Pyöriäisiä ja revontulia

Teksti: Eemeli Lounela – Kuvat: Lauri Partanen & Salla Myllys

Symbioosin vuotuisella Kilpisjärven excursiolla oli asiaan kuuluvia aktiviteetteja: Saanan huiputus, hiihtämistä ja lumikenkäilyä, pyörimistä umpihangessa ja revontulien ihastelua. Lisäksi päiväreissu Norjan puolelle oli onnistunut havisteluretki.

Ensimmäinen päivä Kilpisjärven biologisella asemalla oli tarkoitus viettää kaikessa rauhassa ja tehdä ehkä vain pieni hiihtolenkki lähiympäristössä, mutta kun aamupalalla alkoi kuulua puhetta Saanan huiputuksesta, niin eihän siitä voinut jäädä paitsi. Kilpisjärven rannasta huipulle nousua oli reilusti yli 500 metriä, joten kiivetessä ei tullut kylmä, vaikka pakkanen lähenteli 25 astetta. Päivä oli kirkas ja matkalla ylös ihailimme lännen jylhää Mallaa ja Norjan teräväpiirteisiä vuoria, kaakkoon avautuvaa tunturikoivikon hennosti täplittämää jokilaaksoa ja pohjoisen loputonta valkeaa paljakkaa. Huipun lähestyessä ympäröivä maisema tuntui jäävän miniatyyriksi alapuolelle. Maiseman sijaan huomion vei aurinko, joka kurkisti varovaisesti tunturien takaa etelästä valaisten koko taivaanrannan. Kaamoksen ei pitänyt päättyä vielä viikkoon. Seuraavana päivänä pääsimme Laurin kanssa hiihtämään. Suuntana oli Kitsiputous Mallan luonnonpuistossa. Suomen korkein yhtenäinen vesiputousten sarja putoaa yhteensä 118 metriä Iso-Mallan rinnettä alas. Lähdimme hiihtämään kohti Siilasjärven rantaa, josta kartan mukaan alkaisi latu Kitsiputoukselle. Kovin pitkälle emme kuitenkaan päässeet, sillä Laurin asemalta lainaamien suksien siteiden jatkuva irtoilu teki etenemisestä mahdotonta. Palasimme suksia kantaen asemalle ja opimme viisaammilta, ettei siteiden kuulunutkaan mennä kunnolla hiihtosaappaisiin kiinni, vaan suksilla pystyi lähinnä ”hipsuttelemaan” eteenpäin. Jalkineiden vaihdon jälkeen saimme Laurin jalat jotenkuten kiinni suksiin, ja pääsimme taas liikkeelle.

Nousimme Kilpisjärveltä Siilasjärvelle ja löysimme rantakoivikosta kohdan, josta latu Kitsiputoukselle olisi vienyt, jos se olisi ollut ajettu. Se siitä reissusta sitten. Ajattelimme kuitenkin käydä huviksemme pyörähtämässä tunturikoivikon umpihangessa. Viimeiseksi noustavaksi kumpareeksi sopimamme nyppylän päältä näimme kuitenkin jotain outoa. Aivan kuin vähän matkan päässä olisi näkynyt moottorikelkkaura. Kelkkaura vei suunnilleen oikeaan suuntaan ja lähdimme innostuneena hiihtämään sitä eteenpäin. Vähän ajan päästä löysimme itsemme Pikku-Mallan rinteeltä kisaamassa putoukselle nyt jo hiipuvaa valoa vastaan. Näkymä putoukselle avautui jyrkän harjanteen takaa. Majesteettiset jääpuikot riippuivat tunturin rinteeltä kahtena yhtenäisenä portaana. Kaukaisuuteen jatkuva tunturihuippujen jono antoi putoukselle valtaisalta tuntuvat mittasuhteet. Uskomattoman kaunis maisema näkyi selvänä vielä hetken ennen kuin hämärtyi pois. Takaisin asemalle saavuimme pimeässä. Minulle tuo hiihtopäivä oli lähes täydellinen. Suksiensa kanssa käymistään taisteluista huolimatta Laurikin myönsi päivän olleen hyvä. Sukset saivat kuitenkin tiukan arvosanan 2/5.

Kirjoittaja tekemässä luontohavaintoja.

Kuva: Lauri Partanen

Seuraavat päivät pitivät sisällään palautumista, sitsaamista ja sitsaamisesta palautumista. Lopulta tuli Norjan reissun päivä. Olimme tehneet läksymme ja löytäneet netistä norjalaisen yliopiston projektin, jossa GPS-seurataan ryhävalaita. Mikä parasta, kolmen valaan GPSpallukka osoitti niiden olevan vuonossa Storslettin lähellä, vain noin 100 km päässä Kilpisjärveltä pohjoiseen. Suuntasimme siis sinne kolmen autokunnan voimin. Matkalla ihastelimme Norjan majesteettisia vuonoja ja vuoria, hyväkuntoista tieverkkoa sekä uskomattoman moderneja ja puhtaita tienvarsivessoja. Löysimme pienen arvonnan jälkeen kartalta hyvän näköisen hiekkarannan kaistaleen ja suuntasimme sitä kohti. Määränpään lähestyessä vieruskaverini heräsi päivätorkuilta, vilkaisi ikkunasta ulos ja alkoi melkein välittömästi huutaa, että vedessähän näkyy kaloja. Koetin tuijottaa merelle, mutta en ehtinyt nähdä mitään ennen kuin näkymä jäi mutkan taakse. Kaarsimme pian parkkipaikalle, missä loikkasin ulos autosta ja lensin välittömästi turvalleni melkein kiikarieni päälle.

Pian muutama muukin oli havainnut ”kalat” hiekkarannalta käsin, ja jäljessä tullut autokunta kaartoi paikalle vahvistaen nähneensä pyöriäisiä rannan lähettyvillä vähän matkan päässä tulosuunnassamme. Suuntasimme äkkiä sinne ja hyppäsimme rantapenkereelle tähyilemään. Muut alkoivat melkein heti keskustelemaan siitä, miten paljon pyöriäisiä näytti olevan ja miten lähellä ne olivatkaan. En nähnyt vieläkään mitään, ja tässä vaiheessa tiesin jo varmasti olevani jonkinlaisessa Truman Showssa. Sitten näin ne vihdoin. Kymmeniä sel- käeviä nousi tiuhaan tahtiin vedestä, pyörähti pinnassa ja katosi taas näkyvistä. Pyöriäisiä näytti olevan useampi iso parvi. Seurasimme niiden rannan suuntaista edestakaista vaellusta, kunnes alkoi tulla hämärää. Ryhävalaita emme nähneet, mutta retki oli silti onnistunut. Valaitahan ne ovat pyöriäisetkin. Kävin vilkaisemassa sitä valassivustoa nyt tätä kirjoittaessani: GPS pallukat ovat edelleen jämähtäneenä samaan kohtaan kuin tammikuun alussa. Kartta ei tainnut olla aivan ajantasainen, mutta oikeaan paikkaan se vei meidät joka tapauksessa.

Kaamos päättyi Kilpisjärvellä 12.1 puolenpäivän aikoihin. Satuimme olemaan tuolloin Saanajärvellä lumikenkäilemässä. Aurinko nousi esiin järven rantakumpujen takaa värjäten joka suunnassa ympäröivät tunturit ja alhaalla roikkuvan pilvipeitteen haalean punaisiksi. Se kuitenkin ehti jo laskea siinä ajassa kun kävelimme järven poikki, ja oranssi horisontti jäi piiloon Saanatunturin taakse. Auringon nopea vierailu oli tervetullut ensimmäinen selvä merkki pitenevistä päivistä.

Viikko oli kulunut nopeasti, ja seuraava päivä olikin jo viimeinen asemalla. Sinä iltana suuntasimme tutustumaan paikalliseen yöelämään Ravintola Kilpikseen, joka oli meitä lukuun ottamatta tyhjillään. Pian saimme kuitenkin hälytyksen takaisin asemalle: oli havaittu revontulia. Niiden näkymistä oli seurattu pitkin viikkoa ja muutamina iltoina taivaalla olikin näkynyt selvää vihreää väreilyä. Viimeisenä iltana, kun seisoimme pimeydessä Kilpisjärven jäällä, tulet loimusivat kirkkaina halki koko taivaan. Lopetus reissulle oli kuin satukirjasta.

Pyöriäisspotti Norjan puolella.

Kuva: Salla Myllys