Seitsemän hetkeä Jeesuksen elämässä , Teemu Kakkuri

Konstantinopolin uskontunnustusta olemme korkeimmillamme, lähellä Jumalaa.

Mutta niin Matteuksen kuin Nikaiankaan ydinsanoma ei kuitenkaan ole korkealle kohottautuva ihminen, vaan alas tullut Jumala. Uskontunnustus kertoo Jumalan ihmiseksi tulemisen tarkoituksellisuudesta. Se tapahtui meidän pelastuksemme tähden. Saman saamme havaita myös Matteuksen tekstistä. ”Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä”.

Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan, millaisilla harteilla pelastus synneistä tuona hetkenä lepäsi. Jeesus ei ollut vielä ristillä, hän ei ollut parantanut ainuttakaan sairasta eikä hän ollut opettanut edes puolta lausetta.

Kansanjoukot eivät olleet vihastuneet häneen, eikä hän myöskään ollut vielä osoittanut voimaansa ainoallakaan teollaan. Itse asiassa Jeesus ei ollut vielä edes syntynyt.

Oli vasta lupaus lapsesta ja tuskin havaittava ihmisalkio Marian kohdussa. Kriteerit olivat olemattomat, eikä inhimillinen luottamus nähnyt vielä paljon aihetta kiintyä juuri tähän pelastajaan.

Mutta se, mitä oli olemassa, oli täyttä Jeesusta. Hän on syntien sovittaja ja maailman vapahtaja jo idussaan.

Pelkkä aavistus ja enkelin kertoma lupaus riittävät kohteeksi uskolle, joka ei kaipaa suuria ja näyttäviä pelastuksen muskeleita. Usko näkee maailman vapahtajan pienessä kohdun kätkemässä sikiössä, koska Pyhän Hengen synnyttämä usko kiinnittyy oikeaan sanan osoittamaan kohteeseen eikä vaadi takeita.

Lapselle tuli antaa nimeksi Jeesus. Se oli isän tehtävä.

Matteuksen laatimassa sukuluettelossa ei Jeesuksella ole – 16 –