Miten ymmärrämme maailmaa ja itseämme aistiemme avulla?
Aistit ovat keskeinen osa ihmisen kokemuksesta maailmasta ja itsestään. Ne eivät pelkästään tuo meille tietoa ympäröivästä maailmasta, vaan myös herättävät tunteita ja luovat muistoja. Näkö, kuulo, tunto, haju ja maku luovat joko yhdessä tai yksittäin kokemuksen elämästä.
Näkö on yksi tärkeimmistä aisteistamme. Sen avulla havainnoimme ympäristöämme, tunnistamme erilaisia esineitä, arvioimme etäisyyksiä ja huomaamme kauneutta maailmassa. Näön avulla voimme katsoa itseämme ja muodostaa sen avulla identiteettiämme. Näön avulla huomaamme värit, muodot ja liikkeet ja myös muut ihmiset ja heidän kehonkielensä. Huomaamme kauniin aamuauringon, hymykuopat ja taideteokset. Näemme, miten muut ilmaisevat itseään ja miten joku reagoi, jos hymyilemme takaisin. Näön avulla muodostamme kuvaa siitä, millaisessa maailmassa elämme ja millaisia me itse olemme.
Kuulo ajatellaan usein näön ohella tärkeimmäksi aistiksi. Se tarjoaa meille ainutlaatuisen tavan kokea maailmaa. Kuulon avulla voimme kuunnella muun muassa musiikkia, luonnon ääniä, liikennettä ja muita ihmisiä. Voimme kuulla kamalia, mutta myös ihania asioita. Koemme maailmaa ja muita ihmisiä kuulon avulla. Kuulemme sen, miten ystävämme nauravat ja miten suosikkiartistimme laulavat. Muodostamme myös kuvaa itsestämme kuulemalla. Kun kuulemme rakastamaamme musiikkia tai tärkeän ihmisen äänen, koemme positiivisia tunteita, jotka voivat kertoa myös jotain meistä itsestämme. Mistä minä innostun? Mitkä asiat saavat minut onnelliseksi? Ketkä saavat minut nauramaan?
Tuntoaisti on monesti taka-alalle jäävä aisteistamme. Se on kuitenkin keskeinen osa aistijärjestelmäämme. Tuntoaisti mahdollistaa muun muassa kosketuksen, paineen, lämpötilan ja kivun aistimisen ja siten se auttaa meitä muodostamaan
käsitystämme maailmasta. Tuntoaistin avulla voimme tuntea materiaaleja ja tekstuureja. Tunnemme kuumuuden ja kylmyyden, karheuden ja pehmeyden. Tunnemme, miltä toisen ihmisen iho tuntuu omaamme vasten. Tunnemme, miltä toisen halaus tai lempeä kosketus tuntuu. Tuntoaistilla ymmärrämme kehoamme ja sen rajoja ja liikkuvuutta. Tiedämme, mikä tuntuu hyvältä, mikä taas epämukavalta. Tuntoaistimme kertoo meille, tuntuuko oma keho kodilta.
Maku- ja hajuaisti ovat toisissaan niin tiiviisti kiinni, että niitä sopii käsitellä yhdessä. Niiden avulla koemme suosikkiruokamme ja -juomamme. Tietyt hajut ja maut herättävät muistoja ja tunteita. Lapsuudesta muistuttava omenapiirakan tuoksu ja maku voivat herättää lämpimiä muistoja perheestä ja kodista. Popcornin tuoksu vie heti takaisin sen tietyn elokuvan pariin, jonka kävi katsomassa vuosia sitten syyskuisena lauantai-iltana. Perinteisten ruokien ja esineiden tuoksu kertoo meille yhteisöstämme ja historiastamme. Saunavihdasta leijaileva koivunlehtien tuoksu kertoo meille Suomen kesästä ja meidän yhteydestämme kulttuuriimme. Maku- ja hajuaistin avulla saamme myös tietoa ympärillämme olevista ihmisistä. Voimme pitää jotain tuoksua jollekin ominaisena esimerkiksi hajuveden muodossa.
Eri aistit luovat yhdessä jokaiselle meistä ainutlaatuisen kokemuksen elämästä. Ne tekevät elämästämme merkityksellistä, yhdistävät meitä toisiimme ja auttavat ymmärtämään identiteettiämme. Aistit herättävät tunteita ja muistoja, jotka rakentavat sillan menneisyyden ja nykyisyyden välille. Niiden avulla koemme kauneutta, iloa ja yhteyttä – niin itseemme kuin ympäröivään maailmaan.
Laura Karppinen
Metelin manifesti
Vasara kohtaa seinän. Porakone soi aamutuimaan. Krapulaisen kauppareissun keskeyttää ulvova vauva. Asunnon vessan ruosteiset saranat vinkuvat. Renkaat kirskuvat, torvet tööttäilevät ja amispoppi jytisee vuosikymmenen vanhan bemarin kaiuttimista.
Nouseeko syke kattoon? Kiristyvätkö hermot ja ohimot? Kaipaatko jo tyyntä hiljaisuutta?
Minkä ihmeen tähden?
Itsehän tiedän tuppukylän poikana, että kaupunkilaiset eivät osaa arvostaa melusaasteen luomaa turvaa. Ouluun muutettuani pääsin kokemaan todellista kaupunkiaudiota ensimmäistä kertaa. Sallikaa minun kuvata tätä kokemusta.
Naapurista kuuluvat pamaukset (ehkäpä laukaukset) ja lähestyvän poliisiauton viettelevä vihellys kertovat minulle, että vuosisatoja toteutettu Suomen kaupungistuminen on tuottanut tulosta. Kolme viikkoa kestänyt tietyö herättää minut ennen kukonlaulua, mikä saa minut arvostamaan kaupungin toimivaa infrastruktuuria. Yökerhon musiikkia leikkaava rakastavaisten riitely taas muistuttaa kahdesta asiasta: kaupungista löytyy anniskelupaikkoja ja kestäviä parisuhteita. Näistä siunauksista huolimatta syntymäloton voittaneet kaupunkien kasvatit kaipailevat aikaa
ennen teollistumista. Lapissa nököttääkin kesämökki, jolla korkeimmat desibelit syntyvät sinfoniaa säveltävistä linnuista ja laituriin törmäilevistä aalloista. Peninkulman etäisyydellä ei näy eikä kuulu ristin sielua. Sitähän te etelän vetelät haikailette. Kyllä täällä sielu lepää.
Vai lepääkö?
Oikeasti alle tuhannen asukkaan kylänpahasessa ääni kertoo toista tarinaa. Tai pikemminkin äänen puute. Tietöiden pitkittynyt kakofonia ei häiritse tyytyväisinä nukkuvia asukkaita, koska syrjäkylien teistä ei pidetä huolta. Kukaan ei kuuntele joukkoliikenteessä musiikkia ilman kuulokkeita, koska bussi kulkee vain kerran päivässä. Lasten leikkikentältä ei kantaudu edes juopuneiden teinien huutelua.
Tämä kielii päivänselvästi syntyvyyden laskusta ja väkikadosta. Mistä nyt revitään tulevat työntekijät ylläpitämään hyvinvointiyhteiskuntaa ja suuria ikäluokkia? Talkootyötkin tehdään synnytysmuodon sijaan vanhaan malliin – pelloilla ja aitoilla. Raatamista harvemmin keskeytetään turhalla dialogilla – ainakaan miesten keskuudessa. Työn jälkeen kaikuu kuitenkin joukko majavan aivastuksia, kun mykkäkoulu romutetaan iloliemellä. Silloin ääntä lähtee.
Lähde: Albrecht Feitz, Pixabay
Hiljaisuuden palvojat julistaisivat itsensä melkoisella vauhdilla äänen ystäviksi, jos he joutuisivat kokemaan todellista hiljaisuutta. Sitä anteeksiantamatonta mykkyyttä, jossa avunhuutoihin vastaa parhaassa tapauksessa vain kaiku.
Näissä tilanteissa ambulanssin ujellus tai valtion rahoittaman pelastushelikopterin hurina olisi siunaus. Välillä tätä hurinaa joudutaankin odottamaan jopa Norjan puolelta. Jos puu kaatuu, eikä sitä ole kuulemassa kukaan, leikattaisiinko Lapin hyvinvointialueelta silti lähes sata miljoonaa euroa?
Ja eikö nykyään pidäkin nostaa meteliä? Mitä sillä tuppisuulla enää tehdään, kun kaikkialla on haudanhiljaista? Äänestetään, eristäydytään, äänieristetään. Jos jollain on jotain tätä liittoa vastaan, puhukoon nyt tai vaietkoon iäksi.
Tajuttomuus
Mutta tarvitseeko kaikesta olla äänessä? Onhan tästä ongelmasta huudeltu jo ympäri maailmaa. Liian moni kuulemma sanoo, mitä sylki suuhun tuo. Rapakon toisella puolella on päästy sanoja sylkemällä jopa presidentiksi asti.
”Vaikeneminen on kultaa, puhuminen hopeaa”, totesi joku filosofi aikoinaan. Taisi jopa Mokoman laulaja Marko Annala siteerata tätä viisautta. Ironisesti sekä alkuperäinen filosofi että Annala levittivät tämän viestin puhumalla. Marko oikeastaan örisi.
Ehkäpä voisimme olla haikailematta kultaa ja tyytyä välillä hopeaan. Jokin muukin metalli kelpaisi. Vaikkapa se Mokoma tai vessan saranat.
Jyri Hetta
Pysyn rauhallisena, kun hän työntää neulan kämmenselkääni. Niin kauan, kun keskustelemme, kaikki on hyvin. Mies kuitenkin hiljenee, kun hän alkaa kiinnittää erilaisia letkuja käteni neulaan. Katselen kaikkialle muualle ja yritän hengitellä, mutta pieni pisto täyttää koko mieleni. Tunnen sen jokaisen liikahduksen. Piikki ei voi olla iso, mutta mielessäni minut on lävistetty keihäällä. Ennen pitkää hengitän ilman sijaan jotain raskaampaa. Hänen täytyy tuntea, kuinka kylmä hiki nousee käteen, jota hän koskettaa. Hän kysyy, onko minulla huono olo. Vastaan, että huimaa vähän. Kohtaus etenee nopeasti. Valun jo tekonahkaisella tuolilla alemmas. Alan sanoa, että minä taidan...
Näen Seattlen siluetin. Kullanruskeat vuohet juoksevat vuorenrinnettä alas ilta-auringon loistaessa. On hyvin kaunista ja jännittävää. Olen kuullut paljon tarinoita. Haluan täältä niin monta vuotta kuin voin saada.
Illat pimenevät. Otan monta kutsua vastaan. Tämä on mielenkiintoinen vanha rakennus. Jätänkö takin tähän vai...? Tiedäthän, että he eivät tarkoittaneet, mitä sanoivat. He eivät tienneet, mistä puhuivat. Ai äänieristetty? Hyvin mietitty. Onpa herkullista ruokaa. Käydään vain istumaan ruokalevolle.
Kuluu vain hetki. Nojatuolit muuttuvat ansoiksi. Mutta ethän sinä halua minulle pahaa. Mikä on tuo ilme? Auts. Soiko täällä Bumpy Ride vai Zen Cafén Ensimmäinen? Minun täytyy juosta. Henkeni edestä. Hän sanoi, että kysymys on ihmishengistä.
Alan tulla tajuihini unimaailman keskellä. Kuulen niin kovaa kohinaa, että minun täytyy olla valtavassa hallissa, joka on täynnä ihmisiä, ja kaikki puhuvat yhtä aikaa. Luulen, että osa minusta kiljuu. Olen kauhuissani. En tiedä, miksi olen tässä ihmispaljoudessa ja miten olen tullut tänne. Se osa minusta, joka ei ole tässä kohinassa, katoaa ulottumattomiini tyhjyyteen. Pahin kauhu iskee, kun tajuan, etten tiedä, kuka minä olen.
Rauhallinen ääni kysyy, tiedänkö, missä ollaan. Pelkkä äänen rauhallisuus ja se, että ymmärrän sanat, helpottaa kauhuani asteen. Helpotun lisää, kun kuulen itseni saavan huohotettua: “En”.
Löydettyäni sanat näköni alkaa palautua. Sameasti erotan vaaleatakkisen hahmon. Hän pitelee käsissään jotain. Korvissani kohisee edelleen. Kuva alkaa tarkentua. Miehellä on käsissään jalkani. En tiedä, itkeäkö vai nauraa. Edellisestä kerrasta on niin kauan.
Siiri Liimatta
Värinäön kirjoa
Koemme kukin maailman omalla tavallamme. Jokaisen kokemus rakentuu elämän varrella kertyneistä tavoista, näkemyksistä ja arvoista, joiden kautta tilanteita lähestytään. Yhtä keskeistä on kuitenkin myös se, miten aistimme tilanteita.
Aistimme ovat sisäisten maailmojemme tavoin jokaiselle henkilökohtaisia ja hyvin harvoin täysin samanlaisia muiden kanssa. Omalla kohdallani tämä korostuu näköaistin kohdalla: olen osittain värisokea. Värit näyttäytyvät luultavasti kaikille ainakin jokseenkin omalaatuisella tavalla, mutta itse en pysty aina erottamaan punaisen ja vihreän sävyjä toisistaan.
Joskus värisokeus tuottaa hieman vaikeuksia arjessani. Esimerkiksi värityksillä merkityt kartat voivat olla hyvin vaikealukuisia. Hankaluuksista huolimatta en koe puutteellista värinäköäni tympeäksi asiaksi. Muista poikkeava tapani nähdä maailman värejä tuottaa usein myös iloa muun muassa huvittavien tilanteiden muodossa.
Ystävissäni herättävät hilpeyttä esimerkiksi tilanteet, joissa huomaan jonkin heidän vaatteensa olevan harmaan sijasta vihreä. Tämä voi tapahtua, vaikka olisin nähnyt vaatekappaleen useita kertoja. Tummemmat vihreän sävyt vaativat minulta keskittynyttä katsomista; sivusilmällä katsoen näen ne usein harmaina. En kuitenkaan koe näitä tilanteita epämieluisiksi. Ajattelen näkeväni värit vain hieman veikeällä tavalla.
Hankaliksi koen lähinnä tilanteet, joissa esimerkiksi opiskelumateriaali sisältää vaikealukuista värien käyttöä. Esimerkiksi mallivastauksissa on joillakin käymilläni kursseilla erotettu eri korostuksia toisistaan punaisella, vihreällä ja sinisellä. Tällöin olen joutunut konsultoimaan jotakuta värinäköistä ystävääni tehtäviä tarkastaessa. Toki tiedotin tästä myös kurssin opettajalle, joka korjasi materiaalit tulevia toteutuksia varten saavutettavammiksi.
Suhtaudun värisokeuteeni hieman hassuna piirteenä itsessäni, en niinkään puutteena verkkokalvojeni tappisolujen toiminnassa. Mielestäni moniin omiin erikoispiirteisiin on mukavampi suhtautua kevytmielisesti – koen jokseenkin huvittavana sen, että en yksinkertaisesti erota joitakin muille selviä värejä toisistaan.
Pidän kykyäni huvittua omasta tavastani tuntea ja aistia asioita voimavarana. Arkeni olisi varsin ankeaa, jos kokisin kyvyttömyyteni nähdä tiettyjä värejä tragediana. Asenteeni takia en myöskään koe painetta pyrkiä tunnistamaan tilanteita, joissa en erota värejä oikein. Tilanteet, jossa näen jonkin asian väärin, ovat oikeastaan ihan hauska osa arkeani.
Myönnän joskus turhautuneeni siitä, että en esimerkiksi pärjää jossakin pelissä, koska värit ovat jollakin tavalla olennainen osa sitä. Ainaisen onnistumispaineen alla on kuitenkin jopa vapauttavaa todeta, että joissakin asioissa ei pysty – saati tarvitse – olla hyvä. Kokemukseni poikkeuksellisesta tavastani nähdä värejä on opettanut minua suhtautumaan empaattisemmin sekä itseeni että muihin.
Kuvailemani asenne toki vaatii sen, että tiedostaa ja hyväksyy omat heikkoutensa. Olen itse saanut tietää olevani värisokea vieraillessani lapsena Tietomaassa. Näytteillä oli tuolloin kuvioita, joita käytetään värisokeuden tutkimiseen. Vanhempieni tiedustellessa mitä näen niissä, totesimme varsin nopeasti minun olevan värisokea. Kuvioista erottuu normaalisti näkevälle esimerkiksi kuvioita ja numeroita, mutta minulle valtaosa niistä näyttää epämääräisiltä ympyräsekoituksilta.
Aistikokemuksesi poikkeaa luultavasti omastani usealla tavalla. Kannattaakin käydä vaikkapa Tietomaassa tai jopa ihan näöntarkastuksessa selvittämässä, onko omassa väri- tai yleisnäössä jotain mahdollisesti hieman hassusti.
Omia näkemyksiä on tervettä arvioida aktiivisesti ja pohtia, voisiko niitä värittää esimerkiksi tappisolujen lakkoilu verkkokalvoilla. Omalla kohdallani kyse on ajoittain juuri tästä: tietyille näkyvän valon aallonpituuksille ei ole toimivia vastaanottimia silmissäni. Onneksi minulla on ystäviä, jotka voivat tarpeen tullen kuvailla näitä värejä minulle.
Aistihavaintojen jakaminen muiden kanssa antaa usein kiinnostavaa perspektiiviä. Usein ei ole edes tarvetta siirtyä tulkinnan tasolle, vaan pelkkien kokemuksien vertailu voi jo avata uusia näkökulmia. Aistimme kukin maailman omalla tavallamme.
Syksy Juutinen
Aistimukset muistuttavat menneistä
Vastasyntynyt lapsi muistaa ja tunnistaa äitinsä äänen.
Ohikulkevan naisen hajuveden tuoksu tuo yllättäen muistoja mieleen. Tuota samaa hajuvettä käytin, kun olin lukiossa. Kehon valtaa koeviikon aiheuttama stressi, vaikka lukioajoista koeviikkoineen on jo monta vuotta aikaa. Tunne on merkillinen, sillä pelkkä tuoksu sai sen aikaan. Kuuntelen kävellessäni musiikkia kuulokkeilla, ja kun Amy Macdonaldin This Is the Life lähtee soimaan, myös lukioaikainen stressi unohtuu. Kappale vie minut muistoissani kesään, jolloin kuuntelin sitä jatkuvasti. Saatan melkein tuntea viileän järviveden liplattavan jaloissani.
Muistot syntyvät aistien avulla
kokemalla
Ihminen havainnoi ympäristöään aistein jo ennen syntymäänsä. Vastasyntynyt lapsi pystyy jo
heti synnyttyään muistamaan ja tunnistamaan äitinsä äänen, jota on saanut kohdussa kuunnella. Näkemisen opettelu taas alkaa ihmisellä vasta syntymisen jälkeen, mutta siitä kehittyy yleensä kaikkein informatiivisin aisti. Muistot syntyvät aistien avulla kokemalla, ja siitä syystä nykyhetken aistihavainnot voivat tuoda tarkkojakin menneisyyden muistoja ja tunnetiloja mieleen.
Voisi kuvitella, että näkö- ja kuuloaistit ovat muistojen kannalta niitä tärkeimpiä. Erityisen vahva yhteys ihmisen muistoihin ja tunteisiin on kuitenkin hajuaistilla. Syynä tähän on se, että hajukeskus sijoittuu aivoissa lähelle sitä osaa, missä myös muistoja ja tunteita käsitellään. Yhteys tähän limbiseen järjestelmään on hajuaistilla vahvempi kuin muilla aisteilla. Yhteyden vahvuudesta kertoo esimerkiksi se, että muistisairauden yksi en-
simmäisistä ennakko-oireista on usein hajuaistin huononeminen.
Hajumuisti ja Proustin ilmiö
Yksi ihmisen kauaskantoisimmista muisteista onkin hajumuisti. Vahvimmat hajumuistot sijoittuvat viiden ja kymmenen ikävuoden välille, mutta niitä syntyy lisää vanhempanakin. Myös alle viisivuotiaana koetuista hetkistä saattaa olla hajumuistoja jäljellä, vaikka muunlaisia muistoja siltä ajalta ei olisikaan. Jokin tuoksun aiheuttama tunnereaktio saattaakin siis johtua jostain varhaislapsuudessa koetusta, vaikka itse tapahtumaa ei muistaisikaan. Hajumuistot ovat harvinaisempia kuin vaikkapa musiikin herättämät muistot. Kuitenkin hajumuistot ovat tutkimusten mukaan yksityiskohtaisempia, vahvempia ja elävämpiä kuin muiden ärsykkeiden aiheuttamat muistot.
Hajuaistimuksen aiheuttamaa yhtäkkistä muistojen ja tunnetilojen heräämistä kutsutaan nimellä Proustin ilmiö. Ilmiö on saanut nimensä Marcel Proustin mukaan, jonka kirjassa Kadonnutta aikaa etsimässä yksi keskeisimmistä tapahtumista rakentuu tämän aiheen ympärille. Kertoja haistaa madeleine-leivoksen tuoksun, joka saa hänet muistamaan tapahtumia kaukaa lapsuudesta. Proustin ilmiölle tyypilliset muistot ovat usein selkeitä ja tunteet myönteisiä.
Merkitykselliset muistomme
Ihminen kokee jo yhden päivän aikana paljon sellaista, joka jää lopulta unohduksiin eikä koskaan enää palaudu mieleen. On selvää, että kaik-
kea ei voikaan muistaa, ja vain pieni osa tiedosta valikoituu pitkäkestoiseen muistiin. Sille on siis syynsä, miksi jokin aistimus herättää juuri tietyn muiston menneisyydestä. Tapahtuma tai vaikka pienikin yksityiskohta on ollut kokemisen hetkellä jollain tapaa merkityksellinen, sillä se palautuu mieleen vielä vuosienkin jälkeen. Sitä onkin mielenkiintoista pohtia seuraavan kerran, kun tuoksu tai vaikkapa musiikki saa muistamaan jotain menneisyydestä.
Lähteet:
Lyly, Anniina - Wikstén, Johanna - Lundberg, Maria 2022: Hajuaistin arvoitukset. Duodecim -aikakausikirja
https://www.duodecimlehti.fi/duo16980
Leppävuori, Anna 2015: Toiko haju mieleesi muiston vuosien takaa? Siihen on selitys aivoissa. Yle uutiset 26.11.2015
https://yle.fi/a/3-8484554
Mäki, Elise 2019: Tietty tuoksu voi herättää muiston vuosikymmenten takaa - Asiantuntija selittää, miten hajumuistot syntyvät. Helsingin Sanomat 23.7.2019
https://www.hs.fi/elama/art-2000006182004. html
Puttonen, Mikko 2018: Miksi ihminen muuttuu avuliaaksi, kun hän haistaa croissantin? Helsingin Sanomat 9.9.2018
https://www.hs.fi/tiede/art-2000005820295. html
Ellen Viljamaa
Misofonia ‒ kun arjen äänet ovat liikaa
Aistit ovat välttämättömiä ympäristön havainnoimiselle, ja tiedon keräämisen lisäksi niistä voi saada monenlaisia aistielämyksiä. Hyvät tuoksut, herkullinen ruoka, ympäristön värit ja mieluinen musiikki ovat monille suuri voimavara arjessa. Arkielämä on täynnä erilaisia ääniä ja muita aistiärsykkeitä, joista iso osa kuitenkin suodattuu pois, eikä niihin yleensä kiinnitetä erityisemmin huomiota. On tyypillistä, että esimerkiksi kovat äänet koetaan häiritsevinä, mutta mitä jos normaalit ja hiljaisetkin arjen äänet ja näköaistimukset tuntuvat sietämättömiltä?
Misofonia on ääniyliherkkyyden harvinainen muoto, jossa tietyt hiljaiset ja jokapäiväiset äänet koetaan erittäin epämiellyttävinä. Esimerkiksi
ruuan maiskutus, hengityksen ääni, ruoka suussa puhuminen tai vaikkapa viheltely voivat olla misofoniasta kärsivälle sietämättömiä. Joillekin ärsykkeet voivat olla myös visuaalisia, kuten jalan vispaaminen tai sormien liikkeet. Tätä kutsutaan misokinesiaksi.
Misofonia on aivoperäinen sairaus, ei mielenterveyden häiriö
Misofonia tunnetaan englanniksi lyhenteellä SSSS, joka tulee sanoista selective sound sensitivity syndrome. Englanninkielisissä maissa misofonia on tunnistettu sairaudeksi, mutta esimerkiksi Suomessa sillä ei ole virallista tautiluokitusta. Misofonian syytä ei tiedetä, mutta äänien aiheuttamat
reaktiot johtuvat jonkinlaisesta häiriöstä korvien ja hermoston välillä. Kyseessä on aivoperäinen sairaus, eikä esimerkiksi mielenterveyden häiriö.
Reaktio ääniin tai liikkeisiin voi olla erittäin voimakas raivostuminen, ahdistuminen, vihan tunteet ja halu päästä tilanteesta pois. Myös fyysisiä oireita, kuten pulssin kiihtymistä, kämmenten hikoilua, lihasjännitystä ja hengenahdistusta, voi esiintyä. Joillain misofoniasta kärsivillä voi ilmetä jopa väkivaltaisia ajatuksia. Oireita on vaikeaa kontrolloida itse, vaikka tietäisi reaktion olevan epätavallinen ja yrittäisi tietoisesti sietää ääntä.
Misofonia on tärkeää erottaa hyperakusiasta, joka on ääniyliherkkyyden muoto, jossa esimerkiksi normaali puheääni koetaan epämiellyttävän voimakkaana tai jopa kivuliaana. Hyperakusiassa on siis kyse tavallisten ja vaarattomien äänenvoimakkuuksien kokemisesta epätavallisen voimakkaana ja sitä kautta häiritsevänä. Misofoniassa puolestaan ei ole kyse siitä, että äänet koettaisiin voimakkaampana kuin ne ovat, vaan sen sijaan hiljaisten ja toistuvien äänien suodattaminen pois on häiriintynyt, mikä aiheuttaa epätavallisen voimakkaita reaktioita. Sekä misofonia että hyperakusia on yhdistetty tinnitukseen, mutta molempia voi esiintyä ilman tinnitustakin.
Ääniyliherkkyys voi vaikuttaa ihmissuhteisiin
Monilla oireet liittyvät erityisesti läheisten ihmisten, kuten perheenjäsenten tai ystävien, tuottamiin ääniin. Joidenkin ihmisten tuottamat äänet voivat olla helpompia sietää kuin toisten. Esimerkiksi veljen ruuan maiskutus voi tuntua sietämättömältä, kun taas isän syömisäänet eivät aiheutakaan yhtä voimakkaita reaktioita.
Misofoniasta kärsivä saattaa vaikuttaa epäkohteliaalta esimerkiksi poistuessaan ruokapöydästä kesken aterian syömisäänien käydessä sietämättömiksi tai pyytäessään olemaan naputtelematta
kynää. Tärkeää olisikin kertoa läheisilleen, mistä on kyse. Läheisten tuki ja empatia on tärkeää, kun yrittää opetella sietämään ääniä. Sellaisten ihmisten, jotka eivät itse kärsi misofoniasta, voi olla vaikea ymmärtää sairaudesta kärsivän arkea ja kokemuksia. Misofonia on vielä varsin vähän tunnettu ääniyliherkkyyden muoto, minkä takia moni ei myöskään ymmärrä kärsivänsä siitä.
Misofonia voi pahimmillaan rajoittaa elämää ja ihmissuhteita, jos oireista kärsivä alkaa vältellä tiettyjä tilanteita tai vaatia läheisiltään äänettömyyttä. Läheisille voi tulla tiuskittua, kun ärsyke herättää tunteita. Omien reaktioiden voimakkuus voi myös olla jopa pelottavaa, etenkin jos ihminen ei itsekään tiedä, mistä on kyse.
Mikä avuksi?
Äänien sietämiseen voi auttaa se, että antaa itselleen luvan poistua äänimaisemaltaan vaikeista tilanteista ennen kuin ahdistus ja viha ehtivät kasvaa kovin suureksi. Myös esimerkiksi musiikin kuunteleminen tai korvatulpat voivat auttaa häiritsevän äänen sivuuttamisessa. Siedättämisestä voi olla apua, kunhan sen toteuttaa oman sietokyvyn rajoissa pikkuhiljaa ja omaan tahtiin. Tähän liittyy myös lupa poistua tilanteesta tarvittaessa: ei ole pakko yrittää heti sietää kaikkia ääniä alusta loppuun, vaan voi esimerkiksi kuunnella läheisen purkan syöntiä pikkuhiljaa aina pidemmän tovin ennen kuin poistuu tilanteesta.
Stressi ja väsymys voivat pahentaa misofonian oireita, ja elämäntavoilla voikin vaikuttaa oireiden voimakkuuteen. Riittävästä unesta, säännöllisestä ateriarytmistä ja stressin välttämisestä voi olla yllättäväkin apu oireisiin. Oireet voivat myös elämäntilanteen mukaan välillä helpottua ja välillä pahentua: kuormittava elämäntilanne voi ilmetä oireiden pahenemisena.
Anni Mikkonen
Minttuhammastahnan maku
Kuulen hengityksesi tasaisen tuhinan. Kaksi sekuntia sisään, toiset kaksi ulos. Olen kuullut tuon saman äänen jo ainakin sata kertaa aikaisemmin. Luulin, että jokaisen uninen hengitys kuulostaa samalta. Sinun tuhinassasi on kuitenkin jotain uutta. Se luo sisälleni jopa hieman riipaisevan tunteen siitä, että kaikki kääntyy vielä parhain päin.
Ainakin puoli vuotta olen kulkenut sumun ja savun keskellä. Olen ollut ikään kuin vapaamatkustajana omassa elämässäni. Lieköhän kukaan sitä edes huomannut. Kun ystäväni ottavat puheeksi yhteisen ulkomaanmatkamme, jonka teimme kesäkuussa Italiaan, en kuollaksenikaan muista siitä paljoa. He kertovat tarinoita yhteisistä illanvietoistamme lämmittävän auringon alla. He kertovat ihanista rantapäivistä, jonka päätteeksi haimme lähikaupasta halpaa proseccoa. En muista tuosta reissusta oikeastaan muuta kuin sen hiostavan tunteen, jonka auringon lämpö, kostea ilma ja mieltäni painava ahdistus saivat aikaan.
Pitelen kättäni lämpimällä ihollasi. Myös reitemme koskettavat toisiansa. Vatsani on vasten kylkeäsi, kun olen käpertynyt sikiöasentoon peiton alle. Pussilakanan kangas on hitusen liian karhea mieltymyksiini. Käteni liikkuu tasaisesti rintakehäsi mukana. Se säännönmukaisesti nousee ja sitten laskee, noudattaen joka kerralla samaa kaavaa. Kehosi lämpö lämmittää myös sisintäni. Tunnen oloni turvalliseksi läsnäolostasi.
Elokuu alkoi, enkä vieläkään nähnyt selkeästi eteeni. Päivät vain vilahtivat ohitseni. Yritin etsiä pakoreittiä tuosta sakeasta savupilvestä, mutta turhaan. En saanut otetta mistään. Siltikään kukaan ei huomannut. Näin ystäviä, sain kurssini riivittyä kasaan, vierailin perheeni luona ja juhlin. Olin pukeutunut naamiaisasuun. Tuo naamiaisasu kuvasti omaa itseäni silloin, kun kaikki on hyvin. Keskustellessani muiden kanssa kuulin vain epämääräistä älinää ilman mitään tarkoitusta. En tuntenut mitään ihollani, kun ystäväni halasi minua. Silti sain jollain ihmeen kaupalla pidettyä ylläni tuon roolin, vaikka en sitä edes tietoisesti päälleni vetänyt.
Käytävän valo kajastaa sisään oven alareunassa olevasta raosta. Se valaisee juuri sen verran, että
näen tummanruskean parkettilattian ja sukan, joka lojuu lattialla. Sukassa on sinisiä raitoja. Pystyn juuri ja juuri tunnistamaan värin siniseksi mustan sijaan. Käytävän valo on siihen riittävän kirkas. Tiedän sen olevan sinun sukkasi, sillä enhän minä jätä sukkiani koskaan tuohon kohtaan huonetta. Se ei kuitenkaan suututa minua, vaikka yleensä epäsiisteys saa minut hermostuneeksi. Samalla kun sinä – ja sukkasi – saapuivat elämääni, palasi siihen kaikki värit. Hiljalleen sumupilvi väistyi ja näin kaiken taas kirkkaammin.
”Onko sun pyörässä tarakkaa?” Sanat karkasivat suustani. Olin kotimatkalla baarista, jossa roikuimme ystävien kanssa taas aivan liian myöhään. Valkoisiin opiskelijahaalareihin pukeutunut nuorukainen pyöräili hitaasti ohitseni. En tiedä kumpi meistä oli hämmentyneempi sanoistani, minä vai hän. Olinhan pitkään ollut niin sulkeutunut, etten ottanut yhteyttä enää ystäviinikään. Jatkoimme tuon miehen kanssa kotimatkaamme yhdessä. Askel askeleen perässä kuljimme samaan kaupunginosaan. Jossain kohtaa huomasin hänen askeleidensa johtaneen minun kotiovelleni.
Normaalista poiketen suuni ei tunnu kuivalta. Sinne on jäänyt elämään minttuhammastahnan ja suudelmiesi maku. Sinun suutasi täytyy kuivata, onhan se suloisesti avoinna, niin kuin se on aina nukkuessasi. Suusi on jäänyt vienoon hymyyn. Ajattelen hymysi olevan kaunein kaikista tuntemistani hymyistä.
Kerta toisensa jälkeen hän oli taas ovellani. Samaan tahtiin kuin kotini ovi aukesi, tunsin uusien mahdollisuuksien ovien avautuvan. Päätäni painava taakka alkoi karisemaan tiehensä. En enää pukenut maskia päähäni päivittäin, vaan pystyin näyttämään muille aidon, elämäniloisen itseni. Yhtäkkiä tuohon rämeeseen, jota saattoi elämäkseni kutsua, kajasti valo puiden välistä. Se valaisi metsää pikkuhiljaa. Lopulta valo ulottui sen pienimpiinkin kolkkiin, eikä ympärillä ollut enää pelkästään kylmää ja märkää pimeyttä.
Mutta vieläkin yksin viettämäni yöt tuntuvat samalta kuin kaikki tuntui muutama kuukausi sitten.
Juuli Saarinen
Päiväni ilman kuuloaistia
Reportterimme hyppäsi vuorokauden ajaksi kuulovammaisen saappaisiin ja oppi tarkastelemaan arkielämää uudesta näkökulmasta.
Viime kesänä podin elämäni pisintä flunssaa ja menetin hetkeksi puolet aisteistani. Elin siis 2,5 aistin varassa noin viikon verran. Haju- ja makuaisti katosivat totaalisesti, ja korvatulehdus vei toisesta korvasta kuulon. Nyt onkin mielenkiintoista kokeilla, millaista olisi menettää vuorokaudeksi kuulo molemmista korvista.
Aivan täysin kuuroksi en itseäni saa, joten diagnoosini tänään on äkillinen osittainen kuulonmenetys tai kuulonalenema. Näkökyvyttömyys olisi kyllä helpommin simuloitavissa, mutta en testaa tällä kertaa sitä, sillä haluan säilyä hengissä.
Äänetön aamun aloitus
Ennakoin tulevaa äkillistä kuulonmenetystäni jo illalla laittamalla puhelimen herätyksen äänettömälle ja toivomalla, että herään aamulla puhe-
limen värinään ja herätysvaloon. Heräänkin yllättäen ennen kellonsoittoa. Selailen hetken somea ja Instagramissa harmittelen, kun ihmiset eivät ole tekstittäneet tarinoitaan. Selaillessa vastaan tulee myös erään käyttäjän (@bigmerla) video, jossa hän soittaa lasten leikkisoittimilla AC/DC:n Thunderstruckin. Tämä pitääkin kuulla – tai siis kuunnella sitten jonain toisena päivänä.
Normaalisti kääntäisin radion päälle heti aamulla, mutta nyt syön aamupalani täydellisessä hiljaisuudessa. Asettelen vielä kuulokkeet korvilleni, etten kuule kellonraksutusta. Kuulokkeet vaimentavat ääntä tosin vain vähän. Valitsin tälle kokeilulle sopivasti (lue: pelkurimaisesti) luennottoman päivän. Kirjoitan parin tunnin ajan kotona viestinnän tenttikirjan muistiinpanoja ja suomennan viron kielen kurssikirjan seuraavan kappaleen. Viron luentovideo jää nyt kuuntelematta, mutta uhrauksia on tehtävä. Jossain vaiheessa laitan pyykit koneeseen ja asetan puhelimen hälyttämään, kun kone on valmis. Puhelin menee taskuun, jotta tunnen hälytyksen aiheuttaman tärinän.
Myöhemmin päivällä pyöräilen keskustaan syö-
Kuva: Pixabay
Kuurouskokeilu toteutettiin korvatulppien ja kuulokkeiden avustuksella.
mään. Laitan kuulokkeiden alle vielä korvatulpat. Kun poistun kotoa, katastrofiajattelu nostaa päätään. Ympäristön havainnointi kärsii pahasti, kun kuuloaisti on suljettu pois. En kuulisi risteystä lähestyvää autokaahaajaa tai hälytysajoneuvoa. Mitä jos sattuisin olemaan kauneuspadolla valokuvausreissulla enkä kuulisi varoitusääntä, joka kertoo Merikosken patoluukkujen avaamisesta? Entä jos palovaroitin soisi kotona enkä kuulisi sitäkään? Entä herätyskello tai ovikello? Kuulovammaisille on varmasti kehitetty näitä varten omat ratkaisunsa. Kysyn asiaa Kuuloliitosta.
”Mikäli kuulovammaisen on vaikea kuulla erilaisia hälytysääniä, vammaispalvelulain mukaan on mahdollista saada kotiin täristimellä ja/tai valolla toimiva hälytinjärjestelmä, johon voi kytkeä muun muassa ovikellon, puhelimen, itkuhälyttimen ja palovaroittimen”, kertoo Kuuloliitto ry:n asiantuntija Tiina-Maija Leinonen.
Yksin liikkuessani en oikeastaan tiedä, mistä jään paitsi. Julkisissa tiloissa tai joukkoliikenteessä saatettaisiin kuuluttaa jotain tärkeää, joka menisi minulta ohi. Kaupungilla saattaisi esiintyä laulukuoro, jota en huomaisi. Lähestyvä ukkonen saattaisi ilmoittaa jyrinällä itsestään, enkä ymmärtäisi hakeutua ajoissa suojaan. Olo on turvattomampi, kun yksi ympäristöntarkkailussa oleellinen aisti on poissa. Säikähtelen myös enemmän, kun en kuule nurkan takaa lähestyvää ihmistä.
Lounastaminen onnistuu ongelmitta. Korvatulppien ja kuulokkeiden ansiosta ruokasalissa on ihanan hiljaista. Etukäteen hieman pelottaa, jos kassatyöntekijä päättääkin alkaa rupattelemaan, mutta ei onneksi ala. Mutta entä jos olisikin alkanut?
”Kommunikoinnissa on tärkeä huomioida, että
Suomenkielisten ohjelmien tekstitykset toimivat erinomaisesti Ylen kanavilla.
puhutaan niin, että kuulovammaisen on helpompi saada puheesta selvää, esimerkiksi katsotaan keskustelukumppaniin ja puhutaan selkeästi ja rauhallisesti. Tarvittaessa apuna voi olla kirjoitustulkkaus”, kertoo Leinonen. Mukanani on kaiken varalta lehtiö, johon voin pyytää keskustelukumppaneitani tarvittaessa kirjoittamaan sanottavansa, mutta en törmää matkalla keneenkään tuttuun.
Iltarutiineja ja tekstitysten kanssa taistelua
Vaikka olen jatkanut puhumista tämän kokeilun aikana (olen menettänyt kuuloni, en puhekykyäni), huomaan olevani vielä vähäsanaisempi kuin normaalisti. Jään punnitsemaan, onko jokin asia ääneen sanomisen arvoista. Esimerkiksi päivällistä syödessäni mieleeni tulee kommentoida eilisen ruuan maistuvan tänään paljon paremmalta, mutta jätän sen sanomatta, sillä asia ei sinänsä ole niin tärkeä eikä avopuolisoni välttämättä edes kuule minua. Hän hääräilee luultavasti olohuoneessa. En ole varma, sillä en näe enkä kuule häntä.
Käymme illalla autolla ruokakaupassa. Puolisoni nauttii, kun en ronklaa autoradiota ollenkaan koko matkalla. Hän ilmeilee ja elehtii innokkaasti ja lausuu sanat liioitellun selkeästi, jotta minun olisi helpompi lukea huulilta. Hän myös näyttää peukaloa ja muita käsimerkkejä varsin usein. Huvittaa, kun mietin, miltä kommunikointimme näyttää ulkopuolisen silmin.
Olen milleniaali, eli sitä sukupolvea, joka katsoo vieläkin lineaaristakin televisiota. (Ja sitä sukupolvea, joka ei koskan käytä termiä lineaarinen televisio.) Päivän aikana huomaan, että suomenkielisten ohjelmien tekstityksiä on tarjolla runsaasti Ylen
kanavilla – jopa uutislähetyksissä – mutta muilla kanavilla ei juurikaan. Salatut elämät ja Petolliset on tekstitetty, mutta esimerkiksi Myyrä tai Haluatko miljonääriksi? eivät ole. Tänään jäävät siis Antti Holman sutkautukset kuulematta.
On työn ja tuskan takana ylipäätään saada tekstitykset toimimaan, sillä löytämäni ohjeet ovat sekavat, ristiriitaiset ja osin vanhentuneetkin. Esimerkiksi Ylellä ensisijaiseksi tekstityskieleksi valitaan hollanti (luonnollisesti), toissijaiseksi kieleksi suomi, mutta HD-kanavilla ei valita kumpaakaan näistä, vaan tila ”huonokuuloiset”. MTV:llä toimitaan samoin, tosin vain harvat ohjelmat siellä ovat tekstitettyjä. Nelosen tekstitykset saa ohjeiden mukaan päälle teksti-TV:n sivulla 333, mutta huomaan, että Nelosen teksti-TV on suljettu pysyvästi keväällä 2024.
Mietin, onko kuulovammaisilla käytössä jonkinlainen sovellus tai laite, joka muuttaisi puheen tekstiksi. Sellainen, jolla voisi seurata televisiota, radiota, podcasteja tai vaikka keskusteluja ja julkisten kulkuneuvojen kuulutuksia. Leinonen kertoo, että on, esimerkiksi sovellus nimeltä Live Transcribe. Myös muita, puhelinkohtaisia sovelluksia voi olla. ”Kaikenkattavaa puheen tekstiksi muuttavaa systeemiä ei ole. Kuuloliitto on pyrkinyt vaikuttamaan siihen, että erilaiset kuulutukset esimerkiksi rautatieasemilla ja junassa tulisivat aina myös tekstimuodossa näytöille”. Muitakin apuvälineitä toki on, esimerkiksi kuulokojeet, mutta täysin normaalikuuloiseksi ne eivät kuulovammaista tee.
Illalla makkarissa höpöttely saa jäädä välistä, sillä hämärässä en pysty lukemaan huulilta enkä näe eleitä. Huokaisen helpotuksesta, sillä huomenna
Induktiosilmukan avulla julkisten tilojen kuulutukset, musiikit, puheet ja muut äänet ohjataan langattomasti suoraan kuulolaitteeseen.
saan taas kuulla musiikkia, luonnon ja liikenteen ääniä sekä ihmisten puhetta.
Kuten arvata saattaa, yhden aistin menettäminen aiheuttaa merkittäviä haasteita arkeen. Toisaalta kuulovammaiset pääsevät helpommin pakoon melusaastetta ja muita epämiellyttäviä ääniä. Itse olisin perin onnellinen, jos en enää koskaan kuulisi esimerkiksi seuraavia ääniä: tienoota viikonloppuöisin terrorisoiva autokaahari, kuorsaajat, bussissa musiikkia ilman kuulokkeita kuuntelevat, rapussa mölyäjät, peräänhuutelijat, lumiaura pihalla klo 5, saapuva Teams-puhelu.
Kuulovammaisten huomiointi osana esteettömyyttä ja saavutettavuutta
Olen tänään toteuttanut eräänlaista palvelumuotoilun menetelmää, kun olen eläytynyt kuulovammaisen elämään. Tällä keinolla voidaan kehittää – ja luultavasti parhaillaan kehitetäänkin – julkisia palveluita esteettömyyden ja saavutettavuuden näkökulmasta.
Käy ilmi, että palveluiden kehittämiselle onkin tulevaisuudessa tarvetta, sillä kuulo-ongelmat lisääntyvät, kun väestö ikääntyy. Lisäksi Kuuloliitosta kerrotaan, että myös nuorten huonokuuloisuus on lisääntynyt. Tähän ovat syynä esimerkiksi kuulokkeiden käyttö ja kasvava vapaa-ajan melu.
Esteettömän kuunteluympäristön rakentaminen ei Kuuloliiton mukaan niinkään vaadi suuria investointeja, vaan uudenlaista ajattelutapaa. ”Kuunteluolosuhteiden merkitystä ei riittävästi tunnisteta, ja siksi niitä ei aina ymmärretä osana esteettömyyttä. Kuulovammaisille henkilöille esteetön kuunteluympäristö tarkoittaa hyvää akustiikkaa, taustamelun vähäisyyttä, kuuntelemista helpottavia äänensiirtojärjestelmiä sekä tietoa myös visuaalisessa muodossa.”
Riikka Pitkäaho
Kuulovammat numeroina
• 800 000 suomalaisella on jonkinasteinen kuulon alenema.
• 300 000 henkilöä hyötyisi kuulokojeen käytöstä.
• 70 000 henkilöä käyttää säännöllisesti kuulokojetta.
• 3 000 henkilöä on kokonaan kuuroja.
• Yleiskäsitteellä kuulovammainen tarkoitetaan henkilöä, ”jolla on jonkinasteinen tai -laatuinen kuulonalennus, lievästä huonokuuloisuudesta täydelliseen kuurouteen”. (Lähde: Kuuloliitto)
Aistiharhat pelottavat – turhaan
Aistiharha on monelle vieras tapahtuma. Aiheen ympärillä liikkuu paljon epätietoisuutta ja jopa pelkoa. Aistiharhoihin liittyvää stigmaa olisi siis syytä keventää.
Syyskuisena iltana nainen palaa tavanomaisesti kotiin pitkän työpäivän jälkeen. Viimeiset viikot ovat olleet stressaavia ja untakaan ei ole saatu tarpeeksi. Nälkäisenä nainen astelee kohti asuntonsa keittiötä löytääkseen jotain syötävää, kun huomaa keittiössä seisovan henkilön – tai oikeastaan puolikkaan sellaisen. Nainen hieraisee silmiään ja hahmo on poissa.
Tilanne on pelottava, mutta ei täysin ainutlaatuinen.
Mitä aistiharhat ovat ja mistä ne johtuvat?
Alun esimerkki on Kaija Paanasen kertoma. Paananen kertoi tilanteen olleen kyllä jännittävä, mutta ei täysin puskista tullut. Hän kertoi kokeneensa vastaavia aistiharhojen ennenkin pitkien työrupeamien aikana.
Aistiharhat liitetään monesti päihteidenkäyttöön tai erilaisiin mielenterveyden ongelmiin. Tällaiset Paanasen kokemusten kaltaiset kokemukset ovat kuitenkin varsin yleisiä, eivätkä ne välttämättä liity mitenkään päihteidenkäyttöön tai mielenterveyteen. Myös selvä ja terve ihminen voi kokea aistiharhoja tietynlaisissa olosuhteissa. Silti pelko siitä, että on sekoamassa aistiharhan sattuessa, on hyvin yleinen.
Lääkärikirja Duodecimissa (08/2024) erikoislääkäri Aki Rovasalo määrittää aistiharhat aistimuksiksi, joita koetaan ilman vastaavaa ulkoista ärsykettä. Tällöin henkilö näkee, kuulee, tuntee, maistaa tai haistaa jotakin, jota ei todellisuudessa ole tai tapahdu.
Aistiharhojen syntyyn ei ole yhtä yleispätevää syytä, mutta teorioita niiden synnyn syylle on kuitenkin kehitelty. Erään teorian mukaan aistiharha syntyy, kun vahvistunut sisäinen vireys, joka voi johtua esimerkiksi stressistä, kohtaa vähentyneen ulkoisen ärsykevirran. Tällä teorialla voi selittyä myös esimerkiksi raajan menettäneen harhatuntemukset siitä, että menetettyä jalkaa kutittaa.
Eivät niin epätavallisia kuin luullaan
Vaikka aistiharhat voivat nopeasti mietittynä tuntua itselle kaukaisilta, ovat ne kuitenkin suhteellisen tavallisia ilmiöitä. Olet ehkä itsekin väsyneenä hetkellisesti kuullut tai nähnyt jotain erikoista tai tavallisesta poikkeavaa. Olet myös saattanut menneitä muistellessa saada suuhusi maun mummon leipomasta raparperipiirakasta. Aistiharhoja voivat laukaista siis esimerkiksi niinkin tavalliset asiat kuin stressi, unenpuute ja muistot.
Miksi aistiharhat pelottavat?
Aistiharhat voivat siis syntyä myös hyvin arkipäiväisistä syistä, kuten unenpuutteesta. Ne eivät myöskään ole mitenkään epätavallisia. Joten miksi niitä pelätään?
Ensinnäkin ne haastavat meidän käsitystämme todellisuudesta. Kun aistit välittävät meille tietoa asioista, joita ei oikeasti ole, voi aistiharha aiheuttaa voimakasta epävarmuutta ja ahdistusta. Aistiharhat voivat olla myös aidosti pelottavia tai uhkaavia kokemuksia, esimerkiksi nähdessä pimeässä pelottavan pitkän hahmon tai kuullessaan outoja kuiskauksia. Lisäksi aistiharhat voivat aiheuttaa erillisyyden tunnetta maailmasta. Kokija voi ajatella olevansa yksin kokemustensa kanssa.
Nämä kaikki tunteet syntyvät kuitenkin yleensä epätietoisuudesta. Kun ei tiedä, mikä aistiharha on tai mistä se johtuu, aistiharhan kokija voi luonnollisesti hätääntyä yllättävästä kokemuksesta. Aiheesta puhuminen kuitenkin vähentää pelkoa ja lisää ymmärrystä.
Aistiharhat eivät siis välttämättä tarkoita, että niiden kokija olisi sekoamassa ja niiden takia pitäisi heti mennä suorinta tietä lähimpään mielisairaalaan. Ne voivat olla myös hyvin arkipäiväinen kokemus ja joskus myös merkki siitä, että kannattaisi levätä hetki. Aistiharhan sattuessa ei siis kannata heti hätääntyä, vaan sitä voi neutraalisti ihmetellä. Ne voivat olla aivan tavallinen osa elämää ja kertoa kokijalleen jotain siitä, miten mieli ja keho voivat.
Laura Karppinen
Aistin kiireen tuntua ja ongelmien kasaantumista, kunnes...
Kun en ole vielä selvinnyt edellisistäkään ongelmistani, seuraavat tulevat jo koputtamaan olkapäätäni kovilla rystysillään. Ne sanovat: ”Hei, mihin voimme asettua? Sinulla kun näyttää olevan vähän hoppu”, ja istahtavat yhtenä kasana tielleni. Juoksentelen kuin päätön kana, syli täynnä ongelmia. Ne vilkkuvat neonväreissä, kiemurtelevat ja tarrautuvat tahmeasti käsivarsiini. Ne eivät halua hellittää millään, vaan puristavat entistä tiukemmin, kun yritän päästä niistä eroon. Tunnen pulssini kiihtyvän ja ajatusteni sekoavan. Tässä on nyt aivan liikaa suuria ongelmia aivan liian pienelle ihmiselle, ajattelen tuohtuneena. Minulla ei ole pätevyyttä ratkoa näitä kaikkia ihan yksin!
Eipä aikaakaan, kun ovesta paukkivat sisään vanhat tuttavani Ahdistus ja Stressi, jotka toteavat: ”Long time no see, wassup man?” Jostain syystä ne ovat pukeutuneet räppäreiksi ja puhuvat englantia, mutta en ehdi keskittymään siihen nyt, kun poikkelehdin edestakaisin. Sydämeni tykyttää, kainalot hikoavat ja poskia kuumottaa. Ahdistus ja Stressi painelevat mölisten ohitseni peremmälle asuntooni. Tämä ei ollut sellaista seuraa, jota kaipasin.
Näen tuhokaksikon aloittavan tihutyönsä kirjoituspöytäni ääressä, mutta valot sammuvat ennen kuin ehdin estää niitä repimästä papereitani. Lopetan päättömän koikkelehtimiseni, etten kaatuisi. Pilkkopimeässä kaikuu Stressin verenhimoinen nauru. ”Hello darkness, my old friend!” laulan kurkku suorana peittääkseni Stressin ja Ahdistuksen kälätyksen ja yritän löytää valokatkaisimen. Samalla pimeässä hohtavat ongelmani luikertelevat ja valuvat itsekseen pois sylistäni. Ne kaivautuvat asuntoni pikkuriikkisiin koloihin kuin tietäisivät jonkin vielä itseäänkin pahaenteisemmän olevan tulossa.
En löydä valokatkaisinta, vaikka sen pitäisi olla aivan sormenpäideni ulottuvilla. Jostain kuuluu kumea ja kaukainen Sanna Marinin ääni: ”Nyt ei ole aika mennä paniikkiin!” Olen kuitenkin jo ha-
puilemassa valokatkaisimen sijasta paniikkinappulaa, mutta sekään ei osu sormiini pimeässä. Käteni hamuaa tukea seinästä, sillä etsin vimmatusti jotakin, johon tarttua. Ilmassa leijailee vanhan pohjasta kärähtäneen kahvin haju. ”Älä panikoi, älä panikoi”, hoen itselleni, mutta pimeässä alkaa täysi hulabaloo.
RÄKS! Joku räsäyttää ikkunan rikki. Lasi pirstoutuu helisten lattialle aivan kuin ikkunaa olisi lyöty pesäpallomailalla. ”Ilkimaniaa!” ilkikurinen ääni huutaa ja pienenpieni valonkaje sarastaa pimeään. Kylmä ja raikas viima puhaltaa sisään jäähileitä. Näen pikkuruisten kökkeleiden, karvaisten törriäisten ja hapsenkakkiaisten vilisevän jaloissani, kun ne etsivät valoa. Jopa ne haluavat pakoon pimeän asuntoni kolkoista nurkista ja tukahduttavien kaappieni pölyisiltä periltä. Yritän itsekin suunnistaa niiden perässä kohti vapautta. Haluan vimmatusti paeta Stressiä, Ahdistusta, kiirettä ja ongelmiani.
Yhtäkkiä pullea pöhkösorsa lennähtää ikkunaan ja rääkäisee. Säikähdän, sydämeni hyppää kurkkuun ja rääkäisen samalla tavalla. Pöhkösorsa tukkii kokonaan tieni kohti valoa. Kavahdan taaksepäin hurjistunutta lintua, kompastun tyhjästä taakseni ilmestyneeseen pöyhkeään pullasorsaan ja lennän rähmälleni. ”Sää oot saukko!” ilkikurinen ääni huutaa, ja joku käyttää minua ponnahduslautanaan. Selkää, päätä ja joka paikkaa jomottaa ja kihelmöi. Pimeässäkin aistin sorsien levottoman läsnäolon, joten kompuroin nopeasti pystyyn.
Viimein löydän valokatkaisimen seinästä, mutta se ei toimi, vaikka kuinka rämpytän – joku on katkaissut sähköt. Ahdistuksen ja Stressin loputon kalkatus kuuluu vain muutaman metrin päästä, ja pian sorsien kaakatus liittyy kuoroon. Hoipertelen henkitoreissani ovelle, suussa maistuu jo veri. Riuhdon ovenkahvaa, mutta se on jumissa, ovi ei aukene. ”Tässä sitä taas ollaan”, totean itselleni ja lysähdän vasten kylmää ovea. Jokin karvainen
mutta lämmin tarttuu ranteeseeni pimeässä, ja erotan himmeän käärijänvihreän hehkun.
En jaksa enää vastustella, vaan annan käärijänvihreän karvakäden vetää minut mukaansa. Kompastelen kauheasti, sillä huomaan jalkojeni olevan kylmät jääkalikat. Tuntuu kuin kävelisimme seinän läpi, kun lämpöinen humahdus vyöryy ylitseni. Jatkamme yhä kävelemistä, ja jalkani alkavat sulaa. En tiennytkään yksiöni olevan näin iso, joten meidän on pakko olla jo jossakin toisessa asunnossa. Karvainen käsi päästää irti ja käärijänvihreä hehku katoaa. Minua väsyttää hirveästi ja olen edelleen pimeässä, mutta täällä on sentään lämmin. Tunnen sääriäni vasten sängyn rungon ja kallistun päistikkaa pehmeisiin pehkuihin.
Lakanat tuoksuvat piparmintulta ja tuntuvat samaan aikaan sekä sopivan lämpöisiltä että viileiltä. Kuulen seinän läpi vaimean jumputusmusiikin, jota Ahdistus aina soittaa. Erotan myös, kuinka joku laskee vettä. Stressi on varmaankin löytänyt suihkuni. Toivottavasti se ei vain aiheuta vesivahinkoa, anelen mielessäni. Minä todellakin makaan nyt jonkun naapurini sängyssä kuin Kultakutri konsanaan, mutta se on pienin murheeni.
Katosta kuuluu vaativa käsky: ”Nuku!” En jaksa ahtaa päähäni enää yhtäkään ajatusta elämäni tämänhetkisestä syöksykierteestä, joten kaivaudun syvemmälle peiton alle ja ummistan silmäni.
Herään tokkuraisena mutta rauhallisena. En tiedä, kauanko olen nukkunut, mutta jotenkin olen päätynyt omaan sänkyyni ja omaan asuntooni. Yöpöydän herätyskello näyttää vartin yli kahdeksan. On vaikea sanoa, onko nyt aamu vai ilta, sillä ulkona on hämärää. Ahdistus ja Stressi kuorsaavat lattialla. Pullea pöhkösorsa ja pöyhkeä pullasorsa ovat tiessään. Ikkuna on edelleen rikki, mutta kylmyys on poissa. Itse asiassa sisällä on mukavan lämmin, eikä vanha kahvi haise enää. Nousen sängystä ja tassuttelen pesemään hampaani. Suussa maistuu vanha sylki, ummehtunut ja limainen. Pesen sen pois Pepsodentillä. Johan raikastuu. Rupean keittämään kahvia, ja pian kahvinkeitin röpöttää iloisesti suodattaessaan vettä purujen läpi. Silitän keittimen sileää kylkeä, sillä se on vanha ja uskollinen palvelijani. Sieraimiini tulvahtaa tuo-
reen kahvin aromikas tuoksu. Samassa huomaan kaikkien eilisten ongelmieni nököttävän kirjahyllyssä, aivan kuin nekään eivät jaksaisi riehua enää yhtään enempää. Kaadan kuumaa kahvia mukiin, lorautan joukkoon maitoa ja hörppään. Tunnen voimieni palautuvan, kun neste valuu vatsaani. Otan yhden ongelman hyllyltä, asettelen sen lattialla lojuvaan pahvilaatikkoon, suljen laatikon ja kirjoitan tussilla päälle: ”Timbuktuun”. Teen saman useimmille ongelmilleni. En jaksa ajatella niitä tänään, joten lähetän ne täksi päiväksi Timbuktuun. Ne kyllä löytävät tiensä takaisin luokseni jo huomenna.
Nyt Ahdistus ja Stressi alkavat heräillä. Tartun ikkunan alla lepäävään pesäpallomailaan ja täräytän tutuiltani tajun kankaalle ennen kuin ne alkavat puhua minulle kähmivillä äänillään. Raahaan tainnutetut tuttavani siivouskomeroon piiloon, sillä valitettavasti niitä ei voi postittaa Timbuktuun. Läimäytän komeron oven kiinni ja lukkoon. Komero pitelee Ahdistusta ja Stressiä jonkin aikaa, vaikka niillä onkin keinot tiirikoida auki kaikki maailman lukot. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin poissa silmistäni, joten luonnollisesti ne pysyvät myös poissa mielestäni.
Istahdan keittiön pöydän ääreen juomaan kahviani. Kello tikittää seinällä, mutta muuten on aivan hiljaista. Hetken päästä ovikello soi. Ponnahdan pystyyn vieterinä, kun kuulen oven avautuvan itsestään. Näen ystäväni Toivon pään kurkistavan ovenraosta, joten henkäisen helpotuksesta ja lysähdän tuoliini jatkamaan aamukahviani. Toivo tulee sisään, tekee minulle voileivän ja istuu viereeni. Tuore kurkku tuoksuu herkulliselta ruisleivän päällä. Haukkaan kiitollisena leipää ja makunystyräni laulavat hallelujaa. Suljen silmäni ja nautin tästä hetkestä, kun Toivo juttelee minulle syvän rauhallisella äänellään. Hän kertoo, että myös Rauha on tulossa käymään tänään, ja hyvällä tuurilla Onni vierailee luonani viikonloppuna. Ja jos oikein lykästää, Lempi saattaa tulla leiskahtaen paikalle. Hymy hiipii kasvoilleni, avaan silmäni ja auringonvalo tulvii sisään rikkinäisestä ikkunasta.
Heli Varis