Kesalehti
12
Torstaina 26. toukokuuta 2011
Salolaiskolmikon onnistunut metsästysmatka eteläiseen Afrikkaan Reissun päältä Salonjokilaakso
Metsästys on mukava ja antoisa harrastus. Salolainen pitkään metsästystä harrastanut mieskolmikko haki uusia ulottuvuuksia metsästysharrastukselleen pari viikkoa sitten eteläisestä Afrikasta. Työelämästä jo eläkkeelle jääneet Pentti Kataja, Hannu Arve ja Jouko Nuolivirta matkustivat aseineen tuhansien kilometrien päähän eteläiseen Afrikkaan, maanosan eteläkärjen itäpuolelle Intian valtameren tuntumaan.
Salolaisille tuttuakin tutumpi metsämies Pentti Kataja (79) kertoo matkan annista.
M
atkamme kohde oli vajaa sata kilometriä East Londonista pohjoiseen sijaitseva Kei River Hunting Safaris- niminen paikka. Se on suuren karjatilan maalla oleva turistimetsästäjiä varten rakennettu viihtyisä ja kaunis paikka kahden hengen asuintiloineen, ravintoloineen, keittiöineen ja muine peruspalveluineen. Sielläpäin Afrikkaa ei juuri missään näe viljeltyjä alueita, mutta ruoho kasvaa hyvin ympäri vuoden. Niinpä siellä on harvakseen valkoisten omistamia tuhansien hehtaarien laajuisia karjatiloja joissa pidetään liha- ja lypsylehmiä, lampaita ja vuohia. Näiden tilojen maita omistajat vuokraavat metsästyssafarien järjestäjille. Tiloille on tätä varten rakennettu riistan käsittelypaikat kylmähuoneineen. Huhtikuussa Etelä-Afrikassa on syksy, lämpötila 20-30 asteen välillä. Siellä ei ollut paarmoja eikä hyttysiä, vain punkkeja varten piti paljaat ruumiinosat suojata. Käärmeitäkään ei näkynyt, mutta auringon laskettua alkoi yhtämittainen konsertti, josta pitivät huolen laulusammakot maassa ja kaskaat puissa. Syksystä huolimatta luonto kukki kuin meillä keskikesällä. Sadeilmojakaan ei huhtikuussa juuri ole. Riistakannat ovat todella runsaat. Eteläisessä Afrikassaelää kymmeniä erilaisia sarvipäitä, suurissa laumoissa.
Jahdit hyvin järjestettyjä Tällaiset kaukomatkat ovat erittäin hyvin järjestettyjä. Metsästäjät jaetaan kahden hengen ryhmiin, vetäjänään valkoinen opas ja mustaihoinen tähystäjä- ja avustajapoika. Jokaisen ryhmän käytössä on, käsittääkseni eräoppaan omistama neljän hengen hytillä varustettu oikealta ohjattava avomaasturi, liikennehän on etelä-Afrikassa kolonialismin peruna vasemmanpuoleinen. Auton hytin takana lavalla ovat asetelineet, ja penkki jossa istuu tähystäjäpoika. Lavan takaosassa on tilaa muille varusteille ja saaliille. Ensimmäisen aamun ohjelmassa oli pakollinen aseiden kohdistus safarileirin lähelle rakennetulla kohdistusradalla, jossa tukevan betonipöydän päältä hyvin tuettuna ammutaan 50 ja 150 metrin päässä olevaan kohdistustauluun. Opas pitää suorituksista pöytäkirjaa ja sanoo milloin tarkkuus riittää. Itse metsästys tapahtuu siten, että ensin ajellaan pitkin karjapolkuja ja avosavannia etsimässä saalista. Kun riista a tu lee nä k yviin, lavalla istuva tähystäjä koputtaa auton kattoon. Sitten pysähdytään ja lähdetään hiipimään tai ryömimään lä-
hemmäksi kohdetta. Se ei ole niinkään yksinkertaista noissa maisemissa, siellä on tavattoman vähän näkösuojaa, vain harvassa matalaa pensastoa ja kaktuksia. Kaikki sarvipäät ovat päiväaktiivisia, ne näkevät ja kuulevat kaiken. Ja kun laumassa yksi jotakin havaitsee, sitten lähdetään. Mainittakoon, että jouduin opettelemaan konttaamisen uudelleen liki kahdeksankymppisenä kivääri kaulassa roikkuen. Tällä tavalla yritimme lähestyä puolen kilometrin matkan ruohojen seassa hyppyantilooppilaumaa. Pienenä kun ei ole tullut opeteltua konttaamaan ollenkaan, vaan eteenpäin meno on tapahtunut vetämällä itseään käsillä istuallaan pitkin lattiaa. Oppia ikä kaikki. Kun päästään ampumamatkan päähän, asettaa opas
Hannu Arve, Pentti Kataja ja Jouko Nuolivirta saivat samana päivänä saaliikseen valkopäätopiantiloopit. Kuvassa taustalla Intian valtameri.
mukanaan kuljettamansa tukihaarukan eteen, ja antaa käsimerkeillä ohjeen siitä minkä eläimen laumasta saa ampua. Hän esimerkiksi näyttää kädellä vasemmalle, ja nostaa neljä sormea pystyyn, siis neljäs vasemmalta. Liikkuvaa eläintä ei saa ampua, paitsi jos on kyse haavoittuneena liikkeelle lähtevästä. Ampumisesta saa kieltäytyä, jos tuntee itsensä jotenkin epävarmaksi, matka näyttää liian pitkältä, tai tuulee niin että ei saa vakaata tähtäystä. Se kannattaa tehdä, sillä jos eläimen lähtöpaikalta löytyy osumajälkiä ja eläintä ei tunnollisesta etsim i s e s t ä huo limatta löydy, niin se on sama kuin kaato, ja menetetty tilaisuus. Tä mä n k irjoittajan ensimmäinen saalis oli toisena päivänä saatu impala. Niitä meni edestämme ilmeisesti jota k in sä ik ä htä neenä ku k kulan rinnettä 150 metrin päästä kymmenittäin. Loppupää laumasta pysähtyi, opas pisti tukihaarukan eteeni pystyyn, ja antoi luvan ampua pienessä pensaiden välissä olevassa aukossa seisovan komeasarvisen pukin. Tähtäys pystystä lavan taakse, laukaus, ja eläin katosi pensaan taakse. Oli mennyt siitä keu hko-osuma n saatuaa n kymmenisen metriä.
S
euraavan päivän matkakohde oli Intian valtameren rannalla sijaitseva karjafarmi. Kohteena Blesbuck, eli valkopäätopi. Siellä ei ollut oikeastaan mitään näkösuojaa, oli vain kumpareita joiden suojassa yritettiin lähestyä toisella kumpareella olevia eläinlaumoja. Lähelle ei päästy. Erään kumpareen päällä
opas osoitti toisen kumpareen reunaa. Näytti tukihaarukalla suuntaa, ja lopulta erotin antiloopin ruskean selkäviivan ja sarvet ruohikosta. Eläin oli makuulla, leukakin maassa, siis melkein näkymättömissä. Opas kuitenkin asetti matalan istualtaan tapahtuvaan ammuntaan tarkoitetun tuen eteeni ja käski ampumaan.
H
änellä oli etäisyysmittarilla varustettu kiikari, ja hän sanoi matkan olevan 135 metriä. Katselin kiikarin läpi kohdetta, ja pidin ampumista siihen mahdottomana koska en tiennyt mihin olisin tähdännyt. Yritin selvittää tätä oppaalle, ja olin juuri kieltäytymässä koko yrityksestä, kun eläin nosti päänsä ylös maasta. Otin sitten pienen riskin, tähtäsin näkyvissä olevaan kaulan tyveen lavan etupuolelle. Laukauksen jälkeen eläin hyppäsi ylös, - ja putosi takaisin paikoilleen. Kolmentoista gramman Norman Oryx oli katkaissut kaularangan juuri siitä lavan edestä. Samalta alueelta sai koko salolaisporukkamme autokunta kaatonsa. Matkan hintaan kuului kolme kaatoa, kuudesta eläimestä valiten. Näitä olivat impala, valkopäätopiantilooppi, pahkasika, sukeltaja-antilooppi, hyppyantilooppi ja vuoriruokoantilooppi. Kaikkein vaikein kaadettava edellä mainituista on springbock, eli hyppyantilooppi. Se elelee aukeilla alueilla joilla näkee kauas, eikä metsästäjällä ole juuri mitään kasvustoa lähestymissuojana. Afrikassa ovat hiukan erilaiset mittasuhteetkin kuin meillä. Eräänä iltana opas ilmoitti, että huomisaamuna täytyy nousta klo neljä, syödään, ja mennään ”vähän kauemmaksi” metsästämään näitä hyppyantilooppeja. Nä i n t e ht i i n, nou s t i i n maastureihin ja ajettiin ”vähän matkaa” mikä tarkoitti pitkälti toistasataa kilometriä! Siellä sitten yritettiin aluksi lähestyä hyppyantilooppilau-
maa jo aiemmin kertomallani konttausmenetelmällä, mutta juuri kun olimme pääsemässä ampumamatkan päähän lauma huomasi meidät. Hyppyantilooppilauman meno on näyttävää, loikkaukset viiden, kuuden metrin pituisia, ja välillä eläimet loikkaavat parin metrin korkeuteen, kai nähdäkseen paremmin ympärilleen. Nyt muutettiin metsästys ajamalla tapahtuvaksi. Meidät pantiin oppaan kanssa passiin jonkinlaiseen näkösuojaan, ja avustajat ajomiehiksi. Olin akasian juurella kivääri valmiina oletettuun tulosuuntaan, kun oppaan puhelimessa sanottiin jotakin, ja tämä käski minun kääntyä ympäri. Sieltä tulikin saman tien lauma melkoista vauhtia noin sadan metrin päässä. Yksi eläimistä ilmeisesti huomasi meidät ja pysähtyi. Otin nopeasti tuen akasian rungosta ja yhtä nopean tähtäyksen eläimen rintaan suoraan edestäpäin, koska tiesin että se ei siinä kauan ole. Osui hiukan ylemmäksi kaulan alaosaan, niskaranka poikki. Tällä eläimellä on ihmeellinen ominaisuus. Kun se kuolee, sen selän takaosan pitkät karvat nousevat pystyyn. Opas kehotti pistämään nenän sinne karvojen sekaan. Siinä oli tavattoman hieno parfyymin tuoksu. Sama ominaisuus on myös kirjoantiloopilla.
Pahkasika ei ole helppo saalis Pahkasikaakin yritettiin, mutta ei saatu ihan sellaisia kun oli toivottu. Sellaista joilla on 20-25- senttiset koukut leukapielissään. Niitä kytättiin karjalle kaivetuilla juomalammikoilla. Ovatko ne isot karjut sitten muita varovaisempia, mene ja tiedä. ”Turistikaatoja” seuraa aina kaadon valokuvaus. Avustaja asettaa eläimen oikeaan asentoon kivien ja risujen avulla, hakee autosta vesurin ja raivaa sillä heinikon
pois edestä. Autossa on mukana vesipullo ja rätti, mahdollisesti näkyvissä oleva veri pestään pois. Ampuja kivääreineen eläimen taakse, pyynnöstä avustajat ja opaskin tulevat kuvaan. Tämän jälkeen saalis nostetaan maasturin lavalle, ja viedään lahtivajalle, missä avustaja tavattoman kätevästi nylkee ja perkaa sen kuntoon. Osa lihasta syödään taitavien kokkien eri tavoin valmistamana leirillä, liiat viedään säilyketehtaalle. Trofeiksi tarkoitetut osat, kallot ja nahat otetaan taidolla talteen, ja tulevat noin puolen vuoden päästä valmistettuina Suomeen. Näiden antilooppien nahka on tavattoman ohutta, kuin säämiskää. Rasvaa ei ruhoissa ole ollenkaan, koska sitä ei tarvita siinä ilmastossa.
Uskomaton eläinrunsaus Afrikan eläinrunsaus on uskomaton. Näimme komeita kirahveja, monenlaisia lintuja ja kaikenkirjavia perhosia, joista isoimmat jopa lepakon kokoisia. Komeita kaktuksia, aloeita, ja kukkia oli monenlaisia, vaikka olikin syksy. Erään metsästystilamme nimi oli Edendahl, Eedenin laakso. Tilaan kuuluva vihreä kanjoni oli todella kuin paratiisi, vain Aatami, Eeva ja käärmeet puuttuvat. Tilan nykyisen omistajan isäkin oli haudattu tämän kauniin laakson näköalapaikalle, missä hän oli oppaamme kertoman mukaan usein istunut ihailemassa laajan tilansa näkymiä. Sanotaan, että matkailu avartaa. Sitä tekee kyllä metsästysmatkailukin osaltaan. Se on elämysmatka. Maksaakin tietysti jotakin, mutta kiistämätön tosiasia on, että ei niissä ihmisen viimeisissä vetimissä ole lompakkotaskua. Pentti Kataja