tää ä! ä jät in , ett ? No m hmä e n ty lle illall hito a niin sen vik i a on Kuk iinlukem t tent
kn. ae
AAA idio ARGH! o ! raiv tin naa Ku mä ostu m e nu o aa ni es kat mul o lo! le tu n sen lee niin tekis m
Mun ieli tapp tässä to aa itten uhussa i ku ei oo mitää ollu enä n ä pitkää n aikaan järkee .
muroita kirjoittamalla niistä julkisesti. Kirjoittamisen voima on merkittävä. Sen ovat todenneet useat tutkimukset ja yksittäiset kirjoittajat kautta aikojen. Silti ajatus hätkähdyttää: miksi ihmiset tulevat nettiin selostamaan surujaan? Miksi tunnemme itsemme niin yksinäisiksi ja ahdistuneiksi, että mieluummin kohtaamme elämämme netissä kuin perinteisen päiväkirjan äärellä? Vai tukevatko nämä toimintamuodot toisiaan sen sijaan, että ne sulkisivat toisiaan pois? Loppuiko oma ahdinkoni runojen kirjoittamiseen? Naamatusten Naamakirjassa Yhtenä netin mullistajana voidaan ehdottomasti pitää Facebookia, joka perustuu täysin käyttäjien itsensä tuottamaan sisältöön. Päivä toisensa jälkeen me Facebookin käyttäjät keräännymme Naamakirjaan pällistelemään toistemme sinne lataamaa sisältöä. Moni jättää henkilökohtaisia tietojaan paljastamatta varjellakseen yksityisyyttään, mutta yhtä moni raportoi Facebookissa huomattavasti päivittäisiä tekemisiään yksityiskohtaisempia seikkoja omasta elämästään. Miksi? Mikseivät nämä ihmiset ota yhteyttä ystäviinsä ihan yksityisesti ja pura huoliaan heille, niin kuin mystisinä aikoina ennen Facebookia (muistaako kukaan?) oli tapana? Kysytään sitä pääkallopaikalta Facebookista. Laitan omaan statukseeni gallupin pystyyn ja kysyn, miksi ihmiset ylipäänsä päivittävät Facebook-statuksiaan. Ensimmäinen uskaltautuu vastaamaan: ”Mä vaan haluan vähän huomiota ja saada vähän päteä.”
Sitten hiljenee. Pitkältä tuntuvan kymmenen minuutin kommenttitauon aikana ehdin pohtia, miksi ihmiset eivät halua vastata kysymykseeni. Onhan reilusta 650 Facebook-kaveristani moni paikalla ja mitä ilmeisimmin myös nähnyt päivitykseni. Heti perään tunnen itseni hieman arkitodellisuudesta vieraantuneeksi nettinarkkariksi, joka elää paitsi bloginsa myös Facebook-profiilinsa kautta. Onneksi statukseeni alkaa putoilla vastauksia, joita kertyy lopulta yhteensä vajaat neljäkymmentä. Monet haluavat piristää, viihdyttää ja informoida ystäviään sekä toisaalta myös kysellä neuvoja ja apua arkipäiväisiin pulmiinsa. Osa haluaa myös herättää keskustelua, provosoida ja ärsyttää kanssakulkijoitaan. Kaverini kuvailevat syitään päivityksilleen kiitettävän monipuolisesti. Suhteellisen pienestä otannasta huolimatta huomaan, että vain muutama kaverini mainitsee syyksi negatiivisen tilityksen. ”Joskus ulisen jatkuvaa sairasteluani, kun seinät eivät vaikuta riittävän sympaattisilta kuuntelijoilta”, eräs toverini kommentoi. ”Silloin, kun yksinään elää ja asuu, niin se tuntuu vähän siltä kuin juttelisi jonkun kanssa, kun jakaa omia juttuja ja kommentoi muitten juttuja”, myöntää toinen. Nämä perustelut on helppo ymmärtää. Ne myös vastaavat mieltäni kiusaavaan kysymykseen siitä, miksi netti pursuaa alakuloisten ihmisten ajatuksia; ihmiset kun tuntuvat päällisin puolin niin pärjääviltä. Vuorovaikutuksen voima on merkittävä myös internetissä, ja siellä huomio onkin yksi tärkeimmistä valuutoista. Yksinäinen ihminen löytää internetistä vertaisiaan. Ongelmaan kuin ongelmaan löytyy varmasti
ei...
Äh.
Mä tun olin 1 taj tu to 6, ku un s nu i my men , et ö e se häise tin m tap ltä un n i ah tu ältä, eitsy jus mu t so t s yden piv itte . Sil aan mm loin aik in o se aan on kyl .
En v ihm aan py sty iset vää ri käs n e ä se in tyyp y i t t peih ittä ede a v aan jua in ll nte mää s inen isillan ? y s o y i t n. M sam n t ä ä , u mak iks kov että n, mit jom mä e n n en i ko, i a s pia! ään jotk en kinä tuli en mä e l l i En isiä ut , ku ata ri V m ave distaa y moik k k ä o n h k vaä se lko a tän a o ja n pi änis ään mm a mua ko mu j iksi is aan nny, ol ! e i t n
19