USIIKK
KUN
EI KIINNOSTA
Hanna Ahtonen
M
inulla ei ole musiikkimakua. Minulla ei ole myöskään kuin pari hassua CD-levyä, eikä tietokoneellani ole ainuttakaan musiikkikappa-
letta tai Spotifyta. Ipodillani, joka on vain lenkkeilyä varten, soi samat biisit kuin kolme vuotta sitten. Minulle on lähes samantekevää mitä sieltä kuuluu, kunhan on jotain muutakin ajateltavaa kuin eteenpäin taivaltaminen. En siis kuuntele musiikkia lähes ollenkaan. Jos kuuntelen, niin kuuntelen sitä jonkun muun tekemisen ohessa – en koskaan pelkästään kuuntelun ilosta.
O
len saanut oudoksuvia kommentteja selittäessäni, että en oikeastaan kuuntele musiikkia, kun joku on tiedustellut musiikkimakuani.
Pidin tätä pitkään nolona ja vaivaannuttavana piirteenä itsessäni, ja yritin siksi vältellä ja kiertää aihetta. Mietin miksi minua ei vaan kiinnosta kuunnella musiikkia, vaikka pidänkin useimmiten kuulemastani musiikista. Ajattelin, että ehkä historiani musiikin parissa selittäisi, miksi en kuuntele musiikkia.
A
ivan pienenä musikaalinen mummoni hoiti minua, ja lauloi minulle. Ennen kuin opin kunnolla puhumaan osasin laulaa ”jo Kaljalan
kunnailla lehtipuu” mummon oppien mukaan. Laulaminen oli ihan kivaa, kunnes opin pistämään mummolleni vastaan. Mummolla kun oli tapana tuputtaa laulamista ”laula nyt, laula!”. Laulaminen jäi siihen.
S
eitsemänvuotiaana minut laitettiin pianotunneille. Pianonsoitosta pidin paljon, kunnes kuulin pianonsoitonopettajani vertaavan nak-
kisormiani parhaan kaverini pitkiin ”pianonsoittajan sormiin”. Minusta ei kuulemma pianistia tulisi sormieni takia. Kommentista katkerana lannistuin ja aloin harjoitella yhä vähemmän ja vähemmän. Pianonsoitto jäi siihen.
33
