Puheenvuoro: Antti-Juhani Manninen

dernia ja tutkivaa nukketeatteria. Toiseksi tullut suomenruotsalaisten Anatomia Lear tunki tajuntaan visioillaan, valoillaan ja äänimaailmallaan. Omaperäinen tulkinta Shakespearen klassikosta on kiertänyt kahden viime vuoden kuluessa maailmalla Istanbulia myöten. Kolmanneksi sijoittunut Nukketeatteri Piironginlaatikko eli Kerttu Aaltonen Uudestakaupungista yllätti iloisesti Helakisan kirjasta sovitetulla esityksellä Yhdeksän kultapäistä prinssiä. Ohjaaja ja dramatisoija Kitta Sara oli pusertanut Kerttu-konkarista esiin iloisen anarkistin, jolla oli hervoton kontakti sekä lapsi- että aikuiskatsojiin. Teatteri Objektin Tessa Lepistöllä oli tuomisinaan Turusta sooloesitys Merirosvo Svarttis ja espanjalaiset kultakolikot, jossa kylppärin esineistö elävöityi ja oikea vesi loiskui lasten riemuksi. Vaasalainen Pikku Aasin Nukketeatteri toi kilpailuun esityksensä Kani, ampiainen ja Marcovaldo, joka perustuu Italo Calvinon kirjaan. Italiasta Suomeen kotiutuneen Cosimo Galianon vetämän ryhmän esityksessä oli yritystä moneen suuntaan: perinteistä italialaista käsinukketeatteria, varjoteatteria, commedia dell´arten ituja ja elävää musiikkiakin. Festivaalin päättäjäisiksi nähtiin vielä Anna Leymanin ja Camilla Lilleengenin vetämän Juanita workshopin demot, jossa viisi pohjoismaista näyttelijää tutki tilaa ja liikettä akanapussien inspiroimana. Valve-salissa vietettiin neljä iltaa festivaaliklubeissa, joiden ohjelmisto oli tyrmäävän monipuolinen: Kauko Röyhkä, Reijo Kela, Airopik, Severi Pyysalo ynnä muut villitsivät yleisönsä yli puolenyön jatkuneissa bileissä. Kymmenet iskurityöläiset, Valveen, Klonkin ja nuorten työpajan uurastajat saivat hybridifestivaalin sujumaan ja järjettömän tiukat aikataulut toimimaan. Kiitos ja kumarrus kaikille. Saturaatiopiste saavutettiin Kesäaika päättyy -festareilla moneen otteeseen, ähky tuli esitysvyörystä ja kiireestä tilasta toiseen. Seuraavilla festivaaleilla kannattaisi kyllä hieman hellittää. Muutama esiintyjäryhmä vähemmän (ja tarkemman seulan läpi valikoituina) toisi kaivattua väljyyttä ja antaisi tilaa myös kohtaamisille.

Maiju Tawast

PUHEENVUORO

haluatko suunvuoron, lähetä: unimafinland@gmail.com

Uusi, vanha nukketeatteri

by Antti-Juhani Manninen

Olen viime vuosina usein kuullut puhuttavan uudesta nukketeatterista, nykynukketeatterista ja nukketeatterin uudesta aallosta. Olen omaksunut käsitteet omaan jokapäiväiseen kielenkäyttööni niitä tai niiden sisältöä juuri ajattelematta. Minähän teen uutta nukketeatteria, sehän on selvä. Pusken koti tuntematonta. Kokeilen ja yhdistelen elementtejä tavoilla, joita en ole muiden aiemmin kuullut yrittäneen. Olen kuitenkin ollut suorastaan pakotettu matkan varrella pysähtymään toistuvasti juuri tämän ajatuksen äärelle. Löydänkö ja teenkö tosiaan jotain uutta? Kokeiluni ovat toki itselleni uusia. Tunnen oppivani ja kehittyväni, löytäväni uusia yhdistelmiä, uusia tapoja ajatella ja käyttää nukketeatteria. Mutta onko tämä jotakin uutta? Mitä on se uusi, josta puhutaan puhuttaessa uudesta nukketeatterista? Mikä tässä tavassa ajatella ja lähestyä nukketeatteria on sellaista uutta, jota Suomessa ei ole aiemmin nähty? Onko kyse vain omasta tietämättömyydestäni, siitä etten ole tutustunut alani historiaan riittävän perusteellisesti? Vai seisonko jonkin uuden kynnyksellä, löytämässä jotakin?

Uusi määrittyy aina vanhan kautta. Ei voi olla uutta nukketeatteria, jos ei ole jotain olemassaolevaa vanhaa, josta määritelmällä halutaan erottua. Näin ollen ensimmäinen kysymys, joka kaipaa vastausta on: mitä on perinteinen vanhakantainen suomalainen nukketeatteri? Olen pystynyt luomaan itselleni jonkinlaisen hataran, ei-vedenpitävän käsityksen tästä. Suuri kiitos tästä kuuluu lukuisille keskusteluille lukuisten nukketeatterin vanhemman polven edustajien kanssa, kuin myös lukuisille katsomilleni suomalaisille nukketeatteriesityksille. Olen siis ehkä löytänyt joitain yhteisiä piirteitä alan vanhempien tekijöiden esityksistä. Näihin löydöksiin kuuluvat sadun- tai tarinankertojan ja tekstin runsas käyttö, kansansatujen (ja niiden kaltaisten itse kirjoitettujen tarinoiden) käyttö, esitysten suuntaaminen lähinnä ainoastaan lapsiyleisölle, lavastuksessa käytettävät vanhat esineet (joilla on jo tarina itsellään), suhteellisen vähäinen kiinnostus nukkien elävöittämiseen ja tarinankerrontaan nukkien toiminnan tasolla, sekä itse tarinoiden sijoittuminen menneisyyden hämärille satujen vuosisadoille. Vastaukseni ei ole kovin kattava. Jää edelleen kysymys määritelmästä. Mitkä ovat ne piirteet, jotka määrittävät perinteistä nukketeatteria tämän päivän Suomessa? Onko edes olemassa yhtenäistä, elävää suomalaista nukketeatteriperinnettä? Ja jos siitä pyrkii erottumaan omaksi uudeksi uuden nukketeatterin kentäkseen, niin mistä todellisuudessa pyrkii erottumaan? Ja mitä ovat sitten uuden nukketeatterin määrittävät piirteet? Niin sanottua Turun koulukuntaa määrittää ainakin nuken nostaminen keskiöön kerronnassa. Entä muualta Suomesta nouseva uusi nukketeatteri? Ilman vastausta kysymykseen perinteisestä nukketeatterista on vaikea vastata siihen, mikä uuden siitä erottaa.

Jostain syystä olen joutunut kuulemaan myös tuhahduksia ja vastalauseita mainitessani uuden nukketeatterin. Kitkaa syntyy aina, kun osat pyrkivät erilleen, kun joku tai jotkut haluavat erottua omaksi erilliseksi yksikökseen. Siis tässä tapauksessa uuden nukketeatterin kentäksi. Nousee kysymys, onko vanhassa jotain vikaa, jos joku haluaa nostaa itsensä sen ulkopuolelle. Ulkopuolelle asettuja nähdään usein yläpuolelle asettujana. Uudeksi nimeäminen myös leimaa olemassaolevan vanhaksi, vanhanaikaiseksi, vaikka se ei olisikaan tarkoitus. Syntyy kipailuasetelma. Me emme tarvitse tätä kilpailuasetelmaa. Mutta ehkä tarvitsemme määritelmiä. Ainakin tarvitsemme keskustelua, vaikka olisimme asioista eri mieltä. Näin päästään vihdoin siihen mitä kohti olen tämän artikkelin verran pyristellyt. Pyrin kirjoittamaan tämän pikemminkin keskustelun avauksena, kuin itsenäisenä kirjoituksena. Kaipaisin kovasti vastausta lukuisiin kysymyksiini, sekä alan uusilta että vanhoilta tekijöiltä mahdollisimman laajalti. Mitä on uusi nukketeatteri? Mitä on perinteinen nukketeatteri tänään? Eroavatko perinteinen ja uusinukketeatteri toisistaan? Ja miten? Mihin tämän päivän nukketeatteri on menossa, oli se sitten uutta tai vanhaa? Ja mihin suuntaan nukketeatterin pitäisi kehittyä? Marjut Tawastin ja Leila Peltosen toimittama Nukketeatteria suomalaisilla näyttämöillä–kirja käsitteli ansiokkaasti osittain samoja kysymyksiä. En varmasti ole ainut, jonka mieltä nämä kysymykset ovat jääneet askarruttamaan. Nukketeatteri-lehti on ihanteellinen keskustelualusta tällaiselle mielipiteenvaihdolle ja yhteiselle määrittely-yritykselle. Jään mielenkiinnolla odottamaan (ja toivomaan) vastauksia. Kiitos jo etukäteen!