
Ennen kuin olimme sinun ja Kadonneiden rakkaiden kirja -kirjojen kirjoittajalta
Ennen kuin olimme sinun ja Kadonneiden rakkaiden kirja -kirjojen kirjoittajalta
Lisa Wingaten suomennetut teokset
Ennen kuin olimme sinun
Kadonneiden rakkaiden kirja Haltialapset
Englanninkielinen alkuteos Shelterwood
Copyright © 2024 by Wingate Media LLC
All rights reserved.
Published in the United States by Ballantine Books, an imprint of Random House, a division of Penguin Random House LLC, New York.
Sivun 342 runo: Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani, suomentanut Tyyni Haapanen-Tallgren, WSOY, Porvoo 1921. Sivun 343 laulu: Billy Boy, trad., suomentanut Sauvo Puhtila. Sivun 344 laulu: Jos sul lysti on, trad.
ISBN 978-952-409-078-0
1. painos
Scandbook UAB, 2025
Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
Kate Barnardille ja Gertrude Bonninille, kaikille varhaiseen taistoon käyneille naisille ja ”pikkuisille”, joiden puolesta he kamppailivat.
Angie Debolle, joka kertoi tarinan, ennen kuin se ehti kadota historian hämäriin.
Kaikille paheellisille naisille, jotka ovat raivanneet meille tietä eivätkä ole hyväksyneet kieltävää vastausta.
Olen nähnyt, kuinka orpoja on ryöstetty, pidetty nälässä ja surmattu rahan takia. Totesin jo kauan sitten, etteivät – – kaupunkilaiset – – piittaa siitä, mitä orvoille tehdään, sillä näitä on helpompi käsitellä kuolleina kuin elävinä.
Kate Barnard, Oklahoman hyväntekeväisyyden ja moraalin kohentamisen valtuutettu 1907–1915
Oklahoma, 1990
taisi keksiä tarinoita sitä mukaa kuin kertoi niitä istuessaan Dairy Queen -pikaruokalan edessä Adassa Oklahomassa. Tarinoidessaan hän kaiversi keppejä luuvartisella Barlow-linkkuveitsellä, jonka terä oli kulunut miltei käyttökelvottomaksi. Ukko puhui ja veisteli, veisteli ja puhui, ja niinpä häntä kutsuttiin Veisteeksi.
Kersantti. Sen liikanimen mies sai osavaltion jalkapallomestaruuden voittaneilta pojilta vuonna 1962 pian ilmestyttyään kaupunkiin. Kersantti Veiste. Vitsi juontui ukon kuluneesta pusakasta, jonka hihoihin oli ommeltu armeijan merkkejä, mutta pian lempinimi muuttui arvostavaksi, sillä Veisteellä oli taito kertoa hiuksia nostattavia tarinoita. Mies oli sanojensa mukaan ollut kaivostyöläinen, aarteenmetsästäjä, villin lännen show-esiintyjä ja hevosvaras. Hän oli kuulemma ollut liian älykäs ymmärtääkseen omaa parastaan, kunnes oli vuonna 1914 liittynyt armeijaan välttääkseen vankilatuomion. Hän oli palvellut ensimmäisessä ja toisessa maailmansodassa ja Korean
sodassa. Hän ymmärsi nuoruuden hulluutta ja vetovoimaa ja tiesi, millaisia seurauksia uskaliailla teoilla saattoi olla. Hänkin oli halunnut uhmata kuolemaa, koettanut onneaan ja selvinnyt hengissä useammin kuin kerran. Hänen tapansa puhua siitä jätti nuoriin kuuntelijoihin lähtemättömät jäljet. Jotkut heistä muistivat suurennellut tarinat vuosia sen jälkeen, kun olivat jättäneet Veisteen ja Dairy Queenilla hengailemisen taakseen.
Juuri tästä syystä kersantti Veiste sattui tulemaan puheeksi melkein kolmekymmentä vuotta myöhemmin, kun kaksi vuoden 1962 jalkapallomestarijoukkueen parasta pelaajaa körötti autolla Winding Stair -vuoristossa kolmen tunnin matkan päässä Adasta länteen.
Kaksikko alkoi keskustella tarinasta, jonka Veiste oli kertonut heille halloween-yönä lukion viimeisellä luokalla. Kuski uskoi kertomuksen olevan totta, kun taas matkustaja oli varma, että Veiste oli vetänyt heitä nenästä. Keskustelu äityi väittelyksi. Heidän päästyään hotelliin ja juotuaan baarissa pari virvoketta väittely johti vedonlyöntiin, ja he päätyivät tarjoamaan paikalliselle miehelle ilmaista olutta, jos tämä näyttäisi kartalta kaksikon kuvaileman alueen.
Seuraavan päivän paluumatkalla he pysähtyivät kartan osoittamaan paikkaan, lähtivät patikoimaan ja lopulta kiipesivät rinnettä ylös.
”Hei, tuolla on jotain!” kuski huutaa.
Matkustaja seisahtuu yllättyneenä siitä, että on jäänyt niin kauas jälkeen. ”Ai? Mitä löysit?” Hän huohottaa miettien, pitäisikö hänen pysähtyä siihen. Oli ollut typerää lyödä vetoa, kitata olutta ja valvoa myöhään. Vanha Veiste olisi luultavasti saanut hyvät naurut kuullessaan, että kaksi keski-ikäistä miestä oli kompuroinut vuorenrinteellä mailien päässä asutuksesta
vain siksi, että he olivat kuulleet vuosia aiemmin jonkin älyttömän tarinan.
”Tuolla… taitaa olla… pieni luola”, johtaja vastaa. ”Ihan niin kuin Veiste sanoi.”
Epäilijä jähmettyy.
Ei voi olla, hän ajattelee, vai voiko? Hän kohottaa katseensa aurinkoon samalla kun pikkukivet vierivät ja risut lentävät. Hänen toverinsa katoaa vuoren sisään, mutta hän ei tee elettäkään seuratakseen tätä.
Kertoessaan tarinaa Veiste nimittäin sanoi, että nähtyään luolan lapsena se kummitteli mielessä hänen lopun elämäänsä.
Valerie Boren-Odell, Talihina, Oklahoma, 1990
Kun esi-isämme aikoinaan saapuivat lounaiseen Oklahomaan, he näkivät ensimmäiseksi kauniin metsäisen Winding Stair -vuoriston. Se on meidän Plymouthin kivemme, Mississippijokemme, Kalliovuoremme, Tyyni valtameremme.
– Ron Glenn, Winding Stair -vuoriston erämaa-asetus, o. 2571, kongressin käsittely 1988
Hei Val!
Miksi kirjeesi oli niin lyhyt? Haaveileminen on hienoa, mutta yksinhuoltajaäidin pitää ajatella käytännöllisyyttä. Älä vain sano, ettet voi enää palata työhösi Archiin St. Louisiin.
Oletko menettänyt järkesi? Talihina, Oklahoma? En edes löydä sitä kartalta panematta päähäni silmälaseja. Ei ihme, ettet kertonut tästä meille etukäteen. Kenneth on muuten kysellyt sinusta. Hän luuli, että teistä oli tulossa enemmän kuin ystäviä. Ymmärrän surusi, kultaseni, muttet voi takertua siihen ikuisesti. Jos menisit uusiin naimisiin, sinulla olisi vähemmän taloudellisia huolia. Ellet soita Kennethille ja korjaa välejänne, kerron hänelle, mihin lähetin tämän postikorin.
Ota Charlie mukaasi ja hurauta kotiin. Olet aina ollut oman tiesi kulkija, mutta sinun on aika kasvaa aikuiseksi. Mummi
Luen postikortin kolmatta kertaa sen jälkeen, kun nappasin sen laatikosta lähtiessäni töihin. Käännän katseeni Emerald Vistan näköalapaikalta avautuvaan henkeäsalpaavan kauniiseen laaksoon ja yritän päätellä, miten pahassa pulassa olen. Isoäitini opetti yli puoli vuosisataa lukion äidinkieltä. Hän ei sorru kirjoitusvirheisiin.
…mihin lähetin tämän postikorin.
Hän on tuohtunut. Viestin on tarkoitus ravistella minua, saada minut huolestumaan, ja niin se tekeekin.
Olen Lounais-Oklahoman erämailla. Sade on lakannut, metsissä läikehtii valoa aamun pitkien varjojen lomassa ja vuoret henkivät painavaa paksua utua. Aavemainen maisema näyttää unohdetulta. Nainen ja seitsenvuotias poika voisivat kadota tänne kenenkään tietämättä.
Ohi kiitävä tuulenpuuska tarttuu kansioon, jonka otin repusta kaivaessani postikortin esiin. Esiteluonnos ja puoli tusinaa kallista paperitulostetta liukuvat asfaltille ja leviävät ympäriinsä kuin pudonneet puunlehdet. Minun pitäisi ottaa ne kiinni, mutta seison jähmettyneenä paikallani. Ajatukseni palaavat Talihinaan ja pirteänkeltaiseen taloon, ainoaan mukiinmenevään päivähoitopaikkaan, jonka henkilökunta suostuu kaitsemaan poikaani siitä huolimatta, että uusi pestini edellyttää outoja työaikoja ja välillä päivien poissaoloa.
Sen kuin haet Charlien, sanon itselleni. Hae hänet, pakkaa tavarat takaisin autoon ja paina kaasua. Tämä on hullua. Koko juttu on pähkähullu.
2. luku
Olive Augusta Peele, Pushmatahan piirikunta, Oklahoma, 1909
Vartijoille annettiin käytännössä rajaton valta, vaikkei moniin heistä voinut luottaa.
– Muskogee Daily Phoenix, 26. huhtikuuta 1915
Mies astelee ullakkohuoneeseen hiljaa kuin maissinkuivaamoon hiipivä rotta, joka pelkää juovikkaan kissan heräävän unestaan. Hän on varuillaan minun takiani. Hän ei tahdo minun tietävän aikeistaan. Minun ja vanhan mustan koiran. Ainakaan ennen kuin hän keksii, mitä tekee meille kahdelle. Miten hankkiutuu meistä eroon tai saa meidät pysymään hiljaa.
Isälleni kuulunut musta koira haukkuu liikaa. Minä taas… Minä puhun liikaa, ihan kuin rakas isäni.
Tiedän, mitä teit Hazelille, sanoin miehelle, kun huomasin kuukausi sitten aamiaispöydässä Hazelin tuolin olevan tyhjillään. Yritäpä samaa minulle, niin leikkaan kurkkusi jonakin yönä, kun olet ryypännyt. Minä autoin isää teurastamaan villisikoja, nylkemään hirviä ja metsästämään oravia ja kaniineja vuorilla. Minulla on isän iso puukko. Se on niin hyvässä piilossa, ettet ikinä löydä sitä.
Minun ei olisi kannattanut avata suutani, mutta Hazelin lähdettyä pelkäsin Tesco Peelen jatkavan yöllisiä vaelluksiaan
äidin maatessa vuoteessa viskipäissään ja oopiumihuuruissaan pitkälle seuraavaan päivään.
Sinulla on vilkas mielikuvitus. Tesco laski karvaisen kätensä pääni päälle kuin tarantulan. Ja suuri suu. Kannattaisi varoa, mitä sanot. Tuolla tavalla sinusta ei kasva ikinä kunnollista nuorta neitiä. Sinut pitää ehkä lähettää kouluun hankkimaan käytöstapoja ja muuta sellaista. Vaikka Kansas Cityyn, mistä äitisi on kotoisin. Mitäs siitä tykkäisit, Ollie Auggie?
Purin hampaani yhteen. Hän ei olisi saanut käyttää lempinimeäni. Isäni kutsui minua Ollie Auggieksi. Oli jo riittävän kamalaa, että olin menettänyt oikean sukunimeni ja joutunut käyttämään Peele-nimeä äidin mentyä naimisiin Tescon kanssa.
Lähetätkö minut kouluun niin kuin Hazelin? tokaisin. Halusin hänen sanovan, että juuri niin tytölle kävi, jotta tietäisin, ettei se ollut jotakin pahempaa.
Tesco vain nauroi ja sanoi: Pidä huoli omista asioistasi, Ollie.
Kiemurtelin irti hänen otteessaan. Pysy loitolla! huusin. Tai kerron herra Lockridgelle, mitä teit Hazelille. Pysy loitolla… tai muuten.
Toivoin sen riittävän. Tesco oli herra Lockridgen isolla karjatilalla työnjohtajana, enkä uskonut hänen haluavan vaarantaa pestiään. Käärmekin älyää pysytellä paikallaan pudottuaan ruusunlehtipedille.
Tesco Peelen kaltaista käärmettä ei voi kuitenkaan estää luikertelemasta yön pimeydessä, ja nyt näen hänen kulkevan ullakkohuoneen poikki sänkyni ohi suoraan Nessan luo. Hän jää seisomaan aloilleen kuin aave tuijottaen tyttöä kuun kalpeassa hohteessa.
Nessa on kuusivuotias lapsi, jossa ei ole vielä mitään yhtä naisellista kuin isosiskossaan Hazelissa. Nessa on elänyt äidin
ja minun kanssa puolet elämästään, jo silloin, kun asuimme oikean isäni kanssa korkealla vuoristolaaksossa Winding Stairilla. Kivisestä rinteestä pulppusi kirkasta viileää vettä, ja yllämme kahisi suojuspuita. Kerran isä toi mökkiimme kaksi choctawtyttöä, joista toinen oli pari vuotta minua vanhempi ja toinen pari vuotta nuorempi. Tässä on sinulle pari leikkikaveria, Ollie Auggie, hän sanoi. Nessa ja Hazel Rusk. Tytöillä ei ole enää perhettä huolehtimassa heistä. He jäävät luoksemme.
Isä ei koskaan torjunut ihmisiä, joita kohtasi matkoillaan ja jotka pyysivät apua. Ennen tyttöjä hän oli tuonut luoksemme keskenkasvuisen pojan, joka oli asunut yksin pienessä hökkelissä, mutta tämä oli yrittänyt varastaa kuormaponimme ja juossut lopulta metsään. Kun isä sitten toi mukanaan Hazelin ja Nessan, pidin heitä vain kahtena tyttönä, jotka lähtisivät pian pois. He kuiskailivat hiljaa keskenään choctawiksi, ja se ärsytti minua ja äitiä. Siksi Hazelista ja Nessasta ei tullut koskaan oikeita ystäviäni. Kerran isä lähti taas eräälle etsintäretkelle, ja kuukautta myöhemmin laikukas ponimme jolkotteli kotiin yksin. Sen selässä oli kaikki isän tavarat ja tarvikkeet, mutta isä itse ei palannut enää koskaan.
Ilman häntä Hazel ja Nessa olivat äidille ja minulle pelkkä taakka. Koottuaan murtuneen sydämensä äiti johdatti meidät vuorenrinnettä alas Talihinan majataloon juuri ennen ensilunta. Siihen mennessä hän oli saanut tietää isän kokeneen kavalan kohtalon. Jos olisimme olleet äidin kanssa kahden, olisimme voineet pärjätä kaupungissa samalla tavoin kuin Kansas Cityssä silloin, kun olin ollut pieni ja isä oli lähtenyt sotaväkeen. Nyt äidillä oli kuitenkin helmoissaan kolme lasta, joten hänen oli pakko lyöttäytyä yksiin uuden miehen kanssa, vieläpä niin alhaisen kuin Tesco Peelen.
Syytin siitä Hazelia ja Nessaa, mutten silti halunnut heille tapahtuvan mitään pahaa. Varsinkaan pikku Nessalle, joka oli enimmäkseen hiljaa ja kulki seinänvieriä pitkin yrittäen pysyä poissa tieltä.
Kehoni jännittyy kuin jousi hivuttaessani peiton tiiviimmin ympärilleni ja katsellessani Tescoa. Ajattelen isän puukkoa, jonka olen piilottanut seinähirren irrallisen tilkkeen taakse. Jos yritän napata sen käsiini, Tesco kuulee köysipunoksen narisevan patjani alla, jolloin hän lyö minua ja ottaa puukon haltuunsa.
Näen sen päässäni samalla tavalla kuin aina kuvitellessani asioita, jotka eivät ole vielä tapahtuneet. Näen isän puukon Tesco Peelen kädessä.
Puristan silmät kiinni ja yritän liitää ajatuksissani jonnekin muualle kuten aiemmin, kun Tesco tuli häiritsemään Hazelia keskellä yötä. Yritän muuttaa vuoteeni taikamatoksi niin kuin satukirjassa, mutta sitten Nessa päästää unisen äänen, enkä voi olla kuulematta sitä.
Kurkistan luomieni raosta ja näen, miten Tesco kohottaa Nessan peittoa ja jää tuijottamaan tyttöä. Nessa kääntää kylkeä ja vetää kylmissään polvet yöpaidan suojiin.
Kapsahdan istualleni niin nopeasti, että köysipunos ja höyhenpatja kahisevat ja lattiakin narahtaa. Kurotan käteni kohti ikkunasta tulvivia kuunsäteitä. ”I-isä?” kuiskaan rahisevalla äänellä.
Tesco päästää irti peitosta niin nopeasti, että se putoaa Nessan päälle ja peittää tämän päälakea myöten.
Näen miehen silmänurkastani, mutta teeskentelen olevani henkien vallassa. Tesco on taikauskoinen. Hän on kuullut karjatilalla choctaw-cowboyn tarinoita ja säikähtänyt niitä. Ne kertovat noidista, syvällä metsässä vaeltavista jättiläisistä ja
na lusa falayasta, joka näyttää mieheltä mutta luikertelee vatsallaan kuin käärme pitkät terävät korvat päässään. Tesco pelkää myös vapautettuja choctaweja, jotka työskentelivät orjina choctawien maatiloilla ennen osavaltioiden välistä sotaa. Hän kammoaa heidän taikojaan ja kirouksiaan. Kun muutimme herra Lockridgen työnjohtajan mökkiin, Tesco maalasi ensi töikseen kuistien katon siniseksi, ripusti ikkunoihin noitapalloja ja naulasi oven ylle hevosenkengän pitääkseen haamut ja pahat henget loitolla. Tämä hirsitalo ja Lockridgen kaikki tilukset kuuluivat choctaweille, ennen kuin herra Lockridge valtasi ne itselleen. Tesco pelkää choctawien kummittelevan täällä yhä.
”I-isä? Mi… mmi… mitä sinä… s-s-sanoit?” Koukistan sormeni kuin noita ja kaavin ilmaa.
Tesco seisoo jähmettyneenä paikallaan.
”Ollie?” hän kuiskaa.
Vaikerran käheästi, laskeudun polvilleni kuunvalossa ja huidon käsilläni kuin tanssisin jonkun kanssa. Vatsastani kumpuaa naurua, ja päästän sen ulos syvänä ja matalana. ”Iii-säää, iiisäää”, kähisen. ”Tule… lähemmäs. En… ku-kuule…”
Tesco yskähtää tukahtuneesti. ”Käy… käypä takaisin nukkumaan, Olive.”
Hihitän taas, ja tällä kertaa ääni on korkea kuin linnun liverrys. Se kaikuu hiljaisista seinistä eikä kuulosta tippaakaan minulta. Mietin, mahtaako ullakkohuoneessa sittenkin olla kummituksia. Vanhat kattopalkit narahtavat niin kovaa, että melkein säpsähdän. Eräs choctaw-intiaani veisti ne, kun hänen kansansa oli joutunut muuttamaan Mississippistä länteen intiaaniterritorioon.
Tesco nytkähtää kuin miehen kittaama viina korventaisi hänen sisuksiaan. Hän hiippailee portaille vilkuillen kattopalkkeja
ja astuu ilmeisesti paljain jaloin lattialankussa sojottavaan tikkuun, koska kiroaa puoliääneen.
Nauraisin, mutten uskalla, joten huokaisen ja valahdan selkä edellä takaisin sängylleni. Viimeiseksi sanon niin kovaa, että Tesco juuri ja juuri kuulee sen laskeutuessaan portaita: ”Aa… aar… a-a-aarre?”
Siinä hänelle mietittävää. Nyt hän alkaa pähkäillä, tiedänkö jotakin ranskalaisten kultakaivoksista tai lainsuojattomien ryöstösaaliista, jota isä ja minä aikoinaan etsimme. Toivottavasti saan hämättyä Tescoa, kunnes keksin, mitä tehdä.
Hänen lähdettyään katson ikkunan takana pilkottavaa kuuta, ja tyynylleni valuu kyyneliä. En pidättele niitä, koska ketään ei ole näkemässä. Ikävöin isää ja myös äitiä sellaisena kuin hän oli asuessamme vuoristomökissä, ennen Tescoa, oopiumipulveria ja viinaksia. Kaunis laaksomme oli maailman onnellisin paikka.
Jos palaisimme sinne takaisin, ajattelen katsellessani ikkunalasia vasten räpistelevää yöperhosta ja sen kymmenen kertaa suurempaa varjoa, Tesco ei löytäisi meitä ikinä.
Hymyilen ja taidan nukahtaa, koska kuulen isän laulavan jossain etäällä samalla tavalla kuin lähestyessään kotimökkiä palatessaan vuorilta joltakin matkaltaan.
Herään, kun ullakkoikkunasta kajastaa hädin tuskin aamuhämärä ja Nessa seisoo vuoteeni vieressä ja paukuttaa polviaan sängyn runkoa vasten. Hän on kietonut kädet tiukasti ympärilleen, sillä ilma on kevätöinä vielä kylmää.
”Palaa omaan sänkyysi.” Olen vihainen, koska hän on herättänyt minut ja häätänyt minut pois vanhasta kodistamme Winding Stair -vuorilta.
Hän räpyttelee isoja ruskeita silmiään, ja lopulta vedän peittoni syrjään. ”Äh, ala tulla sitten.”