Mannerheimin jalanjäljissä Silkkitiellä

Mannerheimin Aasian-matkan (19061908) satavuotismuisto tuotti monia tapahtumia ja julkaisuja, joiden jälkikaiut jatkuvat edelleen. Kanadalais-virolainen lehtimies-kirjailija Eric Enno Tamm oli yksi niistä monista, jotka seurasivat Mannerheimin matkareittiä ja raportoivat vaikutelmiaan sen varrelta nykyhetken tilanteen valossa. Tamm toteutti suunnitelmansa harvinaisen perusteellisesti, sillä hän kulki uudelleen Mannerheimin koko matkareitin Pietarista Kaukasian kautta Keski-Aasiaan ja sieltä Kiinan halki Pekingiin sekä lopulta takaisin Pietariin. Mannerheim oli matkalla kaksi vuotta, mutta Tammenkin matka kesti runsaan puolen vuoden ajan. Monissa paikoin hän seurasi Mannerheimin jalanjälkiä jokseenkin tarkalleen sadan vuoden viiveellä. Mannerheim oli Aasiassa – kuten hyvin tiedetään – oikeastaan Venäjän armeijan tiedustelijan ominaisuudessa, vaikka hän oli naamioitunut siiviliasuiseksi tutkimusmatkailijaksi. Hän omaksui kuitenkin tutkimusmatkailijan roolin niin perusteellisesti, että hänen matkansa tuotti arvokkaan kokoelman kansa- ja kielitieteellisiä havaintoja, jotka hän sittemmin julkaisi. Lisäksi hän toi Suomeen esinekokoelman, johon sisältyy sekä etnografista että arkeologista aineistoa varsinkin Kiinaan kuuluvilta Silkkitien osuuksilta.

Osaltaan Mannerheimkin joutui mukaan siihen kansainväliseen kilpajuoksuun, jonka pääosissa olivat brittiläiset, ranskalaiset, saksalaiset ja japanilaiset arkeologit ja joiden tuloksena osa

Silkkitien aarteista siirtyi eri maiden museoihin.

Mannerheim oli tunnetusti myös tarkka poliittisen tilanteen havainnoija, ja tältä osin

Tamm seuraa läheisesti hänen esimerkkiään.

Sadassa vuodessa Silkkitie on muuttunut, mutta hämmästyttävän paljon on jäänyt entiselleen. Kartalla suurimmat muutokset ovat tapahtuneet entisessä Venäjän Turkestanissa, jossa uudet Azerbaidžanin, Turkmenistanin, Uzbekistanin ja Kyrgyzstanin kansallisvaltiot nyt etsivät vaihtelevalla menestyksellä paikkaansa maailmanjärjestyksessä (Kazakhstanin ja Tadžikistanin alueet jäivät Mannerheimin matkareitistä hiukan syrjään). Muutos on näennäisesti pienempi Kiinassa, mutta taloudellinen ja demografinen murros on siellä sitäkin dramaattisempi.

Eric Enno Tamm, The Horse That Leaps Through Clouds: A Tale of Espionage, the Silk Road and the Rise of Modern China. Vancouver: Douglas & McIntyre Publishers Inc., 2010 (paperback 2012). xix, 496 s.

Suomennos: Suuri seikkailu Mannerheimin jäljillä: Kertomus vakoilusta, Silkkitiestä ja uuden Kiinan noususta. Suomentanut Pekka Tuomisto. Helsingissä: Kustannusosakeyhtiö Otava 2012. 511 s.

Tamm ottaa kriittisesti kantaa Kiinan ekspansiopolitiikkaan Itä-Turkestanissa (Sinkiangissa) ja Koillis-Tiibetissä (Gansun ja Qinghain maakunnissa), joissa etnisten kiinalaisten läsnäolo oli Mannerheimin aikaan vielä vähäistä. Uusien kaupunkien, kaivosten, rautateiden ja öljyputkien myötä kiinalainen maahanmuutto on saanut huolestuttavat mittasuhteet, ja näyttää siltä, että uiguurien ja tiibettiläisten kansallisen itsemääräämisoikeuden mahdollisuudet jäävät ennen pitkää auttamattomasti kiinalaisen kommunismin ja kansainvälisen suurpääoman jalkoihin. Omien alueidensa pääkansallisuuksista on yllättäen tullut ”vähemmistöjä” kiinalaisten hallitsemassa maassa. Nykytilanne on erityisen opettavainen Mongolian kannalta. Varsinainen Mongolia – siis

Ulko-Mongolia – ei ollut Mannerheimin reitin varrella, mutta hän pysähtyi joksikin aikaa Sisä-Mongolian pääkaupunkiin Huhhotiin. Sisä-Mongolia on nykyään Kiinan kaikista ei-kiinalaisista alueista kiinalaistunein: mongolit muodostavat alueen väestöstä enää vain noin kymmenenneksen, ja valtaosa heistä on jo kadottanut oman kielensä. Tilanne olisi epäilemättä sama Ulko-Mongoliassa, ellei maa olisi onnellisten (ja myös joidenkin vähemmän onnellisten) yhteensattumien takia onnistunut irtoamaan Kiinasta – eli tuolloisesta manchujen imperiumista – jo 1910-luvulla. Mongolian asema Kiinan ja Venäjän välissä on sittemmin osoittautunut sellaiseksi geopoliittiseksi valtiksi, että Kiina ei toistaiseksi ole avoimesti rohjennut uhata Mongolian itsenäisyyttä.

Tamm on erinomainen kirjoittaja, ja hän tasapainoilee taitavasti menneisyyden ja nykypäivän välillä. Otteet Mannerheimin matkapäiväkirjasta nivoutuvat usein hämmästyttävän tiivisti nykypäivään. Byrokratia, sensuuri, korruptio ja hallinnon mielivalta ovat edelleen Kiinassa (ja Venäjällä) yhtä suuria ongelmia kuin sata vuotta sitten. Uusina ongelmina ovat mukaan tulleet muun muassa liikenteen ruuhkautumi- nen ja ympäristön saastuminen. Toki monia ongelmia on ratkaistukin: esimerkiksi yleistä nälänhätää Kiinassa ei ole ollut Mao Zedongin ajan jälkeen. Yhden linkin aikakausien välillä tarjoavat länsimaiset lähetyssaarnaajat, joiden naiivi fundamentalismi ja häikäilemätön opportunismi ei välty sen paremmin Mannerheimin kuin Tammenkaan kritiikiltä.

Kokonaisuutena Tammen kirja on harvinaisen luotettava ja omakohtainen kuvaus nykypäivän Silkkitieltä. Eräänlaisena käytännön puutteena hänellä oli matkallaan se, että hän ei hallitse paikallisia kieliä - ei edes venäjää tai kiinaa. Tähän lähtökohtaan nähden hänen tuloksensa ovat hämmästyttävän monipuoliset ja yksityiskohtaiset. Tulosten luotettavuutta kuvastaa osaltaan myös se, että hän on kirjan ilmestymisen jälkeen päässyt Kiinan turvallisuuspoliisin pysyvälle viisumikieltolistalle.

Lyhyesti

Paroni Ungern kunniaan

Mongolian presidentti T. Elbegdorj piti tämänkeväisen Saksan-vierailunsa aikana 30.3. pitkän puheen Saksan Bundestagissa Berliinissä. Tavanomaisten saksalais-mongolialaisten teemojen lisäksi hänen puheensa sisälsi seuraavat mielenkiintoiset lauseet:

Viime vuonna Mongoliassa juhlittiin kahta merkkitapausta. Tuli kuluneeksi 2220 vuotta Mongolian valtion syntymisestä ja 100 vuotta itsenäistymisestä. Edellisen vuosisatamme alussa paroni von Ungern-Sternberg, joka oli syntyperältään saksalainen ja palveli tsaarin armeijassa, taisteli itsenäisyytemme puolesta yhdessä mongolialaisten vallankumouksellisten kanssa. Hän sai Mongolian viimeiseltä kuninkaalta korkeimman tunnustuksen, koska halusi palauttaa kuninkaan arvonimen.

(Toim. huom: mongolit näyttävät nykyään laskevan valtionsa saaneen alkunsa myös Xiagnu-valtakunnan perustamisesta 209 e.Kr.)

Kiinnostus paroni Ungernia kohtaan on Mongoliassa kasvussa uusien kirjojen, elokuvien ja tietojen myötä. Hänet muistetaan nykyisin lähinnä henkilönä, joka lopullisesti karkotti kiinalaiset silloisesta Ulko-Mongoliasta. Ehkä paronille vielä pystytetään patsas Ulaanbaatariin!

Lenin syrjään

– Syyskuun 29. päivänä Ulaanbaatarin kaupunginvaltuusto päätti poistaa Leninin pronssipatsaan Ulaanbaatar-hotellin edessä olevasta puistikosta. Patsasta ei sen alustan rakenteen vuoksi voi sellaisenaan siirtää toiseen paikkaan. Tämä kummajainen on vuosikausia ollut monen vierailijan silmätikkuna Ulaanbaatarissa.

Patsas poistettiin ripeästi 15.10 ja vietiin pois kuorma-auton lavalla. Jotkut 300 läsnäolijasta heittivät patsasta kengillään. Tilaisuuden yhteydessä Ulaanbaatarin pormestari Bat-Uul Erdene piti lyhyeen puheen, jossa hän tuomitsi kommunistien verisen valtakauden. Patsasta huutokaupataan myöhemmin ja lähtöhinta on peräti 280 €! Vastaavanlainen Stalinin patsas, joka aikanaan seisoi kaupunginkirjaston edessä, poistettiin jo vuonna 1990. Sekin oli myynnissä, mutta ostiko kukaan Stalinin, siitä ei ole tietoa. – Kesän aikana on Tšingis-kaanin puistokadun alkupäästä revitty vuonna 1956 pystytetty valkoinen kommunistityylinen ”Ystävyyden riemukaari”. Se oli tiellä, kun katu muutettiin nelikaistaiseksi. Sen sijaan päätettiin vielä toistaiseksi säilyttää vastaavanlainen riemukaari Buyant-Uhkaan tienoolla. Se on monelle Mongolian-kävijälle tuttu ja sijaitsee puolimatkassa lentokentältä johtavalla tiellä kaupunkiin. Näin häviää yksi toisensa jälkeen Mongolian traumaattisesta kommunistikaudesta muistuttava symboli.

Tšingis-kaani esille

Tšingis-kaani valloittaa taas maailman. Tšingiskaanin syntymän 850-vuotisjuhlavuoden kunniaksi Lontoon Marble Archissa paljastettiin 14.4. Tšingis-kaanin kookas ratsastajapatsas. Burjatialaisen taiteilijan Dashi Namndakovin luoma patsas on viiden metrin ja jalusta kahden metrin korkuinen. Paljastustilaisuudessa pitivät puheet sekä Mongolian kulttuuriministeri Yo.

Otgonbayar että patsaan tilaajan edustaja Paul Green Halcyon Gallerysta. Patsaasta uskotaan tulevan alueen turistinähtävyys ja mongolialaisten turistien suosima kokoontumispiste.

Naadam 2012

Naadam 2012 merkitsi monen uuden nuoren painijan esilletuloa. ”Aimaginleijona” P. Burentugs voitti viimeisessä 9. ottelussa yllättäen ”maanleijonan” D. Ragchaan. Presidentti T. Elbegdorj myönsi voittajalle arvonimen Ulsyn Arslan (maanleijona). Neljälle aimagin leijonalle myönnettiin lisäksi arvonimi ”maanhaukka”. Näin ollen lisättiin maanhaukkojen määrä neljällä, ”maangarudojen” yhdellä ja ”maanleijonien” myös yhdellä.

Pääluokan ratsastuskilpailun voitti 10-vuotias L. Ganbat. Hän selvitti 18 kilometrin pituisen kilparadan 26 minuutissa ja 9 sekunnissa.

Jousiammunnan miestensarjan voitti Ts. Khuderchuluun jo neljännen kerran. Hänelle myönnettiin arvonimi Ulsyn Garamgai Mergen. Naistensarjan voitti Kh. Oyunchimeg toistamiseen ja hänelle myönnettiin arvonimi

Ulsyn Khoshoi Mergen

Kolmas

Mongolialainen Yokozuna

Japanin Sumoliitto ilmoitti 26.9., että mongolialainen huippuluokan makuchi-divisioonan sumopainija Harumafuji (D. Byambadorj) oli ylennetty yokozunaksi, mikä on sumopainijoitten ylin arvonimi. Hänestä tuli siten 70. yokozuna Japanin sumohistoriassa. Harumafuji oli voittanut molemmat viimeiset huipputurnaukset täydellisillä 15-0 voitoillaan.

Harumafuji on kolmas mongolialainen yokozuna. Ensimmäinen oli Asashoryu (D. Dagvadorj), joka nyt on jo eläkkeellä. Toinen oli 69. yokozuna Hakuho (D. Davaajargal) joka sai tittelinsä vuonna 2007. Nyt siis kaksi mongolialaista sumopainijaa, Hakuho ja Harumafuji, tulevat johtamaan seuraavien huipputurnausten Itä- ja Länsi-sivustoja.