Lagerstammsbladet 2/2019 by Tampereen arkkitehtikilta

S I S Ä L L Y S

2 TEKIJÄT 3 PÄÄKIRJOITUS 4 ARKKITEHDIN IDENTITEETTI 5 LEIKKAA ITSELLESI ARKKARINUKKE 6 ARKKARIEN TEEKKARIUDEN LYHYT HISTORIA 7 ARKKARI? TEEKKARI? ARKKARITEEKKARI? TEEKKARIARKKARI 8 MONILAHJAKKAAT 18 ISTANBUL 20 KEITÄ ME OLLAAN? 22 MIKSI ARKKARI ON NIIN ARKKARI? 24 ARKKARINA OLEMISEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS 26 HARKKATYÖNIMIGENERAATTORI 27 TURHA TUHERRUS NRO 1 28 TIELLÄ TIETOMALLINNUKSEN TILUKSILLE 30 YHTEISÖ

TEKIJÄT

Päätoimittaja: Beate Pekkarinen Taitto: Sebastian Mäkinen Kansikuva: Ville Leppänen Toimittajat ja kuvittajat: Arto Vehviläinen Nella Rajala Mari-Sohvi Miettinen Jyrki Paldán Salla Härkönen Leevi Vuorenmaa Emmi Paavilainen Tatu Heinola Jesse Kitinoja Verna Hahtola Laura Kaisto Ville Nikunen Essi Nisonen Sofia Korte

KUVA JYRKI PALDÁN

PÄÄKIRJOITUS

KUVA JYRKI PALDÁN Vuosi sitten jännitti ihan hitosti. Olin juuri aloittanut arkkitehtuurin opinnot Tampereella. Uusi koulu, uusi kaupunki, uudet ihmiset. Vanha minä. Kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti. Jännitin, että ovatkohan kaikki vuosikurssillamme todella paljon nuorempia ja aivan eri henkisiä, eri elämäntilanteessa. Minä 31 vuotta ja poikani 3, työ vaatekaupassa, enkä olisi osallistumassa juuri mitenkään siihen kuuluisaan teekkarielämään. Tausta kielten opinnoissa ja kaupanalalla oli tehnyt minusta aikamoisen höpöttäjän, ja toivoin siten ainakin jonkin verran tutustuvani uuteen lähipiiriini. Millaisia arkkarit ovat? Mille arkkarit näyttävät? Mitä he tekevät vapaa-aikanaan? Minkä ikäisiä he ovat? Miten he ovat päätyneet juuri arkkitehtiopiskelijoiksi? Mielessä risteili paljon kysymyksiä ja hoksottimet seurasivat ja tarkkailivat kaikkea ja kaikkia ympärilläni ihan herkeämättä. Sovinko joukkoon? Arkkarihenki tarttui nopeasti ja huomasin, että en ollutkaan yhtään yksin tai kummallinen, tai yksin kummallisuuteni kanssa. Olen saanut kyllä yhtenään häkeltyä opiskelukavereideni huikeista ideoista, taidoista, innosta ja luovuudesta. Upeita tyyppejä ja todellisia persoonia, mielenkiintoisia taustoja, eikä varmana kahta samanlaista. Kaikkia tuntuu yhdistävän hyvin erityinen idearikkaus sekä luova ongelmanratkaisukyky, rakkaus kaikkeen visuaaliseen sekä aivan erityinen, lämmin herkkyys ympäristöä kohtaan, oli tekniikkana sitten hento jälki akvarelliväreillä tai voimakas tietokonegrafiikka. Niin paljon kaikkea yhteistä niinkin keskenään erilaisilla tyypeillä, mutta mitä se on se arkkarius, mikä meitä yhdistää? Huomasin, että jotain hyvin tärkeää se on, sillä tarvittaessa sitä myös puolustetaan topakasti ja perinteistä pidetään visusti kiinni. Koemme usein olevamme muista poikkeava porukka ja muut tuntuvat aivan yhtä usein näkevän meidät erilaisina. Ollaan eri vaiheissa opintoja ja eletään erilaisia elämiä, mutta saleilla ja Kiltiksellä kokoonnutaan ihailemaan ja tuskailemaan samoja asioita, yhtenä tiiviinä rintamana. Pidät juuri kädessäsi aikas muhkeaa pakettia syvällisiä ja vähemmän syvällisiä pohdintoja tästä meidän tiiviistä ja erityispiirteisestä, pienestä ammatti- ja opiskelijakunnastamme; läpileikkausta arkkariuden ytimestä; arkkareista arkkareiden omin sanoin. Toivottavasti saat lehtemme jutuista yhtä lempeän, värikkään ja rikkaan kuvan arkkareista, kuin mitä itse olen saanut tähän mennessä näihin mahtaviin tyyppeihin tutustuessa. Millainen on arkkarin arkkityyppi, vai onko sellaista sittenkään?

Beate Pekkarinen

A R K K I T E H D I N IDENTITEETTI

Hämärä alkaa laskeutua piirrustussalien jokaiseen kolkkaan. Tuon himmenevän valon suojissa kyyhöttää uurtaja, jonka ainoa päämäärä on palautusaikaan valmistuminen, kellonajasta tai inhimillisistä rajoitteista välittämättä. Tuota oman elämänsä sankaria kutsutaan yleisnimityksellä, arkkitehti. Arkkitehti. Olen kuullut heistä sanottavan, että ’’kyllä se nyt on jokin sielullinen vinoutuma pyrkiytyä arkkitehdiksi’*’. Ennen muinoin arkkitehti oli lähes jumalasta seuraava henkilö. Mutta mitä nykyään tarkoittaa olla arkkitehti? Kuuluuko siihen muutakin kuin pyöreät silmälasit, siemaus punaviiniä ja musta poolo? Olenko täysi luopio, jos pidän valkoviinistä, ja onko rosé-viini niin sanottua ’harmaata aluetta’? Vai kuuluuko arkkitehtuuriin jokin syvempi olemus kuin pinnallinen pukeutuminen ja atmosfäärin kunnioittaminen? Entä tulisiko minun killan puheenjohtajana tietää arkkitehtuurin syvempi tarkoitus tai jopa olla arkkitehdin fyysinen ilmentymä? Nämä kysymykset nousivat mieleeni kun päätoimittajamme pyysi minua kirjoittamaan Lagerstammsbladet-lehteemme. Vaikka toki edellä mainitsemani asiat ovat usein suosittuja elementtejä arkkitehtien piireissä, eivät ne silti kerro meistä kaikkea. Me arkkitehdit olemme monen pienen asian kaunis summa. Jokaisella on omahenkilökohtainen identiteettinsä, josta hänen tulee pitää kiinni, mutta jotkut asiat yhdistävät meitä alamme opiskelijoina. Moni ’maallikko’ varmasti ihmettelisi miksi menettää yöunensa yhden pahvipienoismallin takia, mutta kun pieni perfektionisti sisälläsi toitottaa, että tuo kulma voisi olla paremmin sinä teet työtä käskettyä. Mutta perfektionismin ja viime tinkaan jättämisen paheelliset piirteet yhdistävät meitä, minkä ansoista voimme nuoremmille tieteenharjoittajille sotatarinoiden tavoin kehuskella ’saavutuksillamme’.

Allnighter-öitä kauniimpana asiana pidän meidän yhteistä arkkarihenkeä. Se tosiasia, että jokaisen annetaan olla oma itsensä, ja vahvoja mielipiteitä saatetaan jopa kannustaa. Oli kyseessä sitten oman vintage tyylin rokkaamisesta, täysvegetaarisuudesta tai muusta erilaisuudesta, hän ei ole yhtään sen kummallisempi kuin kukaan muukaan. Arkkari siinä missä kuka tahansa muukin. Sillä olemmehan me jokainen vähän sielullisesti vinoutuneita, mutta emme huonolla tavalla. Päinvastoin! Arkkitehtuurin identiteetin kirjo on yhtä värikäs kuin taideluokan värikarttaseinä. Sanoisin jopa monimuotoisempi. Arkkitehdin identiteettiin kuuluu myös ripaus teekkariutta, joka tuo hyvää vaihtelua mustiin haalareihin. Jokainen saa tietysti itse päättää onko ripaus teekkariutta modernin ihmisen ripauksen hyppysellinen, vai eläköityneen muorin “puoli kiloa voita” -ripaus. Lähtökohtaisesti tämä ripaus vaatii vain rohkean ensiaskeleen pois turvallisesta akvaariostamme, mutta voin luvata, että se tuo juuri tarvitseman mausteen opiskelusoppaanne. Se pieni puuttuva maku, joka täydellistää koko reseptin. Vaikka arkkitehdin identiteetin löytää helpoiten saman värisistä haalareista, ei se tarkoita, että sitä ei voisi löytää muualta. Itseasiassa sitä voi löytää pienissä määrissä myös muista teekkareista. Samoja erilaisuutta kunnioittavia piirteitä ja perfektionismin rippeitä. Niitä vain pitää uskaltaa etsiä. Sillä lähtökohtaisesti arkkari on myös teekkari, vaikka se on mielipiteitä nostattava toteamus. Toisaalta niinhän vanha sanontakin käy, rakkaalla lapsella on monta nimeä.

Arto Vehviläinen

Puhis 19 ja provokaatiolopetus, over and out! *Lähde: suomi24.fi

Koonnut Nella Rajala 1970–luku Tampereen Arkkitehtikilta on perustettu 14.5.1970 tehden killasta neljänneksi vanhimman tamperelaisen killan. Arkkitehtuurin osasto sijaitsi keskustassa Tuomiokirkonkadulla muun korkeakoulun toimiessa Hervannassa. Syrjäinen sijainti muihin teekkareihin nähden teki arkkareista hyvinkin itsenäisen porukan. Kilta jopa osoitti usein kriittisyyttään ylioppilaskunnan toimintaa kohtaan ja järjestikin vuonna 1972 ”vaihtoehdon teekkarivapulle”. Eräs 70-luvulla opiskellut arkkitehti kerran mainitsi, että yksissä ylioppilaskunnan edustajistovaaleissa ei ollut ehdolla yhtäkään arkkaria, sillä asian ei edes ajateltu koskevan heitä. (Aktiivisena harrastuskerhon jäsenenä kyseisen henkilön teekkariystävät kuitenkin houkuttelivat hänet lähtemään edustajistoon – ja hommahan johti lopulta kyseisen Tomi Järvelinin ylioppilaskunnan puheenjohtajavuoteen vuonna 1979.)

1990–luku Kultaisella 90-luvulla tapahtui TamArkin historian pahin (tai paras) asia. Vuonna 1996 Opetusministeriö ja TTKK päättivät siirtää arkkarit muiden teekkarien luokse Hervantaan. Siirtoa ei otettu kevyesti, vaan sitä vastaan kirjoiteltiin lehdissä ja vastustuskirjeitä arkkitehdeiltä saapui ympäri maailmaa. Mainitsemisen arvoista on toki, että eivät muutkaan teekkarit 70-luvulla ilman napinaa Hervantaan tulleet. Tuomiokirkonkadun hyvien aikojen nostalgisoiminen ei lisännyt yhteenkuuluvuuden tunnetta teekkareiden kanssa. Jälkikäteen voidaan kuitenkin todeta, että siirrosta alkoi arkkarien nivoutuminen osaksi teekkariyhteisöä, vaikka alku olikin pakotettua.

n. 2 0 0 5 ”Vieraileva kirjoittaja Johannes Aho: Vuosikurssin 2004 kesken ilmapiiri oli yleisesti ottaen verrattain teekkarimyönteinen, ja meitä oli hyvä joukko aina menossa pää edellä kaikkeen, joten se varmasti sai mukaan vähän empivämmätkin yksilöt. Toimin aika tehokkaana agitaattorina innostaessani kanssafuksejani koko koulun tapahtumiin, esimerkiksi Wappuna lähetin vuosikurssilleni yhteenvedon myös teekkariwapun tärkeim-

mistä tapahtumista. Myös teekkarikasteessa oli runsas osanotto, joka ei kai tuohon aikaan ollut vielä kovin tyypillistä. Fuksivuoden jälkeen erot teekkarimyönteisyydessä vuosikurssimme sisällä kasvoivat ja esimerkiksi seuraava vuosikurssi, jonka fuksikapteenina toimin, ei ehkä aivan samalla innolla osallistunut koulun yhteisiin rientoihin. Oli siis aika tuurista kiinni, millainen kiinnostus vuosikursseilla oli teekkaritouhuihin. Puheenjohtajavuotenani 2009 yritimme tiivistää yhteistyötä raksakillan kanssa – ainakin yhteinen saunailta järjestettiin tuolloin ensimmäistä kertaa. Oma kokemukseni arkkarina koulun tapahtumissa oli varsin myönteinen alusta pitäen. Silloin oli vielä verrattain harvinaista nähdä arkkareita teekkaribileissä, joten suhtautuminen oli aina kovin uteliasta ja vastaanottavaista. ”

2015+ TamArk on muuttunut selkeästi teekkarikillaksi. Arkkarit käyvät jäynäsotaa TARAKIa vastaan, ja fuksitkin ovat onnistuneet jäynäkisassa mm. hattivatti- ja Mordor-jäynillään. Aktiivisia arkkareita löytyy niin kerhoista, ylioppilaskunnasta kuin teekkarijaostostakin. Herwantapeliä pelattiin yli kymmenen vuoden tauon jälkeen vuoden 2016 haalarisaunalla. Vuonna 2018 TamArk oli muiden kiltojen kanssa perustamassa Tampereelle omaa teekkariyhdistystä, ja samoihin aikoihin Rasputimeen saatiin yksi uusi arkkarisitsilaulu lisää. Koskeen mennään hyvillä sijoituksilla ja haalarit saadaan ensimmäisinä kampuksella. Silti joskus Skellarissa kuulee jonkun tokaisevan kaverilleen ”Oho! Kato, arkkari!”.

2 0 2 0 eteenpäin ___________________________________ ___________________________________ ___________________________________ ____________________________________ _______________________A R K K A R I E N T E E K K A R I U D E N LY H Y T H I S T O R I A

Teksti ja kuvat: Nella Rajala

ARKKARI? TEEKKARI? ARKKARITEEKKARI? TEEKKARIARKKARI? ARKKARI-EI-MISSÄÄN-TAPAUKSESSA-TEEKKARI? VAI TOISINPÄIN? KUKA OLET JA MIKSI SILLÄ ON VÄLIÄ.

Sanotaanpa heti alkuun, että koko otsikko on täyttä roskaa. Koko arkkari vai teekkari -keskustelu on typerä eikä sellaista ole minkäänlaista tarvetta käydä. Miksi? Arkkarius ei ole teekkariutta poissulkeva asia, vaan pikemminkin sen alalaji. Sana arkkari tarkoittaa arkkitehtiopiskelijaa samaan tapaan kuin raksalainen rakennustekniikan opiskelijaa tai bioteekkari biotekniikan. Vastaavasti tamarkilainen on sama asia kuin tarakilainen tai bionerilainen. Edellisen sivun historiakatsaus kertoo, miten tamperelaisten arkkitehtiopiskelijoiden identiteetti ja paikka teekkariyhteisössä on muuttunut, vaikka se onkin aina ollut hieman haastava. Killan historia ei ole varmasti tuttu kaikille nykyisille arkkareille, mutta tietyt samat haasteet ovat edelleen olemassa. Suurin näistä haasteista on opintojen omalaatuisuus ja niiden erillisyys muista. Muihin teekkareihin tutustuminen vaatii työtä, kun he eivät käy samoilla kursseilla eivätkä päädy samoihin

harkkaryhmiin vahingossa. Tämän takia kilta on tehnyt jo vuosikymmeniä töitä kahden yhtä vanhan mutta omanlaisensa kulttuurin yhteiselon mahdollistamiseksi. Nykyään ollaan tilanteessa, jossa ”arkkarijutut” ovat samanlainen kiltatason erityispiirre, joita kaikilta muiltakin killoilta löytyy. Miksi tämä on tärkeää? Pohditaan hetki sellaista helppoa kysymystä, kuin että mitä teekkarius oikein on. Usein varsinkin ulkopuolisten silmin teekkarikulttuuri näyttäytyy alkoholinhuuruisena sekoiluna täynnä enemmän tai vähemmän sopimattomia vitsejä. Myönnettäköön, että näin olen itsekin ajatellut. Fuksivuotena julistin, etten varmasti ikinä osallistu sitseille tai ainakaan lähde mukaan mihinkään kiltatoimintaan. Fuksipisteetkin sain juuri ja juuri kasaan. Neljä vuotta myöhemmin olen äärimmäisen onnellinen, että olen nimenomaan teekkari. Olen tutustunut todella moniin täysin erilaisiin ihmisiin, joilta olen saanut ottaa oppia ja mallia. Yhdessä tekeminen opettaa vastuullisuutta, aikatauluttamista, projektinhallintaa ja ihmisten kanssa työskentelyä. Raatitoiminnassa oppii hyviä kokouskäytäntöjä ja hassuissa rastikierrostapahtumissa heittäytymiskykyä ja esiintymistä. Aika hyödyllisiä taitoja arkkitehdillekin, eikö? Ja mikä parasta; olen oppinut taidot samalla kun olen viettänyt elämäni hauskimmat ja naurun täyteisimmät hetkeni. Entäs sitten arkkarius? Killan omat tapahtumat ovat äärimmäisen tärkeitä. Arkkarit ovat paras ja ymmärtäväisin tukesi opiskeluiden läpi rämpimiseen. Kilpailuasetelma vuosikurssien sisällä on turhaa, ja nimenomaan tekemällä kurssitovereistasi hyviä ystäviäsi, voitte täysin tukea ja auttaa toisianne. Fakta on, ettei kaikkia kiinnosta kuunnella analyysiasi kaupunkirakenteesta eivätkä he tiedä mikä on ontsu tai että Epson on kaiken pahan alku ja juuri, mutta arkkariystäväsi osaavat kyllä samaistua. Nimenomaan ammatillisen ajattelun kehittyminen punaviinilasillisen äärellä ja ystäviltä saatu tsemppi ovat killan perimmäinen tarkoitus. Palataan vielä takaisin aiheeseen arkkari vai teekkari, vaikka kerran jo sen kielsinkin. Sillä, identifioituuko enemmän kiltaan vai yleisesti teekkariuteen, ei ole mitään väliä. Oikeasti ei ole edes pakko valita. Tunnustan, että olen pitänyt palopuheita siitä, miten arkkarit ovat olleet epäteekkarimaisia tilanteessa X. Kadun näitä puheitani, sillä olen viime aikoina tajunnut, että kuka minä olen arvostelemaan sitä, miten joku muu haluaa nauttia opiskeluajoistaan. Ennen kaikkea on äärimmäisen hienoa, että meillä arkkareilla on niin paljon vaihtoehtoja olla osa jotakin! Arkkarikulttuuri on omanlaistaan ja niin pitääkin. Jokaiselle löytyy jotakin.

Nella Rajala; bioteekkarifuksi, teekkari, arkkari, raatilainen, killan vanha entinen puheenjohtaja ja Tampereen Teekkarien viestintämestari - mutta ennen kaikkea isosisko, ystävä, vaimo sekä Beyonce-, Michelle Obama -ja Tinze -fani. 7

MONILAHJAKKAAT Arkkitehdin ammatti kiehtoo, mutta alalle ei ole helppoa päästä. Joskus innostus on kuitenkin niin palava, että on valmis vaihtamaan alaa. Mikä arkkitehtuurissa niin kovasti vetää puoleensa ja millaisia vaiheita ja ajatuskulkuja sisältyy reitille silloin, kun taustalla on jo toinen ammatti? Kolme eri aloilta tulevaa ja parhaillaan eri vaiheissa arkkitehtuurin opintojaan olevaa opiskelijaa kertoo omasta polustaan sekä alamme merkityksestä identiteetilleen. Millaisia mielikuvia sinulla oli arkkitehdin opinnoista ja ammatista alunperin? Mikä sai sinut kiinnostumaan alasta? Pidin arkkitehtia semmoisena ns. korkeamman profiilin ammattina, kuten esimerkiksi juristit ja lääkärit. Suhtauduin siihen aika kunnioittavasti aluksi. Lapsena tai nuorena en oikeastaan ajatellut arkkitehtuuria omana alavaihtoehtonani. Lukiossa olin runotyttö eikä matikka ja fysiikka kiinnostaneet. Olin ajatellut, että se on tosi teknistä, kunnes sitten sain kuulla eräältä arkkitehtiopintoihin valitulta tuttavaltani, että opinnoissa ei esimerkiksi tehdä lujuuslaskentaa ja sen sellaista. Muistan myös heti valituksi tulon jälkeen miettineeni, että voinkohan koskaan oppia tykkäämään betonilaatikoista, kun olin aina tykännyt kaikista vanhoista jugend-rakennuksista – kuten valtaosa tavan tallaajista. Olen kyllä sittemmin huomannut, että voin, todellakin! Ymmärrys ja avarakatseisuus erilaista ja eri aikakausien arkkitehtuuria kohtaan on todella paljon laajentunut. Olen oppinut näkemään niitä arkkitehtonisia tai asumisen laatuun tai yhteiskunnan kehittymiseen liittyviä arvoja semmoisessa, missä muut näkevät vaan tosi ruman talon.

Oliko aiemmassa alassasi jotain, mikä sai sinut hakemaan uusiin opintoihin? Jo kuvataidekoulun loppumetreillä aloin miettiä, että haluan vielä opiskella lisää ja mielellään selkeän ammatin. Kuvataiteilijan työhän on oikeastaan sitä, että haetaan apurahoja ja näyttelyaikoja, ja käytännössä aika moni, varsinkin aloitteleva kuvataiteilija, on

työmarkkinatuella, kunnes ehkä lykästää. Paikkoja auringossa on todella vähän suhteessa siihen, kuinka paljon tekijöitä on.

Mutta taide ja luova työ oli sinulle tärkeää? Kyllä. Toki halusin ammatin, jossa olisi hyötyä siitä, mitä olen jo oppinut, mutta kuitenkin myös sellaisen, jonka suojista on mukava tehdä luovempaa työtä.

Onko ala ollut sitä, mitä odotit vai onko ilmennyt yllätyksiä? Kyllähän suunnittelutyö toki on tosi luovaa ja ongelmanratkaisu siinä tosi kiehtovaa, ja monenlaista luovuutta saa käyttää. Mutta lisäksi tuolla toimistotyössä on sellaista pikkutarkkaa nyppimistä, mikä voi toisinaan olla todella mekaanistakin työskentelyä.

Koetko, että olet päässyt hyvin käyttämään taideopinnoissa opittuja taitoja? Nyt kun minulla on nämä kaksi työtä, toinen arkkitehtitoimistossa ja yliopistolla opettajana, niin tuntuu, että enemmän tuossa opetustyössä olen päässyt niitä hyödyntämään. Taidekoulu, jonka kävin, oli välinevapaa ja ehkä suurin oppi sieltä oli sellainen asenne ja avarakatseinen ajattelu sekä asioiden kyseenalaistaminen, pohtiminen ja sanallistaminen. Noita olen parhaiten päässyt käyttämään juuri opetustyössä.

Tiesitkö tuosta opettajantyöhön suuntautumisesta jo hakiessa? Miten päädyit opettajaksi? Taidekoulun jälkeen harkitsin myös kuvataidekasvatuksen opintoja, eli jonkinlainen kiinnostus opehommiin oli jo silloin. En kuitenkaan osannut ajatella niin pitkälle, että päätyisin opetustehtäviin tällä alalla.

Opettajantyö on varmasti tuonut lisäsyvyyttä arkkitehtina, kun pelkästään omaan työhön keskittymisen sijaan myös kertoo ja opettaa asioita muille? Kyllä. Ja uskon, että ei ole mitenkään sattumaa, että esimerkiksi Ilmari (Lahdelma), jonka praktiikka on varsin menestynyt, on professori. Kyllä pitkän linjan tekijällekin varmasti antaa todella paljon se, että näkee nuorten uusia ideoita ja innokkuutta, eikä pääse täysin luutumaan niihin rakennusalan realiteetteihin.

Olet nyt ollut myös arkkitehtitoimistossa töissä. Onko työ vastannut sitä, mitä odotit hakuvaiheessa tai opintojen alussa? Tulee mieleeni mol.fi-sivuston testi, jossa kysytään, että tykkäätkö työskennellä tietokoneella. Olen siihen varmaan aina vastannut, että en, mutta nyt minä työskentelen kahdeksan tuntia päivässä tietokoneella, joskus enemmänkin, ja välillä pohdin, että mitenkäs minä tähän olen päätynyt. En ole kyllä haaveillut tietokoneella nököttämisestä, mutta kyllähän siitäkin on tullut tavallaan osa identiteettiä, että on mukavaa, kun alkaa luontevasti hallita ohjelmia ja työkaluja, joita käytetään.

Miten läheiset ihmiset reagoivat kuullessaan, että haet opiskelemaan arkkitehdiksi? Eräs kaverini yllättyi, kun kerroin tästä hakukohteesta ja tiedusteli, että olenko tosissani.

Hän perusteli ihmetystään sillä, että eikös yleisesti arkkitehdin ammattiin liitetä mielikuva siitä, että se on tylsää. Jotkut sukulaiset ovat luulleet, ja varmaan osa luulee vieläkin, että olen sisustusarkkitehtikoulussa. Jos minun koulutukseni tulee puheeksi, he alkavat puhua jostain sohvatyynyjen valinnasta. Vanhemmat olivat tosi innoissaan ja miehenikin on kyllä tukenut aina.

Onko oma identiteettisi tai ammatti-identiteettisi muuttuneet kuvataiteilija-ajoista? Taideala on kovin kilpailullinen. Ja vaikka arkkitehtuurin alallakin on kilpailua, on tilanne koulusta lähtien paljon tasa-arvoisempi, kuin taidekentällä. Vaikka et olisi se suurin sankariarkkitehti, voit silti hommata koiran ja omakotitalon ja saat tehdä työtä, jolla on merkitystä ihmisten jokapäiväiseen elämään ja arkeen. Koen kyllä, että tällä alalla on suhtauduttu todella hienosti siihen, että minulla on taiteilijan koulutus. Sitä on pidetty arvona ja ansiona sekä sellaisena kiinnostavana asiana, mistä olen tosi ylpeä ja iloinen. Lisäksi olen löytänyt uutta kulmaa taiteen tekemiseenkin, mikä oli hieman umpikujassa heti valmistumisen jälkeen. On pystynyt rennommin suhtautumaan omaan taiteeseen, kun leipä ei ole kiinni siitä. Olen pari vuotta työstänyt esimerkiksi erästä valokuvasarjaa ja ihan hiljattain hoksasin, että sehän on vähän niin kuin taideprojekti, vaikka väline on nyt täysin eri kuin öljyvärit aiemmin. Ikään kuin olisi tullut joku pato aiemmin eteen ja nyt luovuuden virta on löytänyt uuden uoman.

Kaikesta päätellen viihdyt siis alalla oikein hyvin ja koet sen omaksesi? Joo, kyllä. Tämä ala sopii mainiosti kaltaiselleni tyypille, jota kiinnostaa vähän kaikki.

MUISTAN SINUT, MARI-SOHVI MIETTINEN, 2012

Millaisia mielikuvia sinulla oli arkkitehdin opinnoista ja ammatista alun perin? Mikä sai sinut kiinnostumaan alasta alun perin? Olen unelmoinut luovasta ja taiteellisesta työstä jo pienestä asti, mutta arkkitehtuuri kirkastui valinnaksi vasta myöhemmin. Pienempänä vaihtoehtoina olivat muun muassa vaatturi ja kuvataiteilija sekä elokuvanteko, mutta ensimmäiseksi tai viimeiseksi mainittuja ei tullut koskaan kunnolla harrastettua. Hyvän kaverini veli on arkkitehti ja hänen kauttaan olin kuullut alasta jonkin verran viimeisten noin viiden vuoden ajan. Kerran hän kertoi valinneensa erääseen toimistonsa projektiin ovenkahvoja viikkotolkulla. Se oli yksi niistä tarinoista, jotka saivat minut ajattelemaan että jes toi on mun juttu!

Päädyit kuitenkin ensin opiskelemaan talotekniikkaa etkä suoraan hakenut arkkitehdiksi? Läheiset ihmiset kannustivat enemmän siihen, että kannattaa pelata varman päälle ja siksi hakeuduin alalle, josta uskoin saavani varmahkon työpaikan. Fysiikassa ja matikassa olin jossain määrin hyvä peruskoulussa ja lukiossa, ja ajattelin että se olisi ollut suora reitti tavalliseen elämään ja menestymiseen. Mutta se ei koskaan tuntunut oikealta. Joskus mietin, että olisinpa heti ollut itse rohkeampi, mutta hyvä näinkin.

Missä vaiheessa kirkastui, että haluat hakea arkkitehdiksi? AMK:n kolmantena vuotena tuntui, ettei se homma oikein lähde. Ei jaksanut kiinnostua ja keskittyä ammattikurssien asioihin. Sitten aloin mennä minimivaivalla ja pienimmillä mahdollisilla arvosanoilla läpi kaikesta. Olin pääsykokeissa ja ensimmäisillä kursseilla hyvä, mutta loppua kohden kaikki luokkakaverit vain kiihdyttivät ohi. Siinä huomasi, että jos alaan ei jaksa keskittyä eikä se kiinnosta, ei pärjää. Ei ole olemassa ”helppoja” työpaikkoja, joissa voi pärjätä hyvin olematta kiinnostunut tekemästään asiasta. En kuitenkaan halunnut jättää tutkintoa kesken, kun olin sitä niin kauan jo käynyt, ja sitä tuli sitten valmistuttua kuitenkin loppuun. Valmistumisen jälkeen hetken oli työpaikka, mutta kun jäin työttömäksi, alkoi tuntua, että nyt uusi suunta. Siinä vaiheessa oli selvää, että se on arkkitehtuuri. Ryhdyin raivolla harjoittelemaan pääsykokeisiin.

Eli oliko se juuri luovan ja taiteellisen puolen puute talotekniikassa, mikä sai hakemaan arkkitehdiksi? Joo. Ongelmanratkaisu siinä on jossain määrin samanlaista, mikä on ihan hauskaakin, mutta se on pääsääntöisesti niin mekaanista suorittamista ja loputtomien rakennusmääräysten lukemista. Noista ei toki pääse tälläkään alalla karkuun, mutta niille löytyy vastapainoa. Tällä alalla ei välttämättä ole kaikkiin kysymyksiin valmiita oikeita ratkaisuja, jotka täytyy kaivaa loputtomista kirjoista.

Missä vaiheessa valokuvaus tuli mukaan? Muistan ainakin että rippikoulussa minulla oli kamera mukana, mutta nuorena harrastaminen oli todella hajanaista. Kun lähdin AMK:sta vaihtoon Islantiin, äiti osti minulle kelvollisen järjestelmäkameran, mutta se jäi vähemmälle käytölle ja peruskittilinssiä lukuun ottamatta muita linssejä en siihen hankkinut. Vasta arkkitehtiopintojen yhteydessä se palo valokuvaukseen kunnolla alkoi, eli se on aika uusi juttu minulle. Suhtaudun siihen vakavan harrastelijamaisesti. Olen myös piirtänyt ja jonkin verran maalannut akryyleilla. Nykyään taiteelliset harrastusvälineet ovat kamera ja tietokone.

Onko arkkitehtuurin ala ollut sellainen kuin odotit vai onko ilmennyt yllätyksiä? Positiivisena yllätyksenä tuli kuinka taidepainotteinen ensimmäinen vuosi oli. Pelkäsin, kuinka teknisesti kaikki käytäisiin alusta alkaen. Toisella ja kolmannella vuodella kun teknisiä juttuja alkaa tulemaan opintoihin lisää, ihmiset tuntuvat ajattelevan, ettei taidepuolella olisikaan niin paljoa merkitystä. Mutta sillä ON todella merkitystä, se on todella tärkeää! Arkkitehti on vastuussa rakennetun ympäristön viihtyisyydestä, ja taide on tärkeä osa sitä. Ei taide välttämättä taiteena, mutta se, että ymmärtää visuaalisen ja tilallisen merkityksen rakentamisessa. On tosi hyvä, että jokainen oppii hyvän pohjan sille taiteelle ennen kuin aivoja aletaan syövyttämään tekniikalla.

KUVA: JYRKI PÁLDAN

Oliko sinulla arkkitehdin työstä selkeitä mielikuvia ja onko niihin nähden tullut paljon muutoksia siitä, että mitä se on käytännössä? Mielikuvat perustuivat paljon niihin minun aiempiin opintoihini ja kaverin veljen kertomuksiin. Vaikka esimerkiksi kritiikkien konsepti oli hänen kauttaan tuttu, yllätyin, kuinka harjoitustyöpohjaista opiskelu on. Kaverin veljen työn kautta tiesin arkkitehtien työelämästä CAD:in naputtelusta ja loputtomasta RT-korttien lukemisesta, mutta myös siitä vastapainona toimivasta ovenkahvojen valitsemista. Itse en ole ollut vielä arkkitehtitoimistossa töissä, mutta luokkakavereiden kautta olen kuullut paljon eri toimistojen arjesta.

Millaisia pointteja sieltä on tullut? Yllättävän kirjavia kokemuksia! Eräs luokkakaverini on päässyt esimerkiksi antamaan ideoita ihan rakennusten suunnitteluun, kun taas osa laitetaan piirtämään pelkkiä detaljipiirrustuksia ennalta saneltujen muottien mukaan.

Koetko, että olet päässyt käyttämään aiemmissa opinnoissa oppimiasi taitoja? Potentiaalisesti siitä on paljonkin hyötyä, mutta usein tulee huomattua tekevänsä talotekniikan suhteen ihan samoja virheitä kuin kaikki muutkin arkkitehtiopiskelijat. Tulee aina sellaisia pieniä häpeän hetkiä, kun tajuaa, että jos olisin katsonut omaa harjoitustyötäni neljä vuotta sitten, sitä olisi repinyt hiukset päästään että eihän tämmöistä voi tehdä! Vanhat talotekniikan opiskelukaverit ovat muun muassa kysyneet: ”Kerropa nyt kun oot siellä opiskelemassa arkkitehtuuria, että miksi kirotussa kaikki arkkitehdit piirtää aina vessoja delta-palkkien kohdalle? Eihän siitä voi vetää viemäriä. Eikö teille arkkitehdeille opeteta tällaisia asioita?” Pikaisella naurahduksella kuittasin, että enpä tiennyt moista.

Kuinka läheiset ihmiset reagoivat kuullessaan arkkitehtuurin opinnoista? Tyttöystävä ja äiti olivat tosi tukevia ja kannustavia. Äiti oli alun perin yksi heistä, jonka mielestä olisi parasta etsiä varma työpaikka ja harrastaa siinä sivussa niitä kivoja luovia asioita. Kun pohjalla oli kuitenkin jo valmis talotekniikan tutkinto, hän kannusti. Vanhat talotekniikan kaveritkaan eivät ainakaan suoraan koskaan kyseenalaistaneet. Eräs läheinen ystävä talotekniikan puolelta kannusti toteamalla suurin piirtein: ”Et sinä oikein insinööri ollutkaan.”

Miten koet identiteettisi muuttuneen talotekniikan ajoista näihin päiviin ja arkkitehtiopintoihin? Varmasti on muuttunut aika paljonkin. Ei välttämättä ole tullut mitään kokonaan uutta, mutta painotukset on muuttuneet vahvasti. Olen aina ollut luova ja taiteellinen, erityisesti kuvista kiinnostunut, mutta vasta täällä olen saanut ruokittua sitä puolta itsessäni kunnolla. Toinen radikaalisti muuttunut juttu on ajatusmaailman sukupuolittuneisuus, tai tarkemmin sen avartuminen. Talotekniikka sattui olemaan ehkä Suomen miesvaltaisin ala, kun taas täällä arkkitehtuurin parissa tilanne on lähes toisin päin. Ikävä kyllä edelleenkin naisten, miesten ja muiden elämänkokemukset eroavat tavoilla, joita ei ole aina miesporukassa ymmärtänyt. On tosi avartavaa, miten erilaisen näkökulman muiden kokemukset tuovat asioihin ja eri asioihin samaistuminen on helpompaa. Mikä sitten on identiteettiä ja mikä ihan vain kasvamista, en tiedä. Mutta toivottavasti olen nykyään vähän vähemmän kaamea teinipoika ja enemmän oma itseni.

Oletko viihtynyt alalla? Olen kyllä. Opinnot ovat olleet todella mielekkäitä. Edelleen näen negatiivisempina ne teknisemmät ja pänttäämistä vaativat jutut, mutta se arvo, mikä niistä saadaan, on valtava, kun mietti kuinka teknisesti hyvää Suomen rakennuskanta on verrattuna moneen muuhun paikkaan. Ja niin kauan, kun vastapainona saa työssään tehdä jotain luovaa, jossa ei välttämättä ole sitä oikeaa vastausta, kuulostaa se minun mielestäni tosi hyvältä diililtä.

KUVA: JYRKI PÁLDAN

Salla Härkönen 33 vuotta filosofian tohtori, ekologian ja biodiversiteetin tutkimusala

Millaisia mielikuvia sinulla oli arkkitehdin opinnoista ja ammatista alunperin? Mikä sai sinut kiinnostumaan alasta? Olen aina ollut taiteellinen ja arkkitehtuuri on kiehtonut. Yläasteella olin kuvataidepainotteisella luokalla ja sen jälkeen kuvataidelukiossa. Kaikki tutut varmasti ajattelivat, että lähden jollekin taidealalle, ja sitä kyllä mietinkin, mutta en osannut päättää, mihin olisin suuntautunut. Ammatinvalintatestejä tehdessä arkkitehtuurin ala oli aina jossain top5:ssä, mutta en lukion jälkeen ollut vielä valmis tälle alalle. Arkkitehtuuri oli ajatuksissani vähän niin kuin jollakin jalustalla, johon en ihan uskonut yltäväni. Epäilin omia kykyjäni, että olisiko minusta siihen. Myöskään tietokone arkkitehdin pääasiallisena työkaluna ei silloin kuulostanut houkuttelevalta. Biologiaan päädyin ihan vain koska olin siinä hyvä ja se kiinnosti. Vaikka ala oli rakas ja kaveriporukka mahtava, missään vaiheessa ei oikein kirkastunut, mikä minusta tulee. Maisteriksi valmistumisen jälkeen päädyin jatko-opiskelijaksi, koska en tiennyt mitä muutakaan olisin tehnyt ja gradun laajentaminen väitöskirjatutkimukseksi kävi luontevasti. Väikkärinteon puolivälissä oli motivaationkatovaihe ja tutkijana olo tuskastutti. Aloin tosissani miettiä muita vaihtoehtoja ja silloin arkkitehtuuri nousi jostain takaraivosta. Tuolloin myös selvitin, mitä sisäänpääsyyn vaadittaisiin. Noihin aikoihin törmäsin myös haastatteluun naisesta, joka opiskeli Aalto-yliopistossa arkkitehtuuria kolmatta vuotta. Hän oli aloittanut opinnot kolmekymppisenä ja hänellä oli sattumoisin taustalla maisterin tutkinto biologian alalta. Mietin, että ehkä se ei siis olisi liian myöhäistä itsellenikään, kun tällä alalla selkeästi on hajontaa ikähaarukassa. Minulla ei kuitenkaan ollut aikomusta jättää väitöskirjaani kesken, sillä toivoin vielä innostuvani tutkijan urasta. En kertonut alanvaihtoajatuksistani ennakkoon juuri kenellekään, sillä en halunnut muiden vaikuttavan päätökseeni oli se sitten mikä tahansa. Ajatus vaihteli väitökseen asti. Valmistuessa oli jo selvää, etten jatkaisi enää tutkijana, mutta alan vaihtaminen arkkitehtuuriin, ihan oikeas16

ti eikä vain ajatuksen tasolla, tuntui hurjalta ja harkitsinkin tarkkaan ennen kuin päätin lopulta hakea. Valmistumisen jälkeen oli sopivasti reilu pari kuukautta aikaa nollata ajatuksia ja punnita vaihtoehtoja ennen ennakkotehtävien tekoa.

Miten lähipiiri reagoi kuullessaan arkkitehtiopinnoista? Vanhemmilleni ja veljelleni aikeeni selvisi vasta muutama päivä ennen ennakkotehtävien palautusta, ja vaikka he olivatkin yllättyneitä, olivat he heti innoissaan ja täysillä mukana tukemassa päätöstäni. Kaikilla muillakin on ollut kyllä positiivinen reaktio, toki vähän on ihmettelyjäkin tullut siitä, että eikö opiskelu jo riitä. Kaikki, jotka vähänkään minua tuntevat, ovat ymmärtäneet, että ala minulle varmasti sopiikin. Yliopistolla myös ohjaajat olivat todella kannustavia ja ymmärtäväisiä.

Onko tämä ala ollut sellainen kuin odotit vai onko tullut yllätyksiä? On ollut odotusten mukainen. Etukäteen lueskelin paljon netistä sitä, millaisia sekä opinnot että työelämä ovat. Opiskelu on ollut todella harjoitustyöpainotteista eikä niinkään paljon luentoja, eli hyvin erilaista kuin aiemmassa tutkinnossani. Ihan eri tavalla kuormittavaa, kuin luentopohjainen opiskelu oli; kuormitus ei painotu kurssin loppuun vaan jakautuu tasaisemmin. Toisaalta opiskelu näin tuntuu raskaammalta, tai siis siitä saa itselleen raskaamman, jos luonne on sellainen, ettei asioita voi tehdä helpoimman kautta – ja perfektionismi on tällä alalla selvästi yleistä.

Oletko pystynyt hyödyntämään aiemmassa tutkinnossa karttuneita taitoja ja valmiuksia uusissa opinnoissasi? Esimerkiksi kritiikkitilaisuuksissa olen huomannut, että aiemmasta esiintymiskokemuksesta on ollut hyötyä. Bilsan aikana täytyi pitää esitelmiä seminaareissa ja konferensseissa vaihtelevan kokoisille yleisöille sekä suomeksi että englanniksi. Näiden sekä tietysti itse englanninkielisen väitöstilaisuuden jälkeen tavalliset harjoitustöiden kritiikkiti-

laisuudet eivät tunnu ollenkaan niin pahoilta, vaikka jännitän kyllä niitäkin. Artikkeleiden julkaisuprosessit ovat lisäksi opettaneet käsittelemään omaan työhön kohdistuvaa kritiikkiä ja myöskin puolustamaan omaa työtä.

Koetko, että identiteettisi on muuttunut uusien opintojen myötä? Koetko nyt olevasi selkeästi enemmän omalla alallasi? Kyllä. Nyt on ensimmäistä kertaa selkeä varmuus siitä, mitä tästä tulee, että olen ihan oikealla alalla. Bilsan kanssa mielikuva tulevasta oli aina paljon epämääräisempi. Koin, että biologian alaa kohtaan olisi pitänyt tuntea enemmän kutsumusta. Pidin kyllä kenttä- ja labratöistä, kuten näytteiden keruusta ja lajinmäärityksestä, mutta analyysien tekeminen ja kirjoittaminen, sekä sellaisen työn ”näkymättömyys” tuskastutti usein puhumattakaan jatkuvasta apurahojen hakemisesta. Arkkitehtuuri on palkitsevampaa siinä mielessä, että se on konkreettista ja siitä tulee olo, että tekee jotain tärkeää. Se on ihmisläheistä ja koskettaa kaikkia, kun taas biologina oma tutkimusaiheeni – muurahaispesien sisäinen maailma – oli niin spesifi, että tuntui ettei se kiinnosta juuri ketään pintaa syvemmältä. Arkkitehtuuri on todella laaja-alaista ja sivuaa useita eri aloja, ja jokaisella on siitä jonkinlainen käsitys. Arkkariyhteisö on tullut nopeasti ja hyvin tutuksi, ja erilaisista taustoistaan huolimatta kaikki täällä ovat samalla viivalla. On tullut olo, että sovin tänne ja pärjään hyvinkin täällä, mikä vahvistaa oloa siitä, että tämä oli aivan oikea valinta. Taideosaaminen ja luova työ olivat bilsan puolella pitkään hyllyllä ja rajoittui monisteiden ja vihkojen marginaalien sotkemiseen, mutta nykyään niitä pääsee hyödyntämään. Arkkareiden joukossa on onneksi paljon samanhenkistä, taiteeseen hurahtanutta porukkaa, joiden kanssa on hienoa päästä jakamaan intoa vaikka taidetarvikkeista.

Aiotko jossain muodossa pitää biologian mukana uralla tai jatkaa sen parissa? En suoranaisesti ole ajatellut jatkavani, mutta otan sieltä ehkä jotain vaikutteita, ekologista näkökulmaa. Tai kenties suunnittelen kekoja ihmisille

“- Noihin aikoihin törmäsin myös haastatteluun naisesta, joka opiskeli Aalto-yliopistossa arkkitehtuuria kolmatta vuotta. Hän oli aloittanut opinnot kolmekymppisenä ja hänellä oli sattumoisin taustalla maisterin tutkinto biologian alalta. Mietin, että ehkä se ei siis olisi liian myöhäistä itsellenikään, kun tällä alalla selkeästi on hajontaa ikähaarukassa.”

KUVITUS: SALLA HÄRKÖNEN

Leevi Vuorenmaa

Kaupungissa, jota ei ole tehty autoille, mutta joka kuitenkin on niitä täynnä, osoittautui pieni ryhmä täydelliseksi retkueeksi. Metrosta funikulaariin, funikulaarista ratikkaan, ratikasta jokilaivaan. Otimme kaiken irti ketteryydestämme ja käytimme aikamme tehokkaasti etukäteen suunnitellun aikataulun avustamana. Lukemattomien Bysantin aikaisten rakennelmien lisäksi oli mielenkiintoista nähdä Istanbulin kaupunginosien erilaisuus. Uusi ja vanha kaupunki, Euroopan ja Aasian puoli ja Bosporinsalmen kylät lienevät kuitenkin vasta pintaraapaisu Istanbulin tarjonnasta. Vaikka kokemuksia Välimeren rannoilta löytyikin, osoittautui Istanbul varsin omanlaisekseen paikaksi. Katukuva oli ahdas ja kiireinen, mutta jokainen sivukuja tarjosi täysin uudenlaisen näkymän. Taivaanranta oli täynnä kattomeren päälle nousevia moskeijoiden kupoleja ja minareetteja, kivimuureja ja torneja sekä horisontista nousevia hajanaisia pilvenpiirtäjiä. Kaupungin skaala ei todellakaan välity postikorttikuvista. Hagia Sofian ja muiden suurten moskeijoiden koko ja massa valkeni vasta niitä kohti kävellessä. Massiivisten muotojen lisäksi ne tarjosivat uskomattoman määrän yksityiskohtia, joista paistoi niiden historiallinen tai kulttuurillinen merkitys. Yksittäisten rakennelmien kanssa uskomattomuudessa kilpailevat myös näkymät, joita oikeilta paikoilta aukeni. Maisemat Galatan tornista Kultaiselle sarvelle sekä näkymät Yorosin linnan raunioilta kohti Mustanmeren tyhjyyttä saivat yhtä lailla kyseenalaistamaan omat kykynsä hahmottaa näkemäänsä.

Kulttuurieroja ei ollut vaikeaa löytää, mutta ne olivat mielenkiintoisia kokea. Turisteja odotettiin lähes kaikkialla, joten englantia puhuvalle elämä oli suhteellisen helppoa. Ruokapaikan löytäminen ei missään ollut haastavaa paitsi valinnan vaikeuden suhteen. Turistien kyllästämillä alueilla sisäänheittäjät kutsuivat tutkimaan ruokalistojaan joka kulmalla ja pöytä oli katettu kymmenelle ennen kuin edes ehti kertoa juuri syöneensä. Ruoka kuitenkin oli herkullista niin turisteille tarkoitetuissa ravintoloissa kuin syrjäisemmissäkin, paikallisten suosimissa paikoissa. Pitkän päivän jälkeen oli mahtavaa istahtaa piiloisalle terassille nauttimaan turkkilaisesta teestä tai kahvista – joka alkujärkytyksen jälkeen alkoi jopa maistua hyvältä – ja koota ajatuksia päivän tapahtumista. Matkana ja kaupunkina uuvuttava, mutta kaikin tavoin sen arvoinen. Allekirjoittaneen mielestä kaupunki, joka jokaisen kannattaa ainakin kerran kokea, mutta josta riittää kokemista monellekin matkalle.

AVILAINEN, ORENMAA, EMMI PA VALOKUVAT: LEEVI VU AN MÄKINEN MUOKKAUS: SEBASTI

SALLA HÄRKÖNEN

Opiskeltuani vuoden arkkitehtuuria, olen huomannut olevani todella iloinen siitä, että näin värikäs joukko tulee niin mainiosti toimeen kuin me tulemme. On herkullisen mielenkiintoista työskennellä päivittäin ihmisten kanssa, jotka ovat tulleet eri lähtökohdista ja omaavat erilaisen perspektiivin asioihin. Tämä kiinnostus ihmisyyden monimuotoisuutta kohtaan on myös tärkeä vahvuus tulevaa ammattiamme ajatellessa, ihmisillehän tässä tiloja suunnitellaan. Suurin yllätys arkkitehtuurin opiskelussa itselleni oli se, kuinka psykologista arkkitehtuuri on. Suunnittelussa tulee ottaa lukemattomia näkökantoja ja ihmisen psykologiset taipumukset huomioon ennen pintapuolista estetiikkaa. Arkkitehdille on paljon hyötyä yleissivistyksestä työnkuvamme laajuudesta johtuen. Lähdettäessä etsimään arkkareiden syvemmän tason yhteisiä piirteitä huomaan, että tehtävä ei ole niin yksinkertainen juuri joukkomme kirjavuudesta johtuen. Arkkitehtiopiskelijoista löytyy introverttejä ja ekstroverttejä, hiljaisia ja äänekkäitä, taiteilijoita ja teknisiä ihmisiä. Kaikilla meillä kuitenkin on visuaalisia taitoja ja hyviä (tai ainakin mielenkiintoisia) ideoita, sillä se varmistettiin jo pääsykoevaiheessa. Uskon, että kaikilla meillä on myös tarve toteuttaa itseämme luovan ja visuaalisen työn kautta. Kuten aiemmin hieman sivusinkin, olemme erittäin suvaitsevia tyyppejä, mutta jos näemme mielestämme huonoa arkkitehtuuria tai heikkoa designia, uskallamme kritisoida sitä karun rehellisin sanakääntein. Perfektionismi on piirre, joka usein yhdistetään arkkitehtiopiskelijoihin. Tapaamme hioa harjoitustöitämme mahdollisimman pitkälle ja olemme myös itsekriittisiä töitämme kohtaan. Jotkut meistä tekevät allnightereita saadakseen deadlinea varten mahdollisimman hyvän lopputuloksen, sillä olemme omistautuneita ja intohimoisia opiskelemastamme alasta. Usein harjoitustyöt ovat todella henkilökohtaisia meille, mutta yritämme silti ottaa vastaan rakentavaa (tai musertavaa) kritiikkiä, jotta kehittyisimme arkkitehteinä. Tämä perfektionismi onkin yksi seikka, joka saattaa aiheuttaa haasteita mm. ryhmätyöskentelyssä. Työelämää

ajatellen on kuitenkin välttämätöntä oppia toimimaan yhdessä, sillä aina ei voi saada omaa visiotaan läpi ja kompromisseja joudutaan tekemään. Jo ensimmäisenä opiskeluvuonna ryhmätyöskentely tuli hyvin tutuksi kevään yhdyskuntasuunnittelun opintojaksolla. Onneksi tapaamme olla avoimia muiden ideoita kohtaan, koska tiedämme kuinka lahjakkaaseen porukkaan kuulumme. Yleinen käsitys teekkarialoilla on, että arkkitehtuurin opiskelijat ovat oma eristäytynyt porukkansa. Se on kuitenkin hyvin yksilöllistä ja jotkut opiskelijat tekevät enemmän poikkitieteellistä tuttavuutta, toiset vähemmän. Huomattavaa on, että arkkarit tuntevat paremmin oman alansa vanhempia/nuorempia kollegoita. Hervannan kampuksella vähiten aloituspaikkoja onkin juuri arkkareilla, joka selittää sen kuinka tiivis yhteisömme on. Itseäni hämmästytti fuksisyksynä se, kuinka lämpimästi ja aidosti kiinnostuneesti vanhemmat opiskelijat ottivat nuoremmat vastaan. On jossain määrin typerää ylläpitää stereotyyppisiä eroja arkkareiden ja DI-opiskelijoiden välillä, sillä olemme kaikki yksilöitä. Totuus kuitenkin on, että arkkitehtien ja diplomi-insinöörien työnkuvan takia taiteellisemmat ihmiset hakevat mieluummin opiskelemaan arkkitehtuuria kuin insinöörialoja. Itse en voisi ikipäivänä kuvitella opiskelevani jotain muuta alaa kampuksellamme, joten aloissamme on perustavanlaatuisia eroja. Mistä me, arkkitehtiopiskelijat, sitten pidämme? Esteettisesti miellyttävät asiat esimerkiksi kotona ovat essentiaalisia, mutta olemme myös fiilistelijöitä. Pidämme kokemuksia itsessään arvokkaina ja osaamme pysähtyä nauttimaan hetkistä. Saatamme jäädä ihailemaan rakennuksia ja niiden yksityiskohtia kuten esimerkiksi akustiikkaa tai pintamateriaaleja. Valitsemme mieluummin ystävien kanssa hengaamisen viinin ja lautapelien kera kuin keskinkertaisen baari-illan sieluttomassa yökerhossa. Tykkäämme myös juhlia, haluamme tehdä sen vain tyylikkäästi ja omalla tavallamme.

Yksi fiilistelyn osa-alueista on musiikki, joka on tärkeää meille kaikille. Puhutaan sitten keskittymisestä omiin projekteihin yläsaleilla tai etkojen valmistelusta, on musiikki merkittävässä osassa näissä tilanteissa. Väitän, että kuuntelemme vielä varsin hyvää musiikkia, sillä useimmat meistä ovat etsineet omia suosikkejaan valtavirran ulkopuolelta, jolloin on luonnollisesti enemmän vaihtoehtoja päättää mitä jytää pistää omille soittolistoille. Pukeutuminen ja muoti ovat lähellä arkkarin sydäntä. Tyylejä on lukemattomia, mutta kaikkia niitä yhdistää muodikkuus ja harkinnalla tehdyt päätökset. Suosimme paljon kirpputoreja, laadukkaita vaatekauppoja ja suomalaisia vaatemerkkejä kuten Marimekkoa ja R-Collectionia. Kliseinen kuva arkkarista onkin mustalla poolopaidalla ja Marimekolla varustettu rillipää. Sehän ei meitä haittaa, koska tykkäämme kliseistämme. Yhteisenä tekijänä kaikille arkkitehtiopiskelijoille on halu toteuttaa itseään ja päästä ratkaisemaan luovia ongelmia. Uteliaisuus uutta ja tietämätöntä kohtaan on peruspiirteitämme. Rakastamme elämää, ystäviä ja kiehtovia kokemuksia ja haluamme, että tämä näkyy myös arkkitehtuurissa, mitä luomme. Tatu Heinola

21 TEKSTI JA KUVITUS: TATU HEINOLA

ON UUDEN ELÄMÄN ENSIMMÄINEN PÄIVÄ. ARKKARI ISTUU RD203:SSA YMPÄRILLÄÄN MUITA ARKKAREITA. ETUNIMI, SUKUNIMI SEKÄ HAUSKA FAKTA TÄYTYISI JO KEKSIÄ, SILLÄ OMA VUORO LÄHESTYY. JÄNNITTÄÄ. TÄSSÄ SEURASSA PIIRTOHARRASTUKSEN MAINITSEMINENKIN TUNTUU TYHMÄLTÄ. Ensimmäisistä identiteettikriiseistä selvittyään, Arkkari huomaa kuinka hyvä täällä onkaan olla. Ympärillä on hauskoja ja kiinnostavia ihmisiä. Kilta alkaa tuntua nopeasti perheeltä ja piirustussali uudelta kodilta. Mustakin näyttää päivä päivältä tyylikkäämmältä väriltä ja puheeseen eksyy uusia sanoja kuten skissi, planssi ja allnighter. Minne eksyikin, oli Arkkari ennen tätä, aina enemmän tai vähemmän se outolintu, jonkinlainen taiteilijasielu tai ainakin vähän eri lailla maailmaa katsova olento. Kyllä Arkkari nautti aiemmastakin elämästään mutta nyt hän on vihdoin löytänyt kaltaisiaan. Arkkarin lajitoverit, muut arkkarit, puhuvat yhteistä kieltä, ajattelevat toistensa lailla, innostuvat samoista asioista ja jopa pukeutuvat omaan lajityypilliseen univormuunsa. Arkkari on ensi kertaa omiensa parissa ja tuntee näin saavansa vihdoin nimen myös itselleen. Ympäröivä innostus, ylitsepursuava lahjakkuus ja yhteisöllisyys ovat Arkkarille suloista huumetta. Tuossa lämpimässä kuplassa on hyvä olla juuri sellaisena kuin on. Jatkossa Arkkari lähteekin tutustumaan uusiin ihmisiin kysymällä: ”Mikä sinä oikein olet?” Arkkarilla itsellään kun on jo valmis vastaus tähän kysymykseen. Vastaus joka tuntuu ainakin juuri nyt kertovan kaiken olennaisen: ”Minä olen arkkari.” Käytävällä Arkkari tunnistaa naamoja jo ylemmiltäkin vuosikursseilta ja arkkarin nyt erottaa ulkomuodostaankin. Illalla kadulla vastaan kävelee joukko mustahaalarisia. Mutta nämä ovat niitä toisia. Lauman vanhin kysyy ovatko arkkarin haalarit mustat vai iloisen mustat. Arkka-

rikin on teekkari mutta nämä toiset ovat niitä teekkareita: tulevia diplomi-insinöörejä siis. Arkkarin silmissä teekkarit vaikuttavat pientä arkkaripopulaatiota laajemmalta ja monimuotoisemmalta joukolta, jonka eri lajeilla on kuitenkin keskenään paljon yhteistä. Eri teekkarilajit puhuvat keskenään samankaltaista kieltä ja istuvat kuulemma yhteisillä luennoilla. Arkkarilla kun ei ole mitään hajua mitä ne insinöörit oikein tekevät. Illan bileissä yksi teekkari kutsuu arkkareita yksisarvisiksi ja kysyy miksei arkkareita koskaan näe missään? Arkkari hämmentyy. Koko ajanhan sitä ollaan jossain. Tässäkin juuri nyt. Pienessä killassa raati pyörii nuoruuden innolla. Koska Arkkari on aivan liekeissä opiskelijaelämästä ja muista arkkareista, imeytyy hänkin intensiivisesti mukaan kiltatoimintaan. Yhdessä kavereiden kanssa kavereille järjestetyt tapahtumat hitsaavat pientä yhteisöä entistä tiiviimmäksi ja näin arkkaritapahtumat muodostuvatkin Arkkarille tärkeimmiksi opiskelijariennoiksi. Ehkä siksi yksisarvisia ei välillä näe missään muualla. Opintojen edetessä Arkkari uskaltautuu hieman lämpimän kuplansa ulkopuolelle ja saa muutamia kavereita myös muista killoista. Sellaisia jotka eivät puhu yksisarvisista tai ovat iloisia sellaisen vihdoin kohdatessaan. Arkkari osallistuu killan ulkopuoliseen toimintaan ja nauttiikin mutta toteaa myös, että kuplaan on aina hyvä palata. Siellä on oma lauma. Vuodet kuluvat ja noppiakin kertyy. Käytävillä vastaan tulee vuosi vuodelta nuoremman näköisiä uusia arkkareita. Arkkari on tässä vaiheessa malttanut jo itse irrottautua järjestämisestä mutta oman killan tapahtumat ovat edelleen niitä parhaita. Niihin jaksaa raahautua vanha setäkin. Mutta kyllä teekkariuskin on yhtälailla vanhan Arkkarin mustaan sieluun syöpynyt. Sitseillä arkkarisedän verenpaine nousee kun nuoriso erehtyy huutelemaan tempoa laulettaessa Täällä jallutähden alla. Baarissa teekkarihymni on edelleen pyhä hetki ja Ikuisen teekkarin laulu saa Arkkarin joka kerta liikutuksen partaalle. Tottakai arkkari-käsitteen alle mahtuu paljon erilaisia yksilöitä mutta väitän arkkareiden olevan luonteeltaan kuitenkin suhteellisen marginaalinen joukko. Arkkitehtuuria opiskelemaan hakeutuu ja pääsee tietynlaisia ihmisiä. Sisäänpääsy vaatii sen verran motivaatiota ja lahjakkuutta, että pääsykokeiden jäljiltä kasassa on lopulta ainutlaatuinen outolintujen lauma. Tämä opiskelijayhteisö saattaakin olla arkkarille ensimmäinen samanhenkisten ihmisten kohtaamispaikka ja siksi niin tärkeä. Luulenkin että tämän vuoksi arkkari identifioituu nimenomaan arkkariksi vielä vahvemmin kuin muut teekkaritoverinsa vaikkapa juuri hiukkasiksi tai korkkilaisiksi. Uskon siis että teknillisen alan opiskelija tunnistaa itsensä helpommin yläkäsitteestä teekkari kuin juuri arkkitehtuurin opiskelija, joka taas löytää vahvemmin nimen itselleen sen alakäsitteestä arkkari.

KUVITUS: JESSE KITINOJA

Olkaa siis ylpeästi arkkareita, ylpeästi teekkareita ja ylpeästi opiskelijoita. Ennen kaikkea olkaa sitä rauhassa vähän pidempäänkin. Töitä ehtii kyllä tekemään. Opiskelijaelämä on katoavaisempaa lajia. Vaalikaa sitä.

Pöytä on vuorattu suttuisilla skissipapereilla. Punaviinin tahrima teekkarilakki lepää viereisessä naulakossa. Arkkari sukii vaaleita haiveniaan ja siemaisee Chiantinsa loppuun. Sitten Arkkari kaataa viinilasinsa pohjalle jälkiruoaksi reilun mitan Yhden tähden jaloviinaa. Taustalla Polyteknikkojen kuoro laulaa: ”Livet är härligt…” Kirjoittaja on 6. vuoden arkkari, jonka mielestä opinnoissa, arkkitehtuurissa sekä elämässä voi ja tulee pitää hauskaa. 23

ARKKARINA OLEMISEN SIETÄMÄTÖN KEVEYS ”Arkkari on ihmislajin edustaja, joka pukeutuu yleensä mustiin, tapittaa näyttöruutua pyöreiden silmälasien läpi selkä huomattavan köyryssä ja kuluttaa litratolkulla kahvia ja/tai punaviiniä.” Tämä on mantra, joka on tullut arkkareille tutuksi – harmillisen usein se ei ole pelkästään itseironinen määritelmä vaan yhä useammalle elämäntapa ja osittain myös itsensä toteuttava ennuste. Tänäkin syksynä arkkitehtiosaston ovista on astunut sisään kymmenittäin uusia fukseja (tervetuloa remmiin!) ja heti sisään päästyänne te tuoreet arkkarit saatte kuulla teekkarikulttuurista, arkkarien omista perinteistä sekä tietysti muista killoista. Itse muistan orientaatioviikosta erityisesti kiltakierroksen, josta päällimmäisenä mieleen jäivät kiltojen haalarien värit sekä killan edustama opiskeluala. Lisäksi muistan elävästi eräässä killassa minuun päästä varpaisiin porautuneen katseen ja madalletulla äänellä tokaistun lausahduksen: ”Tuo nyt ainakin on arkkari.” Tuolloin toteamus huvitti ja jopa imarteli. Minut oli kelpuutettu arkkarin tyyppiedustajaksi, vieläpä jonkun sellaisen toimesta, joka ei itse ollut arkkari! Vaikka kaikkia kiltoja ja myös keskustan ja Kaupin kampuksen opiskelijoita koskee omanlaisensa stereotypiat, on arkkarien asema Hervannan kampuksella jollain tavalla erityinen. Kaikkiin teekkarikiltoihin liittyy legendaarisia väittämiä TiTen naisettomuudesta Indecsin ja Mana@gerin käsienheilutteluun. Kuitenkin arkkarit joutuvat jatkuvasti perustelemaan omaa oikeutustaan kutsua itseään teekkariksi. Muita teekkareita sitoo toisiinsa insinöörimatikan kaltaiset kokemukset – matematiikan ja luonnontieteiden osaaminen on niin oleellinen teekkari-identiteetin osa, että imaa käymättömät arkkarit tuntuvat muista teekkareista vilpillisiltä olennoilta, joilta initiaatioriitit ovat jääneet puolitiehen. Onko arkkari sitten teekkari? Tämä raastava kysymys on seurannut mukanani koko viisivuotisen opiskeluaikani. Korkeakoulumme historia käynnistyi ensin Otaniemen Teknillisen korkeakoulun ”haarakonttorina” vuonna 1965. Vain neljä vuotta tämän jälkeen arkkitehtiopetus käynnistyi Tampereella. Olemme yksi vanhimmista killoista, joten miten on mahdollista, että joudumme perustelemaan olevamme yhtä arvokas teekkarikilta kuin KoRK, TARAKI tai Skilta? Vaikka ensimmäiset vuodet korkeakoulun toiminta oli siroteltu ympäri keskustaa, on muiden kiltojen juuret paljon vahvemmin Hervannassa kuin meidän kiltamme. Arkkarien tilat pysyivät Tuomiokirkonkadulla vuoteen 1996 asti, jolloin korkeakoulu halusi kaikki opiskelualansa samalle kampukselle. Arkkarit olivat muutoksesta kauhuissaan. Arkkarit eivät todellakaan halunneet muuttaa a) pois keskustasta b) varsinkaan Hervantaan! 24

Muutto kuitenkin tapahtui, mikä ”pakotti” arkkarit ulos kuplastaan ja tutustumaan muihin teekkareihin. Tästä alkoi suuri yhdentymisvaihe muiden teekkareiden kanssa, joka on ollut käynnissä jo yli kaksikymmentä vuotta jatkuen yhä. Varmasti kaikki tietävät, että fuksista tulee teekkari wappuna teekkarikasteessa. Teekkarikaste on oikeastaan tamperelaisen teekkarikulttuurin vanhin perinne: muutamat sähköosastolaiset rakensivat korin ja kastautuivat kosken kuohuihin jo ensimmäisenä teekkariwappuna vuonna 1966. Vaikka osallistuminen muihin teekkaritapahtumiin sai kunnon sysäyksen vasta muuton jälkeen yhdeksänkymmentäluvulla, tiettävästi arkkarit ovat osallistuneet teekkarikasteeseen jo kasteen alusta asti. Onko sillä sitten niin väliä, pidämmekö me itseämme teekkareina, saa-

ti pitävätkö muut meitä teekkareina? Ja onko jotenkin haitallista, että kampuksilla kiertää stereotypiavyyhti, joiden kautta meidät määritellään ennen kuin meihin on tutustuttu henkilökohtaisesti? Nykyään kiltastereotypiat lähinnä huvittavat minua – olen ilokseni saanut tutustua kaikkien kiltojen ihmisiin omakohtaisesti. Tällöin huomaa, kuinka naurettavia stereotypiat oikeastaan ovatkaan. Mutta se onkin kenties niiden tehtävä: luoda helposti muistettavia karikatyyrejä ihmisistyypeistä ja muuntaa todellisuus astetta hauskemmaksi. Vaikka kiltastereotypiat ovatkin huviksi tarkoitettua keskinäistä naljailua, on niillä kuitenkin myös vakavampi ja hieman huolestuttavampikin puoli. Paitsi että muut uskovat arkkarien olevan tietynlaisia, arkkarit itsekin alkavat uskoa olevansa tietynlaisia ja voivat myös muuttaa omaa käyttäytymistään sen mukaan. Olet ehkä huomannut, että tyylisi tai kavereidesi tyyli on voinut muuttua opiskeluvuosien kuluessa. Itse olen vaihtanut silmälasimalliani, leikannut hiukseni lyhyeksi sekä alkanut kiinnittää huomattavasti enemmän huomiota kulutustottumuksiini. Nämä eivät ole huonoja asioita, kenties päinvastoin. Nuorten ihmisten identiteetti muotoutuu väistämättä tässä vaiheessa elämää ja ei ole ihme, että opiskeluala vaikuttaa merkittävästi identiteettiin. Huolestuttavin piirre tässä ”itseään toteutettavissa uskomuksissa” on ajatus siitä, että arkkitehtuuri on kutsumusala, jonka kuuluukin säännöllisin väliajoin ajaa meidät uupumuksen partaalle ja viedä kaikki tila elämästämme. Saatamme uskoa, että meidän pitää tehdä töitä miltei 24/7, jotta voimme lunastaa paikkamme tällä tavoitellulla alalla. Ettei meistä tule muussa tapauksessa hyviä arkkitehteja. Olen itse sortunut tähän ajatteluun. Aloin verrata itseäni muihin kysyen, miksen pärjännyt opinnoissani niin hyvin kuin muut, miksen saanut niin hyviä arvosanoja tai miksi muut jaksoivat tehdä minua ahkerammin töitä opintojensa eteen. Me yksilöinä alistumme stressiin, koemme valtavia suorituspaineita ja samalla luomme niistä ympärillemme kuplan, jossa muutkin altistuvat samanlaisille kokemuksille. Ja jossain määrin jopa ihannoimme tätä kuluttavaa opiskelukulttuuria ja uhrauksia, joita olemme hienon harjoitustyön eteen valmiita laittama-

KUVITUS:LAURA KAISTO

an. Itse olen yrittänyt kiinnittää huomiota siihen, millä tavalla puhun koulutöistä ja kiireestä, jotten itse omalla toiminnallani nostaisi omaa saati muiden stressitasoa. Olen päättänyt opetella sanomaan kyllä vapaa-ajalle ja ei allnightereille. Arkkari-identiteetti alkaa helposti rakentua kahvinkulutustottumusten tai työmoraalin kaltaisten asioiden ympärille, mitkä luovat perustan myös meistä kampuksella kiertäviin stereotypioihin. Ne ovat kuitenkin ansoja, joihin voi huomaamattaan langeta. Itse olen rakentanut arkkarin identiteetin pikemminkin sen varaan, millaisia asioita tulevassa ammatissani toivon saavuttavani. Minun arkkari-identiteetilleni on tärkeää, että tunnistan oman osuuteni nykyajan ilmiöiden aiheuttajana mutta niiden myös muuttajana. Tähän liittyvät laajat globaalit ongelmat mutta myös omaa työskentelykulttuuriamme koskevat probleemat, joita toivon omalta osaltani osaavani työurani aikana kehittää parempaan suuntaan.

IDEA: RONI RINNE KUVITUS: SEBASTIAN MÃ&#x201E;KINEN

KUVITUS: SEBASTIAN MÃ&#x201E;KINEN

Tiellä tietomallinnuksen tiluksille Ville Nikunen

Essi Nisonen

Essi Nisonen hurahti suunnitteluun jo alakouluikäisenä – isänsä ArchiCADillä. Tuo into on vuosien varrella vain voimistunut. Jatkuva uuden oppiminen ja tiedon jakaminen ovat mottoja, jotka vievät Essin vielä pitkälle.

"ArchiCAD Summer Camp selkeytti suunnittelun koko prosessia. Vahva suositus!" – Essi Nisonen, ark.yo.

Järviurheilukeskus, koulutyö – Essi Nisonen

Essi Nisonen opiskelee kolmatta vuottaan Tampereen teknillisen yliopiston Arkkitehtuurin laitoksella. Essin kesä 2019 ei kulunut pelkästään lomailun ja valokuvaharrastuksen parissa: myös ammatillista kokemusta ja tietotaitoa ehti kertyä kesätöissä ja ArchiCAD Summer Campillä. Jälkimmäisen yhteydessä Essi kertoi mallinnusmietteistään.

öllömpi voisi väittää, että periytyvä ammatti on sukurasite. Olen siitä täysin eri mieltä. Kysyin kymmenvuotiaana arkkitehti-isältäni tekemistä sateisena kesäpäivänä, kun olin jo askarrellut itseni pitkästymiskuoleman partaalle: ”Iskä, onko sulla jotain niitä ohjelmia, joilla suunnittelijat suunnittelee? Sims-pelissä on ne typerät neliöt, kun siinä rakentaa.” ”No on mulla semmonen ArchiCAD. En ite osaa käyttää sitä hyvin.” ”Jos mä koitan?” ”No koita.” Tuo katkelma Essin Summer Camp -hakemuksesta oli mieleenpainuva. Persoona paistoi välittömästi läpi. Essi aloitti juuri kolmosvuoden opinnot, mutta hänen ArchiCAD-kokemuksensa juontaa juurensa jo kauempaa – jo viiden viime version ajalta. Ohjelmisto on ollut Essin apuri jo ensimmäisistä harjoitustöistä lähtien. – Yksitoistavuotisen ArchiCAD–suhteeni aikana yksi kela on pysynyt: tätä mä haluan osata aina, ja joka päivä

paremmin. Ja jeesiä muita. Ei ole mitään tyhmempää, kuin osata itse ja pitää se omana tietonaan. Jaa ja nauti. Ja opi aina uutta! hän intoilee. Essin mielestä on huisia, että projektin kaikki vaiheet luovasta luonnostelusta aina visualisointiin ja lupa-asiakirjojen tuottamiseen hoituvat samalla työvälineellä. – ArchiCAD tukee ajatusten ja prosessien jäsentelyä, ja tietomallipohjaisuus keventää työtaakkaa harjoitustyön deadlinen lähestyessä – kaikki kun tarvitsee tehdä vain kerran, hän jatkaa. Essi on tykästynyt ohjelmiston vaivattomuuteen. Aikaa jääkin itse suunnitteluun, kun työvälineen kanssa ei joudu painiskelemaan. – Kaikessa teknisyydessäänkin se antaa hyvin tilaa luovan ilmaisun kehittämiselle ja toteuttamiselle. Jatkossa suunnittelu on entistä enemmän monialaista ryhmätyötä – kuin myös mallintaminen. Essin mielestä ArchiCAD olisi oiva työkalu eri tahojen väliseen kommunikointiin jo nyt opintojen aikana. Essi uskoo, että uteliaisuus ja aito kiinnostus tietomallinnusta kohtaan kannattelevat tulevaisuuden arkkitehtia muutoksen aallonharjalla. – ArchiCAD Summer Camp selkeytti suunnittelun koko prosessia. Kurssilla rakennus mallinnettiin johdonmukaisesti alusta loppuun. Vahva suositus!

Hyppää kärkikelkkaan! Nouda ilmainen opiskelijalisenssisi: myarchicad.com Kurkista M.A.D.in hulluun maailmaan: mad.fi Muista kevään haku: ArchiCAD Summer Camp 2020 29

Elokuun lopussa olin mukana betoniportailla pitämässä uusille arkkitehtiopiskelijoille infotilaisuutta ammattiliitoistamme, Suomen arkkitehtiliitosta ja Tekniikan akateemisista. Diaesityksen ja puheiden tavoitteena ei ollut vain välittää uusille opiskelijoille faktatietoa edunvalvonnasta, työttömyysturvasta tai urapalveluista. Vielä tärkeämpi sanoma oli yhteisöllisyys. Kun kesällä 2017 sain opiskelupaikan Tampereen teknillisestä yliopistosta, en tiennyt millaisiin yhteisöihin saisin pelkän opiskelupaikan myötä kuulua. Oman vuosikurssin kanssa hitsaudutaan yhteen piirustussaleilla, mittaleirillä ja kastekorissa. Kilta kokoaa lukuvuoden aikana jäseniään taikinaterapiaan, saunailtoihin ja piparkakkumittelöön. Joka syksy arkkitehtuurin laitos ja kilta järjestävät yhteiset syyskarnevaalit, joita juhlistaa koko laitos opiskelijoista professoreihin. Arkkareiden joukosta myötä löysin lopulta myös kämppikset ja uuden kodin. Arkkitehtiopiskelijoiden yhteisö ei rajoitu vain omalle laitokselle. Opiskelijat Hervannasta, Otaniemestä ja Oulusta kokoontuvat vuorovuosin jokaisen killan kotikampukselle Arkkitehtiopiskelijapäiville. AO-päivien aikana vaihtuvat kiltojen kuulumiset ja ajatukset. Yhteisenä kesätapaamisena opiskelijoilla on vuosittainen Opiskelija-SAFAn luotsaama kesäleiri eli Kesä-Kiljava. Entä sitten ammatillinen yhteisö? Opinnot aloittaessani en tuntenut Tamperetta, puhumattakaan sen arkkitehtuurista. Opintojen ohella Tampereen paikallisosaston järjestämät kohdevierailut ja seminaarit ovat antaneet mahdollisuuden tutustua alaan sekä seurata paikallista, ajankohtaista arkkitehtuurikeskustelua. Se, että SAFAn tilaisuudet ovat avoimia paitsi jo valmistuneille arkkitehdeille, myös opiskelijajäsenille, on tuonut alaa ja työelämää askeleen lähemmäs jo ennen ensimmäistä oman alan työpaikkaani. Harvassa taitavat olla ne alat, joiden opiskelijoilla olisi samalla tavalla mahdollisuus olla osa sekä paikallista että koko maan kattavaa ammatillista yhteisöä jo betoniportailta ja ensimmäisestä opiskelusyksystä alkaen. En olisi opiskelupaikan saatuani osannut arvata, että tämä yhteisö nousisi näin suureen rooliin kehittäessäni arkkitehtiopiskelijan identiteettiäni. Sofia Korte Tampereen arkkitehtikillan TEK- ja SAFA-kiltayhdyshenkilö sekä TamSAFAn tiedottaja ja johtokunnan opiskelijajäsen 30

KUVA TAMSAFAN KESÄRETKELTÄ, MÄNTÄN KUVATAIDEVIIKOILTA ELOKUUN LOPULTA.