järnefelt ja monet muut loivat teoksia, jotka yhdistivät kansallisen identiteetin eurooppalaiseen modernismiin. Myös Düsseldorfin akatemia vaikutti moniin suomalaisiin taiteilijoihin.
Vaikka modernismi vahvistui vuosina 1920–1950, suomalainen taide säilytti kuitenkin oman luonteensa. Maisema ja kansallinen perintö pysyivät keskeisinä teemoina kansainvälisten virtausten rinnalla. Helene Schjerfbeckin pelkistetyn modernismin lisäksi vallalla oli muitakin suuntauksia, kuten Tyko Sallisen edustama ekspressionismi tai Marcus Collinin edustama kubismi.
Aikalaisia
Einar Reuter (1881–1968), taiteilijanimeltään H. Ahtela, oli metsänhoitaja, kirjailija ja taidemaalari. Hänestä tuli Helenen läheinen, elämänpituinen ystävä ensitapaamisesta 1915 alkaen, jolloin Helene oli 52-vuotias ja Einar vastikään täyttänyt kolmekymmentäkolme. Heitä yhdisti myös rakkaus kirjallisuuteen. Ennen Hyvinkäälle saapumistaan Einar oli jo hankkinut neljä Helenen teosta haltuunsa. Helene kuvaa ensivaikutelmaansa kirjeessään Ada Thilénille kertoen tämän mutkattoman sympaattisen miehen olevan hyvin perehtynyt moderniin taiteeseen. Einar pyysi saada jo muutaman päivän päästä poiketa uudelleen, koska edellinen käynti oli antanut niin paljon. Helene kirjoittaa Maria Wiikille: “Hänen mentyään tunsi itsensä rikkaammaksi ja se täytti elämän jollain uudella…“ Helene kirjoitti Einarille yli 1100 kirjettä tai postikorttia. Helenen uskollisena elämäkerturina jo tämän ensimmäisestä yksityisnäyttelystä vuonna 1917 lähtien toiminut Einar Reuter loi perustaa Schjerfbeckin taiteen tulkinnoille. Reuter alias H. Ahtela aloitteli omaa taiteilijan uraansa jo 1900-luvun alussa, mutta hänet tunnetaan erityisesti vasta 1950-60-lukujen pelkistetyistä teoksistaan, joissa näkyvät Helene Schjerfbeckiltä saadut vaikutteet ja symbolistinen pyrkimys luonnon sisimmän kauneuden tavoittamiseen. Viimeisinä vuosinaan Reuter kirjoitti muistelmansa, jotka julkaistiin postuumisti (1970) nimellä Kauneutta tavoittamassa. Syksyllä 1968 Einar Reuter kuoli sydänkohtaukseen maalauksensa Joutsenlaulu valmistuttua.
Gösta Stenman (1888–1947) oli taidekauppias ja galleristi, suomalaisen modernismin tärkeimpiä tukijoita ja promoottoreita. Hän oli jo nuoresta myös syvällinen kauneuden ja henkisen tien etsijä, joka löysi tiensä teosofian pariin. Poikavuosinaan taiteilijan tiestä haaveillut ja taitavaksi siluettien leikkaajaksi kehittynyt Gösta opiskeli itsekin 1900-luvun alussa lukukauden Ateneumissa. Taidekaupan mestariksi kuvailtu herkkävainuinen, aloitteleva taidekauppias Stenman hankki ensimmäiset Schjerfbeckin teoksensa vuosina 1912-13 ja jo ensimmäisellä vierailullaan Hyvinkäällä vuonna 1913 hän osti 12 Schjerfbeckin työtä. Syksyllä 1917 Stenman järjesti taidesalongissaan Helsingissä Helene Schjerfbeckin ensimmäisen yksityisnäyttelyn ja siitä lähtien hänet tunnetaan Helenen lojaalina tukijana, mesenaattina ja ystävänä. Gösta Stenman suhtautui ennakkoluulottomasti lukuisten muidenkin taiteilijoiden työhön. Hän nosti esiin myös Maria Wiikin sekä edellisestä sukupolvesta lahjakkaan, Helenenkin esikuviin kuuluneen Fanny Churbergin (1845-92), jonka aikalaisten silmissä epäsovinnaisia ja karkeankin kritiikin kohteeksi joutuneita teoksia alettiin ymmärtää vasta Stenmanin vuonna 1919 järjestämän retrospektiivisen näyttelyn myötä. Stenman muutti vuonna 1927 Tukholmaan ja avasi siellä taidesalongin. 1940-luvun puolivälissä hän hankki historiallisesta Sigtunan kaupungista Draken 1700-luvun talon ja alkoi suunnitella sinne jo poikavuosina mielessään väikkynyttä unelmiensa museota, jossa Helenellä tulisi olemaan oma salinsa, muita tilavampi ja arvokkaampi helmenharmaine seinineen, “jotta hän voisi täysin siunata pientä museota siipineen”. Myös hylättyjen huonetta Stenman kertoi harkitsevansa todeten, että sen olisi oltava aika iso. Gösta Stenmanin menehtyminen vaikeaan astmakohtaukseen keväällä 1947, runsas vuosi Helenen kuoleman jälkeen, katkaisi kuitenkin unelmien museolta siivet.
Maria Wiik (1853–1928) kuuluu Schjerfbeckin opiskelutovereihin ja elinikäisiin ystäviin. Ada Thilénin ja Helena Westermarckin kanssa Maria muodostaa Helenen “maalarisisariksi” kutsuman neliapilan. Maria Wiik syntyi vanhempiensa neljäntenä lapsena viiden lapsen sisarussarjaan ja vietti lapsuutensa lääninarkkitehti-isänsä rakennuttamassa huvilassa Helsingin Kaivopuistossa, joka tuolloin oli käytännössä vielä maaseutua. Monipuolisesti taiteita harrastava, lämminhenkinen kulttuurikoti siivitti Marian tietä taiteilijaksi. Helene tutustui itseään yhdeksän vuotta vanhempaan Mariaan jo Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa ja piirsi tämän kanssa antiikkiluokalla talven 1874-75. Keväällä Maria sai opintonsa päätökseen ja pääsi ensimmäisenä syksyllä Pariisiin matkakumppaninaan taideompelua ja ranskan kieltä opiskeleva sisarensa Hilda. Euroopan parhaana taidekouluna pidetty Ranskan Taideakatemia (École des Beaux-Arts) avasi kuitenkin ovensa naisille vasta vuonna 1897. Maria kirjautui Académie Julianiin, jota pidettiin yhtenä parhaimmista. Maria Wiikin läpimurtoteos oli hänen ensimmäinen Pariisin Salonkiin hyväksytty maalauksensa Marietta (1880). Marialle läheisen sisaren Hilda Wiikin muotokuva (1881) on hänen tunnetuimpia teoksiaan ja pääsi myös Pariisin Salonkiin vuonna 1883. Maailmalle (1889) palkittiin Pariisin maailmannäyttelyssä pronssimitalilla vuonna 1900. Wiik omaksui aikansa ranskalaisen naturalismin ja ulkoilmamaalauksen aatteet ja häntä voi esimerkiksi lapsikuvauksissaan pitää Schjerfbeckiä realistisempana. Toisaalta Maria Wiik etsi jo 1880-luvun puolivälin Pariisin matkallaan uusia virikkeitä, jotka alkoivat näkyä valohämymaalauksissa ja viedä symbolismin suuntaan, johon allegorinen Innocentia (1900) selkeästi liittyy ja jossa Marialle oli kyse uudesta, vapauttavasta näkemis- ja kokemistavasta ja sisäisen totuuden etsimisestä. Vuosisadan vaihteen tienoilla Rouva Suru (1903) ilmestyi maalauksiin läheisen Hilda-sisaren sekä ainoan veljen Fritzin kuoltua. Liki 70-vuotiaalle Maria Wiikille, joka silmäsairauden vuoksi oli menettämässä näkönsä, myönnettiin vihdoin taiteilijaeläke vuonna 1923. Vuonna 1925 tehdyn silmäleikkauksen jälkeen hän kaatui portaissa joutuen katkenneen jalan vuoksi vuoteenomaksi. Vielä maaliskuussa 1927 Helene kirjoitti: “Sinulla on kaikkea hyvää odotettavissa. Tule terveeksi!”, mutta Maria Wiikin viimeisten vuosien vaikea tie päättyi kesällä 1928 halvauskohtaukseen. Taiteellinen työ oli myös 1900-luvun puolella työkykynsä ja luomisvoimansa puolesta taistelleelle Marialle kaikki kaikessa ja hänen vuonna 1917 maalaamasta kahdesta Omakuvastaan katsookin hauraan tuima, itsenäinen taiteilija.
Lähteet: Ahtela H. 1970. Kauneutta tavoittamassa. Karisto, Hämeenlinna. Enroth Paavo 2021. Helene & Einar. Kirjailijan kustantama. Konttinen Riitta 1988. Suomalaisia naistaiteilijoita 1880-luvulla. Otava, Hki. Konttinen Riitta 2000. Maria Wiik. Otava, Hki. Konttinen Riitta 2004. OMA TIE - Helene Schjerfbeckin elämä. Otava, Hki. Krohn Eino 1970. Gösta Stenman - löytöretkeilijä taiteen maailmassa. WSOY, Porvoo, Hki.
