”Sotakoneesta” slummiksi – jurtta merkitysten muutoksessa

Teksti ja kuvat: Annu Wilenius

Olen käynyt Mongoliassa vuosittain viimeisen seitsemän vuoden ajan ja nähnyt, miten kolmikerroksisten neuvostokerrostalojen rinnalle –ja kaikkiin mahdollisiin väleihin – on noussut tornitaloja kuin sieniä sateella. Kaupungistumisen ja talouden muutosten myötä vastaavaa muutosta on tietysti kaikkialla menneen kommunismin alueilla.

Mongoliassa tähän muutokseen liittyy kuitenkin jotain, mikä on varsin omalaatuista ja se on jurtta.

Keski-Aasian aroilla jurtissa on asuttu jo muutama tuhat vuotta – ja eletään edelleen hyvin laajoilla alueilla, erityisesti Mongoliassa. Muistan edelleen hyvin elävästi ensimmäisen matkani 2005, kun silmät selällään katselimme kerrostalojen edustoille pystytettyjä jurttia. Asioihin perehtymättömälle historian vuosisadat vilisivät ja yhdentyivät aivan ihmeellisellä tavalla.

Ulaanbaatarissa jopa 60% yli miljoonasta asukkaasta asuu edelleen jurtassa tai ainakin jurtta-alueella. Jurtta-alueet leviävät täysin suunnittelemattomasti Ulaanbaatarin ympärillä kymmenien kilometrien mittaisena vyöhykkeenä. Alueilla on vedetty sähkölinjoja ja sieltä löytyy vesikioskeja, joista voi hakea vettä, mutta juoksevaa vettä, viemäröintiä tai keskuslämmitystä näiltä alueilta ei löydä. Useimpiin talouksiin on jurtan oheen rakennettu myös talo. Tosin jurtta-alueiden viimeaikaisimmat tulokkaat asuvat yleensä mieluimmin edelleen jurtassa, ‘talon’ toimiessa lähinnä vain varastona. Mutta monet perheet ovat myös asuneet jurtta-alueillaan jo vuosikymmeniä ja rakentaneet pikkuhiljaa monikerroksisia tiilitaloja parvekkeineen kaikkineen.

Kiinnostuin jurtta-alueista – taidenäyttelyhankkeidemme Mongolia: havainto ja utopia ja Paljas talo. Pori-Rotterdam-Ulaanbaatar kautta, joista on myös kirjoitus tässä numerossa – ja niissä kasvaneiden ihmisten kokemuksista. Haastattelin monia 1970- ja 1980-luvuilla jurtta-alueilla kasvaneita. Ilmeni, että heidän kokemuksensa olivat lähes kauttaaltaan hyvin positiivisia. Tosin kaikkien mukavien lapsuusmuistojen jälkeen he kaikki tuppasivat huokaamaan ja sanomaan, että ‘niin, se oli silloin’.

Nyt jurtta-alueet ovat muuttuneet väljistä, luontoystävällisistä Ulaanbaatarin kukkuloille asettuneista asumuksista ja ystävällisistä naapurustoista rauhattomiksi ja varsin törkyisiksi, vaarallisiksikin alueiksi erityisesti paikkaan kuulumattomille ulkopuolisille. Vaikeat talvet ovat saaneet suunnattomia määriä ihmisiä muuttamaan maaseudulta kaupunkiin ja suurin osa heistä päätyy jurtta-alueille työttömiksi.

Muuttuvien jurtta-alueiden ongelmia ovat mm. kivihiilellä lämmittämisestä syntyvä ilmansaaste. Viime vuonna Ulaanbaatar julistettiin talviaikaan maailman saastuneimmaksi kaupungiksi, eikä lokakuun lopulta pitkälle kevääseen jatkuvassa hiilenkatkussa ole todellakaan kovin helppoa hengittää. ‘Smogin’ läpi ei myöskään oikein näe mihin on menossa ja kadut saattavat olla vaarallisia sekä jään että liikenteen puolesta. Myös kasvanut asukastiheys on muodostunut ongelmaksi sekä yleistyneinä tulipaloina että maansaastumisena ulkohuussien myötä. Sekä roska että käymäläjäte ovat sinänsä uusia ongelmia Mongoliassa. Roskaa ei kuulema ennen markkinataloutta ollut. Kaikki käytettiin loppuun.

Käymälöitä ei maaseudulla välttämättä edelleenkään ole; sitä vain kävellään itselle sopivan etäisyyden päähän arolle. Mongoliassahan maata ja mantua riittää, erityisesti kun asuinpaikkaa vaihdetaan vähintään pari kertaa, parhaimmillaan jopa parikymmentä kertaa, vuodessa. Tästä liikkuvuudestahan jurtta on aina ollut kuuluisa. Ajatus Tšingis-kaanin sotajoukoista, jotka saapuivat paikkaan kuin paikkaan huomaamatta hevosilla ja olivat hetkessä pystyttäneet kokonaisen kaupungin, pitivät eurooppalaisia kauhun vallassa vielä pitkään mongolien valtakausien jälkeenkin. Mutta kun tällainen liikkuva joukkio asettuu paikoilleen, kuten jurtta-alueilla Ulaanbaatarissa, niin ‘sotakoneesta’ tuleekin piakkoin slummi. Näin on käymässä Ulaanbaatarissa ja melkein kaikki haastatellut nykyiset jurtta-alueiden asukkaat unelmoivat asuntoon muuttamisesta.

Jurtan suurenmoista joustavuutta on toisaalta keksitty ryhtyä käyttämään ihan toisella taholla: Mongolian tällä hetkellä suurin kaivosyhtiö Oyn Tolgoi on käyttänyt jo vuosikymmenen jurttaleirejä kaivostyöntekijöidensä majoittamiseen pitkin Gobin autiomaata. Vaikka kaivosteollisuus tuntuukin välillä vallanneen koko Mongolian (jotkut kutsuvatkin maata jo hieman ivallisesti Mingologiaksi) on sen tuoman talouskasvun ja elämäntapamuutosten rinnalla kuitenkin olemassa vielä niitäkin, jot- ka haluavat jatkaa Mongolian paimentolaisia perinteitä. Ulaanbaatariin muuttavien ihmisvirtojen ohella on olemassa pieni takaisin maalle -muuttoliikekin. Aroilla voi sinänsä tehdä olonsa oikein mukavaksi ja olla mukana maailmassa kun yhdistää muinaisen designihmeen, jurtan, nykyaikaisempiin satelliittiantenneihin ja aurinkopaneeleihin.

Ulaanbaatarissa elää kohta jo täysi-ikäinen sukupolvi, jolla ei ole muita kuin urbaaneja kokemuksia Mongoliasta. He lienevät vielä kuitenkin varsin vähäinen vähemmistö. Oman kokemukseni perusteella melkein kaikilla mongolialaisilla on elävä ja intiimi suhde maaseutuun, paimentolaisuuteen ja jurtassa asumiseen. Maaseudulle kadotaan erityisesti kesällä ja alkusyksystä viettämään aikaa ja auttamaan ‘perhettä’ (varsin laaja käsite Mongoliassa) – kaikesta olemassa olevasta teknologiasta huolimatta puhelimiin ja sähköposteihin on hyvin vaikeaa saada vastausta näinä aikoina. Omaehtoista ‘vastustusta’ ehkä sekin.