Issuu

Pääkirjoitus

Luonto on ilmainen – niin kauan kuin

sitä riittää

Käsittelemme tämän lehden sivuilla ihmisen yhteyttä luontoon: sitä, mitä me teemme metsillemme, ja miten puolestaan luonto koskettaa meitä esimerkiksi terveysvaikutustensa kautta. Juttujen pohjalta on löydettävissä tuttu jako ympäristöön ja toisaalta siitä irralliseen ihmiseen. Jako voi äärimmäisessä muodossaan toisinaan esiintyä ihmisen asettamisena luonnon ja luomakunnan yläpuolelle, jokaisen niemen, notkon ja saarelman herraksi.

Etenkin jokaisenoikeuksien Suomessa, jossa sienet ja marjat saa ottaa toisenkin omistamasta metsästä, luonto on usein saanut jäädä markkinatalouden ulkopuolelle. Kun luonnon kokeminen on ollut ilmaista, kun siihen ei ole liitetty hintalappua, onko luonto alettu aikaa myöten näkemään arvottomana? Arvottoman yläpuolelle olisikin helppo nousta. Miksi esimerkiksi surra kuolleita raakkuja; nehän tuottavat vain ani harvoin helmiä, varsinkaan sellaisia, joilla olisi myyntiarvoa.

Luonto ei kuitenkaan ole arvoton. Ellemme kohtele sitä arvokkaana ja aseta sen kuluttamiselle eri tilanteissa hintaa, vievät luontokato ja ilmastonmuutos sen meiltä pois sellaisena kuin sen tunnemme. Toisin sanoen jos otamme luonnosta vallan, on meidän otettava myös vastuu.

Yksi tapa arvioida sitä, kenet yhteiskunta asettaa vastuuseen ympäristöstä, on katsoa, kuka ympäristöhaitoista joutuu maksamaan. Luonnonsuojelurikoksista määrättävät sakko- ja vankeustuomiot ovat suoraviivaisia seurauksia, kun vahingonteko ja -tekijä ovat tiedossa. Paljon useammin ympäristöhaitat ovat tosin vaivihkaisia sivutuotteita tavalliselle ihmisen toiminnalle. Laitammeko me ketään lopulta tilille vaikkapa fossiilisten polttoaineiden käytöstä?

Suomessa ympäristölle haitallisiin aktiviteetteihin kohdistetaan ympäristöveroja kuten energiaveroja, liikenneveroja ja päästöveroja. Erilaisia ympäristöveroja kerätään Suomessa vuosittain reilut 6 miljardia euroa. Vuonna 2022 ympäristöverot olivat Tilastokeskuksen mukaan hieman alle 6 % Suomen kokonaisverokertymästä. Eniten ympäristöveroja maksoivat kotitaloudet – noin 43 % kaikista ympäristöveroista.

Samaan aikaan suurimmat päästöt tulevat kuitenkin usein yrityksiltä: tehtaista, maataloudesta ja raskaasta tieliikenteestä. Uutena huolenaiheena ovat tekoälyjä pyörittävien datakeskusten vaatimat valtavat sähkö- ja vesimäärät. Kenen syliin kaatuu loppulasku, kun luonto alkaa kuolla ympäriltämme? Ei yrityksille. Niillä ei ole keuhkoja, joita yskiä ulos puhtaan ilman loppuessa. Ne eivät paahdu lämpötilan noustessa eivätkä välitä luonnon monimuotoisuudesta tai terveysvaikutuksista. Loppupeleissä kotitaloudet maksavat 100 % ympäristötuhoista, ja maksaminen tapahtuu luonnossa.

Luonto menee tunteisiin

Suhteeni luontoon on aina ollut läheinen. Olen aina pitänyt ulkona liikkumisesta missä tahansa muodossa. Ulkoillessa saan hengittää ainakin suhteellisen raikasta ilmaa ja katsella maisemia. Erityisesti metsä- ja vesimaisemat tuovat minulle rauhaa.

Kotini on aina ollut sellaisella sijainnilla, josta on helppo lähteä rauhalliselle kävelylle luontoon. Vaikka kaupunkiympäristö tarkoittaakin sitä, että luonto on enimmäkseen asfalttia ja kerrostaloja, on kävelyni silti olleet merkittäviä hetkiä luonnossa.

Syyslomani olen aina viettänyt pohjoisessa, tarkemmin sanottuna Kolarissa, lähellä Ruotsin rajaa. Siellä sataa ensilumi jo syyskuussa ja pysyväksi lumet ovat jääneet yleensä lokakuussa. Syysloma on siis vietetty aina hiihtäen ja lumitöitä tehden. Päälle on puettu toppavaatteet ja olo on ollut kuin hiihtolomalla.

Siis ainakin viime vuoteen asti. Tänä vuonna sukset pysyivät vielä varastossa, sillä keli oli hyvin syksyinen; taivaalta tuli vettä ja maa oli märkä. Monojen sijaan jalkaan laitettiin juoksukengät ja tutut hiihtoreitit taitettiin juosten.

Se ei haittaa, etten päässytkään lomalle lumisiin maisemiin. Se haittaa, etten tiedä, oliko tämä vain yhden kerran sattuma, vai oliko tämä tulevaisuuden normi. Olen huolissani ympäristöstämme. Sen olen jo joutunut näkemään, kuinka talvi on muuttunut elämäni aikana vuosi vuodelta vähemmän talviseksi. Joudunko vielä seuraamaan, kuinka kaikki vuodenajat muuttavat alku- ja loppuajankohtiaan?

Ilmasto muuttuu silmiemme edessä

Luemme päivittäin uutisia maailmalta, kun jossakin tulvii, jossakin riehuu tsunami, jossakin järisee maa, jossakin sulaa jäätiköt ja jossakin on niin kuivaa, että maa rakoilee. Näiden kaikkien on tieteellisesti todistettu johtuvan ilmaston keskilämpötilan noususta. Silti jotkut pitävät sitä poliittisena kysymyksenä ja vegaanien suurena huijauksena, jota pitää kaikin keinoin vastustaa.

”Uskon, että luonto on suomalaiselle kansalle tärkeä osa identiteettiä.”

Ovatko nämä ilmastonmuutosta vastustavat sitten sellaisia, jotka eivät kovin luonnossa liiku, en usko. Uskon, että luonto on suomalaiselle kansalle

tärkeä osa identiteettiä. Suomesta näytetään ulkomaille sellaista kuvaa, jossa täällä on kinoksittain lunta, peilijää järvessä, kirkkaanvihreät revontulet tähtitaivaalla ja kesäisin yötön yö, jolloin paistaa aurinko läpi vuorokauden. Uskon, että tätä kuvaa halutaan vaalia. Sitä vaan ei ole vielä ymmärretty, että tämä kuva tulee olemaan pelkkä muisto vain, jos ilmaston lämpenemisen hidastamisen eteen ei tehdä toimia.

Muutamme ympäristöä myös itse

Sen lisäksi, että aiheuttamamme ilmastonmuutos tekee hävitystä luonnollemme, teemme sitä myös suoraan itse. Huomasin vasta, että lapsuudenkotini viereinen metsä on kaadettu. Siihen tilalle rakennetaan tietä. Se metsä oli minulle tärkeä, sillä ulkoilutin siellä useasti koiriani. Metsässä oli monia eri polkuja, jotka johtivat moniin eri suuntiin. Tällä lapsuudenkotini alueella ei metsää ollut mitenkään liiaksi, ja nyt sitä on sitten vielä vähemmän. Ja tämä uusien talojen rakentamisen vuoksi. Samaan aikaan, saman asuinalueen toisella puolella, on tyhjä, käyttämätön hiekka-alue, jossa ei ole vuosiin näkynyt mitään liikettä.

Tällaista rakentamista näkee hyvin paljon. Puut kaadetaan tieltä, ja kun rakentaminen on saatu valmiiksi, istutetaan tyhjiin kohtiin puita kahden metrin etäisyydellä toisistaan, ettei varmasti tule liian pimeää tai ahdasta. Tässä asfalttiviidakossa kulkemista saamme kutsua luonnon helmassa liikkumiseksi.

Luontokato luonnollisesti turhauttaa luonnossa liikkuvaa ihmistä. Aina ulos katsoessani toivon, että siellä näkyisi uudelleen kukkaansa puhjennut maisema, josta ihmiset oikeasti välittäisivät ja huolehtisivat. Ehkä vielä joku päivä.

Liisa Pasma

Maisemat olivat pohjoisessa aiempaa syksyisemmät. Kuva: Liisa Pasman kotialbumi

Ympärivuotiset ulkoilumahdollisuudet tarjoaa Oulun kaupunki

Oulu on erittäin hyvä kaupunki sellaiselle, joka tykkää liikkua luonnossa. Kaupunki tarjoaa hyvät mahdollisuudet ulkoiluun niin kesä- kuin talvikaudellakin. Eikä kyse ole ainoastaan välineurheilusta.

Aloitetaan kuntosaliurheilusta. Kuntosaleja Oulusta löytyy ympäriinsä sekä sisältä että ulkoa. Kaupungin ylläpitämiin ulkokuntosaleihin pääsy on ilmainen. Tällaisia sijaitsee muun muassa Ritaharjussa, Pateniemenrannassa, Tuirassa ja Kaakkurissa. Lisäksi kesäisin tuodaan kuntosalilaitteita myös Värtön rantaan. Ulkokuntosalit ovat oiva vaihtoehto voimailijalle, joka haluaisi viettää enemmän aikaa luonnon helmassa.

Jatketaan kestävyysurheilulla, johon puitteet ovat Oulussa vailla vertaa. Tiet ovat ympäri vuoden huolletut, joten niillä kestää niin juosta, kävellä kuin pyöräilläkin kesät talvet. Reitit kulkevat maisemaihailijoita suosivalla tavalla vesistöjen läheisyydessä. Esimerkiksi Oulujoen varrella kulkee pitkän matkan pyörätie, jota kulkiessa saa samalla katsella joen virtausta.

Oulua ei turhaan kutsuta pyöräilykaupungiksi. Pyörätiet ovat täällä jatkuvan kehityksen alaisena. Muutamia vuosia sitten kaupunki aloitti pyöräbaana-projektin, jonka tarkoituksena oli saada pyöräilijöille entistä paremmat puitteet ja myös jalankulkijoille turvallisempi kulku. Punaisen pyöräbaanan voi bongata mistä vain viiden kilometrin säteellä

Oulun keskustasta, eli pyöräilyreittejä riittää. Tämä on ollut myös yksi keino lisätä esimerkiksi työmatkapyöräilyä. Viime kesänä pyöräteiden viereen ilmestyivät myös mäkiradat, joita pitkin voi pyöräillä tai potkulautailla. Pyöräteiden ohessa myös kävelijöille ja juoksijoille riittää tilaa.

Talvisin Oulun kaupunki huolehtii hyvin hiihtäjistä ja luistelijoista. Kaupunkia saartaa viikoittain ajettavat hiihtoladut, joiden varrella on katulamput. Luonnon helmaan pääsee hiihtämään vain parin kilometrin päästä keskustasta. Matka ei lopu kesken, sillä reitit kulkevat Jylkynkankaan Auranmajalta jopa Muhokselle asti.

Luistelijoille on tarjolla ulkojäitä runsaasti. Jääkenttiä on kaikkialla siellä, missä kesäisin on jalkapallokenttiä. Kentät ovat valaistuja ja useimmissa on saatavilla pienet maalit pelejä varten ja tuet vasta luistelemaan oppiville.

Näiden enemmän tai vähemmän urheilullisten lajien lisäksi Oulusta löytyy myös mahdollisuus retkeilyyn. Muun muassa Pilpasuo ja Koiteli ovat oululaisten suosikkikohteita metsässä vaelteluun. Pilpasuolla on nimensä mukaisesti paljon upeita soita, ja siellä kulku tapahtuu osittain pitkospuita pitkin. Koitelinkoskella taas maisema koostuu hienoista virtaavista koskista, joita voi ihailla vaikkapa sillalla tai nuotiopaikalla.

Luonnonläheistä toimintaa on siis tarjolla monenlaista. Kaupunki varmistaa sen, ettei keltään jää se huomaamatta.

Pilpasuon kartta

P = parkkipaikka

L = laavu(t)

O = tie Ouluun

1 = muinaisranta

Liisa Pasma

2 = Oulun paras pitkospuupaikka

Tervareitti 98 km

Aistireitti 7 km

Lystireitti 1 km

Kallein aarteemme ja halvin lääkkeemme on alle kilometrin päässä

Hektisen arjen keskeltä kannattaa karata hetkeksi metsään. Siellä aistit saavat levätä ja nauttia kauniista näkymistä, rauhoittavista äänistä ja hyvistä tuoksuista. Metsässä saa nopeasti ladattua akkuja, jotta jaksaa taas palata arjen pyöritykseen.

Koivun lehdet kahisevat tuulessa, ja peippo visertää iloisesti. Orava juoksee vikkelästi kuusen karheaa runkoa pitkin aina ylimmälle oksalle asti. Toinen pörröhäntä loikkaa viereisestä puusta, ja yhdessä ne vilistävät perä vilkkaa oksalta toiselle niin sulavasti, että näyttää kuin oksisto muodostaisi yhtenäisen sillan. Ilma tuoksuu kostealta sammalelta, koivulta ja kuusenhavuilta. Tunnen virkistyväni jokaisella sisäänhengityksellä, ja stressitasoni laskee jokaisella uloshengityksellä. Lihaskireys alkaa löysätä. Aurinko kimaltelee pui-

den lomasta. Askel tuntuu pehmeältä neulasten peittämällä polulla. Murheet katoavat, työkiireet unohtuvat, ja mieli on seesteinen.

Suomessa ei tarvitse olla metsänomistaja saadakseen nauttia metsästä. Jokaisenoikeuksien takia meillä kaikilla on oikeus liikkua metsässä vapaasti. Saamme myös poimia marjoja tai sieniä mielin määrin, kunhan emme tuhoa tai roskaa metsää tai häiritse metsän eläimiä. Aika hieno mahdollisuus, vai mitä? Se ei ole itsestäänselvyys monessakaan maassa. Moni ulkomainen ystäväni

on ihastellut sitä, kuinka meillä Suomessa on luonto aina lähellä ja kuinka helposti pääsemme metsän rauhaan ja hiljaisuuteen. Välillä emme ehkä osaa arvostaa sitä, mutta metsä on kuitenkin yksi kalleimmista aarteistamme, ja se on aina lähellä. Jokainen suomalainen asuu korkeintaan 800 metrin päässä jonkinlaisesta metsästä jopa Helsingin keskustassa.

Ehkä juuri metsän fyysisen läheisyyden takia niin minulla kuin monilla muillakin suomalaisilla on erityinen suhde metsään. En miellä sitä pelottavaksi paikaksi, jossa asuu villipetoja ja metsänpeikkoja tai jonne voi eksyä. Päinvastoin sieltä on paljon kotoisia muistoja, jotka vielä lisäävät metsän rauhoittavaa vaikutusta. Muistan, kuinka mummon kanssa kävimme omin käsin poimimassa mustikoita, ja mummo leipoi maailman parasta mustikkapiirakkaa. Myös hiihtoreissut äidin ja isän kanssa ovat jääneet mieleen. En ehkä niinkään välittänyt hiihtämisestä, mutta oli kiva liikkua metsässä ja pysähtyä välillä laavulle juomaan kuumaa mehua ja viettämään aikaa yhdessä. Ruska-ajan vaellusreissuista ystävien kanssa on myös lämpimiä muistoja. Olen myös halunnut antaa omille lapsilleni metsämuistoja, ja mielestäni on mahta-

vaa, että myös lasteni päiväkoti järjesti säännöllisiä eväsretkiä metsään. Metsään liittyy paljon mieluisia mielikuvia, eikä yhteenkään muistoon liity kiirettä eikä ahdistusta. Metsä muistuttaa vapaudesta, vapaa-ajasta, rauhasta ja hiljaisuudesta. Metsä antaa mahdollisuuden hengähtää. Metsässä olen parantanut monta päänsärkyä, tasannut sykettä ja karkottanut ketutuksen. Useimmiten liikun metsässä Dora-koirani kanssa. Se nauttii metsälenkeistämme vielä minuakin enemmän. Näen, kuinka se imee metsästä energiaa. Sen askel kiristyy, kun se tajuaa lenkkimme suuntautuvan metsään. Sen vaistot valpastuvat, korvat suuntautuvat eteenpäin ja nenä käy lakkaamatta, kun se kuuntelee innostuneena metsässä liikkuvien eläinten ääniä ja hakee vainua ilmasta kerätäkseen tietoa ympäristöstään. Olen ilolla seurannut sen innokkuutta ja kykyä elää hetkessä ja ottanut itsekin siitä oppia. Annan aistieni nauttia ympäröivistä äänistä, tuoksuista ja upeista maisemista. Keskityn ainoastaan ympäristööni. Muuten arjessa syyllistyn aivan liian usein siihen, että yritän tehdä monia asioita samaan aikaan. Metsä on minulle kuitenkin pyhä paikka vähän niin kuin saunakin. Se on rentoutumista varten. En koskaan kuuntele

lenkillä musiikkia enkä edes äänikirjaa, koska haluan ainoastaan luonnon antamia virikkeitä.

Me kaikki altistumme päivän aikana jatkuvasti erilaisille keskeytyksille. Sähköposti kilahtaa, joku on tägännyt Slackissa, harrastusporukan WhatsApp-ryhmä kilkattaa pitkin päivää, kaveri lähettää hauskan koiravideon ja lopulta päädymme katsomaan 10 videota lisää. Laitteet piipittävät ympärillämme, ja aivomme ovat lähes jatkuvassa kuormitustilassa. Keskittymiskyky kärsii. Liiallinen sosiaalisen median käyttö aiheuttaa masennusta. Joka puolelta puskeva tieto aiheuttaa informaatioähkyn. Nykymaailma aiheuttaa monenlaisia ongelmia hyvinvoinnillemme. Korjataksemme tilanteen meitä kehotetaan pitämään taukoja, rajoittamaan ruutuaikaa, nukkumaan tarpeeksi, harrastamaan liikuntaa ja liikkumaan luonnossa. Itselleni metsä on oikeastaan ratkaisu kaikkeen. Metsässä pidän tauon arjen hektisyydestä, olen poissa ruudun äärestä, harrastan liikuntaa ja liikun luonnossa, ja metsälenkin jälkeen myös nukun paremmin. En ole kokemuksieni kanssa yksin. Metsässä liikkumisella on tutkitusti positiivisia terveysvaikutuksia. Se parantaa henkistä hyvinvointia mutta myös fyysistä kuntoa. Metsää kannattaisikin hyö-

dyntää enemmän lääkkeenä nykypäivän ongelmiin. Ruutuajan ja jatkuvien keskeytysten täyttämään arkeen kannattaisi ujuttaa enemmän aikaa metsässä. Moni on huomannut keskittymiskykynsä heikentyneen ja liiallisen sosiaalisen median käytön aiheuttavan ahdistusta ja jopa masennusta. Metsässä liikkuminen helpottaa juuri samaisia oireita. Luonnollisten ärsykkeiden keskellä aivot saavat ikään kuin palata tehdasasetuksiin, eikä metsälenkin jälkeen ajatus enää pätki yhtä pahasti kuin ennen lenkkiä. Stressitaso laskee, mikä sekin osaltaan auttaa parantamaan keskittymiskykyä. Metsä on aina lähellä, ja sinne me kaikki saamme mennä aivan ilmaiseksi, joten se on edullinen ja helppo lääke moneen vaivaan.

Mene metsään ja jätä älylaitteet kotiin tai pidä niitä ainakin äänettömällä taskussa! Keskity ympäristöösi ja anna aistiesi levätä. Lupaan, että säännöllisten metsäkävelyjen jälkeen pahin aivosumu on varmasti hälvennyt, mieli on virkeämpi ja keskittymiskyky parempi.

Teksti ja kuvat: Hanna Pelttari

Voikukan silmin

”Tänään on hyvä päivä”, tuumin kun tunsin auringonsäteiden lämmittävän koko varttani kurkotellessani kohti taivasta. Takanani oli pitkä viileä ja sateinen jakso, ja olin joutunut värjöttelemään maan suojassa kuukausitolkulla. Olin siis enemmän kuin valmis lämpimään kauteen, jolloin saisin viimein puhjeta täyteen loistooni.

Harmikseni en päässyt nauttimaan auringosta täysin voimin, sillä kotialueeni ilma oli hiilipölyn kyllästämä. Jos minulla olisi ollut samanlaiset keuhkot kuin noilla olennoilla, jotka pölyisyyden olivat aiheuttaneet, olisin todennäköisesti yskinyt jatkuvasti. Kaiken lisäksi joku oli juuri kumartunut yläpuolelleni varjostamaan minua ja sisaruksiani. Tämä nuori poika tutkaili minua uteliaasti, kunnes hän havaitsi toisen ihmishahmon lähellään. Poika hymyili ja nyökkäsi ujosti häntä tuijottavalle tytölle. Tämän jälkeen hän juoksi pois, mutta tyttö jäi vielä lähelleni. Lievä hymynhäivä valaisi hänenkin kapeat kasvonsa, kun hän tunnisti minut.

Hän polvistui eteeni ja kuiskasi: ”Anteeksi. Tarvitsen sinua”, ennen kuin napsaisi varteni poikki.

Tapasin samaisen tytön uudestaan joitakin vuosia myöhemmin. Vaikka hän uhkasikin tehdä minusta salaattia, niin tällä kertaa hän jätti minut rauhaan, sillä onnekseni hän oli löytänyt metsältä muuta syötävää. Hän näytti terveemmältä, joskin edelleen kovia kokeneelta. Hän heittäytyi maahan meidän viereemme sallien itselleen hetken levon.

Mitä tyttö ei tiennyt oli, että tuo poika, jonka hän oli kerran tavannut luonani, oli tehnyt samoin aiemmin samana päivänä.

Muutama kesä myöhemmin kotini kärsi pahasta kuivuudesta. Mieleni teki käpristyä maan sisään ja palata vasta, kun olosuhteet olisivat paremmat, mutta varteni oli sitkeää tekoa. Yhtäkkiä kuitenkin tunsin pisaran tippuvan päälleni. Outoa, tuumin, sillä eihän taivaalla ollut pilvenhattaraakaan. Sitten tajusin, että tuo samainen ihmistyttö, nyt jo lähes täysikasvuinen, oli tullut hipihiljaa paikalle, ja hän itki. ”Mikä hätänä?” halusin kysyä, mutta eiväthän ihmiset ymmärrä kukkien kieltä…

Tyttö kuitenkin kiinnitti katseensa minuun, ja hänen nyyhkintänsä lakkasi. Hän hivutti kättään minua kohti ja kuiskasi: ”Miten sinä kestät tämän kaiken? Me emme tee teille mitään muuta kuin pahaa, mutta silti sinä kukit niin kuin aina. Kunpa olisin yhtä vahva kuin sinä.”

Yritin ravistaa lehtiäni ymmärryksen merkiksi, mutta se jäi kovin heikoksi. Ehkä tyttö kuitenkin huomasi, sillä hän vaikutti rauhoittuvan puhuteltuaan minua.

Tämän kuivan kauden jälkeen asiat muuttuivat vain huonompaan suuntaan, ja kesti jonkin aikaa ennen kuin uskaltauduin nostamaan varttani maasta jälleen. Kotini oli kokenut kovia tällä välin; tulipalo oli polttanut suurimman osan alueesta

tuhkaksi edellisvuonna. Nyt valoa oli kuitenkin hieman nähtävissä, sillä ihmiset olivat haravoineet maan ja sade antanut sille uuden elämän.

En ollut nähnyt tyttöä, josta oli ehkä tullut vuosien saatossa eräänlainen kumppani minulle, sitten sen kerran, kun hän purki tuntojaan minulle. Nyt kuitenkin tunsin liikettä läheisyydessäni ja tunnistin hänen tapansa liikkua ennen kuin hän oli vierelläni.

Huomasin, että tyttö oli kärsinyt siinä missä maakin. Hän oli jälleen hoikempi, ja hänen ihossaan oli arpia, ikään kuin hänkin olisi joutunut tulipalon keskelle. Hän ei kuitenkaan valittanut; oli kuin hänkin olisi hyväksynyt kohtalonsa. Istuessaan maahan hän nyppäsi yhden jo elämänsä loppupuolella olevan sisareni varren, ja puhalsi siinä olevat siemenet ilmaan.

”Toivottavasti niistä kasvaa uusia ja entistäkin sitkeämpiä kukkia”, hän totesi hiljaa. Sitten hän havaitsi tuon tutun pojan läheisellä tiellä ja heilautti tälle kättään ennen kuin loi katseensa takaisin minuun. Minusta tuntui, että hänellä oli hienoinen puna kasvoillaan tuon kohtaamisen jälkeen, ja tunsin itsekin hänestä leviävän toivon kipinän.

Vuodet vierivät. Näin edelleen nuo samat kaksi ihmistä, nyt jo aikuiset, aika ajoin lähistölläni. Aluksi he liikkuivat kahden, usein käsi kädessä, ja he tuntuivat ilahtuvan aina meidät nähdessään. Joitakin vuosia myöhemmin heidän seurassaan oli pieniä lapsia ja he kertoivat heille meistä.

”En tiedä olisiko teitä olemassakaan ilman voikukkia. Ne pelastivat minut kun olin lapsi, monta

kertaa, kun sitä eniten tarvitsin. Kohdelkaa niitä siis hyvin, sillä sen minkä annatte niille, saatte varmasti takaisin moninkertaisesti.”

Tyttö osoitti laajaa niittyä, jolla me kasvoimme. Meitä oli nyt paljon, huomattavasti enemmän kuin joitakin vuosia sitten. Pystyin kuulemaan, kuinka lapset henkäisivät ihastuksesta, kun he katselivat edessään avartuvaa keltaista mattoa. Nauraen he tanssivat ja hypähtelivät ympärillämme ja puhaltelivat siemeniä vanhemmista yksilöistämme.

Tyttö asetti viltin maahan, pitäen huolen ettei liiskannut sisaruksiani sen alle, ja asettautui sille miehensä kanssa. Ensimmäistä kertaa sitten meidän ensitapaamisemme hän vaikutti huolettomalta, kun hän kuiskasi meille: ”Kiitos.”

Tiia Tuomaala

Kuva: Tiia Tuomaala

Laihialta Ouluun muuttanut Sanna-Leena rakastui Lapin luontoon

Laihialta lähtöisin oleva Sanna-Leena on aina ihaillut Suomen luontoa. Hän kertoo jo lapsena tehneensä ystäviensä kanssa pieniä retkiä läheiseen metsään pitkien päivien jälkeen. Aikuisiällä ja Ouluun muuttamisen yhteydessä hän alkoi viettämään enemmän aikaa myös Lapin luonnossa.

Nyt hän vaeltaa puolisonsa kanssa kerran vuodessa eri kohteissa. Moni suomalainen kokee, että luonnossa liikkuminen vaikuttaa positiivisesti heidän mielenterveyteensä. Sanna-Leena on yksi heistä.

Kaikki lähti ajatuksesta kotimaisen matkailun tukemisesta

– Koronan jälkeen olen halunnut suosia kotimaan matkailua. Siinä on myös ideologinen ajatus suomalaisen yrittäjän tukemisesta. Vaikka tosin jo ennen sitä Lapin luonto ja sen kumpuilevat maisemat

Kuva: Pasi Hilli, Flickr

ovat kiehtoneet. Tietynlainen erämaahenkisyys asuu minussa, Sanna-Leena kertoo.

Lapissa luonto on hyvin monimuotoista ja eri vuodenajat tuovat aina oman erityisen lisäyksensä vaeltamiseen. Ruskan värit kuten myös rauhallinen talvimaisema ovat omilla tavoillaan yhtä kauniita. Ei ihme, että Lapin maisemat ovat myös turistien suosiossa.

– Tänä syksynä kävimme Kuusamossa Riisitunturilla. Haluan aina eri paikkoihin, joten seuraavaksi aiomme mennä Saariselälle. Siellä luonto on taas aivan erilaista kuin Riisitunturilla.

Sanna-Leenan mielestä metsä on mieluisin, mutta paikan lakeus ja avaruus muistuttavat häntä lapsuuden kotimaisemasta. Sekin on jo itsessään rauhoittava tekijä.

– Silloin tulee semmoinen kotoisa olo siitä lakeudesta, koska Laihialla on niin paljon peltoja. Tunnen olevani rauhassa.

Moni suomalainen saa voimaa luonnosta

Luonto luo mahdollisuuden mielen tyyneydelle

Sanna-Leena lähtee luontoon, kun hän haluaa pois arjen vilinästä. Häntä kiehtoo erityisesti Lapin luonnon karu tunnelma ja sen tyyneys. Karu luonto paljastaa kaiken ja sallii mielen tyyneyden. – Pohjoiseen menen rentoutumaan ja pois arjen runsaudesta sekä kiireestä. Kun haluaa pois liiasta tekemisestä, niin karu luonto tukee myös sitä mielentilaa.

Sanna-Leena kertoo nauttivansa luonnosta, jossa saa unohtaa kellot ja kalenterit. Parhaat ajankohdat vaeltamiselle löytyvät turistikauden ulkopuolelta. Näin ei tarvitse paeta arjen ihmisvilinää toiseen ihmisvilinään. Luonto auttaa niin sanotusti nollaamaan ajatukset ja vie pois turhan kiireen. Kun mihinkään ei ole kiire, saa vain olla. Usein unohdamme, että meillä on oikeus vain olla olemassa ilman, että pitäisi tehdä jotain merkityksellistä.

”Pohjoiseen menen rentoutumaan ja pois arjen runsaudesta sekä kiireestä. Kun haluaa pois liiasta tekemisestä, niin karu luonto tukee myös sitä mielentilaa.”

Ei tarvitse

mennä merta edemmäksi kalaan

Vanhan sananlaskun mukaan hyvä löytyy läheltä, ja niin on tässäkin tapauksessa. Jopa kaupunkien puistoissa vierailu voi parantaa liikkujan mielentilaa. Ei siis tarvitse lähteä Lappiin asti vaeltamaan, jos sille ei ole mahdollisuutta. Oulun keskustassa on monia hyviä puistoja; esimerkiksi Ainolan puistossa voi viettää pidemmänkin kävelylenkin. Sanna-Leena kertoo harrastavansa juoksemista myös oman kotinsa läheisyydessä kulkevalla pururadalla.

– Kaikenlaisessa luonnossa liikkuminen selkeyttää ajatuksiani ja lieventää stressiä.

Moni suomalainen kokee luonnon parantavana tekijänä.

Vuonna 2018 lääketieteellisessä aikakauskirja Duodecimissa julkaistussa tutkimusartikkelissa tutkittiin metsän terveyshyötyjä. Terveyshyötyihin vaikuttivat muun muassa luontoympäristön kauneus, sen kiinnostavuus ja turvallisuus sekä ilman laatu ja melu. Tutkimuksen mukaan jopa 15 minuuttia luonnossa riitti positiivisten tulosten saamiseen (Tyrväinen ym., 2018).

Anni Koivisto

Kuva: Sanna-Leena Knuuttila

Kauniisti joka paikkaa koristaa kukkanen

Luontoon liittyvät sanat ovat hassuja. Metsää voi kuvata karuna tai rehevänä. Maisema voi olla kolkko tai henkeäsalpaava. Sanoilla voi kuvata niin positiivisia kuin negatiivisia osia luonnosta. Mitä tarkoittaa sitten olla luonnonkaunis? Voiko luonto lisätä kauneuteen negatiivisen puolen? Näihin kysymyksiin yritän löytää vastauksen.

Sanasta luonnonkaunis tulee mieleen yrittämättä kaunis asia tai ihminen. Luonnonkauniin ei tarvitse vakuuttaa muille olevansa kaunis, se vain on. Tällainen asia on esimerkiksi kukka. Sen ei oikeastaan tarvitse yrittää mitään. Sitä on kiva katsella. Luonnonkaunis ihminen taas on kaunis ilman mitään ehostetta. Hänen ei tarvitse yrittää näyttää hyvältä, hän on jo sitä.

Kaunis, ruma, luonnollinen

Nyt törmätään ongelmaan nimeltä subjektiivisuus. Mikä on kenellekin kaunista? Omasta mielestäni vesi, auringonkukat ja hymyt ovat kauniita. Toisaalta pidän erityisen paljon myös lehdettömien puiden ja maan alta paljastuneiden kallioiden ulkonäöstä. Kaikki eivät pidä samoja asioita kauniina. Se on tosiasia. Onko siis toisen mielestä luonnonkaunis asia toiselle älyttömän ruma asia?

Ajattelen, että on olemassa rumia kauniita asioita. Mielestäni luonnonkaunis ruma asia on eläinten laumaelo. Esimerkiksi susien laumadynamiikka on samalla kaunis ja ruma. Johtaja on lauman vahvin susi. Hän suojelee heikompia kaikilta uhilta. Hän luottaa lähimpiin laumansa susiin. Jokaisella sudella on oma tehtävänsä laumassa. Jokaisen vahvuudet ja heikkoudet otetaan huomioon. Se on kaunista. Heikkouksista huolimatta jokaista lauman jäsentä suojellaan ja pidetään oikeana olentona.

Toisaalta lauman johtajuuden vaihdokset voivat tapahtua rumalla tavalla. Suhdedynamiikat vaihtuvat pienistäkin tapahtumista. Muut lauman jäsenet testaavat johtajaa hyökkäämällä sen kimppuun suurellakin joukolla. Mutta kaikki tapahtuu lauman etua ajatellen. Ilman vahvaa johtajaa ei ole muilla suojaa. Epäreilut asiat ovat kaikki lauman parasta ajatellen tärkeitä.

Teitä hallitsee ihminen

Miten ihminen vaikuttaa luontoon ja sen kauneuteen? Ihmiset ovat luoneet kansallispuistot, he suojelevat osaa luontoa ja jättävät sen luonnontilaan kaikkien nautittavaksi. Kansallispuistoissa voi nähdä kaikkea kaunista: eläimiä, kasveja, vet-

tä ja kallioita. Mahtavia paikkoja, onneksi ihmiset ovat tajunneet jättää niitä. Kansallispuistot voivat olla teiden ympäröimiä luonnontilaisia alueita. Se on jännä ajatus.

Muistan, kuinka lapsena autossa istuessani innostuin hirvimerkeistä moottoritien varrella. Koin tehtäväkseni ilmoittaa hirvimerkin olemassaolosta kuskille aina, kun näin tällaisen kolmion. Hirvikolari ei ole kaunis asia. Mutta kenen syytä kolari on? No tietenkin hirven. Sehän se hyppää tielle ilman mitään varoitusta. Usein tien molemmilla puolilla on metsää eli luontoa. Ihminen on omaksi ilokseen laittanut tien luonnon keskelle. Ihminen on katkaissut hirven elintilan kahtia. Kenen syytä se siis on?

Missä se (luonnon)kauneus on?

Ihminen voi siis olla luonnonkaunis. Mitä tämä oikeastaan vaatii? Pitääkö syntyä tiettyyn aikaan vuorokaudesta, että tulee vaivattomasti kauniiksi? Vai onko luonnonkauniin ihmisen takana hirveä määrä sattumia? Se, että saa kauniit vanhemmat, varmasti auttaa syntymään kauniina. Siihen tarvitsee kuitenkin vielä ison määrän sattumalla saatuja hyviä geenejä. Miten se sitten onnistuu? Joko hyvällä tuurilla tai jo sukupolvien ajan olleilla vahvoilla geeneillä.

Luonnonkaunis kukka on yleensä värikäs ja tuoksuu hyvälle. Suuri kimppu kukkia on kaunis esimerkiksi maljakossa. Jotta saa suuren kimpun hienoja kukkia, pitää olla paikka, jossa kasvaa niitä paljon. Tapahtuuko kaikki tämä luonnostaan, helposti? Ei tapahdu. Kukan pitää löytää oikea paikka, jossa ei ole liikaa sitä syöviä eläimiä. Toisaalta lähellä täytyy olla pölyttäjiä, jotta sen elinmahdollisuudet lisääntyvät. Jos pölyttäjiä ei ole saatavilla, sen täytyy löytää uusi tapa lisääntyä ja elää. Kuten auringonkukka seuraa päivän aikana aurinkoa, pitää muidenkin kasvien etsiä tapa, jolla se saa parhaat mahdollisuudet. Tällöin nopeat syövät hitaat, vahvat voittavat heikot.

Mitä siis on luonnonkauneus? Se on sattumien summa. Se on valtasuhteita ja raakuutta. Kauneus on subjektiivista, joten samaan aikaan kaikki ja ei mikään on kaunista. Useat ihmiset ajattelevat luonnon olevan kaunis. Tietyt ihmiset ovat kauniita. Kuulemani mukaan norsujen mielestä ihmiset ovat söpöjä. Mitäköhän ne ajattelisivat, jos näkisivät tien?

Tiia Mäkinen

Luonto tarjoaa terveyshyötyjä

Jokaisenoikeudet mahdollistavat luonnossa liikkumisen

Luonto tarjoaa terveyshyötyjä ja jokaisenoikeudet mahdollistavat luonnossa liikkumisen

Terveyskirjaston mukaan luonnossa liikkuminen ja oleskelu lisäävät ihmisten terveyttä ja hyvinvointia. Lyhytkin luonnossa oleskelu palauttaa stressistä, nostaa mielialaa ja lisää energiaa. Luonnon terveysvaikutukset ovat yhteydessä mielenterveyteen, kansansairauksiin ja immuunipuolustukseen. Terveyshyödyt saadaan lähiluonnosta, kuten puistoista, metsistä ja puutarhoista, mutta myös luontoretkiltä ja vapaa-ajan asumisesta. Terveyskirjaston artikkelit ja ohjeet ovat asiantuntijoiden laatimia ja perustuvat Suomalaisen Lääkäriseuran Duodecimin tuottamiin kansallisiin hoitosuosituksiin ja Kustannus Oy Duodecimin julkaisemiin lääkäreiden käsikirjoihin.

THL ja Luke selvittävät luonnon terveysvaikutusten taloudellista merkitystä

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) ja luonnonvarakeskus (Luke) selvittävät uudessa hankkeessaan ”Luonnon terveysvaikutukset ja niiden taloudellinen merkitys”, miten luonnon terveyshyötyjen tehokkaampi hyödyntäminen voisi tukea ihmisten hyvinvointia ja tuoda säästöjä terveydenhuoltoon. Hankkeen tarkoituksena on tuottaa tietoa päätöksenteon tueksi ja koota tutkimustietoa käytännön suosituksiksi.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ja Luonnonvarakeskuksen hankkeessa selvitetään luonnon vaikutusta mielenterveyteen, fyysiseen terveyteen ja immuunipuolustukseen. Luonnossa liikkumisen ja oleskelun terveysvaikutuksista on olemassa sekä kotimaista että kansainvälistä tutkimustietoa. Tutkimustietoa on kertynyt etenkin luontoympäristöjen mielenterveyttä, liikkumista ja elimistön puolustuskykyä edistävistä vaikutuksista. Tutkimustiedon hyödyntämisessä yhteiskunnan eri sektoreilla on kuitenkin vielä parantamisen varaa, koska esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa ei oteta vielä tarpeeksi huomioon lähiluonnon terveysvaikutuksia.

Hankkeessa tarkastellaan luonnon terveyshyötyihin liittyviä tutkimuksia ja arvioidaan tutkimusnäytön vahvuutta. Taloudellisia laskelmia tehdään tutkimusten pohjalta, jotka käsittelevät luonnon terveysvaikutusten merkitystä suomalaisten kansansairauksiin. Jos luonnon terveyshyötyjä hyödynnettäisiin sairauksien ennaltaehkäisyssä ja hoidon tukena, yhteiskunta saavuttaisi todennäköisesti merkittäviä säästöjä terveydenhuollon kustannuksissa. Kasvavien sosiaali- ja terveysmenojen kannalta on tärkeää, että luonnonterveysvaikutuksia hyödynnetään paremmin. Hankkeessa tuotettava selvitys auttaa lisäämään ymmärrystä luontoterveyden merkityksestä ja mahdollisista ratkaisuista osana kestävää hyvinvointia.

Jokaisenoikeudet kannustavat liikkumaan luonnossa

Suomen lain mukaan jokaisella Suomessa oleskelevalla on mahdollisuus käyttää luontoa, vaikka ei olisi maa-alueen omistaja tai haltija. Jokaisenoikeudet antavat luvan liikkua jalan, pyöräillen ja hiihtäen luonnossa sekä ratsastaa siellä maastoa vahingoittamatta. Oleskeleminen ja yöpyminen on sallittua tilapäisesti alueilla, joilla liikkuminenkin on sallittua. Jokaisenoikeudet sallivat luonnonmarjojen, sienten ja rauhoittamattomien kasvien poimimisen sekä uimisen, veneilyn ja jäällä kulkemisen. Onkiminen ja pilkkiminen on sallittua vesistöissä, joissa ei ole kalastusrajoituksia.

Jokaisenoikeudet eivät salli maanomistajan maankäytön haittaamista ja pihamailla, istutuksilla ja viljelyksessä olevilla pelloilla kulkemista. Puiden kaataminen ja kuivuneiden ja kaatuneiden puiden ottaminen ilman maanomistajan lupaa on kiellettyä. Toisen maalta ei myöskään saa ottaa ilman lupaa sammalta tai jäkälää. Moottoriajoneuvoilla kulkeminen, avotulen tekeminen ja leiriytyminen liian lähelle asutuksia on kiellettyä. Lisäksi ympäristön roskaaminen, linnunpesien vahingoittaminen sekä eläinten ja linnunpoikasten häiritseminen ei ole sallittua. Jokaisenoikeudet eivät myöskään salli kalastusta ja metsästystä ilman

asianmukaisia lupia. Koiranomistajien on tärkeää muistaa, että koiraa ei saa pitää kytkemättömänä taajama-alueella, kuntopolulla tai toisen alueella, eikä koiraa saa päästää yleisille uimarannoille, urheilukentille, lasten leikkipaikoille tai kunnostetuille laduille.

Luonnonsuojelualueilla, kuten kansallispuistoissa, jokaisenoikeuksiin liittyy rajoituksia. Liikkumista ja leiriytymistä voidaan rajoittaa tai kieltää kokonaan alueen kasvillisuuden ja eläimistön säilyttämisen vuoksi. Kasvien ja kasvinosien kerääminen sekä hyönteisten pyydystäminen on kansallispuistojen alueella pääsääntöisesti luvanvaraista toimintaa. Luonnonsuojelualueilla ei saa vahingoittaa maa- tai kallioperää tai ottaa maa-aineksia.

Luontoon.fi -verkkosivusto luonnossa liikkujan tukena

Suomessa on paljon kansallispuistoja ja retkikohteita, joissa voi harrastaa esimerkiksi retkeilyä, hiihtoa, marjastusta, melontaa ja kalastusta. Oman lähiseudun retkikohteisiin voi tutustua luontoon. fi -verkkosivustolla. Verkkosivustolta löytyy myös vinkkejä muun muassa turvallisen retken suunnitteluun, tulentekoon ja leiriytymiseen.

Lähteet: Luonnonvarakeskus 2024: Luonnonvarakeskus ja THL selvittävät luonnon terveysvaikutuksia ja niiden taloudellista merkitystä. https://www.luke.fi/ fi/uutiset/luonnonvarakeskus-ja-thl-selvittavatluonnon-terveysvaikutuksia-ja-niiden-taloudellista-merkitysta. (30.10.2024).

Luontoon.fi: Jokaisenoikeudet ja velvollisuudet. https://www.luontoon.fi/jokaisenoikeudet. (30.10.2024).

Terveyden ja hyvinvoinninlaitos 2024: THL ja Luke selvittävät luonnon positiivisia terveysvaikutuksia ja niiden taloudellista merkitystä. https://thl.fi/-/ thl-ja-luke-selvittavat-luonnon-positiivisia-terveysvaikutuksia-ja-niiden-taloudellista-merkitysta. (30.10.2024).

Terveyskirjasto 2023: Luonnosta mielenterveyttä, kuntoa ja elämänlaatua. https://www.terveyskirjasto.fi/dlk01347. (30.10.2024).

Maarika Jaakkola

Kuva: Heather Sunderland/Flickr

Luonnossa liikkuminen lisää

Metsässä on noita

“Metsässä on noita.”

Ilma raapi kurkkuani. Kuusia, varvikkoa, kuusia, oksia, jotka takertuivat vaatteisiin ja läimivät kasvoja ja käsiä, kuusia, varvikkoa, lisää kuusia.

“Mikä ihmeen noita?”

Ryntäsin päistikkaa alas pengertä. Nyt ei voi kaatua, nyt ei voi kaatua, nyt ei voi-

“No noita. Minä olen nähnyt sen.”

Nenässä ja suussa oli maata ja lehtiä ja niitä ötököitä, jotka syövät ruumiitkin. Reisiä poltteli, ne sykkivät painoni alla, kun puskin itseni ylös.

“Höpöjuttuja.”

Syöksyin tiheiden kuusien läpi, ja vastassa oli lisää kuusia. Rintaani sattui, mutta minun oli päästävä pois. Päästävä metsään laitaan. Mutta mikään ei näyttänyt tutulta. Ja vilkaistuani taakseni, se oli siinä. Se oli siinä. SE OLI SIINÄ.

“Ei se noita ole mikään erakko tai sellainen. Se... se on jotain muuta. Väkivahva.”

“Mitä se muka tekee?”

“Lumoaa. Lumoaa, ja sitten se syö elävältä. Tai kadottaa ikuisiksi ajoiksi. Mutta jos et vain-”

“Kuka muka on kadonnut metsään?”

Kulkija murahti ja viittasi tuvan seinään. Valokuvia, sanomalehtileikkeitä, muistelmia.

“Noita ei pidä vieraista,” hän jatkoi. Join kahvikuppini tyhjäksi.

“Saako santsata?” Kulkija nyökkäsi. Kaadoin pannusta kupin täyteen ja istuin takaisin pöytään. Hetken hiljaisuuden jälkeen aloin pohtia, oliko Kulkija täyshullu vai huvittavan höperö.

“Sinuna en lähtisi etsimään ketään, jonka metsä on ottanut omakseen. Ei näillä seuduilla.” Hän pudisti päätään ja kiinnitti katseensa metsään, joka erottui tummana kaistaleena ilta-aurinkoa vasten.

Seuraavana päivänä pakkasin reppuni. Kulkija katseli avuttoman näköisenä minua.

“Kuuntelisit edes neuvon, kun en päätäsi voi pyörtää.”

“Kerro toki neuvosi”, totesin rauhallisesti.

“Älä koskaan katso noitaa silmiin. Se haistaa pelon ja kostonhalun. Muista vaihtaa kengännauhat, jos pitää kulkea nurinkurisesti. Katso sormuksen tai silmukan läpi reittiä pois, äläkä missään nimessä astu noidankehään.”

Nyökkäilin taikauskoiselle jupinalle. Käännyin katsomaan metsää, ja Kulkija vaikeni. Hän pudis-

teli päätään ja tuijotti perääni vastaamatta hyvästeihini. Viimeiset sanat hän lausui minun ollessa portilla:

“Hiljainen metsä ei lupaa hyvää. Muista se.”

Puiden suojaisassa kehdossa tuoksui vahvasti havulle, hieman sienille ja mullalle. Alkutaival oli helppo, mutta hiki nousi pintaan jo puolen tunnin vaelluksen jälkeen. Tässä osassa metsää oli vahvasti maahan asteltuja polkuja, joiden poikki vaelsi juuria tai kiviröykkiöitä. Yhden mäen päältä näki seuraavalle vastaavalle, ja siltä taas seuraavalle.

Olin aina pitänyt metsäretkistä. Raitista ilmaa, kaunista luontoa ja monia pieniä olentoja touhuissaan. Ritinää ja rapistelua askeleitteni rinnalla. Tänään ei ollut erityisen tuulista, mikä teki vaelluksesta erityisen miellyttävää. Tosin rintaani painoi tunne siitä, että jonnekin tänne hän oli kaksi kuukautta takaperin vaeltanut ja jäänyt sille tielleen. Viranomaiset koirinensa eivät olleet löytäneet jälkeäkään hänestä. Tapaus oli kesken, mutta ihmiset sanoivat, että hän oli pudonnut loukkoon ja menehtynyt sinne, ehkä ensin eksyttyään tarpeeksi syrjään. Minä aioin löytää totuuden.

Kahden tunnin taipaleen jälkeen olin pysähtynyt kivelle levähtämään. Siemailin kuumaa mehua ja kävin läpi karttani merkintöjä tottuneesti. Ihan vain varalta. Veljeni oli lähtenyt viileänä loppukesän henkäyksenä etsimään itseään tähän metsään; yksityiskohta, josta olin vaiennut poliisille. Hän ei ollut tehnyt mitään itselleen, ei, se ei ollut minun veljeni. Hän oli kertonut minulle reittinsä ja todennut palaavansa seuraavana iltana. Se, että poliisi ei ollut löytänyt mitään, ei tarkoittanut sitä, ettei kukaan olisi. Kylällä liikkui huhuja, milloin mistäkin, mutta niitä seuraamalla olin kuullut romukaupassa myytävästä kamerasta, minun veljeni kamerasta. Joku oli sen sinne myynyt ja ottanut rahat. Maininnut kauppiaalle sen löytyneen metsän tiheimpien alueiden pohjoisosista. Harmillista kyllä, kamera oli pahoin kostunut.

Olin kerännyt joka ikisen vihjeenmurun ja pitänyt niistä kirjaa. Kartalla ne muodostivat aikajanan – veljeni oli poikennut reitiltään, mutta miksi? Kamera, jonkun kuulema huuto ja merkilliset jäljet mudassa olivat lähekkäin, mutta täysin loogista polkua niistä ei saanut. Nousin ylös ja pudistelin havunneulaset takistani.

Iltahämärässä pystytin leirin ja painuin pehkuihini. Aamulla voisin aloittaa etsinnät. Vaikeakulkuinen syvä metsä, tai Korvenhukka, oli näköetäisyydellä. Se tuntui huokuvan pimeyttä, sillä auringonsäteet eivät päässeet tunkeutumaan puiden läpi. Korvenhukka tosiaan, tuo kansankielinen nimitys, jonka olin kuullut monien suista kylällä. Korpi se tosiaan oli, ja liekö hukka tarkoittanut hukkaan joutumista itsessään vaiko alueella satunnaisesti liikkuvaa isoa harmaata sutta. Sitä varten minulla oli mukanani haulikko. Miksei sitä noitaakin vastaan.

Aamu oli kalpea ja utuinen. Pakkasin leirini puoliksi, sillä ajattelin palata sinne vähintään ruokailemaan. Olin pakannut muonaa ja muita tarpeita muutamaksi päiväksi, jotta voisin keskittyä etsintöihin kunnolla. Kevennetty reppu selkään, ja aloin järjestelmällisesti koluta tumman metsän reunaa. Tunteja minä ahersin, käännellen kiviä ja silmäillen puita tarkasti. Lounas oli hiljainen.

“Meni etsimään velipoikaansa. Minä kyllä estelin, mutta ei hän halunnut kuulla.”

“Jos hän ei ole varovainen niin...”

“Minä tiedän kyllä.” Kulkijan katse oli synkkä. Hän katsoi naapuritalon leskeä. Raukka oli kalvennut. Murahtaen hän viittasi tätä istumaan, sillä eukko näytti siltä, että tuupertuisi siihen paikkaan. Hiljaa hän alkoi keittämään kahvia.

Mitä syvemmällä tähän mystiseen korpeen menin, sitä hämärämpää ympäristöstäni tuli. Aivan kuin päivä olisi painanut päänsä taivaanrantaan ennen aikojaan. Ilma oli tiivistä, vaikkakin kirkasta. Linnut liversivät vähemmän ja vähemmän, vaihtuen korppien yksinäisiin ääntelyihin. Jokin liikkui sivulla, ehkä kymmenen sylen päässä minusta, ja tuntui kuin kaikki veri olisi valunut maahan ruumiistani. Rasahdus ja lisää harmaata.

“Sinun olisi pitänyt yrittää kovemmin. Sieltä metsästä ei ole palaamista.” Leski oli korottanut ääntään. Kulkija kuunteli vaitonaisesti. Päivä oli kirkkaimmillaan, mutta metsä näytti samalta tummalta massalta kaukaisuudessa.

Peura oli säikäyttänyt minut. Peura. Henkäisin huvittuneena sydämeni takoen hullun lailla. Laskin kiväärini alas ja vedin syvään henkeä. Jatkoin matkaani vihellellen.

“Se ei ole minun vikani, että hän lähti sen suden perään!” Kulkija huusi. Hän muisti kirkkaasti sen päivän. Susi ja metsämies, poissa. Jäljestys, joka vei leiriin, jossa leijui paha. Verijälkiä.

Olin kävellyt hyvän tovin, katsellen tarkkaan ympäristöäni vihjeiden varalta. Metsä hengitti kanssani. Sylkäisin maahan ja kävelin kahden jättiläis-

mäisen kuusen välistä. Jokin muussaantui kenkäni alle. Herkkusieniä valtoimenaan kuusten juurella. Hengähdin hämmästyksestä.

“Se metsä söi minun mieheni.”

“Suden kitaan hän joutui,” Kulkija totesi ja puristi kahvikuppia rystyset valkoisina.

“Minä tiedän, että sinä näit noidan!”

Sienet repussani jatkoin matkaa. Kaksi askelta minä ehdin ottaa, kun kuului humahdus. Mitä kummaa...

“Miten sinä noidasta tiedät?”

Lesken kasvot vääristyivät tuskasta.

“Koska minäkin olen nähnyt sen,” hän sanoi käheällä äänellä.

Metsä oli hiljainen. Erittäin hiljainen. Kuulin oman hengitykseni rahinan. Käännähdin levottomana ympäri. Minne olivat hävinneet eläimet? Tuuli? Metsän elo? Kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni ylös. Ihoni oli kananlihalla ja minulla tuli suunnaton halu juosta. Mutta minne ja miksi?

Kulkijan kasvot olivat tuhkanharmaat. Noidan ei pitänyt olla totta. Sen ei pitänyt olla totta. Se ei voinut olla totta.

Takanani rasahti oksa. Kuin unessa minä käännyin. Minun veljeni. Ja suden valtaisa kita. Ja

Karo Ingervo