MOGULI M E D I AT U T K I M U K S E N
ISSN 2323-721X
AINEJÄRJESTÖLEHTI
1/2018
2
3
Sisältö 03 04 06 10 13 14 16 20 22 22
Mitä, missä, ja menossa minne?
PÄÄKIRJOITUS:
Alkuvuodesta
perittyäni Mogulin päätoimittajan tittelin, päätin lähestyä Mogulia hieman erilaisesta lähtökohdasta kuin aikaisemmissa näkemissäni lehdissä teemaa oltiin lähestytty. Tänä keväänä selkeän mediatutkimukseen liittyvän näkökulman tai käsitteen kautta käsiteltävän teeman sijasta lehti toimii katsauksena mediatutkimuksen mahdollisuuksiin ja monimuotoisuuteen. Kuten jo sisällysluettelosta voi huomata, mediatutkimus taipuu sopivien sivuaineiden ja aineen sisäisten valintojen kanssa erittäin monipuoliseksi kokonaisuudeksi, ja mahdollistaa työllistymisen monenlaisiin työtehtäviin. Mistä mediatutkimus on muotoutunut, oli tietenkin hyvin oleellinen kysymys lehden teeman toteuttamista suunniteltaessa. Ajankohtana tämä kevät oli osuva aika käsitellä aihetta, sillä kaksi Turun mediatutkimuksen (ja sitä edeltävän elokuva- ja televisiotieteen) ensimmäistä peruspilaria, Veijo Hietala ja Jukka Sihvonen, ovat ikävä kyllä jättämässä rakkaan aineensa seuraajilleen, ja siirtyvät viettämään eläkepäiviään. Siksi ehkä suurin tavoitteeni lehden sisällön suhteen olikin saada kirjoitus edes toiselta näistä tekijöistä, ja ilokseni Hietala päätyikin kirjoittamaan lähes historiikin kaltaisen tekstin mediatutkimuksen oppiaineen synnystä. Veijon Hietalan omin sanoin: ”METU:n lyhyt historiikki yksinoikeudella Moguliin”. Tämä on meille tärkeä teksti mediatutkimuksen menneisyyden tuntemisen tähden, sillä kun Hietala ja Sihvonen siirtyvät eläkkeelle, saattaa olla, ettei kukaan oppiaineen henkilökunnasta, saati opiskelijoista, muista tai tiedä kuinka tähän ollaan päädytty.
Toinen merkittävä syy miksi tämänkaltainen teema lehdelle on ajankohtainen ja hyödyllinen juuri nyt, on aineessamme tapahtuva, merkittävä muutos. Menneenä syksynä mediatutkimukseen, musiikkitieteeseen ja taidehistoriaan saapui ensimmäisen kerran yhteinen joukko ensimmäisen vuoden opiskelijoita, joilla ei ollut vielä pääainetta yliopistoon saapuessaan. Tällainen järjestely tehtiin, koska säästösyistä perusopinnot yhdistyivät kokonaan edellä mainittujen aineiden kanssa. Mogulin jopa informatiiviseksikin kaavailulla teemalla varustettu lehti on siis esimerkiksi tuutoreille hyödyllinen aineisto näytettäväksi niille uusille opiskelijoille, jotka eivät ole vielä varmoja eri aineiden mahdollisuuksista. Tämä lehti on myös oiva luettava niille aikaisempien vuosikurssien opiskelijoille, jotka eivät ole vielä aivan varmoja esimerkiksi sivuainevalinnoistaan. Mikäli olet jo päättänyt sivuaineesi, tehnyt kandisi tai peräti lähentelet valmistumista, olet lukiessasi tätä pääkirjoitusta saattanut säikähtää, kuinka tämä on varmasti tylsin koskaan julkaistu Moguli. Uskallan kuitenkin väittää, ettei näin ole, sillä olemme tänä keväänä pyrkineet informatiivisten tekstien lisäksi lisäämään uusvanhoja viihteellisiä osioita, kuten elokuva-arvostelun sekä sarjakuvan. Näillä sanoilla toivotan jokaiselle silmäparille jotka sattuvat nämä sanat näkemään: Hyvää vappua, joka sinulle ja tovereillesi on jatkuva ikuisesti! Dan Santamäki, päätoimittaja
2018
4
Hurman hallitus 1
Minkä juoman minulle voi tarjota baarissa?
2
Kuvaile luonnettasi/elämääsi elokuvan nimellä?
3
Mikä on tänään se juttu mihin kuuluu olla koukus?
1
Topi Timonen
2
Puheenjohtaja
1
1
Vodkaa, mitä kalliimpaa sen parempi.
Janetta Porkka
Somevastaava, ympäristövastaava ja yhdenvertaisuusvastaava
1
Shotit all the way
2
Barfly! (itsestäänselvyys)
2
3
Ilman häpeää tunnustan, että omalta osaltani se on Star Trek.
”When a Stranger Calls” (en melkein koskaan vastaa, jos tuntematon numero soittaa)
3
Omaan elämään (ja aina myös Frendeihin)
Punkku punkku ja punkku
2
Heinähattu ja Vilttitossu
3
Sukat kukat tukat hukat nukat Jukat
Tiia Koskela
4
5
Sosiaalipoliittinen vastaava ja tapahtumavastaava
1
4 7
9
2
Niskalaukaus (Absintti-Jäger tai Absintti-Fernet)
2
Nowhere / Now Here
2
The Man Who Talked Too Much
3
Podcastit! Esimerkiksi Hilla ja Inari on vähintään suosituksen arvoinen.
3
HBO ja stressi
6
6
5
Dan Santamäki
Rahastonhoitaja, koulutuspoliittinen vastaava ja tutor-vastaava
1
Gin ja tonic, koristeilla tai ilman.
Silja Turpeinen
3
Sosiaalipoliittinen vastaava ja tapahtumavastaava
Pilvi Kovanen
7
Saana Helmi
Sosiaalipoliittinen vastaava ja tapahtumavastaava
1 1 8
10 3
2
Clueless
3
Huonekasvit
8
Tiedottaja
1
Shampanjahain
Alex Prami
9
Bingovastaava
Noh, ei ainakaan sellasta mis on maitoa. Koska kaikkia asioita EI. VAAN. KUULU. YHDISTÄÄ.
2
Se Disneyn yks ikivanha, jonka suomennos kuuluu; Pennitön ja suruton
3
Vissiin kaikkeen hifistelyyn... Luomukaljaan ja juuressipseihin:P
Petra Kankare
10
Iiris Mäntymaa
Varapuheenjohtaja ja talovastaava
1
Sihteeri
1
Gin tonic
2
The Big Lebowski
2
Pocahontas, Save the Last Dance
2
Nightmare 2 – painajainen jatkuu
3
Prokrastinaatio
3
Aurinko
3
Paras on usein sitä, mikä on populäärii
Tequila
1
Hanaolut salmarisivuvaunulla
5
6
7
HURMA Maailman paras ainejärjestö TEKSTI: KRISTA KAJALA
Viime vuonna tullut muutos pääsykokeisiin ja tieto mediatutkimuksen, musiikkitieteen ja taidehistorian opintojen osittaisesta yhdistymisestä hätkäytti meitä vanhempia opiskelijoita. Monien päässä pyöri kysymykset: Mitä tämä merkitsee mediatutkimukselle? Mitä käy sen ainejärjestölle Hurmalle? Itse sain kunnian tutustua Hurmaan vuonna 2012 aloittaessani mediatutkimuksen opinnot. En tuntenut Turusta juuri ketään ja eräs hieman isommassa oppiaineessa opiskeleva ystäväni tokaisi ”Ole avoin kaikille ja muista, että nämä fuksivuoden kaverit tulevat todennäköisesti vaihtumaan vuosien varrella, kun tutustut uusiin tyyppeihin.” Yksi pienen ainejärjestön etuja lienee se, että näin ei käynyt. Fuksivuoden parhaat tyypit ovat yhä läsnä elämässäni ja onneksi ystävyyssuhteita
on syntynyt myös myöhemmin opintonsa aloittaneista hurmalaisista.
Hurmassa oli helppo tutustua myös vanhempiin opiskelijoihin ja tuntuikin, että meidät otettiin riemulla vastaan. Muistan edelleen, miten nopeasti yhteishenki muodostui heti ensimmäistä bileistä alkaen. Vuosien kuluessa pääsimme myös itse tutustumaan uusiin fukseihin ja toivottaessamme heidät tervetulleiksi Hurmaan oli päällimmäinen tunne kutkuttava, kun fukseilla ei ollut vielä aavistustakaan miten mahtavaan ainejärjestöön he ovat päässeet mukaan. Mikä tekee sitten Hurmasta tämän kaiken hehkutuksen arvoisen? Ehkä se on se yhdessä tekemisen voima, kun kuvataan Hurman vuosittaista kalenteria topeissa ja shortseissa keskellä kylmää lokakuuta. Tai ehkä parhaita hetkiä olivat ne lukemattomat bileet, joissa oli pakko päästä
tanssimaan vaarallisesti keinuvan pöydän päälle ja saada todistettua, kuinka monta ihmistä siihen todella mahtuu. Tai ehkä vain se hetki, kun jälleen kerran tajuat kuinka erilaisia ja mahtavia tyyppejä Hurma pitää sisällään käydessäsi syvällisiä maailmaparantavia keskusteluja kello kolme aamulla tai kiljut pihapeli-illassa äänesi niin käheäksi, ettei siitä seuraavana aamuna lähde pihaustakaan. Mikään merkkimäärä ei riitä kuvailemaan tänä vuonna 18 vuotta täyttävän Hurman ainutlaatuisuutta. Jotain kuitenkin todistaa se, että Hurmalla tuntuu olevan erityispaikkansa jo monien valmistuneiden mediatutkimuksen opiskelijoiden tai alaa vaihtaneiden sydämissä. Uudet opintojärjestelyt ovat jo tuoneet Hurmalle ainejärjestönä muutoksia ja niitä tullee tulevaisuudessa lisää. Nykyisten ja uusien opiskelijoiden tehtäväksi jääkin vaalia Hurman erityislaatuisuutta maailman parhaimpana ainejärjestönä.
8
9
10
11
Metun
HURMAAVA menneisyys
TEKSTI: VEIJO HIETALA
”Elokuvatutkimus on ihmisen ja maailman tutkimista.” Näin ylevästi
linjasin tutkimukselliset tavoitteeni väitöstilaisuuteni aluksi maaliskuussa 1991. Tuohon mottooni uskon yhä, joskin tänä päivänä elokuvatutkimus on siinäkin laajentunut mediatutkimukseksi. Humanistinen mediatutkija ei tutki vain mediaa – hän tutkii ihmistä. Tulin alun perin Turun yliopistoon lukemaan englantia, mutta oikeasti minua kiinnostivat psykologia ja taiteidentutkimus. Viimeksi mainittu tarkoitti käytännössä joko kirjallisuus- tai musiikkitiedettä, sillä muuta taiteidentutkimusta ei Turun yliopistossa 1970-luvun alussa vielä ollut. Maisterin paperit saatuani pääsin pätkätyöläiseksi yleiseen kirjallisuustieteeseen ja aloittelin väitöskirjaa tietysti siis kirjallisuudesta. Silloinen professorimme Irmeli Niemi oli kuitenkin innostunut myös elokuvatutkimuksesta, ja hänen visionaan oli tehdä Turun yliopistosta tieteellisen elokuvatutkimuksen pioneeri Suomessa. Vanhana elokuvafriikkinä sain siis pitää satunnaisia elokuvakursseja, ja niitä kävi välillä opettamassa myös Sihvosen Jukka, joka oli muissa elokuvahommissa
”Kiitos menneestä ja upeaa tulevaisuutta, metulaiset!”
yliopiston ulkopuolella. Jukan kanssa olimme tutustuneet jo aikaisemmin yhteisten kirjallisuusopintojen ja –seminaarien merkeissä. Turkulaisten puuhat aiheuttivat toki päänsärkyä helsinkiläisille ”filmihullulaisille”. Nämä olivat pitkään yrittäneet saada elokuvatutkimusta juuri Helsingin yliopistoon, jota ei kuitenkaan moinen populaarihömppä ilmeisesti kiinnostanut vielä tuolloin. Lopullisesti Turun yliopisto vakiinnutti asemansa Suomen akateemisen elokuvatutkimuksen keskuksena, kun yleiseen kirjallisuustieteeseen perustettiin vuonna 1984 draaman, teatterin ja elokuvan linja. Minut pyydettiin sen vetäjäksi Jukan siirryttyä Suomen Akatemian tutkijaksi. Itseäni motivoi tietysti juuri elokuvaopetus, mutta homma oli aluksi todella haastavaa, sillä vaikka olin ollut elokuvaharrastaja jo lukioajoista asti, kokemukseni tieteellisestä elokuvatutkimuksesta ja –opetuksesta oli aika huteraa. Opetus piti rakentaa ”tyhjästä” ilman esikuvia. Ei ollut nettiä eikä Googlea vielä 1980-luvulla, joten yöt sujuivat rattoisasti elokuvateoreettista kirjallisuutta kahlatessa Juslenian työhuoneessa. Olin tietysti vaihtanut väitöskirjani aiheeksi elokuvateorian, joten noissa yötöissä syntyi onneksi niin opetusta kuin tutkimustakin.
12
13
Ensin oli ETV – sitten tuli METU Lopulta 1990-luvun alussa yleisen kirjallisuustieteen suojissa kasvanut linnunpoika oli kasvanut niin suureksi, että oli aika nousta omille siivilleen. Perustettiin itsenäinen oppiaine nimeltä elokuva- ja televisiotiede, kavereiden kesken vain ETV. Televisio tuntui luontevalta kumppanilta elokuvan rinnalla, koska myös kansainvälisessä humanistisessa mediatutkimuksessa nämä kaksi av-välinettä olivat selvästi linkittyneet teoreettisesti yhteen. Oikeastaan olisimme halunneet uuden oppiaineen nimeksi elokuva- ja televisiotutkimus, mutta humanistinen tiedekunta kelpuutti television mukaan vain sillä ehdolla, että nimeen liitetään ”tiede”. Ilmeisesti televisio vaikutti vielä tuolloin epäilyttävän populaarilta taideaineen nimessä. ETV oli – ainakin omasta mielestämme – Turun yliopiston 1990-luvun menestystarina. Oppiaine muutti inspiroivaan ympäristöön Maaherran makasiiniin yhdessä taidehistorian, toisen uuden taideaineen, kanssa. ETV oli kuitenkin pieni ja kodikas oppiaine, jossa aktiivinen ydinporukka – opiskelijat ja opettajat – tunsivat toisensa. Pyöritimme oppiainetta kahdestaan Jukka Sihvosen kanssa, minkä seurauksena saatoimme ottaa vuosittain sisään vain kymmenkunta pääaineopiskelijaa ja ihan muutaman sivuaineopiskelijan. Pienestä koostaan huolimatta ETV oli 1990-luvulla luultavasti Turun yliopiston tunnetuin oppiaine – ainakin mediahuomiolla mitattuna: mediaa kiinnostivat etenkin populaarikulttuuriin liittyvät
projektimme ja julkaisumme. Uuno Turhapuro, pornotutkimus, tv:n saippuasarjat, vanhat ”suomifilmit” ja ylipäätään median tunnevaikutukset/ affektit olivat kaikki uutta akateemisessa tutkimuksessa Suomessa ja siksi usein esillä medioissa. Huomasimme kuitenkin 1990-luvun lopulla, että ”pieni on kaunista” –ihanne ei kovin pitkälle kanna yliopistokulttuurissa, vaan suunta on kohti suurempia yksiköitä. Tuolloin humanistisessa tiedekunnassa toimi jo henkilökunnaltaan isompi viestinnän oppiaine, ja myös ETV:n tutkimus- ja opetusala oli pakostakin laventunut mediakulttuurin murroksen ja etenkin internetin voittokulun seurauksena. Niinpä ETV:n ja viestinnän fuusioituminen mediatutkimukseksi vuonna 2000 tuntui luontevalta kehitysvaiheelta. ETV loi siis pohjan menestystarinalle, joka jatkuu mediatutkimuksessa. Eikä vähiten siksi, että monet oppiaineen opettajat ja tutkijat ovat ETV:n ”kasvatteja”: Susanna Paasonen, Mari Pajala, Kimmo Laine, Tommi Römpötti… Myös ainejärjestömme kantaa tavallaan nimessään ETV:n perintöä: Hurma on kuulemma saanut nimensä tv-tutkimuksen oppikirjastani Ruudun hurma (1996). Mediatutkijana sain toteuttaa joka ikisen lukioaikaisen unelmani. Nyt on aika siirtyä eteenpäin opettamaan muille, miten unelmista tehdään totta!
Thoughts Exchange Student of an
TEXT: MARION DE BACKER
When we decided to do an exchange, all of
us imagined the city which we’ve chosen: we try to imagine the new friends we will meet. We picture what they will be like. We imagine the place where we will live and what will happen. To come to Turku, most of us had to do a stopover in Amsterdam, Riga or Stockholm to arrive in Helsinki. Then, we had to take a bus or a train. Sometimes, it included losing one of two luggages. Never easy. Never direct. At the end of the journey we arrive in a city which would be our city for few months. We see a lot of streets, a lot of places which are meaningless for us. Everything is unknown. No memory exists for us yet. We would have to build our stories in this city. If you are an exchange student in Turku, you will roam in this city while realising that all the things you need are at Kauppatori and that every single bus goes there. If you are an exchange student in Turku, you will live either at Student Village, at Retrodorm or at Varissuo. Anyway, you will do a lot of parties, even if alcohol is expensive. Before you will have a late night snack at some kebab place, you will go dancing at Marilyn, at Vegas or at Saaristobaari while collecting badges which you will stick on your pants proudly. You will won-
der why Finnish people are fond of karaoke, but you will start loving it also, even if you are a bad singer.
If you are an exchange student in Turku, you will wait for the spring without ever seeing it. In this weather, you will be sick of all those frozen streets which never unfreeze. But you will fall in love with walking on the frozen Baltic sea and the frozen Aura River. You will also be in love with all those beautiful landscapes and amazing sunsets. If you are an exchange student in Turku, you will try to find the least expensive shop with the cheapest food. You will eat pasta, fries or frozen pizza most of the time. After shopping, you will gamble and you will lose all the money that you saved before. If you are an exchange student in Turku, you will forget that you are not on holidays and that, sometimes, you have classes. But two lectures per week will seem terrible because you are not used to waking up before midday. We are exchange students and after a few months, all those streets became ours. Turku is our home. This city is full of great memories. We have met the best Erasmus friends. And now we know why they call it Funland.
14
15
MIELEN MITTAREISTA
VUORENVALLOITUKSEEN TEKSTI: ARTTU ALA-JOKIMÄKI
Vuonna 2002
julkaistu kauhupeli Eternal Darkness: Sanity’s Requiem muistetaan yhä tavasta, jolla peli käsitteli pelihahmon mielenterveyttä. Pelissä kuvaruudun yläreunaan on sijoitettu lasiputkilo, jonka nestemäinen sisältö hupenee pelihahmon kohdatessa yliluonnollisia kauheuksia. Nesteen loppuessa pelihahmon todellisuudentaju järkkyy ja ruudulle alkaa ilmestyä pelaamista vaikeuttavia hallusinaatioita. Myöhemmin esimerkiksi kauhupelisarja Amnesia sekä selviytymispeli Don’t Starve ovat omaksuneet samanlaisen tavan esittää pelihahmon henkiset voimavarat rajallisena resurssina. Ajatus mielenterveydestä ehtyvänä palkkina on tietysti räikeä yksinkertaistus, mutta ymmärrettävä sellainen. Onhan videopelihahmojen fyysistä terveyttä kuvattu samalla tavalla jo 80-luvulta lähtien. Pelistudioita on toisinaan syytetty myös siitä, että peleissä kuvataan usein vain mielenterveysongelmien ääritapauksia. Esimerkiksi hallusinaatiot ovat varsin äärimmäinen esimerkki mielenterveysongelmasta, mutta peleissä yksi yleisimmin kuvatuista. Yksi syistä tähän lienee se, että aistiharhojen kuvaaminen tarjoaa pelisuunnittelijoille mahdollisuuden audiovisuaaliseen revittelyyn.
Samanaikaisesti esimerkiksi masennusta on tyypillisesti käsitelty lähinnä pienen budjetin indie-peleissä, vaikka se on mielenterveysongelmista yleisimpiä. 2010-luvulla julkaistut Depression Quest ja Actual Sunlight lienevät tunnetuimpia masennusta käsitteleviä pelejä. Niissä kerronnan keinot ovat kuitenkin ensisijaisesti kirjallisia, varsinaisten pelimekaniikkojen merkityksen jäädessä vähäiseksi. Tammikuussa päivänvalon nähnyt tasoloikkapeli Celeste on harvinainen esimerkki pelistä, jossa yhdistyvät upealla tavalla kypsä mielenterveysongelman kuvaus sekä pelin teemaa palvelevat mekaniikat. Peli kertoo tarinan nuoresta Madelinesta, joka päättää kiivetä Celeste-nimisen vuoren huipulle. Pelin edetessä käy selväksi, että vuori on vertauskuva Madelinen mielenterveysongelmille. Huipulle pääseminen taas edustaa toipumista. Pelin liikearsenaali on yksinkertainen. Madeline voi juosta, hypätä, syöksyä ja kiivetä. Näillä eväillä pelaajan tulee läpäistä joukko toinen toistaan vaikeampia ruutuja, jotka ovat täynnä piikkejä, rotkoja ja muita vaaroja. Ei mitään mullistavaa siis. Celesten hienous piileekin siinä, miten se vuori-vertauksensa kautta asettaa itse pelin pelaamisen mielenterveysongelmien kanssa painimisen vertauskuvaksi.
Pelaajan ponnistelu vaikean kentän parissa on samanaikaisesti Madelinen ponnistelua oman sairautensa kanssa. Kun pelin mekaniikat ja vaikeustaso tuottavat pelaajassa epätoivon ja turhautumisen tunteita, ovat ne samanaikaisesti myös vuorta kiipeävän Madelinen tunteita. Pelissä eteneminen on toipumista ja kaikkine ylä- ja alamäkineen se myös tuntuu siltä.
Pelaajalla on myös mahdollisuus palata läpäistyihin kenttiin uudestaan. Silloin voi huomata, miten ensiyrityksellä mahdottomalta tuntuneet kentät tuntuvat myöhemmin lähes lastenleikiltä. Voiko masennukseen liittyvää toimintakyvyn katoamista tämän paremmin havainnollistaa? Helpotkin asiat tuntuvat vaikeilta, kunnes toipumisen vuorenhuippu on saavutettu.
Celeste on niin sanottu precision platformer, eli tarkkuustasoloikka. Genrelle ominaiseen tapaan eteneminen Celestessä tapahtuu yrityksen ja erehdyksen kautta. Yksi läpipeluukerta voi hyvinkin tarkoittaa useita tuhansia kuolemia. Kuolema ei kuitenkaan pakota pelaajaa aloittamaan koko kenttää alusta, vaan palauttaa pelihahmon vain työn alla olevan ruudun alkuun. Pienet takaiskut eivät siis tuhoa jo tapahtunutta toipumista.
Celeste on pullollaan tämäntapaisia yhtymäkohtia pelaamiskokemuksen ja Madelinen toipumisprosessin välillä. Vertauskuvallisuuden ansiosta pelin pelaaminen tuntuu jatkuvasti merkitykselliseltä. Yksittäisenä pelinä Celeste on upea osoitus peliteollisuuden kypsymisestä. Se todistaa, että pelien ainutlaatuinen ilmaisuvoima voidaan valjastaa myös vaikeiden ja arkaluontoisten aiheiden kypsään käsittelyyn, ilman että pelattavuuden tarvitsee kärsiä.
16
17
Kiinnostavilla luennoilla käynti:
Anna itsellesi aikaa kokeilla käydä kiinnostavilla luennoilla. Sitoutua ei tarvitse: on ok käydä vain kurssin ensimmäisellä luennolla katsomassa kiinnostaako kyseinen aihe. Vapaat sivuaineet ovat sellaisia, joiden kursseille voi vain mennä vapaasti: suurin osa humanistisen ja yhteiskunnallisen tiedekunnan kursseista ovat tällaisia. Ei-vapaita sivuaineita on harvemmassa, ja ne mainitaan sivuaineoppaassa erikseen.
Omat kiinnostuksenkohteet konkretisoituvat ja voivat muuttua:
Sen perusteella, mitä luennoilla on käsitelty, omat kiinnostuksenkohteet voivat täysin muuttua, pysyä samana, tai täsmentyä. Esimerkki: Opiskelija X on kiinnostunut folkloristiikasta, mutta otettuaan folkloristiikan peruskurssin, hän tajusi, että häntä kiinnostaakin vain yliluonnollinen kauhukirjallisuus.
Mitkä näistä sivuaineista tukevat mediatutkimusta pääaineena?
Kun kiinnostuksenkohteet ovat selvillä, on aika listata kaikki sivuaineet, jotka kiinnostavat. Sitten näitä sivuaineita kannattaa miettiä yhteydessä mediatutkimukseen: mitkä auttavat työllistymään, mitkä erikoistumaan, mitkä laajentavat omaa ammattitaitoa. Esimerkiksi kemia on vaikeampi saada sopimaan mediatutkimuksen kanssa kuin valtio-oppi.
MEDIATUTKIMUKSEN
SIVUAINEVALINNAT TEKSTI JA KUVITUS: AMANDA SUOMI
Sivuaineet ovat pääaineen jatke, syventävä
tieto ja laajempi tietopohja. Sivuaineet muovaavat tutkinnosta omannäköisen, ja niillä voi myös kohdentaa omaa työllistymistä. Miten siis valita sivuaineet jotka toimivat mediatutkimuksen ja omien tavoitteiden kanssa parhaiten yhteen? Onneksi (tai onnettomuudeksi) on olemassa monia sivuainevaihtoehtoja jotka sopivat loistavasti mediatutkimuksen kanssa. Mediatutkimus on vahvasti kulttuuriin sekä yhteiskuntaan sitoutunut tutkimusala, joten luonnollisimmat sivuainevalinnat tulevat humanistisesta ja yhteiskunnallisesta tiedekunnasta. Kaupallisesta alasta, esimerkiksi
viestintäalasta, kiinnostunut löytää hyviä sivuainevalintoja kauppatieteellisesta tiedekunnasta. Tutkijana työllistymistä haluavalle sivuainevalinnat voi tehdä vapaammin oman tutkimusalansa mukaan. Mediatutkimus kattaa monta eri mediaa, joiden tutkimuksessa painotetaan erilaisia asioita. Esimerkiksi elokuvatutkijaksi haluavalle sivuaineeksi voisi sopia vaikka taidehistoria, koska kuvan analyysi on molemmissa keskeistä. Vaihtoehtoja on siis paljon. Keskeistä on omat kiinnostuksenkohteet ja uratoiveet, joiden perusteella sivuaineet tulee valita. Mieleisten sivuaineiden valinnassa oheinen kaavio voi olla avuksi.
Sivuaineiden valinta ja niihin sitoutuminen:
Kun 2-3 sivuainetta on valittu, niin niihin pitää sitoutua. Valmistuminen viivästyy ja motivaatio opiskeluun voi kärsiä, jos opiskelee useita sivuaineita/kursseja epämääräisesti. Siksi sitoutua pitää uskaltaa. Muita kiinnostavia juttuja voi opiskella yliopiston ulkopuolella: sivuaineet eivät määritä kaikkea mitä osaat. Ne ovat vain yksi osa tutkintoa, eikä niistä kannata stressata.
Seuraavaksi kolme mediatutkimuksen pääaineopiskelijaa kertovat omista sivuainevalinnoistaan, ja niiden soveltuvuudesta mediatutkimuksen kanssa.
18
19
Itä-Aasian tutkimus ja Pohjois-Amerikan tutkimus TEKSTI: AMANDA SUOMI
Opiskelen kolmatta vuotta mediatutkimusta, sivuaineinani Itä-Aasian tutkimus ja Pohjois-Amerikan tutkimus. Aion itse suuntautua kansainvälisen viestinnän ja journalismin saralle, ja olen kiinnostunut Pohjois-Amerikan ja Itä-Aasian mediamaisemasta. Sivuaineet mahdollistavat sen, että saan vankan tietopohjan näiden alueiden yhteiskunnista, joihin media väistämättä kuuluu. Media on se väline, joilla yhteiskunnan arvot välittyvät, vahvistuvat, ja kiistelevät; siksi mediatutkimuksen rinnalle sivuaineiksi soveltuvat monet yhteiskuntatieteet. Eri maiden medioiden tutkiminen myös rikastaa mediatutkimuksen pääaineen oppeja muiden kulttuurien kontekstiin. Pohjois-Amerikan tutkimus kuuluu kielikeskuksen ja käännöstieteiden laitokseen. Itä-Aasian tutkimus toimii yhteiskunnallisen tiedekunnan alaisena yksikkönä. Molempien opiskelussa yhteiskuntatutkimus on keskeistä: kurssit käsittelevät maiden historiaa, politiikkaa, kulttuuria, sekä taloutta. Molemmat sivuaineet ovat vapaita sivuaineita, mikä tarkoittaa sitä, että niitä pääsee opiskelemaan ilman pääsykoetta. Itä-Aasian tutkimuksen sivuaineopintoihin kuuluu Itä-Aasian suurmaiden (Kiina, Korea, Japani) tutkimuksen lisäksi kieliopinnot joistain näistä maista.
Pohjois-Amerikan tutkimuksessa opiskelu on perusopintoja lukuunottamatta seminaari- ja (vieras)luentosarjapainotteisia. Vierasluentojen ja yhteiskuntaa puhuttavien aiheiden vaihtuvuuden vuoksi aineopinnot ovat joka vuosi erilaisia: vuonna 2016 monet kurssit keskittyivät Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin, 2017 otin kurssin Kanadan alkuperäiskansojen kirjallisuudesta. Näissä ivuaineissa media on ollut vahvasti läsnä, vaikka ne keskittyvätkin pääosin politiikkaan, kulttuuriin, ja ekonomiaan. Media on luonnollisesti näissä mukana, joten mediatutkimuksen teorioiden, historian, ja käytäntöjen tietämyksestä on hyötyä näissä sivuaineissa. Samoin nämä sivuaineet rikastavat tietämystä näiden alueiden historiasta ja vallitsevista kulttuureista: tietämys muiden maiden erilaisista medioista on erittäin hyödyllistä ylipäätäänkin medialukutaidon ja -tulkinnan kannalta, kuten myös sellaisille jotka haluavat kansainväliselle media-alalle.
Esimerkkejä kursseista: Media Reading Course: China, Japan, and Korea Hollywood Genres The Eagle Meets the Dragon: Shifts and Tensions in U.S.–East Asia Relations
Kulttuurihistoria ja poliittinen historia TEKSTI: VILLE MALINEN
Olen yliopisto-opintojeni aikana pyrkinyt valitsemaan sellaisia sivuaineita, jotka ovat kiinnostaneet minua ja sopineet hyvin mediatutkimuksen pääaineopintoihini. Selkeän uraorientaatioon sijasta olen suosinut yleissivistystä ja aiempien opintojen täydentämistä. Minua ovat aina kiinnostaneet humanististen aineiden ohella yhteiskuntatieteet ja niille ominainen piirre hahmottaa laajoja kokonaisuuksia. Ne ovat sopineet hyvin myös teorioiltaan mediatutkimuksen maailmaan, erityisesti mediamaailman ja yhteiskuntakehityksen välisen suhteen analysoimisessa. Sivuaineopintojen suorittaminen on ollut minulle mieluisa tapa kerryttää opintoja, etenkin jos sopivia pääainekursseja ei ole ollut tarjolla tai olen kaivannut vaihtelua. Kuuden vuoden opiskelujeni aikana olen suorittanut pitkänä sivuaineena kulttuurihistorian perusja aineopinnot sekä lyhyinä sivuainetutkintoina sosiologian, taloussosiologian ja nyt poliittisen historian perusopinnot, joista viimeinen oli varasuunnitelmani luovankirjoittamisen opinnoille, joihin en päässyt. Olen käytännössä suorittanut joka lukuvuosi jonkin sivuaineen perus- tai aineaineopinnot. Sosiologia oli ehkä loogisin sivuaineeni siinä mielessä, koska olin ollut saman aineen pääsykokeissa Helsingissä vuonna 2009. Kulttuurihistorian perus- ja aineopinnot taas komppasivat hyvin mediatutkimusta. Taloussosiologian opinnot olivat vuorostaan eräänlainen sivuaskel
kulttuurihistorian jälkeen. Sivuaineiden valinnaiset kurssit ovat auttaneet syventymään itseäni kiinnostaneisiin aiheisiin ja ilmiöihin, kuten brittiläisen populaarimusiikin kehitykseen tai analysoimaan erilaisten väestöryhmien segregoitumiseen ja gentrifikaatioon erilaisissa konteksteissa vaikuttavia tekijöitä. Yleissivistävyyden ja luontevuuden lisäksi sivuaineopinnoista voi olla kokemukseni perusteella myös inspiroivia seurauksia. Itse asiassa keksin jopa graduni alkuperäisidean poliittisen historian valinnaisen kurssin, joka käsitteli urheilun poliittista historiaa, pohjalta eräänä loskaisena aamuna Sirkkalassa. Suosittelen lämpimästi sivuaineopintojen monipuolista kokeilua, vaikka yhteen tai kahteen kokonaisuuteen keskittyminenkään ei ole pahasta.
Esimerkkejä kursseista: Englishness, Pop and Post-War-Britain Rikollisuus, poikkeavuus ja talous Espanjan sisällissodan kulttuurihistoria -seminaari Urheilun poliittinen historia 1800-luvun lopulta nykypäivään
Musiikkitiede TEKSTI: LASSI VIHKO
Opiskelen mediatutkimusta neljättä vuotta. Tiesin jo käytännössä opintojen alusta asti valitsevani musiikkitieteen sivuaineekseni. Musiikki on kulkenut mukana lapsesta asti. Harrastuksena alkanut pianismi johti keväällä 2016 muusikon ammattitutkintoon. Musatiede tuntui arvatenkin tutulta ja turvalliselta sivuainevalinnalta muusikon taustani takia. Samoin kuin metussa, myös musatieteessä erityisesti populaarikulttuurin painotus näkyy kurssivalikoimassa – ja hyvä näin. Musiikkitieteen ero mediatutkimukseen on tietysti se, että ilmiöitä käsitellessä keskitytään pelkkien näkökulmien sijasta myös kuulokulmiin.
Musiikkitieteen opintojen aikana ei yleisestä mielikuvasta poiketen tarvitse lukea Beethovenin pianokonserton partituuria nuotti nuotilta, vaan musiikin sanallinen kuvailu riittää kursseilla erittäin pitkälle. Vahvaa taustaa musiikissa ei siis tarvita, kunhan löytyy tarpeeksi kiinnostusta aiheeseen. Kurssivalikoima on todella monipuolinen ja käsittää aiheita aina etnomusikologiasta musiikkivideoihin. Pelkän soivan sisällön lisäksi kursseilla käsitellään muun muassa esiintyjän ja yleisön sekä kuvan ja äänen suhdetta toisiinsa moninaisissa kulttuurisissa konteksteissa. Itse olen käynyt kursseista aika perussetin, eli pakolliset perus- ja aineopinnot. Poikkeuksen sääntöön tekivät Inka Rantakallion Politics of Hip
Hop –kurssi ja Hip Hop Ecologies and Politics -seminaari, jotka olivat molemmat syväluotaavia katsauksia hip hop –kulttuurin eri osa-alueisiin. Suosittelen käymään seminaareissa aina kun kynnelle kykenee, koska niistä saa ihan eri tavalla inspiraatiota opiskeluun kuin pelkillä luennoilla käymisestä. Ja mikä parasta: seminaareissa voi yleensä käydä nappaamassa noppia, vaikka ei kyseistä ainetta sivuaineena opiskelisikaan. Olen hyötynyt musiikkitieteestä sivuaineena todella paljon. Audiovisuaalinen analyysi -kurssi vaikutti paljon siihen, miten lähdin analysoimaan omaa kandiaineistoani tänä keväänä. Peli- ja elokuvamusiikki ovat suurimpia mielenkiinnonkohteitani ammatillisessa mielessä. Musiikkitieteen
opiskelu tarjosi avaimet ja riittävän itseluottamuksen lähteä yhdistämään sivu- ja pääaineen yhdeksi kiinteäksi osaamismöykyksi kanditutkielmaani varten.
Esimerkkejä kursseista: The Politics of Hip Hop Audiovisual analysis Etnografinen musiikintutkimus
20
21
TEKSTI: KONSTA KIVISTÖ
No gradutti ja pirusti, muttei onneksi
graduta enää. Ja nyt puhuu mies, joka normaalisti herää puolenpäivän jälkeen, joka ei näe päivänvaloa talvisin ollenkaan, mutta joka kaikesta huolimatta pakotti itsensä kirjastolle aamukymmeneksi lukemaan ja raapustamaan mustaa valkoiselle ¬– tai oikeastaan painelemaan näppäimiä oikeassa järjestyksessä. Kun uni oli viedä voiton ja laiskuus kampata takaisin sohvan pohjalle, olivat onneksi ystävät apuna: ennalta sovitut kirjastosessiot olivat itselleni paras tapa saada jotain aikaiseksi, sillä näin en ollut enää pelkästään itselleni vastuussa. Lämmin suositus luoda itselleen sosiaalinen paine, joka oli itselleni kyllä motivaattori isolla M:llä. En tiedä teistä muista, mutta omasta kokemuksestani juuri yliopiston akateeminen vapaus on monen opiskelijan suurin kompastuskivi, sillä vapauden myötä opiskelijaa sitoo myös velvollisuus. Erityisesti opintojen loppuvaiheessa tuntuu sitä olevan velvollinen vain ja ainoastaan itselleen ja ketä sitä on helpompi huijata kuin itseään. Luulen edustavani suurta enemmistöä, kun sanon prokrastinoinnin ja ”teen tän hei ennen ku alotan” -mentaliteetin olevan enemmän kuin tuttuja jokaiselle graduaan tekevälle. Tietysti monilla on luonnollisia syitä estämässä gradun edistymistä: lapset, työ, you name it. Oma ajatuskulkuni seurasi jotakuinkin seuraavia raiteita: ”Pitäis siivota ja kaupassakin käydä. Äidillekään en oo pitkään aikaan soittanu. Mitäköhän mummillekin kuuluu? Ei hitto, pyykkipäivä.” On turhan helppoa eksyä tekemättömien asioiden liaanivyyhtiin, kun oikeasti tehtävänä olisi vain yhden tutkielman eteenpäin saattaminen. Omalla kohdallani graduprosessi oli noin vuoden kestänyt projekti. Olin juuri tehnyt kandidaatintutkielman samasta aiheesta ja siinä samalla päästellyt pahimmat höyryt ja angstit asiaa kohtaa ulos. Osittain tästä syystä hyppy graduseminaariin tuntui raskaalta, sillä olin juuri saanut aikaiseksi kokonaisuuden, joka nyt pitikin purkaa paloihin ja aloittaa alusta. Välitön kiinnostuksen puute aiheutti gradun paisumisen silmissäni Kilimanjaron kokoiseksi henkiseksi esteeksi. Tärkeintä oli antaa
itselleen aikaa. En sulkenut gradua täysin mielestäni, vaan annoin aiheen temmeltää vapaana normaalin elämän taustalla. Kun asia päähäni pilkahti, nostin sen kahvipöytäkeskusteluihin, jotka poikivat sitten lisää ajateltavaa ja reflektoitavaa. Kesään mennessä olin ehtinyt vaihtaa mielipiteitä ihmisten kanssa asiasta ja samalla itsekin saanut uutta perspektiiviä aiheeseen. Aurinkoisin ajanjaksomme taas antoi minulle syyn unohtaa gradu hetkeksi: akateemisen pohdiskelun sijaan tein töitä lasten ja nuorten parissa liikunnanohjaajana. Yliopiston psyykkinen kuormittavuus vaihtui lapsenomaiseen leikkimiseen ja juoksenteluun, mikä varmasti auttoi minua seuraavan syksyn intensiivisen gradun vääntämisen kanssa. Syksyn koputtaessa ovelle huomasin edelleen muistavani suurimman osan gradupohdinnoistani: seuraava askel oli niiden ylöskirjaaminen. Parhain ideani (vaikka tämän itse sanonkin) oli kirjoittaa avainsanoja pienille paperilapuille ja teipata ne seinään. Näin saatoin ohi kulkiessa-
nikin nähdä satunnaisesti kaksi tai kolme sanaa, jotka lähettivät ajatukseni aivan eri suuntaan kuin ennen. Toisin sanoen löysin asioiden väliltä yhteyksiä, joita en aikaisemmin ollut havainnut. Kaiken pallottelun ja kellumisen lomassa todelliset gradun kirjoittamisjaksot sijoittuvat muutaman intensiivikerran ympärille. Tällainen istu alas ja kirjoita kerralla –tyyppinen toimintamalli tuntui palvelevan itseäni parhaiten. En suosittele tätä mallia, mutta kehotan kaikkia (mikäli tähän mennessä sitä ei vielä ole tehnyt) etsimään sen itselleen tehokkaimman työskentelytavan ja toteuttamaan sitä. Niille nuoremmille ja miksei vanhemmillekin kanssaopiskelijoille, jotka tuskailevat (loppu)esseiden, oppimispäiväkirjojen, kandidaatintutkielman tai pro gradun (tai jonkin näistä aloittamisen) kanssa, tiedoksi: kyllä tekin siihen pystytte, jos allekirjoittanutkin siitä ehjin nahoin selvisi. Nyt kuitenkin puhutaan kaverista, jonka yliopistomotivaatio
on lähennellyt sitä absoluuttista nollapistettä: en pysy enää laskuissa, kuinka monet kerrat minulla on leiponut kiinni kaikkeen akateemiseen pyörimiseen ja hyörimiseen. Yliopiston ovien saranat ovat välillä saaneet huolella kyytiä, kun Kivistön poika on talosta poistunut. Keittämisistä ja muista mielen ailahteluista huolimatta yliopistouran päätepiste kajastaa jo horisontissa – mihin en olisi ikimaailmassa uskonut, kun Turusta lähdin kokonaan pari vuotta sitten. Jotta homma ei lähde ihan laukalle, palatkaamme takaisin graduun: pahin pelkoni gradun suhteen ei ollut, valmistuuko se, vaan se, mitä minä tekisin, kun gradu olisi valmis. Epätietoisuus tulevasta oli gradun tekemisen inhottavin puoli: sitä halusi tarrata hengentuotokseensa kuin hukkuva pelastusrenkaaseen, sillä tuon takana odotti jotain tuntematonta, johon en ollut valmis loikkaamaan. Noh. Tuttu juttu: en tajunnut tuota itse ennen kuin oli liian myöhäistä. Kuten monesti ennenkin, hyppäsin suoraan altaan syvään päähän ja painuin uppotukiksi pohjaan. Jos sitä tuntee kelluvansa opiskeluidensa ohessa, kuvitelkaa olotilaa, kun ylemmän korkeakoulututkinnon vaatima opinnäytetyö on painettu kirjoihin ja kansiin. Suosittelen siis vahvasti töitä tai muita kiireisenä pitäviä juttuja gradun jälkeen, jottei käy kuten vanhemmalle kollegalle: ulapalla on kivaa ja kaunista, mutta rannan kajastaminen horisontissa tekisi välillä hyvää. Loppuneuvona sanoisin, että gradun aihetta kannattaa haudutella pikkuhiljaa päässä eikä vain tarttua ensimmäisenä päähän pälkähtävään ideaan: aihe nimittäin määrittää hyvin vahvasti myös oman omistautumisen määrän. Mikäli aihe ei mitenkään kosketa, ihastuta tai vihastuta, niin on parempi vaihtaa. Tutkielmani aihe ja tuotokseni itsessään oli jotakuinkin vihan ja ärsytyksen rajamailta, siis hyvinkin affektipitoinen ja tunteita herättävä. Oman mielipiteeni kuulumisesta gradun lehdillä sainkin sitten kuulla tutkielmani käsittelykerroilla, mutta oikeastaan olin siitä ylpeä: tarvitseeko kaikkien akateemisten tekstien ollakaan täysin objektiivisia, tylsiä, persoonattomia katsauksia. Ei minusta.
22
23
Elokuva-arvostelu: Kulkureita ja Taikureita Vilpittömiä ajatuksia bhutanilaisesta taide-elokuvasta TEKSTI: TOPI TIMONEN
Kulkureita ja taikureita puolestaan on hänen toinen ohjauksensa, ensimmäinen kokonaan Bhutanin rajojen sisällä kuvattu elokuva. Khyentse, joka on buddhalainen munkki ja toimi Bernardo Bertoluccin konsulttina tämän tehdessä elokuvaa Little Buddha (1993), on saanut valtionsa keskitetystä vallasta ja ankarasta lainsäädännöstä huolimatta tehdä elokuvansa verrattain vapaasti. Tämä ei johdu ainoastaan siitä, että hänen filminsä tuottajat ovat olleet Britanniasta tai Australiasta, vaan myös siitä, että Khyentse on kotimaassaan laajalti tunnustettu 1800-luvulla eläneen tiibetiläisen
Hienon yleisaasialainen loppukohtaus jättää auki, onko kuulemansa tarina vaikuttanut päähenkilöön millään tavalla. Emme näe protagonistin matkan päätä, vaan se jätetään avoimeksi tulkinnoillem-
me. Samalla nuori Dondup toimii metaforana kokonaiselle kansakunnalle, joka on hiljalleen avautumassa ulkomaalaisille vaikutteille. Teos tuo monessa kohtaa tarinallisen kahtiajakonsa myötä mieleen thaimaalaisen mestariohjaajan Apichatpong Weerasethakulin, erityisesti Apichatpongin kenties hienoimman teoksen Syndromes and a Century (2006), joka on myös kerrottu kahdessa eri ajassa samantyylisellä tavalla. Khyentsen teos on mielenkiintoinen sekoitus ruraalia realismia ja taianomaista hengellisyyttä. Bhutanilaisten amatöörinäyttelijöiden autenttinen kasvonäyttely yhdessä ainutlaatuisen miljöön mahdollistaman maisemakuvauksen kanssa luo elokuvalle kauniin ja omintakeisen visuaalisen ilmeen. Näin ollen elokuvan vaellus on sekä henkisellä että fyysisellä tasolla muistettava. Jos jotain negatiivista on mainittava, kärsii Khyentsen elokuva lähinnä omasta hitaudestaan, mutta kyseessä saattaa toki olla vain ensimmäisen katselukerran kestävä optinen bhutanilainen harha. Eihän pyhää miestä toki sovi heikoin perustein kyseenalaistella. Pakko on myös todeta: katseltuaan elokuvan jolla on niin kiehtova hengellinen pohjavire kuin Kulkureilla ja taikureilla, toivoisi että myös kotimaisilla elokuvantekijöillä olisi useammin taustaa buddhalaisina munkkeina, jos ei suorastaan reinkarnaatioina. Ehkä suomalaisellakin elokuvalla olisi silloin sanottavaa ja rajojemme yli kurottuvaa kiinnostavuutta. Ja vielä näin loppuun on todettava: miten hienoa on olla kirjoilla yliopistossa, jossa voi (niin halutessaan) tutkia vaikka sitten bhutanilaista elokuvaa, kun sellainen olo elämässä iskee?
Sarjakuva
Kun meidän kerran on opinahjo, jossa kukin saa tutkia (siis itsetutkiskelun jälkeen) sitä, mikä omaan mieleen kiinnostavimpana avautuu, olen hiljattain itse pohdiskellut bhutanilaista elokuvakulttuuria. Tämän voi tulkita omaavan pitkätkin juuret, sillä jo 1930-luvullla ohjaaja Frank Capran Sinisen kuun (1937) eskapistisen utopiakuvauksen innoittajana toimi nimenomaan Bhutan, pieni kuningaskunta korkealla Himalajan vuoristossa. Elokuva on yksi kestosuosikkejani ja se on luonut kiinnostuksen tähän kaukaiseen maailmankolkkaan. Bhutan on edelleenkin maailman eristäytyneimpiä valtioita. Sen pääkaupunki Thimphu on maailman ainoa pääkaupunki, jossa ei ole liikennevaloja. Tai kyllä siellä oli yhdet mutta kun bhutanilaiset kokivat ne persoonattomiksi, piti ne poistaa. Sulkeutuneessa valtakunnassa ei yksinkertaisesti ole kaikkia modernin elämän ihmeitä: Bhutan oli absoluuttinen monarkia vuoteen 2008 ja televisiosta tuli maassa
laillista vasta vuonna 1998, pitkälti siksi että Bhutanin kansa halusi katsoa futista. Khyentse Norbu ohjasi vuonna 1999 ensimmäisen elokuvan, joka on näytetty maan ulkopuolella ja kyseisen elokuvan nimikin oli Tiibetin fudisfanit. Jos aiotte katsoa elämässänne vain yhden bhutanilaisen jalkapalloelokuvan, suosittelen tuota.
pyhimyksen reinkarnaatioksi! Tämä näkyy Khyentsen filmeissä hienoina repliikkeinä kuten: “Munkit ja juopot! Kuka heitä voi ottaa tosissaan?”. Toisessa filmissään, jota seurasi lähes kubrickmainen kymmenen vuoden tauko elokuvanteosta, pyrkii Khyentse irtaannuttamaan itsensä jalkapallosta, varhaistuotantonsa hallitsevasta pääteemasta. Tämän hän tekee leppoisasti, esimerkiksi aloittamalla elokuvansa täysin siihen kuulumattomalla kohtauksella johon sisältyy jousiammuntaa, joka muuten sattuu olemaan Bhutanin kansallisurheilu. Elokuva kertoo nuoresta miehestä nimeltä Dondup, joka pyrkii kotikylästään pääkaupunki Thimphuun, mistä hänen on määrä päästä Amerikkaan. Vakaan idealistisesti hän uskoo Amerikan olevan “Land of the opportunity”, jossa on elokuvateattereita ja kauniita tyttöjä. Matkallaan, jonka hän tekee liftaten vuoristoteillä, hän tapaa erilaisia matkaajia, joista yksi, buddhalainen munkki kertoo hänelle tarinan, joka vie siitä lähtien joka toisen kohtauksen. Tarina sijoittuu menneisyyteen ja kertoo nuoresta miehestä, joka lähti myöskin matkaan. Tämä matka ei sujunut hyvin vaan johti syviin ongelmiin ja kaaokseen. Tarinan päätyttyä käy kuitenkin ilmi, ettei se välttämättä ollutkaan totta, vaan hallusinaatio jonka aiheutti kotitekoinen viina, jota hahmot siemailivat.
ARTTU ALA-JOKIMÄKI
24
25
26
27
28
29
POPEDA // NELJÄ RUUSUA
EGOTRIPPI // JUHA TAPIO // KLAMYDIA MIRA LUOTI // MIKAEL GABRIEL // KASMIR
TEFLON BROTHERS // PETRI NYGÅRD AGENTS & VESA HAAJA // LAS KETCHUP
E-ROTIC // WALDO´S PEOPLE // TI-TI NALLE LIPUT: TO 20€/25€, TO PERHELIPPU 55€/65€, PE/LA 45€/55€, 2PV. (PE-LA) 75€/85€, 3PV. (TO-LA) 95€/105€, VIP PE/LA 149€, VIP 2PV. (PE-LA) 259€. (HINTOIHIN LISÄTÄÄN MAHD. TOIM. KULUT.) UUTTA! MM. NAVETTAYÖKERHO. LIPUNMYYNTI: WWW.TICKETMASTER.FI/KARJUROCK SEKÄ TICKETMASTERIN PISTEET KAUTTA MAAN. LISÄTIEDOT: WWW.KARJUROCK.FI
MOGULI TURUN
YLIOPISTON
Päätoimittaja Dan Santamäki Ulkoasu ja taitto Lassi Vihko Toimittajat Arttu Ala-Jokimäki Marion de Backer Veijo Hietala Krista Kajala Konsta Kivistö Ville Malinen Amanda Suomi Topi Timonen Lassi Vihko
MEDIATUTKIMUKSEN
AINEJÄRJESTÖLEHTI
Kuvitus Adobe Stock Arttu Ala-Jokimäki Amanda Suomi Hurman arkistot Paino Painosalama Oy Ota yhteyttä
moguli.hurma@gmail.com