Sisällys
Kannet: Sini Sahlgren ja Inka Myllyniemi
Oikoluku: Sonja Lunki, Oona Paakki, Minttu Kapanen, Hannele Heikkala ja Olivia Myllynen
Pääkirjoitus: Lukas Koskinen
Taitto: Lauri Vehkaoja
Vapauden ja velvollisuuksien keskellä
Ihminen syntyy vapaana tähän maailmaan, mutta siihen vapaus jääkin. Koulu, työpaikat, kaveriporukat ja monet muut meille tärkeät ryhmät opettavat, että meidän on otettava vastuuta ja täytettävä rooliemme vaatimukset. Meidän kuuluu olla vapaita seuraamaan tahtoamme ja kiinnostuksen kohteitamme, mutta joudumme silti päivästä toiseen osallistumaan maailman vilskeeseen. Meistä ei saa pois laumaeläimen DNA:ta. Omaamme vastuuta toistemme hyvinvoinnista ja odotamme myös vastavuoroisesti samankaltaista kohtelua. Yhteistyö ja vuorovaikutus lienee ihmiskunnan menestyksen salaisuus. Kuitenkin muiden asettamat käytänteet ja odotukset saattavat rajoittaa vapauttamme.
Suomi lienee yksi maailmaan vapaimmista maista. Demokraattinen hyvinvointivaltio, jossa jokaista kuunnellaan ja kaikki elävät sovussa. Eikö se mene juuri niin? Viime vuosina myrskyävä maailma on haastanut periaatteitamme. Totalitaaristen valtojen ja nousevien äärioikeistoliikkeiden keskellä saattaa helposti tulla olo, että haluaisi luovuttaa.
Ehkä suurin syy lannistumisen leviämiseen on sosiaalinen media. Sosiaalinen media voi parhaassa tapauksessa antaa äänen äänettömille ja yhdistää ihmisiä ympäri maailmaa. Silti siellä leviävät valeuutiset ja vaihtoehtoiset totuudet saattavat sekoittaa poliittista prosessia. Samalla iskun ottavat läpinäkyvyys ja viestinnän saavutettavuus, jotka edesauttavat demokratian säilymistä. Netti ei enää ole samanlainen villi länsi tai leikkikenttä, mitä se oli vielä vaikkapa 2000-luvun alkupuolella. Sitä hyödyntävät suuret tahot, jotka havittelevat itselleen isointa palaa kakusta. Algoritmi-pohjaiset sovellukset rajoittavat käyttäjän vapautta valita sitä, mitä he katsovat. Sen sijaan alusta syöttää sitä, mikä pitää käyttäjän sovelluksen parissa pisimpään, oli se sitten söötti kissavideo tai antidemokraattisten vaikuttajien retoriikka-ansa. Demokratia on ollut vapauden kehto jo antiikin Kreikasta lähtien, mutta kyseessä ei todellakaan ole mikään aukoton systeemi. Jo Sokrates, yksi läntisen ajattelun suurimmista nimistä, ehti kritisoida silloin vielä varsin tuoretta valtionmuotoa. Hänen mielestään äänestäjät eivät tienneet tarpeeksi valtion asioista tehdäkseen järkeviä päätöksiä. Samoin ajateltiin Ranskan vallankumouksen jälkeen, jolloin hallitsijoilla tuli tarve kääntää kellot takaisin auktoriteettiseen menneisyyteen. Rationalismin ajan yksi edustajista, Klemens von Metternich, koki kuninkaan tai keisarin tarpeelliseksi hallitsemaan tyhmää ja ajattelematonta rahvasmassaa. Ajat ovat toki muuttuneet, mutta monilta tuntuu edelleen unohtuvan, että demokratialla ei pyritä rakentamaan tehokkainta mahdollista maailmaa. Sen sijaan demokraattisen ajattelun huipentuma on tasavertainen vaikutusyhteiskunta, joka kaikkine oikkuineen on kaikkien hyvinvoinnin kannalta parhaaksi. Talouskriisien ja näkemysten kärjistymisen seurauksena monet saattavat väsyä vaikeisiin keskusteluihin, joita uutisissa käydään joka päivä. Ilman jatkuvaa väittelyä, vertailua ja heijastelua emme pystyisi kuitenkaan tähtäämään kohti parempaa huomista.
Tutustumme tässä Täppä-lehden numerossa vapauteen. Sukellamme syvälle arkipäivän vapauksiin ja vapauden puutteisiin kansalaisena, kuluttajana, perheenjäsenenä ja vaikuttajana. Täysin utopistisessa yhteiskunnassa ihmisellä on loputtomasti vapautta, mutta todellisuuden harmaan sävyt näivettävät nämä ajatukset. Missä sitten kulkee vapauksien raja? Useat arkipäivän velvollisuudet pitävät meitä kahleissaan, eikä siitä sovi loukkaantua. Joskus jokaisen muurahaisen on kannettava kortensa kekoon, mutta kun kuningatar on tyytyväinen, voi hetkeksi mennä metsään temmeltämään ja neliapiloita etsimään.
Onko sananvapaus vaarassa?
Tavallinen Suomen kansalainen on saanut koko elämänsä nauttia sananvapaudesta. Meidän ei ole tarvinnut pelätä, mitä tapahtuu, jos kerromme mielipiteemme julkisesti. Saamme olla kiitollisia, sillä Suomessa jokaisella kansalaisella on perusoikeuksiin kuuluva oikeus ilmaista mielipiteitään julkisesti ilman pelkoa viranomaisten sekaantumisesta asiaan.
Viime aikoina sananvapaus on herättänyt keskustelua erityisesti sosiaalisessa mediassa. Osa sosiaalisen median käyttäjistä on sitä mieltä, että sananvapautta käytetään väärin. Sananvapauden varjolla voi haukkua, kiusata ja hyökätä toista ihmistä vastaan. Moni sosiaalisen median käyttäjä on tainnut unohtaa, että vapauden kanssa käsi kädessä kulkee vastuu.
Nettikiusaamisen lisäksi liian vapaa somekäyttäytyminen voi johtaa esimerkiksi valheiden levittelyyn. Jokaisen sosiaalisen median käyttäjän tuleekin pitää huolta siitä, mitä nettiin jakaa. Tulee kuitenkin muistaa, että vastuu on myös lukijalla. Lukijan tulee osata tarkastella mediassa näkyvää sisältöä kriittisesti. Hyvä medialukutaito auttaa erottamaan väärät väittämät tosista. Kun osaamme erottaa vapauden ja vastuun, tulee meidän keskittyä todelliseen sananvapautta rajoittavaan ongelmaan: cancel-kulttuuriin. Tällä ilmiöllä tarkoitetaan käyttäytymistapaa, jossa vääränä pidettävää mielipidettä levittävä ihminen pyritään eristämään muista. Tietyissä tapauksissa toimintamalli on varsin käytännöllinen, mutta joissain tapauksissa se rajoittaa sananvapautta. Erityisesti sosiaalisessa mediassa käytetty malli on aiheuttanut sen, ettei massasta poikkeavia mielipiteitä uskalleta kertoa. Toimittaja ja tietokirjailija Elina Grundströmin mukaan “Toisen ihmisen vaientaminen ei ole keskustelua”. Kun eriäviä mielipiteitä ei uskalleta mainita, sananvapaus rajoittuu.
Tiettyä mielipidettä kannattavat muodostavat usein omia ryhmiä. Tämä kuplautuminen, eli ihmisten sulkeutuminen samanmielisten seuraan, aiheuttaa vastakkainasettelua yhteiskunnassa. On tärkeää haastaa itseään ja ottaa selvää vastakkaisista näkökulmista sekä mielipiteistä. Tämä ei tarkoita, että kaikesta tulisi olla samaa mieltä. Vastakkaisen mielipiteen tarkastelu auttaa ymmärtämään toisen ihmisen näkökulmaa. Lisäksi se voi auttaa meitä jäsentämään ja perustelemaan omaa mielipidettämme entistä paremmin. Näin syntyy sivistynyttä keskustelua, jossa kaikki mielipiteet pääsevät esille. Myös suurilla mediayhtiöillä on vastuu sananvapauden toteutumisesta. Tulee muistaa, että nykypäivän medialla on hallussaan suuri valta ja voima säädellä mielipiteitämme. Medialla on valta päättää, mitä asioita se nostaa esiin ja millaiseen sävyyn se niistä puhuu. Suomessa valtamedia pyrkii puolueettomuuteen. Kaiken takana on kuitenkin ihminen, inhimillinen tunteita ja mielipiteitä omaava yksilö, jonka mielipiteet heijastuvat kaikesta puolueettomuudesta huolimatta mediasisältöön. Kriittisen medialukutaidon avulla voimme erottaa faktat yksilön omista mielipiteistä.
Onko sananvapaus siis vaarassa? Sosiaalisen median myötä valheiden levittäminen ja mielipiteiden rajoittaminen on saanut uusia muotoja. Toisaalta se on myös mahdollistanut erilaisten mielipiteiden levittämisen yksilötasolla. Kyse on siis tasapainon säilyttämisestä. Vapaus ja vastuu kulkevat käsi kädessä. Suomessa saamme olla siinä mielessä onnellisessa asemassa, että emme voi joutua vaikeuksiin, jos tuomme oman vastakkaisen mielipiteemme esiin. Siksi voimme todeta, että sananvapaus säilyy, kun pidämme siitä yhdessä huolen.
Inka Myllyniemi
Vapaus konkretisoituu matkustaessa
Matkustaminen on arjen luksusta, joka tarjoaa uusia kokemuksia ja muistoja. Rantalomat, työmatkat ja perhereissut tuovat arkeen vaihtelua sekä lataavat akkuja. Tärkeintä on kenties kohteessa lepääminen tai töiden tekeminen. Silti väitän, että matkustaminen on ennen kaikkea vapautta. Kun muutin Ouluun 440 kilometrin päästä EteläSuomesta reilu vuosi sitten, matkustamisesta tuli osa arkeani. Olenkin kulkenut kyseistä välimatkaa edestakaisin kerran tai kaksi kuussa. Mieleeni ovat painuneet OnniBussin pysäkkien aikataulun ja niitä ympäröivät maisemat. Myös junien epämukavat niskatuet ja tasainen vauhti ovat tulleet tutuiksi. Vaikka matkustaminen voi ajoittain olla pitkäveteistä ja tuskallista, ensimmäisenä matkustamista ajatellessani mieleeni tulee vapaus ja odotuksen tunne.
Matkustaminen on sekä liikkumista paikasta toiseen että kokemus. Joskus matkanteko osoittautuu reissun parhaaksi osaksi, sillä se on jonkinlainen välitila, jonka täyttää odotus. Välitilassa on sallittua olla tekemättä mitään ja viettää muutama tunti omissa ajatuksissaan maisemia ihaillen. Nykyisessä produktiivisuutta ihannoivassa kulttuurissa matkustaminen nähdään palkintona saavutuksista tai irtiottona arjesta työnteon jälkeen. Kun jatkuvasti pitäisi edistää jotain projektia tai kehittää itseään, ei aikaa jää päämäärättömälle matkustamiselle. Tai edes päämäärälliselle hitaammalle matkustamiselle.
Eri matkustamisen tapoja ei tulisi arvottaa, sillä matkustamisen tulisi olla kaikille mieluista. Ottaen huomioon ilmastonmuutoksen sekä sen hidastamisen keinot, matkustamisen pitäisi olla tulevaisuudessa vähemmän ympäristöä kuormittavaa. Kenties lentäminen ei joskus enää ole normi, vaan merkki maailman toiselle puolelle matkustamisesta.
Liikkumisen ja oleskelemisen vapaus Euroopan unionin alueella helpottaa matkustamista tuntuvasti. EU ja Schengen-alue tarjoavatkin mahdollisuuden matkantekoon ilman vaivalloista lupien hakemista. Voimassa oleva passi toimii lippuna vapauteen.
Juna- ja bussiyhteydet ovat Euroopassa hyvät ja esimerkiksi Interrail on kasvattanut suosiotaan varsinkin nuorten parissa 1900-luvun lopulta lähtien. Junalla tai bussilla matkustaessa on mahdollista pysähtyä jollekin paikkakunnalle tutustumaan paikalliseen kulttuuriin tai nähtävyyksiin. Näin jo matkanteko on vahvemmin osa matkaa ja sen kokemuksellisuutta. Maata pitkin matkusta-
minen vaatii toki enemmän aikaa ja voi olla kauemmas matkustaessa myös lentämistä kalliimpaa. Vaihtoehtona junia ja linja-autoja ei kuitenkaan kannata unohtaa, sillä myös edullisia vaihtoehtoja löytyy. Julkiset liikenneyhteydet mahdollistavat kätevästi myös päiväreissut eri kaupunkeihin. Ennen Ouluun muuttoa ja jatkuvaa viikonloppureissaamista matkustin Pariisista maata pitkin Suomeen. Käytin Interrail-lippua, koska arvelin kolmen päivän matkan hoituvan sujuvimmin joustavalla lipulla. En myöskään aloittanut matkani suunnittelua kovin aikaisin ja huolehdin kerrallaan seuraavalle etapille pääsystä. Suunnittelemattomuus oli lähes koitua kohtalokseni, sillä minua odotti Tukholmassa päiväristeily Turkuun eikä minulla ollut lippua varattuna Kööpenhaminasta Tukholmaan. Ystävällinen asiakaspalvelija auttoi ratkaisemaan pulmani. Ratkaisu tosin vaati pienellä juna-asemalla norkoilua puolet yöstä, mutta pääsin lopulta yöjunaan ja ajoissa laivaan. Toinen matkailukokemukseni Euroopassa oli aikataulustressiä lukuun ottamatta jouhevampi, sillä olin ostanut lippuni etukäteen ja tiesin tulevat aikatauluni. Matkasin Pohjois-Italiasta Alankomaihin bussilla, ja usean tunnin vaihtoaika tarjosi oivan tilaisuuden tutustua Saksan Leipzigin kaupunkiin. Leipzigiin saavuin puoli seitsemältä aamulla, ja visiittini sisälsi aamupalan kahvilassa, kävelyä ja rautatieaseman kauppatarjontaan tutustumista. Alankomaista jatkoin muutaman päivän vierailun jälkeen bussilla Kööpenhaminaan, jossa ehdin käydä syömässä somessa suositellussa kahvilassa. Tukholman visiittini rajoittui hostellihuoneeseen tutustumiseen, mutta päiväristeilyllä pääsin jälleen tutustumaan laivaan huolellisemmin.
Matkaa ja matkustamistapaa suunnitellessa on tärkeä miettiä, mitä haluaa priorisoida. Onko priorisoinnin kohteena ajankäyttö, kokemuksellisuus vai ekologisuus? Jokaisella on vapaus valita itselleen sopiva tapa. Ja kenties kokeilla uusia matkustamisen tapoja ja oppia itsestään jotain uutta. Kuten vanha sanonta kuuluu ”matka on päämäärää tärkeämpi”. Oppi pätee omalla kohdallani matkanteossa, jonka eteen joutuu näkemään vaivaa.
Kun matkustaminen vie yhtä paljon aikaa kuin kohteessa oleminen, se ei ole vain merkki loman alkamisesta ja loppumisesta, vaan erottamaton osa kokemusta. Abstrakti vapauden tunne muuttuu matkustaessa konkreettiseksi liikkumisen vapaudeksi. Oli matka kuinka lyhyt tai pitkä tahansa.
Minttu Kapanen
Vapaaehtoinen asepalvelus ei tuo tasa-arvoa
Naiset pääsevät armeijaan, eikö se riitä? Tasa-arvo on saavutettu. Naiset ovat pystyneet suorittamaan vapaaehtoisen asepalveluksen vuodesta 1995 alkaen. Ajat ovat muuttuneet huomattavasti siitä, kun varuskunnissa marssittiin armeijan harmaissa. Nykyään varusmiehet pukevat ylleen M05 maastounivormut, ulospäin kaikki ovat samanlaisia. Intin arjessa fyysisesti heikommat, ihonväriltään ei-valkoiset ja naiset saavat osakseen ilkeää kohtelua. Kaikki mikä pistää silmään ja erottaa henkilön perinteisen varusmiehen stereotyypistä saattaa tämän helpommin palvelustoverien pilkankohteeksi. Naiset kohtaavat edelleen asepalveluksessa syrjintää ja kiusaamista sukupuolensa takia. Tätä tapahtuu omien kokemuksieni mukaan eniten toisten varusmiesten toimesta. Yleisin perustelu tälle kohtelulle on naisten vapaaehtoisuus. Siviilissä naisten vapaaehtoisuutta arvostetaan, mutta intissä heihin puretaan palveluksen aiheuttama turhautuminen. Naiset ovat vapaaehtoisesti lähteneet rankkaan koettelemukseen, johon taas miehet ovat lainnojalla pakotettuja. Naisilla ei ole oikeutta valittaa. Astuin palvelukseen Kainuun prikaatissa kesällä 2022 ja kotiuduin samaisen vuoden jouluna. Päätin jo peruskoulussani haluavani armeijaan, koska koin tärkeäksi suorittaa saman kansalaisvelvollisuuden kuin miehet. Lähdin palvelukseen avoin mielin sekä uskossa, että kaikki kohtelevat toisia tasa-arvoisesti sukupuolesta tai ihonväristä riippumatta. Puolen vuoden pituisessa palveluksessani aloin tiedostamaan armeijan epäkohtia. Jouduin muun miehistön keskuudessa silmätikuksi. Jo alokaskauden lopulla, palvelustehtävien jaon jälkeen minusta puhuttiin selän takana. Tupalaiseni kirosivat, että olin joutunut heidän joukkueeseensa. Olin fyysisesti heikompi eli en kestäisi marsseja tai maastoharjoituksia, varusteeni jäisivät muiden kannettaviksi ja hidastaisin koko joukkueen etenemistä. Näin ei käynyt, koska vastoinkäymisien kautta minut siirrettiin toimistoon kirjuriksi. Kohtelu jatkui kuitenkin samana. “Sä oot vapaaehtosesti täällä, nii laitetaan sut paskahommiin”, sain kuulla useaan otteeseen muilta toimiston varusmiehiltä. Vastoinkäymisissäni he sanoivat minulle suoraan, että minun kannattaisi vain keskeyttää varusmiespalvelus ja lähteä C:n papereilla kotia. Intti.fi:n Naisten vapaaehtoisesta asepalveluksesta informoivalla sivustolla korostetaan, “kaikki samalla viivalla”. Valitettavasti tämä päti ainoastaan A-kauden ensimmäiset viikot. Miehistötehtäviin siirryttäessä naisia oli vain kourallinen yksikössämme, määrä väheni koulutuskausien vaihtuessa. Pari naista joutuivat keskeyttämään fyysisten vaivojen vuoksi. Olen kuullut sekä miehistö- että johtajatason naisilta, että naisten kehot menevät miehiä helpommin rikki. Jatkuvassa rasitteessa vaivat pahenevat entisestään ja pitkäaikaiset vammat saattavat jäädä elinaikaisiksi. Myös meidän yksikössämme naiset leimattiin jatkuvien vapautusten ja varuskuntasairaala käyntien takia. Yksikköömme jäävät naiset saivat tuntea myös palvelustoveriemme halveksunnan vapaaehtoisuuttamme kohtaa. Olemme itse halunneet tulla, joten meidän on kestettävä “paskahommat” valittamatta. Miehet pystyivät nostaa kätensä ilmaan näistä hommista tai heillä oli sentään oikeus valittaa, koska he olivat alun perin pakotettuja armeijaan. Todellisuudessa olimme vapaaehtoisia ainoastaan palveluksemme ensimmäiset 30 päivää, määräajan jälkeen olimme laillisesti asevelvollisia. Lain silmissä olimme yhtä sidottuja palvelustehtäväämme kuin miehet. Palvelustehtävänjaon jälkeen miehistöön jääneet naiset, minä mukaan lukien pohdimme kuumeisesti jatkoa. Aliupseerikoulutus ei olisi enää mahdollinen ja meille määrättiin tehtävät, joihin meillä ei ollut mitään mielenkiintoa tai kokemusta. Pelkäsimme, miten pärjäisimme fyysisesti ja henkisesti niin vaativista tehtävistä, varsinkin kun olimme lainnojalla pakotettuja jatkamaan palvelusta. Vapaaehtoiset 30 päivää eivät merkanneet meille juuri mitään, suuri osa naisista oli jo varma päätöksestään hakeutuessaan kutsuntoihin. Sen sijaan määrä aika tuntui pilkkaavalta, kuin valtiokin pidättelisi meitä ja ajattelisi meidän tulleen hetken mielijohteesta. Vapaaehtoisuus oli ase, jolla toiset varusmiehet pystyivät moittimaan meitä virheistämme. Majoitun koko varusmiesaikani A-kautta lukuun ottamatta sekatuvassa. Sekatupakokeilu on vasta lähivuosina käyttöön otettu uudistus Puolustusvoimissa. Ennen sekatupakokeilua ainoastaan merivoimissa oli ollut yleinen sekatupajärjestely. Majoitusjärjestely otettiin maltillisesti käyttöön maavoimissa. Kyseessä oli nimenomaan kokeilu ja se perustui täysin vapaaehtoisuuteen. Sekatupien määrä kasvoi sitä myötä, kuinka positiivisia tuloksia kokeilusta tuli. Naiset antoivat suostumuksensa kasvavassa määrin sekamajoitukseen. Informaatio kulki paremmin ja miehet alkoivat nähdä naiset tasa-arvoisina palvelustovereina. Huomioitavaa, että maastomajoituksessa sukupuolierottelua ei koskaan ollut. Silti miesten ja naisten yhteismajoitus herätti ennakkoluuloja siviileissä asti. Koin itse sekatupamajoituksen paremmaksi kuin naistuvan. Tunsin olevani osa joukkuettani. Kaikki sekatuvassamme eivät kokeneet
samoin. Naisten suostumus otettiin vakavammin kuin miesten. Tuvassamme oli monta miestä, jotka eivät olleet antaneet suostumusta, silti he joutuivat sekatupaan. Osa miehistä piti suostumuksestaan kiinni enemmän kuin toiset. Kouluttajamme olivat velvoitettu muuttamaan majoitusjärjestelyjä, mikäli toi esille kielteisyytensä sekatupaan. Mielestäni miesten suostumus olisi pitänyt huomioida yhtä painavasti kuin naisten.
Tornihuhujen ja muiden varusmiesten inttikokemusten pohjalta huomasin, että huono johtaja herättää enemmän vihaa, jos hän on nainen. Huonoa johtamista ei aseta luonteen tai huonojen kommunikaatiokykyjen piikkiin, vaan sen piikkiin, että johtaja on nainen. Myös hyvät naisjohtajat saavat kuraa niskaansa, jos ovat tiukkoja ja vaativia. Nämä samat piirteet herättävät miesjohtajilla kunnioitusta ja tottelevaisuutta. Miehillä nämä ominaisuudet ovat perusteltavissa. Olen kohdannut sekä huonoja että hyviä varusmiesjohtajia. Sukupuoli ei ole määrittänyt johtamisen laatua. Ongelma on armeijan ilmapiirissä ja asenteissa, joilla astutaan palvelukseen. Sekä miehet että naiset voivat kokea tavattoman ärsyttävänä tai vastenmielisenä, jos johtajana on nuori nainen. Olen yhteiset kutsuntojen puolella. Omat kutsuntani terveysluokituksineen menivät niin pieleen, että asettivat minut jo A-kaudella epätasa-arvoiseen asemaan. Minulle annettiin huonompi terveysluokitus, jonka pohjalta kouluttajat eivät edes harkinneet minua johtajakoulutukseen. Näiden tekijöiden saattelemana terveyteni huononi ja B-luokka alkoi oikeasti kuvata terveydentilaani. Naisten erilliset kutsunnat olivat turhan monimutkaiset ja lääkärintodistuskin piti järjestää ja joissain tapauksissa kustantaa itse. Olin kateellinen ikäisilleni pojille, joille järjestettiin koulussa terveystarkastus ja he pääsivät suoraan kutsuntoihin. Lääkärit ja aluetoimiston upseerit ovat ongelmissa kanssani, koska minun tilanteessani miehet olisivat saaneet vapautuksen palveluksesta. He eivät kokeneet tärkeäksi terveysluokitukseni todenmukaisuutta, koska minun ei laillisesti tarvitse käydä armeijaa. Myöhemmin Kajaanin varuskuntasairaalassa sain kuulla, että terveysluokitus oli tehty vanhentunein perustein. Tuossa vaiheessa parempi terveysluokitus ei enää auttanut, koska intti oli saanut jo terveyteni huononemaan. Pohdin, jos kutsunnat olisivat olleet tasa-arvoiset, olisiko palvelukseni mennyt paremmin? En ajattele, että kaikkien naisten on käytävä armeijaa. En myöskään pidä, kuinka moni mies on sinne lainnojalla pakotettu. Mielestäni kutsunnat pitäisi järjestää koko ikäluokalle, asepalveluksen pitäisi perustua täysin vapaaehtoisuuteen. Siviilipalvelusta olisi uudistettava, koulutusta parannettava ja mahdollistaa sen isommalle ryhmälle. Asenteet siviilipalveluksen huonommuudesta on kytkettävä yleisestä ilmapiiristä. Arvostan tasa-arvoisesti sekä ase- että siviilipalvelusta. Mitä muuttaisin, että tasa-arvo toteutuisi armeijassa? En ehdota varusmiesnimityksen muuttamista sukupuolineutraaliksi, esim. varusmies. Inttiaikanani kutsuin itseäni ylpeästi varusmieheksi. Sana mies painanut tai määrittänyt identiteettiäni, nimitys ennemmin sitoi minut armeijaan ja asevelvollisuuteen. Tasa-arvon ongelma on syvemmällä, se on rakenteissa. Naiset kutsutaan eri tavoin armeijaan, miesten näkökulmasta naiset pääsevät armeijaan. Naisten tarpeet ovat huomioitu armeijassa, mutta heikosti. Varusmiesaikanani saimme 50 senttiä enemmän päivärahaa alusvaatteiden ja kuukautisten vuoksi. Intissä ei ollut erikseen naisille alusvaatteita, eli urheilurintaliivejä tarvitsevat, joutuivat kustantaa ne itse. Myös kuukautiset olivat omakustanteisia. E-pillereitä sai varuskuntasairaalasta ilmaiseksi, mutta hormoniehkäisyä käyttämättömät joutuivat ostella omaan piikkiin rättejä sotilaskodista. Itsestään selvää, että tulivat kalliimmaksi kuin 50 senttiä. Varusteet eivät myöskään usein sopineet. Pieniä kokoja oli vain rajatusti ja vaatteet olivat vuoroin eri paikoista liian tiukkoja tai liian suuria. Nämä ovat konkreettisia asioita, joihin Puolustusvoimat ovat ottaneet kantaa. Näitä arjen ongelmia koitetaan parantaa ja kehittää jatkuvasti, mikä osoittaa armeijan uudistumista. Varusteista on kuitenkin vielä matkaa armeijan ilmapiirin ja rakenteen epäkohtien muuttumiseen. Puolustusvoimat ovat edistäneet lähivuosina isoin harppauksin tasa-arvoa. Sekatupakokeilu ja käyttöön tulevat yhteiset kutsunnat vaikuttavat myönteisesti palvelusolosuhteisiin. Asenteiden muuttaminen tarvitsee kuitenkin paljon työtä. Miksi varuskuntien ilmapiiri on syrjivä ja kiusaamisaltis, vaikka Puolustusvoimien julkinen some ja virallinen linja sanoo muuta? Muutoksen on tapahduttava varusmiesten tasolle ulottuen. Ei riitä, että sotilashierarkian korkeimmat tunnustavat tasa-arvon paperilla, jos varuskuntien arki on päinvastaista. Naisviha ei ole vitsi. Olen palvellut komppaniassa, jossa naisvihaa harjoitettiin huumorin varjolla. Vitsi kasvoi varusmiesjohtajien käskynantoon asti, vasta kouluttajat pystyivät viheltämään pelin poikki. Omat kokemukseni epäasiallisesta käytöksestä eivät ole uniikkeja. Monet naiset, joiden kanssa olen jutellut, ovat kertoneet kokeneensa samanlaista syrjintää ja halveksuntaa varusmiesaikanaan. Tietenkään kaikki miehet eivät tätä armeijassa tee. Osa palvelustovereistamme puolustivat minua ja muita yksikön naisia, eivätkä hyväksyneet komppaniassamme riehuvaa naisvihaa. Valitettavasti vain muutama vihamielinen yksilö voi jo pilata koko komppanian ilmapiirin. Epäasiallinen käytös on kitkettävä kokonaan armeijasta, ennen kuin Puolustusvoimat voivat rehellisesti julistautua tasa-arvoiseksi.
SiniSahlgren
Vapaita ohjelmistoja tulisi suosia
Microsoftin Word lienee maailman käytetyin tekstieditori. Suosiostaan huolimatta se on monella tavalla kehno sovellus: käyttäjän on pakko tehdä asiat siten, kuin Word haluaa. Ohjelman käyttöliittymän mukauttaminen on vaivalloista. Kaiken lisäksi Wordista täytyy maksaa sievoinen summa rahaa, ellei esimerkiksi oppilaitos tarjoa ohjelmaa ilmaiseksi. Ongelmiin on kuitenkin olemassa yksinkertainen ratkaisu: Wordin vaihtaminen johonkin avoimen lähdekoodin tekstinkäsittelyohjelmaan.
Avoimen lähdekoodin ohjelmisto (tästä eteenpäin vapaa ohjelmisto) on ohjelmisto, jonka lähdekoodi on avoimesti saatavilla ja vapaa käytettäväksi, muokattavaksi ja levitettäväksi. Vapailla ohjelmistoilla on lukuisia etuja: ne ovat usein ilmaisia, niitä pystyy muokkaamaan rajattomasti, ne ovat läpinäkyviä ja siksi turvallisia, minkä lisäksi käyttäjällä on mahdollisuus vaikuttaa ohjelmiston kehitykseen. Lähdekoodin vapaa saatavuus takaa myös sen, ettei ohjelmisto katoa, vaikka sitä kehittävä yritys lakkaisikin työskentelemästä ohjelmiston parissa.
Wordille oiva avoin vastine on esimerkiksi Libreoffice-ohjelmistopaketin Writer-ohjelma. Writerissa tiivistyy avoimen lähdekoodin hyvät puolet. Sovellus on esimerkiksi saatavilla likimain kaikille mahdollisille käyttöjärjestelmille. Käytän lähes päivittäin useita erilaisia käyttöjärjestelmiä, ja niillä kaikilla pystyn käyttämään samaa tekstinkäsittelyohjelmaa. Writer on myöskin todella mukautettavissa oleva ohjelma. Oikeastaan jokaisen painikkeen kokoa, ulkonäköä ja sijaintia pystyy muokkaamaan itselleen mieluisaksi. Sovellus ei myöskään maksa yhtään mitään.
Avoimet ohjelmistot eivät rajoitu pelkästään yksittäisiin sovelluksiin. Yksi todella tunnettu avoimen lähdekoodin ohjelmistoprojekti on Linux-käyttöjärjestelmäydin. Sen avulla on rakennettu lukuisia käyttöjärjestelmiä. Linux-projekti on maailmanlaajuisesti käytössä, ja sen kehitykseen pystyy osallistumaan kuka tahansa. Olen esimerkiksi itse oppinut ohjelmointia auttamalla muutaman käyttöjärjestelmän kehityksessä.
Linux-käyttöjärjestelmien avoimuus mahdollistaa myös vanhojen laitteiden uudelleenkäyttöönoton. Suljetut käyttöjärjestelmät, kuten Windows ja Macos, eivät toimi kunnolla vanhoilla laitteilla. Avoimet käyttöjärjestelmät toimivat jopa monta kymmentä vuottakin vanhoilla tietokoneilla. Avoin lähdekoodi on mahdollista optimoida paremmin.
Avoimet ohjelmistot ovat turvallisempia kuin suljetut ohjelmistot. Kehittäjiä on useita, ja ohjelman lähdekoodia lukee usea henkilö. Avoimuus ei toki takaa virheetöntä ohjelmistoa, mutta ongelmien ilmetessä ongelmaan voidaan reagoida nopeasti. Kuka tahansa kehityksestä kiinnostunut pystyy kontributioimaan ohjelmistoon, jolloin uusia kehittäjiäkin on mahdollista rekrytoida mukaan nopeasti. Käytännön hyötyjen lisäksi avoimen lähdekoodin suosiminen on myös arvovalintakysymys. Suuret yritykset eivät pahemmin julkaise omien ohjelmiensa lähdekoodeja, mikä on käyttäjien kannalta haitallista. Loppukäyttäjä ei pysty esimerkiksi tarkistamaan varmasti, millaista tietoa ohjelma kerää. Lisäksi tekniikan kenttä yksipuolistuu, kun muutamat isot tahot määrittävät kaikki käytössä olevat ohjelmistot.
Vapaan lähdekoodin ohjelman käyttäminen ei ole pelkkää nörttien puuhastelua. Jokainen käyttäjä voi selvittää, millaisia vapaita, omaan käyttöön soveltuvia, ohjelmistoja on saatavilla. Esimerkiksi Chrome-selaimen voi vaihtaa mielestäni paremmin toimivaan Firefoxiin.
Lauri Vehkaoja
Tietotekninen osaaminen vapauden tuojana
Äitini soitti minulle ja kertoi ostaneensa vihdoin uuden puhelimen. Kuitenkin näin useampi viikko myöhemmin hänellä on edelleen vanha, huonosti toimiva puhelin käytössään. Syypää tähän on hänen olemattomat tietotekniset taidot ja se, että hän on tottunut saamaan apua minulta.
Kiireisen, työssäkäyvän opiskelijan elämä ei ole kuitenkaan mahdollistanut tällä kertaa avun saattamista perille asti. Hän siis joutuu odottelemaan uuden puhelimen käyttöönottoa niin kauan, kunnes aikatauluni antavat periksi ja hänelle palautetaan riistetty vapaus uudesta puhelimesta nauttimiseen.
Äitini on hyvä esimerkki ihmisestä, joka kokee tietoteknisten taitojen opettelun ylitsepääsemättömänä taakkana.
Tyytyminen omaan, olemassa olevaan osaamiseen sen kehittämisen sijaan onkin ajanut hänet tilaan, jossa päivityksiä on jo liikaa jonossa, eikä sisäinen prosessori halua enää lähteä niitä kaikkia käymään läpi.
Usein vanhemmat ihmiset tyytyvätkin muiden avun vastaanottamiseen, sillä riippuvuus muiden osaamiseen vaatii vähemmän työtä, kuin uusien tietoteknisten asioiden opettelu. Toisaalta on ymmärrettävää, että puhelin kädessä syntyneet nykynuoret ovat tottuneet erilaisten laitteiden läsnäoloon ja niiden käytön tuomaan vapauteen täysin eri lailla kuin vanhemmat, jotka ovat mahdollisesti eläneet yli puolet elämästään ilman älylaitteita.
Toki välillä koen itsekin raskaaksi, että kaikki kehittyy niin nopeasti, että mukana pysyäkseen on nähtävä vaivaa. Vaikka omasta peruskouluajastani, eikä varsinkaan lukioajastani, ole mahdottoman kauaa, on opiskelukin muuttunut hurjasti näiden vuosien aikana.
Elinikäinen oppiminen ja itsensä kehittäminen tietoteknisen osaamisen saralla painottuukin yhä enemmän, mitä enemmän kehitys kehittyy.
Ja kehityshän kehittyy.
Osaamisen aallonharjalla pysyminen vaatii laitteiden käyttäjiltä tahtoa ja resursseja: kuten muissakin asioissa, vapaus vaatii vastuuta. Lapset ja nuoret ovatkin siinä suhteessa onnellisessa asemassa. Kouluissa opeteltavat tietotekniset tiedot ja taidot toistuvat kaikkien oppiaineiden tavoitteissa, eikä niiden opettelulta voi välttyä. Vastuu opettelusta ei siis jää nuorten omille harteille täysin, vaikka älylaitteiden suuri kuluttajakunta pitää varmasti itsekin huolen niiden käytön opettelusta vapaa-ajallaan.
Työelämässä ja sitä seuraavassa elämässä taas näiden taitojen opettelu ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Moni aikuinen omaakin vajaat tietotekniset taidot, eikä pääse nauttimaan niiden tuomasta vapaudesta arjessaan.
Laaja tietotekninen osaaminen on nyky-yhteiskunnassa selviämiselle aika ehdotonta: fyysisten korttien tilalle on tullut liuta erilaisia puhelinsovelluksia, pankkipalvelut toimivat suurimmaksi osaksi netissä ja useassa ruokapaikassakin ruoka tilataan automaatilta.
Erilaisten laitteiden käytön hallitseminen tuokin vapautta käyttää palveluita monipuolisemmin ja itselle sopivimmalla tavalla.
Taidot myös vapauttavat riippuvuudesta muihin ihmisiin. Harva kuitenkaan taitaa kaiken niin hyvin, että ei koskaan apua tarvitsisi. Nykypäivänä tietoteknisten taitojen tarve on vain niin laaja, että perusasioidenkin hoito sitä useimmiten vaatii.
Äitini tulee tuskin koskaan itsenäisesti nauttimaan tästä tietoteknisten taitojen tuomasta vapaudesta. Siispä tälläkin kertaa liihottelen pelastavan ritarittaren lailla hänet pelastamaan tästä vanhan puhelimen kahleesta, jotta hän voi seuraavaksi ruveta soittelemaan apua uuden puhelimensa käytön kanssa.
Oona Paakki
Menneiden polvien työnä oli lunastaa vapaus, meidän vastuullamme on säilyttää se
Vapaus merkitsee Kielitoimiston sanakirjan mukaan sitä, että joku tai jokin on vapaa. Vapaus on ”oikeutta, valtaa, lupaa tai mahdollisuutta tehdä jotakin vapaasti ja esteettä” sekä ”vapautusta jostakin velvoitteesta, rasitteesta tai muusta sellaisesta”. Vastuun Kielitoimiston sanakirja määrittelee velvollisuudeksi vastata jostakin asiasta, henkilöstä, toiminnasta, teosta tai muuksi sellaiseksi vastuunalaisuudeksi. Vastuu voi olla esimerkiksi henkilökohtaista, yhteiskunnallista, eettistä tai moraalista vastuuta.
Täydellinen vapaus ilman vastuuta saattaa olla monen ihmisen haavekuva, mutta onko vapaus todella mahdollista ilman vastuuta? Ihmiselämässä on useita osa-alueita, joissa vapaus ja vastuu muodostavat keskinäisen jännitteen tai ristiriidan. Esimerkiksi eettisissä kysymyksissä, kuten ympäristönsuojelu, ihmisoikeudet ja taloudellinen oikeudenmukaisuus, voivat vapaus ja vastuu olla ristiriidassa. Ei myöskään ole aina selvää, missä vastuun ja vapauden rajat kulkevat tai kenelle vastuu tai vapaus kuuluu. Oikeustieteen ja filosofian saroilla voidaan huomata, että vapauteen liittyy aina vastuu. Liittyykö vastuuseen aina vapaus? Tietyissä tapauksissa, kuten vaikkapa tilanteessa, jossa johtajalla on alaisia, vastuun voi ajatella tuovan tiettyjä vapauksia, sillä kaikkea työtä ei esimerkiksi tarvitse tehdä itse. Silti edelleen –vapauksia saadessaan on myös vastuussa jostain. Yhteiskunnallisella tasolla, etenkin poliittisessa kontekstissa vapauden ja vastuun teemat ovat usein läsnä. Maamme kansalaisina meillä on esimerkiksi mahdollisuus osallistua erilaisiin järjestöihin ja poliittisiin liikkeisiin sekä pääsy yleistietoon ja siihen perustuvaan keskusteluun ilmaisen koulutusjärjestelmän myötä. Näin vuoden loppupuolella vietämme itsenäisyyspäivää. Jokaisella on vapaus viettää sitä haluamallaan tavalla, vapaus on sitäkin. Olemme kuulleet siitä, miten Suomi itsenäistyi, maksoi kovan hinnan ja nousi jaloilleen. Tiedämme kertomukset isoisien raskaasta työstä, sukupolvien traumoista, kansasta, joka kärsi hiljaisena kipunsa, taivalsi korvet ja kaskesi metsät, rakensi uudelleen kaiken mielistä taloihin ja työmarkkinoihin. Tiedämme, ja saatamme ajatella, että sellaisia asioita on turha enää pohtia, emme elä menneisyydessä. Elämme
maassa, jossa sananvapaus on säädetty perustuslaissa. Meillä on yleinen ja yhtäläinen äänioikeus. Meillä on nyt hyvinvointiyhteiskunta, meillä on mahdollisuudet olla mitä tahdomme. Meillä on nyt vapaa maa.
Mutta siinäpä se juuri onkin. Meillä on nyt vapaa maa. Vapaa maa, mikä ei ole itsestäänselvyys. Jos pidämme jotain itsestäänselvyytenä, emme välttämättä osaa kiinnittää huomiota siihen jatkuvaan työhön, jota on tehtävä saavutetun arvon tai tilanteen eteen edelleen. Vapaus ei säily, jos me emme tee työtä pitääksemme sitä yllä; meillä on sen suhteen myös vastuumme. Käytännössä vapautta ylläpitävä työ voi tarkoittaa valintoja ja päätöksiä, jotka heijastavat vapautta arvonamme. Työ voi olla sitä, että huomaamme kaltoinkohtelun, vihapuheen, valheen, epäkunnioittavan arvostelun, kiusaamisen, syrjinnän, epätasa-arvon tai jonkun hiljentämisen. Ja että puutumme. Meidän työmme ei välttämättä ole kasketa metsiä ja nostaa yhteiskuntaa hartiavoimin hyvinvointivaltioiden joukkoon, kuten sukupolvet ennen meitä. Mutta meidän työmme on toimia sen vapauden säilyttämisen puolesta, jonka saavuttamiseksi kansamme on aikoinaan taistellut.
Koska meillä on moni asia paremmin kuin menneillä sukupolvilla, enemmän vapautta ja mahdollisuuksia valita, on meillä myös vastuu valita viisaasti. Vapaus ja vastuu kulkevat edelleen käsikkäin, tasapaino syntyy niiden summana. Emme yksityishenkilöinä ole välttämättä vastuussa suurista ihmismassoista ja vaikuta maailmanlaajuisiin asioihin. Mutta vaikutamme lähipiiriimme ja niihin yhteisöihin, joihin kuulumme. Valintamme voivat olla pieniä, toimintamme voi olla pientä, mutta pienestä kaikki alkaa. Tee pieni teko, pieni päätös, pieni valinta. Istuta siemen, sillä meidän on tehtävä työ, jonka ansiosta myös tulevat sukupolvet saavat pitää vapautensa. Pysähdy itsenäisyyspäivän tienoilla hetkeksi paitsi juhlimaan itsenäisyyttä ja vapautta myös miettimään, kuinka toimit itse niiden säilyttämiseksi.
Hannele Heikkala
Naisillakin on vapaus valita millä tavalla deittailee
Kuvituskuva: Pixabay
Olen viime aikoina nähnyt TikTokissa useita videoita, joissa nuoret naiset kertovat omista deittailukuvioistaan. Kyseisissä videoissa sekä omassa ystäväpiirissäni on keskusteltu paljon siitä, että miehillä tuntuu olevan yllättävänkin tarkat mielipiteet siitä, miten nainen saa deittailla. Varmasti jokainen tai ainakin suurin osa 2020-luvulla deittailut on löytänyt tiensä erinäisiin deittailusovelluksiin. Sovelluksissa sopivien deittailukumppaneiden löytämistä on helpotettu niin, että jokainen voi valita omaan profiiliinsa valmiiksi sen mitä etsii. Jos omaan profiiliin valitsee ehdon ’’Etsin lyhyttä juttua’’ niin voisi kuvitella, että se otettaisiin huomioon. Eli siis ihminen, joka etsii pitkää juttua, ei ehkä antaisi tykkäystä lyhyttä juttua etsivälle. Näin ei selvästi kuitenkaan aina ole. Naispuoliset ystäväni, jotka deittailevat kevyesti, ovat törmänneet miesten puolelta nousevaan oletukseen siitä, että naiset ovat aina etsimässä jotain vakavaa. Siis huolimatta siitä, mitä he itse kertovat haluavansa. Eli toisin sanoen miehille tuntuu tulevan yllätyksenä, jos nainen ei etsikään parisuhdetta tai halua sitä juuri hänen kanssaan. Pinnan alla kupliikin usein ajatus siitä, että kevyt deittailu ei sovi naisille. Kuitenkin, kun asiaa katsotaan toisesta suunnasta, niin miehille sekä kevyt deittailu että seuran etsiminen yhdeksi yöksi tuntuu taas olevan täysin normaalia. Sosiaalisessa mediassa kevyesti deittailevat miehet näyttäytyvätkin täysin erilaisessa valossa kuin samalla tavalla toimivat naiset. Miesten kertoessa sosiaalisessa mediassa tapailevansa useita henkilöitä yhtä aikaa, ovat kommentit suorastaan ylistäviä. Samasta aiheesta puhuessaan saavat naiset taas niskaansa kommenttikentän täydeltä nimittelyä ja kyseenalaistuksia.
Mitä naiset sitten deittailullaan tavoittelevat, jos eivät parisuhdetta, voisi joku kysyä tässä vaiheessa. No, kyseltyäni aiheesta omilta ystäviltäni sain monenlaisia vastauksia. Vastauksissa korostuivat uudet kokemukset, hauskanpito ja uusiin ihmisiin sekä itseensä tutustuminen. Mikään edellä mainituista ei omasta mielestäni kuulosta mitenkään huonolta tai siltä, että sitä ei saisi itselleen toivoa. Luulen, että varmasti jokainen meistä haluaa elämäänsä hieman hauskanpitoa ja uusia kokemuksia. Yhteenvetona voidaan mielestäni todeta, että nykypäivänä erilaiset tavat deittailla varmasti ainoastaan vaan lisääntyvät entisestään. Jokaisen on tärkeää muistaa, että kaikilla meistä on oikeus omiin toiveisiin, haluihin ja odotuksiin. Meillä kaikilla on siis vapaus valita mitä etsimme deittaillessamme. Ratkaisu siihen, että kaikki saisivat deittailla valitsemallaan tavalla ilman kyseenalaistuksia tai vihaisia kommentteja, on mielestäni yksinkertainen. Otetaan alusta asti omassa toiminnassa huomioon myös toisten odotukset eikä loukata ketään olettamalla tahallaan väärin.
Sonja Lunki
Vapaus olla sitä mitä on –naisenakin
Kuulemme jatkuvasti huolestuttavia asioita pikamuodista. Pikamuoti on kärjistynyt ultrapikamuodiksi ja on yhä yleisempää, että yritykset julkaisevat uusia mallistoja viikoittain, jopa päivittäin. Valitettavasti ilmiö ei rajoitu vain vaatteisiin ja materiaaleihin. Eräänlaista pikamuotia on tullut kehonmuodoista ja ulkonäköihanteista. Naisen ihannevartalo on aina elänyt ajassa, mutta vauhti on kiihtynyt viimeisten vuosikymmenten aikana. Yhteiskunnallinen paine tiettyyn laatikkoon mahtumisesta on kova.
1500-luvulla renessanssi muokkasi naisten vartalot tiimalasin muotoisiksi, keinoja kaihtamatta. Naisen tuli olla arvonsa tunteva ja kiristää korsettinsa niin tiukalle, että päivä oli taistelua pyörtymistä vastaan. Hiukset vaalennettiin syövyttävillä myrkyillä riskeistä piittaamatta, sillä kauneuden eteenhän kuuluikin kärsiä.
1600-luvun barokki antoi luvan löysentää korsettia. Nyt ihannoitiinkin pyöreyttä ja leveyttä. Muodikas nainen nosti vyötärönsä rintojen alle ja omisti pyöreän takapuolen. Kauaa ei toki naiset saaneet tästä ihanteesta nauttia.
Rokokoon naisen täytyi taas olla siro ja hoikka. Ylävartalon tuli olla pienempi alavartaloon verrattuna ja sitä korostettiinkin pukemalla runsaita ja painavia pönkkähameita. Puuteria ja poskipunaa ei säästelty ja piirretyn kauneuspilkun sijainnilla oli tärkeä viestinsä.
1800-luvulla vartalot saivat levätä, sillä korsetit ja vannehameet unohdettiin. Aikakaudella naisen tuli näyttää luonnolliselta: kasvojen tuli olla luonnolliset ja meikki oli jossain suorastaan syntiä. Poskiin ja huuliin haluttiin kuitenkin väriä. Sitä saatiinkin niitä nipistelemällä ja puremalla. Taas vain siksi, että kauneuden eteen tuli kärsiä.
1900-luvulla tahti alkoi kiristyä. 1920-luvulla naisen tuli olla urheilullinen, poikamainen ja polttaa tupakkaa. Laihdutuskulttuuri tuli jäädäkseen.
1950-luvulla ihannoitiin uhkeaa povea ja kurvikasta lantiota. Marilyn Monroe tuli ja jätti jälkensä historiaan.
2000-luvulla kauneusihanteiden pikamuoti on muuttunut ultrapikamuodiksi. Pian 2000-lukua on eletty 25 vuotta ja pelkästään tänä aikana olemme saaneet todistaa useita erilaisia naisihanteita. Somen kiiltokuva, kauneuskirurgia ja muut pienkirurgiset toimenpiteet ovat kiihdyttäneet ilmiöitä entisestään. Tänä aikana naisilla on ihannoitu niin langanlaihaa kuin urheilullista fitness-vartaloa, kookasta silikonipovea, urheilullisia ja siroja rintoja, treenattua takapuolta, tiimalasimuotoja, täytettyjä huulia, jähmettynyttä ja rypytöntä otsaa, luonnottoman valkoisia hampaita sekä solariumilla haitoista huolimatta rusketettua ihoa. Lista jatkuu ja jatkuu. Naisen kehoa ja ulkonäköä on vuosisatojen ajan vaadittu mahtumaan tiettyihin raameihin, hinnasta piittaamatta. Naisen vartaloa on aikojen saatossa muokattu jopa väkivalloin ja tytöt on puettu jo lapsina korsetteihin. Vaikka vartalon muoto on pääosin geneettistä, sen on täytynyt muuttua muuttuvien ihanteiden mukana. Vyötärön paikan on täytynyt sijoittua eri kohtiin eri aikakausina, lantion leventyä ja kaventua. Takapuolen pyöristyä ja taas pienentyä. Rintojen on tullut olla suuret tai pienet, perimästä huolimatta. Kauneuden eteen on tehty lukemattomia vaarallisiakin toimenpiteitä, vaikka niiden riskit ovat olleet ilmeiset. Historiallisesti kauneusihanteiden toteuttamisessa on aina ollut kyse yhteiskunnan hyväksynnästä ja sosiaalisesta luokkakysymyksestä, mutta nykyään niiden vaikutus on erityisen henkilökohtainen.
Kauneusihanteet tulevat varmasti aina muuttumaan ajan mukana, mutta yksilöllisyys on kauneusihanteista tärkein ja kestävin. Jokaisen naisen tulisi saada olla vapaa ja oma itsensä huolimatta siitä, mahtuuko hän sen hetkiseen ihannemuottiin. Kestävän kauneuden määritelmä tarkoittaa elämistä juuri sellaisena kuin on, vaatimatta keholtaan mahdottomia. Ehkäpä meidän sukupolvemme voisi olla se, joka luopuu epärealistisista kehonmuokkausideologioista ja näkee kauneuden aitona ja yksilöllisenä. Vaikka asiassa onkin jo jonkun verran edistytty, on naisten kehorauhan eteen tehtävä vielä paljon töitä.
Olivia Myllynen
Bussipysäkki
Bussipysäkin matka-aikataulut oli tuhrittu pinkillä spraymaalilla. Ohut vesisade rummutti pysäkin kattoa. Pyöreä kuu peittyi pilvien taa, ja tuli pimeys. Viisi ihmistä odotti bussipysäkillä. Äiti ja lastenrattaissa makoileva lapsi nousivat ensimmäiseen bussiin ja kaksi opiskelijaa seuraavaan. Jäljelle jäi vain Pete. Hän istui pysäkillä ja katseli puhelintaan, kunnes siitä vihdoin loppui akku.
Hänen bussinsa oli jo ainakin vartin myöhässä. Linja 4A oli pettänyt hänet pahemman kerran. Ulkona, keskellä kylmää loppusyksyn iltaa hän tunsi olonsa hylätyksi. Tuulen mukana heiluvat puiden oksat ja asfaltille kerääntyvät vesilammikot tarjosivat laihaa viihdettä, mutta ennen pitkää Pete vaipui ankeuteensa.
Hän nojasi käsiinsä ja ajatteli. Jos hän olisi päättänyt sittenkin käydä kaverin luona pyörällä, hänen ei nyt tarvitsisi istua odottamassa myöhästynyttä bussia. Vaikka matka pyöräillen olisi ollut lähes kolminkertainen, sentään hän olisi itse saanut määrätä matkan rytmin. Nyt hän oli täysin riippuvainen linja-auton aikatauluista. Toki hän voisi kävellä. Sehän oli totta, että käveleminen oli vaihtoehto, mutta se tuntuisi ennemminkin luovuttamiselta kuin vapaan tahdon toteuttamiselta.
Ja Pete tiesi, että heti kun hän päättäisi lähteä kävelemään, bussi viilettäisi hänen ohitsensa. Hän saattaisi vain jäädä seisomaan paikoilleen ja katsomaan bussikuskin ylevää olemusta hänen omassa valtakunnassaan.
Vanha mies käveli pysäkille. Pete nousi ylös, jotta vanhus saattoi istuutua.
”Kiitos”, mies sanoi.
”Juu. Ei mitään”, Pete vastasi.
He seisoivat hetken ajan hiljaa, tietoisina toistensa olemassaolosta.
”Kaunis ilma tänään”, mies sanoi sitten.
Pete kohotti kulmakarvojaan: ”Niinkö ajattelet?”
”Kauneus on katsojan silmissä”, mies sanoi: ”Niin vaimollani oli tapana kertoa minulle.”
Mies kääntyi katsomaan Peteä: ”Hänen täytyi tarkoittaa sillä minua.”
Pete ei tiennyt mitä vastata. Miehen vakava ilme suli ja hän naurahti hieman.
”Mikä linja?” hän kysyi.
”4A”, Pete sanoi. Hän toivoi, että mies jo unohtaisi hänet.
”Minä odotan viitosta.”
Pete nyökkäsi. Hiljaisuus jälleen saapui. Tällä kertaa se kesti pitempään. Vesisade lakkasi täysin ja kuu paljastui pilvien takaa.
”Minun oli aikomus käydä kuussa. Jäi sekin juttu puolitiehen.”
”Anteeksi?”
Miehen kumma väite oli herättänyt hänen huomionsa.
”Kun olin nuori”, mies aloitti. Hän yskäisi hihaan-
sa ja jatkoi: ”Neuvostoliiton avaruusohjelma etsi nuoria tiedemiehiä astronauteiksi ensimmäiselle kuulennolle. Minä olin akateemisen urani aikana saanut kytköksiä jos moneenkin paikkaan, ja ennen pitkään sieltä päädystä tuli soitto. Onneksi olin opiskellut nuoruudessani venäjää. Muuten en olisi ymmärtänyt yhtikäs mitään heidän puheestaan. Tehtävä vaikutti melkein jopa liian mielikuvitukselliselta ollakseen totta, mutta kun pääsin kokeilemaan astronautin vermeitä ensimmäisen kerran, tiesin, etten ollut kuvitellut koko juttua. Valmistelut aloitimme välittömästi ja yhtäkkiä piti oppia niin paljon uutta. Pää siinä meni pyörälle.”
Mies pudisti päätään. Jonkinlainen melankolian ja ilon sekoitus sai hänet valtaansa.
”Mitä sitten tapahtui?” Pete kysyi.
”Kuulin, että vaimoni oli raskaana.”
”Mutta sinä uhrasit mahdollisuuden päästä historian kirjoihin”, Pete sai yllätyksekseen huomata, että miehen tarina oli temmannut hänet mukaansa: ”Etkö sinä olisi voinut käydä siellä ihan pikaisesti?”
”Kuussa? Vuonna 1965?” mies naurahti: ”No tuskin.”
Hän kakisti kurkkuaan.
”Se raketti räjähti ennen kuin se pääsi edes maapallon ilmakehästä eroon”, hän nousi seisomaan: ”Tuoltahan se viitonen jo tulee. Mukavaa iltaa!”
Bussin valot sokaisivat Peten. Renkailla kulkeva metallihirviö pysähtyi pysäkille ja nielaisi vanhan miehen sisäänsä. Kun bussi katosi nurkan taakse, Pete muisti jälleen olevansa yksin.
Aika kävi pitkäksi, bussia ei näkynyt, ja epätoivo valtasi Peten mielen. Hänellä oli pitkä päivä takana, ja hän halusi vain läsähtää sängylleen nukkumaan. Mutta mitä enemmän hän bussin tuloa odotti, sitä epätodennäköisemmältä sen tuleminen vaikutti. Ajatukset vanhan miehen mielenkiintoisesta tarinasta tarjosivat hänelle jonkinlaista lohtua. Hän oli tehnyt päätöksen, jota moni ei olisi tehnyt ja se oli osoittautunut oikeaksi. Kuinka vaarallista onkaan vapaus! Loputtomien valintojen edessä on vaikea olla eksymättä.
Kun linja 4A oli jo virallisen aikataulun mukaan lähes tunnin myöhässä, Pete torkkui pysäkin epämukavalla ja jostain syystä hieman tahmaisella tuolilla. Hän hätkähti hereille ja näki edessään jotain punaista. Onko Luficer itse tullut tervehtimään minua, hän ajatteli, mutta ei, se oli vain punaiseen takkiin sonnustautunut kanssaodottaja.
”Mitä linjaa sinä odotat?” hän kysyi Peteltä.
”Nelosta”, Pete vastasi. Hän todellisuudentajunsa teki hidasta paluuta.
”Mutta eikö vika nelonen mennyt jo?”
”Se on jäljessä aikataulusta”, Pete vastasi: ”Odotatko sinäkin sitä?”
Punatakkinen pudisti päätään: ”Menen kaksikymppisellä keskustaan.”
Hän istahti Peten viereen ja ojensi kätensä: ”Olen
Veera.”
”Pete.”
”Kuinka myöhässä bussi on?” Veera kysyi.
Pete otti puhelimen taskustaan tarkistaakseen ajan, mutta se ei lähtenyt päälle. Hänen akkunsa oli edelleenkin loppu. Veera nosti oman puhelimensa ja näytti lukitusnäyttöä Petelle.
”Sanoisin noin 47 minuuttia.”
”Vau. Miten sellainen voi edes olla mahdollista?”
”Maailma on täynnä yllätyksiä. Et ikinä arvaa minkälaiseen tyyppiin törmäsin juuri äsken.”
Pete kertoi vanhasta miehestä. Hän yritti parhaansa mukaan jäljitellä miehen ääntä ja maneereja. Veera naurahti hänen esitykselleen, mutta tarinan loppu liikutti häntä.
”Kuinka ihanaa. Romantiikka todella on kuollut nykypäivänä”, Veera sanoi.
”No niin onkin kyllä.”
Veera katsoi puhelintaan, Pete kuuta. Hän yritti kuvitella neuvostoliittolaisen sukkulan lentämässä sinne.
”Mitä sinä teet keskustassa sunnuntai-iltana?” Pete kysyi.
”Menen puistoon istumaan. Päivisin ja arkisin siellä on liikaa porukkaa”, Veera vastasi.
”Siellä on liian kylmä”, Pete sanoi: ”Sinulla on vain tuollainen ohut takki päällä.”
”Kyllä minä pärjään. Olen pärjännyt ennenkin.”
”You do you”, Pete kohautti olkiaan.
“Sinun kannattaisi kokeilla sitä. Hauskaa puuhaa.”
”Varmasti.”
Veera palasi puhelimensa ääreen. Pete tunsi olonsa ontoksi. Jostain syystä ajatus kotiin menosta pelotti häntä. Mitä siellä odotti? Lämmin peti ja muropaketti kaapin perällä. Kai sekin oli jotain. Hän huokaisi syvään ja koetti päästää villitsevän mielensä pälkähästä. Tuuli puhkui ja puhisi. Pete hytisi eivätkä viileät ajatukset auttaneet.
Siinä samassa hän näki bussin valkoiset valot pimeydessä. Linja-auto saapui kokonaan näkyviin. Se oli Peten bussi. 4A. Pete nousi seisomaan ja kaivoi bussikortin taskustaan. Hän vilkutti kuskille, ja kuski pysäytti auton täsmällisesti hänen eteensä. Automaattinen ovi avautui täristen.
”No? Missä kiikasti?” hän kysyi.
”Olen niin pahoillani. Sillalla oli tapahtunut kolari”, kuski sanoi.
Pete painoi bussikorttinsa skanneriin ja kuului piippaus, mutta sen sijaan, että hän olisi istuutunut, hän jäi seisomaan paikoilleen.
”No. Etsihän paikkasi, poju. Meillä ei todellakaan ole aikaa hukattavana”, kuski sanoi.
”Minä taidan mennä sittenkin toiseen bussiin”, Pete sanoi.
Kuski katsoi poikaa kummastuneena. Peten huulille oli noussut typerä hymy.
”No mene sitten.”
Ja Petehän meni. Hän astui pois bussista ja palasi Veeran viereen istumaan.
”No?” Veera kysyi: ”Mikset mennyt kyytiin?”
”Tuli muutos suunnitelmiin”, Pete sanoi: ”Ajattelin käydä katsomassa puistoa. Ehkä se on kaunis tähän aikaan vuodesta.”
Lukas Koskinen
