Page 1

1 / 2012

Passo Magazine 50 passoa

kymmeness채 p채iv채ss채 Italia - Ranska toukokuussa 2011


Passokertomus keväältä 2011 Italiassa ja Ranskassa

Matkan aikana oli tarkoitus ylittää vähintään 50 passoa kymmenen päivän aikana

Passo Magazine nro 1/2012 50 passoa 10:ssä päivässä.

Toukokuu ei ole paras mahdollinen ajankohta passojen bongailuun italiassa sillä korkeimmat solatiet ovat vielä lumen peitossa ja takuu varmasti lunta löytyy Gardajärvenkin ympäristöstä. Pienemmät solatiet saattavat olla kiinni myös tietöiden takia kun kivenvyöryt ovat tukkineet ne, mutta kun suomessa ei välttämättä vielä aurinko lämmitä niin motoristille ajankohta on kuitenkin houkutteleva ja jos passot ovat kiinni niin ollaan sitten vähän alavammilla mailla jossa on jo lähes täysi kesäkeli.

Julkaisija: Ltr300

Tämän reissun tarkoituksena oli koluta vähän pienempiä ja tuntemattomampia passoja, joten luvassa olisi passoja joille ei vielä olisi asiaa joko lumen tai tierikkojen takia.

Kaikki oikeudet pidätetään

Tekstit ja kuvat: Elämäntapamotoristi Ilmoitusmyynti: tomppa@rr-media.eu

Copyright © 2012 Ltr300

Sisältö:

S.Giovanni 287m

s. 4-5 kartta

s. 13 Yleistä Gardajärveltä.

s. 6-7 Ensimmäinen päivä. Forcella, Brocon, Gobbera, Cereda, Aurine, Franche ja Croce d’Aune.

s. 14-15 Viides päivä. Nota, Ampola, Spina, Baremore, Berga, Dosso Alto, Maniva.

s. 8-9 Toinen päivä. Redebus ja Manghen. s. 10-11 Kolmas päivä. Lavaze, Oclini, Pramadiccio, Duran, Rolle, Valles, Staulanza, Pellegrino. s. 12 Neljäs päivä. Campiano 375m ja 2

s. 16-17 Kuudes päivä. Merialpit, Ranska. s. 18-21 Seitsemäs ja kahdeksas päivä. Tenda, Caprauna, Nava, Fascette.Bartolomeo, Teglia, garezzo, Guardia...... s. 22-23 Yhdeksäs ja kymmenes päivä. Ginestro, S.Bernardo, Casotto, Durane, Daone, Nigra, Sella


Prätkä pakuun ja paku lauttaan. Rostock - Ora n.1100km / noin 12 tuntia Siirtyminen Suomesta Italiaan tapahtui pakettiautolla, koska mukana kulkevan tavaran määrä ylitti moottoripyörän kuljetuskapasiteetin. Helsingistä lautalla Rostockiin josta sunnuntaina klo 22:30 kohti Gardajärveä. tarkoitus oli ajaa yötämyöten ja säästää ikäänkuin yksi lomapäivä. Sää oli sateinen ja yöllä vielä suhteellisen viileä niin kulkupelin valinta ei tuntunut tässä vaiheessa yhtään huonolta ratkaisulta. Ensimmäiseksi oli suunnata Trenton ja Bolzanon välillä olevalle Vasserfal kämppärille ja tämä nyt ihan siitä syystä, että olin käynyt siellä joskus 80-90 lukujen vaihteessa ja pitänyt paikasta. Ja sieltä olisi lyhyt matka Dolomiiteille ja vaikkapa Non laaksoon.

Aikataulu ei ihan pitänyt. Maanantaina klo 10:00 saavuin yöajon jälkeen Oraan vain todetakseni, että Vasserfallin kämppäri oli kiinni, näytti vähän siltä ettei sitä 2011 kesällä avattaisikaan, mutta mene ja tiedä ja omalta osalta oli uuden majapaikan etsintä edessä.Valinta kohdistui tuttuun ja turvalliseen Cristallo-Hotelliin Lewico Termessä, joka on Trentosta 20km itään ja Orasta kertyi lisäkilometrejä kuutisenkymmentä. Sää oli aurinkoinen, muttei erityisen lämmin. Tarkoitus oli päästä vielä saman päivän aikana kaksipyöräisen sarviin eli ihmeemmin ei muisteloihin ollut aikaa, koska majapaikan vaihto söi ajoaikaa. Pari tuntia matkaan ja pari tuntia hotellin sisäänkirjoittautumiseen ja tavaroiden purkuun ja olin ajokamat päällä valmiina pieneen iltapäivälenkille. Hotellin autotallista kun ajoin ulos niin totesin, että pilvet olivat saapuneet paikalle enkä ennättänyt ajaa passo Broconia kohden kuin parikymmentä kilometriä kun ensimmäiset sadepisarat lävähti visiiriin, joten eiku nokka takaisin hotellia kohden. Jääkiekon MM-kisat oli käynnistyneet ja ihme kyllä matseja näkyi italian teeveestäkin, joten se päivä meni lätkän katseluksi.

3


Kartassa on merkittynä kaikki passot jotka ajoin ensimmäisinä päivinä sekä reissun loppupäivät. Vasemmalla alareunassa Gardajärvi ja oikealla ylhäällä Dolomiitit.

4


1.passotuspäivä: 7 passoa: Forcella, Brocon, Gobbera, Cereda, Aurine, Franche ja Croce d’Aune. Tiistaina sää oli edelleen epävakainen, mutta siitä huolimatta baanalle. Kun keli oli mikä oli niin mikään hirveä hinku ei ollut päivän kierrokselle eivätkä myöskään odotukset olleet suuren suuret vaan lähinnä, että ajellaan nyt ja katellaan.

Kielletyillä teillä.

Ensiksi suuntasin etsimään Cingue Crocia, joka on hiekkatiellä oleva passo ja vieläpä suljettu sellainen enkä siellä ollut koskaan käynyt. Tie on niin pieni ettei sitä edes kaikista kartoista löydy ja TomTomkin näytti pelkkää valkeutta jo paljon ennen kuin passo oli edes lähettyvillä. Ensimmäinen yritys löytää passolle johtava tie sen eteläpuolisella rínteellä oli lähinnä risteyksissä nopan heittelyä ja arvuuttelua oikeasta suunnasta. Tiellä jota ajelin oli jossain vaiheessa merkkejä joita jonkin tulkinnan mukaan saattoi pitää ajamisen kieltävinä, mutta kun italialaista liikennemerkistön todellista merkitystä on joskus vaikea arvioida jatkoin matkaa siihen asti kunnes tie näytti päättyvän jonkin “alppimajan” pihaan ja tähän päätin myös päättää yrityksen läntisen rinteen osalta. En tiennyt oikestaan ollenkaan minne olisi pitänyt suunnata sillä mitään opasteita passolle en löytänyt ja siellä kulki paljon pikkuteitä ja polkuja joita ei ollut merkitty mitenkään, joten suunnistaminen ei oikein onnistunut. Siispä kohden pohjoista rinnettä. Sieltä oikean tien löy-

Cinque Croci ja navigaattorikaan ei löytänyt tietä passolle 6

täminen olisi todennäköisesti helpompaa vähempien teiden takia. Puolen vaihto kulkisi tuttuja teitä pitkin ja reissun ensimmäinen passo oli 910 metrinen Forcella ja siitä Castello Tesinon kautta toiselle passolle eli Broconille 1616m ja sen yli kohden Canal San Bovoa. Ennen Bovoa kääntyy tie kohden Caoria. Vähän ennen rifugiota löytyikin opasteet kohden Cingue Crocia hiekkatietä pitkin jonka alussa oli taas kieltomerkki, jonka lisäkilvestä sai paikallista kieltäkin osaamaton selville, että kielto koskee vain autonritsoja, joten tällä kertaa saatoin lähteä hiekkatielle ilman syyllisyyden hartioita lyttyyn painavaa taakkaa.

Polku mikä polku niin tie oli kuitenkin ihan ajettavassa kunnossa aina siihen saakka kun lumiraja tuli vastaan. Yhden muutaman metrin pituisesta lumiosuuden olin jo yli mennyt, mutta seuraava oli jo liikaa katukumeille ja taas oli luovutettava ja käännyttävä takaisin eli passo numero kolme jäi saavuttamatta.

Cinque Croci ja lumiraja tuli vastaan


Dolomiitin eteläreunalla.

Seuraavaksi Canal San Bovosta passo Gobberan yli kohden passo Rollea ja Ceredaa, joista tällä kertaa Rolle jäisi myöhempään ajettavaksi. Gobberan yli ajettaessa aurinkokin näyttäytyi ja kun pikkuinen tuhannen metrin passo on muutaman pikku serpentiinin päässä ja kun itäpuolelta avautuu mukava näkymä alas laaksoon vastakkaisen vuorennyppylän kallioseinämään koverretun lago di Gorlolle johtavalle tielle niin mikäs oli taas ajellessa. Tuo mainittu tie on numeroltaan SS50 ja on varsin suositeltava mukava tie, mutta tällä kertaa se jäisi ajamatta sillä reissun teemana on passot ja niistä seuraavaksi olisi yritys päästä kahden passon tielle SP347:lle. Aurinko oli taas tehok-

Yläkuva:Gobberan alastuloa Alakuva: SS50 tie tuolla vastakkaisella rinteellä.

kaasti piilossa ja muutama pisara vettä tipahteli taivaalta mikä latisti tunnelmaa ja vaikuttaa varmasti myös siihen, että tässä nyt kirjoitan passojen Cereda 1369m ja Aurine 1299m sijaitsevan varsin mitäänsanomattoman tien varrella. Passojen jälkeen saavuin Agordoon josta samantien lähes u-käännös kohden forcella Franchea noin 1100m:n korkeudessa. Franchesta sitten kohden Titelen kylää josta suuntasin Mils tekojärveä kohden varsin mukavaa “rotko”tietä pitkin ja jos alueella pyöriin tuo tie kannattaa kyllä ottaa reitille mukaan.

Yk:Aurinkokin pilkahti Gobberalla. Ak: Milsjärven reunalla.

Tähän mennessä oli Levico Termestä kertynyt kilometrejä noin 130 jos unohdetaan ne 30-40 kilometriä ylimääräistä mutkaa, jotka tulivat Cingue Crocia etsiskellessä. Mils-järveltä suuntasin kohden Feltreä josta nousin Croce d’Aunelle 1100m, joka ei ihmeemmin erityisempiä maisemia tai ajonautintoja tarjoa vaan kuuluu lähinnä passobongareiden ajokirjaan, mutta yhtä mukava tuokin tie on kuten lähes kaikki muutkin alueen tiet. Aunelta alas laskeutuessa olisi voinut suunnata jo tuolla aikaisemmin mainitulle SS50 tiellä ja sieltä sitten takaisin hotellille, mutta sää oli edelleen tihruinen eikä mikään lämmin niin jätin tien parempien kelien varalle. Ensimmäisen ajopäivän saldona 7 passoa, yksi saavuttamaton passo ja vajaa 300 kilometriä. Koska sää oli mitä oli niin yritin löytää parempia kelejä vähän pohjoisempaa tai jos niitä kelejä ei löytyisi niin voisi jättää passojen bongailun vähemmälle ja katsastaa pyramideja, joten kohden Miolaa. 7


2.passotuspäivä: 2 passoa: Redebus ja Manghen.

Koska siirtyminen Levico Termestä Miolaan ja leiriytyminen Cani & Fiori kämppärille vei muutaman tunnin niin päivän lenkki jäisi vähän normaalia lyhyemmäksi.

Pyramideja.

Sää oli aurinkoinen, muttei erityisemmin lämmin, Miolakin on lähes 1000 metrin korkeudella eli lämpötila ei reitillä noussut yli 20 asteen. Suuntasin Miolasta ensin passo Redebukselle ja sen toisella puolella olevaa laaksoa. Laaksoa ympäröivät vuoret lähes joka suunnasta ja laakson ympäri vuoren rinteillä kulkeva tie on saksalaisissa motokartoissa merkitty hyväksi MP-tieksi. Passo Redebus ei paljon tähtiä kerää, mutta mukavan ajettava kumminkin. Passon jälkeen käännyin vasempaan Palu del Fersinaan ja sieltä myötäpäivää laakson kiertäen kohden Canezzaa jossa vaihto laakson itärinteeltä länsirinteelle ja takaisin kohden Redebusia. Ihan kiva lenkki, mutta pieni pettymys jos lähdetään siitä, etteivät saksalaiset ole karttoihinsa merkanneet mukavaksi prätkätieksi vaikkapa passo Melosan itärinnettä tai tietä SS45 Roveretosta kohden Schio tai Mils-järven laidalla kulkevaa

“rotko”tietä ja tämä reitti taas on merkitty niin hieman on reittien arvostus erilainen minulla ja saksalaisilla motokarttojen tekijöillä. Redebusin jälkeen suuntasin pohjoiseen Brusacon ja Valcavan kautta SP71 tielle, koska sieltä pitäisi löytymän Segonzanon pyramidi. No löytyihän ne samalla totesin, että täällähän ollaan jo joskus käyty, en vaan tiennyt, että kyseiset maanmuodostumat olivat pyramideja. SP71:stä pitkin Fornaceen, josta pienempää tietä takaisin Miolaan. Tuo SP71:n on ihan mukava tie sekin ja voisi jopa sanoa, että parempi kuin tuo yllämainittu Redebusin takana oleva laaksotie, mutten kuitenkaan sano. Reitti oli pituudeltaan vajaa 100km, mutta kuvaustaukoineen aikaa kului 3 tuntia.

Mochenin laakso

Tätä Brusagon liepeillä olevaa idyllistä pientä järveä ei löydy kartasta

Monte Sover

Mochenin laakson pohjoisrinteeltä 8


Passo Manghen, takaisin jouluun.

Sää jatkui aurinkoisena iltapäivällä ja suuntasin ruokatauon jälkeen passo Manghenille. Miolasta suuntasin siis samalle baanalle kuin edellisellä reissulla eli Serraiajärven ohi kohden Brusacoa, jossa muuten on pikkuinen järvi jossa pikkuinen saari jossa en nyt ehtynyt käymään, mutta jossa vielä tulevilla reissuilla pysähdyn uittamaan varpaitani. Brusaconista Monte Peloson ja Sette Fontanin kautta SP71 tielle, josta kohden Molinaa. Molinasta lähtee tie kohden passo Manghenia. Manghen on yli 2000 metrissä ja toukokuun alussa se voi olla vielä lumen peittämä ja suhteellisen viileä, josta syystä myöhäinen iltapäivä on oivallinen valinta, jotta päivän kaikki auringonsäteet ehtisivät lämmittää rinteen ennen sinne nousua. Taktiikka onnistui sillä ylhäällä oli runsaat kinokset tien reunalla mutta asfaltti oli kuiva ja ajettavassa kunnossa. Muutamaa päivää myöhemmin passolla satoi lunta se oli ainakin pari päivää kiinni. Itse passolle johtava tie on ylhäällä passon molemmin puolin hyvinkin kapea ja mutkainen. Myös passolta

avautuvat näkymät ovat sangen mukavat. Mutta alempana tie kulkee synkän kuusimetsän sisällä ja tämä taitaa olla syy ettei passo esiinny motoristien keskuudessa paikkana jonne pitää aina palata. Minun kirjanpidossa passo Manghen on kuitenkin korkealla johtuen myös osittain siitä, että sen tien kapeus pitää karavaanarit ja muut autoturistit tehokkaasti pois passolta ja se onkin varsin rauhallinen reitti. Miolasta kertyy passon huipulle matkaa noin 45km. Ai niin ja nyt kun tienvarret ja tienvarsilla olevat kuuset olivat lumiset niin ei voinut välttyä jouluisilta tunnelmilta ja tuli myös mieleen, että jos joulupukista pitäisi italiassa kuvata moottoripyöräilyvideon niin se pitäsi kuvata passo manghenin maisemissa. Molinasta passolle on matkaa 15 kilometriä ja ajoin sen edestakaisin eikä yhtään autoa tullut vastaan eli rauhassa sai kyllä ajella.

Passo Manghen

9


3.passotuspäivä: 8passoa 330km Lavaze, Oclini, Pramadiccio, Duran, Rolle, Valles, Staulanza, Pellegrino.

Loman tarkoitus ja teema oli passot, joten tänään täytyy ottaa eilisen päivän velttoilu takaisin ja poukkoilla passoilla ihan oikeesti. Sää oli aurinkoinen, joten oli syytä olettaa, että päivä toisi mukanaan monta passon ylitystä.

Lunta, jäätä ja siniristilippu.

Miola on ihan kiva paikka viettää lomaa, mutta kun nyt kolmatta kertaa ohitan etelä-pohjoissuunnassa ja viidennen kerran kaikenkaikkiaan niin ehkä tämä yhden majapaikan taktiikka alkoi jo tuntuun pakkopullalta. Mutta kun passo Manghenin tienhaara ohittui niin meno maiistui jo ihan toisenlaiselta. Cavalesestä pohjoiseen kohden passo Lavasea nousee varsin mukava mutkatie, ei mikään Stelvio. Etelärinne on avoimempi mikä on aina parempi kuin korkeassa kuusimetsässä ajeleminen. Pohjoinen rinne taas on metsäisempi, mutta sieltä taas on näkymät Dolomiittimäiseen vuorijonoon mikä keväällä oli lumihuippuisena hieno näkymä. Lavazen huipulla oli vastassa lähes suomalainen näkymä savusaunoinen, soutuveneineen ja siniristilippuineen ja kun sääkin oli yhtä vähäluminen ja lämmin kuin suomalainen juhannus niin hetken ajan luulin jo, että olin ajanut epähuomiossa vähän liian pohjoiseen. No enpä jäänyt kuitenkaan maisemia ihailemaan sen pidemmäksi aikaa kun pasoolistassa oli vasta ensimmäinen päivän passo saavutettu ja käännyin länteen kohden passo Oclinia. Oclinin passo on vain muutaman kilometrin päässä Lavazelta, mutta kahden tuhannen metrin korkeudessa lämpötila lähenteli nollaa ja tämä laittoi

Passo Rolle, suosikkini. Rolle on yx mun suosikeista. Sen länsirinne tosin on

vähän suorempi ja loivempinousuinen kuin itä-rinne, mutta alppiniityt, hienon värinen tekojärvi ja lopun serpentiinit tekevät siitä hienon nousun. Itärinteen ajettavat 10

kulkijan suuntaamaan alempia ilmanaloja ja samalla myös lämpimäpää ilmaa. Passon jälkeen muuten asfaltti loppuu ja hiekkatiellä oli jo lähes totuttuun tapaan ajokielto. Mutta nyt pois Oclinilta ja ennen alas laskeutumista täyty irittää löytää passo Pampeago. Lavazeen kautta pohjoista ja Novalea kohden josta kääntyminen Obereggeniin, josta piti löytymän tie kohden Pampeagoa. Viitoitus oli vähän sinne päin ja arvailemalla oikea tie kuitenkin löytyi, mutta kun oltiin passon pohjoisrinteellä eli varjon puolella ei kestänyt aikaakaan kun taas oli edessä suljetun tien merkit. Tästä enää ihmeemmin välittämättä jatkoin muutaman kilometrin kunnes lumi ja jää esti matkan teon ja käännyin takaisin kohden Lavazea tarkoituksena kiertää nyppylän toiselle puolelle ja yrittää Pampeagolle etelän puolelta. Välissä oli vielä yksi mitätön passo (Pramadiccio), joka kävi eräänlaisena lohdutuksena sillä Pampeagolle nousu estyi lumen takia myös etelärinteen kautta vaikka aurinkoisempi rinne olikin reilusti lämpimämpi kuin pohjoinen virkaveljensä. Sen verran oli jo näpit jäässä ettei Pampeagolle nousun epäonnistuminen haitannut ihmeemmin kun alempana laaksossa lämpötila lähenteli 20 ja huuru visiiristä väheni samaa vauhtia kuin mieliala koheni.

serpentiinit kruunaavat passon korkealle suosikkilistallani. Tällä kertaa se olisi tarkoitus ajaa äkkiä läpi ja videoida se serpentiinisempi itärinne. Ja sitten nopeasti etsimään passo lusia. Katsokaa video niin siitä saa jonkiloaisen käsityksen Rollesta.


Passo Lusia, se saavuttamaton.

Viitotus passo Lusialle löytyy Rollen tien varrelta ja olen sen huomannut aiemmin kun olen Rollelle noussut ja miettinyt tuolloin, että pitää varmaan tuollakin joskus käydä. Mutta kun netissä eikä muuallakaan koskaan ole ollut mainintaa kyseisestä passosta niin se ei liene mitenkään mainninnan arvoinen ja on siksi jäänyt bongaamatta. Nyt kun reissun tarkoitus oli passonbongaus niiden hyvyydestä tai kuuluisuudesta riippumatta niin passo Lusialle eikä Stelviolle patsastelemaan muiden moottorituristien kanssa. SS50 tieltä passolle erkaantuva tie oli pikkuruinen jo heti päätieltä lähdettäessä, joka laittoi miettimään, että minkälainen polku tämä on lähestytään passoa. Parin sadan metrin päästä tie muuttui hiekkatieksi. Tie ei ollut mitenkään erityisen hyvässä kunnossa, mutta jyrkkyyttä riitti ja jossain vaiheessa tuli jo mieleen, että oliko ihan järkevää lähteä tälläisille teille Ducatin 600:lla Monsterilla, joka ei todellakaan mikään maastopyörä ole. Mutta omahan oli valinta ja niillä eväillä mennään mitä on mukaan otettu. Alkumatka mentiin korkean kuusiston seassa eikä näinollen näköaloista tietoakaan. Tie oli pikemminkin metsäpolku ja ihmettelin jo eikö täällä tule jo niin tutuiksi tulleita ajokieltomerkkejä, mutta tulihan niitä kun puuraja tuli vastaa ja maisema avautui niin jo oli vastassa strada privato. Korkeutta oli jo sen verran, että passon piti olla jo lähellä ja kun en ollut vielä ketään nähnyt päätieltä lähdettäessä niin en ajokiellosta ih-

Passo Valles, ai mikä, meni jo.

Takaisin SS50 tielle, josta enne n Rollea erkanee tie pohjoiseen kohden passo Vallesia. On vähän väärin passo Vallesia kohtaan haukotella sinne ajaessa sillä tie on varsin mukiinmenevä, mutta kun ympärillä on toinen toistaan mäkisempiä, mutkaisempia ja näyttävämpiä nousuja niin, että sorry vaan Valles.

Passot Duran, Staulanza ja Pellegrino

Vallesin jälkeen olisi voinut kääntyä kohden passo Pellegrinoa, mutta kan kaasukättä vielä kuumotti niin sadan km:n lisälenkki Duranin ja Staulanzan kautta ei tuntunut pahaltga kun sää edelleen oli kuin morsian. Olen sahannut nämäkin passot jo useaan kertaan aikei-

meemmin piitannut vaan jatkoin matkaa kohden oletettua passoa. Viitotus passolle kun oli jäänyt sinne SS50:lle niin en aivan varma ollut suunnasta. Muutama sata metri eteenpäin ja jo tutuksi tullut lumi, joka esti etenemisen pohjoista kohden, missä passo Lusia olisi ollut. Myöhemmin katsoin GPS:trakcerin piirtämästä reitistä, että missä si oikeasti oli oltu jua totesin, että passolle oli vain muutama sata metriä matkaa, mutta kumiskootteria ei ollut matkassa niin takaisin oli käännyttävä. En kuitenkaan ajanut samaa reittiä takaisin vaan käännyin tielle joka oli kahdesta sementistä valettua uraa, jotka johtivat hiihtokeskukseen jossa tie oli suljettu verkkosiimalla. Lyhyt tiedustelu kävellen antoi tulokseksi, että sieltä lähtee tie takaisin päin, joten turhat tientukot pois edestä ja Monsteri hiihtokeskukseen joka ei tuohon aikaan enää ollut käytössä. Aidan korjasin roudarinteipillä kun nippusiteitä ei ollut matkassa mukana. Vielä tosin tuli yksi hidaste tiellä vastaan eli noin 20 metrin matka oli tiestä lumisena, mutta rinne tien vieressä oli sula ja vaikka penkka olikin vetinen ja löysä niin vauhdilla siitä kuiten pääsi läpi ja sen jälkeen ajelin hiihtokeskuksen huoltoteitä pitkin ja totesin palanneeni takaisin lähtöpisteeseen eli tie yhtyi samaan tiehen mistä oli noussut kohden passo Lusiaa. Passo Lusian valloitus oli jätettävä toiseen kertaan, koska matkaa oli vielä jäljellä, mutta päivä alkoi lähestymään iltaansa.

semmin ja ehkä siitä syystä myöskään tämä reitti saa mitään ylitsevuotavia kehuja osakseen vaikka onkiin hemmetin mukava. Passojen jälkeen Caprilessa piti tehdä päätös päivän lopetuksesta vaikka reilun 59km lisälenkillä olisi saanut bongattua kaksi Dolomiittien parasta passoa eli Falzarego ja Giau Ja vielä Falzaregosta kilometrin päässä oleva Valparolakin olisi mennyt samalla. Seuraavaksi siis päivän viimeiselle passolle eli Pellegrinolle, joka on “ihan kiva” passo, jonka itärinteellä on muutama mukava serpentiini. Länsipuoleltaan se on vähän suorempi ja loivempi, muttei sitäkään voi mitenkään moittia, Pellegrinon jälkeen kilpaa auringon laskun kanssa kohden majapaikkaa. 11


4.passotuspäivä: 2 passoa Campiano 375m ja S.Giovanni 287m Oli aika jättää Dolomiittien eteläosa taakse ja muuttaa majapaikka Gardajärven rannalle. Matkaahan ei Gardalle ihmeemmin kerry, mutta kun pari päivää oli passoja kierrellyt ihan tosissaan ja vielä aika viileissä keleissä niin tämän päivän päätin ottaa vähän löysemmin. Suunnitelmissa oli vain pari passoa ja yritys löytää tie Gardan itäpuolella olevan Monte Baldon yli. Malcesinestä sinne Baldolle menee köysihissi. Jos ajettavaa tietä ei löytyisi niin odotettavissa olisi kuitenkin mahtavat näköalat Gardajävelle. Passot Campiano ja S.Giovanni, passoja vai ei.

287 metrisen S.Giovannin huomaa helposti sillä tien vieressä on iso kyltti ”Passo S.Giovanni” hyvä niin sillä muuten sitä ei huomaisikaan. 375metrinen passo Campiano on vähän samanlainen kuin S.Giovanni sillä erolla kuitenkin, että S.Giovannin ovat ylittäneet lähestulkoon kaikki Gardajärven tienoilla ajaneet sillä se on Roveretosta päin tulevan tien varrella eli siitä ajetaan yli lähes pakosta kun taas Campiano on Malcesinen rinteillä ja sinne ei turisti oikein eksy kuin ihan tarkoituksella kuten yrittäessään löytää tietä yli Monte Baldon. Malcesinen yläpuoliselta rinteeltä avautuu hienot näkymät alas Gardalle mitä korkeammalle noustaan. Tie tosin huononee ja kapenee samalla kuin korkeusmittari näyt-

tää korkeampia lukemia. Ensikertalaisille tai niille joiden ajokalusto on suunniteltu tasaisille asfalttiteille suosittelen köysihissiä tai vaikka patikoimista tai niiden yhdistelmää. Ainakin luokkaretkeläisten suosiossa paikka tuntui olevan, nousu köysihissillä ylös ja sitten patikoimalla alas ja tästä syystä siellä oli sen verran ruuhkaa etten viitsinyt prätkällä kauheasti sukkuloida junioriväen seassa. Kun mitkään tienviitatkaan eivät opastaneet mahdolliselle ylitystielle eikä sitä tietysti löytynyt navigaattorista eikä käytössä olevasta kartasta niin ylitys päättyi samalla kun tientapainen muuttui lehmipoluksi. Mutta näkymät olivat kyllä upeat Gardajärvelle. Ai niin oli jo unohtua, että sää oli edelleen hieno ja kun pysyi poissa korkeilta passoilta niin lämmintäkin riitti eli vähän löysemmän välipäivän viettoon Gardan rannalle.

Monte Baldolle vievä tie ei ole siloista asfalttia.

Tähän päättyi tie ja alkoi paimenpolku. Taustalla Monte Baldon huippu

Näkymä Gardalle jostain passo Campianon liepeiltä.

Tässä vaiheessa oli vielä tietä jäljellä.

12


Yleistä Gardan ympäristöstä. Köysihissi:

Malcesinestä pääsee köysihissillä Monte Baldon laelle.

Neljän järven lenkki, Garda, Ledro, Idro ja Valvestino:

Aivan mahtava reitti Gardajärveltä Idro-järvelle järvien Valvestino ja Ledro. Jos reitin kiertää myötäpäivään järvien järjestys on Garda-Valvestino-Idro-Ledro-Garda pituutta reitille tulee reilu noin 120km. Reitillä on myös vaihtoehtoja. Riva del Gardan ja Garganon välillä on Gardan rantatielle vaihtoehtoinen reitti Brasa Schluchtin, Tremosinen, Pregasion ja Tignalen kautta kulkeva mutkapätkä. Valvestinon pohjoispuolella voi valita vähän pienemmän ja pidemmän tien Turanon ja Personen kautta Capovalleen tai vielä vähän pidemmän reitin eli Armon kautta kiertäen. capovallen jälkeen voi suunnata suoraan Idrojärvelle tai tehdä pienen lenkin Cavaccan tai Treviso Brescianon kautta Idrolle. Tällä tiellä tulee myös ajettua Santuario B.V, Rio Seccon läpi. Idrojärvellä voi nousta Anfon kohdalta ylös passo Manivalle vievälle pikkutielle, joka kulkee muutaman muunkin passon ylitse. Tie Manivalle on tosin osin päällystämätön ja mahdollisesti myös huonossa kunnossa ja muutama vuosi takaperin se oli sortumisten takia usean vuoden suljettuna. Manivalta sitten Bagolinon kautta takaisin Idrolle. Passo Ampolan kohdalla nousee mutkatie Tremalzolle, josta on mahdollista ajaa passojen Tremalzo ja Nota yli Gardalle, mutta tie on päällystämätön, pikkuruinen ja myös moottoripyöriltä ilman lupaa kielletty. Mutta tie lähelle Tremalzoa on kuitenkin mutkainen ja se on siis mutkainen molempiin suuntiin eli miksei kannattaisi käydä siellä ylhäällä kääntymässä. Ledrolta sitten Gardaa kohden ajaessa voi käydä tekemässä u-käännöksen Pregasinassa josta saa otettua hyvän kuvan vaikkapa Monte Brionesta. U-käännöksen siis siksi, että tuo vanha Ponalen tie on nykyisin suljettu moottoriajopneuvoilta ja Ledrolta tulijat joutuvat ajamaan Concolin tunnelin kautta Riva del Gardalle, mutta Pregasinasta saa myös hyvän kuvan äkkijyrkän kallionseinämään louhitusta Ponalen tiestä.

Brasa Schlucht:

Gardajärven rantatien SS45 ja Tremosinen välillä olevan vuoren läpäisevä ”railo/tunneli”. Ensin tie kulkee pitkin kallion seinämää antaen kulkijalle kauniit näkymät alas Gardajärvelle ja sitten kun tie puhkoo kallion railoja ja tunneleita pitkin niin ihan linnanmäen kummitusjuna mieleen. Mikää pitkä pätkä tuo ei ole sillä railoinen osuus ei ole kuin ehkä reilu 100 metriä pitkä, mutta siitä huolimatta se on kokemisen arvoinen. Ja sen lyhyydestä johtuen se sopii myös sellaisille, jotka eivät yövy Gardajärvellä vaan ajavat vain etelämmäksi Gardan länsipuolista tietä pitkin. SS45 tieltä Tremosinen ja takaisin ajaa alle puolessa tunnissa.

La vecchia strada del Ponale:

Riva del Gardan ja Pregasinan välillä kulkee moottoriajoneuvoilta kielletty vanha tie, joka on suosittu patikkapolku. Tie suljettiin vuonna 1992 jolloin valmistui tunneli Concolivuoren läpi. Tie haarautuu eteläpäästään niin, että toisen pään alku löytyy ihan Pregasinan tunnelin suulta ja toinen pää tuon jo mainitun Concolivuoren alittavan tunnelin sisäänmenon vieressä. Näin turistina on todettava, että monta tietä gardajärvenkin ympäristössä on korvattu tunneleilla mikä tietysti nopeuttaa liikennöintiä, mutta samalla menetetään hienot maisemanäkymät, kuten tässäkin tapauksessa.

Via Ferrata ”Via dell’Amicizia”:

Riva del Gardalta alkaa kiipeilyreitti via ferrata dell’Amicizia. Ferrata tarkoittaa vapaasti suomennettuna ”raudoitettua” eli reitillä on runsaasti pystysuoraan kallionseinään pultattuja tikapuita. Reitillä on myös teräsvaijereita joista kulkija saa tukea kapeilla poluilla ja voi niihin tietysti laittaa turvavaljaat kiinni jos nyt sattuisi horjahtamaan niin ei hetikohta tipahda järveen. Ei korkeuskammoisille.

Monte Brione ja Itävalta-Unkari.

Itävalta-Unkarin alue ulottui Gardajärvelle asti. Pohjois-Italiassa Tirolin alueella puhutaan vieläkin yleisesti saksaa. Monte Brionella sijaitsi muutama Itävalta-Unkarin tykkipatteristo joiden rakennelmat ovat vielä jäljellä. Monte Brione on Torbolen ja Riva Gardan välillä oleva pikku ”vuori” Myös Rivan länsipuolisilla vuorilla on vanhoja I-maailmansodan aikaisia bunkkereita ja linnoitteita.

13


5.passotuspäivä: 7 passoa: Nota, Ampola, Spina, Baremore, Berga, Dosso Alto, Maniva.

Sää jatkui edelleen aurinkoisena, joten odotettavissa oli mahtava ajopäivä varsinkin kun se suuntautuisi kohden Idrojärveä ja kun tämä seutu vaan nyt sattuu olemaan mun listalla siellä ihan parhaiden reittien kärkijoukossa niin mieliala oli korkealla. Jokaisen motoristin kannattaa käydä ajamassa neljän järven kierros eli Garda, Valvestino, Idro ja Ledro.

Brasa Schlucht, ihan kuin Linnanmäen kummitusjunassa ja passo Nota.

suljettu “ merkki, joka sai jo minutkin kääntymään takaisin sillä tie saattasi olla siellä ihan oikeasti kiinni, joten jätin myös Tremalzon valloittamisen seuraavaan kertaan. Tie Notalle on kapea ja mutkainen sekä osittain päällystämätön jos nyt hiekkaa, betonia ja mukulakiviä eí lasketa päällysteeksi. Notalta Tremalzoon johtava tie olisi ollut se mielenkiintoisempi pätkä. Tie ei ole mikään mutkapätkä vaan se muistuttaa paljon Anfosta Baremoren kautta passo Manivalle johtavaa tietä. Eli osittain kapea, osittain päällystämätön, osittain huonokuntoinen, mutta näkymät eivät sitten olekkaan mitkään osittaiset vaan kerrassaan ylenpalttiset. Tie sis sopii paremminkin enduroille ja korkeanpaikan kammoisille se niinkään sovi.

Brasa Schlucht:n railot Yläkuva.

Ylemmässä kuvassa kallioon louhittua Ponalen vanhaa tietä. Alemmassa kuvassa mutka tiessä kohden ”Brasaa”

Ennen Idrojärvelle ajoa lähdin kohden passo Notaa “Brasa Schlucht:in” kautta. Eli Gardan länsirannalla kalliossa olevan railon läpi Piave Tremosineen. Tuo railo kuuluu myös ehdottomasti ajettaviin pätkiin vaikka se onkin vain muutaman kilometrin mittainen. Itse railo ei ole kuin muutamia kymmeniä metrejä pitkä, mutta kaikenkaikkiaan aika uniikki pätkä. Tremosinestä suuntasin kohden passo Notaa ja Tremalzoa, jotka tosin ovat taas totuttuun tapaan kieltomerkkien takana, mutta kun mulle ei mene jakeluun se, että tie on kielletty moottoripyöriltä, mutta autoilla siellä saa päästellä ihan vapaasti niin turistin luvalla päästelin passo Notalle asti missä oli vastassa “ tie

14


Passobongarin paratiisi. Spina, Baremone, Berga, Dosso Alto ja Maniva samalla pätkällä. Suuntasin nyt takaisin Riva del Gardalle ja sieltä Ledrojärveä kohden. Ledron jälkeen on passo Ampola, jota ei välttämättä edes huomaisi jossei siinä olisi passon kylttiä. Ampolasta lähtee tie passo Tremalzon toiselle rinteelle, mutta nyt ei sinne ollut tarkoitus mennä vaan kohden Idrojärveä ja sen pohjoisrannalla oleva Anfon kylää, jonka liepeiltä lähtee pikkuruinen ja osittain hiekkainen tie passo Manivaa kohti. Tie on oikea passobongareiden unelma kun samalla tienpätkällä on 20km matkalla viisi passoa ja kaupanpäälle saa monipuoliset ja mahtavat näköalat niin taas on pätkä, joka mun listoilla nousee ihan sinne kärkikastiin. Ja muutenkin tuo pätkä kannattaa miettiä seuraavaan lomaan sisällytteväksi sillä se ei välttämättä ole enää jatkossa auki. Tie oli muutamia vuosia sitten useamman vuoden kiinni korjausten takia ja tälläkin kertaa se oli juuri ja juuri ajettavissa lumen ja sortumien takia. Ja seuraavan kerran kun tiellä on suurempia sortumia niin ei tiedä koska se saadaan taas korjauttua jos sitä nyt edes sitten korjataankaan. Anfosta tie nousee aika jyrkästi serpentiinisenä ja kapeana, mutta asfaltoituna sieltä 400metristä noin 1400 metriin ennen kuin alkaa vähän tasaisempi osuus vuoren päällä. Korkeimmillaan tie käy noin 1750metrissä. Reitiltä tai ei nyt ihan reitiltä, pienen sivutien varrelta löytyy

Forte dell’Ora eli Oran huipulla oleva I-maailmansodan aikainen linnoitus tahi tykkipatteristo miten sen nyt kukakin haluaa nimetä. Forte dell’Orassa oli samanlaiset tykit ja tykkitornit kuin Mt.Chabertonilla eli 149milliset Armstrongin kupoleissa. Nyt ei kanuunoita ja torneja Oralla enää ole. Anfosta Manivalle on helppo löytää sillä opasteet manivalle löytyy, mutta passojen paikkoja joutuu jo vähän arvailemaan. Ainoastaan Baremone ja Dosso Alto Manivan lisäksi ovat selvillä, mutta muut kaksi passoa ovat vain arvailujen varassa ja osittain tästä syystä tarinan nimi on 50 passoa kymmenessä päivässä eikä 55 passoa vaikka kaikenkaikkiaan ajoinkin 55 passon yli. Muutama passo piti jättää varalle jos vaikka myöhemmin selviäisi, ettei muutama oletettu ylitys toteutunutkaan. Passo Baremonea kutsutaan myös passo al Mareksi. Manivalta menee tie parin passon yli passo Croce Dominille, mutta kuten pari kertaa aikaisemminkin tie oli tälläkin kertaa kiinni. Pätkä kulkee lähes koko matkan yli 2000 metrin korkeudessa ja sen varrella on mm. Naton tutkatukikohta. Jos tuolla seudulla liikutte niin ajakaa ihmeessä kyseinen pätkä, hiekkatietä voi matkanvarrella kuitenkin olla. No Manivan länsirinne on varsin mukava, joten korvaukseksi laskettelin alas Collioon ja käännyin siellä ympäri ja nousin takaisin Manivalle. Siitä sitten itärinnettä Bagolinoon ja sieltä oli tarkoitus yrittää Crocedominille, mutta myös tuo pätkä oli kiinni eli takaisin Idron ja Ledron kautta Gardalle.

Idro-järvi ja Anfo

Tietä ei oltu vielä putsattu talven jäljiltä

Jossain siellä ylhäällä

Nippanappa pääsi kiertämään lumet matkalla Manivalle 15


Siirtopäivä: siirtyminen Gardalta Välimeren rantaan.

Siirtyminen Gardalta Liguriaan oli taas yhtä tuskaa kun Bobbion jälkeen tie oli poikki ja liikenne ohjattiin pari metriä levällä kujalle, jota oli ajettavana useampi kymmenen kilometriä ja joka kerta kun autoja tuli vastaan alkoi vekslaaminen miten auto pääsisivät kapealla väylällä ohittamaan toisensa. Ja sitten Genovan ja Imperian välissä otin suosiolla moottoritien sillä se toinen vaihtoehto SS1 eli Via Aurelia on todella hidas etenemisväylä. No tietystihän moottoritiellä oli onnettomuuden takia baana täysin tukossa ja kun moottoritieltä siirtyi paljon autoja SS1:lle oli varsinainen show valmis olin perillä DianoMarinassa sen verran myöhään ettei enää sinä päivänä ollut passoille asiaa. Siis ette kai olleet siinä uskossa, että kaikki 50 passoa ajettaisiin perättäisinä päivinä, no näin ei kuitenkaan ole vaan mukaan mahtuu erinäisiä välipäiviä kuten tuttujen luona vierailuja sekä kavereiden kanssa kokoontumisajoja kierrellessä ym. ym.

6.passotuspäivä: 9 passoa:Turini, Saint Martin, la Couillole, Chateanueuf, Donna, Nice, Braus, St’Jean, Vescavo. Päivä oli tarkoitus viettää Ranskassa pikkupassoja kierrellen sekä käydä katsastamassa muutama rotkotie eli kanjoni. Olen varmaankin joskus aikoja sitten ajellut ainakin joitain alueen kanjoneita, mutta kun niistä ei enää ollut mitään muistikuvaa niin eikun rotkoilemaan ja passobongarina kaikki reitille sattuvat passot. Suuntasin ensin Mentoniin ja siitä pohjoiseen.

Routes des Grandes Alpes, vai mikä se ny oli. Ensimmäisen passon piti olla col de Castillon, mutta kun tuli luettua karttaa liian nopeasti eikä passo ollutkaan ajamani tien D2566A varrella vaan ylempänä kulkevalla D2566 tiellä. A-tie menee tunnelissa kukkulan läpi minkä päällä tuo D2566 on. Josssain näiden teiden välissä on vielä yksi passo eli Erc. Sospelin jälkeen sitten nousu Turinille, joka on rallikansalle tuttu pikataival. Ai niin meinasi unohtua, että nyt ollaan sitten Mentonista Lausanne-järvelle menevällä la Route des Grandes Alpes-tiellä. Nousu Turinin passolle ei vielä räjäytä tajunnanvirtoja, mutta kyllä sitä “ihan kivaksi” tieksi voi kutsua. Seuraavaksi St.Martinin passolle sekä Couillolen passolle ja siitä Beuliin, josta suuntasin pois Suurelta Alppitieltä kohden etelää ja Ciansin kanjonia. Tämän ajopäivän teemana oli siis enemmänkin nuo 16

kanjonit kuin passot sillä tuo ”Suuri Alppitie” on ihan toisen stoorin paikka. Kanjonissa ajaessa huomio kiinnittyi siihen, että paikallisten iloksi ja turistimotoristin suruksi on täälläkin laitettu monia mutkia suoriksi tunneleihin, joten osa tien vetovoimasta oli uhrattu käytettävyydelle. Alueella on paljon kanjoneita joista kuuluisin lienee täältä noin 100km länteen sijaitseva Gran Canyon du Verdon. Vanha tie kulkee tuolla kielekkeen alla, uusi tie rakennetu tunneliin, joka ei tosin kuvassa näy


Parin kymmenen kilometrin päässä olisi ollut Daluisin kanjoni, jonne oli tarkoitus tällä reissulla suunnistaa, mutta kun aurinko meni tummien pilvien taakse piiloon päätin suunnata Ciansin jälkeen takaisin majapaikkaan Diano Marinaan. Matkaa kun olisi vielä taitettava noin 150 km jos ajaisi suorinta tietä, mutta kun muutamat passot olisi vielä ylitettävä. Suunta siis etelään ja passoja Chateuneuf ja Nice kohden.

Jos ajelee Nizzasta passo Tendalle niin tämä Nice sattuu juuri sille tielle kuten myös col de Braus ja St.Jeanin passot, jonka jälkeen ollaankin taas Sospelissa. Yksi ylimääräinen passokin sattui matkalle kun ennen Niceä oli Colla Donna jota ei minun kartoistani löytynyt, eikä kai ole tarpeenkaan sillä passoa ei meinannut edes huomata kun siitä ajoi. Sospelista lähdin passo Tendan suuntaan, mutta sinne asti en tänään ajaisi vaan muutaman kilometrin jälkeen suunta passo Vescavon yli Italiaan ja majapaikkaa.

Tendan serpentiinit

7. passotuspäivä: 2 passoa: Brouis ja Tenda.

Päivää voisi luonnehtia välipäiväksi kun tarkoituksena oli käydä katsomassa passo Tendan lumitilanne. Keskemmällä kesää tästä saisi hyvän reitin, koska Tendan huipulta pääsee Italian puolelle legendaarista Ligurische Grenzkammstrasea pitkin.

17


Passo Tenda, hiekkaserpojen kuningas. Passo Tendalle etelästä nouseva tie on varsin monimuotoinen ja motoristille sopiva. Alussa se kulkee parinkikin kanjonia pitkin joista toinen Paganin ja toisen nimeä en muista. Jos ajaa VentiMigliasta niin passo Vescavon lisäksi col d’Arma on reitillä, mutta sen tarkka sijainti jäi minulle arvoitukseksi ja myöhempien retkien selvitettäväksi. Jos taas Tendalle ajelee Ranskasta Sospelista päin niin col de Brouis osuu kohdalle. Siispä Diano Marinasta jo tutuksi tullutta tietä Ranskaan ja Vescavon yli Tendan tielle. Viimeinen nousu kohden Tendan tunnelia on varsin ajettavaa serpentiiniä ja sen soisi jatkuvan pitempään mitä se nyt tekee. Olen päiväkirjaan merkinnyt passo Tendan ylitetyksi vaikka se omasta mielestäni jäikin saavuttamatta. Yleisesti kuitenkin passo Tendaksi luetaan se vuoren puhkaiseva tunneli eli uudempi tie, mutta mun mielestä se varsinainen passo on vuoren päällä muutama sata met-

Kanjonissa kohden Tendaa

Mainittakoon, että Stelviolla niitä on vain 48 per sivu ja nekin muutamassa eri ryppäässä. Eli ei liene liian mahtipontista sanoa, että passo Tenda on serpentiinien kuningas. Passon pohjoispuoli on paljon vaatimattomampi.

Kanjonissa kohden Tendaa

Autolla tästä olisi vähän vaikeampaa mennä

18

riä korkeammalla kuin missä tunneli kulkee ja sinne “oikealle” passo Tendalle kulkee 30 asfalttiserpentiinien jälkeen hiekkatieksi muuttuva varsinainen serpentiinien kuningas. Tien hiekkatie osuus oli paikoittain huonohkossa kunnossa ja tornanten 46 jälkeen lumiraja tuli vastaan ja passon valloittaminen jäi tekemättä. Uusi tie ikäänkuin katkaisee tämän vanhan tien. Vanhan tien alkupää on ajokieltomerkein merkattu ja siinä samalla yli kymmenen tornantea jäi pois. Jäljelle jääneellä pätkällä on ainakin 46 tornantea ja jos ne poistetulle pätkälle jääneet lasketaan mukaan niin lähemmäs 60 tornantea olisi ajettavissa ennen kuin oltaisiin passon laella ja kaikki nämä melkein peräperää ilman suorempia osuuksia.

Ligurian rajatie jossain tuolla takana olevan vuoren päällä

Tie vähän huonossa kunnossa talven jäljiltä


Tähän se passon valloitus tyssäsi.

Forte Central passo Tendalla

46. käännös vielä onnistui ennen lumirajaa

8.passotuspäivä: 10 passoa: Fascette, Prale, Caprauna, Nava, Bartolomeo, colla san Bernardo, D’Oggia, Garezzo, Guardia, Teglia.

Kova päivä tiedossa sillä osa teistä varmaankin huonossa kunnossa ja luntakin olisi taas luvassa. Toisaalta nyt ei tarvitsisi siirtyä niin paljon länteen ennenkuin alettaisiin nousta kohden passoja

Passon arvoitus ratkeaa. Lähdin kohden Imperiaa josta kääntyisin pohjoiseen SS28 tielle. Olisin voinut suunnta Diano Marinasta suoraan pohjoiseen pienempää tietä pitkin, mutta kun tuo SS28 tie on varsin mukava ja kun tulevina päivinä oli tarkoitus suunnata vielä uudemman kerran samoille seuduille niin SS28 oli valinta päivän aloitukseksi. Tie menee kohden passo Navaa, mutta kun siinä matkan varrella on muutama pikkupasso niin bongasin niistä Colle San Bartolomeon ennen Navalle ajelua. Samoilla seuduille olevan Ginestron jätin seuraaville päiville Colle di Navan yli mentiin, että heilahti sillä 5km päässä olisi käännös oikeaan tielle, joka johtaa passo Caprau-

nalle ja siellä olisi selvitettävä yksi arvoitus. Eli mikä tuon passon nimi oikein on. Olin käynyt siellä aikaisemmin ja silloin olin luullut saapuvani passo Praleen, mutta olikin yllätys, että passon päällä oli kyltti passo Caprauna ja nyt oli tarkoitus yrittää selvitellä mikä tähän olis syyn. Tietenkin sen lisäksi, että samalla tulisi yksi passo lisää kohden 50 passoa. Ja arvoitus selvisikin ja samalla tuli kaksi passoa samalla kertaa. Jossain kartassa on passo Prale merkitty väärään paikkaan eli tuon Capraunan kohdalle eikä siitä kartasta löytynyt ollenkaan Capraunaa ja luulinkin ensi, että rakkaalla passolla on kaksi nimeä, mutta oikeasti se passo Prale on jonkun vanhemman muulipolun passo siinä vähän ennen passo Capraunaa, joten tulipahan tämäkin ihmettelyn aihe muutaman vuoden takaa selvitetyksi.

19


Capraunan arvoituksen selvittyä palasin takaisin SS28 tielle ja kohden Navaa jonne asti en kuitenkaan ajanut vaan käännyin Ponte di Navan kohdalta länteen pikkutielle jota en ollut ennen ajanut Tämä tie veisi kohden Ligurian rajatietäminkä itäpuoleista nousua oli tarkoitus käydä tutkimassa, että pääseekö sinne ylös jo nousemaan. Ponte di Navasta lähtevä pikkutie osoittautui varsin mukavaksi pätkäksi kun se joen vartta myötäillen kulki mutkikkaana kapean laakson pohjalla jota vosi jo lähes kanjoniksikin kutsua. Tämän laakson pohjalla kulkevalle tielle löytyy viereisen kukkulan päällä myös vaihtoehtoinen tie jota en tällä kertaa ehtinyt tutkia vaan sekin täy-

Ponte di Navasta länteen

tyi jättää seuraavaan kertaan. Nämä tiet yhtyvät ennen Viozeneä. Ennen Viozeneä voisi myös oikaista Colla San Bernardolle, jollei ole kiinnostunut käymään tuolla Ligurian rajatien alkumetreillä. Pikkuhiljaa tie nousee ylemmäs pois kanjonista ja samalla myös maisemat avartuvat. Reitillä on myös kartoista puuttuva passo Fascette 1200 metrin korkeudessa. Upegan jälkeen tie käy varsin lähellä Ligurian rajatietä. Tie on sinänsä kohtuullisen hyvä pätkä sillä muutama tornante löytyy molemmilta puolilta sekä näkymätkin ovat passon korkeuteen nähden vähintäänkin kohtuulliset eli jos siellä päin liikkuu niin tämä kannattaa yrittää mahduttaa reitille.

Ponte di Navasta länteen kohden passo Fascettea

Uusi tunneli melkein valmis ja kun tunneli on valmis niin Ligurian rajatielle nousu päättyi lumeen tuo vanha tie poistetaan käytöstä

Monesin jälkeen yritin nousta ja löytää Ligurian rajatielle tai ainakin sinnepäin sillä lunta olisi varmaankin vastassa. Eri karttoja ja navigaattoria tutkien nousu Bertnant vuorelle löytyikin. Alussa taisi olla kilometri asfalttia ja sitten olikin vain hiekkaa ja betonia, lopussa 20

pelkkää hiekkatietä aina siihen asti kunnes lumi peitti ajoväylän, no maisemat oli upeita tosin murmelit tuntuivat katselevan vihaisesti, että mitä se jätkä tulee tänne pörisemään meidä rinteille. Siispä käännös takaisin Monesi di Trioraan.


Litistyneitä öljynsuodattimia ja joululahjatoive enrudosta. Murmeleiden seasta takaisin asfaltille ja kohden jo tuolla aiemmin mainittua colla San Bernardoa, joka on passo pelkästään passobongareille. Passoa ei edes huomaisi jollei siellä olisi passokylttiä tai jos sen sijaintia ei olisi merkitty karttoihin ja kun passokylttiä siellä ei ollut niin kartan mukaan päättelin passon sijainnin ja kuittasin sen ylitetyksi. Ylimääräistä lenkkiä ei passo kuitenkaan aiheuttanut sillä tie kohden colla Garezzoa ja passo Guardiaa. lähee ihan passon vierestä. Tien kunnosta kohden Garezzon tunnelia ei ollut sillä en ollut sitä ennen ajanut. Alkuun tie oli asfaltoitu, mutta ei aikaakaan kun alkoi olla kivikkoinen ja paikoitellen huonohkossa kunnossa. Kerran osui irtokivi jalkaan ja reissun jälkeen huomasin Ducatin öljynsuodattimen olevan ihan rutussa ja koska en muista, että kone olisi missään vaiheessa pohjannut niin ilmeisesti myös suodatin oli saanut kivistä osumaa. Hyvä ettei öljyt valuneet pihalle olisi nimittäin ollut aika patikkareissu ollut tiedossa. Matkaa Garezzon tunnelliin ollut paljoakaan, mutta Ducati jäykkä jousitus ei todellakaan sovi tälläiseen kivikkoon ja siinä tärinässä tuli monta kertaa mieleen, että tänne ei kannata tulla katupyörällä. Maisemat ja ruuhkattomuus kyllä puoltavat sitä, että tänne voisi tulla uudemmankin kerran, muuta enskamallisella ajopelillä. Korkeuseroakaan ei ihmeemmin löydy, joten tie ei ole erityisen mutkainen, serpentiinejä ei varsinaisesti ole. Tie kulkee vuoren reunamillä lievästi nousten aina Garezzon tunneliin asti missä tunneli puhkaisee vuoren. Ennen tunnelia erkanee polku tai tie, kuka sen nyt mitenkin näkee, passo Garlendaa joka on Monte Fronte vuoren päällä. Kyseistä polkua pitkin pitäisi päästä myös tuolle aiemmin mainitulle Ligurian rajatielle.

Mutta nyt matka jatkui etelään ja passo Teglialle. Teglian länsirinne on myöskin varsin mukava pätkä varsinkin sitten kun puusto loppuu ja maisemat avautuvat. Passon itäisempi puoli on enempi metsikössä ja tästä syystä näkymät ovat vähän vaisummat ja nousuakin on vähemmän. Myös Teglian passon sijainnista on erilaista lähdemateriaalia. Ainakaan asflttitiellä ei ole passokylttiä, mutta siinä asfalttien korkeimmalta kohdalta lähtee pienempi tie ja päätin käydä katsomassa mitä sieltä löytyy. Tie oli kuiten suhteellisen liukkaassa kunnossa, joten luovutin jo parin sadan metrin jälkeen ja päätin säästää sen tarkemman tutkimisen seuraavaan kertaan kun alla on

Mutta nyt ei ollut aikaa eikä oikein halujakaan sen tärinän jälkeen mennä vuoren päälle vaan menin tunnelista vuoren toiselle puolelle. Vuoren länsirinteellä tie jatkoi loivaa laskuaan kohden passo Guardiaa. Tätä pätkää ei olisi autolla päässyyt sillä tielle sortunee isot kivet tukkivat lähes koko tien, jopa Wingillä olisi saattanut olla vaikeuksia läpipääsyssä. Ja rauhassa sai ajella, aikaa taitaa olla kulunut pari tuntia Ponte Di Navan jälkeen ja tuona aikana on vastaan tullut alle 10 autoa ja niistäkin yli puolet Triorassa. Suuntasin Guardian jälkeen kohti asfalttiväyliä, alkoi kivikko kyllästyttämään. Muitakin mahdollisuuksia olisi ollut sillä Guardian jälkeen jakautui kohden passo Melosaa passo Ardenten kautta. Pari vuotta sitten kävin kääntymässä tuolla passo Melosalla, mutta silloin tie tännepäin oli suljettu. Samantapaista nupukiveä näytti olevan sielläkin. GoogleMapissa on muuten virhe sillä se kartta väittää passo Garlendan olevan siinä kohtaa missä todellisuudessa on tämä passo Guardia, että älkää ihmetelkö jos joskus tulee vastaan.

rupulikumit ja maastopyörä. Päivä alkoi olla päätöksessään ja enää oli suuntana takaisin kotiin. Matkan varrella pitäisi olla pari passoa joista toisen löysinkin eli colle d’Oggia. Se toinen passo eli passo di Maro taisi jäädä löytymättä kun sen tarkka sijainti ei ollut tiedossani. Vaikka viimeinen passo jäikin löytymättä oli kukkulan laella kulkevaa pikkutietä oli mukava ajella kun siltä oli paikoitellen molemminpuolinen näkymä laaksoihin kunnes tie pikkuhiljaa laskeutui alas meren pinnan tasolle ja Diano Marinaan. 21


Garezzon tunneli näkyy kuvan oikeassa reunassa

Näköala Garezzon tunnelin suulta

Passo Teglialle matkaa muutama sata metriä

Paluu sivistyksen pariin ja tässä ei siis ole mikään liikennemerkkimuseo

9.passotuspäivä: 3 passoa, Ginestro, Bernardo, Casotto

Päivän ohjelmassa olisi lähinnä videokameran kokeilua sillä hyvä sää oli jatkunut tauotta ja suunnitelmissa olleet passot oli saatu kerättyä hyvin nille varatussa ajassa. Ginestro ja Bernardo olivat mulle entuudestaan tuttuja ja Casotto oli uusi tuttavuus.

Sadettakin saatiin. Ensin Ginestrolle, joka on passobongareiden passo eli ei oikein maksa vaivaa ajaa sinne ellei keräile passoja. Vaikka mutkaista tietä ja mukavaa maisemaa sielläkin riittää. Ginestron ja Vellegon kylän välinen tie oli sortuman takia poikki, joten pienen kiertelyn jälkeen uutta reittiä Bernardolle. Ginestroa kututaan myös passo Cesioksi. Enkä ajanut nytkään kun kyseisellä tiellä oli sortuma ja tie oli betoniporsailla suljettu. Itää ja SP582 tietä kohden joka lähtee Albengasta passo Bernadon yli Garessioon, josta taas tie vaihtuu SP178:si kohden passo Gasottoa. Ja taas voisi käyttää luonnehdintaa, että mukava ja mutkaisen ajettava tie Albengasta Bernardolle. Tie tosin kulkee aika alhaalla ennen nousuaan Bernardolle, joten näkymät ovat lähinnä laakson molemminpuoliset vuorenrinteet. Tähän saa toki vaihtelua nousemalla välillä 22

tieltä pois esim. Zuccarellon keskiaikaisille linnanraunioille tai Vecersiolta via alla Madonnaa pitkin 600 metrin korkeuteen moikkaamaan Madonnaa. Itse en ole siellä käynyt, mutta sieltä pitäisi avautua näkymät Välimerelle asti. Passo Bernardolle noustessa sää pilvistyi ja usvaantui nopeasti Passo oli sankassa sumussa joten mietin jo matkan keskeyttämistä ja kääntymistä takaisin. Jatkoin kuitenkin matkaa ja kun pääsin alemmas niin usva hellitti yhtänopeasti kuin oli ilmestynytkin. Nousu passo Casottolle on varsin mukava, muttei sekää mikään erityisen hyvä ole eli ei kannata matkan pääkohteeksi ottaa passo Casottoa, muttan jos sen saa jollekin reitille sovitettua niin mikä ettei. Aurinkoinen sää sai aikaan, että suuntasin taas passo Capraunalle sillä piti videoida sen itärinne, mutta kesken nousua sinne alkoi satelemaan vettä ja irroitin sitten passolla videovehkeet ja suuntasin takaisin majapaikkaan.


Zuccarellon keskiaikaisen linnanrauniot

Passo S.Bernardo usvan peitossa

10.passotuspäivä: 5 passoa: Daone, Duron, Nigra, Costalunga, Sella.

Viikonloppu meni kavereiden kanssa kokoontumisajossa ja loma alkoi lähestyä loppuaan. Sää oli muuttunut epävakaisemmaksi ja paluulipun lauttaan keskiviikkoaamuksi, joten aikataulussa olisi maanantai vielä mahdollista sukkuloida mutkateitä Nigran lähellä

Sella

Pakkasen paluu Levico Termessä yö ja sieltä suuntasin länteen Trenton ja Gardajärven välimastoon jossa oli pari ennen ajamatonta passoa. Tosin voi sanoa, että mitään en olisi menettänyt vaikken olisi näitä passoja käynyt ajamassa, mutta passobongarina ne täytyi kavuta. Olin monta kertaa ajanut tuolla päin ja nähnyt kyseisten passojen opaskyltit ja päättänyt, että nuo pitää joskus käydä katsomassa ja nyt oli se joskus. Passo Durane on tosin melko hyvää tietä ja sieltä avautuu melko mukavat näkymät laakson toisella puolella oleville lumihuippuisille vuorille, mutta kun nousu on matala ja pätkä lyhyt ja kun ne lumetkin sieltä vastapäisiltä huipuilta sulaa kesällä pois niin samalla sulaa osa näköaloistakin pois. Siellä vastakkaisella vuorella on sitten se toinen passo jonne johtava tie on kapeampi ja varsinkin pohjoisrinne on melko synkässä kuusimetsässä kurvailua, joten tätä nyppylää ei kannata sisällyttää reittisuunnitelmiin ellei nyt ole ihan pakko tai sitten keräile noita passojen ylityksiä.

Se niistä passoista ja seuraavaksi Dolomiiteille ja Canaseihin. Canaseistä sitten passoille Costalunga ja Nigra, joita voisi luonnehtia vaikkapa, että Dolomiittiläistä peruskauraa eli ihan mukavaa ajettavaa varsinkin Nigran pohjoisrinteen mutkat, mutteivät kuitenkaan pärjää meikäläisen listalla Pordoille, Sellalle, Giaulle tai Falzaregolle. Eikä ehkä tee ihan oikeutta jos sanoo näiden passojen olevan ”ihan kivat” mutta kun takana on reilun viikon sisällä 50 passoa niin ehkä pieni kyllästyminenkin jo alkoi vaikutta. Sekä se, että siellä oli tosi kylmää ja tietkin vähän liukkaita eli tarkkana sai kurvailla. Kylmässä ei viitsi kauaa ajella ja Costalunga ja Nigra pikavetoja ja sukkana takaisin Canaseihin, josta vielä kylmääkin kylmempi nousu Sellalle. Sellalla oli vielä lunta maassa ja osittain teilläkin ja kun sieltä laskeutuessa oli jo sormet melkein tunnottomat niin suuniteltu nousu passo Pordoille sai nyt jäädä ja samalla loma oli ikäänkuin saatu päätökseen. 23


Passo Magazine 1/2012  

Passo Magazinen ensimmäinen numero: 50 passoa kymmenessä päivässä toukokuussa 2011

Read more
Read more
Similar to
Popular now
Just for you