Luonnon vuoksi

Teksti ja kuvat: Riku Kangasniemi

Hallitus päätti hiljattain suojella 30 00 hehtaaria valtion maita. Mutta tarvitsemme paljon suurempia satsauksia luontokadon pysäyttämiseksi ja kansainvälisten sitoumustumme toteuttamiseksi. Luonto kärsii piittaamattomuudestamme ja sen suojelua tarvitaan.

Suomi on tunnetusti metsäinen maa, jossa suurin osa metsistä on metsätalouskäytössä. Metsätalous on pitkään ollut teollisuutemme kantavia voimia ja tuonut toimeentulon tai edes pientä lisää toimeentuloon monelle suomalaiselle. Kuitenkin tuo samainen metsätalouskäyttö on intensiivisyytensä takia ajanut valtavan joukon metsiemme lajeja uhanalaisiksi. Metsien ja soiden ojitukset, maanmuokkaukset sekä purojen oikaisut ovat aiheuttaneet ekosysteemeillemme valtavasti tuhoa. Humuksen sumentamat purot ja joet, kuivuneet suot, avohakatut metsät ja niin monet muut elinympäristöt ovat saaneet tuntea rahan valtaisan vaikutuksen.

Kaikesta luonnollemme tehdystä pahasta huolimatta on paikoin säilynyt edustavia sirpaleita luontoamme. Jotkin noista sirpaleista ovat vähän suurempia, jotkin hyvin pieniä. Mutta niitä on liian vähän ja liian harvassa. Osa kauneimmasta luonnostamme on vielä ilman lain tuomaa suojaa ja siten jatkuvasti uhattuna. Koska tahansa voi alueen omistaja päättää avohakkuusta tai ojituksesta, joka tuhoaa jonkin lajin viimeisen elinsijan tienoolta.

Suurimmassa osassa tapauksista kyse on valtion omistamista maa-alueista, joita hallinnoi yleensä Metsähallitus. Ja jos oikein tarkkoja ollaan, suojelualueiden ulkopuoliset valtion maa-alueet ovat pääsääntöisesti Metsähallitus Metsätalous Oy:n hallinnassa. Noilla valtion mailla on yhä vieläkin valtavan hienoja, Itä- ja Pohjois-Suomessa myös kooltaan suuria alueita, joiden luonto olisi suojelemisen arvoista. Jotkin alueet on jätetty metsätalouskäytön ulkopuolelle, tai rajattu Metsähallituksen omalla päätöksellä suojelumetsiksi ja siirretty ainakin osin Metsähallituksen Luontopalveluiden hoidettavaksi. Mutta metsätalouskäytöstä poistamista ei voi silti kutsua kunnolliseksi suojeluksi, sillä ilman luonnonsuojelualueen statusta ei niillä ole lain tuomaa turvaa. Päätöksen talouskäytön ulkopuolelle jättämisestä voi Metsähallitus Metsätalous Oy minä tahansa päivänä pyörtää ja hankkia metsäkoneyrittäjät avohakkaamaan arvokasta kohdetta, jos kohde ei ole Luontopalvelujen hallinnassa. Valtion maille, ja vesialueille, pitäisikin yhä enenevissä määrin perustaa luonnonsuojelualueita. Tämä on ikiaikainen mielipide luonnonsuojelijoiden keskuudessa, eikä se muutu miksikään ennen kuin valtio on oikeasti perustanut kattavan ja edustavan verkoston suojelualueita koko Suomeen. Suojelualueita kun tarvitaan joka puolella maatamme, ei vain Pohjoisja Itä-Suomessa, jonne suurimmat suojelualueet sijoittuvat.

Ulkopuolisesta tuntuu, että Metsähallituksen sisällä Luontopalvelut – joka vastaa muun muassa valtion luonnonsuojelualueiden hoidosta – on pahasti alakynnessä. Heidän mahdollisuutensa edistää uusien suojelualueiden perustamista tai nykyisten laajentamista ovat valitettavan pienet, Luontopalvelujen rahoitus ei tahdo myöskään riittää edes nykyisten tehtävien ja suojelualueiden hoitoon. Ristiriitaa kuvastaa se, että Luontopalveluja ohjaa ja rahoittaa Ympäristöministeriö, kun taas muu Metsähallitus on Maa- ja metsätalousministeriön ohjauksessa. Näiden kahden ministeriön intressit ovat usein aivan päinvastaiset, kun Ympäristöministeriö ajaa luonnonsuojelun etua, ja Maa- ja metsätalousministeriö tehometsätalouden ja luonnon muun taloudellisen hyödyntämisen etua. Ympäristöministeriön budjetti on myös kaikista ministeriöistä pienin ja sitä kautta Luontopalveluiden rahoituskin heikkoa. Metsähallitus Metsätalous Oy vaikuttaa olevan se, jonka sanelee valtion maiden käytön, ja Luontopalvelut sitten vajavaisella rahoituksella hoitavat loppuja alueita parhaansa mukaan. Tämä epäsuhta on omiaan hidastamaan valtion omistamien arvokkaiden alueiden suojelua.

Olisi ensisijaisen tärkeää pysäyttää luontokadon eteneminen tai vähintäänkin hidastaa sitä merkittävästi. Tähän tavoitteeseen ei voi päästä ilman mittavaa lisäsuojelua. Lisäsuojelun toteuttamisessa helpointa ja oikeudenmukaisinta olisi perustaa suojelualueita valtion omistamille alueille ja lisätä rahoitusta METSOlle sekä Helmi-ohjelmalle, joiden kautta maanomistajat voivat vapaaehtoisesti suojella maitaan ja saada siitä korvausta. Maiden pakkolunastaminen tai suojeleminen maanomistajan tahdon vastaisesti ei ole kovin oikeudenmukaista ja herättää helposti voimakkaita tunteita ja vastareaktioita luonnonsuojelulle. Suojelun etenemisen kannalta on tärkeää, että maanomistajat hyötyvät omien maidensa suojelusta, ja että ihmiset ylipäänsä ovat myötämielisiä suojelulle.

Kansallispuistot tuovat yleensä kuntaan matkailijoita ja siten rahaa, joka hyödyttää kuntien taloutta. Niihin suhtautuminen onkin monesti melko myötämielistä kuntapäättäjien osalta, koska taloudellinen hyöty kunnalle nähdään suurempana kuin kansallispuiston mahdollisesti aiheuttamat rajoitteet maankäytölle. Kansallispuistojen perustamisen edistäminen onkin sosiaalisesti hyväksyttävimpiä tapoja edistää lisäsuojelua. Kansallispuistot eivät toki toimi suojelussa yhtä hyvin kuin luonnonpuistot, joissa liikkuminen on rajoitettua, mutta jokainen suojeltu hehtaari on silti edistämässä luontokadon hidastumista.

Kuten edellä on jo mainittu, on Suomessa yhä paljon arvokkaita alueita, joita ei ole suojeltu tai joiden suojelu on vajavaista. Nämä kohteet pitäisi turvata suojelualueita perustamalla. Valtio omistaa runsaasti alueita, jotka voitaisiin perustaa erilaisiksi suojelualueiksi tai liittää jo olemassa oleviin suojelualueisiin. Esimerkiksi valtion mailla sijaitsevat Natura-alueet, joille ei ole perustettu luonnonsuojelualueita olisi hyvä suojella liittämällä ne jo olemassa oleviin suojelualueisiin tai perustaa niille kokonaan uusia suojelualueita. Natura-alueet sijaitsevat lähtökohtaisesti luonnoltaan arvokkailla alueilla, joten ne suojelemalla saataisiin lisää lainsuojaa arvokkaalle luonnolle tehokkaasti. Osalla Natura-alueista esimerkiksi metsätaloustoimet ovat mahdollisia, joten luonnonsuojelualueeksi perustaminen olisi tärkeää niiden turvaamiseksi.

Toinen helppo ja vaikuttava keino olisi muuttaa kaikki valtion retkeilyalueet kansallispuistoiksi tai luonnonsuojelualueiksi. Retkeilyalueilla voidaan harjoittaa metsätaloutta eikä niiden tarkoitus ole luonnonsuojelu, mutta käytännössä jokainen retkeilyalue sijaitsee Natura-alueella ja on muuta ympäröivää seutua huomattavasti luonnoltaan arvokkaampi. Niinpä kansallispuistoksi muuttamalla ja metsätalous kieltämällä lisättäisiin näiden arvokkaiden alueiden merkitystä luonnonsuojelulle.

Osalla Natura-alueista metsätaloustoimet ovat mahdollisia.

Myös monia kansallispuistoja olisi helppo laajentaa. Natura-alueiden suojelu ja liittäminen olemassa oleviin suojelualueisiin lisäisi monen kansallispuiston pintaalaa, mutta pinta-alaa voitaisiin lisätä myös liittämällä nyt metsätalouskäytössä olevia alueita kansallispuistoihin. Jotkin näistä metsätalouskäytössä olevista alueista ovat luonnoltaan arvokkaita ja toisaalta suojelun aikakaava on pitkä, jolloin suojeltu alue kyllä kehittyy arvokkaammaksi ajan myötä, kunhan vain saa olla rauhassa.

Kansallispuistojen välisiä ekologisia yhteyksiä tulisi myös parantaa. Tähän paras keino olisi perustaa suojeltuja viherkäytäviä yhdistämään kansallispuistoja uusia suojelualueita perustamalla ja jo olemassa olevia hyödyntämällä. Mielenkiintoinen esimerkkitapaus on Pirkanmaalla sijaitsevien Helvetinjärven ja Seitsemisen kansallispuistot, joiden välissä sijaitsee laaja valtion omistama, pääosin metsätalouskäytössä oleva metsäalue. Alue yhdistää puistot ja sen suojeleminen kokonaan muodostaisi Pirkanmaalle hyvin suuren suojelualueen, joka riittäisi varmasti monen vaativankin eliön tarpeisiin, kun se saisi kehittyä rauhassa kohti luonnontilaa kenties ennallistamishankkeiden avustamana. Tätä hanketta ajaa muun muassa Suomen luonnonsuojeluliiton Pirkanmaan piiri ja sille on myös Ruoveden kunnan tuki.

Kenties vähemmän radikaali ja oletettavasti suojelun kannalta huonompi vaihtoehto ekologisten yhteyksien parantamiseksi on perustaa valtion maille niin sanottujen astinkivien verkosto yhdistämään kansallispuistoja sekä muita luonnonsuojelualueita. Tarpeeksi suurina ja tiheästi sijoiteltuina ne voisivat kuitenkin olla tehokas keino kansallispuistojen kytkeytyneisyyden parantamiseen. Tällainen astinkivien verkosto voisi lisätä eliöstön mahdollisuuksia levittäytyä ja selvitä myös muiden suurempien suojelualueiden, kuin edellä mainittujen kahden kansallispuiston, välillä. Suuret suojelualueet ovat hyviä turvaamaan lajien selviytymistä, mutta jos ne ovat liian eristyneitä, eivät eliöt pysty levittäytymään paikasta toiseen. Siksipä astinkivien verkosto olisi varteenotettava mahdollisuus suojelualueiden kytkeytyneisyyden parantamiseen, jos suojelualueita ei pystytä yhdistämään kokonaan tekemällä niiden välille suojeltuja viherkäytäviä. Näiden ekologisten yhteyksien suunnittelu vaatii järjestelmällisyyttä sekä taloudellisten intressien sysäämistä sivuun suunnittelun ja toteutuksen tieltä.

Valtiolla on omistuksessaan myös paljon arvokkaita luontokohteita, jotka eivät ole Natura-alueita tai edes rajattu metsätalouskäytön ulkopuolelle Metsähallituksen toimesta. Näitä kohteita on metsien osalta kartoittanut muun muassa Koneen säätiön rahoittamana Luonnonmetsä-työryhmä. Näiden arvokkaiden metsäkohteiden pinta-ala vaihtelee pienistä suuriin. Yhteistä kuitenkin on uhanalaisten ja silmälläpidettävien vanhan metsän lajien esiintyminen sekä Metsähallitus Metsätalous Oy:n suoranainen denialismi alueiden arvoja kohtaan. Metsähallitus Metsätalous Oy:n näkemys tuntuu olevan, että kaikki arvokkaat valtion mailla sijaitsevat luontokohteet on jo suojeltu ja kaikki suojelualueiden ulkopuolella oleva on tavallista talousmetsää, jolla ei ole luontoarvoja. Tämä on kotimaisen luontomme ja valmisteilla olevan kansallisen biodiversiteettistrategian kannalta hyvin ongelmallinen näkökanta. On tärkeää, että ulkopuolisten tunnistamat sekä Metsähallituksen itsensä rajaamat arvokkaat luontokohteet valtion metsissä suojellaan pysyvästi tekemällä niistä luonnonsuojelualueita. Muuten niiden kohtalo on todennäköisesti päätyä sellun raaka-aineeksi tai lämpövoimalaan hakkeeksi.

Yhteistä on uhanalaisten vanhan metsän lajien esiintyminen sekä Metsähallitus Metsätalous Oy:n suoranainen denialismi alueiden arvoja kohtaan.

Koska Suomen metsistä ylivoimaisesti suurin osa on ollut jossain vaiheessa historiaansa metsätalouskäytössä, on myös välttämätöntä sisällyttää entisiä ja nykyisiä talousmetsiä uusien suojelualuerajauksien sisään. Samoin ojitettuja soita on suojeltava ja ennallistettava, koska jopa 2/3 Suomen jäljellä olevista soista on ojitettu. Suoluonnon suojelemiseksi onkin välttämätöntä ennallistaa soiden vesitaloutta ja ekosysteemejä. Soiden ennallistaminen vähentää myös vesistöihin päätyvän eloperäisen aineksen määrää ja siten parantaa vedenlaatua sekä sisävesissä että Itämerellä. Kuten jo aiemmin totesin, on suojelualueiden aikajänne hyvin pitkä. Niiden on tarkoitus olla ikuisia ja suojella luontoa meiltä ihmisiltä. Niinpä talousmetsät ja ojitetut suot kehittyvät luontaisten prosessien ja ennallistamisen avulla luonnontilaisiksi ennen pitkää. Moni kansallispuistoistammekin on ollut ainakin osittain talousmetsää perustamisvaiheessa. Silti niiden arvo monenlaisille eliöille on erittäin huomattava, kun alueiden kehitys on alkanut seurailla luonnon omaa dynamiikka ilman ihmisen puuttumista.

”Tavallista” talousmetsien ja muiden ihmiskäytössä nyt olevien ja aiemmin olleiden alueiden luontoa suojelemalla voidaan lisätä suojelupinta-alaa, mikä on monen lajin suojelun kannalta elintärkeää. Arvokkaiden kohteiden suojelu yksistään ei riitä, sillä ne ovat monin paikoin, varsinkin eteläisessä Suomessa, pienialaisia ja liian harvassa. Liian pieni pinta-ala ja eristyneisyys ei anna mahdollisuutta eliöille levittäytyä ja jotkin lajit vaativat laajempia yhtenäisiä alueita ylläpitämään sopivia olosuhteita. Suomen metsät ovat rakenteeltaan nykyään aivan liian nuoria ja pirstaleisia valtavalle osalle metsien eliölajeista.

Kuten tässä tekstissä on jo moneen kertaan todettu, olisi meillä käytettävissä runsaasti keinoja suojelualueiden lisäämiseen. Aiemmin mainittujen lisäksi vaikuttavia keinoja olisivat muun muassa soidensuojelun täydennysohjelman toteuttaminen vielä säästyneiden kohteiden osalta. Soidensuojelun täydennysohjelmaa ei poliittisista syistä koskaan toteutettu kunnolla, ja osa sen kohteista on sittemmin tuhottu turvetuotannon tai metsittämisen nimissä, jotta niitä ei suojeltaisi.

Erilaiset tehostetut ja järjestelmälliset suojeluohjelmat tiettyjen elinympäristöjen suojelun tilan parantamiseksi voisivat olla tehokkaita oikein kohdennettuina. Varsinkin kuntien, mutta myös erilaisten järjestöjen ja yksittäisten ihmisten ehdotukset uusiksi kansallispuistoiksi pitäisi huomioida ja käsitellä entistä paremmin sekä huomattavasti nopeammin. Metsätaloustoiminta ehdotetuilla alueilla pitää keskeyttää, kunnes päätetään, aletaanko kansallispuistoa suunnitella ja toteuttaa. Metsähallitus Metsätalous Oy:n pitäisi siirtää yhä enemmän alueitaan metsätalouskäytön ulkopuolelle Luontopalveluiden hoidettavaksi ja perustaa näille alueille luonnonsuojelualueita. Varsinkin Etelä-Suomessa suojelualueiden määrää pitäisi kasvattaa huomattavasti, mikä vaatii satsauksia sekä yksityismaiden suojeluun että valtion omistamien alueiden suojeluun.

Tehokasta olisi myös lisätä luonnonsuojelu- ja vesilakeihin luonnonsuojelulain uudistuksen valiokuntakäsittelyssä niistä pois jätetyt pykälät, joilla olisi suojeltu muun muassa lähteikköjä sekä puroja ja vaadittu maankäytön suunnittelussa huomioimaan uhanalaiset luontotyypit. Uuden luonnonsuojelulain 64 § suojelluista luontotyypeistä voitaisiin muuttaa niin, että kaikista uuden luonnonsuojelulain mukaisista suojelluista luontotyypeistä tulisi samaisen lain 65 § mukaisia tiukasti suojeltuja luontotyyppejä, jotka eivät vaadi Elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen rajauspäätöstä, joka on hallinnollisena prosessina melko hidas ja kankea.

Eräs tärkeimmistä keinoista luonnon suojelemiseksi on kuitenkin vielä mainitsematta. Kaivostoiminnan sekä siihen tähtäävien koekaivausten ja malminetsinnän pitäisi olla kiellettyä kaikilla luonnonsuojelualueilla. Tämä vaatisi muutoksia kaivoslakiin taikka luonnonsuojelulakiin. Päättäjämme ovat olleet täysin haluttomia turvaamaan edes valtion omistamia suojelualueita kaivostoiminnalta ja kaivosyhtiöiden etujen kannalta hankalia lakiuudistuksia ei ole haluttu toteuttaa. Täysin oma lukunsa ovat vielä kaivosten ja muun teollisuuden jätteet sekä jätevedet.

Suomen luonnon suojelemiseksi on tärkeää tehdä riittävän suuria panostuksia suojelualueiden perustamiseen, ennallistamiseen ja hoitoon. On perustettava paljon uusia, mahdollisimman suuria suojelualueita, laajennettava jo olemassa olevia suojelualueita sekä ennallistettava luontoa niin suojelualueilla kuin niiden ulkopuolellakin. Tämän lisäksi pitää suojelualueiden ulkopuolella ottaa huomioon luontoarvot ja pyrkiä tuottamaan mahdollisimman vähän vahinkoa ekosysteemeille sekä korjaamaan jo aiheutettuja vahinkoja ennallistamalla.

Luonnon pitäisi olla ajattelussamme aina etusijalla, kun uusia hankkeita ja maankäyttöä suunnitellaan, olipa kyse sitten rakentamisesta, metsätaloudesta tai jostain muusta. Me olemme riippuvaisia muusta luonnosta, joten meidän pitää turvata sen säilyminen.