Poleemi 1/11 by Poleemi

POLEEMI

Sisällys 4 Pääkirjoitus Simo Ortamo 5 Opinnoista Eetu Jokela 6 Alumnipalsta Eeva Lehtiö 7 Gradupalsta Antti Korhonen 8 Koko kansan hymypoika Karla Malm 11 Haastattelussa eversti Jukka Valkeajärvi Ilmar Metsalo 15 Afganistan tähtäimen takaa Ilari Leskelä 18 Minne menet, Kiina? Hanna Marjoranta 20 Populismin vastaisku Tuomas Lassinharju 22 Demokratian pätkätyöläinen Juho Korhonen 25 Enkeleitä Helsingissä Simo Ortamo 28 Olen täällä vieläkin Eetu Jokela 30 Historiaa videopelien silmin Antti Vainionpää 34 Professorin lukuvinkki Pauli Kettunen 36 Palopuhe: Joku sana laiskuudesta Lotta Shemeikka 37 Polho-leaks "Timo-Pekka" 38 Puheenjohtajalta Ilari Leskelä 40 Konista sekaisin Teemu Perhiö

Poleemi 1/2011

36. vuosikerta

Vastaava päätoimittaja Simo Ortamo Päätoimittajat Veikko Jarmala Eetu Jokela Hanna Marjoranta Ulkoasu Mikko Virta Taitto Päätoimitus Kuvittajat & kuvaajat Riina Hyökki Teemu Perhiö Eetu Jokela Ilmar Metsalo Simo Ortamo Kannen kuva Simo Ortamo Paino Unigrafia Painos 250 ISSN 1235-4412 Sähköposti poleemi-2011@helsinki.fi

"Elämä on kuin suklaarasia. Sitä alkaa vähitellen oppimaan, pitääkö eniten toffeee-, minttuvai liköörikonvehdeista." -Simo Ortamo

Julkaisija Poliittisen historian opiskelijat Polho ry

Pääkirjoitus

Simo Ortamo

altiotieteitä opiskelevan arki ja varsinkin juhla rakentuvat yllättävän paljon traditioiden varaan. Ainejärjestöjen tapahtumakalenterit pysyvät vuodesta toiseen lähes muuttumattomina, kun perinteiset kaudenavajaiset, fuksiaiset, pikkujoulut, laskiaisriehat ja muut haalarihassuttelut seuraavat toinen toistaan. Opiskelijat pukeutuvat saman uusvanhan sitsiperinteen mukaisesti jäykkiin juhlapukuihin päästäkseen laulamaan samoja kuluneita juomalauluja. Kevät huipentuu tunnetusti opiskelijaperinteistä perinteisimpään, kun monituhatlahkeinen haalarikansa poksauttaa menneiden sukupolvien tapaan kuohuviinipulloja satavuotiaan patsaan ympärillä kutreillaan lakit, joiden malli on peräisin lähes 150 vuoden takaa. Ulkopuolinen tarkkailija saattaisi helposti erehtyä luulemaan, että pysyvyyttä ja traditioita arvostavien valtsikalaisten poliittinen koti olisi jossain aivan muualla kuin stereotypioiden mukaisilla vasemmistolaisen liberalismin vihertävillä kentillä. Käytöksemme perusteella meidät kaikki tulisi lokeroida patavanhoillisiksi konservatiiveiksi.

Ideologiana konservatismi on kovin huonossa huudossa oppikirjoissamme. Monet historioitsijat antavat ainakin rivien välistä ymmärtää, ettei edistykseen epäilevästi suhtautuvia ja esimoderneja hierarkioita haikailevia partasuita tule ottaa turhan vakavasti. Kirjoissa perinteisiä arvoja, järjestystä ja isänmaitaan puolustavat konservatiivit lähinnä tukahduttavat kansannousuja, vastustavat naisten ja työläisten poliittisia oikeuksia, jakavat Afrikan sekä aloittavat yhden maailmansodan ja auttavat toisen syPOLEEMI

tyttäjän valtaan. Viime vuosien uutisotsikoissa konservatiiveiksi itseään kutsuvat taas ovat kunnostautuneet hyvinvointivaltioiden romuttajina, ennalta ehkäisevinä sotijoina sekä raamattua tai koraania omavaltaisesti tulkitsevina naisten ja vähemmistöjen syrjijinä. Ylläkuvattu karikatyyri on luonnollisesti epäreilu ja yksipuolinen kuva vuosisataisesta ajatustraditiosta. Modernisaation luovaan tuhoon on monesti syytäkin suhtautua varauksella, eikä uutuus ole itseisarvo. Edistyksen nimissä on murhattu, sodittu ja sorrettu ennennäkemättömällä innolla ympäri maailmaa aina Kuubasta Kiinaan ja Itä-Karjalasta Kambodžaan. Konservatismin ihailtavimpiin puoliin kuuluu paradoksaalisesti sen kyky uudistua ja vastata kunkin ajan synnyttämiin tarpeisiin. Tuntemani nuoret konservatiivit pitävät aivan eri asioita säilyttämisen ja vaalimisen arvoisina kuin heidän parinsadan vuoden takaiset aateveljensä. Tätä lehteä päätoimittaessani hämmennyin kaikesta huolimatta löytäessäni jostain syvältä sisimmästäni pienen konservatiivin, joka tahtoi säilyttää Mikko Virran viime vuonna luoman upean ulkoasun aina viimeistä detaljia myöten ja joka oli vakuuttunut, että uudistukset on tehtävä asteittain ja varoen. Koska uskomme päätoimituskunnassa konservatismin oppi-isän Edmund Burken tapaan, että modernsaatio ja edistys ovat joka tapauksessa vääjämättömiä prosesseja, uskaltauduimme kaiken uhalla aloittamaan pari uutta palstaa ja juttusarjan. Toivottavasti tämä asteittainen muutos miellyttää myös teitä, rakkaita lukijoitamme.

Kuva Eetu Jokela.

Opinnoista Eetu Jokela

pintorintamalla suurimman huomion on viime aikoina vienyt ensi syksynä voimaanastuva tutkintovaatimusuudistus. Poliittisen historian kandidaatin- ja maisterintutkintojen rakenteita ei tällä kertaa radikaalisti muuteta, vaan kyseessä on pikemminkin pintapuolinen, pahimpiin ongelmakohtiin puuttuva määräaikaiskorjaus. Opiskelijoiden mielipidettä on uudistustyössä kuunneltu. Uudistusta toimittavaan työryhmään kuului uusien ja vanhojen opintovastaavien lisäksi kaksi ainejärjestön hallituksen ulkopuolista jäsentä. Vuoden 2010 opintovastaavien keräämä palaute opinnoista toimi hyvin pitkälti työryhmän lähtökohtana.

Sitten on vuorossa huonoja uutisia. Polhon hakemukset ensi vuoden opintopiirien apurahoja varten hylättiin vuoden alussa. Apurahoja jakava yliopiston opiskelija- ja neuvontapalvelut tahtoi tällä kertaa suosia perusteluidensa mukaan uusia opintopiirejä, mikä yllekirjoittaneen logiikantajun perusteella vaikuttaa kuitenkin melko hataralta periaatteelta. Mikä tekee uudenkarheasta opintopiiristä vanhempaa tärkeämmän?

Hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen. Polho pyrkii järjestämään ensi syksynä rahoituksen ainakin kahteen opintopiiriin, joista toinen käsittelisi maisteriopintojen klassikko-kohtaa ja toinen yhtä aineopintojen kolmesta yhteisestä kohdasta. Tilannetta voi myös pitää testinä polholaisten aloitekyvystä: opintopiirin järjestäminen ilman apurahalla maksettua vastuuopettajaa ei vaadi muuta kuin joukon oppimisenhaluisia opiskelijoita.

Työ on vielä kesken, mutta joitain uudistuksia on jo tiedossa. Kandidaatintutkinnossa suurin muutos lienee kolmen opintopisteen opintojaksojen yhdistely viiden pisteen suuruisiksi kokonaisuuksiksi. Menetelmäopintoja tukemaan luodaan poliittisen historian eri koulukuntia käsittelevä opintojakso. Eniten kritiikkiä herättäneiden kohtien kuten perusopintojen kohdan 2 ja aineopintojen kohdan 8.1 kirjallisuutta vaihdetaan. Enemmän informaatiota uudistuksesta on luvassa keväällä oppiaine- ja osastokahveilla. Kuva Simo Ortamo.

POLEEMI

Alumnipalsta Eeva Lehtiö Poleemi tarkisti, mitä 1990-luvun alussa Poleemin päätoimittajana ja Polhon puheenjohtajana toiminut Eeva Lehtiö on puuhaillut valmistumisensa jälkeen.

Mitä teet työksesi tällä hetkellä? Mitä muita työpaikkoja ja työtehtäviä sinulla on ollut? Toimin henkilöstöpäällikkönä Nokiassa. Tuen Nokian logistiikkayksikköä, jolla on ympäri maailmaa viitisen sataa työntekijää. Pääasiassa teen töitä yksikön vetäjän ja johtoryhmän kanssa. Työhöni kuuluu muun muassa organisaation kehittämistä, seuraajasuunnittelua, avainpositioiden rekrytointeja sekä yleensä tukea erilaisissa henkilöstöön liittyvissä asioissa. Olen ollut Nokiassa töissä yli kaksitoista vuotta, aluksi henkilöstönkehittämistehtävissä ja viime vuodet yleishenkilöstöhallinnossa. Valtaosan ajasta olen työskennellyt Espoossa, mutta olin myös kahden vuoden ulkomaankomennuksella, jolloin asuin Mexico Cityssä ja tein töitä Latinalaisessa Amerikassa. Hauska ja mielenkiintoinen kokemus! Ennen Nokiaa olin töissä koulutusorganisaatioissa, ensin Helsingin yliopiston avoimessa yliopistossa ja sitten Amiedussa. Kuinka tekemäsi työt ovat vastanneet niitä, joita kuvittelit ryhtyväsi tekemään valmistumisen jälkeen?

Minulle ei opiskeluaikana selvinnyt, mitä haluaisin tehdä isona, vaan opiskelin kiinnostavia aineita ja vietin hauskaa opiskelijaelämää. Tavoitteellisuus oli

POLEEMI

siitä kaukana, vaikka opintosuorituksia kertyikin. Nyt taaksepäin katsottuna olen mielestäni päässyt tekemään mielenkiintoisia juttuja ja oppinut koko ajan uutta. Tällä hetkellä valtiotieteilijän työllistyminen ns. omalle alalle heti valmistumisen jälkeen vaikuttaa epävarmalta. Oliko sinulla vaikeuksia löytää ensimmäistä työpaikkaa? Valmistuin aika vähällä työkokemuksella 1990-luvun alun laman jälkimainingeissa enkä heti onnistunut työllistymään. Hoidin kesän veljenpoikia ja syksyllä aloitin täydennyskoulutuskurssin, mikä silloin turhautti, koska olin mielestäni vain käynyt kouluja. En kaivannut lisäkoulutusta, vaan työtä! Kurssi kuitenkin kannatti, koska sitä kautta pääsin harjoittelijaksi avoimeen yliopistoon ja aika pian määräaikaiseen työsuhteeseen. Monesti opiskelijoille sanotaan, että työhaastattelussa rekrytoijaa kiinnostaa vain VTM:n tutkinto ylipäänsä. Koetko tärkeänä sen, että olet opiskellut pääaineena juuri poliittista historiaa tai sivuaineina opiskelemiasi aineita? En usko, että poliittisella historialla on ollut merkitystä työnhaussani. Laajin sivuaineeni, aikuiskasvatustiede, suun-

tasi ainakin omaa kiinnostustani koulutusorganisaatioihin ja sitä kautta pääsin omalle uralleni. Kaiken kaikkiaan näen tutkinnon sisällöllä varsinkin ensimmäisen työpaikan saannin jälkeen aika vähän merkitystä työnhaussa. Ainakin yksityissektorilla usein riittää, että korkeakoulututkinto on. Tärkeimmät valmiudet, jotka yliopisto antaa työuralle? Kyky käsitellä suuria tietomääriä ja nostaa esiin olennaiset asiat. Selkeä kirjallinen ja suullinen kommunikointi. Itseluottamus gradusta selviydyttyä, että pystyn mihin vaan. Opiskeluaikana syntynyt ystäväpiiri, joka auttaa lataamaan akkuja ja on henkisenä tukena edelleen. Eevaa haastatteli Hanna Marjoranta.

Gradupalsta Antti Korhonen Poleemi haastatteli vuoden 2008 Polhon puheenjohtajaa ja ainejärjestöaktiivia Antti Korhosta, joka on pian valmistumassa ja jättämässä opiskelijaelämän taakseen. Terve Kortsu, aloitetaanpa gradun aiheestasi. Pistäpä infoa!

Kuva Simo Ortamo.

Graduni aiheena on ”Eduskunnan hajotus ja Liinamaan virkamieshallitus 1975". Poliittisen historian kannalta kiinnostavaksi aiheen tekee se, että kyseessä oli viimeinen kerta, kun eduskunta hajotettiin ja muodostettiin ei-parlamentaarinen virkamieshallitus. Pääkysymyksinä siis tulevatkin olemaan, miksi näin tehtiin ja miksi tätä edeltävä Sorsan I hallitus kaatui? Aihetta ei ole tutkittu aiemmin laisinkaan. Vaikka Kekkonen käyttikin virkamieshallituksia, ei Liinamaan hallitus ollut ainoastaan presidentin kavereista muodostettu. Karkeasti jaettuna ministeristö jakaantui Kekkosen ja Liinamaan kavereihin. Yli puolella oli SDP:n jäsenkirja ja joukossa oli mukana jopa yksi kokoomuslainen, puolustusministeri Erkki Huurtamo, mistä SKDL olikin sisäisesti protestoinut. Tuona aikanahan kokoomus oli täysin suljettu vallankäytön ulkopuolelle. Vaikuttaa kieltämättä hyvin kiinnostavalta ja uudelta tutkimukselta. Miksi päädyit juuri tähän aiheeseen? Tein keväällä 2008 kandidaatintyöni Sorsan hallituksen hajottamisesta ja siinä samalla tuli sitten sivuttua sitä seurannutta Liinamaan hallitustakin. Tämä on siis jatkotyötä kandille. Jo lukioaikoina olin kiinnostunut virkamieshallituksista, varsinkin kun niitä ei juuri ole Suomessa tutkittu.

Sinun tapauksessasi kandintyön jatkaminen graduksi on siis ollut kannattavaa? Erittäin hyvin! Kun kandintyössä on jo pohjatutkimuksen tehnyt valmiiksi, ei kaikkea perustutkimusta enää graduvaiheessa tarvitse käydä uudelleen. Paljon pohja-aineistoa on jo valmiiksi tietokoneella, eikä aikaa tuhlaudu kaiken alusta aloittamiseen. Tätä gradua on nyt tehty viime syksystä ja sen on tarkoitus valmistua maaliskuussa. Gradu on siis valmistunut aika kivuttomasti puolessa vuodessa. Mitä tämän jälkeen? Kiinnostaisiko jatkotutkimus aiheesta? Kyllähän virkamieshallituksista laajemmin voisi tehdä väitöskirjan mahdollisesti vuosien päästä tulevaisuudessa. Tutkijan ura ei kuitenkaan lainkaan houkuttele. Kesällä odottaa paikka sanomalehti Kalevan toimittajana, joten eiköhän tulevaisuuden urasuunnitelmat ole pikemminkin journalismin puolella. Muuten ei tunnu juurikaan haikealta valmistuminen. Kyllä tässä kuuden vuoden aikana tuntuu jo siltä, että eiköhän opiskelijaelämä ole jo aika hyvin nähty. Poleemi kiittää Antti Korhosta haastattelusta ja toivottaa hyvää jatkoa viimeisiin opintoihin ja valmistumisen jälkeiseen työelämään!

Anttia haastatteli Veikko Jarmala.

POLEEMI

Koko kansan hymypoika Teksti Karla Malm Kuvitus Riina Hyรถkki

POLEEMI

Porthaniassa käy kova kuhina. Innokkaat opiskelijat kompastelevat melkein toistensa jalkoihin pyöröovista kiirehtiessään, eikä helppoa näytä olevan varttuneemmallakaan väellä. Tyhjän tuolin löytäminen on haastavaa jo kymmenen minuuttia ennen tapahtuman alkamista ja kuluu tovi, ennen kuin onnistun änkemään itseni salin perukoille. Dynaaminen ja nuorekas yleisö kuiskailee. Vähän kuin odottelisi rocktähteä saapuvaksi. Lopulta Alexander Stubb astelee saliin ja me taputamme kohteliaasti. Hetki on koittanut.

ivan aluksi täytyy ehkä selvittää taustoja. Kyseessä ei ole rocktähti, vaan Suomen istuva ulkoministeri, joka on saavuttanut epävirallisen aseman Suomen parhaana mediapoliitikkona. Alexander Stubb on vähän kuin se luokan suosituin poika, joka aina kutsutaan bileisiin. Julkisuudessakaan hymy ei ole hyytynyt. Ainoastaan kerran Stubb on joutunut noloon tilanteeseen. Hän tuli arvostelleeksi Kirkon ulkomaanapua tietämättömänä mikrofoneista, mutta tajusi pyytää pikaisesti anteeksi ”huonoa herjaansa” ja sanoi sopineensa asian jo ”Antin” (Kirkon ulkomaanavun toiminnanjohtaja Antti Pentikäinen) kanssa alkoholittomalle oluelle menemistä myöten. Stubbin syytökset Kirkon ulkomaanapua kohtaan koskivat sitä, että hänen nähdäkseen järjestö brändäsi omaa profiiliaan vaatiessaan gazalaisen klinikan pommituksesta perusteellista selvitystä. Ironista on, että brändäämisestä puhuu ministeri, jonka sädehtivillä hampailla olisi mahdollista mainostaa kaikkea Natosta hammastahnaan. Stubb hei, jotain rajaa! Kyllä me tiedämme, että olet Suomen parhaiten brändätty poliitikko tällä hetkellä. Vaikka Stubbin puoluekantoja ei jakaisikaan, ministerin sujuvaotteinen mediapeli on moniin suomalaisiin kollegoihin verraten sydäntä hivelevää katsottavaa. Opiskelijoita ostamassa Ulkoministeri Stubb on saapunut Porthaniaan puhumaan EU:sta ja maailmanpolitiikan tulevista valtasuhteista. Olen paikalla yrittäen pelastaa poliittisesti tympääntyneen asenteeni ja löytääkseni jotakin kritisoitavaa Stubbin hehkuvasta olemuksesta. - Kylläpä teitä onkin paljon. Saatteko te tästä jotakin opintoviikkoja? Stubb lohkaisee ja sali naurahtaa tottelevaisesti, - Jos sovitaan, että jokaiselle kymmenen opinto-

viikkoa, niin kelpaako? Lisää tottelevaista naurua. Tunnen, kuinka suupieleni vääntyvät ikävään hymyyn. Stubb on vasta avannut suunsa ja menettänyt jo muutaman pisteen silmissäni. Ai miksikö? Yhdellä viattomalla vitsillä? No, niinpä. Ulkoministerin vitsailu ei livenä tunnukaan niin luontevalta kuin Helsingin Sanomista luettuna, vaan enemmän väkinäiseltä ja yritykseltä voittaa yleisö puolelleen heti alkumetreillä. Yritykseltä ostaa yleisö liian halvalla. Ai tuomitsevaako? No aivan varmasti. Mielialani alkaa kohota. Ehkä tästä ei sentään tulekaan aivan niin masentavaa. Isojen poikien leikit Esittelyjen jälkeen Stubb siirtyy varsinaiseen aiheeseensa. Koska sekin sattuu Stubbin persoonan ohella olemaan aamupäivän kiinnostavimpia teemoja, unohdan hetkeksi etsiä pikkumaisia ivaamisen aiheita ja keskityn puolivahingossa luennon sisältöön. Stubb jakaa sanottavansa kolmeen eri teesiin. Ensimmäisenä hän käsittelee maailmanpolitiikan nykyistä kehitystä moninapaisuuteen edellisten vuosikymmenten kaksi- ja yksinapaisten järjestelmien jälkeen ja pohtii Suomen asemaa isojen valtioiden keskinäisten valtapyrkimysten puristuksissa. Painopiste on siirtymässä Aasiaan ihan eri mittakaavassa kuin aikaisemmin ollaan voitu puhua, blaa blaa, tuttua kamaa, alan piirrellä kuvioita muistiinpanojen reunaan. Maailmanpolitiikka monimutkaistuu, ”ennen se oli isojen poikien leikkiä”. Pyörittelen silmiäni, mutta sitten höristän korviani. Haasteiksi Stubb mainitsee EU:n, Naton ja YK:n uudistumispaineet. Jos järjestöt eivät kykene kohtaamaan haastetta, hänen mukaansa huolestuttava kehitys kohti ”G-maailmaa”, jossa politiikan painopiste on keskittynyt G8- ja G20-maihin, voi jatkua. POLEEMI

”

Oikeastaan mitään konkreettista ei tunnu jääneen käteen, mutta liikutus on silti lähestulkoon käsin kosketeltavaa.”

Toinen teesi on Euroopan Unioni, jota Stubb lähestyy pohtimalla yhteistä ulkopolitiikkaa. Ei liene yllätys, että esiin nousee ulkoministerin tyytyväisyys Lissabonin sopimuksen aikaansaantiin. Sen sijaan se tulee yllätyksenä, että hän heti sopimuksen mainitsemisen jälkeen toteaa, ettei ”aio puhua enempää jargonia”. Kulmakarvani kohoavat oitis. En tiedä olenko yksin, mutta minun on vaikea niellä olettamusta, että täpötäysi salillinen Porthaniaan vapaaehtoisesti kerääntyneitä ihmisiä, jotka ovat tulleet kuuntelemaan luentoa maailmanpolitiikan tulevista valtasuhteista, kokisivat tuskalliseksi jargoniksi Lissabonin sopimuksen mainitsemisen. Mutta asiaan. - Lissabonin sopimus ei kuitenkaan kata kaikkea, Stubb huomauttaa. Se luo mahdollisuudet koordinoida paremmin jäsenvaltioiden ääniä, mutta vielä toistaiseksi jättää monet kysymykset avoimiksi. Stubb näkee EU:n tärkeimpinä kumppaneina Yhdysvallat, Venäjän ja Kiinan. Yhdysvalloista seuraa jälleen kasku, mutta tällä kertaa se on aika hyvä – Yhdysvallat ja Eurooppa ovat olleet 60 vuotta naimisissa, joten suhde on hyvällä ja vakaalla pohjalla, vaikka ei epäilemättä niin liekeissä kuin aikoinaan. Yhdysvallat flirttailee jopa muille eikä koe EU:ta ihan niin seksikkääksi kuin aikoinaan, mutta suhde ei ole kaatumassa mihinkään. Piste Stubbille, sillä hymähdän vahingossa ääneen. Venäjän ja EU:n suhdetta käsitellään astetta vakavammalla sävyllä. Mainituksi tulee se kuuluisa reset-nappulan painaminen, joka Stubbin mielestä on todella avannut uuden ajan Venäjän suhteissa niin Yhdysvaltoihin kuin EU:hunkin. Kiinan valitseminen kolmanneksi kumppaniksi ei ole yllätys. Kiinasta Stubb kuitenkin tuntuu puhuvan vähiten ja silloinkin pääpaino on taloudessa. Stubb mainosti Nokiaa

Kolmas Stubbin teeseistä on kunnioittava ulkopolitiikka, dignified foreign policy, kuten hän muotoilee. POLEEMI

- EU nähdään usein epäreiluna, hän muistuttaa. – Kaksinaismoralistisena entisten kolonialistivaltioiden klubina. Tässä vaiheessa ulkoministerin puheen katkaisee iloisesti soimaan pärähtävä Nokia. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän kaivaa puhelimen taskustaan. - Onneksi se oli sentään Nokia, hän lohkaisee. Seuraavaksi hän esittää hymyillen ennustuksen, että huomenna otsikoista pääsee lukemaan: Stubb mainosti Nokiaa. Ei huono idea. Stubb mainosti Nokiaa, kirjoitan muistiinpanoihini. Vieressä oleva tyttö katsoo oudosti. Kolonialismitaustaa vasten on Stubbin mielestä tärkeää, että EU:n saarnaavana pidettyä asennetta muutettaisiin. Se ei hänen mukaansa tarkoita ihmisoikeusperiaatteiden hylkäämistä vaan tehottomista käytännöistä luopumista. EU:n tärkeimpinä tavoitteina tulee jatkossakin pysyä ilmastonmuutoksen, vapaakaupan ja -markkinoiden sekä ihmisoikeuksien esillä pitäminen. Keinoina pitää EU:lla olla käytettävissään niin keppiä kuin porkkanaakin, kuten mahdollisuus kieltäytyä kauppayhteistyöstä. - Kunnioittava ulkopolitiikka ei tarkoita sitä, ettei vaikeita asioita voisi ottaa esille. On silti tärkeää, että hoidetaan kotipesä kuntoon takaamalla Euroopassa romanien ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet, hän linjaa. Toinen piste Stubbille. Tietenkin kyse voi olla oletusarvoisesti nuorelle, melko liberaalille yleisölle heitetystä syötistä, mutta tällä kertaa nielaisen sen auvoisesti sen enempää kyseenalaistamatta. Stubb katsoo yleisöään äärettömän vilpittömän ja vakavanoloisena enkä henno epäillä hänen tarkoitusperiään. Oikeastaan mitään konkreettista ei tunnu jääneen käteen, mutta liikutus on silti lähestulkoon käsin kosketeltavaa. Peli on päättynyt, eikä voittajaa tarvitse pohtia kauaa. Yleisö taputtaa käsiään ja Alexander Stubb luo vielä kerran kuuluisan hymynsä. Se valaisee meidät kaikki, ihan salin perukoille asti.

Haastattelussa

eversti Jukka Valkeajärvi Teksti Ilmar Metsalo Kuvat Ilmar Metsalo & Simo Ortamo

Kuva Ilmar Metsalo.

uolustusvoimia pyritään uudistamaan jatkuvasti. Tällä hetkellä kehitetään päivittäistä koulutusta ja suunnitellaan tavoitteita vuodelle 2016. Vastaako asevelvollisuus nykyajan turvallisuuspoliittisia uhkia vai valmistaudutaanko Suomessa sotaan mielikuvitusvihollisia vastaan? Poleemi tapasi Kaartin Jääkärirykmentin komentajan, eversti Jukka Valkeajärven. Sodankäynti on muuttunut huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana, kuten on myös poliittinen tilanne. Venäjä on edelleen suurvalta, mutta se ei välttämättä yllä maamme turvallisuuspoliittisten uhkien kärkikolmikkoon, ainakaan kolmea kertaa. Turvallisuuspoliit-

tisissa kysymyksissä taloudellisten intressien, kuten myös taloudellisen eriarvoisuuden, merkitys on korostunut. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon mukaan useat turvallisuuteen vaikuttavat haasteet ulottuvat laajalle alueelle ja vaativat sotilaallisen puolustuksen lisäksi muita toimenpiteitä. Puolustusvoimien kolme lakisääteistä tehtävää ovat Suomen sotilaallinen puolustaminen, muiden viranomaisten tukeminen sekä osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan. Jukka Valkeajärven mukaan tehtävien järjestys on hyvä ja edelleen ajankohtainen. - Tärkeintä on koko maan puolustaminen sekä alueellinen puolustusjärjestelmä, hän toteaa. Nykyinen järjestelmä tarjoaa Valkeajärven mukaan

puitteet myös muiden viranomaisten tukemiseen ja kansainvälisiin operaatioihin osallistumiseen. Puolustusvoimia on kuitenkin jatkuvasti kehitettävä vastaamaan muuttuvaa turvallisuuspoliittista tilannetta.

sevelvollisuutta koskeva keskustelu pyörii turhankin usein asevelvollisuuden kustannustehottomuuden ympärillä. Syyskuussa 2010 julkaistun Siilasmaan työryhmän raportin mukaan jokseenkin riittämättömän 60 000 sotilaan ammattiarmeija aiheuttaisi vuodessa viiden miljardin euron kulut. Nykyisen järjestelmän kustannukset ovat puolet tästä. Laskelmista huolimatta on esitetty asevelvollisuuden lakkauttamista. POLEEMI

sen suorituskyvyn vuoksi - Tässähän on kyse myös kansanterveydestä, Valkeajärvi sanoo.

Tämä ei tällä erää tule johtamaan tuloksiin, vaikka mielipiteitä puolustusmäärärahoista on esitetty suuntaan jos toiseen. Keskustelua asevelvollisuuden tehostamisesta ei Siilasmaan ryhmän selvityksestä huolimatta ole juurikaan esiintynyt. Resurssien säästämiseksi ehdotettu palvelusajan lyhentäminen tyrmättiin heti kättelyssä. Olisiko syytä lähestyä puolustusvoimien kustannustehokkuuden kehittämistä viranomaisten tukemisen kannalta tai tehdä siviilipalveluksesta parempi vaihtoehto varusmiespalvelukselle? Valkeajärvi on innokas kehittämään varusmiespalvelusta, varsinkin varusmiesten liikuntamahdollisuuksia. Jo ennen haastattelun alkua hän esittelee liikuntakerhon mainoksia. POLEEMI

- Tällaisia ollaan suunniteltu. Mitäs olet mieltä? Valkeajärvi ei ole huolissaan palveluksessa olevien fyysisestä kunnosta koulutuksen kannalta. Puolustusvoimien liikuntakoulutuksessa pyritään nousujohteisuuteen, ja esimerkiksi Cooperin testin tulokset nousevat kuudessa kuukaudessa keskimäärin 200 metrillä. - Nuorison fyysiseen kuntoon voidaan vaikuttaa, jos on tahtoa, Valkeajärvi toteaa. Nuorisoa on asiassa turha syyllistää, mutta nuorten huono fyysinen kunto on Valkeajärven mukaan kuitenkin laaja yhteiskunnallinen ongelma. Liikunnan lisääminen nousujohteisesti kouluihin jo ala-asteelta lähtien on hänen mielestään tärkeää. Eikä suinkaan sotilaalli-

antahaminassa on pyritty kiinnittämään huomiota varusmiesten motivaatioon tarjoamalla entistä laajemmin vaikutusmahdollisuuksia omaan palvelustehtävään. Samalla on kehitetty koulutuskulttuuria. Valkeajärven mukaan suomalaisten korkea sivistystaso mahdollistaa tarvittavien taitojen oppimisen jo kuuden kuukauden palveluksen aikana. Haasteena on kuitenkin tehtävien yksipuolisuus, jota pyritään paikkaamaan kouluttamalla näissä tehtävissä miehistöä useampaan kuin yhteen tehtävään. Koulutuskulttuurin jatkuva kehittäminen on Valkeajärven mukaan keskeistä sekä koulutuksen tason että mielekkyyden kannalta. Hänen mukaansa on tärkeää, että asevelvollisuuden suorittamisesta tulee olla käytännön hyötyä entistä enemmän myös varusmiesajan jälkeen. Esimerkkinä tästä sotilaskuljettajina palvelevat, jotka ovat viime vuosina saaneet varusmiesaikana kuljettajan ammattipätevyyden. Santahaminassa kehitetään lisäksi sotilaspoliisikoulutukseen lisättävää nuoremman vartijan tutkintoa. Tämä toteutettaisiin näillä näkymin yhteistyössä poliisin ja turvallisuusalojen oppilaitosten kanssa.

esurssien vähentyessä etenkin viranomaisyhteistyö tulee Valkeajärven mukaan olemaan tulevaisuudessa entistä tärkeämpää. Kaartin Jääkärirykmentti on sijaintinsa puolesta suunnannäyttäjä viranomaisten tukemisen saralla: vuosittain virkaapuvuorokausia kertyy noin 2000. Vaikka sodan ajan reservin määrää laskettaisiin 250 000:een, on Valkeajärven mielestä silti syytä kouluttaa koko ikäluokan asevelvolliset sekä vapaaehtoiset naiset. - Asevelvollisuudessa on kuitenkin kysymys velvollisuudesta, Valke-

ajärvi painottaa. Vapaaehtoisuuteen perustuva asepalvelus ei hänen mukaansa takaa riittävän kokoista reserviä. Siviilipalveluksen ei Valkeajärven mukaan tule olla tasaveroinen vaihtoehto armeijalle, vaan ennemmin vaihtoehto eettisin perustein asepalveluksesta kieltäytyville. Valkeajärvi ei myöskään näe syytä lisätä siviilipalveluksen suorittavien määrää. Siviilipalveluksen kehittämiseksi Valkeajärvi ehdottaa esimerkiksi armeijan mallin mukaista joukkotuotantoa, eli kriisinajan tehtävään sijoittamista siviilipalveluksen lopulla. - Siviilipalvelusta pohtiva työryhmä antanee asiaan liittyvät linjaukset kuluvana vuonna, Valkeajärvi toteaa lopuksi.

mintaan se ei vaikuta. - Suomalainen sotilas tukee valtiojohdon ja eduskunnan päätöksiä, hän sanoo. Valkeajärvellä on kokemusta sekä YK:n että Naton joukkojen toiminnasta kansainvälisten operaatioiden myötä. Merkittävänä hän pitää puolustusvoimien koulutuksen luomia edellytyksiä toimia kansainvälisissä operaatioissa maailmalla. Sotilasliiton vaikutukset näkyvät ennen kaikkea valtioiden välisessä kanssakäynnissä. Mahdollinen jäsenyys ei Valkeajärven mukaan muuttaisi merkittävästi puolustusvoimien toimintaa. - Keskeistä on kaikissa ratkaisuissa asevelvollisuusjärjestelmän säilyttäminen.

uolustusministeriön virkamies Janne Kuusela arvioi Natokeskustelun ajankohtaiseksi (hs.fi 14.1.2011). Kuusela on toinen Naton uudistumista arvioivan raportin laatijoista. Hän kuitenkin painottaa, ettei jäsenyys edellytä puolustusmäärärahojen nostamista. Kansainvälisiin operaatioihin osallistuminen olisi jatkossakin erillisen kansallisen päätöksen varassa. Suomessa Natokannanotot ovat olleet melko vaisuja, eikä Kuuselan povaama puolustusvoimien perusteellinen uudistus ole herättänyt juurikaan keskustelua. Mahdollisen Nato-jäsenyyden tiimoilta Valkeajärvi toivoo vilkasta keskustelua. Politiikan kentällä esitetyt kannat ovat suurten puolueiden osalta olleet melko yhteneviä, eikä laajempaa julkista keskustelua ole virinnyt. Suuresti yleisestä linjasta poikkeavia mielipiteitä ei juuri esitetä, ja kanta Natoon on hyvin pitkälti haalean positiivinen. - Nato-jäsenyys on ennen muuta poliittinen kysymys, Valkeajärvi toteaa ja lisää toivovansa erityisesti avoimuutta julkiseen debattiin. Hänen mukaansa sotilaallisella liittoutumisella on aina sekä hyviä että huonoja puolia, mutta joukko-osaston toi-

Kuvat Ilmar Metsalo

POLEEMI

Kuva Simo Ortamo.

Kaartin Jääkärirykmentti

Siilasmaan työryhmä

Maavoimien suurin joukko-osasto, Kaartin Jääkärirykmentti, kouluttaa Santahaminassa sodan ajan joukkoja pääkaupunkiseudun suojaksi. Rykmentti hoitaa myös valtiollisia edustustehtäviä, muun muassa presidentinlinnaa vartioiden. Vuosittain palvelukseen astuu noin 2000 varusmiestä, joista 95% on kotoisin pääkaupunkiseudulta. Polhon sotilasvirkailija kaartinjääkäri Virta palvelee isänmaata Santahaminan 1. jääkärikomppaniassa.

Puolustusministeri asetti elokuussa 2009 työryhmän selvittämään asevelvollisuuden yhteiskunnallisia vaikutuksia. Työryhmän syyskuussa 2010 julkaistussa raportissa todetaan asevelvollisuusarmeijan kustannusten olevan 4,8 miljardia euroa ja 60 000 vahvuisen ammattiarmeijan 8,6 miljardia euroa vuodessa. Aseistakieltäytyjäliitto syyttää työryhmää yhteiskunnan militarisoinnista.

POLEEMI

afganistan tähtäimen takaa

Kuva Tim Hetherington.

Kirjoittanut Ilari Leskelä kuvat Tim Hetherington & Lars Skree

Yhdysvalloissa elokuvat Irakista ja Afganistanista ovat tarjonneet kansalaisille keinon ymmärtää pelkojaan ja traumojaan – sekä valitettavasti myös tuntea ylpeyttä asevoimiensa saavutuksista. Muuallakaan maailmassa ei ole jätetty käyttämättä tuoreiden konfliktien voimaa valkokankaalla.

hteistä tälle suuntaukselle tuntuu olevan halu ymmärtää, mitä siellä oikeasti tapahtuu. Miksi kymmenen vuotta sotaa ei ole tuonut ratkaisua? Nyt Suomessakin nähdyt rajut dokumentit Restrepo (Yhdysvallat 2010) ja Armadillo (Tanska 2010) yrittävät osaltaan antaa vastauksia näihin kysymyksiin. Sotareportaaseista on tullut hyvinkin intiimejä ja vaikuttavia kuvauksia. Niissä katsoja ympäröidään tapahtumilla mahdollisimman realistisen käsityksen antamiseksi. Dokumenteissa on jalkauduttu sotilaiden arkeen ja eletty heidän kanssaan koko palvelusaika: lähdöstä paluuseen. Kuten Veijo Hietala kirjoitti tuoreeltaan (Tiede 2/2011), mikä olisikaan parempaa

rauhankasvatusta kuin tarjota monimuotoisia ja kriittisiä kuvia sodasta ihmisten koteihin.

ebastian Jungerin ja Tim Hetheringtonin ohjaaman Restrepon idea oli valaista kotiväkeä Afganistanista: kertoa mitä siellä todella tapahtuu ja miksi siellä ollaan. Tapahtumapaikka on Afganistanin väkivaltaisimpia laaksoja, jossa tulitaistelut Taleban-joukkojen kanssa on jokapäiväistä. Vuoden aikajänne ei tee dokumentista kovinkaan syvällistä, ja henkilötkin jäävät etäisiksi. Sodan kovuutta kuvataan usean minuutin kohtauksilla, jossa konekivääri laulaa ja vastakkaisessa rinteessä ropisee – en POLEEMI

Tanskalaisia partioimassa. Kuva Lars Skree.

”Mikä olisikaan parempaa rauhankasvatusta kuin tarjota monimuotoisia ja kriittisiä kuvia sodasta ihmisten koteihin?” tiedä selventääkö tämä mitään katsojalle, tai edes ampujalle. Kaiken lisäksi sotilaat kehuskelevat sillä, miten heidän yksikkönsä kuluttaa eniten ammuksia koko Afganistanin operaatiossa. Saattaa olla, että Korengalin laaksossa rauhanturvaamisen idea on kadotettu jo täysin ja operaatio on muuttunut joksikin täysin muuksi. Näin ollen dokumentin anti jää hyvin ohueksi, jos Afganistanista ja sen tilasta jotain haluaa ymmärtää. Ymmärrän hyvin, miksi dokumenttia verrataan The Internet Movie Database -sivustolla elokuviin Hurt Locker ja Saving Private Ryan, jotka yrittävät antaa fiktion kautta kuvan sodasta. Resterpo kun tuntuu dokumentoivan vain sotaa, ei Afganistania. Vaikka dokumentti on karuudessaan kysymyksiä herättävä, en tiedä mitä kotona istuvan äidin tai isän siitä pitäisi ymmärtää. Jos tämä olisi ainoa mitä asiasta tietäisin, niin hakisin poikani pois, sillä koko operaation tulokset näyttävän olevan nollassa.'

POLEEMI

lokuvassa Armadillo ohjaaja Janus Metz elää yhdessä kameramiehensä kanssa tanskalaisen joukkoyksikön parissa yli heidän kuuden kuukauden palveluksensa Armadilloksi kutustussa tukikohdassa. Dokumentti tuo vahvasti esille ajatukset ja tunteet ennen lähtöä, tapahtumien ja tapahtumattomuuden aiheuttamat reaktiot Afganistanissa sekä analyysin siitä, mitä jäi käteen. Kertomuksesta muodostuu hyvin intensiivinen ja myös inhimillinen, sillä kamera sulautuu joukkoon hienosti ja antaa ääneen päähenkilöiksi nostetuille sotilaille. Kauniista kokonaisuudesta tuntuu kuitenkin monelle katsojalle jäävän käteen palvelusajan ainoa taistelukontakti, jossa hetkellisesti purkautuva adrenaliini ja turhautumisen tunne konkretisoituu muutaman Talebantaistelijan ”neutralisointiin”. Tapahtuma ja sen ilakoiva jälkipuinti vuotaa Tanskan sotilasviranomaisille, mikä aiheuttaa tutkinnan, joka vielä kaiken lisäksi vuotaa medialle. Perimmäinen kysymys on se, mitä voimme hyväksyä sodassa.

Yhdysvaltalaissotilaita tauolla. kuva Tim Hetherington.

”Tärkeämpää olisikin ymmärtää Afganistanin konfliktien värittämä tuhatvuotinen historia” Kuva Lars Skree.

okumentin sanoman kannalta on surullista, että tällainen kohuaihe voi nousta itse kertomusta tärkeämmäksi. Mielestäni on hyvinkin selvää, mitä tapahtuu, kun hyvin koulutettu sotilas laitetaan rauhanturvaamistehtäviin. Sotilaat kun nyt vain koulutetaan vastaamaan ärsykkeeseen ilman sekunninkaan epäröintiä, työkaluinaan aseet. Kun tähän lisätään kuukausien saamattomuuden tunne, ystävien kuolema ja yleinen tylsyys, on vastaavanlainen tulos mitä odotettavin konfliktitilanteessa. Armadillo onkin huomattavasti Restrepoa intensiivisempi kuvaus siitä, mitä Afganistanissa tapahtuu vaikuttamisen alimmalla tasolla: miten suhteet paikallisten kanssa toimivat, miltä näyttää rauhanturvaajien arki ja mitkä ovat rauhanrakentamismahdollisuudet tätä reittiä. Se, että Euroopassa tämä monia näytti hätkähdyttävän, on huomattavasti kiintoisampaa. Ilmeisesti käsitys Afganistanin tapahtumista on jäänyt todella etäisiksi – ehkäpä jo tylsistyttäväksi samojen uutisten litaniaksi. Jos dokumentin antama negatiivinen kuva todellisuudesta hätkähdyttää, on (perusasioissa) perustiedoissa rakenteellisia virheitä.

Tärkeämpää olisikin ymmärtää Afganistanin konfliktien värittämä tuhatvuotinen historia ja ulkopuolisten interventiot varsinkin 1800-luvun lopulta lähtien. Tämän lisäksi ymmärrystä laajentaisi nähdä paikallisten elämää kulttuurillisista ja taloudellisista lähtökohdista – valtapolitiikka kun ei heistä juuri mitään kerro.

armittelinkin, kun en onnistunut tammikuun DocPointissa sovittamaan aikatauluuni saksalaisohjaaja Helge Reidemeisterin dokumenttia War and Love in Kabul. Reidemeister antaa äänen rakastuneelle entiselle talebantaistelijalle, jonka rakkauden tielle asettuu uskonto, heimoyhteiskunta ja sota. Mikä olisikaan parempi keino laittaa Afganistanin sota oikeisiin mittasuhteisiin, kuin tarkastella sitä paikallisen inhimillisestä näkökulmasta ulkopuolisen voimapolitiikan ilmentymän sijaan? Näkemättä jäi, onnistuuko War and Love in Kabul tässä tehtävässä, mutta ainakin elokuvan alkuperäinen nimi kertoo Afganistanista enemmän kuin tuhat kuvaa: Mein Herz sieht die Welt schwarz (Sydämeni näkee maailman mustana). POLEEMI

Minne menet,

Kiina? Teksti Hanna Marjoranta Kuva Remko Tanis

Kiina on nopeasti kasvava talousmahti, jonka tulevaisuuden suunta kiinnostaa ja arveluttaa muita valtioita. Minkälaisin ehdoin maassa vuodesta 1949 valtaa pitänyt Kiinan kommunistinen puolue nykyisin hallitsee?

–Kommunismin perintöä Kiinan poliittisessa järjestelmässä on tällä hetkellä enää yhden puolueen valta, esitti Kiinaa ja Aasiaa tutkiva Jyrki Kallio Ulkopoliittisen instituutin helmikuun alussa järjestämässä Communism is Dead, Long Live Confucianism? -seminaarissa. Globaalin talouden pelisääntöihin sopeutuminen vaurastumisen ehtona vei kommunismilta pohjan talouden alalla jo vuosia sitten, mutta nyt puolue näyttää hylänneen alkuperäisen ideologiansa lopullisesti myös muilla rintamilla. Kiinan perinteinen uskonnollinen traditio, konfutselaisuus, tuomittiin jo hävitettäväksi kommunismin laajimman kukoistuksen ja kulttuurivallankumouksen kaudella 1960-luvulla. Nyt sille on kuitenkin myönnetty uusi mahdollisuus - kommunistinen puolue on nostanut Konfutsen vanhat opetukset kunniaan. Tästä kertovat Tiananmenin aukiolle tammikuussa pystytetty Konfutsen patsas ja konfutselaiseen traditioon nojautuen opettavat koulut.

18POLEEMI

Suunnanmuutoksen taustalla on konfutselaisuuden pitkä ja kiistämätön yhteys kiinalaiseen kulttuuriin, minkä myös kommunistinen puolue tunnustaa. Historiapolitiikalla ennenkin ratsastanut puolue on keksinyt, että konfutselaisuudesta voisi saada muokattua kansaa yhdistävän voiman. Sellaiselle puolueella on tarvetta aikana, jona Kiina on läntisille vaikutuksille enemmän alttiimpi kuin koskaan. Maailman tapahtumista perillä oleva kommunistinen puolue tiedostaa separatismia lietsovan nationalismin vaarat multietnisissä valtioissa. Seminaarissa esitelmöineen Tukholman yliopiston Kiinan kielen ja kulttuurin professori Torbjörn Lodénin mukaan kiinalaiset ovat joutuneet tekemään kipeän uhrauksen suostuessaan modernisaatioon talouden ehdoilla. Siksi yhteyden luominen vanhaan perinteeseen vetoaa kansaan, jonka täytyy luoda ja vakiinnuttaa paikkansa globalisoituvassa maailmassa. Konfutse -kortin pelaamista ei silti suoranaisesti voi laskea kommunistisen puolueen voitoksi. Konfutselaisuudessa

kun on kyse kokoelmasta 2500 vuotta vanhoja ajatuksia ja oppeja, joita voi tulkita eri tavoin. Opeista on löydetty myös esimerkiksi demokratiaa puoltavia viittauksia. Tähän asti pääasiassa talous on sanellut viime vuosikymmenien yhteiskunnallisen muutoksen ehdot Kiinassa. Kun aatteet ja ajattelutavat kuitenkin pluralisoituvat suuressa Kiinassa koko ajan, niiden etenemisen estäminen alkaa olla vaikeaa sensuurista huolimatta. Erityisen kiinnostavaksi Kiinan tulevaisuuden pohdinnan juuri nyt tekee Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä riehuva vapauden ja uudistusmielisyyden huuma. Voisiko se saada jalansijaa myös Aasiassa?

Taloudellisesti menestyvä ja korkean koulutuksen mahdollisuudet tarjoava Kiina on toki täysin eri sarjaa kuin massatyöttömyyden ja itsevaltiuden kanssa kamppailevat arabivaltiot, mutta yhteisiä piirteitäkin löytyy. Sekä arabimaailmassa että Kiinassa on massoittain nuoria, jotka ovat tyytymättömiä asemaansa. Molemmilla alueilla myös ero maaseudun ja kaupunkien asukkailleen tarjoamien mahdollisuuksien välillä on huima. Kiinan kommunistinen puolue tiedostaa tilanteen, mutta onko sillä jotain uutta varastossa vielä konfutselaisuuden jälkeen? On selvää, että pelkkään kansan yhtenäisyyteen nojaava politiikka on 2000-luvulla epävarmalla pohjalla.

POLEEMI

Yllättävän kannatuksen saanut puolue 1970: Suomen Maaseudun puolue. Puolue tunnetaan lähinnä yhdestä karismaattisesta henkilöstä, jota luonnehditaan loistavaksi puhujaksi, joka vangitsee kuuntelijansa, ja käyttää yleensä voimakasta ja värikästä kieltä.

2011: Perussuomalaiset. Puolue tunnetaan lähinnä yhdestä karismaattisesta henkilöstä, jota luonnehditaan loistavaksi puhujaksi, joka vangitsee kuuntelijansa, ja käyttää yleensä voimakasta ja värikästä kieltä. Palstatilaa ovat saaneet myös Allah-pilkasta tuomittu bloggaaja sekä homofobinen hauveleista puhuva kansanedustaja.

Karismaattinen johtaja 1970: Veikko Vennamo (19131997), lakitieteen lisensiaatti. Valmis väitöskirja jäi sodan jaloissa Karjalaan. Vastustajat kuvailevat demagogiksi ja populistiksi.

2011: Timo Soini (s. 1962), valtiotieteiden maisteri, opiskellut sivuaineena poliittista historiaa. Omien sanojensa mukaan maisterisjätkä. Vastustajat kuvailevat populistiksi.

Oma määrittelmä poliittisella kartalla 1970: ”Puolue ei ole enempää vasemmistolainen kuin oikeistolainenkaan. Puolueen ideologian perustana on ihminen ja perhe eli jokainen ihminen ja jokainen elämä on arvokas” (Reijo Enävaara: Unohdetun kansan puolesta – SMP 20 vuotta, 1979)

2011: ”Me emme ole oikealla, olemme oikeassa” (Timo Soini Iltalehdessä 27.10.2008)

Miten puolueeseen suhtaudutaan? 1970: Vasemmisto suhtautuu erittäin kielteisesti: SKP:n Aarne Saarinen ilmoittaa, ettei SMP:tä hyväksytä samaan hallitukseen. Urho Kekkonen mustamaalasi puoluetta julistamalla sen fasistiseksi järjestöksi ja Neuvostoliittovihamieliseksi.

POLEEMI

2011: Vasemmisto suhtautuu erittäin kielteisesti: Vihreät ovat ilmoittaneet, etteivät mene samaan hallitukseen Perussuomalaisten kanssa. Perinteisten puolueiden kannattajat mustamaalaavat puoluetta väittämällä sitä rasistiseksi, menneisyyteen katsovaksi sekä fundamentalistisen ahdasmieliseksi puolueen puheenjohtajan katsomuskannan perusteella.

Populismin

muutos 1970 Teksti Tuomas Lassinharju Kuvat Teemu Perhiö

Miksi puolueen kannatus kasvaa? Ensimmäinen syy: selkeä protestikanava 1970: Näkyvin puolue, joka arvostelee Urho Kekkosen tukeman K-linjan keskitettyä vallankäyttöä.

2011: Näkyvin puolue, joka arvostelee Euroopan unionia. ”Missä EU – siellä ongelma” -ajattelu lisääntyy Kreikalle ja Irlannille myönnettyjen tukipakettien myötä.

Toinen syy: kansa on turhautunut perinteisten puolueiden 1970: Syksyllä 1967 Suomea kuohuttaa eduskunnassa paljastunut kavallus. Valtiontalouden tarkistusvirasto laskee sen aiheuttaneen valtiolle 27 miljoonan markan menetykset. Saman vuoden budjettiin hyväksytään puoluetuki, joka ärsyttää kansalaisia.

2011: Vuosina 2008–2011 Suomea kuohuttaa kansanedustajien vaalirahoituskohu. Timo Kallin tokaisusta seurannut selvitys johtaa useisiin rikosepäilyihin. Kansanedustajien saavuttamat palkankorotukset ja torkkupeitot ärsyttävät kansalaisia, jotka uhkailevat sosiaalisessa mediassa yleislakolla.

Kolmas syy: perinteiset puolueet ovat unohtaneet perinteiset kannattajansa

vastaisku & 2011

pakkaa .

suomalaisen

poliittisen

elämän

Alkuvuodesta 2011 Perussuoma-

laiset hengittävät jo kolmen suurimman puolueen niskaan .

2011: ”Katso demarien ja vasemmistoliiton listaa ja ehdokkaita. Keitä heistä duunarimies olisi voinut äänestää? Ei yhtään ketään. Niinpä äänet vuosivat meille.” (Timo Soini Suomen Kuvalehdessä 12.6.2009)

Kuinka kannatuksen kasvu näkyy eduskuntavaaleihin valmistautuessa?

Maaliskuussa 1970 menivät sekaisin niin Yleisradion vaaliohjelman tietokoneohjelmointi kuin U rho K ekkosen mielenterveys . Suomen Maaseudun Puolueen suurvoitto sekoitti

1970: ”Maaseudun autioittaminen jatkui, vaikka Koiviston hallituksen maatalousministerinä oli kepun Martti Miettunen. [--] Hänestä tuli peltopakettien isä. [--] Kekkosen hallitukseen pakottama kepu ja Martti Miettunen olivat pettäneet kannattajansa.” (Veikko Vennamo: Kekkos-diktatuurin vankina, 1989)

M istä on protestipuolueiden kannatus tehty , ja onko 40 vuodes sa mikään muuttunut ?

1970: Ehdokaspaikkoja on huomattavasti vähemmän kuin halukkaita. Ehdokkaat kilpailevat siitä, kuka saa liittää vaalimainokseensa Vennamon kuvan ja hänen lausuminaan sanat ”luotan häneen”.

2011: Esimerkiksi Helsingissä ja Uudellamaalla on halukkaita kolminkertainen määrä ehdokaspaikkoihin verrattuna.”Meillä on hirveä tunku”, selittää Timo Soini Frederikille, jota ei hyväksytä ehdokkaaksi, minkä seurauksena hän uhkasi polttaa olemattoman jäsenkirjansa.

POLEEMI

demok r atian p ä tk ä ty ö l ä inen

Teksti Juho Korhonen Kuvat Simo Ortamo

nformaation määrä on kasvanut aina nykymuotoisen eduskunnan perustamisesta. Tietovuori lakialoitteista, direktiiveistä ja päätöksistä on niin massiivinen, ettei yksittäinen kansanedustaja kykene sitä hallitsemaan. Vielä viime vuosisadan alkupuoliskolla kansanedustaja kykeni hahmottamaan lakialoitekentän kokonaisuudessaan, nykyään se on mahdotonta. Kansanedustajat ovat kykenemättömiä hallitsemaan edes omien valiokuntiensa lakialoitteita saati koko eduskunnan. Jäädessään informaatiotulvan alle, takertuu yksittäinen edustaja puolueensa linjaan ja äänestää paitsi ajattelematta, mikä ikävämpää, vailla pohdintaa ja keskustelua puoluekurin mukana ja typerienkin aloit-

POLEEMI

teiden puolesta. Nykymuotoisessa parlamentarismissa eduskunta ei ole todellinen lainsäädäntövallan käyttäjä saati poliittinen instituutio, vaan hallituksen tahtoa seuraava kumileimasin. Varsinaista valtaa käyttävät leimasimia pyörittelevät virkamiehet ja poliittiset sihteerit. Vain heillä on resursseja ja aikaa paneutua ja vaikuttaa lakialoitteisiin. Ja tätäkin aikaa on syönyt valtiohallinnon tuottavuusohjelma. Useat lakialoitteet ovat huonosti valmisteltuja eikä lakien todellisia vaikutuksia ole analysoitu. Demokratian suurin hyve, keskustelu päätöksistä ja laeista, on katoamassa politiikan ulkopuolelle. Jos lakialoitteista keskustellaankin, on se poleemista räksyttämistä eduskun-

nan lähetekeskustelussa eikä todellista vaikuttamista. Demokraattinen prosessi on pantu tuottamattomana nurkkaan häpeämään.

osa-aikaedustajuus Ongelman ratkaisuksi on poliittinen edustus uudelleen määriteltävä. Askel tähän suuntaan on osa-aikaedustajuus, jossa valjastetaan uuden sukupolven tietotaito ja organisoitumiskyvyt osaksi parlamentarismia. Osa-aikaedustaja on viiden hengen ryhmä kansanedustajia, jotka valitaan edustamaan yhtä paikkaa eduskunnassa. Yhdessä he ovat jo demokraattinen elin, jossa päätökset tehdään yksinkertaisen enemmistön turvin. Ennen kuin osa-aikaedustaja

ottaa kantaa lakialoitteisiin, muihin äänestysten alla oleviin asioihin tai tekee kannanottoja, ovat ryhmän jäsenet keskustelleet päätöksestä ja äänestäneet ”edustajan” mielipiteestä. Osa-aikaedustaja noudattaa demokraattisesti ryhmän tahtoa. Äänestykset ryhmän sisällä ovat avoimia ja päätöksenteko läpinäkyvää. Osa-aikaedustajuus lisää edustukselliseen demokratiaan uuden portaan. Edustuksellisuus tapahtuu sekä ryhmän sisällä että osa-aikaedustajan poliittisessa toiminnassa. Samalla osa-aikaedustajuus lisää poliittisuuden astetta imagokilpailun kustannuksella. Ryhmä ei asetu ehdolle yksittäisen naaman tai henkilökohtaisten rahavarantojen perusteella. Viisi ihmistä kykenee käsittele-

mään rutkasti enemmän informaatiota ja paneutumaan lakialoitteisiin paremmin kuin yksittäinen kansanedustaja. Osa-aikaedustajan ryhmän sisällä voi toki vallita informaatioepätasapaino, mutta päätökset tehdään yksinkertaisen enemmistön turvin ja yhden jäsenen huonosti perusteltu mielipide voidaan torpata. Ryhmän päätös on osa-aikaedustajaa sitova, jolloin puoluekurin vaikutus heikkenee ja yllyke aitoon ja argumentatiiviseen päätöksentekoon kasvaa.

Paluu kansanedustukseen Osa-aikaedustajat edustavat itsekin kasvavaa joukkoa vakituisesta työpaikasta epävarmoja kansalaisia,

pätkätyöläisiä ja freelancereita. Yksittäisen osa-aikaedustajan poliittista motivaatiota ei syrjäytä raha, sillä palkkakin jaetaan. Ryhmän paine auttaa osa-aikaedustajia pitämään jalat maan. Yksittäiset revittelyt ovat mahdottomia eikä kusi nouse helposti päähän. Osa-aikaedustajahan on vain osa-aikaisesti edustajan työssä ja jatkuvasti osa kansalaisyhteiskuntaa muissa toimissaan. Todellinen työmäärä noussee suuremmaksi kuin viidesosaan tavanomaisen edustajan ajasta. Kuitenkin, ryhmässä tapahtuva organisoitu työ; kokonaisuuksien nopea haltuunotto, aihepiiristä toiseen siirtyminen, projektiluontoinen työnkuva, verkostoituminen sekä kieli- ja kommunikaatiotaidot, ovat POLEEMI

”

Osa-aikaedustajat ovat todellisesti kosketuksissa tekemiensä päätösten kanssa.” juuri modernin pätkätyöläisen erikoisosaamista. Työn hoidossa osaaikaedustajia auttaa myös ryhmän tuki, jonka ansiosta on kirjaimellisesti mahdollista olla monessa paikassa yhtä aikaa. Osa-aikaedustajien käytössä ovat viiden ihmisen yhteiset kyvyt ja kielitaito, jolloin paljon käytännön järjestelyihin tuhlautuvaa aikaa voidaan allokoida hyötykäyttöön osaajan löytyessä aina läheltä ja työnjaon maksimoidessa tehokkuuden. Osa-aikaedustajat ovat todellisesti kosketuksissa tekemiensä päätösten kanssa. Kyseessä on paluu juurille, aikaan jolloin eduskunta todella valittiin kansalaisista eikä ammattipoliitikkoja vielä tunnettu. Osa-aikaedustajuuden mahdollistaa moderni teknologia, jonka välityksellä ryhmän jatkuva yhteydenpito on mahdollista, eikä ääni eduskunnassa jää käyttämättä, vaikka yksi joukosta olisikin vaalivalvojana somaliassa ja toinen tutustumassa lähialueyhteistyöhön Venäjällä. Vallitsevan hegemonian valtaasemaa keikutetaan läpinäkyvästi, legitiimisti ja alhaalta päin, silloin ei kyse ole vain anti-hegemonisesta vastustuksesta ja meuhkaamisesta. Deliberatiivinen keskusteleva päätöksenteko mahdollistaa jälleen todellisten vaihtoehtojen tarjoamisen. Löydä oma valtsikalainen osa-aikaehdokkaasi kevään vaaleista!

POLEEMI

Enkeleitä Helsingissä Teksti Simo Ortamo Kuvat Stefan Bremer & Simo Ortamo

Aidsia sairastava homomies saa yskivältä enkeliltä jumalaisen tehtävän. Ulkomaailmaa neuroottisesti pelkäävä mormonikotirouva käy etelänapamantereella Valiumin voimin. Ronald Reaganin tunteva lakimies ilmoittaa lääkärilleen, ettei ole homo, vaikka sattuukin naimaan miehiä, eikä siten sairasta Aidsia vaan maksasyöpää. Ainutlaatuinen teatteriproduktio Angels in America sukelsi syvälle 1980-luvun Yhdysvaltojen apokalyptiseen mielenmaisemaan.

Kuva: Simo Ortamo

POLEEMI

Yllä: Louis (Jerry Wahlforss) saa tietää miesystävänsä Priorin (Antti Lang) sairaudesta. Vasemmalla: Roy Cohenin (Matti Onnismaa) kuolinvuoteen äärellä Joe Harper (Oskari Perkki). Viereinen sivu: Amerikan enkeli (Krista Kosonen) suostuttelee Prioria ottamaan tehtävänsä vastaan. Kuvat Stefan Bremer.

ain Angels in America -näytelmää varten koottu teatterityöryhmä työsti projektia kaksi ja puoli vuotta ennen sen ensi-iltaa viime marraskuussa. Johanna Freundlichin ohjaamaa näytelmää esitettiin talven aikana viisitoista kertaa esitystä varta vasten vuokratussa entisessä videovuokraamossa Alppilassa.

ngels in America oli teatterikokemuksena äärimmäinen. Näytelmä koostui kahdesta yli kolmetuntisesta ja kolme näytöstä sisältävästä osasta, joiden väliin jäi kahden tunnin lounastauko. Noin viisikymmentä katsomopaikkaa oli rakennettu pienen näyttämön ympärille niin lähelle, että katsoja todella joutui viettämään sunnuntaipäivänsä newyorkilaisissa asunnoissa, kahviloissa, toimistohuoneissa ja puistois-

POLEEMI

sa. Seitsemän tunnin aikana yleisö syöksyi tunnetilasta toiseen: naurusta kyynelten partaalle ja raivosta sääliin.

kanssa. San Franciscoa muistuttava taivaskin kärsii jatkuvista järistyksistä.

äytelmäkirjailija Tony Kushnerin kuvaama 1980-luvun New York on hysteerinen ja täynnä kuolemanpelkoa. Joe (Oskari Perkki) ja Harper (Elina Berg) Pittin mormonipariskunta tietää lopun aikojen olevan käsillä, ja heidän avioliittonsa ajautuu vaikeuksiin Joen identiteettikriisin ja Harperin mielenterveysongelmien törmätessä. Yhdysvaltain homoväestö puolestaan on Aidsepidemian kourissa, eikä Louisilla (Jerry Wahlforss) ole rohkeutta kohdata nuoren poikaystävänsä Priorin (Antti Lang) sairautta. Republikaanilakimies ja Joen esimies Roy Cohen (Matti Onnsimaa) taas joutuu kasvokkain oman kuolevaisuutensa

ngels in America oli näyttelijöiden teatteria. Kahdeksan etupäässä nuoren näyttelijän tiimi loi Kushnerin roolihahmoista ihmisiä, jotka kävivät katsojille hyvin tutuiksi ja eläviksi seitsemän tunnin mittaan. Päähenkilöiden lisäksi näyttelijöillä oli esitettävinään sivuhahmoja, jotka edustivat monesti vastakkaista sukupuolta. Esimerkiksi Joen äitiä näytellyt Jaana Saarinen esiintyi myös vanhana rabbina sekä 1950-luvun kommunistivainoissa kuolemaan tuomitun Ethel Rosenbergin haamuna. Jani Toivola puolestaan esitti Priorin parhaan ystävän Belizen lisäksi Harperin lääkehallusinaatiotrippien matkaopasta.

äytelmä pyrki vieraannuttamaan katsojaa roolinvaihdosten lisäksi limittämällä kohtauksia toisiinsa sekä ajoittaisilla erikoistehostespektaakkeleilla. Tästä huolimatta naturalistinen näyttelijätyö vei voiton. Esitys muuttui illan jatkuessa yhä enemmän eläväksi elämäksi, jota tosin rytmittivät yhä voimistuvat yliluonnolliset ilmestykset.

ushner ei pelkää käsitellä näytelmässään ihmiselämän suuria teemoja: kuolemaa, rakkautta, hyväksyntää ja anteeksiantoa. Poikkeuksellisen pituutensa ansiosta teos kuitenkin myös ehtii sanoa näistä jotakin merkittävää. Dialogi on nopeaa, nokkelaa ja tekee salamannopeita iskuja. Kaiken yllä lepää ironian, intertekstuaalisuuden ja huumorin

verho: mormonirouvat polttavat salaa tupakkaa, Pittien asunto tuo mieleen Rosemary’s Baby -elokuvan ja enkelillä on puhevika. Tämä verho kuitenkin repeää tosipaikan tullen, ja kuoleva murhamies saa uhriltaan viimeisen siunausrukouksen.

yöryhmän mukaan syynä yli kaksi vuotta kestäneeseen valmistelutyöhön oli näyttelijöiden aikataulujen lisäksi tavoite muodostaa pitkäaikaisempi teatteriyhteisö. Jollain tavalla tämä yhteisö onnistui illan aikana imemään piiriinsä myös yleisön. Illalla teatterista astui ulos joukko katsojia, jotka suorastaan odottivat yksinäisen valkoisen enkelinsulan leijailevan alas pimeältä helsinkiläiseltä taivaalta.

”

Seitsemän tunnin aikana yleisö syöksyi tunnetilasta toiseen: naurusta kyynelten partaalle ja raivosta sääliin.”

POLEEMI

Olen täällä vieläkin joaquin phoenixin rap-elämä Teksti Eetu Jokela Kuvat Magnolia Pictures

ammikuun lopulla järjestetyn kymmenennen DocPoint-dokumenttielokuvafestivaalin mielenkiintoisinta antia tarjosi elokuva, joka ei varsinaisesti edes ole dokumentti. Casey ”Benin pikkuveli” Affleckin ohjaaman I’m still here -elokuvan (2010) keskiössä kun on tapahtumasarja tai pikemminkin ilmiö, joka itsessään ei ole totta. Vuoden 2008 lopulla näyttelijä Joaquin Phoenix koko viihdeteollisuuden yllätykseksi ilmoitti hylkäävänsä menestyksekkään näyttelijänuransa ja siirtyvänsä täysipäiväiseksi rap-muusikoksi. Elokuvan julkaisun yhteydessä kuitenkin sekä Affleck että Phoenix ilmoittivat jutun olleen huijaus, ja Phoenixin vain näytelleen hulluksi muuttunutta itseään.

mutkaisesta ja nykyajalle ominaisesta julkkisten, mediateollisuuden ja massayleisön kolmiodraamasta. Vaikka Phoenixin uusi rap-elämä ei totta ollutkaan, olivat sen aiheuttamat reaktiot julkisuusteollisuudessa ja sen kohdeyleisössä, televisiota ja internetia seuraavassa ihmisten massassa, aitoja ja todellisia. Kuva sensaatiomedian pyörittämästä julkkiskultista, jota Affleck ja Phoenix pyrkivät rakentamallaan hypertodellisuudellaan meille näyttämän, on mätä ja turmeltunut. Elokuvan aikana saamme nähdä kuinka viihdeteollisuuden ja Phoenixin kannattajakunnan suhde Hollywoodin kultapoikaan ja tämän uutta uravalintaa kohtaan muuttuu epäuskoisesta suorastaan avoimen vihamieliseksi. Alkuhämmästyksen jälkeen uutismedia ja videobloggari toisensa jälkeen julistaa Phoenixin uran olevan ohitse. Oscarein palkitusta sankarista tulee pian kansakunnan yleinen sylkykuppi ja naurunaihe.

”Elokuvan keskiössä on ilmiö, joka ei itsessään ole totta”

Dokumenttielokuvien katsotaan eroavan ”tavallisista” elokuvista siksi, että ne pyrkivät tallentamaan jotakin todellista, siinä missä muut elokuvat ovat juoneltaan fiktiivisiä. Vaikka I’m still here ei päällisin puolin kuulu dokumenttien kastiin, siinä mielessä että sen ilmeisin kerronnallinen taso ei ole totta per se, on se silti mitä ilmeisimmin dokumentti. Elokuva tallentaa jotain moni-

2 8POLEEMI

Vaikka media suorastaan kääntää selkänsä entiselle suosikilleen, ei se jätä tilaisuuttakaan käyttämättä ottaakseen kaiken irti Phoenixin tehtailemasta fiktiivisestä spektaakkelista. Mieleen tulee väistämättä puhkikulutetut vertauskuvat korppikotkista haaskan äärellä. I’m still here näyttää myös sen, kuinka pinnallinen ja kiero on suuren yleisön suhde idoleihinsa. Kun massan suosikki tekee jotakin yleisön odotuksista poikkeavaa, menettää tämä välittömästi seuraajiensa tuen ja luottamuksen. Kuin jokin nykyaikainen, kuuluisuuskulttia ylläpitävä sekä yleisön ja julkkisten keskinäistä suhdetta uusintava sanaton sopimus olisi toisen osapuolen taholta irtisanottu.

still herestä löytyy läjäpäin myötähäpeää laukaisevia ja kaikkia sisäänrakennettuja sosiaalista elämää koskevia sääntöjä loukkaavia kohtauksia. Toisin kuin Konttorissa, katsoja ei pääse tunteitaan pakoon ”tämä ei ole totta” -mantran taakse. I’m still heressä ihmisten reaktiot ovat tosia, vaikka niiden stimulantti onkin valheellinen. Mikä sitten on I’m still

heren arvo dokument”Eräässä kohtauksessa tielokuvana? Tehtävässään Phoenixin assistentti ulostaa pyrkiä kuvaamaan jotakin oleellista median, julkimoinukkuvan näyttelijän den sekä yleisön suhteista se jää valitettavan keskenkasvoille” eräiseksi. Elokuvan 106 mi-

Kaiken edellä mainitun lisäksi on elokuvaan tallennettu myös ruumiineritteitä, alkoholin- ja huumeidenkäyttöä sekä miehistä alastomuutta, jota elokuvassa on Los Angels Timesin erään kirjoittajan mukaan ”enemmän kuin keskiverrossa homopornoelokuvassa”. Eräässä kohtauksessa Phoenixin assistentti ulostaa nukkuvan näyttelijän kasvoille. Kuten muissakin 2000-luvun mockumentaryissa, kuten tv-sarja Konttorissa (The Office), I’m

nuutin kestosta valitettavan suuri osa on edellä mainittua julkisuuden lieveilmiöiden kuvausta, joka on kyllä viihdyttävää, mutta elokuvan päämäärän kannalta epäoleellista. I’m still herestä on myös jätetty pois osa, joka olisi sen tavoitteen kannalta kaikkein oleellisin: kun Affleckin ja Phoenixin orkestroima vedätys paljastetaan ja media pakotetaan rakentamaan suhteensa näyttelijään uudelleen. Olisiko se tunnustanut virheensä vai jatkaisiko se eloaan, niin kuin mitään ei olisi tapahtunut? POLEEMI

Historiaa videopelien silmin Teksti: Antti Vainionp채채 Kuvat: Activision, Paradox Interactive, Firaxis Games & Jim Gasperini

Television passiivinen media on korvautunut interaktiivisella. Me emme enää istu ja katso, miten näyttelijä pumppaa vastustajiaan täyteen lyijyä, vaan pelaaja itse voi ottaa ohjat käsiinsä. Hän voi löytää jonkun humaanimman tavan ratkaista tilanne esimerkiksi keskustelemalla vastustajansa kanssa – tai sitten pelaaja vain pumppaa viholliset täyteen. Videopeli interaktiivisena teatterina pakottaa katsojan niin ohjaajan, käsikirjoittajan kuin näyttelijänkin rooleihin muodostamaan entistä monimutkaisempia lopputuloksia.

Historiaa tehdään ase kädessä Call of Duty -pelisarjassa. Kuva Activision.

POLEEMI

Hearts of Iron -strategiapelisarjassa soditaan maalla, merellä ja ilmassa joka puolella maailmaa. Kuvat Paradox Interactive.

”

Hidden Agenda -peli tarjoaa pelaajalleen mahdollisuuden astua täysin kuvitteellisen eteläamerikkalaisen banaanivaltion presidentiksi suuren mielenosoituksen jälkeen.”

ideopeli osana massakulttuuria on tuore ilmiö. Se on lyhyessä ajassa noussut harvojen harrastuksesta osaksi normatiivista ja hyväksyttävää arkielämää kaikissa yhteiskuntaluokissa. Videopeliin voidaan sisällyttää paljon informaatiota, joka melkein huomaamatta iskostuu eimediakriittisen tulkitsijan tajuntaan. Monien videopelien sisällöt pohjautuvat historiaan, mikä tekee niistä historiapolitiikan välineitä. Koska historialliset viittaukset eivät välttämättä ole tutkijoiden laatimia, peleillä on taipumusta kontrafaktuaalisuuteen eli vaihtoehtoisten tapahtumien fiktiiviseen pohdiskeluun. Näin peleillä on sisältönsä kautta väistämättä tarjottavana hyvinkin eri tavoin tulkittavissa olevia visioita historian kulusta. Pelien mukaan historian käsitteistöä ei tulisi tulkita niin vahvasti pelkkien jäykkien tositapahtumien

POLEEMI

kautta ja olla aina varuillaan piilossa väijyvien anakronismien varalta, vaan antaa myös erilaisten mielikuvien ja näkemysten esittää oma tulkintansa. Mielenkiintoisimmat historiakäsitykset nousevat peleistä, jotka sallivat pelaajilleen vapaat kädet historian toteuttamiseen. Esimwerkkejä tällaisista peleistä ovat Europa Universalis, Hearts of Iron, Crusader Kings, Victoria, Crisis in Kremlin, Balance of Power, Conflict – Middle East Political Simulator ja Shadow President. Näissä peleissä lähtökohdaksi on otettu yleisesti hyväksytty historiantulkinta, minkä jälkeen pelaajalle annetaan suhteellisen vapaat kädet toimia annettujen rajoitteiden puitteissa. Edellämainitut pelit ovat historiallisia simulaattoreita, jotka tarjoavat sattumaan ja strategiseen suunnitteluun pohjautuvia vaihtoehtoisia historiantulkintoja.

Myös populaarimmat pelit, kuten Civilization ja Total War tarjoavat mahdollisuuden historiatulkintojen tekemiseen. Niissä pelaajan vapaa toiminta on niin suuressa osassa, että pelien kautta muodostuva historian kokonaiskuva on väistämättä vääristynyt. Tämän lisäksi Civilization -pelisarja tekee suunnattomia ennakko-oletuksia modernisaation etenemisestä ja eurosentrisyydestä. Simulaatiopelien historiaa rajaava näkökulma saattaakin satunnaisuuden turvin tarjota pelaajalle hyvin paljon pohdittavaa. Aitoihin lähtökohtiin perustuva peli tarjoaa lisäksi hyvin toiminnallisen tavan oppia historian käsitteitä, kuten esimerkiksi ristiretket, miekka, sota, vasallius, maaorjuus, imperialismi, kolonialismi, darwinismi ja teollistuminen. Niin erikoista kuin se onkin, pelin fiktiivisyys ei välttämättä ole rajoite historian oppimiselle vaan vaihtoeh-

toinen keino nähdä yhä voimakkaan ristiriitaisesti tulkittuja tapahtumia. Yksi erinomainen esimerkki tästä on Hidden Agenda -peli, joka tarjoaa pelaajalleen mahdollisuuden astua täysin kuvitteellisen eteläamerikkalaisen banaanivaltion presidentiksi suuren mielenosoituksen jälkeen. Tätä vuonna 1988 tehtyä peliä on käytetty ainakin Yhdysvalloissa yliopistotason tehtävissä eräänlaisena esimerkillisenä keinona hahmottaa Etelä-Amerikan vaikeaa historiaa kylmän sodan aikana.

Punikkila -nettisivut. Punikkila tarjoaa käyttäjälleen mahdollisuuden havainnoida hypoteettisen oikeistolaisen ja vasemmistolaisen yhteiskunnan utopioita viihteellisen toiminnallisuuden keinoin. Muita lähihistorian Suomea koskevia historiapoliittisia kannanottoja videopeleissä on löydettävissä venäläisten ja suomalaisten yhdessä toteuttamasta Talvisota: Icy Hell – pelistä, joka nostaa jälleen kerran esille suomalaisten ja venäläisten eroavat historiakäsitykset.

Videopelit ja interaktiivinen media eivät enää rajoitu vain peilaamaan poliittista historiaa vaan ovat ottaneet viime vuosina rohkeita historiapoliittisia kannanottoja. Tähän kategoriaan kuuluvat Kokoomusnuorten vuoden 2004 eduskuntavaalien alla laatimat, avoimen propagandistiset

Hauskuus, mukaansatempaavuus ja muunneltavuus ovat tulleet osaksi viihteen sisällöntuotantoon. Informaatiotulva ja ristiriitaisuus ovat tuoneet esille tarpeen erottua joukosta korostamalla tietosisältöä viihteellisyyden ja elämyksellisyyden avulla. Videopelaaminen on lähtökohtaisesti

Kansakunnat kehittyvät Civilization -pelissä kivikaudelta atomiaikaan. Kuva Firaxis Games.

luotu mahdollisimman houkuttelevaksi, miellyttäväksi ja motivoivaksi toiminnaksi. Kellyn motivaatioteorian mukaan ihminen on aina aktiivinen, joten kysymys onkin siitä, mihin hän aktiivisuutensa ohjaa. Tekemisen mielekkyys ja Huizingan teoriat leikin maagisesta kehästä auttavat tukemaan käsitystä mielekkään tekemisen tavoittelemisesta. Leikki rajaa itselleen ajan ja paikan luoden ”maagisen kehän”, jonka sisällä toteuttaa itseänsä. Maaginen kehä on rajattu omaan täydellisyyteensä, vaikka ympäröivä tavanomainen maailma olisi kaoottinen. Säännöt ovat leikille tärkeitä, sillä ne luovat tavanomaisesta maailmasta irrallisen todellisuuden. Leikin sääntöjen rikkoutuessa myös leikki on lopussa. Leikkien maagisen kehän saavuttaminen on tie korkeamman motivaation saavuttamiseen.

Vallankumous Etelä-Amerikassa pelissä Hidden Agenda. Kuva Jim Gasperini.

Tämä artikkeli perustuu kirjoittajan Metropolia –ammattikorkeakoululle laatimaan lopputyöhön Motivaatio ja opettaminen videopelien avulla. Kirjoitelmassa mainittuja vanhempia pelejä, kuten Hidden Agenda, Crisis in Kremlin, Balance of Power, Conflict – Middle East Political Simulator ja Shadow President on ladattavissa pelattavaksi: http://www.abandonia.com/ Punikkilan nettisivut löytyvät osoitteesta http://web.archive.org/ web/20070316130232/http://www. punikkila.fi/

POLEEMI

Professorin Lukuvinkki Pauli Kettunen

”

Monen sodat kokeneen mielestä sodasta ja sankaruudesta muistutettiin liikaa.”

O Kuva: Simo Ortamo

POLEEMI

llin maailmaan kuuluvat isä, joka ostaa, korjaa ja myy käytettyjä tavaroita, äiti, joka hoitaa kotia ja käy lajittelemassa kananmunia kun isän putiikki tuottaa huonosti, kolme isosiskoa ja autistinen pikkusisko, kansakoulun opettaja, joka yhä käy sotaansa, poikaluokan kaverit, joista Elefantti on muiden kiusaama ja opettajan halveksima, isän Vanguardauto, johon tuttavaperhekin ahtautuu juhannusmatkalle, räjähdysaineet, joilla saadaan aikaan kovaa ääntä ja pahaa tuhoa, amerikkalaiset ja venäläiset avaruusalukset, jotka kiitävät peräkkäin mustassa avaruudessa, isosiskon levysoitin ja äänilevy, jonka pyöriessä Laila Kinnunen laulaa yli kuusikymmentä metriä. Olli laskee, tilastoi ja merkitsee muistiin. Hän on kymmenen korvilla. Olli Jalosen Poikakirjan (Otava 2010) tapahtumapaikkana on 1960-luvun alkupuolen eteläsuomalainen pikkukaupunki, Hämeenlinnan näköinen. Sinne isä on tuonut

perheensä Helsingistä, kun kädet ovat tulleet työtapaturmassa liian täriseviksi metallimiehen työhön. Isä tilaa Päivän Sanomia eli kannattaa sosiaalidemokratian skogilaista siipeä. Poliittinen kanta ei ole yksityisasia, joskaan opettajan kokoomuslaisuus ei ole politiikkaa vaan isänmaallisuutta. Opettaja opettaa puolustamaan isänmaata, pelkäämään Jumalaa, luokittelemaan luomakunnan eliöt ja oliot sekä tunnistamaan sanojen viisitoista sijamuotoa nimennöstä keinontoon. Kun vammautuneen ruumiin kranaatinsirpaleet ja poikien pikku nahistelut järkyttävät opettajan mielen tavallistakin rajummin, tulee uusi opettaja. Takakohtainen asemo muuttuu relatiivipronominiksi. Ollin on nyt pakko opetella väärällä tavalla, vaikka on oppinut, että vierasperäiset sanat tuhoavat suomen kielen ja Suomen mielen. Uusi opettaja puhuu siirtomaiden vapautumisesta ja soittaa radiosta Beatlesia. Tämä on johtajaopettajalle liikaa, ja vanha opettaja palaa poistuakseen pian lopullisesti.

Kuva Simo Ortamo.

Poikakirja kertoo siitä, miten yksilön elämänkulun vaihe ja yhteiskunnan muutosvaihe sulautuvat maailmanhahmotuksessa yhteen. Koulupojan kokemisen ja oppimisen kertomus luo kuvaa siitä, miten vanha ja uusi, tuttu ja outo, oma ja vieras, kokemus ja odotus suhteutuivat toisiinsa 1960-luvun suomalaisessa elämänmenossa. Sodasta alkoi olla kaksikymmentä vuotta, mutta aikuisten kokemuksina sota oli läsnä. Jotkut puhuivat siitä kaiken aikaa, jotkut vaikenivat, eivät siksi, ettei sodasta olisi saanut puhua, vaan selviytyäkseen. Monen sodat kokeneen mielestä sodasta ja sankaruudesta muistutettiin liikaa. Kirjallisuus muovaa muistia. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian jälkeen Pentinkulman näköiset kylät yleistyivät muistitiedon keruukokoelmissa. Poikakirjan lukeminen ruokkii ja värittää 1960-luvun alun kansakoululaisen nostalgiaa. Kirja kertoo tutusta. Pohjoissavolaisen syrjäkylän koulussa uskonnollis-isänmaalliseen

sanomaan ei tosin liittynyt samanlaista pelottavaa arvaamattomuutta ja moniin uutuuksiin törmättiin myöhemmin. Poliittisen historian tutkijaksi urautunut aikalaistodistaja valpastuu lukiessaan, miten opettaja lähettää oppilaansa kauppaamaan kaupunkilaisille tulitikkurasioita, joiden etiketissä lukee: ”Älä saastuta kotikuntaasi kommunisteille, Tulevaisuuden turvaksi, Älä väistä vastuuta, Valitse vapaus!” Piru kietoo lukijamme pauloihinsa lähdekriittisen historioitsijan hahmossa. Tuli taannoin avustettua pikkuveljeä tulitikkuetikettien keruussa. Eihän se noin mennyt. Kokoomuksen kunnallisvaalitikkujen aski julisti vuonna 1964: ”Älä torku kotikuntaasi kommunisteille! Sytytä vaalivalkea!” Kaunokirjallisuutta ei pidä lukea historiantutkimuksena. Poikakirja koskettaa muitakin kuin tuon ajan samanikäisinä eläneitä. Jalosen kieli ja kerronta ottavat otteeseensa. Hänen proosastaan voi vaikuttua,

vaikka ei olisikaan järin kiinnostunut kuusikymmenluvun monikasvoisesta historiasta. Kirja kertoo siitä, miten ihminen rakentaa itseään yksilöksi. Kuvaan tulee ajan ja paikan rajat ylittävää yleispätevyyttä. Samalla siihen hahmottuu suomalaista ja pohjoismaista individualismia ajalta ennen kuin päiväkodissa on alettu opettaa myyvän portfolion tekemistä. Yksilöllisyyden tila avautui siitä, ettei tehnyt numeroa itsestään eikä aiheuttanut vaivaa toisille: ”Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan. Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.”

POLEEMI

Palopuhe: Joku sana laiskuudesta Teksti: Lotta Shemeikka Kuva: Simo Ortamo

amppu syttyi päässäni kansamme ikuisesta suurmiehestä J.V. Snellmanista luennolla puhuttaessa. Saima- lehden kuvaus heikosta rahvaasta otsikolla ”Joku sana laiskuudesta” sai tämänkin opiskelijan huvittuneisuuden kautta hieman syyllistymään. Tuloksettomuuteni olisi rakkaan Snellmanin silmissä sellainen pahe, että hän löisi minua Läran om staten -teoksellaan tyhjyyttä kumisevaan päähäni ja julistaisi, että kaltaiseni nuoret kansankynttilät ajavat maamme kohti suurta tuonelaa.

iksi on niin vaikeata laittaa sitä juuri elämäsi kannalta tärkeää sähköpostia ajoissa? Miksi on niin vaikeaa palauttaa ne opiskelijakirjaston kirjat silloin kun se kiltti eräpäivämuistutus tulee webmailiin? Miksi en voisi kirjoittaa luentopäiväkirjaa heti ja kirkasotsaisena selittää: ”HallitseN aikaani!” Miksei statuspäivityksissäni lue: ”Opiskeltu taas Aleksandriassa, jos vielä pullat leipoisi ja pesisi pyykit”? Miksi minä vain haluan nukkua? Äiti sanoo minun näyttävän masentuneelta, vaikka aamulla vain sattui tulemaan niin kiire, etten meikata ehtinyt. ”Dear Dr. Phil: Mitä se ajanhallinta on?”

lisiko helpompaa jos yhtyisin tehokkuuden ylistyslauluun? Mutta lounaalla on kirjan lukemisen sijasta paljon mukavam-

POLEEMI

paa tarkkailla ihmisiä. Tuolla on taas se mies, joka hamstraa leipää nahkasalkkuunsa. Tuolla on naistutkimuskorin feministijoukko paasaamassa keuhkonsa rikki Neuvostoliiton vääristyneestä naiskuvasta ja sen seurauksena Venäjällä vallitsevasta naiskäsityksestä, jossa ladyt näyttävät kapitalismin raatelemilta irvikuvilta naisesta.

oin tiivistää tämän hämärän päättelykaavan seuraavasti: Saan myös paljon aikaan, kunhan stressi siihen pakottaa ja kieltämättä opintosuorituksia on kahden vuoden jälkeen, jos ei paljon, niin ihan kivasti. Paras katalyytti laiskuuteeni on siis stressi. Lisäksi saan voimaa ajattelemalla, että joskus saa ja pitääkin olla kivaa ja että jotenkin asiat aina järjestyvät. Minun on pakko turvautua tähän kliseeseen silloin, kun en jaksa olla mukana kaikessa ja olla the last man standing (Rispektii silti sulle Pj Leskelä! Antti Routon sanoin: Olen sulle ikuisesti bissen velkaa.)

skoa opintoihin ja elämään teille kaikille! Valtsikan dekaanille, joka pelästytit minut syksyn 2009 orientoivalla viikolla sanomalla, että velvollisuutemme on valmistua nopeasti, voisin sanoa, että tule Kuppalaan joku kerta! Siellä on kivaa!

Polho-Leaks

oleemin päätoimitus on saanut haltuunsa valtavan määrän Polho ry:n hallituksen keskinäistä sähköpostikirjeenvaihtoa. Aineisto koostui lähes 1200 sähköpostiviestistä vuoden 2009 joulukuun ja tämän vuoden tammikuun väliseltä ajalta. Nimeä "Timo-Pekka" käyttävä vuotaja kertoo uskovansa viestien julkistamisen palvelevan ainejärjestön etua: - Polhon hallitus toisensa jälkeen on väittänyt pyrkivänsä kaventamaan kuilua rivijäsenten ja itsensä välillä. Kun viestit ovat julkisia, ei voi enää puhua hallituksen muodostamasta sisäpiiristä. Suurin osa sähköpostiviesteistä sisältää rutiininomaista informaation vaihtoa, ideointia sekä nakkilistoja, jotka ovat kaikki välttämättömiä järjestön yli sataa vuosittaista tapahtumaa järjestettäessä. Joukosta löytyy kuitenkin myös viestejä, jotka kertovat karua kieltään hallitustoimijoiden heikoista ajanhallintakyvyistä sekä valottavat heidän irrationaalisia pelkojaan ja eriskummallista huumorintajua. Aineisto paljastaa myös vähemmän mairittelevia käsityksiä toisista hallituskumppaneista, hätkähdyttäviä aggressioita ja jopa hallituksen piirissä vallinneen ivallisen suhtautumisen seuraajaehdokkaisiin. Poleemi toimii läpinäkyvämmän ainejärjestömaailman puolesta. Jos hallussasi on salassa pidettävää aineistoa ainejärjestötoiminnasta, voit lähettää sitä anonyymisti osoitteeseen poleemi-2011@helsinki.fi. Päiväys: Otsikko: nopeasti!

Päiväys: Otsikko:

Tue, 14 Sep 2010 15:56:20 +0300

Re: Halko ensi viikon ti 21.9. klo 18

Moi, Miksiköhän olin väittänyt, etten pääse paikalle? Koska ei mulla mitään muuta menoa silloin ole. Tai sitten olen unohtanut jotain tärkeetä. Tai jotain. Jännää.

Päiväys: Otsikko:

Thu, 16 Sep 2010 11:24:44 +0300 Re: Amigo-sitsien leipomukset

No mä nyt sit UHRAUDUN leipomaan perjantaina yliopistoliikunnan sijaan. Syytän Polhon hallitusta mikäli joskus lihon muodottomaksi syystä tai toisesta ;)

Päiväys: Otsikko:

Tue, 21 Sep 2010 23:22:48 +0300 Re: Tajunnanvirtaa fuksiaisista

Ja muistakaa mainostaa laitoksen listalla fuksiaisten jatkoja! Vaikka mitään niin legendaarista kuin _______ ja ________ pämppäämässä ilmaista kiljua tuskin tuleekaan tapahtumaan :D

Päiväys: Otsikko:

Wed, 13 Oct 2010 21:37:33 +0300 Re: Fwd: Elokuva-avustajahaku

Joo, ei meidän hallituksesta MIEHIÄ oikein löydy (siis nimenomaan isoilla aakkosilla kirjailtuna)._____, _____ ja ______ nyt ehkä menisivät juuri ja juuri läpi. _____ kans, ehkä varauksin myös _______. Toisaalta, eikö punaisia sotilaita voisi uskottavammin esittää meidän kaltaisemme ruipelot, kun ne muutenkin oli sellaisia luusereita?

Päiväys: Otsikko:

Mon, 18 Oct 2010 21:01:02 +0300 Re: Fwd: Re: Vuokra ja vahingot

___________________ ei tykkää tästä ollenkaan. Siis, jos selviää kuka on tarkoituksella irroitellut polttimoita lampuista, niin syötän sille sinipunaraitaiset Giulio-bokserit. Epäreilua, että jotkut vandaalit maksattaa Polholla tällaiset pelleilyt.

Wed, 10 Nov 2010 10:30:13 +0200 Re: ONGELMA: vaalikokouksen paikka, reagoikaa

Myös sitä mieltä ettei lähdetä liian kauas seikkailemaan. Ja jostain Rikhardinkadulta ja Tieteiden talolta on pitkä matka Harry's Bariin jatkoille! Mjoo - leikki leikkinä - mutta ei mennä liian jänniin paikkoihin, fukseilla on housussa jo muutenkin.

POLEEMI

Puheenjohtajalta Ilari leskelä

uheenjohtajan nuija on jälleen löytänyt seuraavan kodin ja uudet toimijat ovat astuneet tehtäviinsä. Ja nimenomaisesti uudet, sillä tänä vuonna ainoastaan puheenjohtaja on ”kokenut” toisen vuoden hallituslainen. Tämä ei kuitenkaan kieli polholaisten aktiivisuuden puutteesta: viime vuonna järjestettiin 122 tapahtumaa, joista yhdeksässä ylitettiin sadan osallistujan määrä. Hallituksen 12 jäsenestä kolmasosa on toisen vuoden opiskelijoita, loput ensimmäisen. Tästä nuoresta – mutta perivaltsikalaisesta – vuosikertajakaumasta huolimatta on vuosi lähtenyt hyvin aktiivisissa merkeissä liikkeelle. Voinkin luvata, ettei ”nappulaliiga” kaadu Paasion II:n lailla siihen, että sen ”hartiat ovat liian kapeat” – tahtoa ja taitoa on. En ryhdy tässä luettelemaan tulevia tapahtumia, sillä nämähän löydätte luonnollisesti Polho ry:n kotisivujen kalenteria seuraamalla. Samaisilta sivuilta löydätte myös vuoden 2011 hallituksen esittelyineen. Suosittelen myös vilkaisemaan hallituksen pöytäkirjoja, joissa tapahtumista keskustellaan.

Mutta mitä tapahtuu Polhon tapahtumien ulkopuolella? Oppiaineen kanssa valmisteltu syksyn tutkintorakenneuudistus on loppusuoralla, opintopiirit ovat jälleen suunnitteilla ja HYY:n edustajistovaalit pidetään

38POLEEMI

syksyllä. Merkittävimmäksi kevään haasteeksi näen Kannunvalajien tilojen käytön Uudella ylioppilastalolla. Monet saattavat muistaa vanhan Kannulan Hietaniemenkadulla, eikä se ymmärrettävästi houkutellut sijainnillaan saati kunnollaan. Kuitenkin nykyiset paraatipaikalla sijaitsevat tilat olisi ensiarvoisen tärkeää omaksua valtsikalaisten käyttöön. Mitään ei pidä ottaa annettuna. Kannunvalajat huolehtii tilojen kuntoon saattamisesta, mutta henki lähtee ihmisistä. Missä sinä satut törmäämään tuttuihisi ja vaikkapa vaihtamaan pari sanaa väliin jääneestä luennosta, kun valtiotieteellinen kirjasto mitä ilmeisimmin hiljenee uuden opiskelijakirjaston valmistuessa? Voisivatko Kannun tilat langattomine netteineen ja kahvinkeittomahdollisuuksineen tarjota jotain enemmän kuin Unicafe tai lukusali? Mitään ei synny yhdessä yössä, mutta tulevaisuus ei vielä näytä tarjoavan ainakaan enempää tiloja valtsikan opiskelijoille kampusalueelta. Jäikö jotain hampaankoloon? Eikö Polho ikinä järjestä mitään järkevää tekemistä? Tee kaikille palvelus ja kerro ideasi meille: hallitustoimijoille, hallituksen mailiin (polho-hallitus@helsinki.fi) tai hallituksen blogiin, jossa hallitus pyrkii muutenkin jakamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan. Sinä olet se, mistä Polho elää.

Kuva Simo Ortamo.

Konista sekaisin

Teemu Perhiรถ