Page 1


NOUSUVESI & KOLMAS ÄÄNI


Sarjassa erillisinä pokkareina ilmestyneet: Nousuvesi 2014 Kolmas ääni 2015 Musta aamunkoitto 2017 Uinu, paju pienoinen 2018

Nousuvesi © Cilla and Rolf Börjlind 2012 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Springfloden (Norstedts) Teos ilmestyi ensimmäisen kerran Schildts & Söderströmsin julkaisemana 2013. Kolmas ääni © Cilla and Rolf Börjlind 2013 by agreement with Grand Agency Ruotsinkielinen alkuteos Den tredje rösten (Norstedts) Teos ilmestyi ensimmäisen kerran Schildts & Söderströmsin julkaisemana 2014. kustantamo.sets.fi Taitto: Jukka Iivarinen, Vitale Ay ISBN 978-951-52-4597-7 Painopaikka: ScandBook, Liettua 2018


CILLA & ROLF

BÖRJLIND NOUSUVESI

SUOMENTANUT SIRKKALIISA SJÖBLOM

KUSTANTAMO S&S HELSINKI


...kun yรถ armotta laskeutuu. C. Vreeswijk


LOPPUKESÄ 1987

N

ordkosterin Hasslevikarnassa lasku- ja nousuveden ero on tavallisesti viidestä kymmeneen senttiä paitsi kun on tulvavuoksi. Ilmiö, joka syntyy kun aurinko ja kuu ovat samassa linjassa maahan nähden. Silloin ero on liki puoli metriä. Ihmisen pää on suunnilleen kaksikymmentäviisi senttiä korkea. Tänä yönä olisi tulvavuoksi.

Mutta juuri nyt oli luode. Täysikuu oli imenyt vastahakoisen meren pois rannalta monta tuntia aikaisemmin, niin että esillä oli pitkä kaistale kosteaa pohjaa. Pikkuiset kiiltävät rantataskuravut kipittivät teräksensinisessä valossa hiekalla ristiin rastiin kuin hohtavat heijastimet. Kotilot tarrautuivat erityisen tiukasti kiviin, pitäen pintansa. Kaikki pohjaeläimet tiesivät, että meri hyökyisi pian takaisin. Myös kolme rannalla seisovaa hahmoa tiesi sen. He tiesivät jopa, milloin se tapahtuisi, nimittäin neljännestunnin kuluttua. Silloin ensimmäiset mainingit vyöryisivät rantaan kastellen sen, mikä oli kuivunut, ja pauhaavien vesimassojen paine nostattaisi aallon toisensa jälkeen, kunnes nousuvesi olisi saavuttanut huippunsa. Tulvavuoksi. Mutta vielä oli aikaa. Kuoppa oli melkein valmis. Se oli kohtisuora, reilut puolitoista metriä syvä ja kuusikymmentä senttiä halkaisijaltaan. Ruumis mahtuisi sinne juuri sopivasti. Vain pää jäisi näkyviin. Neljännen hahmon pää. Naisen joka seisoi tuonnempana liikkumatta, kädet sidottuina. Pitkä tumma tukka leyhyi leppeässä tuulessa, alaston iho kiilsi, kasvot olivat paljaat ja ilmeettömät. Vain silmistä huokui kummallinen 7


poissaolo. Nainen katsoi hahmoja, jotka kaivoivat loitompana. Mies nosti lapion koveran terän kuopasta, heitti hiekat kasaan ja kääntyi. Hän oli valmis. Katsottuna kaukaa, kallioilta joiden takana poika piileksi, kuutamoisen rannan yllä lepäsi aavemainen hiljaisuus. Nuo tummat hahmot kaukana hiekalla, mitä he tekivät? Poika ei tiennyt, mutta hän kuuli meren pahaenteisen jylyn ja näki, kuinka alaston nainen talutettiin tahdottomasti märän hiekan poikki ja laskettiin kuoppaan. Poika puri alahuultaan. Yksi miehistä lapioi kuoppaa umpeen. Vetinen santa ympäröi naisen tiiviisti kuin märkä betoni. Kuoppa täyttyi nopeasti. Kun ensimmäiset mainingit vierivät harvakseltaan rantaan, vain naisen pää oli näkyvissä. Pitkät hiukset kastuivat vähän kerrassaan, pieni rapu tarttui tummaan suortuvaan. Nainen tuijotti kuuta vaiti. Hahmot vetäytyivät ylemmäs, hiekkadyyneille. Kaksi hahmoista oli hermostuneita, epävarmoja, kolmas rauhallinen. Kaikki tarkastelivat yksinäistä, kuun valaisemaa päätä kaukana meren pohjalla. He odottivat. Kun vesi nousi, se nousi melko nopeasti. Jokainen laine oli edellistä korkeampi ja huuhtoi naisen päätä tunkeutuen suuhun ja nenään. Kurkkuun meni vettä. Kun nainen käänsi päätään, uusi aalto läiskähti kasvoihin. Yksi hahmoista meni naisen luo ja kyykistyi. Heidän katseensa kohtasivat. Piilostaan poika näki, miten vedenpinta kohosi. Hiekalla oleva pää katosi ja ilmestyi ja katosi taas. Kaksi hahmoista oli nyt hävinnyt, kolmas kiiruhti kohti dyynejä. Äkkiä kuului hirvittävä huuto. Kuoppaan haudattu nainen kirkui mielipuolisesti. Kirkaisut kaikuivat lahdella ja 8


kimpoilivat kalliosta, jonka takana poika lymysi, ja sitten seuraava aalto vyöryi naisen pään yli ja vaiensi huudon. Silloin poika juoksi. Ja meri nousi ja jäi paikoilleen tummana ja kiiltävänä, pinnan alla nainen piti silmiä kiinni. Viimeiseksi hän tunsi pienen, hennon potkun vatsansa sisäpuolta vasten.

9


KESÄ 2011

Y

ksisilmä-Veralla oli kaksi tervettä silmää ja katse, joka pystyi halvaannuttamaan lentävän haukan. Hänen näössään ei ollut mitään vikaa. Mutta keskustelijana hän oli varsinainen jyrä. Sanoi mielipiteensä ja puski eteenpäin niin että vastaväitteet sinkoilivat. Yksisilmäinen. Mutta rakastettu. Juuri nyt hän seisoi selin laskevaan aurinkoon, miltei vaakasuora valo liukui Värtafjärdenin yli, kimposi Lidingön sillasta ja nousi Hjorthagenin puistoon piirtäen Veran siluetin kauniisti esiin vastavalossa. ”Nyt puhutaan minun todellisuudestani!” Kiivas julistus olisi tehnyt vaikutuksen mihin parlamenttiryhmään tahansa, joskin elämän karhentama ääni olisi tuntunut oudolta täysistuntosalissa. Ja asukin ehkä: pari eriväristä tahraista t-paitaa päällekkäin ja nukkavieru tyllihame, ja paljaat jalat. Mutta Vera ei seissytkään täysistuntosalissa vaan pienessä syrjäisessä puistikossa Värtahamnissa ja parlamenttiryhmä koostui neljästä vaihtelevankuntoisesta kodittomasta, jotka olivat levittäytyneet muutamille penkeille tammien, saarnien ja pensaiden keskelle. Yksi kodittomista oli Jelle, pitkä hiljainen mies, joka istui yksin kuin omissa ajatuksissaan. Toisella penkillä istuivat Benseman ja Muriel, narkkarityttö Bagarmossenista. Murielin vieressä oli ruokakaupan muovikassi. Vastakkaisella penkillä nuokkui Arvo Pärt. Puistikon laidalla, isojen pensaiden suojissa kyyhötti kaksi poikaa tummissa vaatteissa, katse nauliutuneena penkkeihin, vaiti. ”Minun todellisuudestani, ei heidän! Vai?” Yksisilmä-Vera heilautti kättään kohti kaukaista pistettä. 10


”Ne vaan tulee ja jyskyttää oveeni, minulla on hädin tuskin hampaat suussa ja siellä ne seisovat vaunullani! Kolme äijää! Ja mulkoilevat! Mitä pirua, minä sanoin. Rakennusvirastosta. Asuntovaunusi pitää siirtää. Mitä varten? Maa-alue otetaan käyttöön. Mihin käyttöön? Valaistu kuntopolku, se vedetään suoraan tästä yli. Mitä hittoa? En voi siirtää vaunuani! Minulla ei ole autoa! Se ei valitettavasti ole meidän ongelmamme. Vaunu on vietävä pois ennen ensi maanantaita.” Yksisilmä-Vera veti henkeä, ja silloin Jelle käytti tilaisuutta ja haukotteli, vaivihkaa, Vera ei pitänyt siitä että muut haukottelivat kesken hänen vuodatuksensa. ”Tajuatteko? Kolme heppua, jotka on varttuneet arkistokaapissa viisikymmentäluvulla, käskee minun painua helvettiin! Jotta jotkut ylensyöneet idiootit voivat karistaa piiloläskinsä juoksemalla kotini yli! Ymmärrättekö, että minulta meni kuppi nurin?” ”Joo.” Muriel sähähti vastauksen. Hänellä oli soinniton ääni, ohut ja karhea, hän oli yleensä hiljaa, ellei ollut vetänyt fiksejä. Vera heilautti harvan, punertavan tukkansa sivuun ja otti taas vauhtia. ”Tässä ei ole nyt kysymys mistään helvetin kuntopolusta vaan kaikista niistä, jotka kävelyttävät söpöjä piskejään ja joita häiritsee, että joku minunlaiseni asuu siellä, heidän fiinillä alueellaan, en sovi heidän hyvin hoidettuun todellisuuteensa! Niin se on! Ne paskat välittää meistä!” Benseman nojautui eteenpäin. ”Kuule Vera, voihan ajatella että he –” ”Nyt mentiin, Jelle! Tule!” Vera astui parilla harppauksella Jellen luo ja tönäisi tätä käsivarteen. Hän antoi palttua Bensemanin mielipiteille. Jelle nousi, kohautti harteitaan ja seurasi Veraa. Minne, sitä hän ei tiennyt. 11


Benseman veti suunsa lempeään hymyyn, hän tunsi Veran. Vapisevin käsin hän sytytti kuhmuraisen tupakannatsan ja avasi oluen. Sihahdus havahdutti Arvo Pärtin. ”Tästä tulee hauska.” Pärt oli virolaista syntyperää ja puhui ruotsia murtaen. Muriel katsoi Veran jälkeen ja kääntyi sitten Bensemaniin päin. ”Minusta Veran puheissa on perää, heti jos ei sovi joukkoon, sysätään ulkopuolelle… vai kuinka?” ”Niinhän se on…” Benseman oli norlantilainen, hänet tunnettiin parhaiten turhan lujasta kädenpuristuksesta ja viinalla marinoiduista silmänkeltuaisista. Hän oli isokokoinen ja puhui leveää murretta, härski hengitys etsiytyi puuskissa ulos harvojen hampaiden välistä. Aikaisemmassa elämässä Benseman oli ollut bodenilainen kirjastonhoitaja, yhtä lukenut kuin viinaanmenevä. Kaikki lakkalikööristä kotipolttoiseen oli kelvannut. Kymmenessä vuodessa väärinkäyttö oli tuhonnut Bensemanin elämän, niin että hän oli päätynyt asumaan varastettuun pakettiautoon Tukholmaan. Siellä hän nyt elää kituutti kerjäläisenä, näpistelijänä ja roskisdyykkarina. Mutta lukenut hän oli. ”…että me elämme muiden armoilla”, Benseman sanoi. Pärt nyökkäsi ja ojensi kätensä saadakseen olutta. Muriel otti esiin pienen pussin ja lusikan. Benseman reagoi heti. ”Sinunhan piti lopettaa tuo paska.” ”Tiedän. Minä lopetankin.” ”Milloin?” ”Minä lopetan!” Muriel ei vetänyt fiksejä. Syynä ei ollut se, ettei hän olisi halunnut, vaan se, että hän huomasi yhtäkkiä kahden pojan löntystelevän puiden lomasta. Toisella oli musta huppari. Toisella tummanvihreä. Kummallakin oli harmaat verryttelyhousut, rautakärkiset kengät ja hanskat. He olivat saalistamassa. 12


Koditon kolmikko reagoi varsin nopeasti. Muriel sieppasi muovikassinsa ja lähti juoksemaan. Benseman ja Pärt toikkaroivat perään. Äkkiä Benseman muisti toisen kaljansa, jonka hän oli piilottanut roskiksen taakse. Siitä saattoi riippua, saisiko hän unta yöllä. Hän kääntyi takaisin ja kompastui penkin edessä. Tasapaino ei ollut paras mahdollinen. Eikä reaktiokykykään. Yrittäessään kömpiä pystyyn Benseman sai kovan potkun suoraan naamaansa ja rojahti selälleen. Mustahupparinen seisoi aivan vieressä. Kaveri oli ottanut kännykän esiin ja napsauttanut kameran päälle. Alkoi poikkeuksellisen raaka pahoinpitely, ja kaikki kuvattiin videolle puistossa, josta äänet eivät kantautuneet, eikä tapahtumilla ollut kuin kaksi kauhistunutta silminnäkijää, jotka lymysivät kaukana puskissa. Muriel ja Pärt. Mutta niinkin kaukaa he näkivät, kuinka Bensemanin suusta ja korvasta valui verta, ja he kuulivat matalat voihkaisut, kun potkut osuivat palleaan ja kasvoihin. Yhä uudestaan. Ja uudestaan. Heidän ei tarvinnut nähdä, kuinka Bensemanin harvat hampaat tunkeutuivat potkujen voimasta poskien läpi. Mutta sen he näkivät, miten iso norlantilainen yritti suojata silmiään. Niillä hän luki. Muriel itki ääneti ja painoi rikki piikitetyn kyynärtaipeensa suulleen. Hänen riutunut ruumiinsa vapisi kauttaaltaan. Lopulta Pärt tarttui tyttöä kädestä ja veti hänet pois kauhistuttavien tapahtumien näyttämöltä. He eivät voineet tehdä mitään. Tai voisivat he soittaa poliisille, sen he voisivat tehdä, ajatteli Pärt ja kiskoi Murielia mahdollisimman nopeasti kohti Lidingövägeniä. Kesti hetken ennen kuin ensimmäinen auto tuli. Pärt ja Muriel rupesivat huutamaan ja huitomaan käsillään jo kun se oli viidenkymmenen 13


metrin päässä, mistä seurasi, että auto kurvasi keskemmälle tietä ja kaasutti ohi. ”Saatanan sika!” Muriel kiljui. Seuraavan kuskin vieressä istui rouva tyylikkäänä kauniissa kirsikanpunaisessa leningissään. Nainen osoitti tuulilasista ulos. ”Varo ettet aja noiden narkkareiden päälle, muista että sinulla on alkoholia veressä.” Myös harmaa Jaguar pyyhkäisi ohi. Kun Bensemanin toinen käsi tallattiin murskaksi, aurinko oli jo painunut Värtafjärdenin taakse. Kännykkäpoika sulki kameran, ja kaveri nappasi Bensemanin oluen maasta. Sitten he juoksivat. Jäljelle jäivät vain hämärä ja iso norlantilainen, joka virui maassa. Ruhjottu käsi haroi soraa, silmät olivat kiinni. Viimeinen ajatus, joka ajelehti Bensemanin aivojen läpi, oli Kellopeliappelsiini. Kuka hitto kirjan oli kirjoittanut? Sitten käsi lakkasi liikkumasta.

14


T

äkki oli liukunut pois ja paljastanut alastoman reiden. Lämmin, karhea kieli nuoli ihoa. Hän liikahti unissaan: kutitti. Kun nuolaisut vaihtuivat näykkäisyksi, hän kapsahti istumaan ja työnsi kissan pois. ”Ei!” Parkaisu ei ollut tarkoitettu kissalle vaan herätyskellolle. Hän oli nukkunut pommiin. Kunnolla. Lisäksi purukumi oli pudonnut sängynpäädyltä ja tarttunut hänen pitkään mustaan tukkaansa. Kriisinpoikanen. Hän ponkaisi pystyyn. Kun nousi tuntia liian myöhään, koko aamusta tuli yhtä hässäkkää. Hänen kykynsä tehdä monta asiaa yhtä aikaa joutui koetukselle. Etenkin keittiössä: kahvimaito oli vähällä kiehua yli samalla kun paahtoleipä alkoi kärytä, ja paljaalla oikealla jalallaan hän tallasi läpikuultavaan kissan oksennukseen juuri kun kännykkään soitti sietämättömän tuttavallinen puhelinmyyjä, joka aloitti puhuttelemalla häntä etunimeltä ja lupaamalla, ettei myynyt mitään vaan vain kutsui hänet talousneuvonnan tehokurssille. Liki täysimittainen katastrofi. Olivia Rönning oli yhä stressaantunut, kun hän ryntäsi katuovesta Skånegatanille. Meikkaamattomana, pitkä tukka kiinnitettynä kiireesti jonkinlaiselle nutturantapaiselle. Kevyt mokkatakki oli auki, sen alla pilkotti helmasta hiukan rispaantunut keltainen t-paita, kauhtuneiden farkkujen seurana oli kuluneet sandaalit. Tänäänkin paistoi aurinko. Hän aikaili hetken valitessaan reittiä. Kumpi oli nopeampi? Oikeanpuoleinen. Hän alkoi hölkätä ja vilkaisi samalla lööppejä ruokakaupan ikkunassa: jälleen raaka asunnottoman pahoinpitely. 15


Olivia jatkoi juoksuaan. Hän oli menossa autolleen. Hänellä oli kiire Sörentorpiin Ulriksdaliin. Kaksikymmentäkolmevuotias Olivia opiskeli kolmatta lukukautta poliisikorkeakoulussa. Kuuden kuukauden kuluttua hän hakisi kokelaaksi jollekin Tukholman alueen poliisiasemalle. Siitä puolen vuoden kuluttua hän valmistuisi poliisiksi. Lievästi hengästyneenä hän saapui valkoiselle Mustangille ja otti avaimet esiin. Hän oli perinyt auton Arne-isältään, joka oli kuollut syöpään neljä vuotta sitten. Mustang oli avomallinen, vuosimallia -88, siinä oli punainen nahkaverhoilu, automaattivaihteet ja neljäsylinterinen rivimoottori, joka murisi kuin V8. Isän silmäterä vuosien ajan. Nyt se oli Olivian. Eihän auto kuin uusi ollut, takaikkunaa sai toisinaan korjailla ilmastointiteipillä ja lakkapinta oli hiukan lohkeillut, mutta melkein aina se meni ongelmitta läpi katsastuksesta. Olivia rakasti Mustangiaan. Parilla yksinkertaisella liikkeellä hän laski kuomun. Sitten hän istui ratin taakse. Ja kuten melkein aina juuri tuolla hetkellä, hänen nenäänsä leyhähti tuoksu. Ei verhoilun vaan isän: autossa tuoksui Arnelta. Pari sekuntia, sitten haju katosi. Olivia liitti kuulokkeet kännykkäänsä, pani Bon Iverin soimaan, käänsi virta-avainta, pisti ajovaihteen päälle ja lähti liikkeelle. Pian alkaisi kesäloma.

* Oli ilmestynyt uusi Situation Sthlm, kodittomien oma lehti. Numero 166. Kannessa poseerasi prinsessa Victoria, sisäsivuilta löytyivät Sahara Hotnightsin ja Jens Lapiduksen haastattelut. Krukmakargatan 34:n toimitus oli täynnä kodittomia, jotka halusivat ostaa uutta lehteä myytäväksi. Heille se maksoi 20 kruunua, puolet myyntihinnasta, ja he saivat pitää tehdyistä kaupoista kertyvät rahat. Yksinkertainen järjestely. 16


Ja ratkaiseva apu monelle heistä. Myyntitulot pitivät heidät hengissä. Jotkut käyttivät rahat päihteisiin, toiset velkojen maksuun. Useimmat yksinkertaisesti ostivat päiväksi ruokaa. Ja samalla heidän itsetuntonsa kohosi. Sillä kysymyksessä oli kaikesta huolimatta työ, josta maksettiin. Ei tarvinnut varastaa eikä ryöstää eläkeläisiä. Sitä tehtiin vain pakon edessä. Jotkut tekivät. Useimmat pitivät kunnia-asianaan hoitaa myyntityönsä kunnolla. Joka muuten oli aika rankkaa. Joinakin päivinä koditon saattoi päivystää sovitulla myyntipaikallaan kymmenen–kaksitoista tuntia saamatta yhtään lehteä kaupaksi. Jos oli paska keli ja oikein kylmä. Silloin ei ollut mukava etsiytyä roskahuoneeseen kupu tyhjänä ja yrittää nukahtaa ennen kuin ahdistavat muistot nousivat pintaan. Mutta tänään oli siis ilmestynyt uusi lehti. Tavallisesti se merkitsi juhlahetkeä kaikille huoneeseen kokoontuneille. Hyvällä onnella saattoi jo ensimmäisenä päivänä saada myytyä kunnon nipun. Mutta nyt toimituksessa ei rupateltu iloisesti. Päinvastoin. Siellä pidettiin kriisikokousta. Edellisiltana taas yksi heistä oli pahoinpidelty raa’asti. Benseman, norlantilainen, mies joka oli niin helvetin lukenut. Luunmurtumia joka puolella. Revennyt perna. Lääkärit olivat ponnistelleet koko yön tyrehdyttääkseen voimakkaan sisäisen verenvuodon. Toimituksen vastaanotossa työskentelevä mies oli käynyt aamulla sairaalassa. ”Hän selviää… mutta kestää kuulemma kauan ennen kuin hän palaa joukkoomme.” Väki nyökytteli. Myötätuntoisesti. Kireästi. Pahoinpitely ei ollut viime aikojen ensimmäinen, se oli neljäs, ja kaikki uhrit olivat olleet kodittomia. Tai asunnottomia, kuten lehdet heitä nimittivät. Tekijät olivat toimineet joka kerta samoin. Pari poikaa oli etsinyt kodittoman joltain heidän vakiopaikaltaan ja hakannut tämän. Henkihieveriin. Kuvannut koko paskan ja laittanut videon nettiin. 17


CILLA & ROLF

BÖRJLIND KOLMAS ÄÄNI

SUOMENTANUT SIRKKALIISA SJÖBLOM

KUSTANTAMO S&S HELSINKI


Jos sulkee silmänsä uudelleen suljettujen luomien takana, niin kivetkin heräävät henkiin. Peter Handke


M

inä seison katon reunalla avojaloin, yhdeksän kerrosta alempana näkyy harmaa katu. Se on autio, kaupunki nukkuu. On tyyntä. Otan pari askelta reunalla ja levitän kädet, niin pysyy paremmin tasapainossa. Lintu liitelee taivaalta ja laskeutuu jonkin matkan päähän, se taitaa olla naakka. Se katselee hiljaisten talojen yli. Silläkin on siivet. Minulla on valkoiset, sillä mustat. Pian sarastaa. Lähestyn naakkaa varovasti, etten pelästytä sitä. Haluan, että se ymmärtää miksi olen täällä. Tähän aikaan. Haluan selittää. Poistuin ruumiistani viime yönä jo ennen kuin kuolin, kuiskaan naakalle. Leijuin ruumiini yläpuolella, kun hän alkoi pahoinpidellä minua, näin kaiken ylhäältäpäin. Näin kuinka hihnat upposivat kaulaani, ne oli kiristetty aivan liian tiukalle. Ymmärsin että olin kuristumassa. Siksi huusin niin hirvittävästi, teki kipeää, en ollut koskaan ennen huutanut niin. Luultavasti hän rupesi siksi lyömään, hän löi uudestaan ja uudestaan, painava tuhkakuppi murskasi ohimoni. Näytti kauhealta. Nyt tunnen tuulen. Leppeä tuulahdus käy mereltä, naakka killittää minua toisella silmällä. Kaukana on jättimäinen kultainen madonna. Se seisoo korkeimmalla kukkulalla kasvot minuun päin. Näkikö sekin mitä illalla tapahtui? Oliko sekin huoneessa? Miksei se auttanut minua? Katson naakkaa taas. Ennen kuin kuolin olin sokea, kuiskaan, siksi viime yö oli niin inhottava. Emme olleet kahdestaan huoneessa, hän ja minä, kuulin että siellä oli myös muita. Pelkäsin sitä mitä en nähnyt, miehiä jotka puhuivat

5


vierasta kieltä, halusin pois. Haisi. Sitten kuolin. Silloin huoneessa olimme enää hän ja minä, hänen oli siivottava veri yksin pois. Siinä meni kauan. Naakka istuu paikallaan liikkumatta. Onko se lintuenkeli? Onko se sotkeentunut kalaverkkoon ja taittanut niskansa? Jäänyt rekan alle? Nyt kuuluu ääniä alhaalta kadulta, joku on herännyt, palavien jätteiden lemu leviää tänne saakka. Pian talojen välissä kuhisee ihmisiä. Pitää kiiruhtaa. Hän kantoi minut ulos pimeässä, kuiskaan naakalle, eikä kukaan nähnyt. Leijuin yläpuolella. Hän nosti minut auton takaluukkuun ja taivutti hoikat jalkani koukkuun, kiireesti. Ajoimme kallioiselle rannalle. Hän nosti alastoman ruumiini auton viereen soralle, halusin kurottua silittämään poskeani. Näytin niin häväistyltä. Hän kiskoi minut käsivarsista syvälle puiden ja kallioiden lomaan ja paloitteli minut. Ensin hän irrotti pään. Mietin miltä hänestä tuntui, hän viilsi nopeasti suurella veitsellä. Hän hautasi osani kuuteen paikkaan kauas toisistaan, jottei niitä löydettäisi. Kun hän ajoi pois, lensin tänne. Katolle. Nyt olen selittänyt. Kaukana pohjoisen puolella ensimmäiset auringonsäteet liukuvat vuorenharjan yli, kaste kimmeltää katoilla, yksinäinen kalastusvene lähestyy satamaa. Tulee kaunis päivä. Naakka heittäytyy tuuleen siivet levällään, minä nojaudun eteenpäin ja seuraan sitä. Joku löytää minut kyllä. Tiedän sen.

6


M

inut on leikattu ulos murhatun äitini vatsasta.” Olivia kiusasi itseään vuorokaudet läpeensä. Mustat, hirveät ajatukset täyttivät yöt, päivisin hän karttoi ihmisiä. Sitä jatkui kauan. Sitä jatkui kunnes hän muuttui apaattiseksi. Kunnes hän ei enää kyennyt kiusaamaan itseään. Eräänä aamuna eloonjäämisvietti voitti ja ajoi hänet takaisin maailmaan. Silloin hän teki ratkaisun. Hän kävisi poliisikorkeakoulun viimeisen lukukauden, suorittaisi kokelasjakson ja valmistuisi poliisiksi. Sitten hän lähtisi ulkomaille. Hän ei hakisi virkaa. Hän katoaisi kauas ja koettaisi löytää sen, joka oli ollut ennen kuin hänestä tuli murhattujen vanhempien tytär. Jos se olisi mahdollista. Hän toteutti suunnitelmansa, lainasi rahaa sukulaiseltaan ja matkusti heinäkuussa. Yksin. Ensin hän lensi murhatun äitinsä synnyinmaahan Meksikoon, vieraisiin paikkoihin, joissa oli vieraita ihmisiä ja joissa puhuttiin vierasta kieltä. Hänellä oli vain vähän matkatavaroita – ruskea rinkka ja kartta – ei suunnitelmaa eikä määränpäätä. Kaikki paikat olivat uusia, hän ei ollut kukaan. Hän saattoi työstää ajatuksiaan omassa tahdissaan. Kukaan ei nähnyt kun hän itki, kukaan ei tiennyt miksi hän saattoi äkkiä vajota veden äärelle ja antaa pitkän mustan tukkansa huljua virrassa. Hän oli omissa maailmoissaan.

7


Ennen matkaa hän oli epämääräisesti suunnitellut etsivänsä äitinsä juuret ja ehkä tapaavansa joitain sukulaisiaan, mutta pian hänelle selvisi, ettei se onnistuisi hänen vähäisillä tiedoillaan. Niinpä hän nousi bussiin milloin missäkin pikkukaupungissa ja jäi pois kyydistä vielä pienemmässä. Runsaat kolme kuukautta myöhemmin hän saapui Cuatrociénegasiin. Hän kirjoittautui pikkukaupungin laidalle Xipe Tóteciin, nyljetyn jumalan hotelliin. Illan hämyssä hän käveli avojaloin kauniille keskustorille. Oli hänen 25-vuotissyntymäpäivänsä, hän halusi olla ihmisten joukossa. Plataanipuista riippui värillisiä lyhtyjä. Jokaisen puun alla seisoskeli nuoria pienissä ryhmissä: tyttöjä värikkäissä hameissa, poikia haarat pullottaen nenäliinoista. Nauru raikui. Baarien musiikki soljui torilla yhteen, aasit seisoivat liikkumatta suihkulähteen luona, ilmassa leijui monia erikoisia tuoksuja. Olivia istui penkillä kuin vieras ja tunsi olonsa hyvin turvalliseksi. Tunnin päästä hän käveli takaisin hotelliin. Ilta oli yhä lämmin hänen istuutuessaan puuterassille, jolta avautuivat näkymät laajalle Chihuahuan aavikolle. Kaskaiden siritys sekoittui kaukaiseen kavionkapseeseen. Hän oli juhlinut juuri merkkipäiväänsä juomalla kylmän kaljan ja pohti, ottaisiko toisen. Silloin se tapahtui ensimmäisen kerran: hän tunsi kovaa maata jalkojensa alla. Minä vaihdan sukunimeä, hän ajatteli. Minähän olen puoliksi meksikolainen. Otan äidin sukunimen. Hänen nimensä oli Adelita Rivera. Vaihdan sukunimeni Rönningistä Riveraksi. Olivia Rivera. Hän katseli edessä levittäytyvälle aavikolle. Niin tietysti, hän ajatteli, sillä lailla minun on aloitettava alusta. Äkkiä se oli päivänselvää. Hän kääntyi ja näytti tyhjää olutpulloaan sisälle baariin päin. Pian hän saisi toisen. Sen hän joisi Olivia Riverana.

8


Hän tähyili taas aavikolle. Leppeä tuuli puhalsi kuivaa risupalloa kuumuudesta väreilevän maan yli, mustanvihreä lisko vilisti kolmihaaraista piikikästä saguarokaktusta ylös, pari petolintua liisi äänettömästi kohti liekehtivää horisonttia. Äkkiä hän hymyili leveästi. Ensimmäistä kertaa sitten edellisen syyskesän hän oli melkein onnellinen. Niin yksinkertaista se oli. Sinä yönä hän nukahti nuoren Ramón-baarimikon sänkyyn. Ramón oli tiedustellut lievästi sammaltaen mutta hyvin kohteliaasti, halusiko hän rakastella. Nyt hän saattoi lähteä Meksikosta. Matka oli auttanut häntä tekemään tarpeellisen päätöksen. Hänen seuraava määränpäänsä oli Costa Rica ja Mal Paísin kylä, jossa hänen biologinen isänsä oli asunut. Isä oli elänyt siellä nimellä Dan Nilsson, mutta todellisuudessa hänen nimensä oli ollut Nils Wendt. Isä oli viettänyt kaksoiselämää. Matkalla Mal Paísiin Olivia päätti useita asioita uudesta nimestään kumpuavalla ihmeellisellä voimalla. Ensinnäkin hän panisi poliisinuransa toistaiseksi jäihin ja rupeaisi opiskelemaan taidehistoriaa. Adelita oli ollut taiteilija, hän oli kutonut kauniita kankaita. Taiteen kautta he ehkä voisivat kohdata toisensa. Toinen ja ratkaisevampi päätös liittyi hänen elämänasenteeseensa: siitä lähtien, kun hän palaisi Ruotsiin, hän kulkisi omaa tietään. Hän oli joutunut pettymään ihmisiin, joihin luotti. Hän oli ollut naiivi ja sinisilmäinen, ja hänen sydämensä oli särkynyt. Hän ei panisi enää itseään alttiiksi. Tästä lähtien hän luottaisi vain yhteen ihmiseen. Olivia Riveraan. Eräänä iltapäivänä hän nousi merestä Nicoyan niemimaalla Costa Ricassa. Pitkät tummat hiukset valuivat pavunruskealle vartalolle, hän oli viettänyt neljä kuukautta tropiikin auringossa. Hän kahlasi autiolle

9


rannalle ja kietoi pyyhkeen hartioilleen, vihreä kookospähkinä kieri edestakaisin vesirajassa, hän kääntyi merelle päin ja tiesi, että hänen olisi tehtävä se vielä kerran. Juuri täällä, juuri nyt. ”Minut on leikattu ulos murhatun äitini vatsasta.” Kuva kohosi taas hänen mieleensä. Ranta, nainen, kuu, murha. Hänen äitinsä oli haudattu kaulaa myöten hiekkaan rannalla Nordkosterissa, oli tullut tulvavuoksi ja äiti oli hukkunut. Se tapahtui ennen kuin minä synnyin, Olivia ajatteli. Äitini kuoli ennen kuin minä synnyin. Hän ei ehtinyt nähdä minua. Nyt Olivia seisoi aivan toisella rannalla ja yritti hyväksyä ajatuksen, jota oli paljon vaikeampi hyväksyä kuin ymmärtää. Hän yritti hyväksyä, ettei hän ollut milloinkaan asunut äitinsä katseessa. Hän oli syntynyt ilman että hänet oli nähty. Hän katseli ulappaa edessään, valtameri jatkui leimuavaan oranssinpunaiseen horisonttiin saakka. Alkoi hämärtää. Lempeät mainingit vierivät rantaan, pehmeät lämpöiset aallot loiskuivat hänen jaloilleen, kaukana joukko tummia päitä keikkui laineilla. Hän puki ohuen valkoisen mekon ylleen ja lähti kävelemään. Pienet harmaanvalkeat ravut vilahtelivat hiekkakoloihin hänen kulkiessaan ohi, vesi pyyhki pois jalanjäljet hänen takaansa. Hän oli vaeltanut verkkaisesti rannalla melkein tunnin, Santa Teresasta Mal Paísin kallioille asti. Hän oli tiennyt, että näin kävisi, että kuvat ja ajatukset nousisivat pintaan. Juuri täällä, juuri nyt. Se oli koko kävelyretken tarkoitus. Hän halusi sukeltaa tuskaansa viimeisen kerran ollakseen valmis. Kohta hän tapaisi miehen, joka johdattaisi hänet vielä lähemmäs hänen arvoituksellista menneisyyttään.

10


Mies istui pitkällä puunrungolla lähellä vesirajaa. Koko ikänsä, seitsemänkymmentäneljä vuotta, hän oli asunut täällä. Nuorempana hänellä oli ollut baari Santa Teresassa, nyt hän enimmäkseen istui eriskummallisen talonsa kuistilla ja litki rommia. Mutta hän oli hyväksynyt kohtalonsa. Rakkaan poikaystävänsä kuoltua jokunen vuosi aiemmin hän oli kadottanut elämänhalunsa, jäljellä ei enää ollut juuri mitään. Ja sekin vähä loppuisi aikanaan. Mutta hän ei valittanut. Olihan hänellä viina ja menneisyys. Paljon ihmisiä oli tullut ja mennyt, osa oli säilynyt muistoissa. Kaksi heistä olivat Adelita Rivera ja Dan Nilsson. Nyt hän tapaisi heidän tyttärensä. Tyttären, jota kumpikaan heistä ei ollut nähnyt. Rommipaukku olisi ollut poikaa. Olivia näki miehen jo kaukaa. Hän tiesi suunnilleen minkä näköinen tämä oli, Abbas el Fassi oli kertonut. Mutta vuorenvarma hän ei tietenkään voinut olla. Hän seisahtui vähän matkan päähän ja odotti, että mies nostaisi katseensa. Mies ei nostanut. ”Rodrigues Bosques?” ”Bosques Rodrigues. Bosques on etunimi. Olivia?” ”Minä olen.” Nyt Bosques kohotti päätään. Kun hänen vanhojen kapeiden silmiensä katse ehti Olivian kasvoihin, hän hätkähti. Ei rajusti, mutta niin että Olivian mieleen nousi selvä kuva: kun Nils Wendt oli nähnyt hänet Nordkosterin vuokramökin ovella edellisvuonna, mies oli reagoinut aivan samoin, vaikkei ollut tiennyt kuka hän oli. Että hän oli Nils Wendtin ja Adelita Riveran tytär. Eikä Olivialla ollut puolestaan ollut aavistustakaan ovella seisovan miehen henkilöllisyydestä. He olivat eronneet, ja silloin Olivia oli nähnyt isänsä ensimmäisen ja viimeisen kerran. ”Sinä olet ilmetty Adelita”, Bosques sanoi käheästi. ”Olen hänen tyttärensä.”

11


”Istu.” Olivia istuutui puunrungolle turvallisen välimatkan päähän Bosquesista. Mies pani sen merkille. ”Olet hyvin kaunis”, sanoi Bosques. ”Niin kuin Adelita.” ”Sinä tunsit äidin.” ”Ja isäsi. Ison ruotsalaisen.” ”Kutsuttiinko häntä sillä nimellä?” ”Minä kutsuin. Ja nyt molemmat ovat kuolleet.” ”Niin. Kirjoitit, että sinulla on valokuva äidistä.” ”Minulla on valokuva ja vähän muutakin.” Olivia oli saanut Abbas el Fassilta Bosquesin sähköpostiosoitteen. Jossainpäin Meksikoa hän oli mennyt nettikahvilaan ja lähettänyt Bosquesille meilin. Hän oli selittänyt, kuka hän oli ja että hän aikoi tulla Costa Ricaan ja halusi tavata miehen. Bosques oli vastannut saman tien, siitä oli valovuosia kun hän oli viimeksi saanut yksityisen sähköpostiin, ja kertonut, että hänen hallussaan oli Olivian vanhempien omaisuutta. Nyt Bosques otti puunrungolta pienen, pitkulaisen punakeltaisen metallilaatikon, jossa oli alun perin ollut hienoja kuubalaisia sikareita, avasi sen ja poimi valokuvan. Hänen kätensä vapisi aavistuksen verran. ”Tässä on sinun äitisi. Adelita Rivera.” Olivia nojautui lähemmäs ja otti kuvan. Siitä leyhähti hienoinen sikarintuoksu. Kuva oli värillinen. Olivia oli nähnyt kuvan äidistään kerran aiemmin, Adelita oli ollut Abbasin Santa Teresasta edellisvuonna tuomassa kuvassa, mutta tämä kuva oli paljon terävämpi ja kauniimpi. Olivia katsoi äitiään ja näki, että tämän toinen silmä karsasti vähän. Kuten hänellä itselläänkin. ”Adelita oli saanut nimen meksikolaisen vapaustaistelijattaren mukaan”, Bosques kertoi. ”Adela Velarden. Hän oli sotilas, hän osallistui Meksikon vallankumoukseen. Nimestä tuli vahvojen, rohkeiden naisten symboli. Hänestä kirjoitettiin laulukin, La Adelita.”

12


Bosques alkoi hyräillä pehmeällä melodisella espanjallaan laulua vahvasta ja rohkeasta naisesta, johon kaikki kapinalliset rakastuivat. Olivia katsoi Bosquesia ja äitinsä kuvaa, ja vanhuksen vapiseva ääni meni suoraan hänen sydämeensä. Olivia kohotti katseensa ja tuijotti merelle, koko tilanne oli mieletön ja taianomainen, niin kaukana tukholmalaisen poliisikokelaan arjesta kuin vain voi olla. Bosques vaikeni ja laski katseensa rantahiekkaan. Olivia katsoi vanhusta ja ymmärsi, että tämäkin suri. Hänen äitinsä ja isänsä olivat olleet Bosquesin läheisiä ystäviä. Hän siirtyi lähemmäksi, melkein miehen viereen ja tarttui varovasti tämän käteen. Bosques salli sen ja kakaisi kurkkuaan. ”Äitisi oli lahjakas taiteilija.” ”Abbas kertoi. Hän pyysi kertomaan terveisiä.” ”Hän on melkoinen veitsitaituri.” ”Niinpä.” ”Kävelläänkö isäsi talolle?” ”Kohta.” Olivia kääntyi taas merelle päin. Jättiläisaalto vyöryi kohti rantaa. Laineilla keikkuneet tummat päät kohosivat valkoisille surffilaudoille, hahmot nousivat kyyryssä aallolle ja kiisivät huimaa vauhtia poispäin palavasta horisontista. Olivia nousi seisomaan.

13


S

andra Sahlmann oli hyvällä tuulella. Hän huristeli uudella valkoisella skootterillaan marraskuun pimeydessä ja rankkasateessa, ja hänen sisimpänsä kupli ilosta. Hilpeät ajatukset tanssivat päässä, niin paljon kaikkea kivaa tapahtui juuri nyt. Lentopallovalmentaja oli sanonut, että hän saisi pelata ykkösjoukkueessa ensi kaudella, ja hän oli saanut kympin uskonnonkokeista – se oli ylläri, hän ei ollut mielestään osannut kovin hyvin. Hän pöristeli kovaa vauhtia golfkentän laitaa kohti omakotialuetta ja lisäsi vielä kaasua. Äkkiä skootteri sammui. Hän yritti startata monta kertaa ja tajusi sitten, että bensa oli loppu. Hän pysäytti tien reunaan ja nousi satulasta. Matkaa ei ollut enää pitkälti, vain parisataa metriä, mutta tässä koiranilmassa ei olisi mukava taluttaa skootteria. Siksi hän otti kännykän taskusta ja soitti isälleen. Isä voisi tulla häntä vastaan ja ottaa sateenvarjon mukaan. Isä ei vastannut. Isä pani usein kännykän äänettömälle katsoessaan telkkaria, niin oli kuulemma helpompi keskittyä. Tai isä oli kaupassa eikä kuullut, että puhelin soi. Palkkioksi kokeiden kympistä isä oli luvannut laittaa tacoja, Sandran mieliruokaa. Sandran oli siis selvittävä yksin. Jätän skootterin tänne, niin isä ja minä voidaan hakea se myöhemmin, hän päätti, panen sen lukkoon ja jätän sen tänne. Hän työnsi skootterin puun alle ja lukitsi sen. Kypärä sai jäädä päähän. Hän yritti soittaa taas, ehkä isä oli pannut kännykän pois äänettömältä? Tai tullut kotiin? Ei ollut. Sandra lähti kävelemään.

14


Onneksi valo paloi jalankulkutunnelissa, sen näki jo kaukaa. Joskus lamppu oli rikki. Ei niin että hän olisi pelännyt pimeää, mutta jos joku tuli vastaan kun valo ei palanut, silloin ei nähnyt kuka se oli eikä se tuntunut mukavalta. Nyt hän oli melkein tunnelin suulla ja huomasi, että toisesta suunnasta tuli mies. Vieras mies. Hän tunsi useimmat naapurit, eikä tuo mies asunut täällä. Hän tihensi askeliaan heidän kohdatessaan, juoksi tunnelista ulos ja katsoi taakseen. Mies oli kadonnut. Juoksiko mieskin pois tunnelista? Ihan sama. Nyt hän vain ylittäisi kävelytien ja oikaisisi metsikön läpi, ja sitten hän olisi jo melkein kotona. Raaka tuuli kieputti sateen kastelemia lehtiä, ja sumu verhosi edessä häämöttävän metsikön. Mutta metsikkö tuntui turvalliselta, vaikka oli pimeä ilta. Hän oli saapunut melkein sen laitaan, kun muisti laukkunsa. Kotiavain oli laukussa, laukku skootterin takaboksissa. Jos isä olisi kaupassa, Sandra ei pääsisi sisään. Hän pyörähti ympäri ja lähti hölkyttämään takaisin. Mieliala oli vajonnut huomattavasti. Kaiken kukkuraksi tunnelin valo oli sammunut. Mutta häntä harmitti niin, että hän vain säntäsi tunnelin läpi skootterille, kiskaisi boksinkannen auki, otti laukun ja lähti kävelemään sateessa takaisin. Nähdessään taas pimeän tunnelin hän totesi ettei ollut saanut silmiinsä vilaustakaan äskeisestä miehestä. Minne mies oli mennyt? Sandra pysähtyi ennen tunnelia ja yritti tähyillä sen läpi. Se ei ollut pitkä, eikä siellä näkynyt ketään. Hän veti syvään henkeä ja ampaisi tunneliin. Tyhmää, hän ajatteli tullessaan taas ulos. Mitä minä oikein pelkään? Kaukana loistivat naapurin valot. Jostain syystä siitä tuli äkkiä turvallinen tunne. Tuolla oli ihmisiä. Sandra oikaisi märän nurmikon poikki, lähestyi taas metsikköä ja tsemppasi itseään. Enää

15


vähän matkaa, sitten he hakisivat isän kanssa skootterin ja söisivät tacoja. Nyt hän oli metsikössä. Kengät lätisivät märissä lehdissä. Metsikön läpi meni pieni polku, hän oli kulkenut sitä lukemattomia kertoja. Se päättyi lähelle heidän talonsa pensasaitaa. Sitä kävellessään hän kuuli äänen, kuin oksa olisi katkennut hänen takanaan. Hän kääntyi mutta ei nähnyt kypärän vuoksi kunnolla ympärilleen. Mikä ääni se oli? Hän tähysi puiden lomaan: tummia runkoja ja sateesta raskaita oksia kaikkialla. Peura? Lähiössä? Hän kääntyi taas ja rupesi kävelemään rivakammin. Vaikka hän tunsi polun, hän törmäsi puunrunkoon. Hän horjahti ja kiskoi kypärän päästään. Silloin kuului taas ääni. Nyt paljon lähempää. Metsikössä oli joku! Hän heitti kypärän pois ja ryntäsi juoksuun, enää ei ollut pitkä matka ennen kuin metsikkö loppuisi ja hän olisi aidan luona. Silloin hän olisi turvassa. Vaikkakaan ei ennen porttia. Vanha valkopyökkiaita oli tiivis, hänen olisi kierrettävä se päästäkseen portille. Hän juoksi minkä jaloistaan pääsi ja kaatui äkkiä pitkin pituuttaan. Hän oli kompastunut viimevuotiseen kompostimultaan, jota oli kasassa aidan vieressä. Hän makasi hetken liikkumatta kasvot märkään liejuun painuneina, uskaltamatta katsoa taakseen. Kyyneleet nousivat silmiin. ”Isä! ISÄ!” Hän kiljui täyttä kurkkua. Jos isä olisi kotona, hän ehkä kuulisi. Sandrahan oli vain aidan takana! Hän työnsi itsensä käsivarsillaan liejusta ylös ja alkoi taas juosta kohti porttia. Se oli auki. Hän säntäsi siitä sisään, kauemmas pensasaidasta ja kohti ovea, veti laukun eteensä ja yritti avata vetoketjun. Se oli juuttunut. Viimein hän sai sen auki, löysi

16


avaimen, työnsi sen lukkoon, kiersi avainta, tempaisi oven auki, ryntäsi sisään ja sulki oven, kiersi avainta lukossa kaksi kertaa, huokaisi helpotuksesta ja kääntyi. Viiden metrin päässä isä roikkui sinisestä hinausköydestä olohuoneen katossa. Kieli oli työntynyt ulos suusta, avoimet silmät tuijottivat Sandraa.

* Illallinen oli ollut suurenmoinen madeiralla terästetystä suppilovahverokeitosta ja vasikanfileestä herkulliseen pannacottaan asti. ”Oletko tehnyt pannacottan itse?” ”Se on ihan helppoa.” Oliviaa hymyilytti. Ruoanlaitto oli helppoa hänen adoptioäidilleen Maria Rönningille, espanjalaissyntyiselle juristille, jolla oli pitkä tumma tukka. He istuivat Marian keittiönpöydän ääressä rivitalossa Rotebrossa. Maria oli hakenut Olivian Arlandasta ja vaatinut saada tarjota illallisen. Olivia oli ollut helppo taivutella. Monituntinen lento Atlantin yli, mauton ruoka, kuivat keksit ja laiha kahvi olivat saaneet hänet suostumaan tarjoukseen, vaikka hän oli aikonut mennä suoraan kotiinsa Söderin kaksioon nukkumaan univelan pois ja kokoamaan itsensä ennen kuin kertoisi erinäiset ikävät uutiset Marialle. Sopivalla hetkellä. Illallinen Marian keittiössä, hyvä viini ja matkaväsymys voisivat irrottaa hänen kielenkantimensa, eikä hän halunnut sitä. Mutta nyt hän ei menisikään Söderiin. Siksi hän oli päättänyt pudottaa useimmat pommit jo autossa matkalla Arlandasta. ”Vaihtaa nimeä?” Maria sanoi ajaessaan. ”Niin. Riveraksi.” ”Milloin sinä sen päätit?” ”Meksikossa.” ”Olivia Rivera?”

17


”Niin.” ”Kaunis nimi.” Maria piti katseensa tiessä. Olivia tarkasteli adoptioäitiään sivusta. Tarkoittiko Maria mitä sanoi? Tarkoittiko hän, että nimi oli kaunis yleisesti ottaen, vai mitä? ”Se sopii sinulle”, Maria jatkoi. Olivia oli ymmällään. Hän oli odottanut toisenlaista reaktiota ja valmistautunut perustelemaan julmasti, miksi halusi ottaa kuolleen äitinsä nimen. ”Se sopii sinulle.” Mitä siihen pitäisi vastata? ”Kiitos. Olen myös päättänyt, etten hae poliisin töitä. En ainakaan nyt heti.” ”Hyvä.” ”Hyvä?” ”Miksi ryhtyisit poliisiksi? Ei se ole sinua varten, sitähän minä olen sanonut koko ajan.” Se oli totta. Maria ei ollut koskaan pitänyt ajatuksesta, että Oliviasta tulisi poliisi. Hän oli tukenut Oliviaa muttei järin innokkaasti. Siitä huolimatta Olivia oli vähällä kimmastua. Miksi hän ei saisi ruveta poliisiksi? Vaikka eihän hän edes halunnut sitä enää. Äkkiä hänelle tuli epävarma olo. Maria oli sivuuttanut hänen kaksi tärkeintä päätöstään kuin ne olisivat merkityksettömiä. Tai eivät ainakaan niin mullistavia kuin ne olivat hänelle itselleen. Loppumatkan Olivia kuvaili näkemiään paikkoja ja he huokailivat yhdessä, että onneksi Obama oli voittanut presidentinvaalit. ”Mitä sinä sitten aiot tehdä?” Maria kaatoi lisää viiniä ja tarkasteli Oliviaa. ”Mitä tarkoitat?” ”Jos et hae poliisin töitä.” ”Ajattelin ruveta lukemaan taidehistoriaa.” Älä vain sano että hyvä, Olivia ajatteli.

18

Nousuvesi & Kolmas ääni pokkari – lukunäyte  

Nousuvesi & Kolmas ääni (pokkari) – Cilla & Rolf Börjlind

Nousuvesi & Kolmas ääni pokkari – lukunäyte  

Nousuvesi & Kolmas ääni (pokkari) – Cilla & Rolf Börjlind