Uusi duuni ja paljon enemmänkin

Teksti ja kuvat: Sanna Mikkola

Hei! Nimeni on Zazu. Täytin syksyllä kolme vuotta, kun työt alkoivat, tai no vähän sen jälkeen.

Kun saavuin emännän luo, tehtiin sinunkaupat, ja kummallakin oli hymy herkässä, häntä heilui. – Minua oli selvästi odoteltu. Kuulemma lähes puolitoista vuotta.

Sitten mentiin pihalle. Se oli täynnä omenoita ja emäntä laittoi kipon keskelle nurmikkoa, alkoi opettamaan minulle omenoiden poimimista. Hetken päästä olin kerännyt kipon täyteen, sitten toisen. Tästä hommasta tykkäsin kovasti! Voi olla, että muutama upposi kitaanikin siinä ohessa ja namipalkka juoksi mukavasti... kohta pieni piha olikin yhdessä siivottu!

Asiat tuntuivat sujuvan, kunnes mentiin illalla venerantaan. Minulle tarjottiin uimareissua, mutta olin kovin kiihtynyt, säntäsin sitten jänikseen perään, toisten koirien luo myös. Emäntä ja kouluttaja lopulta päättivät, että menisin vielä koirakoululle opettelemaan ohituksia.

Syksy oli lopuillaan, kun palasin emännän luo. Myös kouluttaja oli koululla vaihtunut. Päättivät porukalla, että tämähän saadaan sujumaan! Joten kova treeni alkoi. Minulla oli kaiken lisäksi isot saappaat täytettävänäni: Kuulin, että edellinen nelijalkainen avustaja oli sekä migreenihälytyskoira, että osasi nuuhkaista verensokereiden heittelemisen. Että tämmöiseen paikkaan sitä on sitten elämä meikäkoiran heittänyt, ei taida töistä tulla pulaa. Toisaalta tuntuu, että työnarkomaniaa pukkaa, kun sopiva flow treeneissä iskee, ehkäpä ne isot saappaat täyttyy ajan kanssa?

Kouluttaja Nina opetti emännällle ”jätä”-käskyn tilalle LAT-tekniikan. Kun minulle sanottiin ”Jes”, katsoa sai, mutta jahdata ei. Aina kun katsoin toista koiraa tai jänistä, kuului ”JES!” ja kun käänsin pääni emäntää kohti, sain herkkuja. Jotenkin tämä vain houkutteli minua pysymään emännän vieressä, ja lenkit sujuivat sopuisissa merkeissä. Marraskuun 15. päivänä kouluttaja ja emäntä päättivät, että minusta todellakin tulee emännän avustajakoira, minulla on uusi koti.

16. marraskuuta koitti, ja emäntä oli surullinen. Katsoin häntä ja lohduttelin päätä kallistellen; mikä nyt on? Suru-uutisia: edeltäjäni, joka asui silloin emännän vanhempien luona, oli nukkunut pois. Kun hän aikoinaan tuli emännän luokse, oli emäntä pyytänyt, että Aputassulainen ei koskaan jättäisi häntä yksin. Eikä jättänyt. Minä olen tässä! Emäntä kietoi kätensä ympärilleni, elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Nyt treenataan ja poimitaan hyvät muistot mukaan.

Ja sitähän tehtiinkin kovasti taitavan peesarimme Lotta Korventaustan ja hänen koiriensa avustuksella. Fiksuna tyyppinä opin asioita nopeasti. Aamulla autan pukemisessa, poimin pudonneita tavaroita, laitan valot. Emäntä juttelee minulle hassulla äänellä, josta pidän. Vien emännän ulos lenkille, sitten kauppaan ja poimin ostokset koriin, nostan lattialta lompakon, luottokortin ja

”PÄÄTTIVÄT PORUKALLA, ETTÄ TÄMÄHÄN SAADAAN SUJUMAAN!”

avaimet pihalta. Fysioterapiasta tein koira-avusteisen, sillä emännän fysioterapeutti koiraharrastajana keksi, miten voin auttaa jumpassa. Se on ihan parasta!

Kotona siivoan leluni lattialta ja laitan roskat roskikseen. Pyörätuolista ei näköjään oikein ylety. Autan emäntää vaihtamaan ulkovaatteet. Käydään lenkillä, sitten kerään likaiset vaatteet lattialta ja laitan ne pesukoneeseen. Palkka juoksee, nameja sataa suuhun. Koittaa iltalenkki, ruokatauko. Laitan valot pois eteisestä ja olohuoneesta sekä autan emäntää päivävaatteista yöpukuun vaihtamisessa. Etsin kaukosäätimen ja tuon sen emännälle. Tietysti hänen puhelimensa on hukassa, joten haen senkin.

Lopulta ollaan valmiita nukkumaan. Käperryn tyytyväisenä emäntäni viereen, laitan pääni hänen kipeiden jalkojensa päälle. Minua rapsutetaan, kunnes kuulen unista tuhinaa. Nukahdan itsekin. On lämmintä ja mukavaa. Meidän on hyvä.