Eikovielakaanhyviauutisia bladderex

Page 1



Eikö vieläkään hyviä uutisia?



Kate Atkinson

Eikö vieläkään hyviä uutisia?

Suomentanut Kaisa Kattelus

SCHILDTS & SÖDERSTRÖMS


Lainaukset Ernest Hemingwayn novellista Siisti, hyvin valaistu paikka suomentanut Kalevi Nyytäjä Lainaukset Hanhiemon iloinen lipas -kokoelmasta suomentaneet Kirsi Kunnas, Marja-Leena Mikkola ja Kaarina Helakisa Lainaukset Shakespearen näytelmistä Kuningas Henrik IV ja Antonius ja Kleopatra suomentanut Paavo Cajander Lainaukset Shakespearen Macbethista suomentanut Matti Rossi Lainauksen John Masefieldin runosta Lasteja suomentanut Yrjö Jylhä Lainauksen Robert Burnsin runosta Mun kultani on ruusunen suomentanut Valter Juva Lainauksen Homeroksen Iliaasta suomentanut Otto Manninen Lainauksen Ovidiuksen Muodonmuutoksista suomentanut Alpo Rönty Lainauksen Gerard Manley Hopkinsin runosta Kevät ja syksy nuorelle tytölle suomentanut Risto Ahti Lainauksen runosta Suvi on jo saapunut... suomentanut Jaakko Tuomikoski Lainauksen Robert Frostin runosta Metsän reunassa lumisena iltana suomentanut Ville Repo Lainauksen Lumiukko-laulusta suomentanut Tarleena Sammalkorpi

© Kate Costello Ltd Alkuteos When will there be good news? ilmestyi Isossa-Britanniassa 2008 (Doubleday). Schildts & Söderströms 2013 www.sets.fi Kansi ja ulkoasu Anders Carpelan Taitto Jukka Iivarinen / Vitale Painanut Bookwell Oy, Porvoo 2013 ISBN 978-951-52-3243-4


Davelle ja Maureenille – kiitos hauskoista ajoista, parhaat ovat vielä edessäpäin



Seuraavat henkilöt ansaitsevat kiitokseni avusta ja tiedoista (ja anteeksipyynnön, mikäli olen sotkenut niitä): Martin Auld, Malcolm Dickson (Skotlannin poliisipiirin apulaiskomisario), Russell Equi, rikosylitarkastaja Malcolm Graham (Lothianin ja Bordersin poliisilaitos), serkkuni majuri Michael Keech, tohtori Doug Lyle, rikosylitarkastaja Craig Naylor (Lothianin ja Bordersin poliisilaitos), Bradley Rose, rikosylitarkastaja Eddie Thompson (SuurLontoon poliisilaitos), tohtori Anthony Toft ja viimeisenä vaan ei vähäisimpänä serkulleni Timothy Edwardsille kiitos kirjan nimestä. Olen pannut omiani kuvatessani Wensleydalen ja Lounais-Edinburghin maantieteellisiä yksityiskohtia. Pyydän anteeksi – taiteelliset vapaudet ja niin edelleen. En ole koskaan nähnyt hevosta Midmarin niityllä, mutta ei se sulje pois mahdollisuutta, että niitä on joskus siellä ollut.



Emme tiedä lähtevämme – kun lähdemme pilaillen suljemme oven; Kohtalo tulee jäljessä ja telkeää sen, emmekä tapaa enää. Emily Dickinson



I Me nne isy y de s s채



Korjuu

T

iestä nouseva kuumuus jäi loukkuun korkeiden pensasaitojen väliin, jotka kohosivat korkeuksiin kuin muurit. ”Painostavaa”, äiti sanoi. Tuntui kuin hekin olisivat olleet loukussa. ”Ihan kuin Hampton Courtin labyrintti”, äiti sanoi. ”Muistatteko?” ”Joo”, Jessica sanoi. ”Ei”, Joanna sanoi. ”Sinä olit silloin vauva”, äiti sanoi Joannalle. ”Niin kuin Joseph nyt.” Jessica oli kahdeksan, Joanna kuusi. Pieni tie (he kutsuivat sitä aina kujaksi) kiemurteli sinne ja tänne niin ettei eteenpäin näkynyt. Heidän täytyi pitää koira hihnassa ja pysytellä lähellä pensasaitaa siltä varalta, että ”jostain suhahtaa auto”. Jessica oli vanhin, ja siksi hän sai aina taluttaa koiraa. Hän käytti runsaasti aikaa sen kouluttamiseen: ”Sivulle!” ja ”Istu!” ja ”Tule!” Äiti sanoi, että olisipa Jessica yhtä tottelevainen kuin koira. Jessica sai aina määrätä. Äiti sanoi Joannalle: ”Oma tahto on ihan hyvä asia. Pidä vain puolesi, ajattele omilla aivoillasi”, mutta Joanna ei halunnut ajatella omilla aivoillaan. Bussi jätti heidät isolle tielle ja jatkoi matkaa jonnekin muualle. Oli ”yhtä resuamista” saada heidät ulos bussista. Äiti piteli Josephia kainalossa kuin pakettia ja riuhtoi toisella kädellä auki Josephin uuden uutukaisia rattaita. Jessica ja Joanna nostelivat yhdessä ostoskasseja. Koira hoiti itse itsensä. ”Kukaan ei koskaan auta”, äiti sanoi. ”Oletteko huomanneet?” Olivat he. ”Helvetti tätä teidän isän maalaisidylliä”, äiti sanoi, kun bussi ajoi pois pakokaasujen ja kuumuuden sinisessä häkärässä. ”Älkää ikinä 13


kiroilko”, hän lisäsi automaattisesti. ”Minä olen ainoa, joka saa kiroilla.” Heillä ei enää ollut autoa. Isä (”se paskiainen”) oli ajanut sillä tiehensä. Isä kirjoitti kirjoja, ”romaaneja”. Hän oli kerran ottanut yhden hyllystä ja näyttänyt Joannalle, osoittanut omaa kuvaansa takakannessa ja sanonut: ”Tuossa olen minä”, mutta Joanna ei saanut lukea sitä vaikka olikin jo hyvä lukemaan. (”Ei vielä, joskus sitten. Minä kirjoitan ikävä kyllä aikuisille”, isä sanoi ja nauroi. ”Siinä on kaikenlaista...”) Isän nimi oli Howard Mason, ja äidin nimi oli Gabrielle. Joskus joku saattoi innostua ja sanoa isälle hymyillen: ”Oletteko te se Howard Mason?” (Tai hymyilemättä: ”Ai se Howard Mason”, mikä oli eri asia, vaikka Joanna ei täysin hahmottanutkaan miten.) Äiti sanoi, että isä oli repinyt heidät juuriltaan ja istuttanut ”tänne Jumalan selän taa”. ”Tai tutummin Devoniin”, isä sanoi. Hän sanoi, että hän tarvitsi ”tilaa kirjoittamiseen” ja että olisi hyvä, jos he kaikki pääsisivät ”kosketuksiin luonnon kanssa”. ”Ei televisiota!” hän sanoi ikään kuin se olisi ilon aihe. Joanna ikävöi yhä koulua ja kavereitaan ja Ihmenaista ja kotia kadulla, jota pitkin saattoi kävellä kauppaan josta taas voi ostaa Beano-sarjiksia ja lakupötköjä ja kolmea eri lajiketta omenoita sen sijaan, että piti kävellä ensin kujaa ja sitten tietä ja ajaa vielä kahdella eri bussilla ja sama takaisin päinvastaisessa järjestyksessä. Heti Devoniin muuton jälkeen isä oli ostanut kuusi punaista kanaa ja pesällisen mehiläisiä. Koko syksyn hän oli möyrinyt etupihalla, jotta se olisi ”valmis kevääksi”. Sateella piha muuttui mudaksi ja mutaa kulkeutui kaikkialle taloon, sitä löytyi lakanoistakin. Kun tuli talvi, kettu söi kaikki kanat ennen kuin ne olivat ehtineet munia munan munaa ja mehiläiset jäätyivät, mikä oli aivan ennenkuulumatonta, sanoi isä, ja lisäksi hän sanoi, että käyttäisi kaikkia tapahtumia kirjassa (”romaanissa”), jota parhaillaan kirjoitti. ”No sehän hyvittää kaiken”, äiti sanoi. Isä kirjoitti keittiönpöydän ääressä, sillä keittiö oli ainoa huone jossa tarkeni edes jotenkuten, siellä kun oli valtava ja oikutteleva 14


Aga-liesi, joka äidin sanojen mukaan ”veisi häneltä vielä hengen”. ”Jos hyvin käy”, isä mutisi. (Hänen kirjansa ei edistynyt.) He olivat kaikki hänen jaloissaan, äitikin. ”Haiset noelta”, isä sanoi äidille. ”Ja kaalilta ja maidolta.” ”Ja sinä haiset epäonnistumiselta”, äiti sanoi. Äiti tuoksui yleensä kaikenlaiselta kiinnostavalta: maalilta, tärpätiltä, tupakalta ja Je Reviens -parfyymiltä, jota isä oli ostanut hänelle siitä saakka, kun hän oli ollut seitsemäntoistavuotias ”katolinen koulutyttö”, sillä parfyymin nimi tarkoitti ”minä palaan” ja oli viesti äidille. Isä sanoi, että äiti oli ”kaunotar”, mutta äiti sanoi olevansa ”maalari” vaikkei ollutkaan maalannut mitään Devoniin muuton jälkeen. ”Yhteen avioliittoon ei mahdu kahta luovaa kykyä”, äiti sanoi niin kuin hänellä oli tapana: kohottaen kulmiaan ja imien savua ruskeasta pikkusikarista, joita hän poltti. Hän sanoi sigarillo ja lausui sen espanjalaisittain. Hän oli asunut lapsena kaukaisissa maissa, joihin hän joskus veisi heidätkin. Hän oli lämminverinen, hän sanoi, toisin kuin isä, joka oli matelija. Äiti oli fiksu, hauska ja yllättävä ja ihan erilainen kuin heidän ystäviensä äidit. ”Eksoottinen”, isä sanoi. Kiista siitä, kuka haisi miltäkin, ei ilmeisesti ollut ohi, sillä äiti otti lipastolta sinivalkoraidallisen kannun ja heitti sillä isää, joka istui pöydän ääressä tuijottamassa kirjoituskonetta ikään kuin sanat kirjoittaisivat itse itsensä jos hän vain odottaisi kärsivällisesti. Kannu osui isää ohimoon, ja hän karjaisi pelästyksestä ja kivusta. Niin nopeasti, ettei Joanna voinut kuin ihastella, Jessica nappasi Josephin syöttötuolista ja käski Joannan mukaansa, ja he menivät yläkertaan ja kutittelivat Josephia yhteisellä sängyllään. Huoneessa ei ollut lainkaan lämmitystä, ja sänky oli kukkuroillaan päiväpeittoja ja äidin vanhoja takkeja. Viimein kaikki kolme nukahtivat käpertyneinä kosteuden, koipallojen ja Je Reviensin tuoksuihin. Kun Joanna heräsi, hän näki, että Jessica istui tyynyihin nojaten, käsineet kädessä, läpät korvilla ja päällään sängyltä poimimansa takki, joka oli iso kuin teltta. Hän luki kirjaa taskulampun valossa. ”Sähköt on poikki”, hän sanoi kääntämättä katsetta kirjasta. Seinän takaa kuului inhottavia eläimellisiä ääniä, jotka kielivät, että äiti 15


ja isä olivat taas sovussa. Jessica ojensi korvaläpät ääneti Joannalle, ettei hänen tarvitsisi kuunnella. Kun kevät viimein koitti, isä ei perustanutkaan kasvimaata vaan palasi Lontooseen asumaan ”toisen naisensa” kanssa, mikä oli suuri yllätys Joannalle ja Jessicalle mutta ilmeisesti ei äidille. Isän toisen naisen nimi oli Martina – se runoilija – äiti sylkäisi sanat kuin kirouksen. Äiti nimitti toista naista (sitä runoilijaa) sanoilla, jotka olivat niin pahoja, että kun he rohkaistuivat kuiskimaan niitä peiton alla toisilleen (lunttu-vittu-huora-runoilija), ne olivat kuin myrkkyä ilmassa. Vaikka avioliitossa oli enää yksi luova kyky, äiti ei edelleenkään maalannut. He kävelivät kujaa jonossa, ”inkkarijonossa”, äiti sanoi. Muovikassit riippuivat rattaiden työntökahvoista, ja jos äiti päästi irti, rattaat keikahtivat taaksepäin maahan. ”Me näytetään varmaan ihan pakolaisilta”, äiti sanoi. ”Mutta mieli on iloinen”, hän jatkoi hilpeästi. He aikoivat muuttaa takaisin kaupunkiin kesän lopussa ”niin että ehditte kouluun”. ”Luojan kiitos”, Jessica sanoi täsmälleen samalla tavalla kuin äiti. Joseph nukkui rattaissa suu auki, rinta hiljaa rohisten, koska hänellä oli sinnikäs kesäflunssa. Joseph oli niin hikinen, että äiti riisui hänet vaippasilleen ja Jessica yritti viilentää hänen pientä ruumistaan puhaltelemalla ohuisiin kylkiluihin, kunnes äiti sanoi: ”Älä herätä sitä.” Ilmassa lemahti lanta, ja ruohon ja koiranputkien muheva tuoksu meni Joannan nenään ja sai hänet aivastamaan. ”Huono tuuri”, äiti sanoi, ”sinä olet se, joka sai minun allergiani.” Äidin tumma tukka ja kalpea iho olivat menneet hänen ”kauniille pojulleen” Josephille, vihreät silmät ja ”maalarinkädet” Jessicalle. Joanna oli saanut allergiat. Huono tuuri. Josephilla ja äidillä oli myös sama syntymäpäivä, vaikka Josephilla ei ollut vielä ollut yhtäkään. Viikon kuluttua olisi ensimmäinen. ”Se on erityisen tärkeä synttäri”, äiti sanoi. Joannan mielestä kaikki synttärit olivat erityisen tärkeitä. 16


Äidillä oli yllään se mekko, josta Joanna piti kaikkein eniten, se jossa oli sinisellä pohjalla punaisia mansikoita. Äiti sanoi, että se oli jo vanha ja että ensi kesänä hän leikkelisi sen ja tekisi siitä jotain Joannalle, jos Joanna vain halusi. Joanna näki äidin päivettyneiden säärien lihakset, kun hän puski rattaita ylämäkeen. Äiti oli vahva. Isä sanoi, että hän oli ”vimmainen”. Siitä sanasta Joanna piti. Jessicakin oli vimmainen. Joseph ei ollut vielä mitään. Hän oli vain vauva, pullea ja iloinen. Hän tykkäsi kaurapuurosta ja muussatusta banaanista ja paperilintumobilesta, jonka äiti oli tehnyt hänen sänkynsä yläpuolelle. Hän tykkäsi siitä, että siskot kutittivat häntä. Hän tykkäsi siskoistaan. Joanna tunsi, miten hiki norui selkää pitkin. Kulunut puuvillamekko takertui ihoon. Mekko oli Jessican vanha. ”Köyhiä mutta rehellisiä”, äiti nauroi. Nauraessa äidin iso suu kääntyi alaspäin, ja siksi hän ei näyttänyt iloiselta silloinkaan kun oli iloinen. Kaikki, mitä Joannalla oli, oli Jessican vanhaa. Tuntui kuin koko Joannaa ei olisi edes ollut, ellei olisi ollut Jessicaa. Joanna täytti kolot, jotka Jessica jätti tyhjiksi siirtyessään eteenpäin. Näkymättömissä, pensasaidan takana, mylvähti lehmä niin että Joanna hätkähti. ”Lehmä se vain on”, äiti sanoi. ”Red Devon”, Jessica sanoi, vaikkei edes nähnyt sitä. Miten hän voi tietää? Jessica tiesi nimet kaikelle mahdolliselle, näkyvälle ja näkymättömälle. Joanna aprikoi, voisiko hän koskaan tietää niin paljon kuin Jessica. Kun oli vähän matkaa kävelty kujaa, tultiin puuportille, jonka yli meni portaat. He eivät saaneet rattaita nostettua portaita pitkin, ja siksi heidän piti avata portti. Jessica laski koiran hihnasta, ja se kapusi portin yli niin kuin Jessica oli opettanut. Portissa oli kyltti, jossa luki: ”Sulkekaa portti.” Jessica juoksi aina edelle ja avasi salvan, ja sitten he tuuppasivat porttia yhdessä ja hyppäsivät sen kyytiin, kun se kääntyi. Äidin piti hinata ja puskea rattaita, koska talven mudat olivat kuivuneet syviksi ja hankaliksi uriksi, joihin pyörät juuttuivat. He liukuivat portin kyydissä myös pannessaan sen kiinni. Jessica tarkisti salvan. Joskus he riippuivat portista pää alaspäin, 17


ja silloin tukka osui maahan ja viisti tomua kuin harja, ja äiti sanoi: ”Älkää.” Polku kulki pellonlaitaa. ”Vehnää”, Jessica sanoi. Vehnä oli korkeaa mutta ei niin korkeaa kuin kujan pensasaidat. ”Pian se korjataan”, äiti sanoi. ”Leikataan”, hän lisäsi Joannan avuksi. ”Sitten me kaksi aivastellaan ja pihistään.” Joanna pihisi jo nyt, hän kuuli miten henki ujelsi rinnassa. Koira juoksi pellolle ja katosi. Hetken kuluttua se juoksi taas esiin vehnän seasta. Edellisviikolla Joanna oli mennyt koiran perässä peltoon ja eksynyt, eikä kukaan ollut löytänyt häntä pitkään aikaan. Hän oli kuullut, kun toiset olivat huudelleet ja loitonneet koko ajan kauemmas. Kukaan ei kuullut hänen huutoaan. Koira löysi hänet. He pysähtyivät puolimatkassa ja istahtivat polunvarren ruohikkoon, puiden katveeseen. Äiti irrotti muovikassit rattaiden kahvoista ja otti yhdestä pussista pieniä appelsiinimehutetroja ja rasiallisen suklaakeksejä. Appelsiinimehu oli lämmintä, ja suklaakeksit olivat sulaneet kiinni toisiinsa. He antoivat niitä koirallekin. Äiti nauroi suupielet alhaalla ja sanoi: ”Jessus mikä sotku”, kurkisti hoitolaukkuun ja löysi vauvan kosteuspyyhkeitä, joilla he saivat putsata suklaiset suunsa ja kätensä. Lontoossa asuessaan he olivat käyneet kunnon piknikeillä, kantaneet takakonttiin ison pajukorin, joka oli kuulunut äidin äidille, joka oli rikas mutta kuollut (mikä oli ilmeisesti vain hyvä, koska näin ollen hänen ei tarvinnut olla näkemässä ainokaisen tyttärensä avioliittoa itsekkään, irstailevan tuhlarin kanssa). Jos isoäiti kerran oli rikas, niin miksei heillä ollut yhtään rahaa? ”Minä karkasin vihille”, äiti sanoi. ”Menin salaa naimisiin teidän isänne kanssa. Se oli hirveän romanttista. Silloin. Meillä ei ollut mitään.” ”Olihan teillä eväskori”, Jessica sanoi, ja äiti nauroi ja sanoi: ”Tiedätkö, että osaat olla tosi hauska?” ja Jessica sanoi: ”Tiedän minä.” Joseph heräsi, ja äiti avasi mansikkamekkonsa etumuksen ja syötti hänet. Joseph nukahti uudelleen imiessään. ”Pikku karitsa”, äiti sanoi. ”Flunssa ei meinaa millään parantua.” Hän pani Josephin rattaisiin ja sanoi: ”Selvä. Mennään kotiin ja otetaan puutarhaletku esiin niin voitte vilvoitella.” 18


Mies ilmestyi kuin tyhjästä. He huomasivat hänet, koska koira murisi, päästi kurkustaan oudon, korisevan äänen, jota Joanna ei ollut ennen kuullut. Mies käveli kovaa vauhtia heitä kohti, kasvoi koko ajan suuremmaksi. Hän piti kummallista puhisevaa, puuskuttavaa ääntä. Olisi luullut, että hän olisi ohi kulkiessaan sanonut: ”Hyvää iltapäivää”, tai: ”Hei”, koska ihmiset aina tervehtivät toisiaan kujalla tai polulla, mutta hän ei tervehtinyt. Äiti sanoi yleensä vastaantulijoille: ”Onpa kaunis päivä”, tai: ”Uskomaton helle”, mutta tälle miehelle hän ei sanonut mitään. Sen sijaan hän lähti liikkeelle kovaa vauhtia, työnsi rattaita kaikin voimin. Hän jätti kaikki muovikassit ruohikkoon, ja Joanna oli menossa hakemaan yhden, mutta äiti sanoi: ”Anna olla.” Hänen äänessään, hänen ilmeessään oli jotain, mikä säikäytti Joannan. Jessica otti häntä kädestä ja sanoi terävästi: ”Nopeasti nyt, Joanna”, ihan kuin aikuinen. Joanna muisti päivän, jolloin äiti oli heittänyt sinivalkoraidallisen kannun isän päähän. Nyt mies käveli äidin toisella puolella samaan suuntaan kuin he. Äiti käveli kovaa ja hoki: ”Vauhtia nyt, pysykää mukana.” Hän kuulosti hengästyneeltä. Sitten koira juoksi miehen eteen ja alkoi haukkua ja hyppiä aivan kuin olisi yrittänyt tukkia mieheltä tien. Varoittamatta mies potkaisi koiraa niin kovaa, että se lensi ilman halki ja tömähti vehnään. He eivät nähneet sitä, mutta he kuulivat sen kauhean uikutuksen. Jessica meni miehen eteen ja kirkui hänelle jotakin, osoitteli häntä sormella ja haukkoi ilmaa aivan kuin ei olisi saanut henkeä, ja sitten hän ryntäsi koiran perään. Kaikki oli pahasti. Kaikki oli selvästi pahasti. Joanna tuijotti vehnää, yritti nähdä mihin Jessica ja koira olivat menneet eikä heti tajunnut, että äiti tappeli miehen kanssa, hakkasi häntä nyrkeillä. Mutta miehellä oli veitsi, ja hän nosti sen vähän väliä ilmaan niin että se loisti kuin hopea kuumassa iltapäiväauringossa. Äiti alkoi kirkua. Hänellä oli verta kasvoissa, käsissä, vahvoissa jaloissa, mansikkamekossa. Sitten Joanna tajusi, ettei äiti kirkunut miehelle vaan hänelle. 19


Mies viilsi äidin auki siinä, missä hän seisoi, leikkasi mahtavalla hopeaveitsellä suoraan äidin sydämeen kuin olisi viipaloinut paistia. Äiti oli kolmekymmentäkuusi vuotta vanha. Mies oli ilmeisesti iskenyt myös Jessicaa ennen kuin tämä oli juossut pakoon, sillä Jessicasta oli jäänyt verivana, polku joka johdatti heidät hänen luokseen, mutta ei heti, koska vehnäpelto oli sulkenut hänet sisäänsä kuin kultainen peitto. Hän makasi kädet koiran ympärillä, ja heidän verensä oli sekoittunut ja imeytynyt kuivaan maahan, ravinnut viljaa kuin elonkorjuu-uhri. Joseph kuoli rattaisiinsa vyötettynä. Joanna halusi ajatella, ettei pikkuveli ollut ehtinyt edes herätä, mutta hän ei tiennyt varmasti. Ja Joanna. Joanna totteli äitiä, kun tämä huusi. ”Juokse, Joanna, juokse”, äiti sanoi, ja Joanna juoksi peltoon ja katosi vehnän sekaan. Myöhemmin, kun oli pimeää, tuli toisia koiria, jotka löysivät hänet. Joku vieras otti hänet syliinsä ja kantoi hänet pois. ”Ei naarmuakaan”, hän kuuli jonkun sanovan. Tähdet ja kuu olivat kirkkaita kylmällä, mustalla taivaalla. Tietysti hänen olisi pitänyt ottaa Joseph mukaan, hänen olisi pitänyt tempaista Joseph rattaista tai juosta pakoon rattaiden kanssa (Jessica olisi). Olkoonkin, että Joanna oli vain kuusivuotias, olkoonkin ettei hän olisi ikinä pystynyt juoksemaan rattaiden kanssa ja että mies olisi saanut hänet kiinni parissa sekunnissa – niillä seikoilla ei ollut merkitystä. Olisi ollut parempi yrittää pelastaa vauva ja kuolla kuin olla yrittämättä ja jäädä henkiin. Olisi ollut parempi kuolla Jessican ja äidin kanssa kuin jäädä yksin, ilman heitä. Mutta hän ei miettinyt, hän vain totteli. ”Juokse, Joanna, juokse”, äiti käski. Ja hän juoksi. Kumma kyllä nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, häntä piinasi se, ettei hän muistanut, mikä koiran nimi oli. Eikä enää ollut ketään, jolta kysyä.

20


II T채n채채n



Liha ja veri

K

eskusaukio oli koko kylän mittainen, ja sen läpi kulki kapea tie. Alakoulu oli aukion edustalla. Aukio ei ollut nelikulmainen, niin kuin hän oli olettanut, eikä sillä ollut ankkalammikkoa, niin kuin hän oli myös kuvitellut. Luulisi, että tämä seutu olisi hänelle tuttua, olihan hän kotoisin samasta kreivikunnasta, mutta nyt hän oli vieraalla maalla. Hänellä oli Yorkshire Dalesista ainoastaan toisen käden tietoa, sellaista joka karttuu televisiosta ja elokuvista, jos sattuu vilkaisemaan vahingossa Emmerdalea tai tuijottamaan puolitorkuksissa Kalenterityttöjä. Oli rauhallista, keskiviikkoaamu joulukuun alussa. Aukiolle oli pystytetty joulukuusi, mutta se oli yhä luonnontilassa, vailla koristeita ja valoja. Kun hän oli edellisen kerran (ensimmäisen kerran) käynyt tutkimassa paikkoja, oli ollut sunnuntai-iltapäivä, kesän lomakausi kukkeimmillaan, ja kylä oli kuhissut väkeä: eväsretkelle tulleita turisteja, kirmailevia pikkulapsia, penkeillä istuskelevia vanhuksia, kaikilla jäätelö kädessä. Aukion toisessa päässä oli jonkinlainen hiekkalaatikko, jossa oli ollut porukkaa – paikallisia, ei turisteja – heittelemässä isoja rautarenkaita, raskaita kuin hevosenkengät. Hän ei ollut tajunnut, että sellaista tehtiin vielä. Eriskummallista. Keskiaikaista. Muinaisen torin paikkaa markkeeraavan kivipylvään liepeillä oli yhä häpeäpaaluja ja – opaskirjan mukaan – ”härkäareena”. Hänen ensimmäinen mielleyhtymänsä oli ollut Birminghamin Bullring-niminen kauppakeskus, mutta sitten hän oli lukenut eteenpäin ja saanut selville, että kylän härkäareena oli härkien härnäämistä varten. Hän oletti (toivoi), että häpeäpaalut ja härkäareena olivat jäänteitä menneiltä 23


ajoilta – turisteja varten – eivätkä enää käytössä. Kylä oli niitä paikkoja, joihin ihmiset ajavat lähteäkseen kävelylle. Hän ei koskaan tehnyt niin. Jos hän lähti kävelylle, hän lähti sieltä missä jo oli. Hän piiloutui Darlington and Stockton Timesin taa ja tutki hautausurakoitsijoiden, sisustussuunnittelijoiden ja käytettyjen autojen kauppiaiden pikkuilmoituksia. Hän oli ajatellut, että paikallislehden lukeminen oli vähemmän silmiinpistävää kuin valtakunnallisen, vaikka hän olikin ostanut lehtensä Hawesista eikä kyläkaupasta, missä hän olisi saattanut herättää turhan paljon huomiota. Täkäläisten tutka oli harjaantunut löytämään vääränlaiset muukalaiset. Täällä varmaan poltettiin vielä joka kesä risu-ukkoja muinaisten gallien tapaan. Edellisellä kerralla hän oli tullut näyttävällä autolla, mutta nyt hän oli maastoutunut paremmin: hänellä oli mutainen vuokra-Discovery, vaelluskengät, fleecevuorinen North Facen takki ja kaulassa muovikotelo, jossa oli Hawesista hankittu maastokartta. Hän olisi lainannut koirankin, jos olisi tiennyt mistä, ja sitten hän olisikin ollut oikea turistin perikuva. Koiria pitäisi voida vuokrata. Siinä vasta markkinarako. Hän oli vuokrannut auton asemalta. Alun perin hänen oli pitänyt tulla koko matka omalla (näyttävällä) autollaan, mutta kun hän oli yrittänyt käynnistää sen, moottori ei ollut pihahtanutkaan. Jokin outo vika kai, sähköt varmaan. Nyt sitä hoivattiin Walthamstowissa korjaamossa, jonka puolalainen Emil-niminen omistaja sai hankittua (kiva peiteilmaus) aitoja BMW:n varaosia puoleen hintaan. Hän katsoi kelloa, vanhaa Breitlingiä, kallista lahjaa. Laatuaikaa. Hän piti miehisistä kapineista – autoista, veitsistä, vekottimista, kelloista – mutta ei olisi välttämättä maksanut niin isoa summaa yhdestä kellosta. ”Ei ole lahjahevosta suuhun katsominen”, kellon antaja oli heläyttänyt. ”Vauhtia nyt, helvetti”, hän mutisi ja pamautti päänsä rattiin mutta hillitysti, ettei kukaan paikallinen ohikulkija vain kiinnittäisi huomiota. Hän tiesi, ettei naamioituneenakaan voisi roikkua ikuisesti tällaisessa pikku paikassa herättämättä lopulta ihmetystä. Hän huokaisi ja katsoi kelloa. Hän odottaisi vielä kymmenen minuuttia. 24


Kun oli kulunut yhdeksän minuuttia ja kolmekymmentä sekuntia (hän laski – mitä muutakaan tässä olisi tehnyt? Ei voinut kuin olla ja kellotella), koulun ovesta ryntäsi kahden pojan ja kahden tytön eturintama. He kantoivat jalkapallomaaleja ja pystyttivät ne aukiolle harjaantunein ottein. Aukio näköjään toimitti myös koulunpihan virkaa. Hän ei osannut kuvitella, millaista olisi käydä tällaista koulua. Hänen alakoulunsa oli ollut alirahoitettu ja ylikansoitettu läävä, jossa sosiaalidarwinismi päti joka saralla. Nopeimmat selvisivät. Se oli paras oppi, minkä hän oli siinä koulussa omaksunut. Varsinaisen koulutuksensa – sen missä istutaan luokassa ja opitaan kaikenlaista – hän oli saanut armeijassa. Koulusta purkautui virta peliasuihin sonnustautuneita lapsia, jotka levittäytyivät aukiolle kuin jokisuisto. Heidän perässään tuli kaksi opettajaa, jotka alkoivat heitellä jalkapalloja isosta korista. Hän laski ovesta tulevat lapset: kaksikymmentäseitsemän. Pienet tulivat viimeisinä. Sitten tulivat ne, joita hän oli odottanut: leikkikoululaiset. He kokoontuivat joka keskiviikko ja perjantai pieneen siipeen, koulun takaosaan. Nathan oli pienimpien joukossa ja taapersi aukiolla käsi paljon isomman tytön kädessä. Nat. Natiainen. Hänet oli topattu jonkinlaiseen talvihaalariin. Hänellä oli tummat silmät ja mustat kiharat, jotka olivat vastaansanomattomasti äidin peruja. Pieni nöpönenä. Nathanin äiti oli turvallisesti poissa, rintasyöpää sairastavan siskonsa luona. Täällä ei tarvinnut pelätä, että kukaan tuntisi. Vieras vieraalla maalla. Herra Paskantaiteilijaa ei näkynyt missään. Tekoisää. Hän nousi autosta, venytteli jalkojaan, tutki karttaa. Katsoi ympärilleen ikään kuin olisi juuri saapunut. Hän kuuli vesiputouksen kohinan. Se oli kylän ulkopuolella mutta kuitenkin kuulomatkan päässä. Oppaassa sanottiin, että Turner oli joskus piirtänyt sen. Hän oikaisi aukion nurkan yli kuin olisi suunnistanut kohti vaellusreittiä, joita lähti kylästä joka taholle. Hän pysähtyi, oli taas tutkivinaan karttaa, maleksi lähemmäs lapsia. Isommat lapset lämmittelivät, heittelivät ja potkivat palloa toisilleen. Jotkut vanhimmista harjoittelivat pukkaamista. Nathan yritti 25


potkia palloa noin ekaluokkalaisen tytön kanssa. Hän kompastui omiin jalkoihinsa. Kaksi vuotta ja kolme kuukautta vanha. Nathanin kasvot olivat mykkyrällä keskittymisestä. Haavoittuva. Hän olisi voinut napata pojan yhdellä kädellä, juosta takaisin Discoveryyn, heittää hänet takapenkille ja ajaa pois ennen kuin kukaan olisi ehtinyt tehdä mitään. Kuinka nopeasti poliisi lähtisi perään? Ei ikuisuuksiin. Pallo pyöri häntä kohti. Hän otti sen käteensä, hymyili Nathanille ja sanoi: ”Onko tämä sinun?” Nathan nyökkäsi ujosti, ja hän ojensi palloa kuin syöttiä, veti poikaa luokseen. Heti kun Nathan oli tarpeeksi lähellä, hän ojensi pallon toisella kädellä ja kosketti toisella pojan päätä, oli pörröttävinään tukkaa. Poika sävähti taaksepäin kuin olisi polttanut itsensä. Ekaluokkalaistyttö nappasi pallon ja lähti raahaamaan Nathania perässään mulkoillen samalla olkansa yli. Joukko naisia – äitejä ja opettajia – kääntyi katsomaan, mutta hän tutki taas karttaa, teeskenteli, ettei huomannut lainkaan mitä ympärillä tapahtui. Yksi äideistä lähestyi kasvoillaan tehokas, kohtelias hymy ja kysyi: ”Voinko auttaa?” mikä itse asiassa tarkoitti: ”Jos aiot satuttaa meidän lapsia, minä rusikoin sinut tohjoksi paljain käsin.” ”Anteeksi”, hän sanoi ja väläytti viehätysvoimansa päälle. Joskus hän yllättyi itsekin sen tehosta. ”Olen vähän eksyksissä.” Naiset aina hämmästyivät ja heltyivät, kun mies myönsi olevansa eksyksissä. (”Munasolun hedelmöittämiseen tarvitaan kaksikymmentäviisi miljoonaa siittiötä vain siksi, että ainoastaan yksi suostuu kysymään tietä”, hänen vaimonsa oli aina sanonut.) Hän kohautti avuttomasti olkapäitään. ”Etsin vesiputousta.” ”Se on tuossa suunnassa”, nainen sanoi ja osoitti hänen taakseen. ”Ahaa”, hän sanoi. ”Olen lukenut karttaa ylösalaisin. No kiitos”, hän jatkoi ja lähti harppomaan kujaa putoukselle päin ennen kuin nainen ennätti sanoa enempää. Hän joutuisi odottelemaan kymmenisen minuuttia. Vaikuttaisi liian epäilyttävältä, jos hän menisi suoraa päätä Discoveryyn.

26


Vesiputouksella oli kaunista. Kalkkikiveä ja sammalta. Puut olivat mustia rankoja, ja ruskea, turpeenvärinen vesi näytti tulvivan yli äyräiden, mutta ehkä se aina näytti siltä. Täällä putousta sanottiin ”voimaksi”, ja se oli hyvä sana. Pitelemätön voima. Vesi löysi aina uomansa, vei lopulta aina voiton. Kivi, sakset, paperi, vesi. Olkoon voima kanssasi. Hän katsoi taas kallista kelloaan. Hän toivoi, että olisi vielä tupakoinut. Ryyppy olisi ollut poikaa. Jos ei polta eikä juo, on todella koettelevaa kököttää kymmenen minuuttia tyhjänpanttina vesiputouksen äärellä, koska silloin ei ole muuta seuraa kuin ajatukset. Hän penkoi taskusta muovipussin, jonka oli ottanut mukaansa. Hän pudotti hiuksen varovasti pussiin, sulki sen muoviklipsillä ja työnsi taskuun. Hän oli puristanut ohutta mustaa hiusta kädessään siitä saakka kun oli nykäissyt sen pojan päästä. Tehtävä suoritettu. Kymmenen minuuttia oli kulunut. Hän käveli takaisin mutaisen Discoveryn luo. Jos kaikki sujuisi suunnitelmien mukaan, hän olisi tunnin kuluttua Northallertonissa ja sitten Lontoon-junassa. Hän otti kartan kaulastaan ja heitti sen penkille odottamattomaksi lahjaksi jollekulle, joka kuvitteli, että käveleminen on hyvä idea. Sitten Jackson Brodie istuutui ratin taa ja käynnisti moottorin. Oli vain yksi paikka, jossa hän halusi olla. Koti. Menoksi vain.

27


Reggie Chasen elämä ja seikkailut sekä uskollinen selostus Chasen perheen onnesta ja epäonnesta, ylämäistä, alamäistä ja taivalluksesta elämänpolulla

R

eggie lusikoi jonkinlaista vihannesmössöä vauvan suuhun. Oli hyvä, että vauva oli sidottu syöttötuoliin, koska vähän väliä se heilautti kätensä ja jalkansa suoriksi ja yritti singahtaa ilmaan kuin itsetuhoinen meritähti. ”Pidäkkeetöntä iloa”, tohtori Hunter oli sanonut Reggielle. Tohtori Hunter nauroi: ”Ruoka ilahduttaa sitä valtavasti.” Vauva ei ollut mikään nirsoilija, vihannesmössö (”bataattia ja avokadoa”) haisi vanhoilta sukilta ja näytti koiran ripulilta. Kaikki vauvan ruoka oli luomua, tohtori Hunter teki sen itse alusta loppuun, soseutti ja pakasti pienissä muovikoteloissa niin ettei Reggien tarvinnut kuin sulattaa se ja lämmittää mikrossa. Vauva oli vasta vuoden vanha, ja tohtori Hunter imetti sitä vielä aina töistä tultuaan. ”Imetyksellä on todella paljon pitkäaikaisia terveysvaikutuksia”, hän sanoi. ”Tähän rinnat on tarkoitettu”, hän lisäsi, kun Reggie käänsi hämillään katseensa. Vauvan nimi oli Gabriel. ”Minun enkelini”, tohtori Hunter sanoi. Reggie oli ollut jo viisi kuukautta tohtori Hunterin ”aputyttönä”. He olivat päätyneet yhdessä tähän vanhanaikaiseen nimitykseen niin kutsutun työhönottohaastattelun aikana, koska kumpikaan ei pitänyt sanasta ”hoitaja”. ”Tulee sairaala mieleen”, Reggie sanoi. ”Minulla oli kerran hoitaja”, tohtori Hunter sanoi. ”Varsinainen hirmu.” Reggie oli kuudentoista ja näytti kaksitoistavuotiaalta. Jos hän unohti bussikortin, hän selvisi lastenlipulla. Kukaan ei kysynyt, kukaan ei tarkistanut, kukaan ei oikeastaan huomannut koko Reggietä. Joskus hän mietti, oliko hän näkymätön. On hyvin helppoa sujahtaa olemattomiin, varsinkin jos on pieni. 28


Kun Reggien bussikortti vanheni, Billy tarjoutui väärentämään uuden. Billy oli jo tehnyt hänelle henkilöllisyystodistuksen. ”Että pääset pubiin”, Billy sanoi, mutta Reggie ei ikinä käynyt pubeissa, sillä ensinnäkään hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa mennä, ja toiseksi kukaan ei olisi ikinä uskonut hänen väärennettyjä papereitaan. Juuri edellisviikolla, kun hän oli ollut aamuvuorossa Hussainin kaupassa, yksi nainen oli sanonut, että hän oli liian nuori meikkaamaan. Reggie olisi mielellään sanonut: ”Ja sinä liian vanha”, mutta hän piti mielipiteensä ominaan, vaikka kukaan muu ei näköjään pitänyt. Reggien hoki päivät pääksytysten: ”Olen kuusitoista”, vaikka kukaan ei uskonut. Hulluinta oli, että sisimmässään hän oli satavuotias. Eikä hän halunnut mennä pubiin siksikään, ettei käsittänyt, mitä järkeä alkoholissa tai huumeissa oli. Elämä oli muutenkin niin hallitsematonta, ettei kannattanut antaa viimeisen heiveröisen otteensa herpaantua. Reggie ajatteli äitiä ja Sitä-Tyyppiä-Ennen-Garya latkimassa Lidlin halpaa punaviiniä ja ”muhinoimassa” niin kuin SeTyyppi-Ennen-Garya sanoi. Garylla oli kaksi isoa etua verrattuna Siihen-Tyyppiin-Ennen-Häntä – yksi: hän ei ollut naimisissa, ja kaksi: hän ei joka käänteessä virnuillut Reggielle irstaasti. Jos äiti ei olisi tavannut Garya, hän olisi tälläkin hetkellä – Reggie katsoi kelloa – lukenut viivakoodeja skannerilla ja odottanut innokkaasti taukoa (teetä, Twix ja tupakkaa, ihanaa). ”Kelpaako kännykkä?” Billy hoki aina Reggielle ja kaivoi pari kolme puhelinta taskusta: ”Minkäsäotat – Nokian, Samsungin?” Yhtä tyhjän kanssa, sillä Billyn puhelimet eivät ikinä toimineet viikkoa pitempään. Tuntui kaikin tavoin turvallisimmalta pitäytyä Virginin kytkykauppapuhelimessa. Reggiestä oli hauskaa, että Richard Branson oli Virginillään tehnyt ”neitsyestä” valtavan kansainvälisen brändin samalla tavalla kuin katoliset Jeesuksen äidistä. Tuntui hyvältä nähdä sana esillä. Reggie pysyisi mielihyvin neitsyenä elämänsä loppuun asti. Neitsytkuningatar, Virgo Regina. Vestan neitsyt. Ms Macdonald sanoi, että jos Vestan neitsyt ”menetti seksuaalisen viattomuutensa”, hänet haudattiin elävältä. Oli ollut epäpuhtauden merkki päästää Vestan tuli vahingossa sammumaan, mikä tuntui kyllä aika 29


ankaralta. Neitsyet olivat varmaan olleet varsinaisia hermokimppuja. Varsinkin, kun sytkäreitäkään ei ollut vielä keksitty. He olivat kääntäneet yhdessä joitakin Pliniuksen kirjeitä. ”Plinius nuoremman”, Ms MacDonald korosti aina, ikään kuin asialla olisi ollut ratkaiseva merkitys, vaikka maailmassa luultavasti oli häviävän vähän ihmisiä, joita jaksoi kiinnostaa, kumpi Plinius oli kumpi. Tai kuka koko Plinius edes oli. Oli kuitenkin mukavaa ajatella, että Billy halusi auttaa, vaikka Billyn apu yleensä perustuikin laittomuuksiin. Reggie oli ottanut henkilöllisyystodistuksen vastaan, koska se oli kätevä olemassa silloin, kun kukaan ei uskonut hänen ikäänsä, mutta bussikorttia hän ei ollut huolinut. Sehän olisi voinut olla ensimmäinen askel rikosten lavealla tiellä. Billy oli aloittanut pihistämällä karkkeja herra Hussainin kaupasta, ja entäs nyt – nyt hän oli jo lähes ammattirikollinen. ”Onko sinulla paljon kokemusta lapsista?” tohtori Hunter oli kysynyt niin kutsutussa haastattelussa. ”Älyttömästi. Ihan tosi. Ihan älyttömästi”, Reggie vastasi ja hymyili ja nyökytteli rohkaisevasti tohtori Hunterille, joka ei selvästi ollut kovin hyvä koko haastatteluhommassa. ”Älyttömästi, tosikuvesi.” Reggie ei itse olisi palkannut itseään. Kuusitoistavuotias eikä minkäänlaista kokemusta lapsista, vaikka hän olikin saanut hyvät luonnesuositukset herra Hussainilta ja Ms MacDonaldilta sekä kirjeen äidin ystävältä Trishiltä, jonka väite, että Reggie tuli loistavasti toimeen lasten kanssa, perustui siihen, että Reggie oli viettänyt vuoden ajan kaikki maanantai-illat Trishin tollon esikoispojan Grantin kanssa ja yrittänyt opettaa tälle matematiikan lyhyttä oppimäärää (ja sekös vasta oli toivoton tehtävä). Reggie ei ollut itse asiassa ikinä joutunut kosketuksiin yksivuotiaiden kanssa – tai ylimalkaan pikkulasten – mutta mitä ihmeellistä niissä nyt voi olla? Ne olivat pieniä, ne olivat avuttomia, ne olivat hämmentyneitä, ja Reggie samastui vaivattomasti kaikkiin näihin ominaisuuksiin. Eikä hänen omastakaan lapsuudestaan ollut kovin pitkä aika, vaikka hänellä olikin ”vanha sielu” niin kuin muuan ennustaja 30


oli sanonut. Lapsen ruumis, vanhan naisen mieli. Vanha ennen aikojaan. Ei hän tosin uskonut ennustajiin. Se, joka oli kertonut vanhasta sielusta, oli nimeltään Sandra ja asui uudessa tiilitalossa, josta oli näköala Pentlandin kukkuloille. Reggie oli tavannut hänet polttareissa, joita vietettiin äidin kaverin kunniaksi, kun tämä oli solmimassa ties monettako tuhoon tuomittua avioliittoa, ja joihin Reggie oli tapansa mukaan raahautunut ikään kuin maskotiksi. Niin käy, kun ei ole omanikäisiä ystäviä, silloin seuraelämä pitää sisällään vain ennustajia, bingohalleja ja Daniel O’Donnellin konsertteja. (”Antakaa Reggielle karnevaalikeksejä.”) Ei ihme, että hänellä oli vanha sielu. Nytkin, kun äiti oli poissa, äidin ystävät soittelivat ja sanoivat: ”Me ollaan menossa Glasgowiin shoppailemaan, haluaisitko tulla mukaan?” tai: ”Huvittaisiko tulla katsomaan Veriveljiä Playhouseen?” Ei ja ei. Karnevaali on ohi. Hah. Ennustaja-Sandrassa ei ollut mitään ylimaallista. Hän oli pullea viisikymppinen asianajotoimiston assistentti, jolla oli ruusunpunainen villatakki ja sen päällä korallikameekorulla kiinnitetty huivi. Kylpyhuoneessa kaikki kauneudenhoitotuotteet olivat Crabtree & Evelyn -merkin Gardeniaa, ja pullot seisoivat rivissä tarkalleen kolmen sentin päässä hyllynreunasta aivan kuin olisivat olleet yhä esillä kaupassa. ”Elämäsi muuttuu”, Sandra sanoi äidille. Eipä ollut väärässä. Vieläkin Reggie oli joskus haistavinaan gardenioiden imelän tuoksun. Tohtori Hunter oli englantilainen, mutta hän oli opiskellut lääkäriksi Edinburghissa eikä ollut palannut sen jälkeen etelärajan taa. Hän oli yleislääkärinä lääkäriasemalla Libertonissa, jossa hänellä oli aina aamuvastaanotto puoli yhdeksältä, ja niinpä herra Hunter ”teki aamuvuoron” vauvan kanssa. Reggie astui ohjaksiin kymmeneltä ja hoiti vauvaa kahteen, jolloin tohtori Hunter palasi kotiin (vaikka yleensä hän tuli lähempänä kolmea: ”Osa-aikatyö, joka tuntuu kokopäivätyöltä”, hän huokaisi), mutta Reggie jäi iltapäiväksi, viiteen saakka, mikä olikin päivän parasta aikaa, sillä silloin hän sai tohtori Hunterin kokonaan itselleen. 31


Huntereilla oli 40 tuuman teräväpiirtotelevisio, josta Reggie katsoi lastenohjelmia dvd:ltä vauvan kanssa, joskin vauva nukahti aina heti tunnusmusiikin alkaessa – painautui Reggietä vasten sohvalla kuin pieni apina. Reggie hämmästeli, että tohtori Hunter antoi vauvan katsoa telkkaria, mutta tohtori Hunter sanoi: ”Miksi ihmeessä ei? Mitä haittaa siitä voi olla, jos silloin tällöin katsoo?” Reggien mielestä mikään maailmassa ei vetänyt vertoja syliin nukahtavalle vauvalle paitsi ehkä syliin nukahtava koiranpentu tai kissanpoika. Hänellä oli kerran ollut koiranpentu, mutta hänen veljensä oli heittänyt sen ulos ikkunasta. ”Ei se sitä varmaan tahallaan tehnyt”, äiti sanoi, mutta ei koiranpentuja oikein vahingossakaan ikkunoista heitellä, ja äiti tiesi sen. Ja Reggie tiesi, että äiti tiesi. Äiti sanoi aina: ”Billy on ehkä hankala, mutta se hankaluus kuuluu meille. Veri on vettä sakeampaa.” Ja aika paljon tahmeampaa myös. Se päivä, jolloin koiranpentu lensi ikkunan läpi, oli toiseksi pahin Reggien elämässä tähän mennessä. Äidistä kuuleminen oli pahin. Luonnollisesti. Tohtori ja herra Hunter asuivat todella mukavalla alueella Edinburghissa, ikkunasta oli näkymä Blackford Hillille, ja talo oli kaikin tavoin hyvin etäällä siitä kolmannen kerroksen luukusta Gorgiessa, jossa Reggie asui yksin nyt, kun äiti oli poissa. Kahden bussimatkan päässä itse asiassa, mutta ei se haitannut. Reggie istui aina bussin yläkerrassa, katsoi sisään toisten ihmisten koteihin ja mietti, millaista niissä oli asua. Kurkkiminen oli entistä hauskempaa nyt, kun joidenkin ikkunoiden takana oli jo joulukuusia. (Tohtori Hunter sanoi aina, että yksinkertaiset ilot ovat parhaita, ja hän oli oikeassa.) Bussissa sai tehtyä myös läksyjä. Reggie ei käynyt enää koulua, mutta hän noudatti opetussuunnitelmaa. Englanninkielistä kirjallisuutta, muinaiskreikkaa, antiikin historiaa, latinaa. Kaikkea kuollutta itse asiassa. Joskus Reggie kuvitteli äidin puhumassa latinaa (Salve, Regina), mikä oli vähintäänkin epätodennäköistä. Reggiellä ei ollut tietokonetta, ja siksi hän tietysti joutui luuhaamaan kirjastoissa ja nettikahviloissa, mutta se ei haitannut yhtään, sillä nettikahvilassa kukaan ei sanonut hänelle esimerkiksi: ”Regina rimmaa vaginan kanssa”, niin kuin siinä kamalassa hienostokoulussa, 32


jota hän oli käynyt. Ennen kuin Ms MacDonaldin muinainen Hewlett-Packard-dinosaurus oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, Reggie oli saanut käyttää sitä. Se oli ostettu aikojen alussa – Windows 98 ja puhelinmodeemi – ja internettiin pääseminen oli vaatinut ankaraa kärsivällisyyttä. Reggie oli hetken aikaa omistanut MacBookin, jonka Billy oli tuonut tullessaan edellisenä jouluna. Billy ei missään tapauksessa ollut mennyt kauppaan ja ostanut sitä, sillä Billylle vähittäiskauppa oli tuntematon käsite. Reggie oli pakottanut Billyn luokseen joulunviettoon (”eka joulu ilman äitiä”). Reggie oli paistanut kalkkunan ja vaikka mitä, jopa liekittänyt putingin brandylla, mutta Billy malttoi vain kuningattaren puheeseen asti ennen kuin hänen piti lähteä ”hoitamaan yhtä hommaa”, ja Reggie kysyi: ”Mitä? Mitä ihmettä sinun muka pitää hoitaa joulupäivänä?” ja Billy kohautti olkapäitään ja sanoi: ”Sitä sun tätä.” Reggie oli loppupäivän herra Hussainin ja hänen perheensä luona viettämässä joulua yllättävän viktoriaanisissa tunnelmissa. Kuukautta myöhemmin Billy tuli käymään, kun Reggie ei ollut kotona, ja vei MacBookin mennessään, koska ilmeisesti myös lahja oli hänelle tuntematon käsite. Ja olihan kirjastoissa ja nettikahviloissa suoraan sanoen mukavampaakin kuin tyhjässä asunnossa. ”Ooh, siisti, hyvin valaistu paikka”, Ms MacDonald sanoi. Se oli Hemingwayn novelli, jonka Ms MacDonald oli pannut Reggien lukemaan (”Merkittävä teksti”, hän hyrisi), vaikka Hemingway ei edes ollut ylioppilastutkintovaatimuksissa, joten – Reggie penäsi – eikö kannattaisi mieluummin lukea jotain, mikä oli? ”Mzzz MacDonald”, Ms MacDonald vaati aina sanomaan, ja siksi hän kuulosti kiukkuiselta herhiläiseltä (mikä kuvasikin hänen luonnettaan osuvasti). Ms MacDonald oli innostunut lukemaan ”aiheen ympäriltä”. (”Haluatko koulutuksen vai et?”) Itse asiassa hän tuntui yleisesti ottaen olevan innostuneempi lukemaan aiheen ympäriltä kuin itse aiheesta. Ms MacDonaldin käsitys aiheen ympäriltä lukemisesta muistutti pikemminkin sitä, että mennään lentokoneeseen ja katsotaan, miten kauas aiheesta oikeastaan pääsee. Reggie olisi mielellään 33


sanonut, että elämä on liian lyhyt, mutta se ei ehkä ollut paras mahdollinen argumentti kuolevalle naiselle. Reggie oli valinnut kirjoikseen Suuria odotuksia ja Mrs Dallowayn ja tuumi, että kun aiheina olivat Dickens ja Virginia Woolf (toisin sanoen heidän koko ”œuvrensa”, niin kuin Ms MacDonald välttämättä halusi sanoa), oli muutenkin jo työlästä lukea niiden ympäriltä – siis kaikki kirjeet, päiväkirjat ja elämäkerrat – ilman että joutui harhautumaan vielä sivupoluille Hemingwayn novelleihin. Mutta vastaväitteet olivat turhia. Ms MacDonald oli lainannut Reggielle melkein kaikki Dickensin romaanit, ja loput Reggie oli ostanut hyväntekeväisyyskirppareilta. Reggie piti Dickensistä, kirjat vilisivät urheita hylättyjä orpoja, jotka ponnistelivat eteenpäin elämässä. Se tie oli Reggielle turhankin tuttu. Hän luki myös Loppiaisaattoa. Reggie ja Viola, kaksi orpoa myrskyssä. Ms Macdonald oli ollut klassisten kielten ja antiikin kulttuurin opettaja, Reggien opettaja itse asiassa siinä kamalassa hienostokoulussa, jota Reggie oli aikoinaan käynyt, ja nyt hän yritti ohjata Reggietä ylioppilastutkintoon. Ms MacDonaldin pätevyys englanninkielisen kirjallisuuden opettajaksi perustui siihen, että hän sanoi lukeneensa jokaisen kirjan, joka koskaan oli kirjoitettu. Reggie ei väittänyt vastaan, sillä todisteita oli kaikkialla Ms Macdonaldin rikollisen sotkuisessa kodissa. Talossa oli niin paljon kirjoja, että niistä olisi saanut kokoon sivukirjaston (tai roihuavan tulipalon). Lisäksi hänellä oli joka ikinen Loeb’s Classical Library -sarjan teos, joka ikinä oli julkaistu: punakantiset latinankieliset, vihreäkantiset kreikankieliset – sadoittain Loebeja kirjahyllyissä. Oodeja ja epodeja, eklogeja ja epigrammeja. Kaikkea. Reggie mietti, mitä kaikille ihanille Loeb-laitoksille tapahtuisi, kun Ms MacDonald kuolisi. Hän arveli, ettei olisi kovin kohteliasta tiedustella, voisiko hän saada ne itselleen. Opetus ei ollut millään muotoa ilmaista, sillä Reggie juoksi jatkuvasti Ms MacDonaldin asioilla, haki hänelle lääkkeitä ja osti sukkahousuja British Home Storesista, käsivoidetta Bootsilta ja ”niitä pieniä sianlihapasteijoita, joita saa Marks & Spenceriltä”. Ms MacDonald oli hyvin tarkka siitä, mistä eri tuotteet ostettiin. Reggie oli luullut, 34


että kuoleman kynnyksellä ihminen ei enää jaksaisi niin miettiä, mistä kaupasta hänen sianlihapasteijansa ovat peräisin. Jos Ms MacDonald olisi vain viitsinyt nähdä vähän vaivaa, hän olisi voinut tehdä ostoksensa itse, sillä hän käytti yhä autoaan, sinistä Citroën Saxoa, jota hän ajoi kuin ärhäkkä likinäköinen simpanssi, kiihdytti silloin kun olisi pitänyt jarruttaa ja jarrutti kun olisi pitänyt kiihdyttää, mateli pikakaistalla ja kaasutti hitaalla kaistalla, aivan kuin olisi ollut pelikeskuksen ajosimulaattorissa eikä oikealla tiellä. Reggie oli lakannut käymästä kamalaa hienostokoulua, koska tunsi olevansa siellä hiiri kissoja vilisevässä talossa. Lisämaksuja, lomia, verraton ruokavalio. Hän oli saanut stipendin ollessaan kahdentoista, mutta ei sellaiseen kouluun oikein voi tupsahtaa kesken kaiken vieraalta planeetalta, suosituksenaan pelkät aivot. Ihminen, jolla ei koskaan ole oikeita koulupuvun osia, ei ikinä kunnollisia peliasuja (ja joka on muutenkin surkea peleissä, vaatteissa tai ilman), ihminen joka ei ymmärrä koulun salaista kieltä ja arvoasteikkoja. Ja vielä ihminen, jonka isoveli toisinaan norkoilee koulun portilla töllistelemässä tyttöjä, joilla on hienosti leikattu tukka ja hyvä perhe. Reggie tiesi, että Billy myi huumeita koulun pojille (hyvä perhe, hienosti leikattu tukka ja niin edelleen), pojille, joista geeniperimä tekisi vielä lakimiehiä Edinburghin oikeusistuimiin mutta jotka nyt ostivat huumeita viihdekäyttöön Reggie Chasen veljenrääpäleeltä. Lukukausimaksujen hinnalla olisi saanut kaksi oikein hyvää autoa vuodessa, ja stipendi kattoi niistä vain neljänneksen, mutta armeija maksoi loput. ”Myöhästynyttä syyllisyydentuntoa”, äiti sanoi. Ikävä kyllä ei ollut ketään, joka olisi maksanut lisämaksut, ne ikuisesti puuttuvat koulupuvun osat, kirjat, retket, hienot kampaajat. Reggien isä oli ollut sotilas Royal Scots -rykmentissä, mutta Reggie ei ollut koskaan tavannut häntä. Äiti oli ollut seitsemännellä kuulla raskaana, kun isä oli kaatunut Persianlahden sodassa, ”omien tulesta”. Useimmat sentään ehtivät ulos kohdusta ennen kuin kohtalo alkaa ivailla, Reggie sanoi Ms MacDonaldille. ”Ollutta ja mennyttä”, Ms MacDonald sanoi. ”Niinhän me kaikki, Ms Mac.” 35


Sekä äidillä että Reggiellä oli aina työpaikka. Äiti oli supermarketissa, ja lisäksi hän silitti parin pikkuhotellin pyykkejä, ja Reggie puolestaan oli herra Hussainin kaupassa sunnuntaiaamuisin. Jo ennen koulun lopettamista Reggie oli tehnyt koko ajan töitä, mainostenjakoa, viikonloppuhommia ja niin edelleen. Reggie säästi rahaa osuuspankin tilille ja budjetoi joka pennin vuokraan, laskuihin, prepaid-liittymään ja Topshopin korttiin. ”Nostan hattua sinun taloudenpidollesi”, Ms MacDonald sanoi. ”Naisen pitää ymmärtää raha-asioiden päälle.” Äiti oli kotoisin Blairgowriesta, ja koulun jälkeen hänen ensimmäinen työpaikkansa oli ollut kanatehtaassa, missä hän oli tarkkaillut nyppyläisiä kananraatoja, kun niitä upotettiin tulikuumaan veteen. Tämä kokemus oli muodostunut äidille mittapuuksi, ja hän sanoi sen jälkeen joka ikisestä työpaikastaan: ”Ei lähimainkaan yhtä kamalaa kuin kanatehtaassa.” Siitä Reggie päätteli, että kanatehtaassa oli ollut suhteellisen kamalaa, sillä äidillä oli ehtinyt olla liuta todella kurjia työpaikkoja. Äiti rakasti lihaa – pekonileipiä, jauhelihaa ja muusia, makkaraa ja ranskanperunoita – mutta kanaa Reggie ei ikinä nähnyt hänen syövän, ei edes silloin, kun Se-Tyyppi-Ennen-Garya toi ison ämpärillisen kanaa Kentucky Fried Chickenistä, ja Se-Tyyppi-EnnenGarya sentään sai äidin tekemään melkein mitä tahansa. Mutta ei syömään kanaa. Huolimatta koulutuksellisista saavutuksista – huippuarvosanoista peruskoulun päättötodistuksessa – oli ollut hyvin helpottavaa väärentää kirje äidiltä ja ilmoittaa että he muuttaisivat Australiaan ja ettei Reggie palaisi kamalaan hienostokouluun enää kesäloman jälkeen. Äiti oli ollut haljeta ylpeydestä, kun Reggie oli saanut stipendin (”Nero tyttärenä! Minulla!”), mutta äidin mentyä koulunkäynnissä ei oikein ollut enää mitään itua – oli kurjaa lähteä sinne sanomatta kenellekään heihei, mutta vielä kurjempaa oli palata tyhjään kotiin, kun kukaan ei ollut sanomassa moi. Ei olisi uskonut, että pari pikku sanaa voivat olla niin tärkeitä. Ave atque vale. Ms MacDonaldkaan ei enää käynyt kamalassa hienostokoulussa, koska hänellä oli aivoissa kasvain, joka levisi kuin sieni. 36


Reggie ei suinkaan halunnut olla itsekäs mutta toivoi silti, että Ms MacDonald ehtisi ohjata häntä ylioppilastutkintoon asti, ennen kuin kasvain söisi aivot kokonaan. Nada meidän joka olet nadassa, Ms MacDonald sanoi. Hän oli varsin katkera. On ihan ymmärrettävää, jos kuolemaa tekevä ihminen on jossain määrin kaunainen, mutta Ms MacDonald oli ollut kaunainen aina, eikä sairaus ollut tehnyt hänestä parempaa ihmistä – hän ei edelleenkään uhkunut kristillistä rakkautta, vaikka oli tullut uskoon. Hän osasi olla kiltti yksityiskohdissa mutta ei yleisesti. Äiti oli ollut kiltti kaikille, se hyvä puoli hänessä oli ollut: edes silloin kun hän oli tyhmä – kun kysymyksessä oli Se-Tyyppi-Ennen-Garya tai itse Gary – hän ei ikinä lakannut olemasta kiltti. Oli Ms MacDonaldillakin hyvät puolensa: hän oli ystävällinen Reggielle ja rakasti pientä koiraansa, ja Reggien silmissä ne kaksi seikkaa riittivät jo pitkälle. Reggien mielestä Ms MacDonaldilla oli onnea, koska hänellä oli aikaa sopeutua kuolemaan. Oli inhottava ajatus, että ihminen voi kävellä ilman huolen häivää ja ollakin yhtäkkiä kokonaan poissa. Astua huoneeseen, nousta taksiin. Sukeltaa uima-altaan viileään, siniseen veteen ja jäädä sinne. Nada y pues nada. ”Haastattelitteko te monia tyttöjä tähän työhön?” Reggie kysyi tohtori Hunterilta, ja tämä vastasi: ”Kymmeniä”, ja Reggie sanoi: ”Te olette huono valehtelija, tohtori H.”, ja tohtori Hunter punastui ja sanoi: ”Totta. Tiedän. En osaa edes bluffata korttipelissä. Mutta minusta tuntui, että sinä olisit hyvä”, hän jatkoi, ja Reggie sanoi: ”Tunteisiin kannattaa aina luottaa, tohtori H.” Oikeasti Reggie ei ajatellut niin, koska hänen äitinsä oli toiminut tunteidensa mukaan lähtiessään lomalle Garyn kanssa, ja niin siinä sitten oli käynyt. Billyäkään tunteet eivät yleensä johdattaneet mihinkään hyvään. Hän oli rääpäle, mutta todella häijy rääpäle. ”Sano vain Jo”, tohtori Hunter sanoi. Tohtori Hunter sanoi, ettei hän olisi halunnut palata töihin ja että jos hän olisi itse saanut päättää, hän ei olisi ikinä poistunut kotoa. 37


Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.