KARIN HÄRJEGÅRD
Onnen ompeleet
Suvi Koskiniemi
Suomentanut
Aiemmin julkaistu
Tuntureita, vohveleita ja sydämenasioita
Ruotsinkielinen alkuteos Sömmerskan och friheten © 2023 Karin Härjegård
First published by Printz Publishing, Sweden, in 2023. Published by agreement with Norstedts Agency.
Kirjaa varten lainatut ja/tai suomennetut tekstit: S. 78: Raamattu. Psalmien kirja. Psalmi 121:1–4. Kirkon keskusrahasto, 1992.
S. 161: ”När mammor dör”. Göran Tunström, suom. Suvi Koskiniemi (Arto Häilän suomennosta Kuuvieras mukaillen).
Berömda män som varit i Sunne. Bonniers, 1998.
S. 347: ”Sitä kuusta kuuleminen”. Zacharias Topelius, suom. Paavo Cajander. Maamme kirja. DigiCat, 2022.
ISBN 978-952-409-069-8 1. painos
ScandBook UAB, 2025
Sitruuna Kustannus Oy www.sitruunakustannus.fi
Äidille ja isälle!
Helena Nykyaika
Luku 1
Helena seisoo vohvelikahvilan ulkopuolella ja katselee, kuinka viimeiset vieraat loittonevat ladulla ja katoavat näkyvistä. Kuuluu vielä sauvojen narskuntaa lunta vasten. Puhetta ja naurua. Maisema hänen ympärillään on suurimmaksi osaksi valkoinen, vaikka on vasta marraskuun alku. Vain siellä täällä tunturinummella näkyy joitakin ruskeita laikkuja.
Herkkä syysaurinko lepää Hamrafjälletin tunturin yllä. Tänä iltana kynttilöitä sytytetään hautausmailla kaikkialla lähiseutujen kylissä. Funäsdalenissa, Tännäsissa, Ljusnedalissa. Kuoron laulu kohoaa kohti kirkon kattoa, ja sanat kuolemasta ja surusta porautuvat syvälle. Mutta Helena ei lähde kirkkoon, ei sytytä kynttilöitä kuolleille läheisilleen – siihen eivät hänen tahtonsa ja jaksamisensa riitä. Sen sijaan hän aikoo siivota vohvelikahvilan, siivota sen lattiasta kattoon, sillä syksyn matkailukausi on päättymässä. Nyt hänen täytyy päästä käsiksi kaikkiin niihin nurkkiin ja koloihin, joita hän ei ole ennättänyt edellisten kuukausien aikana siivota. Hän haluaa jättää vohvelikahvilan säihkyvän puhtaaksi, jotta voi taas avata sen, kun hiihtolomat helmikuun alussa alkavat.
Hän ottaa ulkopöydiltä mukaansa kasan kermavaahdon tahrimia lautasia. Aika monet halusivat tänään istua ulkosalla. Kuin kevättalvi marraskuussa, niin kuin joku totesi. Helena oli nauranut ja sanonut, että vain hankikanto puuttui. Nyt hän ottaa astiat mukaansa pieneen keittiöön. Kaikki ne lautaset, joita hän on täällä tiskannut, kaikki ne taikinat, joita hän on täällä sekoittanut, kaikki se kahvi, jota hän on täällä keittänyt. Ja kaikki ne ihmiset, joita hän on tavannut ja palvellut. Kaikki se ilo ja kiitollisuus. Yhtäkkiä hänen on pakko pysähtyä. Räpyttää silmiään. Katsoa ylös kattoon. Ajatella sitä, kuinka elämä on tuonut hänet tänne. Syvimmästä pimeydestä suoraan tänne vohvelikahvilaan, jossa ilo on varovaisesti löytänyt takaisin hänen luokseen. Hän kohottaa yhden kahvipannun kantta. Kahvi höyryää yhä. Hän ottaa esiin kukallisen kupin ja kaataa siihen kuumaa juomaa. Pakko saada istahtaa, hengähtää rauhassa muutama minuutti. Hän ottaa kupin mukaansa ulkoterassille ja istuutuu erään pöydän ääreen. Hän on työskennellyt vohvelikahvilassa kahdeksan kuukautta. Niihin kuukausiin on mahtunut kirkasta aurinkoa ja kimaltelevan kuulaita päiviä sekä lumimyrskyjä, jotka toivat mukanaan suuria haasteita seudulla liikkumiseen. Kesäpäivien sää vaihteli paahtavan kuumasta jatkuvaan sateeseen. Syksyllä värit leiskuivat, ja sumu laskeutui tunturinhuippujen ylle. Helena on vaeltanut tunturissa sijaitsevalle vohvelikahvilalle joka päivä hyvissä ajoin ehtiäkseen ripustamaan kyltin oven yläpuolelle. Kyltin, jonka hänen isänsä nikkaroi hänelle silloin, kun aika oli hauraimmistakin haurain. Hildan vohvelikahvila. Kylmä tuulenpuuska käy Helenan yli, ja hän värähtää. Näin myöhään syksyllä pimeys hiipii paikalle aivan huomaamatta. Helena menee sisälle ja sulkee oven perässään.
Hän tiskaa astiat, kuivaa ne ja nostelee ylös kaappeihin. Sitten hän lisää pesuainetta ämpäriin, jossa on kuumaa vettä, ja alkaa siivota. Pyyhkii kostealla rätillä ikkunankarmit, ovilistat ja hyllyt. Hyllyllä, länteen päin avautuvan ikkunan yläpuolella, hän näkee pinon aikakauslehtiä ja ottaa ne alas. Allers-viikkolehti ja useita sen numeroita kesältä 1972. Sama vuosi, jona Helena itse syntyi. Hän ottaa yhden lehdistä käteensä ja selaa sitä. Mustavalkoisia kuvia naisista, joilla on todella lyhyet hameet, korkeakorkoiset saappaat ja vahva meikki. Miehiä, joiden paidankaulukset ovat ylisuuret ja housunlahkeet leveät. Tältäkö äiti ja isä näyttivät, kun he seitsemänkymmentäluvun alussa tapasivat toisensa?
Helena selailee lehteä vähän lisää ja laittaa sitten koko pinon jostain syystä reppuunsa. Sen jälkeen hän siivoaa loppuun. On miltei puoliyö, kun hän hiihtää tunturissa alaspäin kohti kylää. Nälkäinen, väsynyt ja surkea – sellaiseksi hän olonsa tuntee matkatessaan latua eteenpäin. Jalat tärisevät hiukan, mutta siitä huolimatta hän tuntee itsensä vakaaksi. Hän on hiihtänyt paljon muutettuaan tänne; se on tuonut hänen varmuutensa hiihtäjänä takaisin. Hän haluaisi poiketa reitiltä ja lähteä luomaan omia latujaan, sellaisia, jotka olisivat yksin hänen. Lumen peittämän tunturinummen yli, toisiinsa kietoutuneiden pajupensaiden lomassa, yli lumipeitteisten soiden. Mutta sitä hän ei nyt uskalla tehdä; ladulta voi poiketa kevättalvella, mutta syksy on paljon petollisempi. Hän asettelee otsalamppunsa parempaan asentoon ja napsauttaa valokeilan kirkkaammaksi.
Hilda
Kevät 1972
Luku 2
Laitoin padan, jossa oli ruskeita papuja, pöydälle possunkyljen viereen. Sitten istuuduin Ragnaria vastapäätä ja sanoin: ”Ole hyvä! Syö, kun se on vielä lämmintä.”
Katselin aviomiestäni. Minun pitäisi siistiä hänen kulmakarvansa. Ne olivat kasvaneet tuuheammiksi kuin aikoihin. Ja tukka. Paksu ja harmaa. Sitä pitäisi tosiaankin leikata.
”Kiitos”, Ragnar sanoi ja alkoi kauhoa ruokaa lautaselleen.
Kärpänen tepasteli ruskealla muoviliinalla. Huitaisin sen pois. Kärpänen tähän aikaan vuodesta? Toukokuun alussa? Se lensi ikkunaan ja törmäili kerta toisensa jälkeen ruutuun.
”Tunturihotellissa aiotaan kuvata elokuva”, Ragnar sanoi äkkiseltään kesken suupalojen. Hän nosti katseensa minuun.
”Niinkö?”
”Kuvaukset aloitetaan ensi viikolla.” Leikkasin possunkyljestä siivun. ”Ohjaaja soitti minulle tänään.”
Päässäni pyöri. ”Miksi ihmeessä hän sinulle soitti?”
Ragnar jatkoi syömistä, pureskeli ja sanoi: ”He aikovat asua hotellissa ja kuvata siellä, mutta ohjaaja halusi, että kuvausryhmä saisi mahdollisuuden nähdä välillä myös jotain muuta.”
”Jaha?”
Ragnar ei sanonut enempää. Tämä iänikuinen hiljaisuus. Taistelu, että saisin kammettua sanat hänestä ulos.
”Jaha?” sanoin uudelleen ja katsoin häntä vaativasti.
”Nainen sanoi, että oli kuullut vohvelikahvilasta.”
”Nainen?”
”Niin, ohjaaja on naisväkeä.”
Kärpänen oli lennähtänyt takaisin pöytäliinalle. Tepasteli siinä ympäriinsä. Huitaisin sen uudelleen tiehensä.
”Ohjaaja kysyi, saisivatko he tulla syömään vohveleita sunnuntaisin.”
”Minun vohvelikahvilaaniko?”
”Niin.”
”Mutta sanoit kai, että kahvila on kiinni? Että emme pidä sitä kesäisin auki.”
Ragnar laski haarukkansa.
”Sanoin, että voisimme pitää kahvilan auki heitä varten.”
Nousin äkisti tuolistani ja vein lautasen ja lasin tiskipöydälle. Aloin laskea vettä altaaseen ja annoin käsieni upota kuumaan veteen. Otin tiskiharjan käteeni ja pyöritin sitä nopein liikkein. Iho rystysten päältä oli kuoriutunut pois, ja käsiäni kirveli. Miten Ragnar saattoi luvata jotakin sellaista? Ilman, että edes kysyi minulta? Nyt kun oli gijre, kevät. Porojen vasomista edeltävä aika, kun edellisvuotiset vasat ja hirvaat syrjäytetään laumasta. Kun vaatimet haluavat käyskennellä etelärinteillä, joilla lumi on jo osittain sulanut ja kevään ensimmäiset kasvit tulevat esiin. Kun porojen ravinto koostuu siitä, mitä ne sattuivat löytämään: jäkälästä, ruohosta ja yrteistä. Tämä ajanjaksoista herkin, kun vaadin saattaa ajaa vasansa pois, jos sitä häiritään. Kulkisivatko
nuo ihmiset polkua pitkin tunturimetsän halki, soiden yli ja siitä ylöspäin kohti tunturia syödäkseen vohveleita minun kahvilassani? Kulkisivatko he tunturimaisemassa suurena joukkiona suurkaupungista ostetuissa vaatteissaan ja juttelisivat ja nauraisivat ja meluaisivat paikassa, jonka sisin kaipasi hiljaisuutta? Rauhaa. Mitä Ragnar oli oikein ajatellut?
Yksi laseista meni tiskivedessä rikki. En tiedä, kuinka se pääsi tapahtumaan. Olinko voinut puristaa sitä niin kovaa, että se särkyi? Tulisivatko ne ihmiset meidän seuduillemme kaikkine suuren maailman kokemuksineen, värikkäissä vaatteissaan ja korkeakorkoisissa kengissään? Pitäisikö minun tulla heidän näkyvilleen? Kaikessa harmaudessani. Näin mielessäni, kuinka he nousisivat hienojen autojensa kyydistä tunturihotellin edustalla. Kuinka he astelisivat sisälle hotelliin hyväryhtisinä ja leveästi hymyillen. Heleää naurua ja äänekästä puhetta. Ja sitten he tulisivat sunnuntaisin minun vohvelikahvilaani.
Nostin käteni tiskivedestä. Vanhan naisen kädet. Vuosien mittaan kyhmyyntyneet sormet. Vaikka en oikeastaan ollut kovin vanha. Pian neljäkymmentä. Ei mikään juhlan aihe. Muistin valokuvan, joka oli otettu silloin, kun äiti täytti neljäkymmentä. Istui mustassa mekossa kukkavaasien ympäröimänä. Hän oli vanha. Mutta minä en ollut, vaikka kehoani särki.
Kaadoin kuppeihimme kahvia ja istuuduin Ragnaria vastapäätä. Hän ei nostanut katsettaan sanomalehdestä. Suurin kirjaimin painetut otsikot huusivat, että Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon aikoi vierailla Neuvostoliitossa. Se kaikki oli kuin toisesta maailmasta. Tämä oli minun maailmani. Katselin ympärilleni. Tämä keittiö, joka oli ollut minun jo vuosien ajan. Seinät, joiden maali oli rapistunut, kaapinovet, joiden väri oli
haalistunut, korkkimatto, jota oli mahdotonta saada puhtaaksi.
Ragnar ei nähnyt kuinka kulunutta kaikki oli; hän ei koskaan ymmärtänyt, mitä tarkoitin, kun puhuin remontoimisesta. Hän katsoi sukutilaansa vain ylpeydellä. Halusi esitellä sitä. Aivan kuin siinä olisi ollut jotain esittelemistä. Isoisäni isä rakennutti tämän tilan, Ragnar kertoi kerta toisensa jälkeen niille, jotka halusivat kuunnella. Hän oli todella erityinen mies, minun isoisäni isä. Hän oli yksi niistä harvoista, jotka rakensivat tänne näin suuren maatilan, kun suurin osa tiloista oli vain karjan kesälaiduntamista varten. Niin, tämä tila oli varmaankin ollut aikanaan mahtava, mutta sitä se ei ollut enää.
Istuuduin takaisin mieheni seuraan.
”Mutta mikseivät he voi syödä hotellilla myös sunnuntaisin? Sitä minä en ymmärrä. Miksi heidän pitää tulla vohvelikahvilaan?”
Ragnar hörppäsi kahvinsa loppuun ja sanoi sitten:
”Sillä oli jotain tekemistä sen Bergmanin... Ingmar Bergmanin kanssa. Tiedätkö, kuka se on?”
Nyökkäsin lyhyesti. Totta kai tiesin, kuka Bergman oli. Olin lukenut kampaamon aikakauslehdistä joka ikisen häntä koskevan artikkelin. Ja osasin kertoa kaikkien hänen elokuviensa juonen sekä näyttelijöiden nimet, vaikka olinkin nähnyt elokuvista vain muutaman. Niitä ei esitetty Funäsdalenin elokuvateatterissa kovinkaan usein. Bergmanin elokuvat koettiin hieman liian vaikeiksi, niin ettei tavallinen kansa halunnut katsoa niitä. Mutta silloin kun Sonja asui vielä täällä, kävimme katsomassa muutamia noista elokuvista yhdessä. Ja keskustelimme niistä pitkälle yöhön. Kesä Monikan kanssa. Lars Ekborg ja Harriet Andersson olivat siinä aivan upeita. Rakkauden oppitunti. Silloin
nauroimme Sonjan kanssa niin, että ulvoimme – ja punastelimme. Kesäyön hymyilyä. Sitä elokuvaa en unohtaisi koskaan, mutta siitä tulikin Bergmanin suuri kansainvälinen läpimurto.
Niin että tiesinkö, kuka Bergman oli? Minä olin kyllä näillä seuduilla se, joka tiesi hänestä eniten. Aloin miltei nauraa ääneen. Olisin voinut antaa melkein mitä vain, jotta olisin saanut käydä
Fårön saarella ja nähdä ne paikat, joissa suurin osa Bergmanin elokuvista oli kuvattu.
”Hän tekee ilmeisesti niin, se Bergman, kun tekee kuvauksia
Fåröllä”, Ragnar jatkoi ”että antaa kuvausväkensä silloin tällöin syödä saarella asuvien luona. Ja tämä elokuvaohjaaja, joka nyt on tulossa tänne, haluaa tehdä vähän samalla tavalla.” Ragnar hörppäsi taas kahviaan. Tavalla, joka sai minut voimaan pahoin. ”Hän on varmaankin sitä mieltä, että vohvelikahvila tuntureilla kuulostaa eksoottiselta.” Ragnar virnisti kuppinsa takaa. ”Ja he maksavat hyvin, kun saavat tuoda näyttelijät sinne syömään.”
Vatsaani väänsi. Olisiko minusta paistamaan vohveleita niille ihmisille? Miten voisin olla varma, ettei taikinasta tulisi liian löysää tai etteivät vohvelit palaisi rautaan kiinni? Miten osaisin tehdä oikean määrän taikinaa, niin ettei kukaan jäisi ilman? Näin jo mielessäni tyhjennetyt tarjoiluvadit ja tyytymättömät vieraat.
”Mutta kuinka he pääsevät hotellilta Tänndaleniin? Eiväthän he voi koko matkaa kävellä.”
Ragnar naurahti.
”Aivan, ja sen olen tehnyt ohjaajalle selväksi. Heidän täytyy ajaa autolla Tänndaleniin ja sitten kävellä polkua ylös vohvelikahvilaan.” Minä pudistin päätäni. Hiussuortuva valahti kampauksesta kasvoilleni.
”Selviät siitä kyllä, Hilda”, Ragnar sanoi niin kuin olisi ymmärtänyt huoleni. ”Sinähän olet paistanut vohveleita nuoresta pitäen.” Sitten hän asettautui keittiön sohvalle raskaasti ähkäisten. Niin kuin joka ilta päivällisen jälkeen. Väsyneenä ja voipuneena oltuaan tunteja töissä tilan pelloilla ja hoidettuaan kaikkea, mitä piti hoitaa. Minä en tiennyt, mitä kaikkea hän teki. Tiesin vain, että päivät olivat pitkiä ja veivät kaikki hänen voimansa. Minä taas en ollut koskaan ulkotöissä. Se oli kuin
Lue myös
Muistan äidin onnellisen äänen, kun menin käymään kotona ja kerroin muuttavani Ragnarin maatilalle. Äidin onnellinen ääni. Kenties jopa hiukan vaikuttunut. Hänen tyttärensä menisi naimisiin ja muuttaisi yhdelle läntisen Härjedalenin suurimmista tiloista. Se oli toista kuin se elämä, jota hänen itsensä oli olluttuissa vaatteissa kulkeneen lapsikatraan kanssa. En sanonut sanaakaan suuresta salista, jonka katossa oli kristallikruunu,dut. Enkä mitään edes mustasta, kiiltäväpintaisesta pianosta. Levottomuus kihelmöi sormenpäissäni. Ajatukset lentelivät ja harhailivat. Minun täytyi saada tehdä jotakin. Tarjoilisinko minäkuuni. Miten minä selviäisin siitä? Miten minä jaksaisin? Kävelin edestakaisin keittiössä. Rintaani puristi. Voisin ehkä leipoa, jotta saisin ajatukseni muualle? Kahvileipä pakkasesta loppuisi pian, ja Ragnar halusi kastaa jotakin makeaa hopeateehensä ennen kuin meni iltaisin nukkumaan. Kiedoin esiliinan vyötäisilleni ja nostelin radiokakun ainekset tiskipöydälle. Kakku oli helppo tehdä. Osasin ohjeen ulkoa, eikä minun tarvinnut ottaa esiin