Muistoja Mongoliasta vuodelta 2001

Pääsystäni tekemisiin Mongolian ja mongolialaisten ihmisten kanssa, minun on kiittäminen äitiäni, Pirkko Ikosta ja Neuvostoliiton hajoamista. Nyt jo edesmennyt äitini teki pitkän uran maalitehdas Tikkurila Oy:n leivissä. Tämän elämäntyön mittavin saavutus lienee yhtiön jälleenmyyjäverkon luominen Neuvostoliiton, tuolloin vielä yksinomaan oliivinvihreille, raunioille. Äitini johtaman Idän liiketoimintayksikön markkina-alueeseen kuului Baltiaa lukuun ottamatta entisen Neuvostoliiton alue – ja Mongolia. Minulla ei ole varmaa käsitystä siitä, kuka oli aloitteentekijä, kun Tikkurila Oy alkoi myydä tuotteitaan Mongoliassa, mutta oletan sen olleen paikallinen liikemies herra Nergui, josta sittemmin tuli meille myös ystävä.

Markkinointimielessä Mongolian niputtaminen yhteen entisen Neuvostoliiton kanssa oli aikanaan loogista. Maan kauppamieseliitti oli suurelta osin kouluttautunut neuvostoliittolaisissa yliopistoissa. Neuvostoliitolle Mongolia oli satelliittivaltio muiden joukossa, hyvä uraanin lähde eikä turhan kiinalaismielinen, ja täten maan toivoille oli varattu kiintiöpaikkoja jopa imperiumin parhaassa yliopistossa, MGU:ssa eli Moskovan valtionyliopistossa. Täällä ystävämmekin oli housuntakamustaan kuluttanut.

Mongolia oli toisin sanoen paikka, jossa bisnestä saattoi tehdä venäläisittäin ja venäjäksi, kielellä joka oli aina ollut äitini suuri intohimo.

Samoin logistiikka Mongoliaan pelasi saman systeemin mukaan kuin Itä-Venäjälle. Voivottelimme useaan otteeseen, missä kunnossa hienot maalipurkkiparat olivat, kun ne olivat viettäneet viikkoja Siperian pääradan valtavilla ratapihoilla, keskuspuskinten hellien töytäisyjen tuudittamina.

Toinen äitini intohimo oli matkustaminen ja vaikka liiallinen työmatkareissaaminen lopulta vaati hintansa, jaksoi äitini myös aina olla innoissaan niistä paikoista, missä hänellä oli ollut mahdollisuus käydä. Omasta mielestäni kruu- nunjalokiveksi tässä kokoelmassa kohosi Baikonurin kosmonauttikaupunki, mutta kenties tämä on vain oma, poikamainen ihastukseni. Äitini mahdollisesti arvosti esimerkiksi Kultaisen renkaan keskiaikaiset luostarit vielä korkeammalle.

Vuosituhannenvaihteen lähestyessä nämä matkat alkoivat suuntautua myös Mongoliaan, koko valtavan aron aikoinaan alistaneiden kaanien tarunhohtoiseen valtakuntaan. Tai ainakin maahan, joka, monien vaiheiden jälkeen oli kaanien manttelin perinyt. Mitään pakottavaa liiketaloudellista syytä matkustamiseen ei välttämättä ollut. Siperian suurkaupunkien rinnalla Ulan Batorin tilaukset olivat pienehköjä, mutta bisnes po-ruskij perustuu tapaamisiin kasvokkain, kaikkien kanssa. Sitä paitsi, kukapa ei matkustaisi firman piikkiin Mongoliaan. Näinhän itsekin tein. Tosin, jottei elämästämme syntyisi aivan liian korruptoitunutta kuvaa, korostan puhuvani vertauskuvallisesti. Minun firmani oli ”Oy Mutsi Ab”.

Jostakin syystä kahdesta matkasta jälkimmäinen, vuonna 2001 tapahtunut, on jäänyt paremmin mieleeni. Näin siitä huolimatta, että kaksi vuotta aikaisemmin olimme käyneet Har Horumissa tai Karakorumissa, nähneet vesi- putouksen, haistelleet kukkia, mistä tehdään parfyymiä ja ajaneet jeeppimme niin syvään suohon, että se piti vetää sieltä ylös härällä. Mahdollisesti myöhempi matka on paremmin mielessä siitä yksinkertaisesta syystä, että se on myöhempi. Muisti on rajallinen. Vuoden 2001 tavallista suurempi matkaseurue oli myös harvinaisen onnistunut.

Tällä kertaa saavuimme junalla ja pohjoisesta. Rautahevon kyytiin olimme nousseet Irkutskissa. Ulan Batorin viralliset liiketoimet suoritettiin muistaakseni jo saapumispäivän aikana. Äitini kiersi paikallisen edustajan, herra Nerguin kanssa esikaupunkialueella sijainneet liikkeet ja kaiken todettiin olevan niin kuin pitääkin. Varastoissa oli sopivasti tavaraa ja markkinointimateriaali esillä norminmukaisesti. Itse olin mukana lähinnä tarkastamassa mainittuja esikaupunkeja. Kova kasvuvauhti ja kaupungistuminen näkyivät selvästi. Kaikenlaisia puoteja ja pajoja pursusi joka puolella. Köyhässä maassa pitää osata korjata ja on vaikea kuvitella apparaattia, jolle ei tältä vyöhykkeeltä löytyisi taitajaa.

Seuraavana aamuna lähdimme matkaan aikaisin. Herra Nergui oli pahoillaan siitä, ettei hänen ollut onnistunut hankkia kulkuneuvoksemme UAZ -neuvostojeeppejä. ”UAZ on paras auto Mongolian teille”. Sen sijaan joutuisimme tyytymään kapitalistisiin Mitsubisheihin. Seuraavan kolmen päivän aikana tulisimme ohittamaan useita miesporukoita, jotka askartelivat rikkoutuneiden menopeliensä parissa. Nämä olivat poikkeuksetta mallia UAZ, mutta en tehnyt tästä numeroa. Ulan Batorista ulos ajaminen ei kestä kauan. Läpäisimme samat esikaupungit, joita olimme edellisenä päivänä kiertäneet maalikauppakierroksellamme ja olimme Mongolian ylängöllä. Ensimmäinen matkakohteemme olisi Ongin 1700-luvulla perustettu munkkiluostari, tai se mitä siitä kommunistisen kuvainraaston jäljiltä vielä on olemassa.

Matka Ongiin ei ole pitkä, mutta koska se eteni hitaasti, alkoi seuruettamme pian vaivata nälkä. Venäläisillä on hyvä sana: ”nasiljonnii punkt”, asutettu paikka, tai, kartografiskirjaimellisesti, piste. Asutettu paikka voi tarkoittaa kylää, mutta sen ei tarvitse tarkoittaa kylää siinä mielessä, että sillä viitattaisiin paikkaan administratiivisena yksikkönä. Niin ikään ”asutettu paikka” ei välttämättä tarkoita, että se olisi asutettu vuoden ympäri tai että sitä aina asuttaisivat samat ihmiset. ”Asutettu paikka” on juuri sitä, miltä se kuulostaa, paikka, joka on asutettu, silloin kun on.

Tällaisessa asutetussa paikassa me pysähdyimme syömään. Tuolla hetkellä asutus kattoi kuutisen pystytettyä jurttaa ja yhden joka oli vasta rakenteilla. Omistajat tai omistajan palkolliset vasta maalasivat rankapuita. Tätä toimitusta meidän oli tietenkin mentävä katsomaan. Olimmehan suuren maalifirman delegaatio. Maali oli kiinalaista ja ajoi kuulemma asiansa.

Tässä paikassa, kuten kaikkialla muuallakin meidät otettiin hyvin vastaan. Uskon tämän johtuneen pitkälti isäntämme yhteiskunnallisesta asemasta, joskaan en koskaan tarkkaan ottaen ymmärtänyt mikä tuo asema oli. Sikäli kun ymmärsin, kuului herra Nergui vanhaan, neuvostoaikaa edeltävään, aateliin ja oli lisäksi sukunsa päämies. Koska oma kokemukseni aatelista rajoittuu Ruotsiin ja Suomeen, on minun vaikea edes arvailla, mitenkä instituution itäinen vastakappale toimii. Ilmeisesti eläväisemmin kuin ritarihuoneellamme pölyä keräävät kilvet.

Iltapäivällä pääsimme luostarin raunioille, mutta Ongista ei ole erityisen paljon sellaista kerrottavaa, mitä ei voisi lukea historiankirjoista. Valtio kielsi uskon harjoittamisen ja määräsi temppelit tuhottavaksi. Perimmäinen tarkoitus saattoi olla hyvä, paremman ihmisen luominen, mutta näin kaukana syntypaikastaan ateismivaade tuntui imperialismilta. Luostarin rauniolla tapasimme munkin. Hänen kanssaan käydystä keskustelusta saimme sellaisen käsityksen, että mies oli ikään kuin rauniokaupungin talonmies, mutta että samalla hän, ja jotkin muutkin munkit, harjoittivat uskoaan. Munkin vakaumus riitti meille todisteeksi siitä, että luostari on edelleen toiminnassa. Tämä ystävällinen mies myös lahjoitti meille muutamia

1700-luvun kattotiiliornamentteja, jotka niin ikään ystävällinen tullimies takavarikoi meiltä lentokentällä, kuten oikein olikin.

Tarkoituksemme oli yöpyä jossakin kylässä isäntämme sukulaisten luona, mutta koska navigointivälineistömme oli mitä oli, ei tämä ollut helppoa. Aamun kiireessä olimme unohtaneet sekä maastokartat että kompassit sinne kuuluisaan yöpöydänlaatikkoon, niin että olimme koko ajan enemmän tai vähemmän paimenten neuvojen varassa. Me suomalaiset emme osallistuneet näihin neuvonpitoihin ja tiettyyn pisteeseen asti kielimuuri esti meitä ymmärtämästä, kuinka harhassa olimme. Illan hämärtyessä tämä oli sikäli selvää kaikille, että aloimme henkisesti valmistautua nukkumaan autoissa. Yötä vasten noussut tuuli oli myös kerännyt aavikolta tomua mukaan, että tähdet olivat peitossa. Sinänsä tämä oli varmasti hyvä, koska väsyneessä olotilassamme olisimme mahdollisesti saaneet riidan aikaiseksi siitä, kuka osaa huonoiten suunnistaa tähdistä. Muistan, että orastavan hiekkamyrskyn sisällä leimusi salamoita, mikä ilmiö teki meihin suuren vaikutuksen. Ukkoset alueella ovat ylipäätään näyttäviä, kun korkeutta on noin kaksi kilometriä.

Hämmästyksemme oli näin ollen suuri, kun huomasimme, että ajovaloissa näkyi kylä, eikä edes jurttakylä, vaan ehtojen neliskulmaisten laatikoiden muodostama keskittymä. Ei kestänyt aikaakaan kun isäntämme oli jo löytänyt oikean, tai sopivan, talon. Vasta hieman myöhemmin meille selvisi, että koko kylä oli ilmeisesti väärä ja päätellen siitä, miten isäntämme kuvaili suhteensa naapuriin passitettuun talonomistajapariskuntaan, sanoisin että he olivat ventovieraita. Ainakaan en saanut sellaista käsitystä että he olisivat tienneet tulostamme. Tämä tuntui meistä aluksi lähinnä pöyristyttävältä. Mielessä väikkyi Kahdeksan surmanluotia

Mutta, si fueris Mongoliae. Suomalaiselle delegaatiolle oli luvattu yösija, eikä suomalainen delegaatio tietenkään voinut jäädä ilman yösijaa. Tämä olisi ollut isäntämme kannalta kurja juttu. Toivottaessamme hyvät yöt näille ”sukulaisille”, en myöskään ollut havaitsevinani heidän taholtaan loukkaantumista, ainakaan ilmeistä sellaista. Mahdollisesti myös ymmärrän sanan ”sukulainen” turhan kankeasti, kenties kyse oli laajemmasta kokonaisuudesta. Itsekin kaiketi ajan saatossa kohosin jonkinlaiseen, jos ei nyt veljen, niin ainakin kaukaisen serkun asemaan. Herra Nerguista on myös sanottava, että vaikkakin hän selvästi nautti jonkinlaista korkeampaa asemaa yhteisössä, hän kohteli kaikkia kohtaamiaan ihmisiä huomaavaisesti ja kunnioituksella.

Matkan kommellukset eivät tähän loppuneet, mutta loppujen lopuksi pääsimme sinne, mihin olimme menossa, eli paikkaan jota paikalliset kutsuivat pieneksi Gobiksi. Tämä tarkoittaa varsinaisen hiekkaerämaan pistokasta autiomaan ulkopuolella, paikkaa minkä tuulen mukana kulkeva hiekka on joko hylkäämässä tai sitten vasta valtaamassa. En tiedä mihin suuntaan aavikko noilla seuduin liikkuu. Joka tapauksessa pieni Gobi oli dyyneineen ja violetteine vuorineen kuin oikea autiomaa.

Tännekin kerkesimme tietenkin viimetingassa, mutta tämä paljastui lopulta onnenpotkuksi (mikäli siis herra Nergui ei ollut suunnitellut koko asiaa etukäteen). Saimme nähdä aurin- gon laskevan autiomaassa. Edellisinä päivinä vaivannut tuuli oli niin ikään laantunut ja taivas oli siksi kristallinkirkas. Ensimmäisen kerran, Gobin sysipimeässä yössä, linnunradan loistaessa selkeänä yläpuolellani, todella tunsin miten asiat ovat, että pannukakun sijaan seisomme avaruuden läpi porhaltavan kivenmurikan kyydissä, keskellä niin suurta kosmosta, että sen rinnalla jopa Tšingis-kaanin teot asettuvat uuteen mittakaavaan.

Sanon lopuksi vielä sanan tulen jumalasta. Tulisijan vahtiminen on aina tuottanut minulle suurta, syvälle tajuntaan tunkeutuvaa mielihyvää. Muuten niin ikävään varusmiespalvelukseenkin liittyy lämpimiä muistoja öisistä kipinävuoroista, kun kukaan ei häirinnyt ja sain olla yksin, ainoana tehtävänäni pitää teltta ja kanssasotijat kylmältä suojeltuina. Henkilökohtaisin Mongolian muistoni liittyy siten tilanteeseen, kun saapuessamme jurttaan paikassa, jonka nimeä en osannut litteroida, kävin pitkän päivän uuvuttama kamiinan kimppuun ilmeisen atavistisen hurmion vallassa. Jokainen suomalainen mies väittää olevansa hyvä kamiinan sytyttäjä, enkä ole poikkeus. Sain laitteen hyvälle liekille alta aikayksikön. Nähtyään tämän herra Nergui totesi: ”sinä se tykkäät sytytellä noita tuliasi”, äänensävyllä, jonka vakavuus oli täydellisessä ristiriidassa joviaalin sanavalinnan kanssa. Minua ja herra Nerguita ei yhdistänyt kovinkaan monia asia. Hän oli nuoresta iästään huolimatta suvun päämies, isä ja yritysjohtaja, itse olin, ja tietyssä mielessä olen, ikistadilainen teinirääpäle, mutta tämä yksi asia meitä yhdisti: liekki pitää hengissä, liekkiin ei syljetä.