Page 1

Seitsemän hetkeä Jeesuksen elämässä

Teemu Kakkuri


Seitsemän hetkeä Jeesuksen elämässä

Teemu Kakkuri

Perussanoma Oy PL 15, 02701 Kauniainen puh. (09) 5123 9120 www.perussanoma.fi


Copyright Teemu Kakkuri ja Perussanoma Oy Päällys ja taitto Taneli Törölä ISBN 978-951-888-616-0 Luokka 24 Painettu EU 2012


Sisällys

Esipuhe 7 Sikiämisen hetki

9

Syntymän hetki

29

Kasteen hetki

49

Kirkastumisen hetki

71

Kuoleman hetki

85

Ylösnousemuksen hetki

115

Taivaaseenastumisen hetki 137


Esipuhe Elämä rakentuu hetkistä. Kun ajattelemme mennyttä elämänhistoriaamme, emme näe sitä suurina kokonaisuuksina, vaan mieleen nousevat hyvinkin lyhyet tuokiot. Hetket piirtyvät silmiimme kuvina. Joskus voi muistaa paikan ja henkilöitä, ehkä maiseman ja jopa tuoksuja ja kosketuksia. Kokonaista vuosikymmentä saattavat leimata onnen hetket ja tyytyväisyyden tunteet, joita on koettu mieleenpainuvissa maisemissa. Elämään kuuluvat myös kauhun kokemukset ja syvät pettymyksen tunteet. Jeesuksen elämässä korostuvat muutamat tärkeät hetket. Kuten usein on todettu, evankeliumit eivät ole elämäkertoja tai niiden yritelmiä. Kerronta on julistavaa. Sanoma on kerrottu valikoitujen tuokiokuvien kautta. Tähän kirjaan olen poiminut Jeesuksen elämästä seitsemän hetkeä. Niiden ohella käyn kanssasi myös oman elämäni hetkivartiota. Toivon mukaan saan antaa jotain sinunkin elämääsi, ehkä jopa muutaman hyvän hetkisen.

–6–


Sikiämisen hetki Maria, Jeesuksen äiti, oli kihlattu Joosefille. Ennen kuin heidän liittonsa oli vahvistettu, kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana. Joosef oli lakia kunnioittava mies mutta ei halunnut häpäistä kihlattuaan julkisesti. Hän aikoi purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa. Kun Joosef ajatteli tätä, hänelle ilmestyi yöllä unessa Herran enkeli, joka sanoi: ”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.” Matt 1: 18–21.

Jeesuksen elämä alkoi jo ennen hänen syntymäänsä. Voidaan jopa sanoa, että Jeesuksen esihistoriasta kertoo Raamatussa kokonainen paksu kirja, nimittäin Vanha testamentti. Teologiassa puhutaan hänen pre-eksistenssistään. Sillä tarkoitetaan Jeesuksen olemassaoloa ennen hänen syntymäänsä. Itse asiassa meillä jokaisella on jonkinlainen pre-eksistenssi, vaikkei se ihan samaa merkitsekään kuin Herralla. Meidän ennalta olemiseemme kuuluu paitsi odotusaikamme sikiönä, myös historiamme suvun jäsenenä. Emme synny tyhjästä tyhjään, vaan vanhemmistamme ja olemme liitetyt omaan perheeseemme ja sukuumme, jotka ovat olleet olemassa ennen meitä. Nykyajan hedel–7–


möityshoidot ja kohdunvuokraukset ovat luoneet tästä uusia muunnelmia, mutta niissäkin tapauksissa ihmisellä on geeneissään jäljet vanhemmistaan. Adoptoidulla on juridisten ja sosiaalisten vanhempiensa lisäksi myös biologiset juurensa. Olen harrastanut sukututkimusta, josta on tullut valtavan suosittua varsinkin äskettäin eläkkeelle jääneiden keskuudessa. Omalla kohdallani en ehkä puhuisi varsinaisesta harrastuksesta, olen vain halunnut ottaa selvää juuristani. Tuntuu, etten tunne itseäni, ellen tunne juuriani. Kenen geeneistä minut on rakennettu, Raamatun mukaan ihmeellisesti luotu. Aineelliselta kannalta ihmisessä on vain niitä aineksia, jotka hän perii vanhempiensa kautta, mutta kuitenkin hän on uusi ihminen, uusi luomus, ainutkertainen ja itsenäinen. Ajattelen, että jokaisella ihmisellä on neljä sukuhaaraa, kaksi molemmilta vanhemmiltaan. Jokaisen tulisi tuntea sen verran taustaansa, että osaisi nimetä nämä neljä sukuhaaraansa. Ne tulevat usein jo hieman eri suunnilta, ja siksi olemme itse kukin melkoinen sekoitus paitsi geenejä myös kulttuuria. Sukujen mukana perimme usein nimiä ja tapoja. Jeesuksen sukupuuta tunnetaan paljon pitemmälle, ja se oli varsin suoraviivainen. Matteuksen ja Luukkaan kuvausten eroavuudesta huomaamme kuitenkin heti sen, ettei sukupuu olekaan yksiselitteinen asia. Tämän ovat huomanneet myös oman aikamme sukututkijat, jotka ahertavat kirkonkirjojen äärellä. Vastaan tulee aukkoja, mutkia ja ongelmia, jopa ristiriitaisuuksia. Samalla henkilöllä voi olla eri asiakirjoissa eri nimi. Jossain su–8–


kunimenä on talon nimi, jossain äidin nimi ja joissain tapauksissa isäksi näyttää paljastuvan joku aivan muu henkilö kuin se, jota oletettiin. Sukututkijalle Jeesuksen kaksi sukupuuta ovat täynnä tuttuja haasteita. Parhaiten tunnen isänisäni juuret. Varhaisin nimeltä tunnettu Kakkuri oli Markus Matiaksenpoika, joka asettui taloksi Etelä-Pohjanmaan Kurikkaan 1540-luvulla. Jos hän on ollut tuolloin kolmissakymmenissä eli talonperustamisiässä, voimme päätellä hänen isänsä Matiaksen syntyneen jo 1400-luvun lopulla. Siis Martti Lutherin aikalaisia. Hänestä alkoi isäntien ketju, joka välillä kulki naispuolisten tyttärien kautta, mutta palasi aina asuttamaan samaa eteläpohjalaistaloa. Tilan asukkaat kokivat nuijasodan, katovuodet, isonvihan, pikkuvihan, isojaon, nälkävuodet ja suurlakon, kunnes sen historia loppui Suomen valtiollisen itsenäistymisen alussa. Geneettisesti minusta on melkoinen matka Markukseen, vaikka hänellä oli sama sukunimi kuin minulla. Kylänraitilla häntä saatettiin puhutella huudahtamalla samalla lailla kuin minun poikaani koulun pihalla: Kakkuri! Nimi on kelvannut niin pilkkaajien sanavarastoon kuin arvostaviin yhteyksiin. Sukunimeni on valettu pronssiinkin. Isoisäni isoisän isä Sameli vanhempi oli kirkonisäntänä siihen aikaan, kun Kurikan nykyinen kivikirkko rakennettiin. Kirkonkelloon kaiverrettiin keisarista alkaen kaikkien rakennushankkeeseen vaikuttaneiden nimet. Joka kerran, kun kirkonkellot kutsuvat ihmisiä pyhään messuun, värisee kellon äänessä edelleen myös sukunimeni. Ihminen liittyy erikoisella tavalla historiaan. –9–


Isänäitini taas oli satakuntalaista pappissukua. Isoäidin isoisä oli rovasti Berghäll, joka suomensi nimensä Wuoriseksi. Seurakuntalaiset väänsivät alkuperäisestä nimestä perkeleen, joten suomennos oli ymmärrettävä. Berghäll oli alkuaan rustholli Vihdissä. Vaimonsa, eli isoäitini isoäidin puolelta Berghäll liittyi Laihiandereihin. Johan Erici Laihianderilla on kuulemma ollut 41 pappia jälkeläisissään. Minä olen kai neljäskymmenestoinen, vaan lienenkö viimeinen? Äitini isä kuului myös nimensä suomentaneisiin. Hän oli apteekkari Veijovuori ja alkuaan Nyberg. Suvussa oli virkamiehiä ja sotilaita sekä Sarvilahden kartanon pehtoreja. Isoisääni en koskaan tavannut, koska hän kuoli jo paljon ennen syntymääni. Olen kuullut hänen kehuneen piispa Eero Lehtisen paimenkirjettä, jonka nimi on Isien kirkon palveluksessa. Sen minäkin olen lukenut, eikä se ole hengellisesti mikään kevyt teos. Se ilmestyi vähän ennen äidinisän kuolemaa. Tapaankohan äidinisäni taivaassa? Kohtaamisesta tulee varmaan hyvin mielenkiintoinen. Voimme aloittaa keskustelut Lehtisen kirjasta, koska sen sanoma on tuttu meille molemmille. Sitten keskustelemme varmaan äidistäni, jota katsomme eri suunnilta. Isoisä ehti nähdä tyttärensä varttuvan nuoreksi aikuiseksi, kun taas minä tunnen myös kumaraan käyneen vanhuksen, rakkaan äitini, jonka nimeen olen itsekin jo tottunut liittämään päätteen -mummi. Lasteni Maija-mummi. Heidän toinen isoäitinsä sai olla nimeltään Irma-mummu, mutta hän lähti taivaaseen meidän mielestämme ennen aikojaan, mutta Jumalan kalenterin mukaan juuri oikeaan aikaan. – 10 –


Toinen isoisäni ainakin on taivaassa odottamassa. Hän eli 90-vuotiaaksi. Hän ei aikanaan jatkanut sukutilaa eli Rinta-Kakkurin taloa, eikä kukaan muukaan perikunnasta, vaan hän osti perinnöllään auton. Se oli 1920-luvulla maalaispitäjässä harvinaista. Ajokortti ja auto isoisällä olikin seitsemänkymmenen vuoden ajan, ja autoilun vuosisadalla se tarjosi hänelle myös elämänuran. Hänen viimeisenä elinvuotenaan keskustelimme joskus uskonasioista. Vähän ennen kuolemaansa isänisäni oli ystävälleen sanonut, että hän haluaa jo taivaan kotiin, ja että on sinne varmasti menossa, koska hän turvaa Jeesuksen Kristuksen veren armoon. En osaisi tuon paremmin sanoa. Näillä vuosillani en vielä osaa kaivata taivaaseen, mutta yhä useammin sekin tulee mieleen. Miten sinne mennään? Turvaamalla veren armoon. Vielä on yksi sukuhaara. Äidinäidin kauniit kasvot tulivat tutuiksi minulle jo lapsena suuresta mustavalkoisesta valokuvasta, joka oli äitini kirjahyllyssä. Kerttu Veijola oli kotoisin Iistä, Pohjois-Pohjanmaalta. Hänen isänsä oli aktiivinen kansalainen, kuului maalaisliiton perustajiin ja oli sen ensimmäisiä kansanedustajia. Kirkonkirjoista olen havainnut, ettei hän kuitenkaan kuulunut varsinaiseen Veijolan sukuun, joka on Iissä laaja. Hänen isänsä oli Kustaa Juslin, sahatarkastaja, joka osti Veijolan tilan ja sai sen mukana uuden sukunimen. Suomalaiset sukunimet ovatkin usein talojen nimiä. Taloilla ja paikoilla piti olla papereissa nimet, ihmisillä se ei ollut niin välttämätöntä. Ihmiset sidottiin nimillä isiinsä. Sillä oli merkitystä, kenen poika tai tytär oli. Su– 11 –


kunimi saattoi tulla myös palvelussuhteen kautta. Talon pojalla ja rengillä saattoi siksi olla sama nimi. Siitä tulee väistämättä mieleen Uudessa testamentissa käytetty esimerkki perillisestä ja palvelijasta. Lain tekoja tekevä on aina vain palvelijan asemassa eikä peri isäntäänsä. Armosta pelastuva taas on perillinen, Isänsä lapsi. Veijolan suvun valokuvia katsellessa olen usein todennut, etten ole ollenkaan heidän näköisensä. Olen isokokoinen ja satakiloinen, kuten vanhat Rinta-Kakkurit, mutten kasvoiltani muistuta oikein heitäkään. Eräästä vanhasta Petter Nybergin muotokuvasta tunnistan äitini piirteitä, mutta heille ominainen sirous ei ole periytynyt minulle. Mistä minut on sitten tehty? Erässä synnintunnustuksessa sanotaan, että olen syntynyt syntisestä sukukunnasta ja yhdessä isieni kanssa syntiä tehnyt. Sukujen ei tarvitse olla ihmisten silmissä erityisen syntisiä, vaan ne voivat olla kunniallisia ja jopa kunniakkaita. Kuitenkin ne kantavat – tai siis me kannamme – syntisen sukukunnan perintöä. Iän karttuessa ymmärtää paremmin, ettei meidän syntisyytemme ole keskeisesti yksittäisiä tekoja ja hävettäviä lankeemuksia. Se on syntymistä ihmisheimoon, joka jo muinaisuuden myyttisessä hämärässä on erkaantunut Jumalan tieltä. Suvun piirteet näkyvät ja pulpahtavat esiin. Mutta vaikka syntisyytemme olisi sivistyksen silottamaa ja hillittyä, on se lähtökohdiltaan jotain, josta emme itse pääse eroon. Yhtä vähän kuin sukujuuristamme. Lunastaja syntyi ihmissukuun. Lunastaja tuli vapauttamaan kokonaisen ihmislajin kirouksestaan. Jos tavalliselle luodulle voivat juuret olla näin mer– 12 –


kityksellisiä, mitä avautuukaan silloin, kun puhumme Hänestä, jonka alku on muinaisuudessa, ennen aikojen alkua? Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustus sanoo sen seuraavasti: Me uskomme yhteen Herraan, Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan Poikaan, joka on syntynyt Isästä ennen aikojen alkua, Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt, ei luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä ja jonka kautta kaikki on saanut syntynsä, joka meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden astui alas taivaista, tuli lihaksi Pyhästä Hengestä ja neitsyt Mariasta ja syntyi ihmiseksi.

Jeesuksella oli inhimilliset sukujuuret neitsyt Marian jälkeläisenä. Uskontunnustus ei väistele Jeesuksen inhimillisyyttä, vaan kertoo suorasanaisesti hänen syntyneen ihmiseksi. Jeesus omaksui itselleen ihmisluonnon voidakseen auttaa ihmissukua. Meidän ihmisten ja meidän pelastuksemme tähden, kirjattiin Nikaiassa 300-luvulla. Meidän veljemme ja sukulaisemme Jeesus Nasaretilainen. Ja kuitenkin aivan erilainen kuin yksikään meistä luoduista. Kirkossa keskustellaan aika ajoin kiivaastikin neitseestä syntymisestä. Voiko olla kristitty, jos ajatus neitseestä syntyneestä Jeesuksesta tuntuu ylipääsemättömältä? Kysymys johtaa itse asiassa vasta puolitiehen. Neitseestä syntymisestä ei tulisi puhua ilman uskontunnustuksen ja Uuden testamentin selitystä: sikisi Pyhästä Hengestä. Uskon mysteeri ei ole vain siinä, että hän syntyi neitsees– 13 –


tä, vaan siinä, että hän sikisi Pyhästä Hengestä. Siinä on se mysteeri, jonka edessä vaiennamme epäilyksemme ja kumarrumme palvontaan. Matteuksen evankeliumin kohta, jota lainataan tämän luvun alussa, todistaa samaa. Evankeliumin kertoja sanoo, että ”kävi ilmi, että Maria, Pyhän Hengen vaikutuksesta, oli raskaana.” Ensin kävi tietenkin ilmi vain se, että Maria oli raskaana. Evankelista osaa sanoa, mistä se johtui, eli Pyhän Hengen vaikutuksesta. Mutta Marian läheisille se ei käynyt heti ilmi. Se oli salaisuus ja jää sellaiseksi ilman uskoa. Ilman uskoa näemme jokainen vain sen pitkän sukuluettelon, joka on luvun alussa. Pitkä jono juutalaisia nimiä. Jotkut niistä ovat tuttuja Vanhasta testamentissa, koska joukossa on kuninkaita ja Israelin heimon legendaariset kantaisät eli patriarkat. Tämä vuosisatojen taakse ulottuva sukuluettelo ei kuitenkaan ole se ”muinaisuus”, josta Jeesus Kristus tuli. Hänen alkuperänsä on iankaikkisuudessa. Toiseksi evankelista kertoo, kuinka enkeli uskoi Jeesuksen alkuperän salaisuuden tämän maalliselle adoptioisälle Joosefille: ”Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä.” Enkelin sanojen mukaan Jeesus on jo siinnyt. Hän on jo olemassa. Syntymiseen tuli kulumaan vielä monta kuukautta, mutta jo nyt Jeesuksesta puhuttiin kuin olemassa olevasta henkilöstä. Varhaiset kristityt joutuivat laatimaan ensimmäisinä vuosisatoina kaikesta siihen asti tunnetusta uskonnollisuudesta kovasti poikkeavaa teologiaa. He käsittelivät Jeesuksen jumaluutta ja Kolmiyhteisen Jumalan olemusta. Joskus väitetään, että he puhuivat suurista mystee– 14 –


reistä oman aikansa maailmankuvan määräämin sanoin, mutta näin ei varsinaisesti tapahtunut. Syntyi teologiaa, joka ei sopinut silloiseen eikä nykyiseen maailmankuvaan. Kaiken, mitä laadittiin uskontunnustuksiksi, piti löytyä juutalaisten pyhistä kirjoituksista, jotka nekään eivät olleet vielä kovin vanhoja. Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen välinen suhde ei sekään ollut helpoimpia kysymyksiä. Toisaalla tiedetään Jeesuksen sanoneen, että Pyhä Henki lähtee hänestä, ja toisaalla Poika on siinnyt Pyhästä Hengestä. Kun on siirrytty iankaikkisuuden rajan ylittäviin asioihin, ei aikajärjestys ole ratkaiseva. Jumala on yksi, ajaton ja iätön, rajaton ja ääretön. Nikaian-Konstantinopolin uskontunnustuksessa Jeesuksen sukupuu muuttui uskon aarteiksi. Jumala Jumalasta, Valo Valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta. Joka kerran, kun seurakunta lausuu sen ääneen, värähtävät ikuisuuden salaisuudet. Ihmisen ei oikeastaan pitäisi saada lausua näin suuria asioita. Jesajan kirjassa sanotaan runollisesti: – Minun ajatukseni eivät ole teidän ajatuksianne eivätkä teidän tienne ole minun teitäni, sanoo Herra. Sillä niin korkealla kuin taivas kaartuu maan yllä, niin korkealla ovat minun tieni teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella. Jes 55:8.

Uskontunnustus nousee juuri noihin korkeuksiin. Se lausuu ajatustemme yläpuolella olevia asioita, niitä joita ei synny ihmissydämessä. Lausuessamme Nikaian– 15 –


Konstantinopolin uskontunnustusta olemme korkeimmillamme, lähellä Jumalaa. Mutta niin Matteuksen kuin Nikaiankaan ydinsanoma ei kuitenkaan ole korkealle kohottautuva ihminen, vaan alas tullut Jumala. Uskontunnustus kertoo Jumalan ihmiseksi tulemisen tarkoituksellisuudesta. Se tapahtui meidän pelastuksemme tähden. Saman saamme havaita myös Matteuksen tekstistä. ”Sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä”. Pysähdytäänpä hetkeksi ajattelemaan, millaisilla harteilla pelastus synneistä tuona hetkenä lepäsi. Jeesus ei ollut vielä ristillä, hän ei ollut parantanut ainuttakaan sairasta eikä hän ollut opettanut edes puolta lausetta. Kansanjoukot eivät olleet vihastuneet häneen, eikä hän myöskään ollut vielä osoittanut voimaansa ainoallakaan teollaan. Itse asiassa Jeesus ei ollut vielä edes syntynyt. Oli vasta lupaus lapsesta ja tuskin havaittava ihmisalkio Marian kohdussa. Kriteerit olivat olemattomat, eikä inhimillinen luottamus nähnyt vielä paljon aihetta kiintyä juuri tähän pelastajaan. Mutta se, mitä oli olemassa, oli täyttä Jeesusta. Hän on syntien sovittaja ja maailman vapahtaja jo idussaan. Pelkkä aavistus ja enkelin kertoma lupaus riittävät kohteeksi uskolle, joka ei kaipaa suuria ja näyttäviä pelastuksen muskeleita. Usko näkee maailman vapahtajan pienessä kohdun kätkemässä sikiössä, koska Pyhän Hengen synnyttämä usko kiinnittyy oikeaan sanan osoittamaan kohteeseen eikä vaadi takeita. Lapselle tuli antaa nimeksi Jeesus. Se oli isän tehtävä. Matteuksen laatimassa sukuluettelossa ei Jeesuksella ole – 16 –


yhtään häntä edeltänyttä kaimaa. Luukkaan versiossa on yksi Joosua, joka on sama nimi kuin Jeesus. Jeesuksen ei pitänyt saada tavanomaisten nimeämisperusteiden mukaista nimeä, vaan hänelle oli varattu oma nimi ja tehtävä. Enkelin kehotuksen mukainen nimi merkitsee pelastajaa. Jeesuksen ei ollut tarkoitus olla vain uskonnollinen voimamies, joka kaiken opettamisensa ja ihmetekojensa ohella vähän myös pelastaa, vaan hän on pelastaja. Se on koko hänen olemuksensa ja tarkoituksensa aina nimeä myöten. Se merkitsi tarkoituksellista elämää. Elämäkerran tiivistelmä oli valmiina ennen syntymää. Ansioluetteloa ei kirjoitettu jälkikirjoituksena pitkän ja kunniakkaan elämänuran perusteella, vaan se hakattiin marmoriin jo ennen ensimmäistäkään syntymän parkaisua. Matteuksen mukaan Marian raskaus kävi siis ilmi. Enkelin konsultaation jälkeen Joosefille kävi ilmi. ettei lapsi ole kenenkään muun miehen siittämä, eikä siten uskottomuuden seurausta. Joosef uskoi, mitä hänelle sanottiin. Sekin, siis hänen uskonsa, kävi ilmi. Se tuli todeksi teoissa. Unesta herättyään Joosef teki niin kuin Herran enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen. Jeesus tarvitsi isän. Liian monet pojat syntyvät isättöminä tai jäävät isättömiksi. Liian monet eivät mene naimisiin ja liian monet väistävät vastuunsa isinä. Joosef on meille kaikille isille esikuva; mies, joka teki niin kuin enkeli oli käskenyt ja otti Marian vaimokseen. Kun joskus Raamatun lukijat pohtivat, mitä järkeä on pitkillä sukuluetteloilla, voimme havaita ainakin yhden vas­ – 17 –


tauksen. Raamattu omistaa sivukaupalla palstatilaa isille ja pojille. Sukupolville, jotka avioituivat, kasvattivat lapsensa ja väistyivät kukin vuorollaan uusien sukupolvien tieltä. Raamattu on elämänmyönteinen kirja. Luukkaan evankeliumi kertoo lisää ajasta ennen Jeesuksen syntymää. Mutta enkeli jatkoi: ”Älä pelkää, Maria, Jumala on suonut sinulle armonsa. Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan, ja sinä annat hänelle nimeksi Jeesus. Hän on oleva suuri, häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi, ja Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen. Hän hallitsee Jaakobin sukua ikuisesti, hänen kuninkuudellaan ei ole loppua.” Maria kysyi enkeliltä: ”Miten se on mahdollista? Minähän olen koskematon.” Enkeli vastasi: ”Pyhä Henki tulee sinun yllesi, Korkeimman voima peittää sinut varjollaan. Siksi myös lapsi, joka syntyy, on pyhä, ja häntä kutsutaan Jumalan Pojaksi.” Luuk 1:30–33.

Luukkaan kirjaama enkeli-ilmestys ei katso vain menneisyyteen, vaan tulevaan uuteen suuntaan. Jeesuksen alku oli muinaisuudesta, ennen aikojen alkua, mutta Luukas muistuttaa hänen hallitsevan ikuisesti. Jos juuret johtavat aikaan, joka on ennen ajan luomista, johtaa Jeesuksen valta tulevaisuuteen päin, päättymättömään ikuisuuteen. Ikuisuudesta ikuisuuteen. Sen syy on sama kuin ajatustottumuksemme ylittävällä aikojen alulla. Jeesuksen kuninkuus ei voi loppua, koska se ei ole tästä ajasta valtaansa saanutta. Se ei ole maan kuninkuutta tai ansiollisuutta, vaan jumalallista. – 18 –


Enkelin sanoissa on myös jotain, joka unohtuu aikamme uskonnollisissa keskusteluissa. ”Lapsi, joka syntyy, on pyhä.” Jeesuksesta ei tulisi puhua liian arkisesti, kuin tulevan päivän säästä. Hän altistuu ihmisten puheissa yhä uudelleen kiusattavaksi ja pilkattavaksi. Pyhyyden tuntu unohtuu joskus kristityiltäkin ja Jumalasta puhutaan ikään kuin olisi tehty hänen kanssaan sinunkaupat (U. Muroma). Toisaalta hän, joka ei asu käsin tehdyissä temppeleissä, vaan korkeudessa ja pyhyydessä, on lähellä meitä. Koko kristinuskon erityisyys on siinä, että Jumala tuli ihmiseksi ja hänet ”havaittiin olennaltaan sellaiseksi kuin ihminen”. Toisaalta hän on salaisuus ja tavoittamaton ja toisaalta jokaisen ulottuvilla niin, että kaikkein heikoin ja avuttominkin uskaltaa huutaa hänen nimeään avukseen. Mutta kuinka voidaan samanaikaisesti korostaa Jeesuksen pyhyyttä, joka on kaiken arkipuheen ulottumattomissa ja hänen tulemistaan kurjuuden keskelle kurjien pelastajaksi? Kuinka sopivat yhteen ylistyshymnit ja evankeliumin julistus? Apostoli Paavali vastaa tähän mainiosti Filippiläiskirjeen Kristus-hymnissä. Siinä kerrotaan Jeesuksesta Kristuksesta, joka tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon, tuli ihmiseksi ja oikeastaan sitäkin alemmaksi, nimittäin kuolleeksi ihmiseksi. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen

– 19 –


on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: ”Jeesus Kristus on Herra.” Fil 2:9–11.

Sen tähden. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken. Vastatkaamme tekstille esittämäämme kuvitteelliseen kysymykseen: miksi Jumala on korottanut Jeesuksen yli kaiken? Tämän tähden: Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Fil 2:7–8.

Jeesuksen korottamiselle ei ole mitään muuta syytä kuin hänen ristinkuolemansa. Emme polvistu hänen edessään siksi, että hän opetti hyvin lähimmäisenrakkaudesta tai että hän nuhteli fariseuksia. Emme siksi, että hän paransi sairaita tai ruokki tuhansia nälkäisiä. Polvistumme ja palvomme siksi, että hän on ristiinnaulittu vapahtaja. Tämä kaikki on läsnä jo niissä teksteissä, jotka kertovat Jeesuksesta ennen hänen syntymäänsä. Matteus opettaa, että hän on syntisten vapahtaja ja Luukas jatkaa, että hän on pyhä ja hänen valtansa on loppumaton. Mutta Luukkaan kertomus jatkuu vielä. Maria lähti erään Elisabetin luo. Kaksi raskaana olevaa naista tapasi toisensa, mutta eivät vain he, vaan myös heidän syntymättömät lapsensa. Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: ”Siunattu olet sinä, naisista siu-

– 20 –


natuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni?” Luuk 1: 41–43.

Jeesus oli siinnyt Pyhästä Hengestä. Vanhan testamentin pohjalta sen ajan uskovat eivät vielä paljon osanneet sanoa Pyhästä Hengestä. Ensimmäisen vuosisadan kristityt lukivat Paavalin kirjeistä jo enemmän ja myöhemmin evankeliumeista vähän Jeesuksen opetusta lisää. Kaiken kaikkiaan Pyhä Henki ei ole tallettanut paljon opetusta itsestään. Se ei ole hänen tehtävänsä, vaan hän on kirkastamassa Kristusta. Siellä, missä Pyhä Henki vaikuttaa, siellä ei puhuta paljon nimenomaisesti hänestä, vaan Kristuksesta. Elisabetin syntymätön lapsi kuitenkin täyttyi Pyhällä Hengellä jo ennen syntymäänsä. Pelkkä syntymättömän Jeesuksen läsnäolo vaikutti sen. Se vaikutti myös sen, että Elisabeth kutsui syntymätöntä lasta jo herrakseen. Voimme kuvitella, että hän oli iloinen siitäkin, että hän sai vieraan, joka oli samassa tilanteessa hänen kanssaan, eli he olivat odottavia äitejä. Ilon lisäksi hän kuitenkin puhuu kunniasta, joka häntä kohtasi. Hän ei kohdannut vain äitiä ja lasta, vaan herransa. Silloin Maria sanoi: – Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani, sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä, polvesta

– 21 –


polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa Abrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut. Luuk 1:46–55.

Viime vuosisadalla protestantit pelkäsivät marianpalvontaa kuin ruttoa. Se johtui kai siitä, että katolisen kirkon kristityt olivat menneet Marian kunnioittamisessa liiallisuuksiin. Jos joskus menee lapsi pesuveden mukana, on tässä asiassa mennyt myös lapsen äiti. Mariasta on tehty keskeisesti uskovan esikuva ja usein on saarnattu vain siitä, mitä Maria ei ole. Tietenkin Maria on myös uskovan esikuva. Hän kuuli Herran enkelin sanan ja omaksui nöyrästi oman osansa ja tehtävänsä. Tämä sopi sellaiseen kristillisyyteen, joka korosti uskovaisuutta ja uskon asennetta. Siinä kuitenkin jäi huomaamatta Marian kertomuksen hienoudet. Jumala-keskeisestä Maria-kertomuksesta jäi seulaan vain ihmiskeskeinen. Siksi pitäisi antaa Marian puhua meille ylistyslaulunsa sanoilla. Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Voimallinen on tehnyt suuria tekoja. Se ei viittaa menneisyyden ihmeisiin Israelin historiassa. Se kertoo – 22 –


Jeesuksen sikiämisestä Pyhästä Hengestä. Se on Jumalan suuri teko. Se on myös autuuden peruste. Siksi Mariasta tuli autuas, että Jumala antoi poikansa. meidänkin autuutemme peruste eivät ole asiat, joita teemme. Ei edes uskomme. Autuutemme peruste on se, mitä Jumala teki Marialle. Se on Voimallisen teko. Evankelistoistamme olemme antaneet vuoron Matteukselle ja Luukkaalle. Nikaian uskontunnustuksen ymmärtämiseksi tarvitsemme vielä Johannestakin. Hän meni kirjoituksessaan Jeesuksen sikiämistä kauemmaksi, sinne, mitä oli ennen aikojen alkua. Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Joh 1:1–3.

Kuinka alussa oli ”alussa”? Hyvin alussa, vastasivat Nikaiaan kokoontuneet varhaiskirkon piispat, joiden tunnustusta täydennettiin Konstantinopolissa saman 300-luvun lopulla. Ennen aikojen alkua oli Kolmiyhteinen Jumala. Emme käsitä, muttei meitä kutsutakaan käsittämään, vaan uskomaan ja palvomaan. Johannes kutsuu Jumalan poikaa, Jeesusta Kristusta Sanaksi. Sana oli Jumalan luona; siitä huomaamme persoonien erillisyyden. Sana oli Jumala; siitä huomaamme, että Jumala on yksi. Niinpä Kristus on Jumala Jumalasta, valo valosta, tosi Jumala tosi Jumalasta, syntynyt eikä luotu, joka on samaa olemusta kuin Isä, jonka kautta kaikki on tehty. – 23 –


Johanneksen mukaan ei ole ainoastaan niin, että Jumalan Poika on syntynyt, ei luotu, vaan kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan. Mikään ei ole syntynyt ilman häntä. Kun aluksi pohdin omia sukujuuriani ja ihmissuvun perukoita, tulemmekin nyt luomistyömme jumalalliseen alkuun. Luotuina ja luomakuntaan kuuluvina saamme juontaa juuremme Jumalan luomistyöhön ja luomistahtoon. Siksi olemme niin kallisarvoisia. Arvokkuutemme ei nouse ansioistamme, teoista ja elämänurasta. Sen perusteena eivät ole aateliset sukujuuret tai peritty komea nimi ja mahtava omaisuus. Sen perusteena on Jumala itse, joka sanallaan loi ihmisen ja joka luo heitä edelleen lisää. Isän ja äidin arvokas rooli on olla mukana luomistyössä, vaikka kaiken alkusyy onkin Jumalan tahto. Siksikin on syytä kunnioittaa neljännen käskyn mukaisesti isää ja äitiä. Vaatimattomatkin vanhemmat ovat Jumalan työtovereita. Syvimmillään näemme tässä myös oman elämämme arvokkuuden. Usein lainataan psalmia, jossa ihmetellään ja kysytään Jumalalta, mikä on ihminen, että häntä muistat. Vastauksen kertoo Johannes. Kaikki on saanut syntynsä hänen kauttaan; mikään eikä kukaan, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. Johanneksen lisäksi myös Paavali puuttuu opetuksissaan asioihin, jotka olivat ennen maailman perustamista eli ennen aikojen alkua. Efesolaiskirje on yksi sellainen Paavalin epistola, jossa kurottaudutaan arkipäivän seurakuntaelämää ja uskovan vaellusta korkeampiin sfääreihin. Se alkaa ylistyshuudahduksilla. – 24 –


Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa. Jo ennen maailman luomista hän on valinnut meidät Kristuksessa olemaan edessään pyhiä ja nuhteettomia Kristuksesta osallisina. Rakkaudessaan hän näki hyväksi jo edeltä määrätä meidät yhteyteensä, omiksi lapsikseen, Jeesuksen Kristuksen tähden. Ylistetty olkoon hänen armonsa kirkkaus, kun hän antoi meille rakkaan Poikansa! Ef 1:3–6.

Vanha testamentti alkaa maailman luomisella, mutta Uudessa testamentissa mennään rohkeasti senkin taakse. Jotkin asiat ovat luotua maailmaa vanhempia. Sellainen on osallisuus Kristuksesta. Tämä on aika yllättävää. Omissa ajatuksissamme osallisuus Kristuksesta tulee pitkän tapahtumaketjun hännillä. Sitä edeltää mielestämme oma uskoontulomme, jota edeltää vakaa ja syvä katumuksemme. Katumuksen on tämän ajattelun mukaan aikaansaanut herätyssaarnojen vaikuttama hätääntyminen syntisyydestä. Usein oletetaan tämän ketjun alkavan jumalakaipuustamme, joka laittaa meidät rukoilemaan ja vaikuttamaan Jumalassa suosiollisuutta meitä kohtaan. Näin se voi inhimillisesti näyttääkin tapahtuvan. Mutta oikeasti mikään ei edellä Jumalan armollista tahtoa. Hän ei tarvitse katumustamme eikä kerjää rukouksiamme. Hän on nähnyt meidät Kristuksesta osallisina jo ennen maailman luomista. On aivan erilaista lähestyä Jumalaa, joka jo ennen ihmisen eksymistä ja synnin ilmaantumista maailmaan – 25 –


on ollut armollinen, kuin sellaista, jota pitää omalla uskomisellamme virittää paremmalle tuulelle ja myötämielisemmäksi meitä kohtaan. On aivan eri asia luottaa armolliseen Jumalaan, jonka armo on vanhempi kuin maankuoren graniitti ja aurinkokunnan kiertävät planeetat ja galaksien etäinen valo. Jos sinun alkusi on luomisen muinaisuudessa, on myös sinun lunastuksesi ja pelastuksesi ikivanhaa. Älä siksi pelkää uskoa sitä omalle kohdallesi. Armo ei ole eilen keksittyä eikä epävarmaa. Jumalan pojan alku oli muinaisuudessa, ennen aikojen alkua. Eräänä päivänä Jeesus Nasaretilainen ilmestyi, Raamatun mukaan oikealla ajalla, ihmiskuntaan. Vuosituhansia myöhemmin ilmaannuimme me, kukin omalle paikallemme omista juuristamme. Eräänä päivänä jätämme tämän kaiken. Sinä päivänä meitä ei ole kutsuttu tulemaan unohdetuiksi. Ei ihmisten silmissä, muttei varsinkaan Jumalan todellisuudessa. Siksi Jumala antoi ainoan poikansa, ettei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen.

– 26 –

Seitsemän hetkeä Jeesuksen elämässä , Teemu Kakkuri  

Maistiaisia Teemu Kakkurin kirjasta Seitsemän hetkeä Jeesuksen elämässä. Kustantaja Perussanoma Oy (2012).

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you