Valoisin mielin eläkkeelle

Essi Rahja

Oulainen

ELÄKELIITON hake Valoisin mielin eläkkeelle järjesti seminaarin eläkkeelle siirtymisestä Oulaisten lukiolla. Tilaisuuden avasi hankkeen projektipäällikkö Terttu Lehtikangas. Hankkeen tavoitteena on houkutella lisää jäseniä mukaan toimintaan sekä poimia korvan taakse eläkeläisten ideoita ja toiveita liiton paikallistoimintaan. Ideoita kirjattiin ylös luennon jälkeisissä työpajoissa. Niissä pohdittiin parinkymmenen liveosallistujan ja etäyhteyden päässä olleiden kanssa työn merkitystä, tarpeellisuuden ja merkityksellisyyden kokemusta sekä ihmissuhteita. Keskustelujen pohjalta hanke järjestää syksyllä kaksi seminaaria.

Yksi hankkeen yhteistyökumppani on Oulaisten seurakunta, josta kappalainen Mari Jussi-Pekka muistutti, että kirkon kynnys matala. Kirkolla on tarjolla paljon toimintaa eläkeläisille mutta ilman suorituskeskeisyyttä.

Hankkeen toinen yhteistyökumppani Jokihelmen opisto tarjosi tapahtuman striimauksen, jonka toteutti Livekuvaukset. Opiston rehtori Anu Hultqvist muistutti, että vapaa sivistystyö tukee ihmisten kokonaisvaltaista hyvinvointia ja elinikäistä oppimista, sosiaalisia suhteita, osallisuutta ja elämäniloa sekä tarjoaa merkityksellistä tekemistä, kun päivätyö loppuu.

Hankkeen kolmas yhteistyökumppani on Oulaisten kulttuuri- ja liikuntapalvelut. Seena Arvio esitteli kaupungin tarjoamia liikuntapalveluita ikäihmisille padelista tuolijumppaan. Lisäksi kaupungilla on startannut ikäihmisten liikuntaneuvonnan kolmivuotinen hanke. Sen tavoitteena on lisätä vähän liikkuvien yli 65-vuotiaiden liikkumista elintapaohjauksen, liikuntakalenterin, ja lajikokeilujen kautta.

LUENNOITSIJANA oli Eläkeliiton erikoissuunnittelija

Tarja Levo. Hän puhui eläköitymisen haasteista ja mahdollisuuksista. Eläkkeelle jääminen positiivinen asia, mutta samalla iso murrosvaihe. Eläköityminen vaikuttaa taloudelliseen pärjäämiseen, identiteettiin, parisuhteeseen, päivä-

Kyl T Tutuksi

rytmiin ja sosiaalisiin suhteisiin. Murros herättää aina tunteita, ja ne pitää käsitellä.

Levo kannustaa selvittämään etukäteen eläköitymisen taloudelliset seuraukset. Kannattaa tarkista ajoissa oma eläke, ja mitä siitä jää käteen. Eläketulon verotus ei ole juuri pienempi kuin palkkatulon verotus, se tulee monelle yllätyksenä. Myös työterveyshuolto jää pois, samoin lounas-, liikunta- ja kulttuurisetelit.

Työ on usein muutakin kuin leivän hankkimista. Se tyydyttää onnistumisen, aikaansaamisen, mielekkään tekemisen, itsensä haastamisen ja yhteisöön kuulumisen tarpeita. Siksi on tärkeää, että eläköityessä on työn ulkopuolella joku toinen yhteisö, esimerkiksi harrastus, joka tyydyttää samoja tarpeita.

Eläkeläisen hyvinvointi kiteytyy ohjeeseen nuku, liiku, naura, nauti ja kokeile jotain uutta. Levo päättää luentonsa sanomalla, että eläkkeellä pitää olla jotain tehtävää, jotain toivottavaa ja jotain rakastettavaa. Kun nämä täyttyvät, eläkeikä on ihmisen parasta aikaa.

Matka ja niva – mitä niistä koostuu?

ovat Matkaneva ja Matkaoja. Matkaojan suulle perustettiin Matkanivan ensimmäinen tila. Se oli nimeltään Äijälä. Isäntä oli Olli Heikinpoika. Nyt, 475 vuotta myöhemmin sillä paikalla sijaitsee Rautiola niminen maatila.

Matkanivan nimeä ei missään ole pystytty tarkasti päättelemään. Minä olen omissa ajatuksissani sen tehnyt ja mielikuvani on looginen, ainakin omasta mielestäni.

MATKANIVA mainitaan ensimmäisen kerran virallisissa asiakirjoissa vuonna 1548, kahta vuotta aikaisemmin kuin Kustaa Vaasa perusti Helsingin kaupungin.

Helsinki on kasvanut isommaksi, mutta sinnehän määrättiin asukkaita siirtymään vanhemmista kaupungeista. Tänne Pyhäjokivarren kylään ei. Mutta silti kylä kasvoi vähitellen.

Matka-alkuisia nimiä löytyy paljon eri puolilta maata. Yleensä nimet liittyvät maastokohtiin ja vesistöi- hin. Matka-alkuiset nimet on tulkittu karjalaisiksi. Esimerkiksi Ruskealassa oli Matkaselkä niminen rautatieasema, joka joutui talvisodassa usein pommitusten kohteeksi.

Matkanivaa vanhempia paikannimiä alueellamme

Jo 1700-luvulla on alueen halki kulkenut maantie –siis lähinnä kärrytie – rannikolta Savoon. Se seuraili Pyhäjokivartta. Vielä nykyisinkin maantie tulee ihan lähelle jokea Matkanivan alapäässä, paikassa, jota sanotaan Nivanmutkaksi. Nivahan on koskipaikka, joskaan ei kovin vuolas. Mielestäni on toden- näköistä, että ”matkan varrella oleva niva” on antanut nimen kylälle. Vanhimmat Matkanivan alueella sijaitsevat merkit ihmisten töistä ovat Antikanperän metsästä 1970-luvulla löydetyt kivipaadet, joihin on hakattu kruununkuvia ja kirjaimia. Niiden arvellaan olevan vuonna 1323 solmitun Pähkinäsaaren rauhan rajamerkkejä. Silloin seutu on ollut asumatonta erämaata, jota joki halkoi. Silloin – pitkälti yli 150 vuotta ennen kuin Kolumbuksen retkikunta löysi Amerikan mantereen – ovat rajamerkkien pystyttäjät liikkuneet Matkanivan takalistolla. Syy siihen, että merkityt kivipaadet eivät ole ihan jokivarressa on se, että toiselle osapuolelle on annettu joki kulkuväyläksi.

Jos kylässä oli vuonna 1548 vain yksi talo, sataa vuotta myöhemmin taloja oli yhdeksän. Aluksi taloluku lisääntyi hitaasti, mutta jo vuonna 1860 oli taloja jo 58 kappaletta. Vanhoja tiloja jaettiin ja uusia perustettiin.

Vuonna 1900 kylään avattiin Oulaisten sivukylien ensimmäinen kansakoulu. Nuorisoseura perustettiin vuonna 1911 ja maamiesseura vuonna 1912. Sivukirjasto oli kylään saatu jo vuonna 1892. Näin lähti sivistys kehittymään tässä yhdessä Pyhäjokivarren maineikkaimmista kylistä. Mutta kysymyshän kuului: Mistä on Matkanivan nimi saanut alkunsa? Vastaukseni on: vanhan maantien varrella olleesta nivasta.

Tapio Isokivelä

Juttusarjassa esitellään oulaistelaisia paikkoja ja niiden nimien syntyhistoriaa.

PARI vuotta taaksepäin valmistui esikoiskirjani, joka kuvasi tositapahtumiin perustuvaa elämää 50- luvun lopulla Pyhäjokivarressa. Ja nyt täyttäessäni 80- vuotta valmistui syntymäpäiväni kunniaksi jo toinen kirjani nimeltään ”Eihän pyörivään pölkkyyn naula osu”. Toinen kirjani kuvaa elämää samoilta kyliltä ja paljolti samoista ihmisistä kuin aikaisempikin kirjani, mutta kuitenkin niin, että kirjan voi lukea myös itsenäisenä kirjana.

Oli sodan loppuvaiheita vuonna- 44 kun muutin sylivauvana äitini ja kolmen sisarpuoleni matkassa isäni kotitilalle Pyhäjokivarteen Haapaveden Salliperälle. Äitini ensimmäinen aviomies oli kaatunut talvisodassa vuonna- 39 ja siitä liitosta oli jäänyt minulle valmiiksi kolme sisarpuolta.

Äitini ei koskaan viihtynyt Salliperällä ja viisivuotiaana oli muutto taas edessä. Kun Salliperältä lähdettiin, oli perhe kasvanut yhdellä pojalla, minulla oli oikea velipoika. Muutto ei ollut pitkä, samaan Pyhäjokivarteen merta kohti mentiin 40 kilometriä Matkanivan kylälle. Ahonperältä isäni oli ostanut uuden tilan.

Matkanivassa aikaa vierähti 10 vuotta, kansakoulun kävin Matkanivan koululla ja lopuksi kirkonkylällä yhteiskoulua. Sitten äitini ikävöinti synnyinseudulleen kävi niin suureksi, että sai isän ostamaan mummolta ja ukilta äidin kotitilan Kivijärven rannalta. Niin tuli meidän perheellemme jälleen muutto, mikä pakotti minut jättämään koulun kesken ja vielä jättämään kaikki kaverit Pyhäjokivarteen.

Kylä, jonne muutimme, oli ollut suuren järven takana ilman minkäänlaista maantietä, ainoana kulkuväylänä noin 15 km matka soutaen veneellä kirkolle tai polkuja pitkin kävellen. Suureksi onneksi maantie valmistui kylälle juuri meidän muuttokesänämme.

MUUTTO oli minulle vastenmielinen, sillä ikävöin jatkuvasti Pyhäjokivarteen.

Mutta kuitenkin ikävän keskeltä uudelta kotiseudulta on yksi erityinen muisto jäänyt mieleen juuri siitä muuttokesän syksystä ja ensimmäisestä taksista, joka oli tullut samana kesä- nä kylälle ja jota ajoi itse omistaja Sällinen.

Sällinen oli nuori mies, vasta saanut ajokortin ja autona hänellä oli ruskea Varsova-merkkinen henkilöauto. Kyläläiset pelkäsivät pitkään hänen kyydissään, sillä hän ajoi lujaa ja vielä vähän heikolla ajotaidollaan. Samana syksynä sain minäkin kokea muistorikkaan matkan Sällisen kyydissä.

Elettiin pimeää aikaa, marraskuun loppua. Lunta oli juuri tullut paljon ja oli aivan täysi talvinen keli, kun lähdettiin Sällisen kyydissä hakemaan ukille kuulolaitetta Jyväskylästä.

Aamulla aikaisin lähdettiin matkalle. Kyytiin lähti minun lisäkseni ukki, äitini ja kylän reunalta yksi Haataisen Matti, jo keski-iän ylittänyt mies. Haataisen

Sällinen otti etuistuimelle ja me loput istuimme takana.

Heti alussa Sällinen teki selväksi, että hän ei lähde ajamaan ruuhkaista nelostietä Jyväskylään, vaan ajaa sinne syrjäisiä pieniä teitä Uuraisten kautta. Tie on luminen ja mutkainen, Sällinen ajaa lujaa ja mutkiin tullessa painaa jalallaan lattialla olevaa nappulaa, josta vaihtuu pitkät ja puolivalot.

Sällinen ajaa keskitietä ja toteaa. – Kyllä kait ne huomaa, kun vilkutan valoja, että täältä tullaan.

Seuraan takana, kuinka

Haataisen Mattia pelottaa.

Hänellä on ollut jo pitemmän aikaa sytyttämätön

”Pillilupi” hampaissa. Aina pitemmän suoran tullessa hän on yrittänyt sytyttää

”Pillilupiansa” mutta aina on ehtinyt tiehen tulla mutka ja Matti ei uskalla sytyttää Lupia mutkissa.

Monen epäonnistuneen yrityksen jälkeen tulee jälleen pitkä suora. Taas Matti raapaisee tulitikun ja tuo tulta lähemmäksi Lupia.

Katse seuraa kuitenkin tietä ja tuli menee jatkuvasti ohi tupakin polttaen viimein sormia. Haatainen heittää kiroillen tikun auton lattialle ja kuulen hänen selvästi sanovan. – Tulee se vielä

Vehniän pitkä suora, siellä yritän vielä kerran, jospa se onnistuisi ja saisin hermosavut.

Jyväskylässä Sällinen ajaa auton linja-autoasemalle ja huomauttaa meille. – Kävelkää tästä, missä asioillanne kuljettekin. Minä en jätä tätä parkkipaikkaa, sehän vie- täs heti. Minä en näe parkkipaikalla yhtään autoa Sällisen auton lisäksi.

PÄIVÄ meni iltapuolelle ennen kuin päästiin paluumatkalle. Uuraisella Sällinen pyöräyttää taksinsa hiljaisen oloisen kahvilan pihalle ja kaikki lähdemme kahville. Haatainen kiirehtii edellä ja me toiset Sällisen kanssa seurataan jäljessä.

Haatainen istuu jo pöydässä ja on jo sytyttänyt ”Pillilupinsa” imien hartaasti savuja. Samalla hän näkee ikkunasta suoraan Sällisen auton, joka seisoo ilman käsijarrua ja on lähtenyt valumaan itsekseen pihalla eteenpäin. Haatainen on vanha hevosmies ja hän huutaa vanhasta tottumuksesta. Ptruu, ptruu elä varsa karkaa! Sällinen huomaa saman ja törmää ulos huutaen hänkin samalla. Ptruu, ptruu ”Varsoppi” karkaa. Sällinen sai Varsovansa kiinni sen törmättyä lumivalliin. Kahvin jälkeen matka jatkui.

KUTEN jo kerroin, en tykännyt lapsena äidin aiheuttamasta viimeisestä muutosta ja aikanaan sitten täytin lapsena antamani uhka- ja isäntä tulikin pian. Huomasin heti, että isäntä ei tuntenut minua, sillä olihan viimeisestä näkemisestä vierähtänyt jo reippaat 65vuotta. uksen ja lähdin aivan alaikäisenä Ruotsiin. Olin kuitenkin ehtinyt juurtua Pyhäjokivarteen niin voimakkaasti, että joka kesä tultuani lomalle Ruotsista, vietin useaan kertaan viikon tai pari Pyhäjokivarressa. Ruotsin tarina on liian pitkä kerrottavaksi tässä, joten siitä kerron kirjassani. Tulin sitten aikanaan pitkän kierroksen jälkeen Suomeen takaisin vaimoni ja kahden tyttäreni kanssa. Asetuimme asumaan Nastolaan, jossa perustimme veljeni kanssa metsäkoneyrityksen. Kun aikanaan jäin tästä työstä eläkkeelle, möin kaiken kiinteän Nastolassa ja laitoin varsinaisen asuntoni myöhemmin

Tampereen Ratinaan. Sitä ennen olin jo rakentanut kesämökin Kivijärven rannalle.

Eläkkeelle tultua tuli Kivijärven mökistä minulle toinen koti ja se oli vain vajaan kahden tunnin ajomatkan päässä edelleen rakkaasta Pyhäjokivarresta. Nyt pääsin ajelemaan vähintäänkin kerran kuussa vanhalla kotiseudullani. Suurena haaveena oli päästä Korpivaaran Paavon kanssa vielä jonakin yönä ravustamaan rapuja Pyhäjoesta ja toteuttamaan vielä kerran lapsuusaikojen unelmaharrastusta.

Mökillä minulla oli paljon aikaa ja siellä minuun iski vanha harrastukseni kirjoitella kaikenlaisia vanhoja tarinoita ja tapahtumia. Ensiksi lehtiin ja kaksi vuotta sitten syntyi ensimmäinen kirjani nimeltään ”Mikä on munille makia, se on kynsille kipiä”. Sinä kesänä heräsi paljon mukavia muistoja lapsuusajoilta, kun tein esittely- sekä myyntireissuja etupäässä kirjassa esiintyville kylille Pyhäjokivarteen.

Minä tartuin kuitenkin härkää sarvista ja hihkaisin heti isännälle, että sieltähän se tulee entinen hyvä korkeushyppääjä. Isännän muisti alkoi pelaamaan heti loistavasti ja hänen kasvonsa kirkastuivat välittömästi. Olimme tulleet hänen hienojen muistojensa alueelle juuri kouluajoilta.

Vanhan harrastukseni, kirjoittamisen, aloitin eläkeiässä, niin kuin edellä jo kerroinkin. Kun kirjasta tuli paljon hyvää palautetta aloin kirjoittamaan jatko-osaa.

Nämä esittelyreissut toivat minulle hienoja muistoja vanhoilta ajoilta ja näillä matkoilla tapahtui usein mukavia asioita. Tapasin aina joskus vanhoja tuttuja ja silloin riitti juttua. Kirjakauppojakin syntyi ja joskus juotiin kahvitkin talon pöydässä. Mieleeni on jäänyt reissuilta erikoisesti eräs päivä, se oli joskus elokuun alkupuolella tapahtunut myyntireissu.

Päivä oli silloin jo kääntymässä iltaan, mutta se ei haitannut, olihan elokuun alkua ja valoa riitti vielä pitkään illalle, joten jatkoin vain kirjan esittelyä. Olin käynyt samana päivänä jo monen talon pihalla ja saanut aina ohjeita, missä minun koulukavereitani mahdollisesti vielä asui.

TULIN siinä sitten yhden minua jonkin verran vanhemman kouluaikaisen hyvän urheilijan kotitalon oven taakse ja soitin ovikelloa. Oven aukaisi ilmeisesti talon emäntä. Kysyin, onko isäntä kotona. Emäntä katsoi minua hyvin epäilevän näköisenä ja ajattelin jo, että nyt ei tule ainakaan kirjakauppoja. Mene ulos odottamaan! isäntä tulee sinne, hän komensi hyvin tomerasti.

Odottelin pihanurmikolla

Yksi kilpailu, jonka minäkin hyvin muistin oli, kun hän voitti silloisen Ylivieskan piirin kaikkien koulujen välisen mestaruuden kolmiottelussa ja siinä korkeushyppy oli juuri se laji mikä ratkaisi voiton hänelle. Minä istuin silloin vuonna -54 kirkonkylän urheilukentän reunalla ja jännitin kynsiä purren kaverin viimeistä hyppyä, joka onnistui komeasti ja se ratkaisi hienon voiton hänelle. Tästä kilpailusta alkoi meillä isännän kanssa juttu luistamaan ja olisi varmaan mennyt hyvinkin yö perään, mutta oli kiirehdittävä eteenpäin.