saan ne sopimaan. Ensimmäisestä kappaleesta tosin kiristän jengat kiharalle. Toinen onnistuu jo hyvin. Sopivan avaimen puutteessa keskiön laakeripesän kannet vaurioituvat, mutta kelpaavat vielä. Vaihde on hankinta, jonka teen heti ensi kokoamisen yhteydessä. Vaihtoehtoja on kaksi: Huret ja Simplex. Valitsen kolmirattaisen Simplexin. Miksikö Simplexin? Samasta syystä kun myöhemmin valitsen Citroënin ja Macintoshin, eniten parjattu ja halveksittu, mutta paras ja ainoa mahdollinen. Vaihdemekanismin ja rataspakan lisäksi tarvitsen uudet pidemmät ketjut, takahaarukan alaputkeen pienen Y-muotoisen pidikkeen, joka ottaa ketjun vastaan kun jarrutan, ja keskiörattaan tuntumaan satulaputkeen kiinnitettävän pienen tapin, joka estää ketjun hyppäämästä keskiörattaalta jarrutuksen jälkeen. Vielä muovailen vanhan ketjusuojan siten, ettei se rämise ajettaessa isolla vaihteella, eikä kolise kampea vasten. Pyörien napojen kiinnitysmutterit vaihdan kiiltäviksi, kromatuiksi siipimuttereiksi. Naapurikorttelissa on autorengasliike, mistä saa pari palaa mustaa paksua sisäkumia, oivallista materiaalia lokasuojien alapäähän roiskeläpiksi. Ne antavat jotenkin juhlallista ilmettä koko pyörälle. Kun pyörä on kasassa, pakkarin hylkään epäesteettisenä, olen sinut Phillipsini kanssa. Kynsieni alla on samaa rasvaa kuin pyörän muttereissa ja ruuveissa, ketjuissa ja rattaissa. Mutta varustaminen on vasta alussa. Syrjäsilmin tarkastelen sisareni Raleighia. Minultahan puuttuvat käsijarrut! Karunkasta saan halvat, halvannäköiset ja huonot, mutta niin kiiltävät jälkiasennusjarrut eteen ja taakse, että jo niiden näkeminen tekee hyvää. Käsijarrujen kahvojen asennus tuottaa lieviä ongelmia, koskapa käyräsarvinen ei ole tarkoitettu käännettäväksi ylösasentoon. Ratkaisen pulman asentamalla kahvat hiukan vinoon ulospäin. Se leventää kapean pyörän ilmettä ja antaa ylellisen vaikutelman. Käsijarrujen käyttäminen on tosin hiukan hankalaa, mutta onhan minulla jalkajarru! Kelpuutan myös isäni entisen, karmean, mustan pyöränvalaisimen ja suurikokoisen ja tehottoman 21
Pikajalka 35
dynamon. Entistä huonommaksi valaisimen teho muuttuu, kun samasta dynamosta otan virran vielä punaiselle takavalolle. Pumppua varten hankin Karunkasta alaputkeen kiinnitettävät ruostumattomat pidikkeet. Ajoturvallisuuttakaan en unohda. Asennan käsijarrujen kahvojen eteen käyräsarvisen kummallekin puolelle pitkävartiset peruutuspeilit. Nyt Phillipsini näyttää lähes Harley Davidsonilta. Vielä, kun saan etupyörän keskiöön pienen peukalon kokoisen matkamittarin naksuttamaan mennyttä matkaa, fillarini on miltei täydellinen, vain jalka puuttuu! Eihän tätä komeutta voi jättää seinää vasten tai tunkea pyörätelineisiin, se on nostettava omille jaloilleen kuin – sanotaan nyt vaikkapa Harley Davidson. Aina on kuitenkin parantamisen varaa. Vasemman puolen peilin varresta vedän tukevan narun etupyörän napaan ja naruun kiinnitän Vehoniemen ja Tampereen viirit, taitaa siihen livahtaa Lahdenkin viiri. Liput liehuen kruisailen kodin ja koulun väliä, tuollaisella fillarilla ei nimittäin kaahailla. Phillipsini saa koulun pihalla ansaittua lisähuomiota, sitä mukaa kun sen varustelu kasvaa. Lopuksi pyörääni aletaan kehua Jussin Joulukuuseksi.
Skramlee–fillari
Moottoripyörät alkavat kiinnostaa 1950-luvun alussa, varsinkin uusi kilpailumuoto, scramble eli nykyisin motocross. Tunnettuja tähtiä ovat Rafu Saastamoinen ja Tor-Björn ”Scramble” Johansson Tähti-pyörillään sekä Olavi Silvennoinen Puch-pyörällään. Myöhemmin 1950-luvun loppupuoliskolla Laakson radalla kamppailevat Raimo Rein Arielillaan ja Antti-Jussi Tiitola Peto-pyörällään, jossa on Puch-kone. Sotien jälkeen, pitkälle 1950-luvulle saakka Helsingin rannat ja rantapuistot ovat villiä metsää, peltoa ja kalliota. Niin myös Hietaniemen hautausmaan ja Taivallahden välinen alue. Metsän ja ryteikön keskellä on vain Krematorio ja ortodoksinen Pyhän Nikolauksen kirkko. Ryssis, ortodoksikirkon ja rannan välinen alue, on mahtavaa skramlee-maastoa: mutakuoppia, multalä-
