Issuu on Google+


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 2


Elämä elämältä

W 1


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 2


Kate Atkinson

Elämä elämältä

Suomentanut

K aisa Kat telus

Schildts & Söderströms

W 3


E l ä m ä el ä m ä ltä

S i ta at t i e n s u o m e n n o k s e t

k Jane Austen, Emma · Aune Brotherus Jane Austen, Kasvattitytön tarina (mukaellen) · A. R. Koskimies Lewis Carroll, Alice Peilintakamaassa · Alice Martin Charles Dickens, David Copperfield · J. A. Hollo John Donne, Auringonnousu · Aale Tynni Andrew Marvel, Kainolle rakastetulle · Aale Tynni John Milton, Sokeudesta · Aale Tynni T. S. Eliot, Autio maa · Ville Repo Kaarina Helakisa, Hanhiemon lipas, John Keats, Syksylle, Oodi satakielelle · Jaakko Tuomikoski Nietzsche, Iloinen tiede · J. A. Hollo Platon, Kratylos · Marja Itkonen-Kaila William Shakespeare, Cymbeline · Lauri Sipari William Shakespeare, Hamlet, Macbeth · Matti Rossi William Shakespeare, Mitta mitasta · Tiina Ohinmaa William Shakespeare, Myrsky, Rikhard II, Sonetit · Paavo Cajander William Shakespeare, Romeo ja Julia · Marja-Leena Mikkola Tennessee Williams, Viettelyksen vaunu · Reita Lounatvuori

© Kate Costello Ltd, 2013 Englanninkielinen alkuteos Life after life S child t s & S öder s t röms 2014 www.sets.fi Kansi ja ulkoasu Anders Carpelan isbn 978 - 951-52-3358 -5 Painopaikka: WS Bookwell, Porvoo 2014

W 4


Elissalle

W 5


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 6


W Sisällys

13

OLKAA ULJAITA

Marraskuu 1930 17

LUMI

11. helmikuuta 1910 21

LUMI

11. helmikuuta 1910 NELJÄ KAUTTA VUODEN TÄYTTÄÄ

27

11. helmikuuta 1910, toukokuu 1910, kesäkuu 1914 43

LUMI

11. helmikuuta 1910 47

SOTA

Kesäkuu 1914, heinäkuu 1914, tammikuu 1915 79

LUMI

11. helmikuuta 1910 83

SOTA

20. tammikuuta 1915 89

ASELEPO

Kesäkuu 1918, 11. marraskuuta 1918 105

LUMI

11. helmikuuta 1910

W 7


E l ä m ä el ä m ä ltä 109

ASELEPO

12. marraskuuta 1918 121

LUMI

11. helmikuuta 1910 125

ASELEPO

11. marraskuuta 1918 129

LUMI

11. helmikuuta 1910 133

ASELEPO

11. marraskuuta 1918 137

LUMI

11. helmikuuta 1910 141

ASELEPO

11. marraskuuta 1918 149

RAUHA

Helmikuu 1947 163

LUMI

11. helmikuuta 1910 169

KUIN KETTU KOLOSSA

Syyskuu 1923, joulukuu 1923, 11. helmikuuta 1926, toukokuu 1926, elokuu 1926, kesäkuu 1932, 11. helmikuuta 1926, elokuu 1926 KUNNES JÄLLEEN TAPAAMME

285

2. syyskuuta 1939, marraskuu 1940 KUNNES JÄLLEEN TAPAAMME

2. syyskuuta 1939, huhtikuu 1940, marraskuu 1940

W 8

331


E l ä m ä el ä m ä ltä KUNNES JÄLLEEN TAPAAMME

359

Syyskuu 1940, marraskuu 1940, elokuu 1926 375

UUDEN ALUN MAA

Elokuu 1933, elokuu 1939, huhtikuu 1945 433

PITKÄ ANKARA SOTA

Syyskuu 1940, lokakuu 1940, lokakuu 1940, marraskuu 1940, toukokuu 1941, marraskuu 1943, helmikuu 1947, kesäkuu 1967 ALUN LOPPU

543

OLKAA ULJAITA

577

Joulukuu 1930 583

LUMI

11. helmikuuta 1910 LAVEILLE AURINKOISILLE YLÄNGÖILLE

587

Toukokuu 1945 593

LUMI

11. helmikuuta 1910

k Kiitokset

597

W 9


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 10


Mitä, jos jonakin päivänä tai yönä joku demoni hiipisi jäljessäsi yksinäisempään yksinäisyyteesi ja sanoisi sinulle: ”Tämä elämä, sellaisena kuin sitä nyt elät ja olet elänyt, sinun täytyy elää vielä kerta ja vielä lukemattomia kertoja”… Etkö heittäytyisi maahan ja kiristäisi hampaitasi ja kiroaisi demonia, joka puhuu sillä tavalla? Vai oletko elänyt kerran valtavan silmänräpäyksen, jolloin vastasit hänelle: ”sinä olet jumala, enkä minä ole koskaan kuullut mitään jumalallisempaa!” Nietzsche, Iloinen tiede

Kaikki liikkuu eikä mikään pysy paikallaan. Pl aton, Kratylos Mitä jos saisi mahdollisuuden yrittää uudelleen ja uudelleen, kunnes viimein onnistuisi? Eikö se olisikin hienoa? Edwa r d Ber esfor d Todd

W 11


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 12


OLKAA ULJAITA

k

k

W 13


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 14


Marraskuu 1930

Tupakansavu ja kostea nihkeä ilma löivät vastaan, kun hän astui kahvilaan. Hän oli tullut sateesta, ja vesipisarat väreilivät yhä kuin hento utu joidenkin naisten turkeissa. Valkoesiliinaisten tarjoilijoiden rykmentti kiisi täyttämässä joutilaiden müncheniläisten tarpeita: kahvia, leivoksia, juoruja. Seurue istui kahvilan perällä: keskipiste ja tavanomaiset ihailijat ja kätyrit. Joukossa oli myös nainen, jota hän ei ollut nähnyt ennen – permanentattu platinablondi, jolla oli maalatut kasvot, näöstä päätellen näyttelijätär. Blondi sytytti savukkeen ja sai toimenpiteen näyttämään falliselta ohjelmanumerolta. Kaikki tiesivät, että seurueen keskipiste piti siivoista, terveistä naisista, eniten baijerilaisista. Dirndleista ja polvisukista, Luoja auttakoon. Pöytä oli katettu. Bienenstich, Gugelhupf, Käsekuchen. Itse päähenkilö söi Kirschtorte-siivua. Rakasti leivonnaisia. Ilmankos oli niin kalvakka, ihme ettei diabeetikko. Pehmeän vastenmielinen vartalo (tuli mieleen taikina) vaatteiden alla, aina piilossa. Ei mikään miehinen mies. Hymyili nyt nähdessään hänet, nousi puolittain ja sanoi: ”Guten Tag, gnädiges Fräulein”, viitaten viereiseen tuoliin. Siinä istuva liehittelijä ponkaisi pystyyn ja siirtyi pois. ”Unsere Englische Freundin”, taikinainen sanoi blondille, joka puhalsi hitaasti savun suustaan ja tarkasteli häntä välinpitämättömästi ennen kuin sanoi: ”Guten Tag.” Berliiniläinen.

W 15


E l ä m ä el ä m ä ltä

Hän laski käsilaukkunsa painavine lasteineen lattialle tuolin viereen ja tilasi Schokoladen. Pitäisi kuulemma maistaa Pflaumen Streuselia. ”Es regnet”, hän sanoi keskustelunavaukseksi. ”Sataa.” ”Niin, niin sataa”, taikinainen sanoi voimakkaalla korostuksella. Nauroi sitten tyytyväisenä yritykseensä. Kaikki muutkin nauroivat. ”Bravo”, sanoi joku. ”Sehr gutes Englisch.” Taikinainen oli hyvällä tuulella, naputteli etusormen selkäpuolella huuliaan ja hymyili huvittuneesti kuin olisi kuunnellut päässään soivaa sävelmää. Streusel oli herkullista. ”Entschuldigung”, hän mumisi, kurkotti käsilaukkuunsa ja penkoi nenäliinaa. Pitsireunat, kirjotut nimikirjaimet ”UBT” – syntymäpäivälahja Pammylta. Hän taputteli kohteliaasti Streuselin muruset huuliltaan, kumartui työntämään nenäliinan takaisin laukkuun ja otti esiin sen, mikä siellä oli niin painanut. Isänsä maailmansodanaikuisen sotilasrevolverin, Webley Mark V:n. Liike, jota hän oli harjoitellut satoja kertoja. Yksi laukaus. Nopeus oli kaikki kaikessa, ja silti tuli hetki, aikaan jähmettynyt kupla – kun hän oli ottanut aseen esiin ja tähdännyt sillä suoraan rintaan – jolloin kaikki tuntui pysähtyvän. ”Führer”, hän sanoi, ja lumous särkyi. ”Für Sie.” Pöydän ympärillä vedettiin aseita koteloista ja ne suunnattiin häneen. Yksi hengenveto. Yksi laukaus. Ursula painoi liipaisinta. Pimeys lankesi.

W 16


LUMI

k

k

W 17


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 18


11. helmikuuta 1910

Jäätävä puuska, hyytävä ilmavirta vastapaljastuneella iholla. Hän on varoittamatta joutunut sisäpuolen ulkopuolelle, ja tuttu märkä trooppinen maailma on yhtäkkiä kadonnut. Hän on suojaton. Kuorittu katkarapu, avattu pähkinä. Ei henkeä. Koko maailma tiivistyy tähän. Yksi henkäys. Pienet keuhkot, hennot kuin sudenkorennon siivet, eivät täyty vieraassa ilmakehässä. Kuristuneessa putkessa ei kulje mitään. Tuhansien mehiläisten surina pikkiriikkisessä, kipertyneessä helmikorvassa. Hätä. Hukkuva tyttö, putoava lintu. ”Tohtori Fellowesin olisi pitänyt tulla”, Sylvie vaikeroi. ”Miksei hän ole vielä täällä? Missä hän on?” Hiki oli kihonnut isoiksi kastehelmiksi hänen iholleen, hän oli hevonen laukkakisan viimeisellä suoralla. Makuuhuoneen takkavalkea roihusi kuin laivan polttouuni. Paksut brokadiverhot oli vedetty tiukasti suojaksi viholliselta, yöltä. Mustalta lepakolta. ”Juuttunut varmaan lumeen, rouva. Ihan mahdoton myräkkä. Tie tukossa, se on varma.” Sylvie ja Bridget olivat koettelemuksessaan yksin. Sisäkkö Alice oli sairaan äitinsä luona. Ja Hugh oli tietysti à Paris metsästämässä villikkosiskoaan Isobelia. Sylvie ei missään nimessä halunnut

W 19


E l ä m ä el ä m ä ltä

luokseen rouva Gloveria, joka kuorsasi ullakkohuoneessaan kuin tryffelisika. Sylvie kuvitteli, että rouva Glover johtaisi tapahtumia kuin kersantti paraatikentällä. Vauva oli tullut ennen aikojaan. Sylvie oli kuvitellut, että se olisi myöhässä niin kuin toisetkin. Parhaatkaan suunnitelmat ja niin edelleen. ”Voi rouva!” Bridget huusi äkkiä. ”Tyttö on ihan sininen.” ”Ai tyttö?” ”Sillä on napanuora kaulan ympärillä. Voi pyhä Maria. Se on kuristunut, pikku raukka.” ”Eikö se hengitä? Anna kun minä katson. Pitää tehdä jotain. Mitä tässä voi tehdä?” ”Voi, rouva Todd, se on mennyttä. Kuoli ennen kuin ehti elääkään. Voi että miten surullista. Se on nyt pieni kerubi taivaassa, ihan varmasti on. Olisipa herra Todd nyt täällä. Otan osaa. Herätetäänkö rouva Glover?” Pieni sydän. Avuton pieni, villisti läpättävä sydän. Pysähtyi äkisti kuin taivaalta pudotettu lintu. Yhdellä laukauksella. Pimeys lankesi.

W 20


LUMI

k

k

W 21


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 22


11. helmikuuta 1910

”Herran tähden, tyttö, lakkaa pyörimästä siinä kuin päätön kana ja hae kuumaa vettä ja pyyhkeitä. Etkö sinä mitään tiedä? Pellollako sinä olet kasvanut?” ”Anteeksi, herra.” Bridget niksautti anteeksipyytävästi, aivan kuin tohtori Fellowes olisi ollut joku kuningasperheen vähäpätöisempi jäsen. ”Onko tyttö, tohtori Fellowes? Saanko katsoa?” ”Kyllä vain, rouva Todd, terve topakka tyttönen.” Sylvie ajatteli, että tohtori Fellowesin alkusoinnut olivat teennäistä liioittelua. Tohtori ei ollut mikään sydämellisyyden perikuva. Potilaiden vaivat ja varsinkin heidän maailmaantulonsa ja maailmasta lähtönsä tuntuivat herättävän hänessä lähinnä ärtymystä. ”Napanuora oli kiertynyt kaulan ympärille – hän olisi voinut kuolla. Tulin Fox Corneriin viime hetkellä. Kirjaimellisesti.” Tohtori Fellowes nosti kirurginsaksensa Sylvien ihailtaviksi. Ne olivat pienet ja somat, ja niissä oli terävät, käyristyvät kärjet. ”Nips, naps”, tohtori Fellowes sanoi. Sylvie painoi mieleensä – joskin hatarasti, sillä hän oli lopen uupunut ja olosuhteetkin kun olivat mitkä olivat – että pitäisi hankkia samanlaiset sakset juuri tällaisia hätätilanteita varten. (Vaikka olivathan ne aika epätodennäköisiä.) Tai veitsi, hyvä terävä veitsi, jota hän pitäisi aina mukanaan niin kuin ryövärityttö Lumikuningattaressa.

W 23


E l ä m ä el ä m ä ltä

”Teillä oli onnea, että ehdin ajoissa”, tohtori Fellowes sanoi. ”Ennen kuin lumi tukki tiet. Soitin rouva Haddockille, kätilölle, mutta hän on kai juuttunut johonkin Chalfont St Peterin ulkopuolelle.” ”Rouva Haddock – niin kuin Turska?” Sylvie sanoi ja rypisti otsaansa. Bridget nauroi ääneen ja mumisi sitten hädissään: ”Anteeksi, anteeksi, herra.” Sylvie ajatteli, että sekä hän itse että Bridget olivat hysterian partaalla. Ei mikään ihme. ”Irlantilaistollo”, tohtori Fellowes mutisi. ”Bridget on vain kyökkipiika, lapsi vielä itsekin. Olen hänelle hyvin kiitollinen. Kaikki kävi niin äkkiä.” Miten ihanaa olisikaan olla yksin, Sylvie ajatteli. Hän ei ollut koskaan yksin. ”Teidän täytyy varmaan jäädä yöksi”, hän sanoi vastahakoisesti. ”Niin kai täytyy”, tohtori Fellowes sanoi yhtä vastahakoisesti. Sylvie huokaisi ja ehdotti, että tohtori kaataisi itselleen lasillisen brandya keittiössä. Ja söisi ehkä vähän kinkkua ja pikkelsiä. ”Bridget auttaa teitä.” Hän halusi päästä tohtorista eroon. Tohtori Fellowes oli auttanut maailmaan kaikki hänen kolme (kolme!) lastaan, eikä hän pitänyt tohtorista lainkaan. Ainoastaan aviomiehen pitäisi nähdä sellaista, mitä tohtori oli nähnyt. Käpälöidessään ja tökkiessään instrumenteillaan hänen kaikkein arimpia ja salaisimpia paikkojaan. (Mutta olisiko sitten parempi, että kätilö nimeltä Turska auttaisi hänen lapsensa maailmaan?) Naisten tohtorien pitäisi olla itsekin naisia. Saihan sitä toivoa. Tohtori Fellowes viivytteli huoneessa, hyräili ja hymähteli, valvoi punakkaa Bridgetiä, kun tämä kylvetti ja kapaloi vastasyntynyttä. Bridget oli seitsenlapsisen perheen esikoinen ja osasi siis kapaloida vauvan. Hän oli neljätoistavuotias, kymmenen vuotta Sylvietä nuorempi. Neljätoistavuotiaana Sylvie oli kulkenut lyhyissä hameissa ja rakastanut poniaan Tiffiniä. Hän ei ollut tiennyt, mistä

W 24


Lu m i

vauvat tulivat, ja ilmiö oli ollut hänelle mysteeri vielä hääyönäkin. Hänen äitinsä Lottie oli kyllä vihjaillut asiasta mutta kaihtanut anatomisia yksityiskohtia. Miehen ja vaimon aviollisilla suhteilla oli ilmeisesti jotakin salaperäistä tekemistä aamunkoitossa liitelevien leivosten kanssa. Lottie oli ollut pidättyväinen nainen. Joku olisi voinut luonnehtia häntä poissaolevaksi. Hänen aviomiehensä ja Sylvien isä, Llewellyn Beresford, oli ollut kuuluisa seurapiirimaalari mutta ei hiukkaakaan boheemi. Beresfordin huushollissa ei suvaittu alastomuutta eikä dekadentteja tapoja. Llewellyn oli maalannut kuningatar Alexandran, kun tämä oli vielä ollut prinsessa. Prinsessa oli kuulemma ollut oikein miellyttävä. He asuivat kauniissa talossa Mayfairissa, ja Tiffin oli tallissa lähellä Hyde Parkia. Synkkinä hetkinä Sylviellä oli tapana piristää itseään kuvittelemalla, että hän oli taas aurinkoisessa menneisyydessään, istui sievästi naistensatulassa Tiffinin leveässä pikku selässä, kun se ravasi Rotten Rowilla puhtaana kevätaamuna puiden kukkiessa heleästi. ”Ottaisitteko kuumaa teetä ja paahtoleipää, rouva Todd?” Bridget kysyi. ”Kiitos, oikein mielelläni.” Viimein vauva oli kiedottu kapaloihin kuin faaraon muumio, ja Sylvie sai sen syliinsä. Hän silitti pehmeästi persikkaposkea ja sanoi: ”Hei, pikkuinen”, ja tohtori Fellowes käänsi selkänsä päästäkseen näkemästä mokomaa hellittelyä. Jos hän olisi saanut päättää, lapset olisi kasvatettu uudessa Spartassa. ”Ehkäpä pieni iltapala tosiaan maistuisi”, tohtori sanoi. ”Sattuukohan teillä olemaan rouva Gloverin maanmainiota vihannespikkelsiä?”

W 25


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 26


NELJÄ KAUTTA VUODEN TÄYTTÄÄ

k

k

W 27


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 28


11. helmikuuta 1910

Sylvie heräsi säihkyvään auringonvaloon, joka lävisti verhot kuin loistava hopeamiekka. Hän oljenteli pitseissään ja kašmirissaan, kun rouva Glover saapui huoneeseen kantaen ylpeänä valtavaa aamiaistarjotinta. Ainoastaan jonkinasteinen merkkitapaus sai rouva Gloverin kömpimään esiin luolastaan. Tarjottimella nuokkui pienessä maljakossa kohmeinen lumikello. ”Oi, lumikello!” Sylvie sanoi. ”Ensimmäinen kukka joka nostaa poloisen päänsä maasta. Miten urhea se onkaan!” Rouva Glover, joka ei uskonut, että kukilla oli rohkeutta tai ylipäätään mitään muitakaan luonteenpiirteitä, sen paremmin ihailtavia kuin tuomittaviakaan, oli leski, ja hän oli saapunut Fox Corneriin vasta jokunen viikko aikaisemmin. Ennen hänen tuloaan heillä oli ollut Mary-niminen nainen, joka oli lähinnä velttoillut ja polttanut paahtopaistit karrelle. Rouva Gloverilla taas oli taipumusta jättää ruoat pikemminkin raaoiksi. Sylvien lapsuuden yltäkylläisessä taloudessa kokin nimi oli ollut Kokki, mutta rouva Glover oli mieluummin rouva Glover. Nimi teki hänestä korvaamattoman. Sylvie ajatteli häntä itsepintaisesti Kokkina. ”Kiitos, Kokki.” Rouva Glover räpäytti silmiään hitaasti kuin lisko. ”Rouva Glover”, Sylvie korjasi. Rouva Glover laski tarjottimen vuoteelle ja avasi verhot. Valo oli häkellyttävää – musta lepakko oli karkotettu.

W 29


E l ä m ä el ä m ä ltä

”Onpa kirkasta”, Sylvie sanoi ja varjosti silmiään. ”Paljon lunta”, rouva Glover sanoi ja pudisteli päätään joko ihmettelevästi tai paheksuvasti. Hänestä ei aina tiennyt. ”Missä tohtori Fellowes on?” Sylvie kysyi. ”Tuli hätätilanne. Joku maanviljelijä oli jäänyt härän jalkoihin.” ”Kauheaa.” ”Kylältä tuli miehiä kaivamaan tohtorin automobiilia, mutta lopulta meid��n George sitten antoi hänelle kyydin.” ”Ahaa”, Sylvie sanoi, aivan kuin olisi yhtäkkiä ymmärtänyt jotakin, mikä oli askarruttanut häntä. ”Ja sitten puhutaan vielä hevosvoimista”, rouva Glover tuhahti, itsekin kuin härkä. ”Sen siitä saa, kun luottaa kaikkiin nykyajan vempeleisiin.” ”Mm”, Sylvie sanoi, sillä hän ei mielellään ryhtynyt kumoamaan noin voimakkaita mielipiteitä. Hän oli yllättynyt siitä, että tohtori Fellowes oli lähtenyt tutkimatta häntä tai vauvaa. ”Hän kurkisti tänne. Te nukuitte”, rouva Glover sanoi. Välillä Sylvie mietti, oliko rouva Glover ajatustenlukija. Ajatuskin puistatti. ”Söi ensin aamiaisen”, rouva Glover sanoi ilmaisten samassa henkäyksessä sekä hyväksyntää että paheksuntaa. ”Siltä mieheltä ei ruokahalua puutu.” ”Minä voisin syödä hevosen”, Sylvie sanoi nauraen. Se ei tietenkään ollut totta. Hänen ajatuksensa käväisivät Tiffinissä. Hän tarttui hopeisiin ruokailuvälineisiin, jotka olivat painavia kuin aseet, ja valmistautui käymään rouva Gloverin valmistamien munuaisten kimppuun. ”Herkullista”, hän sanoi (oliko?), mutta rouva Glover tarkasteli jo kehdossa nukkuvaa vauvaa. (”Pullea kuin syöttöporsas.”) Sylvie aprikoi hajamielisesti, oliko rouva Haddock yhä jumissa jossakin Chalfont St Peterin ulkopuolella.

W 30


N eljä

k au t ta v uod e n täy t tä ä

”Vähältä piti kuulemma, ettei vauva kuollut”, rouva Glover sanoi. ”Niin...” Sylvie sanoi. Niin ohut juopa elämän ja kuoleman välillä. Hänen oma isänsä, seurapiirimaalari, oli eräänä iltana kompastunut porrastasanteen Isfahan-mattoon nautittuaan hienoa konjakkia. Seuraavana aamuna hänet löydettiin kuolleena portaiden juurelta. Kukaan ei ollut kuullut kaatumista eikä huutoa. Hän oli juuri aloittanut Balfourin jaarlin muotokuvan. Se ei koskaan valmistunut. Luonnollisesti. Jälkeenpäin kävi ilmi, että isä oli ollut tuhlaavaisempi kuin vaimo ja tytär olivat tajunneetkaan. Hän oli ollut kaikessa hiljaisuudessa uhkapeluri, velkakirjoja löytyi ympäri kaupunkia. Hän ei ollut pannut mitään syrjään yllättävän kuoleman varalle, ja pian Mayfairin kaunis talo kuhisi velkojia. Se osoittautui korttitaloksi. Tiffinistä piti luopua. Sylvien sydän murtui, suru oli paljon suurempi kuin isän kuoleman synnyttämä. ”Minä luulin, että hänen ainoa paheensa olivat naiset”, äiti sanoi istuessaan muuttolaatikon päällä kuin olisi ollut Pietàn mallina. He vajosivat herraskaiseen, sivistyneeseen köyhyyteen. Sylvien äiti muuttui kalpeaksi ja epäkiinnostavaksi, hänelle eivät leivot enää lentäneet, kun keuhkotauti jäyti häntä kuihduksiin. Seitsentoistavuotias Sylvie pelastui uralta taiteilijoiden mallina kohdattuaan postitoimiston tiskillä miehen. Hughin. Vauraan pankkimaailman nousevan tähden. Porvarillisen kunniallisuuden malliesimerkin. Voisiko kaunis mutta köyhä tyttö enempää toivoa? Lottie kuoli yllättävän vähäeleisesti, ja Hugh ja Sylvie menivät naimisiin vaatimattomin menoin Sylvien 18-vuotispäivänä. (”Kas niin”, Hugh sanoi, ”nyt et koskaan unohda meidän hääpäiväämme.”) He viettivät kuherruskuukauden Ranskassa, ihastuttavan kaksiviikkoisen Deauvillessa, ja asettuivat sitten melkein maa-

W 31


E l ä m ä el ä m ä ltä

laisidylliin Beaconsfieldin lähelle, Lutyensin tyyliä tapailevaan taloon. Siinä oli kaikki, mitä voi toivoa: suuri keittiö, sali josta oli ranskalaiset ikkunat nurmikentälle, viihtyisä arkihuone ja monta makuuhuonetta odottamassa, että lapsikatras täyttäisi ne. Talon perällä oli jopa pieni huone, jota Hugh voisi käyttää työhuoneena. ”Ahaa, minun murinakoppini”, Hugh nauroi. Talon ympärillä, soveliaan välimatkan päässä, oli muita samanlaisia taloja. Oli niitty, pieni lehto ja sinikellometsikkö, jonka halki virtasi puro. Oli rautatieasema – pelkkä seisake – jolta Hugh pääsi pankkiirinpöytänsä ääreen alle tunnissa. ”Syrjäkylä”, Hugh nauroi kantaessaan Sylvien ritarillisesti kynnyksen yli. Talo oli suhteellisen vaatimaton (aivan toista maata kuin Mayfair), mutta silti hiukan liian kallis heille, rahallinen uhkayritys, joka oli yllättänyt molemmat. ”Meidän pitäisi antaa talolle nimi”, Hugh sanoi. ”Jotain sellaista kuin Laurels, Pines tai Elms.” ”Mutta eihän meidän puutarhassa kasva laakeripuita eikä mäntyjä eikä jalavia”, Sylvie huomautti. He seisoivat uuden talonsa ranskalaisten ikkunoiden ääressä katselemassa laajaa, rehottavaa nurmikenttäänsä. ”Meidän täytyy hankkia puutarhuri”, Hugh sanoi. Talo oli kaikuvan tyhjä. He eivät olleet vielä alkaneet täyttää sitä Voyseyn matoilla, Morrisin kankailla ja muilla 1900-luvun taloon kuuluvilla kauniilla mukavuuksilla. Sylvie olisi ilomielin asunut Liberty’sillä mieluummin kuin toistaiseksi nimeämättömässä aviollisessa kodissaan. ”Greenacres, Fairview, Sunnymead?” Hugh ehdotti ja kietoi kätensä nuorikkonsa ympärille. ”Ei.” Nimettömän talon edellinen omistaja oli myynyt kaiken ja

W 32


N eljä

k au t ta v uod e n täy t tä ä

muuttanut Italiaan. ”Kuvittele”, Sylvie sanoi uneksivasti. Hän oli ollut Italiassa nuorempana, kiertänyt Eurooppaa isänsä kanssa, kun äiti oli ollut Eastbournessa hoidattamassa keuhkojaan. ”Kamalasti italialaisia”, Hugh tuhahti. ”Aivan. Sehän siinä onkin niin viehättävää”, Sylvie sanoi ja irrottautui Hughin syleilystä. ”Gables, Homestead?” ”Lopeta jo”, Sylvie sanoi. Pensaikosta ilmestyi kettu, joka kipitti nurmikentän poikki. ”Voi, katso”, Sylvie sanoi. ”Kylläpä se näyttää kesyltä, se on varmaan tottunut siihen, ettei talossa asu ketään.” ”Toivotaan, ettei täkäläinen metsästysseurue laukkaa kannoilla”, Hugh sanoi. ”Ruipelo otus.” ”Naaras. Se on imettävä äiti, nisät näkyvät.” Hugh räpytti silmiään, kun hänen äskettäin vielä neitseellinen nuorikkonsa (niin sitä oletti, niin sitä toivoi) päästeli suustaan niin suorasukaisia sanoja. ”Katso”, Sylvie kuiskasi. Ruohikolle ponkaisi kaksi pientä poikasta, jotka leikkiä myllersivät toistensa päällä. ”Voi miten kauniita pikku otuksia!” ”Joku sanoisi että tuholaisia.” ”Ehkä me olemme niiden silmissä tuholaisia”, Sylvie sanoi. ”Fox Corner – se olisi hyvä nimi talolle. Kenelläkään muulla ei ole sen nimistä taloa, ja eikös se juuri ole tarkoitus?” ”Onko?” Hugh sanoi epäilevästi. ”Vähän hupsu nimi ehkä, eikö sinusta? Kuulostaa satukirjalta. Kettukulman talo.” ”Ei pieni hupsuttelu ketään vahingoita.” ”Mutta voiko talo oikeastaan olla kulma, jos tarkkoja ollaan?” Hugh kysyi. ”Eikö talo pikemminkin ole kulmassa?” Tätä siis on avioliitto, Sylvie ajatteli.

W 33


E l ä m ä el ä m ä ltä

Kaksi pientä lasta kurkisti varovaisesti ovesta. ”Siinähän te olette”, Sylvie sanoi hymyillen. ”Maurice ja Pamela, tulkaa tervehtimään uutta siskoanne.” Lapset lähestyivät kehtoa kuin epävarmoina siitä, mitä se piti sisällään. Sylvie muisti tunteneensa samoin silloin, kun oli katsonut isänsä ruumista koristeellisessa tammi-messinkiarkussa (jonka muut Royal Academyn jäsenet olivat jalomielisesti kustantaneet). Tai ehkä he pelkäsivätkin rouva Gloveria. ”Taas tyttö”, Maurice sanoi synkästi. Hän oli viiden, kaksi vuotta Pamelaa vanhempi ja mies talossa niin kauan kuin Hugh olisi poissa. ”Liikematkalla”, Sylvie sanoi kaikille, vaikka tosiasiassa Hugh oli ampaissut Kanaalin yli pelastamaan siskohupakkoaan naimisissa olevalta mieheltä, jonka kanssa tyttö oli karannut Pariisiin. Maurice tökkäsi sormensa vauvan naamaan, ja vauva heräsi ja vinkaisi pelästyksestä. Rouva Glover nipisti Mauricea korvasta. Sylvie sävähti, mutta Maurice otti kivun uljaasti vastaan. Sylvie ajatteli, että pitäisi tosiaankin ottaa rouva Glover puhutteluun, kunhan voimat olisivat vähän kohentuneet. ”Mikä sen nimeksi tulee?” rouva Glover kysyi. ”Ursula”, Sylvie vastasi. ”Minä annan hänelle nimeksi Ursula. Se tarkoittaa pientä naaraskarhua.” Rouva Glover nyökkäsi ilmaisematta mielipidettään. Keskiluokka teki mitä lystäsi. Hänen oma uljas poikansa oli rehdisti George. ”Maanviljelijä, kreikan kielestä”, oli pojan kastanut pastori sanonut, ja George oli tosiaan kyntäjänä Ettringham Halliin kuuluvalla maatilalla lähistöllä, aivan kuin nimi olisi määrännyt hänen kohtalonsa. Tai sitten kreikkalaiset. ”Pitää tästä jatkaa hommia”, rouva Glover sanoi. ”Lounaaksi saadaan kunnon lihapiirakkaa. Jälkiruoaksi egyptiläistä putinkia.”

W 34


N eljä

k au t ta v uod e n täy t tä ä

Sylviellä ei ollut aavistustakaan, mitä egyptiläinen putinki oli. Hän ajatteli pyramideja. ”Meidän kaikkien täytyy pysyä voimissa”, rouva Glover sanoi. ”Aivan”, Sylvie sanoi. ”Siksipä juuri minun pitääkin taas syöttää Ursula!” Häntä ärsytti oma näkymätön huutomerkkinsä. Jostain selittämättömästä syystä hänestä tuntui, että hänen oli käyttäydyttävä liioitellun hilpeästi rouva Gloverin seurassa, kuin säilyttääkseen mielialojen luonnollisen tasapainon maailmassa. Rouva Glover ei kyennyt täysin tukahduttamaan pienoista värähdystä, kun hän näki Sylvien kalpeiden, sinisuonisten rintojen pullahtavan esiin aamupuvun vaahtoavasta pitsistä. Hän hätisti lapset nopeasti pois huoneesta ja meni itse perässä. ”Puuroa”, hän julisti tuimasti. ”Jumala totisesti halusi tämän lapsen takaisin luokseen”, Bridget sanoi, kun hän aamupäivällä toi huoneeseen höyryävän kupillisen lihalientä. ”Meidät on punnittu”, Sylvie sanoi, ”eikä köykäisiksi havaittu.” ”Tällä kertaa”, Bridget sanoi.

W 35


E l ä m ä el ä m ä ltä

Toukokuu 1910

”Sähke”, Hugh sanoi, kun hän ilmestyi odottamatta lastenhuoneeseen ja havahdutti Sylvien miellyttävästä untelosta, johon tämä oli vaipunut imettäessään Ursulaa. Sylvie peitti itsensä nopeasti ja sanoi: ”Sähke? Onko joku kuollut?” sillä Hughin ilme vihjasi jonkinlaiseen katastrofiin. ”Wiesbadenista.” ”Ahaa”, Sylvie sanoi. ”Izzien lapsi on siis syntynyt.” ”Kunpa se lurjus ei olisi ollut naimisissa”, Hugh sanoi. ”Olisi voinut tehdä sisarestani kunniallisen naisen.” ”Kunniallisen naisen”, Sylvie mietiskeli. ”Onko sellaisiakin?” (Oliko hän sanonut sen ääneen?) ”Izzie on sitä paitsi liian nuori menemään naimisiin.” Hugh rypisti otsaansa. Se sai hänet näyttämään entistäkin komeammalta. ”Vain kaksi vuotta nuorempi kuin sinä silloin, kun menit naimisiin minun kanssani”, hän sanoi. ”Ja kuitenkin jotenkin niin paljon vanhempi”, Sylvie mumisi. ”Onko kaikki hyvin? Onko vauva terve?” Izzie oli ollut jo näkyvästi enceinte, kun Hugh oli löytänyt hänet Pariisista ja raahannut laivajunalla pois. Izzien äiti Adelaide sanoi, että parempi olisi Izzien ollut joutua valkoisen orjakaupan haaviin kuin heittäytyä niin auliisti elostelun iloihin. Sylvietä kiehtoi ajatus valkoisesta orjakaupasta – hän kuvitteli, miten aavikon šeikki ryöstäisi hänet arabialaisratsunsa selkään ja miten hän sitten

W 36


N eljä

k au t ta v uod e n täy t tä ä

lepäilisi divaanilla pielusten keskellä silkeissä ja hunnuissa, söisi makeisia ja siemailisi hedelmämehuja purojen ja suihkulähteiden solistessa taustalla. (Hän oletti, ettei mielikuva täysin vastannut todellisuutta.) Sylviestä naishaaremi oli mainio ajatus – vaimon velvollisuuksien jakaminen ja niin edelleen. Adelaide, joka pysytteli mielipiteiltään sankarillisen viktoriaanisena, oli teljennyt ovensa – kirjaimellisesti – nähdessään nuorimman tyttärensä pullottavan mahan ja hätistänyt tämän Kanaalin yli takaisin ulkomaille, kunnes häpeä olisi ohi. Vauva annettaisiin ottovanhemmille niin pikaisesti kuin suinkin. ”Kunniallinen saksalaispariskunta, joka ei kykene saamaan omia lapsia”, Adelaide sanoi. Sylvie yritti kuvitella, millaista olisi luopua lapsestaan. (”Emmekö me enää koskaan kuule hänestä mitään?” hän kummasteli. ”Toivottavasti emme”, Adelaide vastasi.) Seuraavaksi Izzie passitettaisiin nuorten naisten sisäoppilaitokseen Sveitsiin, vaikka ilmeisesti hän oli jo täysinoppinut, monellakin alalla. ”Poika”, Hugh sanoi ja heilutti sähkettä kuin lippua. ”Ponteva ja niin edelleen.” Ursulalle oli urjennut ensimmäinen kevät. Maatessaan vaunuissa pyökin alla hän oli katsonut hentojen lehtien lomasta väikkyviä valokuvioita tuulenvirin keinuttaessa vienosti oksia. Oksat olivat käsivarsia ja lehdet olivat kuin käsiä. Puu tanssi hänelle. Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kujersi, kiiku koivun latvassa. Oli mulla pieni pähkinäpuu, se ei tehnyt hedelmää, Pamela lauleskeli, vain yhlen hopeisen pähkinän ja kultapäälynän. Vaunujen kuomusta riippui pieni jänis, ja kun se pyöri, aurinko säkenöi sen hopeapinnasta. Jänis istui suorana pikkuisessa kopassa, se oli aikoinaan koristanut Sylvie-vauvan helistintä, mutta itse helistin oli jo aikaa mennyttä, niin kuin oli Sylvien lapsuuskin.

W 37


E l ä m ä el ä m ä ltä

Paljaita oksia, silmuja, lehtiä – maailma kulki Ursulan silmien editse. Hän tarkkaili vuodenaikojen vaihtumista ensimmäistä kertaa. Hän oli syntynyt talvi luissaan, mutta sitten tulikin kevään terävä lupaus, silmujen pullistuminen, kesän laiska kuumuus, syksyn muhevuus ja maatuminen. Sen kaiken hän näki kuomun reunojen kehystämänä. Ja päälle päätteeksi jokaisen vuodenajan satunnaiset höysteet: auringon, pilvet, linnut, harhautuneet krikettipallot jotka kaarsivat ääneti yli, sateenkaaren kerran tai pari, sateen useammin kuin olisi ollut mukavaa. (Aina häntä ei pelastettu luonnonvoimien armoilta kovinkaan ripeästi.) Kerran hän näki jopa nousevan kuun ja tähdet – ihmeelliset ja pelottavat – kun hänet oli unohdettu ulos syysiltana. Bridget sai torut. Vaunut olivat ulkona säässä kuin säässä, sillä Sylvie on perinyt päähänpinttymän raittiista ilmasta Lottie-äidiltään, joka oli nuorena oleskellut sveitsiläisessä parantolassa ja viettänyt päivät huopaan kääriytyneenä terassilla, katsellut toimettomana Alppien lumisia huippuja. Pyökki varisti lehtensä, pronssinvärinen rapiseva pyry täytti taivaan. Eräänä puuskaisena marraskuun päivänä vaunujen yläpuolelle ilmestyi uhkaava hahmo. Maurice irvisteli Ursulalle, jollotti: ”Guu, guu, guu”, ja tökki peittoa kepillä. ”Tyhmä vauva”, Maurice sanoi ja ryhtyi sitten hautaamaan Ursulaa pehmeään lehtikasaan. Ursula oli vajoamassa uneen uuden lehväpeitteensä alla, kun joku yhtäkkiä läpsäytti Mauricea päähän ja Maurice huusi: ”Au!” ja katosi. Hopeajänis pyöri ja pyöri, ja Hugh nosti Ursulan isoilla käsillään vaunuista ja sanoi: ”Tässä hän on”, aivan kuin hän olisi ollut kateissa. ”Kuin siili talvihorroksessa”, Hugh sanoi Sylvielle. ”Pikku raukka”, Sylvie sanoi nauraen. Tuli taas talvi. Hän tunnisti sen ensimmäiseltä kerralta.

W 38


Kesäkuu 1914

Ursula varttui viidenteen kesäänsä kokematta enempää kolauksia. Äiti oli helpottunut, kun vauva – huolimatta alun säikähdyksestä (tai ehkä sen ansiosta) – kasvoi hänen reipasotteisen huolenpitonsa ansiosta (tai siitä huolimatta) vakaan oloiseksi lapseksi. Ursula ei pohtinut liikaa, niin kuin Pamela toisinaan, eikä liian vähän, niin kuin Maurice. Pikku soturi, Sylvie ajatteli katsoessaan, kun Ursula marssi rannalla Mauricen ja Pamelan kintereillä. Miten pieniltä he kaikki näyttivätkään – ja olivathan he pieniä, kyllä hän sen tiesi, mutta toisinaan hän hämmästyi lastensa herättämien tunteiden moninaisuutta. Pienin ja uusin lapsi, Edward, lepäsi pajukorissa Sylvien vieressä hiekalla eikä ollut vielä oppinut huutamaan apua. He olivat vuokranneet kuukaudeksi talon Cornwallista. Hugh oli ollut siellä ensimmäisen viikon ja Bridget olisi koko kuukauden. Bridget ja Sylvie hoitivat ruoanlaiton keskenään (kehnonlaisesti), sillä Sylvie oli antanut rouva Gloverille kuukauden loman, jotta tämä pääsi Salfordiin tervehtimään siskoaan, jonka poika oli kuollut kurkkumätään. Sylvie huokaisi helpotuksesta seistessään laiturilla katsomassa, kun rouva Gloverin leveä selkä katosi junan ovesta. ”Eihän sinun olisi tarvinnut häntä saattaa”, Hugh sanoi. ”Saatoin siitä ilosta, että näin hänen lähtevän”, Sylvie sanoi.

W 39


E l ä m ä el ä m ä ltä

Kuuma aurinko, navakat kesätuulet ja kova vieras vuode, jossa Sylvie sai maata rauhassa koko yön. He ostivat lihapiiraita ja uppopaistettuja perunoita ja omenatorttuja ja söivät niitä hiekalle levitetyllä huovalla, kiviin nojaten. Rantamajan vuokraaminen oli ratkaissut ikuisen pulman, miten ruokkia vauva julkisella paikalla. Toisinaan Bridget ja Sylvie riisuivat kenkänsä ja loiskuttivat uskaliaasti varpaitaan vedessä, muuten he istuivat hiekalla valtavien aurinkovarjojen alla lukemassa. Sylvie luki Conradia, kun taas Bridgetillä oli menossa Kotiopettajattaren romaani, jonka Sylvie oli antanut hänelle, kun hän ei ollut tajunnut ottaa mukaan värisyttäviä goottilaisia rakkausromaanejaan. Bridget osoittautui eloisaksi lukijaksi, hän henkäili usein kauhusta, kiemurteli inhosta ja lopussa ilosta. Conradin Anarkistit tuntui vallan kuivakalta opukselta Bridgetin lukukokemuksen rinnalla. Lisäksi Bridget oli maakrapu, joka hätäili alituiseen nousuvesistä ja laskuvesistä eikä tuntunut käsittävän, että niitä saattoi ennustaa. ”Ne muuttuvat vähän joka päivä”, Sylvie selitti kärsivällisesti. ”Mutta miksi ihmeessä?” Bridget kysyi ymmällään. ”No...” Sylviellä ei ollut aavistustakaan. ”Miksi ei?” hän vastasi tomerasti. Lapset olivat olleet rannan toisessa päässä pyydystämässä kaloja haavilla lammikoista, ja nyt he olivat tulossa takaisin. Pamela ja Ursula pysähtyivät puolimatkassa vesirajaan kahlaamaan, mutta Maurice kiihdytti vauhtia, ryntäsi Sylvien luo ja heittäytyi maahan niin että hiekka pöllysi. Hän piteli pientä taskurapua saksesta, ja Bridget kirkaisi kauhusta sen nähdessään. ”Onko lihapiirakkaa jäljellä?” Maurice kysyi. ”Pyydä kauniisti”, Sylvie torui. Maurice menisi kesän jälkeen sisäoppilaitokseen. Sylvie oli siitä sangen helpottunut.

W 40


N eljä

k au t ta v uod e n täy t tä ä *

”Tule, mennään hyppimään aaltoihin”, Pamela sanoi. Pamela oli kova komentelemaan mutta mukavalla tavalla, ja Ursula suostui aina mielellään hänen ehdotuksiinsa – tai jos ei mielellään, niin suostuipahan kumminkin. Heidän ohitseen pyöri rantaa pitkin vanne kuin tuulen kiidättämänä, ja Ursula olisi halunnut juosta sen perään ja viedä sen omistajalleen, mutta Pamela sanoi: ”Ei, tule nyt kahlaamaan”, ja niin he laskivat haavinsa hiekalle ja kahlasivat veteen. Oli ihmeellistä, että vesi oli alati jäätävää, vaikka auringossa olisi ollut miten kuuma. He kiljuivat ja vingahtelivat niin kuin aina, ottivat sitten toisiaan kädestä ja jäivät odottamaan aaltoja. Aallot olivatkin harmillisen pieniä, pelkkiä pitsivaahtoisia kareita. Niinpä he kahlasivat syvemmälle. Enää aallot eivät olleet mitään aaltoja vaan maininkien kohahduksia ja imaisuja, jotka nostivat jalat pohjasta ja kulkivat sitten ohi. Aina mainingin lähestyessä Ursula puristi tiukasti Pamelan kättä. He olivat jo vyötäisiään myöten vedessä. Pamela puski syvemmälle kuin laivan keulakuva, kynti suoraan moukaroiviin aaltoihin. Vesi ylettyi nyt Ursulaa kainaloihin, ja hän alkoi itkeä ja kiskoa Pamelan kättä, yritti estää siskoa menemästä pidemmälle. Pamela katsoi häntä olkansa yli ja sanoi: ”Varo vähän, muuten me kaadutaan molemmat”, eikä siis nähnyt valtavaa aaltoa, joka kohosi hänen takanaan. Seuraavalla sydämenlyönnillä se oli rysähtänyt heidän ylitseen, ja sitten se alkoi paiskoa heitä kuin lehtiä. Ursula tunsi, että vesi imi häntä syvemmälle ja syvemmälle, aivan kuin hän olisi ollut jo kaukana ulapalla, minne ei rantaa näkynyt. Hän haparoi pohjaa sätkien pienillä jaloillaan. Olisipa hän vain päässyt seisomaan ja voinut panna vastaan aalloille, mutta mis-

W 41


E l ä m ä el ä m ä ltä

sään ei ollut hiekkaa jolla seistä, hän oli tikahtumaisillaan veteen ja tempoili kauhuissaan sinne tänne. Kai joku tulisi? Bridget tai Sylvie tulisi pelastamaan hänet. Tai Pamela – missä Pamela oli? Kukaan ei tullut. Oli vain vettä. Vettä ja lisää vettä. Hänen avuton pikku sydämensä läpätti hurjasti, rintaan vangittu lintu. Tuhat mehiläistä surisi kipertyneessä helmikorvassa. Ei henkeä. Hukkuva lapsi, taivaalta pudotettu lintu. Pimeys lankesi.

W 42


LUMI

k

k

W 43


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 44


11. helmikuuta 1910

Bridget nosti aamiaistarjottimen pois, ja Sylvie sanoi: ”Voi, jättäisitkö lumikellon. Pane se tähän yöpöydälle.” Sylvie piti vauvankin vieressään. Tuli roihusi, ja ikkunasta lankeava kirkas lumivalo tuntui yhtä aikaa hilpeältä ja oudon pahaenteiseltä. Lumi nietostui talon seiniä vasten, painoi niitä, hautasi ne. Heidät oli koteloitu. Sylvie kuvitteli, miten Hugh kaivautuisi sankarillisesti lumen halki päästäkseen heidän luokseen. Hugh oli ollut nyt kolme päivää poissa, etsimässä siskoaan Isobelia. Edellisenä päivänä (siitä tuntui olevan kovin pitkä aika) Pariisista oli tullut sähkösanoma, jossa luki: SAALIS PIILOTTELEE STOP JAHTI JATKUU STOP, vaikka Hugh ei ollut mikään metsästäjä. Sylvienkin pitäisi lähettää sähke. Mitä hän sanoisi? Jotakin salaperäistä. Hugh piti arvoituksista. MEITÄ OLI NELJÄ STOP SINÄ OLET POISSA MUTTA MEITÄ ON SILTI NELJÄ STOP (Bridgetiä ja rouva Gloveria ei laskettu). Tai jotain proosallisempaa. VAUVA SYNTYI STOP KAIKKI HYVIN STOP. Oliko? Oliko kaikki hyvin? Vauva oli ollut vähällä kuolla. Hän oli jäänyt vaille happea. Mitä jos hän ei ollutkaan kunnossa? He olivat yöllä kukistaneet kuoleman. Sylvie aprikoi, milloin kuolema tulisi kostamaan. Viimein Sylvie nukahti ja näki unta, että oli muuttanut uuteen taloon ja etsi lapsiaan, vaelsi vieraissa huoneissa, huusi heidän nimiään, vaikka tiesi, että he olivat kadonneet iäksi eikä heitä

W 45


E l ä m ä el ä m ä ltä

koskaan löytyisi. Hän hätkähti hereille ja helpottui nähdessään, että ainakin vauva oli yhä hänen vieressään suuressa valkoisessa lumisängyssä. Vauva. Ursula. Sylviellä oli ollut nimi valmiina – Edward, jos vauva olisi ollut poika. Nimien antaminen oli hänen tehtävänsä, sillä Hughille tuntui olevan yhdentekevää, miksi heidät ristittiin, vaikka kaipa Hughillakin oli rajansa. Seherazade ehkä. Tai Guinevere. Ursula avasi sumeat silmänsä ja näytti kiinnittävän katseensa nuutuneeseen lumikelloon. Kiiku, keiku, lapsi, Sylvie kuiski. Miten rauhallista talossa olikaan. Miten pettävää sellainen rauha joskus oli. Kaiken saattoi menettää yhdessä silmänräpäyksessä, yhdessä jalanluiskahduksessa. ”Synkät ajatukset täytyy pitää loitolla kaikin keinoin”, Sylvie sanoi Ursulalle.

W 46


SOTA

k

k

W 47


E l ä m ä el ä m ä ltä

W 48


Kesäkuu 1914

Herra Winton – Archibald – oli pystyttänyt maalaustelineen hiekkaan ja yritti luoda merimaisemaa hailakoilla merellisen sinisillä ja vihreillä läiskillä: preussinsinistä, koboltinsinistä, viridiiniä, terra verteä. Hän tupsutti pari epämääräistä merilokkia taivaalle, jota oli hyvin vaikea erottaa maalauksen alaosan aallokosta. Hän kuvitteli, että näyttäisi kuvaa kotiin palattuaan ja sanoisi: ”Impressionistien tyyliä.” Herra Winton, poikamies, oli ammatiltaan vanhempi kirjanpitäjä birminghamilaisessa neulatehtaassa, mutta luonteeltaan hän oli romantikko. Hän kuului polkupyöräkerhoon ja yritti joka sunnuntai polkea niin kauas Birminghamin savusumusta kuin pääsi, ja kesälomansa hän vietti merenrannassa, jotta saattoi viikon verran hengittää terveellistä ilmaa ja kuvitella olevansa taiteilija. Hän ajatteli, että voisi panna maalaukseen ihmishahmoja saadakseen siihen elämää ja ”liikettä”, jota hänen opettajansa (hän kävi iltakoulussa maalaustunneilla) oli kehottanut häntä lisäämään töihinsä. Nuo kaksi pikkutyttöä vesirajassa voisivat sopia. Hellehattujen ansiosta hänen ei tarvitsisi yrittää vangita tyttöjen piirteitä, sillä sitä hän ei vielä osannut. ”Tule, mennään hyppimään aaltoihin”, Pamela sanoi. ”Ai”, Ursula sanoi ja yritti jättäytyä jälkeen. Pamela otti häntä

W 49


E l ä m ä el ä m ä ltä

kädestä ja kiskoi hänet veteen. ”Älä nyt ole tyhmä.” Mitä lähemmäs vettä Ursula joutui, sitä enemmän hän hätääntyi, kunnes oli täysin kauhun vallassa, mutta Pamela vain nauroi ja loiskutteli menemään, eikä Ursula voinut kuin seurata perässä. Hän yritti keksiä jotain, millä saisi Pamelan palaamaan rannalle – aarrekartta, mies, koiranpentu – mutta oli jo liian myöhäistä. Valtava aalto vyöryi heidän ylitseen, rysähti heidän päälleen ja imaisi heidät alas, alas vetiseen maailmaan. Sylvie säikähti nostaessaan katseensa kirjasta ja nähdessään miehen, muukalaisen, kävelevän hiekan yli heitä kohti kantaen hänen molempia tyttöjään kainalossaan kuin hanhia tai kanoja. Tytöt olivat litimärkiä ja itkuisia. ”Menivät vähän liian kauas”, mies sanoi. ”Mutta kyllä ne siitä tokenevat.” He tarjosivat pelastajalleen herra Wintonille, joka oli kirjanpitäjä (”vanhempi”), teetä ja leivoksia merenrantahotellissa. ”Tämä nyt on vähintä”, Sylvie sanoi. ”Kenkänne menivät pilalle.” ”Eihän tuo nyt mitään ollut”, herra Winton sanoi vaatimattomasti. ”Kyllä se jotain oli”, Sylvie sanoi. ”Onko mukava olla taas kotona?” Hugh kysyi hymyillen ottaessaan heidät vastaan junalaiturilla. ”Onko mukavaa, että me olemme taas kotona?” Sylvie kysyi hieman taistelunhaluisesti. ”Kotona odottaa yllätys”, Hugh sanoi. Sylvie ei pitänyt yllätyksistä, sen tiesivät kaikki. ”Arvatkaa”, Hugh sanoi. He veikkasivat koiraa, mikä ei osunnut lähellekään, sillä tosiasiassa Hugh oli asennuttanut kellariin Petter-moottorin. Kaikki

W 50


S o ta

marssivat jyrkkiä kiviportaita alas ja tuijottivat öljyistä, sykkivää olentoa, lasisten akkumulaattorien riviä. ”Tulkoon valo”, Hugh sanoi. Pitkän aikaa he kaikki kuvittelivat räjähtävänsä taivaan tuuliin joka kerta katkaisijaa vääntäessään. Ei kone tietenkään tuottanut muuta kuin valoa. Bridget oli haaveillut saavansa pölynimurin mattoharjan tilalle, mutta jännite ei riittänyt. ”Luojan kiitos”, Sylvie sanoi.

W 51


Kate Atkinson – Elämä elämältä