Oppimisen aikaa

Teksti: Päivi Saarilahti Kuva: Inka

Liimatainen

Kun opettelet uutta asiaa tai koitat muuttaa vanhaa taipumusta, montako mahdollisuutta annat itsellesi?

Kokeiletko sitä enemmän, mitä tärkeämpi asia on?

Samat kysymykset voi esittää koiran kanssa. Montako mahdollisuutta annat koirallesi? Ja annatko sitä useampia, mitä tärkeämpi asia on kyseessä?

Mahdollisuuden antaminen pennun, nuoren tai itselle uuden koiran kanssa tulee usein melko luonnostaan. Kun ikää ja kokeilukertoja kertyy, tilanne saattaa muuttua.

Sekin voi vaikuttaa, jos emme ole tehneet aiemmin mitään sellaista, mitä tilanne meiltä nyt kysyy. Saatamme luokitella jonkin mahdottomaksi vain siksi, ettei päämäärään ole olemassa valmista reittiä tai koska yrittäminen on aiemmin ollut vaikeaa.

Kaikki mahdollisen ja mahdottoman jaot pohjautuvat elettyyn elämään. Jos jollekulle 1800-luvulla fyysisen rajoitteen kanssa eläneelle olisi esitelty kaikki avun ja tuen muodot, joita tänä päivänä on, hän tuskin olisi uskonut silmiään. Avustajakoirat voivat auttaa erilaisissa arjen tilanteissa tavoin, joka hämmästyttää ja ihastuttaa tänäkin päivänä koiran työskentelyä seuraavia.

Joku on siis yrittänyt. Ja yrittänyt uudelleen. Ja vielä uudelleen. Ja valinnut siirtää oppejaan ja taitojaan eteenpäin seuraavalle ja seuraavalle sukupolvelle, vaikka ei olisi omana aikanaan saanut asioita kuntoon tai valmiiksi.

Sellaista asennetta oppiminen kysyy. Ensin meiltä ihmisiltä, jotka sitten voimme antaa uuden ja uuden mahdollisuuden koirillemme.

Koirilta yrittäminen tulee luonnostaan. Myös siksi nelijalkaiset ystävämme ovat niin verrattomia elämänkumppaneita, sekä avustajakoiran liiveillä että ilman. Ihmisten maailmassa yrittävän on ensin kohdattava sisäinen kriitikko, joskus ulkoinenkin, ja koitettava kääntää positiiviset äänenpainot voitolle. Olipa lopputulos mikä tahansa, yrittämisen ei tarvitse olla pettymistä. Elämän ja siihen kuuluvien kokemusten arvo voi syntyä puhtaasti siitä, että tekee oman siivunsa. Ponnistee, kohtaa, miettii, lepää. Yrittää. Tekee parhaansa.

Jos on oppinut mittaamaan asioita lopputuloksella, voi teettää hieman työtä opetella nauttimaan itse matkasta. Tämän lehden sivuilta 26-29 löydät valmistuvien koirien esittelyt. Niistä käy ilmi, että valmistuminen harvoin on itsestäänselvää. Avustajakoiraksi opiskelevan koirankin polulla on usein mutkia.

Olipa kyseessä avustajakoirakoulu, -yhdistys, yksittäinen kouluttaja tai itselleen koiraa kouluttava ihminen, kaikki joutuvat sovittelemaan yhteen omia voimavarojaan, koiran ominaisuuksia, koulutusosaamista ja käytettävissä olevaa aikaa.

Parhaillaan hyvinvointialueilla tehdään jättiläismäisen mittakaavan yhteensovitustyötä ja paletin ääressä ahertavia ei käy kateeksi. Tarvitaan monta kokeilua, aikaa, sydäntä ja puhtia ennen kuin avustajakoirien toiminnalle on luotu sitä palvelevat rakenteet.

Samoja asioita tarvitaan siihen, että koira jonain päivänä kantaa valmiin avustajakoiran liivejä. Tai siihen, että valmiin koiran taidot pysyvät yllä ja kehittyvät. Ja siihenkin, että koira, josta ei koskaan tullut virallista avustajakoiraa, voi toteuttaa omaa tärkeää tehtäväänsä arjessa oman ihmisensä rinnalla.

Mihin vedämme mahdottoman ja mahdollisen rajan? Kuuntelemmeko ääntä, joka väittää, että meissä ei ole sitä, mitä onnistumiseen vaaditaan? Onko meillä lupa yrittää niin kauan kuin se oikealta tuntuu, vaikka onnistumisesta ei olisi takeita?

Epätoivon hetkellä kannattaa miettiä presidentti Barack Obaman elämänohjetta:

”80 percent of success is showing up.”

Eli vapaasti suomennettuna: Menestyksestä 80 prosenttia on sitä, että ilmaantuu paikalle.

Kannustavin