Arvioita esityksistä: Fanatic Figuras

ARVIOITA ESITYKSISTÄ

Kuva Jessica Kangasniemi

”If my body were a map, my soul would be right about...here”, ohjaus Katri Pekri,

Fanatic Figuras

Turun Taideakatemian nukketeatterilinjan opinnäytetöiden festivaali Turussa 26-30.4.201

Nukketeatteritaiteilijat Merja Pöyhönen (MP) ja AnttiJuhani Manninen (A-JM) katsastivat vastavalmistuneiden tai –valmistuvien opinnäytetyöt, joita nähtiin Turussa viisi. Osa kansainvälisen vuosikurssin lopputöistä nähdään Tallinnassa.

Merja Pöyhönen:

Olipa ihanaa! Fanatik Figurasin esityksiä katsoessa pää tuulettui, inspiroitui ja tuli taas astetta vapaammaksi. Yleisesti tämän vuoden sato oli myös poikkeuksellisen puhdasta, valinnoissaan selkeää ja jokaisen työn takaa näkyi selkeästi tekijänsä tyyli ja maailma. Yleisenä mielikuvana esityksistä jäi myös niiden varmuus, kaikki olivat selkeästi ehtineet harjoitella rauhassa, eikä lavalla näkynyt paniikin häivääkään. Ajoittain kaikki oli jopa hieman liian varmaa, hetkittäin esityksistä paistoi läpi liian selvästi sovitut koreografiat ja rytmit, jolloin illuusio teatterista hetken taiteena särkyy. Näin jälkeenpäin ajatellen jäi myös pienoinen nälkä ihan siihen perinteiseen nukketeatteriin, nukkeihin, nuketukseen, elottoman eloon herätykseen, mutta tämä lienee mielipideasia, alan kai olla vanhanaikainen… Joka tapauksessa ihanan persoonallisia ja varmoja esityksiä, kiitos! If my body was a map…. my soul would be right about… here

ohjaus: Katri Pekri, esiintyjät: Jenni Helenius, Jessica Kangasniemi, Maria-Elina Koivula, Annikki Levomaa, Anna Nekrassova, Mila Nirhamo, Raisa Suksi, Emma-Reetta Virta, valot: Kiia Kuivalainen, Noora Karjalainen. MP: Paperia, josta tullaan läpi. Paperista tehty hame, jota huljutellaan. Paperista tehty kukka, paperi, johon kääriydytään. Ihmisten ääniä. Paperin ääniä… Rentouduin. Vaikka yleisesti en pidä tunteesta, etten ymmärrä, oli tässä esityksessä alusta asti selvää, ettei tarvitsekaan. Olin turvallisesti pihalla, tuntematta oloani tyhmäksi. Esitys onnistui jakamaan materiaalitutkimuksensa tulokset yleisön kanssa kuin pieniä salaisuuksia kertoen. Valittuun materiaaliin oli syvennytty huolella: sillä oli leikitty, siihen oli tutustuttu ja siihen oli rakastuttu. Herkät paperista löytyneet hahmot muistuttivat siitä, ettei aina tarvitse olla sen kummempaa. Kuitenkin loppua kohti herkkä tunnelma alkoi saada myös ahdistuneempia sävyjä, ja se tuntui tarinaa seuraamattomalle hieman väkinäiseltä. Pienen kysymyksen jätti myös johdatteleva nimi. Se antoi vihjeen siitä, että ohjaaja olisi kuitenkin meidän halunnut ymmärtävän… jotain… mitä? Olisiko sittenkin pitänyt tajuta, missä se sielu oli? Oliko voimapaperi kuitenkin kartta?

A-JM: Rauhallisena ja huolella tehtynä tutkimusmatkana valittuun materiaaliinsa, paperiin, IMBWAM(MSWBRA...H) näyttäytyy enemmän löydettyjen hetkien ja kuvien esittelynä kuin varsinaisena esityksenä. Näyttämöllä nähdään paperia, lisää paperia, muotoa vaihtavaa paperia ja hartaita paperin käsittelijöitä. Tyhjä paperi materiaalina on herkkä, puhdas ja särkyvä, jotenkin toimiva valinta kuvattaessa nuorten naisten välisiä, kehittyviä, vielä nimeämättömiä suhteita. Paperi on myös kuiva ja eloton, mikä taas ehkä ei sovi edelliseen. En saa otetta paperin symbolisista ominaisuuksista suhteessa sen käyttöön. Miksi juuri paperia, mitä sillä koetetaan sanoa? Varsinaista tarinaa ei ole, tai sitten se ei ole ymmärrettävissä. Välillä kiinnostun yrittämään löytämään tulkintoja tälle pää höyryten, välillä taas en. On aivan kuin tekijöitä ei edes kiinnostaisi tulla ymmärretyksi. Koko esityksen ajan minusta tuntuu ulkopuoliselta. Paperista muodostetaan ulkoisia naiseuden korosteita ja koristeita, nämä houkuttelevat luokseen muotoutumatonta paperimöykkyä. Naisen kädet hyväilevät ja lyövät pimeässä. Katson naisia, joita nainen vetää puoleensa. Naisia, jotka jakavat kätkettyjä salaisuuksiaan pimeässä. Koen lähes oivalluksen hetken: näiden asioiden ei ole tarkoituskaan avautua minulle. Tämä olisi johdonmukaista. Jos asia on näin, minä pidän tästä. En kuitenkaan ole varma tästä. Esityksen nimeäkään en ymmärrä. En löydä näyttämöllepanosta sielun etsintää. Kauniita hetkiä, huolellista työntekoa kyllä, sielua en. Itse asiassa kaikki lavalla nähtävien asioiden syyt ovat minulta visusti piilossa. Tai sitten niitä ei ole. Käytetyt elementit eivät tunnu sopivan toisiinsa, eivätkä jälleen oikein kommentoi toisiaan. Tämä ei tunnu tarkoitukselliselta. Jos useiden elementtien välille ei löydetä syitä ja yhteyksiä, onkin usein tarkoituksenmukaisempaa tyytyä vähempiin. Esitys loppuu. Olo on laimean hämmentynyt.

The Last Supper

Idea: Sandra Lange ja Katariina Tamm, ohjaus: Sandra Lange, ohjaajan assistentti Marja-Leena Nuormaa Vilen, esiintyjät: Perrine Ferrafiat, Katariina Tamm, valot: Ilja Mäkelä, Veera Alaverronen, Riitta Lindroos, Anna Hellsten. MP: Rai-rai. Sandra Langen ja Katariina Tammin lopputyö tarjosi katsojilleen huumoria, absurdiutta, ihanan alkutilanteen, loistavan miespääosavalinnan sekä kasan toimivia kikkoja ruokateatterin saralta. Draamallisesti kiinnostava tilanne isäänsä surevien sisarusten välillä jätetään kuitenkin hieman oman onnensa nojaan, valtasuhteet pysyvät läpi esityksen melkoisen tasaisina. Alun näyttelijäntyöllä hienosti ilmaistu tilanne jää ensin liiallisen sanallistamisen ja sitten ruokasotakikkailujen jalkoihin. Ja toisaalta se ei harmita yhtään. Vahvimmillaan kun tämä esitys onkin juuri tempuissaan. Suusta pursuavat erilaiset ruoka-aineet ilahduttavat kerta toisensa jälkeen ja päästävät esityksen turvallisen absurdeille vesille. Esiintyjät tekevät hyvää työtä, ollen sekä sopivan ylilyöviä että tarkkoja. Oli ihana nauraa.

A-JM: Last supperin ongelmanasettelu taas on hyvinkin selkeä, isä on kuollut, tyttäret hyvästelevät häntä. Esityksen alku luo dynaamisen jaon kahden siskoksen välille, kun toinen ei saa itkua alkamaan ja toinen taas ei saa sitä loppumaan. Hieno ja hienosti toteutettu selkeä ja ihanan absurdi alkuasetelma. Asetelma kuitenkin nimetään sanallisesti rakkaudettomuudeksi, näin se vähenee, konkretisoituu ulos absurdista, psykologisoituu ja katoaa. Tämän jälkeen nähdään toki mielenkiintoisia mutta hajanaisia lyhyitä esimerkkejä siskosten välisestä valtataistelusta, välineenä aina niin huvittava ruoka. Ruoka on merkityksiltään rikas käyttövara näyttämöllä, samoin kuin visuaalisesti. Last supperissa kaikki ruoan visuaaliset mahdollisuudet katoavat sekavaan, sotkuiseen näyttämökuvaan, joka tuntuu äkkiä kyhätyltä hätävararatkaisulta. Komedia on jo itsessään mukavan raikas lähtökohta, sitä ei näe nukketeatterissa joka päivä, eikä sen tekeminen ole helppoa. Paitsi nyt: kaikki yksittäiset ideat tuntuvat mielenkiintoisilta, ja älykkäiltä, mutta lopulta jää olo, että tekijät ovat päästäneet itsensä aika helpolla. Ohjaukselliset ideat ovat nokkelia, mutta eivät muodosta kokonaisuutta, eivätkä kommentoi toisiaan, ne vain ovat peräkkäin. Esiintyjät ovat vahvoja, Katariina Tamm ihastuttavan väärennetyssä herkkyydessään ja Perrine Ferrafiat hihityttävässä tarkkuudessaan. Mutta välillä kaikki muuttuu lepsuksi, esiintyminen, ajatus, rytmi. Siskokset ovat välillä vastakkain, välillä eivät. Välillä kaikki huojuu, on kaatumaisillaan, tippumaisillaan. Narunpätkät jäävät roikkumaan, kun on jo kiire seuraavaan hauskaan pikkuideaan. Hyvien ideoiden kiinnostavuus katoaa vähitellen., kun mikään ei johda mihinkään. Mittasuhteet ja merkitykset katoavat. Vaikka elävä musiikkikin on aina toki plussaa, nyt piano suuruudessaan ei tunnu edes etsivän tasapainoa tapahtumien kanssa, vaan jyrää surutta kaiken yli. Näin taitava ryhmä saisi tästä materiaalista nopeastikin aikaan mielenkiintoisemman ja merkityksellisemmän kokonaisuuden.

Kuva Jessica Kangasniemi

The last supper, ideointi Sandra Lange ja Katariina Tamm, ohjaus Sandra Lange.

Penelope

Ohjaus: Kadri Kalda, esiintyjä: Essi Nummelin, valot: Sami Sainio, Mikko Lamminen.

MP: Penelope oli tekniseltä toteutukseltaan niin puhdas, kuin esitys vain voi olla. Essi Nummelinin esittämä Penelope käy läpi tarinaansa Odysseuksen kanssa välineenään vain liitu, jolla piirtää kuvia lattiaan. Puhtaus, selkeys ja tekniikan rajaus tuntuivat hyvältä ja työryhmä oli löytänyt kiitettävän hyvin ratkaisut kuvakerrontaan pitääkseen katsojan kärryillä. Piirustusten ja näyttelijäntyön kautta näkyi Penelopen kaipaus ja sen kääntyminen pettymysten kautta luopumiseen. Kadri Kalda oli luonut tyylipuhtaan kokonaisuuden, jossa kaikki oli hyvin hallussa. Jopa niin hyvin hallussa, että hetkittäin toivoi, että jokin – joko tekninen ratkaisu tai vaikkapa tunnetila - olisi saanut hallinnan järkkymään. Kun sekä rytmi, että tekniikka, että näyttelemistyyli olivat kaikki kovin tyyliteltyjä, alkoi kaivata jotain harkittua rikkoa. Nyt mustasukkaisuudesta ja epätoivosta päästiin yllättävän nopeasti ja helposti eroon, liidut eivät lennelleet seinille, piirustus ei ottanut valtaa, eikä Penelopen koko maailma järkkynyt. Yleisesti toki hallittuus on positiivinen asia. Esiintyjä oli varmaotteinen ja mikä tärkeintä: nautti lavallaolostaan. Suureksi osaksi juuri tästä syystä koko esitystä oli niin miellyttävä seurata. Lämminvireinen huumori upposi yleisöön ja toi tarinaan kaivattua pientä itseironista sävyä.

ARVIOITA ESITYKSISTÄ: Fanatic Figuras 2011

Kuva Kadri Kalda

Penelope, ohjaus Kadri Kalda. A-JM: Hengästynyt ja mielipuolinen Penelope ryntäilee yksin pitkin näyttämöä. Hän joko haaveilee miehestä, tai muistelee tätä, en tiedä. Peräkkäisiä, välillä sattumanvaraisesti peräkkäin aseteltuja tapahtumia kuvitetaan liidulla. Sattumanvaraisuus on ehkä väärä sana. Peräkkäiset tapahtumat vain eivät tunnu muodostavan yhtä jatkumoa. Muissa esityksen osa-alueissa samaa hajanaisuutta ei ole ongelmana. Visuaalisesti, näyttelijäntyöllisesti ja tyylilajillisesti kokonaisuus pysyy ansiokkaasti eheänä alusta loppuun asti. Liitupiirrustuksesta löydetään samalla ilahduttavasti yhä uusia puolia. Tämä kaikki on tyylikästä, mutta tyylikkyyteen pyritään niin kovasti, että itse näyttämöllepano ja esitystapa jää melko tasapaksuksi ja konventionaalisiksi, ja jopa varovaiseksi kaiken hysterian keskellä. Piirtämistä lukuunottamatta materiaalin mahdollisuudet jäävät lähes käyttämättä. Vähitellen, esityksen mittaan, Penelopen hysteria laantuu. Tuntematta alkuperäistä tarinaa jää kysymykseksi, mistä hysteria alkoi, miksi tämä nainen oli niin kiihkeän hysteinen jopa omassa mielikuvituksessa tai muistoissa tapahtuvien asioiden sisällä. Jää samoin kysymykseksi, onko tärkeää että katsoja ymmärtää, milloin ollaan Penelopen muistoissa, milloin haaveissa. Entä missä ollaan, kun Penelope alkaa kuvitella kuvitelmissaan, tai uneksia muistoissaan? Sekavien tasohyppelyjen kanssa katsoja on ainakin ymmällään. Ne tuntuvat lähinnä

Kuva Jessica Kangasniemi turhalta yritykseltä vaikuttaa syvällisemmältä kuin tarina todella onkaan. Penelope saa pisteet rohkeasta yrityksestä luoda kokonainen omalla logiikallaan toimiva maailma ja esitys. On huomattavasti vaikeampi ja suurempi tavoite tehdä yksi puolen tunnin mittainen esitys, kuin sarja mielenkiintoisia muutaman minuutin kokeiluita.

Mies, joka halusi vähemmän

Ohjaus: Riina Tikkanen, esiintyjät: Tuomas Kotamaa, Mona Krueger, Alma Rajala, visuaalinen neuvoja: Vitalia Samuilova, valot: Antti Autio, Hennariikka Laaksola, Juulia Soidinaho. MP: Mies, joka halusi vähemmän kertoo kaavoihin kangistuneesta miehestä, jota koiran kautta yritetään houkutella ulos sulkeutuneisuudestaan, kohtaamaan maailma. Riina Tikkasen esityksessä oli siis tarina. Esityksen tarinankerronnasta on houkuttelevan helppo löytää virheitä, mutta ennen kuin ammutaan ohjaajaa siitä alas, haluaisin muistaa ja muistuttaa, että tarinan välittäminen, varsinkaan ilman puhetta, ei ole mikään maailman helpoin tehtävä. Vaikka Vähemmän haluava mies ei siinä kaikin puolin täysin onnistunut, annan silti täydet pisteet yrityksestä. Esitys tähtäsi perinteiseen draaman kaareen kehityskaarineen ja käännekohtineen. Se oli siis ihan tavallista teatteria. Ja vielä nukketeatteria! Siinä oli ihan oikea nukke! Jota nuketettiin ihan oikeasti! Ja hyvin! Myös päähenkilölle löytynyt kaavamainen näyttelemistyyli tuntui hyvältä ja tarinaa tukevalta valinnalta. Riina Tikkanen oli saanut esiintyjistään paljon irti, ajoittain ehkä jopa liian paljon. Tuntui että eloonjääneet turhat darlingsit ja gägit sotkivat esityksen kokonaisdramaturgiaa ja henkilöiden välisiä suhteita. Perinteisemmän teatteriesityksen dramaturgia kun on juuri tässä tapauksessa vapaampaa tyyliä kinkkisempi. Hyvät ideat eivät vielä sinänsä riitä, niiden täytyy myös olla oikeita.

A-JM: Mies joka aikoi vähemmän on tämän nukketeatterin opinnäytetyösarjan rohkein yritys, siinä mielessä että kyseessä on selkeästi pyrkimys sekä kokonaisuuden että nukketeatterillisen ilmaisun saavuttamiseen. Riskit ovat huomattavasti suuremmat kuin ”esimerkiksi” tehdessä kokoelma kivoja ideoita näytettäväksi. Esityksen keskiössä on Tuomas Kotamaan esittämä mieshahmo, joka pitää tarkkaa huolta että asiat ovat niinkuin niiden pitää. Tätä on nautinnollinen seurata, esiintymisen ollessa tarkaa ja johdonmukais-