Moguli 1/2016 by Moguli Hurma

MOGULI MEDIATUTKIMUKSEN AINEJÄRJESTÖLEHTI

ISSN 2323-721X

1/2016

SISÄLTÖ 03 KAAOSPALSTA 04 KESKELLÄ SOMEKAAOSTA 06 KUKA IHME TÄTÄ KATSOO? 08 HALLITUKSEN ESITTELY 10 TARINA KAAOKSESTA 12 RIKKINÄINEN PUHELIN 2.0 14 LEVÄLLÄÄN 16 KATASTROFI KANKAALLA 18 JYVÄSKYLÄ 20 KAAOSTEORIOITA 21 ARVOVALINTAKYSYMYKSIÄ 22 – – – 24 KAIKUJA MENNEISYYDESTÄ

8 2

Elämä = toiminta Joskus mä olen aika varma siitä, että mulla on joku death wish. Mä teen huonoja valintoja ja kuin tarkoituksella saatan koko henkilökohtaisen elämäni kaaokseen. Joskus siinä sivussa menee jonkun toisenkin elämä solmuun, ei tosin onneksi ikinä pysyvästi tai vakavasti. Jonkun mielestä mä kai etsin ongelmia kun jään riitelemään kaiken maailman petterien kanssa Dynamon isojakoon tai päätän lähteä keskiviikkoreiveihin Lahteen tai kun nukahdan vääriin paikkoihin keskellä viikkoa. Mutta tietäähän luonnontieteilijätkin, että epäjärjestys on maailmankaikkeuden perustila. Kun palauttaa esseen neljältä aamuyöstä, vaikka dedis olikin toissapäivänä – ja saa samantien vastausviestin Veijolta – niin oikeastaan noudattaa vain järjestystä, ei epäjärjestystä. Kaaos näyttäytyy turhan helposti pelkkänä kiireenä, stressinä, ahdistuksena. Sekasortona, joka uhkaa tuhota ja sotkea kaiken. Kaoottisuutta ei tulisi kuitenkaan murehtia liiaksi. Tärkeintä on että toimii, että menee eteenpäin, että tekee jotain. Mikäli epäjärjestys tosiaan on maailmankaikkeuden perustila niin järjestys merkitsee maailmanloppua. Aristoteleen sanoin elämä on toimintaa ja tapahtuuhan Kaurismäen elokuvissakin aina välillä jotain. Melodraaman puutteen vuoksi tämän Mogulin tekoprosessi muistutti aika tavalla jälkimmäistä. Ainoa teatraalisuuteen sortunut taisi olla allekirjoittanut itse. Kato ite mitä näiden kansien välistä löytyy ja koeta olla ihastumatta! Vaikka kirjaimellinen kaaos lehden teosta jäi puuttumaan, Mogulin tekijöistä useimmat syleilivät kaaosta. Kirjoittajat löysivät kaaoksen muun muassa kirpparilevyistä, sosiaalisesta mediasta, Australiasta, arjesta ja elokuvista. Toimintaa löytyy tekstin ohella myös upeasta taitosta, kauniista kuvista ja mahtavista piirroksista. Tänä keväänä pääsin kokemaan ylpeyttä Mogulin upean toimituskunnan lisäksi myös Hurman uudesta hallituksesta. Puheenjohtajana olen iloinen siitä, että nykyinen hallitus syleilee mogulintekijöiden tavoin kaaosta, ideoi joka kokouksessa estoitta ja lähtee lyhyellä varoitusajalla sitsaamaan lähes 300 kilometrin päähän. Me ei pelätä ja se on aika tosi päheetä. (A):lla ikuisesti, Milla

keskellä somekaaosta Puhelimen herätyskello herättää uuteen aamuun ja päättää leposi rauhallisessa unimaailmassa. Sammutettuasi herätyskellon ehdit unenpöpperöstä huolimatta lukea läpi Facebookiin yön aikana tulleet päivitykset. Kahvin kaadat nopeasti kurkusta alas ja samalla ehkä hieman myös keittiön pöydälle – tuleehan sitä aina välillä Instagramia selailessa hutiloineeksi. Hampaiden pesu ja muut aamutoimesi kestävät luvattoman kauan, sillä muistat ettet ole twiitannut hetkeen ja ehkä joku muukin profiili piti päivittää? Matkalla bussipysäkille snapchattaat seuraajillesi hyvät huomenet samalla kun kerran puolessa tunnissa kulkeva bussisi sujahtaa ohitse. Edellä mainittu tarina on ehkä voimaakkaasti liioiteltu, mutta monet voivat varmasti ainakin jollain tasolla samaistua siihen. Lähes kaikilla on todennäköisesti kokemusta siitä kuinka aika suorastaan lentää seikkaillessa sosiaalisen median maailmassa. Monet myös tietävät, että oman elämän hallitseminen niin oikeassa elämässä kuin somessakin saattaa tuntua ajottain melko kaaoottiselta. Näin älypuhelinten aikakaudella sosiaalisen median lonkerot ovatkin kasvaneet niin pitkiksi, että kaiken hallitseminen kerralla edellyttää melkoista taituruutta. Sosiaalisen median rantautuessa maailmaan 2000-luvun alkupuolella oli silloisten nuorten elämä melkoisen erilaista kuin nykyteinien. Huolimatta siitä, että some herätti jo silloin laajalti huolta ja huomiota, ei tuo huoli ole mitenkään verrattavissa tämän päivän keskusteluun. Alkuhuuman jäl4

keen some on alkanut kerätä yhä enemmän kritiikkiä. Sen julistetaan tuovan kaaosta ja ahdistusta varsinkin nuorten elämään, sillä somessa on helppoa rakentaa mielikuvaa täydellisestä elämästä, jota muut voivat vain kadehtia. Moni käyttäjä onkin, mahdollisuuksien mukaan, alkanut hakeutumaan pois sosiaalisesta mediasta. Poispyrkijöiden joukosta löytyy käyttäjiä laidasta laitaan ja heitä kaikkia yhdistää ahdistus sosiaalisen median negatiivisistä ilmiöistä. Yksi heistä on opintojensa loppupuolella oleva Juulia. Juulia kertoo liittyneensä Facebookiin sen tullessa Suomeen vuonna 2007. Hän kuitenkin erosi palvelusta hiljattain. Syynä olivat juurikin ne syyt, joita yleisessä keskustelussa on käsitelty. ”Lopetin Facebookin käytön, sillä en kokenut siitä olevan mitään hyötyä minulle ja minulla oli kavereita, joiden käyttäytyminen siellä ahdisti minua. Lisäksi huomasin viettäväni Facebookissa tunteja huomaamattani”, Juulia kertoo. Käyttäjiä on myös sanottu ahdistavan lisääntyvät palvelut ja oman yksityisyyden katoaminen. Keskustelu on käynyt kuumana myös kiusaamiskulttuurin muutoksesta, jota tuntuu olevan mahdoton hallita. Kuka tahansa voi ladata ja jakaa pahimmillaan miljoonille katsojille videoita, joiden ainoa tarkoitus on nöyryyttää toista henkilöä. Lisääntynyt pahanolon purkaminen ja negatiivisuus yleisemminkin olivat syitä, jotka saivat myös Juulian pohtimaan sekä omaansa että muiden sosiaalisen median käyttöä.

”Tällä hetkellä suhteeni someen on neutraali, mutta ajattelen sen olevan aika kaaoottinen paikka. Ihmiset käyttäytyvät siellä miten sattuu, lynkkaavat toisia ja pahoittavat omaa sekä toisten mieltä”, hän sanoo. Mediatutkimuksen opiskelija ja duaan tekevä Essi on samoilla

gralinjoilla.

”Siitä on jotenkin tullut paikka negatiiviselle huutelulle ja mitä tahansa voi kirjoittaa sananvapauden nimissä”, Essi sanoo ja jatkaa, ”kaaoottisuutta lisää myös somen reaaliaikaisuus, kun tietoa päivitetään ilman varmuutta kaikista faktoista.” Todettakoon kuitenkin sosiaalisen median tuoneen myös paljon hyvää. Parhaimmillaan asiansa hallitseva käyttäjä pystyy ottamaan kantaa ja jopa vaikuttamaan julkisuudessa käytyihin keskusteluihin. Tälläisenä voi pitää Essiä, joka tunnetaan somen suurkuluttajana ja jonka twiittaukset ovat tulleet tutuksi televisiota katsovalle yleisölle. ”Käytän somea aktiivisesti sekä seuraamisen että sisällöntuotantannon näkökulmasta. Käytössä on pääasiassa Facebook, Twitter ja Instagram sekä satunnaisesti Snapchat”, Essi luettelee. Hän myös korostaa, kuinka esimerkiksi parin vuoden takainen Tahdon-kampanja oli hieno osoitus siitä, mitä sosiaalisella medialla voi tehdä. ”Erityisesti Twitter näyttäytyy itselleni hyvänä vaikutuskanavana, jos vain oman agendan hashtag kerää keskustelua alleen.”

”

Sosiaalisen median kaaosta voi olla vaikea hallita, mutta mahdotonta se ei ole.

Kuten jo aiemmin todettiin, ilman sosiaalista mediaa voi olla vaikea elää. Monet myös pelkäävät jäävänsä ulkopuolelle jättäessään somen. Juulialla ja Essillä on molemmilla asiaan omat näkemyksensä. ”En koe jääväni mistään paitsi, vaikka ehkä jotain yleisiä kivoja tapahtumia on mennyt ohitse. Käytän viestimisen apuna Whatsapp-palvelua ja haluan kuulla ystävieni kuulumiset ihan tapaamalla henkilökohtaisesti”, Juulia selittää. Essi on osittain samaa mieltä Juulian kanssa, vaikka myöntääkin elämän ilman sosiaalista mediaa tuntuvan oudolta. ”Ilman somea pärjää varmasti, mutta esimerkiksi tv-kokemuksesta tulee ihan erilainen, kun mukana on nettikansa ja omia mielipiteitä voi jakaa Twitterin välityksellä. Pelkäisin myös jääväni paitsi valtakunnallisesta sekä globaaleista ilmiöistä”, hän perustelee. Sosiaalisen median kaaosta voi olla vaikea hallita, mutta mahdotonta se ei ole. Aivan kuten oikeassa elämässäkin ”kohtuus kaikessa” toimii yleensä näissäkin kiemuroissa. Välillä älyphelin kannattaa jättää pöydälle lepäämään: ilman sitäkin on nimittäin elämää. TEKSTI: KRISTA KALAJA KUVITUS: ANNI AHO 5

KUKA IHME TÄTÄ KATSOO ? Ennen meillä oli yhtenäiskulttuuri ja jokaisessa suomalaisessa kodissa oli päällä sama radio-ohjelma tai televisiolähetys. Vuonna 2016 on YouTube – eklektinen, limamainen, kaoottinen pankkiholvi, joka sisältää lähes kaiken mahdollisen audiovisuaalisen materiaalin, jota käyttäjä vain keksii etsiä. Mutta miten me hyödynnämme tätä massiivista aineistoa? Usea aihetta käsitellyt kolumnisti on vastannut kysymykseen pilkallisesti: istumme Aleksandrian kirjaston päällä, mutta katsomme silti vain kissavideoita. Mahdollisuudet oppimiseen, monipuoliseen viihdesisältöön ja niin edelleen ovat rajattomat, mutta ihmiset passivoituvat samojen videoiden ja ilmiöiden äärelle. Väite on kuitenkin vain osa totuutta. ”Once you’re in the weird part of YouTube, there’s no way out.” Googlettamalla ”weird part of YouTube” pääsee jyvälle eräänlaisesta kokonaisesta katselufilosofiasta, jonka keskeinenä pyrkimyksenä on löytää YouTuben valtavasta videomassasta kaikkein erikoislaatuisinta materiaalia. Ja sitähän löytyy. Eräs omista suosikeistani ja usein ystävilleni näyttämä esimerkki on video nimeltä The Penkki. Se koostuu still-kuvista yhdestä ja samasta penkistä Turun Katariinanlaakson luontopolun ääreltä. Taustalla soi Enyaa. The Penkistä on tehty myös jatko-osa, THE PENKKI 2014 MOVIE. Siinä musiikki on korvattu hieman vauhdikkaammalla, tekijänoikeudettomalla kirjastomusiikilla ja kuvien välisissä siirtymissä on vähän hienompia efektejä. Sekin on hyvä video. The Penkki ei kuitenkaan ole todellisuudessa edes kovinkaan obskuuri video, sillä sitä on katsottu tätä kirjoittaessa jo yli 3000 kertaa. Kovat tekijät harrastavat alle sadan näyttökerran videoita. Teoksena se herättää kuitenkin paljon kysymyksiä: Kuka ihme tätä katsoo? Millainen ihminen olettaa, että ihmisiä kiinnostaa katsella jotain penkkiä? Onko liikkuvan kuvan muotokieli kulkenut täyden ympyrän Lumièren veljeksiin? (Heidänkin elokuvissaan tosin tapahtui enemmän kuin The Penkissä.) Ja ennen kaikkea: miksi ei-kiinnostava on, ironisesti, niin kiinnostavaa? 6

Joitain YouTuben outo puoli viettelee, kuttaa. ”Once you’re in the weird part be, there’s no way out” on kommentti, usein kaikkein erikoisimpien videoiden

jopa kouof YouTujota näkee yhteydessä.

Oman maun ytimeen Jokaisella YouTuben suurkäyttäjällä on oma makunsa ja omat spesialiteettinsa. Joku katsoo videoita, joissa ”unboxataan” asioita – poistetaan juuri ostettuja tuotteita pakkauksistaan. Toinen harrastaa pesäpallojoukkueiden kannatusbiisejä. YouTuben kartoittamattomien, mustien alueiden tutkiminen on samalla jatkuvaa itsensä ymmärtämistä ja katselumieltymykset muodostavat hiilipaperikopion katselijan persoonallisuudesta. Lopulta vain me itse tiedämme, mikä meitä miellyttää. Eräs YouTube-minänsä kanssa erinomaisesti kosketuksissa oleva alan harrastaja suostui jakamaan kanssamme viisi suosikkivideotaan perusteluineen. Hänen listansa on yhdistelmä paikkamarkkinointivideota, maamme unohtuneempaa televisiohistoriaa ja Ville Viikinkiä. 1. Joutseno, Voimaa On! Youtube on vanhojen paikkamarkkinointivideoiden aarreaitta. Eräs kauneimmista kategorian videoista on Joutsenon kuntaa markkinoimaan 1980 -luvulla tehty Voimaa On. Kahden piippukaupungin puristukseen jääneen kunnan vetovoimatekijöitä pällistelemään palkattiin kultakauttaan viettänyt näyttelijäsuuruus Aake Kalliala. Aake esittää pätkässä pienyrittäjää, jonka auto tekee tenän valtatielle. Yrittäjän onneksi paikalle osuu joutsenolainen maanviljelijä, joka tarjoaa Kallialalle traktorikyydin lähimmälle huoltoasemalle. Joutsenolaisten vieraanvaraisuus ja kunnan panostukset infrastruktuuriin (uusi terveyskeskus, syvävenesatama, tapettitehdas ja tenniskenttä) saavat Aaken pohtimaan, josko hän siirtäisikin yritystoimintansa Joutsenoon. Siellä sentään asiat toimivat ja päätöksenteko rullaa, toisin kuin kotikunnassa. Nykyinen Joutseno on vaipunut nukkumalähiöksi ja Aake viihtyy parrasvalojen sijaan paremmin mökkisaunallaan. Onneksi tämä video on muistuttamassa molempien kultakausista. Erityisen suositeltavaa katsottavaa kittiläläisille kuntapäättäjille.

2. Resiinaralli (1998 – Resiinaralli 1997, osa1 (MTV3)) Ruututoimitus oli 1990 -luvulla se ohjelma, jota veti nykyisin luontokuvaukseen vihkiytynyt Ismo Jokinen. Tavanomaisesti Ruututoimituksen insertit olivat lyhyitä puffeja maikkarin tulevasta ohjelmistosta, joko trailereiden tai syväluotaavien henkilöhaastattelujen muodossa. Kerran tai pari Ruututoimituksen sankarit, tarkemmin sanottuna Jokinen, teki loikan ulkotuotantojen pariin. Näistä pätkistä Resiinaralli on eittämättä maistuvin. Dokumentissa Jokinen seuraa haukanterävällä katseellaan kesäistä kilpaa, jossa mitataan nopeimmin ja taidokkaammin Suomen Lapin läpi resiinaa lykkivä joukkue. Kaikuja Suuresta Seikkailusta ja Amazing Racesta, aavistuksia Yllytyshulluista sekä Kappaleesta kauneinta Suomea, mutta silti jotain poikkeuksellisen omaa. 3. Juhanipassio (Aurinkokuningas liigakarsinnan ratkaisun jälkeen) Turkulais-vaasalaisen kansanperinteen klassikko. Raakatallenne, jonka voimaa eivät saavuta Sarasvuon monologit saati paskantärkeä TedTalk. Tähän videoon tiivistyy suomalainen urheilupuhe kaikessa rumuudessaan. Juhani ”Aurinkokuningas” Tamminen on kärsinyt Sportin valmentajana juuri tappion ratkaisevassa nousukarsintaottelussa Porin Ässiä vastaan. Vaikka ottelu on ohi, pelaa Tami ottelussa henkilökohtaista jatkoaikaansa. Järjestelmän antama kotietu, Poriin kallellaan olevat tuomarit, ammattitaidottomat toimittajat. Vain Tamminen ja yksipuolisesti sitoutettu taistelutoveri Raimo Summanen vastassaan koko jääkiekkoileva Suomi. Onelinereiden määrä on häkellyttävä, paatos sanoinkuvailematon. Julistuksen vimmaisuutta korostaa käsivarakamera, aivan kuin rintamalla olisi. Jos saisin päättää näytettäisiin tämä pätkä valtakunnantuutissa juhannusaattona, onhan kyseinen juhla Tammisen mukaan nimetty.

4. Ville Viking Disco Kovin moni tallenne ei pysty tavoittamaan laivaristeilyn heittelevähköä tunneskaalaa samalla tavalla kuin Ville Viking Disco. Videon julkaisija on uhkarohkeasti soluttautunut kuvaamaan riittiä, jonka tarkoitusperistä katsojan on tehtävä omat tulkintansa. Mikä tarkoitus tällä koreografialla on? Musiikkivalinnan merkitystä ei voi olla korostamatta. Perinteisemmällä Yakety Sax tai Stayin’ Alive -linjalla olisi menty metsään, mutta teostovapaalta vaikuttavan discopoljennon valitseminen videon taustamusiikiksi on tuomittava onnistuneeksi valinnaksi. Kaikesta hehkutuksesta huolimatta on luojan lykky, ettei kaikista Youtube -tallenteista ole tehty kymmenen tunnin versiota. 5. Nordlandsbanen minutt for minutt Slow-tv oli jokunen vuosi sitten kovassa nousussa Norjanmaalla. Toisen asteen takkatulivideoissa seurataan jonkin kohtuullisen staattisen tapahtuman etenemistä tuntikausia. Nordlandsbanen oli näistä lähetyksistä ensimmäisiä, ja se saavutti televisiossa miljoonayleisön. Juna matkaa kymmenen tunnin ajan läpi pittoreskin norjalaismaiseman ilman, että matkaa katkaistaisiin toimitetulla sisällöllä. Ylen pari vuotta sitten virittelemän Juhannusjunan Iiro Rantalan ja Ella Kannisen virnuilu pilasikin siinä määrin, että kaikki lähetyksestä löytyvä sisältö on sittemmin muuttunut lähes katselukelvottomaksi. Koko lähetyksen laadusta en voi olla varma, koska en ole sitä ikinä kokonaan katsonut. Silloin tällöin, vaikkapa kirjaa lukiessa, pätkä on silti hauska laittaa taustalle pyörimään. Kovaa kamaa kaipaaville tarjolla on myös talvi- syksy- ja kevät- versiot. TEKSTI & KUVA: MIIKKA RUSI

Hallituksen esittely 1

AMANDA – KULTTUURIVASTAAVA

JASMIINA – SOPO, TIEDOTTAJA

LAURI – VARAPUHEENJOHTAJA

JULIA

–

TOPI

–

KAISU – KULTTUURIVASTAAVA

Parhaiten selviää, kun kaaoksen hyväksyy osaksi sun elämää. Et jaksa siivota sun kämppää? Tentti huomenna ja et oo tehny mitään sen eteen? Ei se mitään, se on vaan normaalia arkikaaosta.

Kaaos maa. to, yön

En oo vielä ainakaan löytänyt mitään pysyvää ratkaisua kaaokseen. Se on vaan fakta, että välillä elämällä ei ehkä oo selkeetä suuntaa, asunnon lattiaa ei näy kaikkien tavaroiden alta ja tilillä on noin euro rahaa.

Kaaos = elämä.

Kaaos on kaksi kuukautta mitä seesteisimmän viikon jälkeen. Se kristallinkirkas hetki, kun muistat kaiken sen, minkä halusit unohtaa, ja tipahdat vaaleanpunaiselta taivaaltasi takas aikuisuuteen. Aina voit onneksi nauttia matkan maisemista.

Ei musta ainakaan tunnu siltä, että kontrolloisin paljon mitään. Yleensä en kirjoita millekään edes aikatauluja ja sit vaan toivon et kun pöly laskeutuu, niin oon viel jotenkin jalkeilla.

on varmaa, muu on epävarParhaimmillaan kaaos on huuviikonloppuaamuna, valvotun jälkeen, auringon noustessa.

Toisinaan Hurman hallituslaisetkin löytävät itsensä keskeltä kaaosta. Tavoitimme hämmentyneen poppoon Martinsillan alta. KOONNUT: JULIA KAUPPINEN

– SOMEVASTAAVA

–

JAAKKO – TALOUDENHOITAJA

SIHTEERI

MILLA – PUHEENJOHTAJA

OONA – KOPO

VALTTERI – KULTTUURIVASTAAVA

Kaaos on kalenterin täyteen rustatut sivut. Kaikki tyyntyy seesteiseksi, kun siivouskaapista kaivetaan oksennusämpäri sängyn viereen ja krapula antaa hetkeksi luvan unohtaa kiireen sekä velvollisuudet.

Mun elämä on aika kaoottista tunteiden vuoristorataa; mun peruspäivä koostuu parista itkuhetkestä, naurusta ja onnesta, raivareista sekä yleisestä hämmennyksestä. Olis tosi jees löytää tunteiden balanssi tähän elämään.

Kaikkein synkimpinä kaaoksen hetkinä löydän itseni ajattelemasta kiinalaista sananlaskua. ’’Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito eikä sekään ole kovin tärkeää’’. Tästä voi mielestäni tehdä johtopäätelmän, että on turha seota kaaoksen edessä, vaan voi vaikka korkata oluen ja pistää musaa soimaan kaiuttimista ja lykätä kaikkea epämiellyttävää.

Toisinaan huomaan käyttäväni ison osan ajasta miettiessäni mitä oikeasti elämältä haluan ja mihin suuntaan pitäisi lähteä rämpimään. Ympäripyöreät sloganit kuten ”Asiat järjestyvät itsestään.” tuntuvat vain vaikeuttavan tilannetta. Lempparileffa ja ongelmista uliseminen toimivat hetkellisenä terapiana. 9

Tarina kaaoksesta, Kaaos on ehkä sitä, kun herää toisella puolen maapalloa lattialta sänkynään puhallettava uimapatja. Kaaos saattaa myös olla sitä, että huomaa olevansa tuntemattomien ihmisten kanssa jumissa peltivajassa keskellä omenapeltoja. Kaaos voi olla yksinkertaisesti epävarmuutta. Tai kenties tietämättömyyttä. Tietämättömyyttä siitä, missä tulee olemaan päivän, viikon, kuukauden tai vuoden kuluttua. Ei kaaos ole paha. Itse en tiedä, milloin henkilökohtainen kaaokseni tulee loppumaan, vai loppuuko se ollenkaan. Ehkäpä kaaos tulee olemaan lähtemätön osa elämääni, ehkäpä minut ja kaaos on tarkoitettu yhteen.

kustaa. En halunnut olla paikallani, halusin liikkua, nähdä ja kokea. Vaikka tunsin onnea kaikesta siitä, mitä elämässäni jo oli, ei se riittänyt. Oli pakko lähteä. Saavuin Australiaan syyskuussa 2015. Olin saanut jostain idean, että juuri Australiassa löytäisin jotain, mitä en edes tiennyt etsiväni. Ensimmäisinä kuukausina ehdin työskennellä hevostilalla, suorittaa työharjoittelun ja nähdä, kuinka vanha koira ajoi valtavaa kengurua takaa pellon halki. Sairastuin, jouduin sairaalaan, parannuin. Uin turkoosinkirkkaassa merivedessä, näin kuolleita meduusoja ja ihmettelin, miten sushi on täällä näin halpaa.

Olisi luullut, etten enää tarvitsi välivuotta. Olinhan jo pitänyt kolme välivuotta lukiosta valmistuttuani. En voi sanoa, että olisin mitenkään hukannut aikaani noina kolmena vuonna. Kerkesin tekemään oikeastaan kaikkea sitä, mitä välivuosina nuoren ihmisen oletetaankin tekevän. Ensimmäisenä vuonna lähdin au pairiksi, toisena vuonna tein töitä ja kolmantena kävin vuoden kestävän kurssin kansanopistossa, jonka jälkeen hain yliopistoon ja pääsin opiskelemaan haluamaani oppiainetta. Koko kolmen vuoden ajan enemmän tai vähemmän päämäärätietoisesti etsin itseäni. Olin hukassa, enkä tiennyt mitä halusin tehdä elämälläni. En osannut päättää, minne hakisin opiskelemaan, pitkään mikään ei kiinnostanut minua tarpeeksi, jotta olisin saanut motivoitua itseni lukemaan pääsykokeisiin. Nimeni oli mediatutkimuksen hyväksyttyjen opiskelijoiden listalla kesällä 2013. Olin niin tyytyväinen suoritukseen, että muistan eläneeni loppukesän huumassa. Olin päässyt opiskelemaan, eikä kukaan ottaisi nimeäni pois hyväksyttyjen listalta. Paikka oli minun. Ensimmäinen yliopistovuosi oli täyttä onnea. Olin onnellinen, koska olin päässyt opiskelemaan ja ylpeä siitä, että sain kutsua itseäni vihdoin opiskelijaksi. En juuri kyseenalaistanut sitä, halusinko tosiaan opiskella kyseistä ainetta, tai mitä haluaisin tulevaisuudessa mahdollisesti tehdä työkseni valmistuttuani. Näitä asioita aloin pohtia toisena yliopistovuotenani, mutta olin edelleenkin tyytyväinen siihen, että opiskelin ja että opiskelin juuri mediatutkimusta. Sinänsä päätökseni pitää jälleen yksi välivuosi ei liittynyt siihen, että olisin ollut kriisissä opiskelujeni kanssa. Sain suoritettua kurssit ajallaan ja vielä hyvin arvosanoin. Kahden vuoden jälkeen olin kuitenkin jälleen valmis pitämään uuden välivuoden. Päätös alkoi muodostua maatessani vuoden 2014 loppupuolella Indonesian paahtavan auringon alla. Minuun iski tunnetila, joka oli outo sekoitus ahdistusta, kaipuuta ja onnea. Tajusin mikä elämästäni tuntui puuttuvan. Halusin mat10

Vuoden 2015 puolella en kokenut, että elämän kaoottisuus oli käsin kosketeltavaa. Ehkä olin kaaoksen kanssa jo niin yhtä, ettei mikään poikennut tavallisesta. Ehkä kaaos osaa pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja ehostaa itsensä niin ihanaksi, ettei sitä kykene kokemaan kaaoksena, vaan ainutlaatuisena kokemuksena. Kokemuksena, jota ei vaihtaisi mihinkään. Minun ihanassa kaaoksessani, jota myös matkaksi kutsun, on monia muotoja ja vaiheita. Vuoden 2016 ensimmäisenä aamuna heräsin Sydneyn kuuluisan Bond-uimarannan lähettyvillä sijaitsevan asunnon lattialta. Olin saapunut pari päivää aikaisemmin Sydneyyn neljän muun suomalaisen nuoren naisen kanssa. Yövyimme asunnossa, jossa meille ei ollut sänkyjä. Ostimme läheisestä supermarke-

jota myös matkaksi kutsutaan tista puhallettavat uimapatjat, joiden päällä nukuimme. Iho liimautui patjaan kiinni niin, että kääntäessä kylkeä tuntui kuin repisi iholta jotain irti. Kyljen kääntämisestä aiheutuva ääni riitti herättämään koko asunnon. Uuden vuoden juhlien jälkeen minä ja yksi tytöistä jäimme Sydneyyn, muut lähtivät muutaman päivän kuluttua takaisin Brisbaneen. Meidän tulevaisuutemme oli siitä lähtien vain ammottava musta aukko, josta ei nähnyt toiselle puolelle. Elimme hetken täydellisessä tietämättömyydessä, kunnes saimme työpaikan Victorian osavaltiossa sijaitsevalta omenafarmilta.

va aasialaistaustainen hoikka mieskuski työnsi päänsä ikkunasta ja kysyi, olemmeko tulossa töihin omenafarmille. Nyökkäsimme ja nousimme autoon. Istuimme autossa kolmen työnkentelemään tulleen miehen kanssa. Kaksi heistä selvästi tunsi toisensa. Toisella oli päässään maantienharmaa lierihattu. Molempien kasvot olivat ruskettuneet auringossa. Kolmannella ei ollut mukanaan rinkkaa, vaan hän veti perässään isoa matkalaukkua. Pelkääjän paikalla istui hoikka silmälasipäinen aasialainen nainen. Hän ja kuski veivät meidät ensin ruokaostoksille ja sen jälkeen ajoimme noin kymmenen minuuttia australialaisen maaseudun läpi kohti tuntematonta. Saavuimme hetken kuluttua johonkin. Vasemmalla puolella oli omenapuita loputtomiin ja oikealla puolella rakennus, joka näytti oudolta ladon, autotallin ja epämääräisen peltikatoksen yhdistelmältä. Astuimme sisään ladon, autotallin ja epämääräisen peltikatoksen yhdistelmään ja näimme rakennelman perällä epämääräisen kasan tavaraa sekä muutaman teltan. Vasemmalla oli parkkeerattuna asuntoauto. Oikealla oli ovi, josta pääsi huoneentapaiseen tilaan, jossa oli lisää telttoja sekä keittiöntapainen nurkkaus. Siellä meitä vastassa oli kiinalainen nainen, joka esitteli itsensä esimieheksemme. Hän toivotti meidät tervetulleeksi ja pahoitteli, ettemme pääse vielä taloon, jossa meidän oli tarkoitus asua. Pieni helpotuksen huokaus pääsi. Hetken luulimme saapuneemme paikkaan, jossa joutuisimme asumaan seuraavat kolme kuukautta. Esimiehemme kertoi, ettei työ ala vielä muutamaan päivään ja että hän tulisi parin päivän päästä katsomaan miten pärjäämme.

Saavuimme puolipilvisenä päivänä pikkukaupunkiin Castlemaineen. Juna-asema muistutti kooltaan mitä tahansa suomalaisen pikkukaupungin juna-asemaa. Menimme istumaan aseman edessä oleville penkeille. Asemalla oli myös muita ihmisiä, jotka näyttivät siltä että he odottivat jotain. Siinä me istuimme rinkkojemme ja muiden tavaroidemme kanssa odottaen jotain tapahtuvan. Mieleemme hiipi epäilys, oliko farmia edes olemassa. Siinä me istuimme, keskellä ei-mitään Australian Victoriassa kello viisi iltapäivällä tietämättä tulevaisuudestamme. Meille oltiin kerrottu, että meitä tullaan hakemaan kello viisi. Katsoin kelloa. Viisi yli. Kymmenen yli. Mitä jos kukaan ei tule? Mitä jos mitään farmia ei ole? Sitten joku saapui. Iso valkoinen tila-auto. Autoa aja-

Siellä me olimme. Jumissa keskellä omenapeltoja sijaitsevassa peltivajassa tuntemattomien ihmisten kanssa. Vietimme siellä kaksi yötä. Huolimatta tilanteen kaoottisuudesta nuo kaksi peltivajassa vietettyä yötä olivat ehdottomasti elämäni ikimuistoisimpia. En olisi uskonut, että nauraisin enemmän kuin koskaan, paikassa jossa rotat juoksivat katolla, jääkaappi haisi vanhalta ruoalta ja jonka pöydällä oli useita pulloja puolillaan epämääräisiä nesteitä. Minun kaaokseni, jota myös elämäkseni kutsun, on useita eri vaiheita ja useita eri tasoja. Jostain syystä olen jopa ehkä tietoisesti pyrkinyt saamaan itseni tilanteisiin, joissa olen joutunut elämään hetken täydellisessä epävarmuudessa. Olen elänyt ilman täyttä kontrollia siitä mitä tulee tapahtumaan. Olen joutunut luottamaan siihen että epätietoisuus ei ole tila, jossa joutuu elämään ikuisesti. Olen luottanut kohtaloon, tai sattumaan tai mihin tahansa, joka on vienyt minua eteenpäin. Kaaokseni ei ehkä ole täydellinen, mutta se on minun ja siksi se on juuri minulle kaikista parasta. TEKSTI: VEERA HEINONEN KUVITUS: ANNI AHO

RIKKINÄINEN PUHELIN 2.0 Aamuni alkaa perinteiseen tapaan yhteisöpalvelu Redditin päämäärättömällä selailulla. Huomioni kiinnittyy erikoiseen postaukseen: ”My reaction when when I’m the worm version of gay Tom & Jerry but it’s really dark and I see my family and also needs muscle pain therapy”. u/reactiongifs_SS Satunnainen käyttäjä epäilemättä alkaa kyseenalaistamaan mielenterveyttään luettuaan edellä mainitun tekstin. Mahdollisen psykoosin tai aivoinfarktin sijan kyseessä on Redditin ylläpitäjien uusin leikkikalu, SubredditSimulator. SubredditSimulator toimii siten, että ylläpitäjien luoma algoritmi käy läpi muualla Redditissä käytyä keskustelua ja muodostaa sen mukaan uusia keskusteluita. Ilmiötä voisi verrata Frankensteinin hirviöön, mutta ruumiinosien sijan merkityksiä liitetään umpimähkäisesti toisiinsa. ”I ALSO DISLIKE weekDays[0].getName();. EMOTIONAL REACTION TO ”How do you do?”. HAHAH, YES.” u/totallynotrobots_SS SubredditSimulator koostuu boteista, eli itsenäisistä tietokoneohjelmista, joista jokainen pyrkii mallintamaan yhtä Redditin keskustelualuetta eli Subreddittiä. Botit oppivat keskustelualueen kielenkäytön ja muodos12

tavat lauseensa sen mukaan liittämällä paljon yhdessä käytettyjä sanoja toisiinsa. Tämä aikaansaa sen, että lyhyet lauseet koostuvat toisilleen läheisistä sanoista, mutta pitkissä lauseissa lauseen alku ja loppu eivät usein puhu samasta aiheesta. SubredditSimulator toimii siis kuin koneiden välinen rikkinäinen puhelin. ”My kitten Gumbo staring out the secret to a crying baby to make sure he understands the concept” u/ aww_SS Kielitieteilijä Noam Chomsky oli ensimmäisiä syntaksiin perehtyneitä tutkijoita. Hän usein painotti, että syntaksi on tärkein ihmisen kieltä määrittelevä aspekti. Chomsky käytti lausetta ”värittömät vihreät ideat nukkuvat levottomasti” esimerkkinä lauseesta, joka on lauseopillisesti täysin validi, mutta joka ei sekavuudellaan muodosta mitään merkityksiä. Samalla tavalla SubredditSimulatorin muodostamat lauseet ovat usein kieliopillisesti luettavia, mutta niiden merkitykset ovat täysin kaoottisia. Toisaalta merkitysten toisiinsa liittämällä luodaan tahattomasti uusia merkityksiä. Edellisessä lainauksessa lukija voi luoda aivan uuden mielikuvan, kun hän alkaa purkamaan, miten kissanpentu voi tuijottaa vauvalle salaisuuden. Eli voisiko SubredditSimulator toimia pohjana modernille dada-kulttuurille?

”I’ve eaten too much reddit today will I lose weight fast?” u/askscience_SS Vaikka SubredditSimulator vaikuttaa harmittomalta ylläpitäjien harrasteprojektilta, emme voi sivuttaa sen luomia mahdollisuuksia. Luodut keskustelut hämäävät usein tietämättömiä käyttäjiä uskomaan, että kyseessä olisi ihmisten luomasta sisällöstä. Varsinkin rikkinäistä kieltä käyttävien keskustelualueiden mallintavat botit luovat jatkuvasti hämmentäviä tilanteita.

mistä aiheista keskustelualueilla puhutaan. Samalla tavalla kun ihminen prosessoi päivän tapahtumia nukkuessaan ja yhdistelee niitä absurdeihin yhteyksiin, niin yhtälailla SubredditSimulatorin algoritmi käsittelee keskustelualueiden tapahtumia ja näyttää mistä internet uneksii. ”Skeleton Dancing in the grim spookiness of the colr of his mix tape! mr skeltal is trapped in this dooting 90’s show” u/ledootgeneration_SS

Internetissä käytetyn kielen etääntyessä perinteisestä kieliopista ei ole mahdoton ajatus, että jonakin päivänä internetin keskustelupalstoille ilmestyisi automatisoituja trolleja. Toisaalta SubredditSimulatorilla voidaan myös kartoittaa,

... Ehkä lopetan internetin selailun tältä päivältä. TEKSTI: JUSSI STEENARI KUVITUS: ANNI AHO

LE VÄL LÄÄN

Gradu + kokopäivätyö = ei pääse enää Hurman tapahtumiin. Jos tää ei oo levällään oleva asia nii en tiedä mikä ois.

Joka päivä meikäläisellä on perse levällään. Sohvalla käydään tahtojen taistelu, josko sen Netflixin saisi tällä kertaa sammutettua ja tehtyä vaihteeksi jotain hyödyllistä.

Oppimispäiväkirjoja pitää vääntää siinä määrin että olen tyystin ehtinyt unohtaa miltä olut edes maistuu! Toisaalta oman nimen ja opiskelijanumeron jälkeen on valkoiselle paperille melko vaikea keksiä mitään muuta lisättävää.

Mun elämässä täysin levällään on tällä hetkellä vaatekaappi. Hirveesti käyttämättömiä vaatteita sikinsokin ja kaikki isossa, järkyttävässä kasassa.

Moguli kysyi, mikä jäsenistöllä on tällä hetkellä kaaoksen tilassa. Näyttäisi siltä, että useimmat jutut. KOONNUT: LAURI SELONEN

Tänään söin suklaalevitettä suoraan purkista, palautin myöhässä olleen oppimispäiväkirjan ja jätin kurssin kesken, en käynyt suihkussa ja katsoin puolet House of Cardsin uudemmasta kaudesta. Onko tämä kaaos.

Kolmas viikon sisään kysyy mitä me nyt ollaan? Erästä runoilijaa siteeraten: kaikki päättyy isoon pamaukseen. Ei rakkaus sovi siihen kattaukseen.

Einekset maistuu lasinsiruilta ja tinder ei matchaa mut onneks kalja viel uppoo ayy lmao.

Heitin ainakin just kaikki vaatteet vaatekaapista ulos ettiessä yhtä t-paitaa. Toisaalta taas parhaat vaatekaapin järkkäysprojektit alkaa just näin, joten teoriassa tääkin kaaos on täysin hallinnassa.

Tällä hetkellä hukassa: unirytmi, terveemmät elämäntavat ja motivaatio paskaduuneista irtautumiseen.

KATASTROFI KANKAALL A Pahempaa kaaosta fiktiosta tuskin löytää muualta kuin katastrofielokuvista. Kaaos on niiden ydin, juonella tai hahmoilla ei niinkään ole väliä. Yleensä koko maapallo on hirveän tuhon edessä. Mielestäni se on ahdistavaa. Miksi ihmiset katsovat näitä elokuvia? Onko katastrofielokuvien kaaoksessa mitään hyvää? Päätin ottaa asiasta selvää ja katsoin muutaman elokuvan.

Tutkimusretkeni aloitin katastrofielokuvasta Airplane vs. Volcano (2014), jonka olennainen juoni selviää jo nimestä. Havaijille suuntaava matkustajalentokone joutuu tulivuorenpurkausten keskelle ja kummallisesti sitten viipyilee samassa vaarallisessa paikassa ainakin seuraavan tunnin ajan. Taivas värjäytyy punaiseksi ja matkustajat ovat täydessä paniikissa. Olin iloinen että ensikosketukseni katastrofielokuvaan oli näin pienimuotoinen: vaarassa oli vain yksi lentokone. Kyllä se siitä. Tarinan edetessä kuitenkin selvisi että monta saariryhmää uhkaa myös jäädä laavan alle. Sitä en olisi halunnut tietää. Saarien asukkaiden kohtalo huolestutti minua enemmän kuin lentokoneen matkustajien, sillä he olivat rehellisesti sanottuna varsin ärsyttävää porukkaa.

selitti tilanteen muille matkustajille ja vieläpä kyhäsi tietokoneellaan radioyhteyden armeijaan. Hienoa! Ja juuri kun tilanne muuttui tukalaksi matkustajien kesken, yksi heistä paljastuu siviiliasuiseksi etsiväksi. Hän tietää mitä tehdä! Kaiken toivoni pistin kuitenkin mieheen nimeltä Rick Pierce. Mikä nimi. Miehen täytyi olla sankari. Enkä ollut väärässä. Lentäjien pyörryttyä hän tarttui ohjaimiin ja pääsi nopeasti tilanteen herraksi.

Matkustajien ärsyttävyydestä kehitinkin ensimmäisen teoriani katastrofielokuvien nautittavuudesta. Ehkä joitakin ihmisiä miellyttää nähdä huonojen näyttelijöiden kärsivän. Ehkä katastrofielokuvat ovat salaa ohjaajien lempielokuvia. Tai ehkä vain sadistit pitävät näistä elokuvista. Ei. Teoria ei ollut tyydyttävä, joten jatkoin katsomista.

Siinäpä yksi syy katsoa katastrofielokuvia. Näiden uhrautuvien ja rohkeiden yksilöiden mallikelpoinen käytös valaa uskoa ihmiskuntaan. Jostain löytyy aina joku, joka osaa ohjata lentokonetta. Joku, joka on tutkinut maankuorten epävakautta tai osaa ohjelmoida uskomattomalta tuntuvia asioita. Joku, joka on ensiavun ammattilainen. Sankareita löytyy näköjään mitä yllättävimmistä paikoista. Jos siis joskus joudun lento-onnettomuuteen, voin vain nojata taaksepäin ja antaa heidän hoitaa hommansa. Mutta jokin tässäkin teoriassa tuntui epäuskottavalta. Eihän kenenkään nimi oikeasti ole Rick Pierce. Laitoin seuraavan elokuvan pyörimään.

Jännittävää oli miten kaaoksen keskeltä esiin marssi järjestyksen agentteja. Yllättäen ilmaantui nuori mies, joka ilmoitti tutkineensa tulivuoria. Mikä sattuma! Hän

Tällä kertaa uhkana oli jättimäinen myrsky. Elokuvan 500 MPH Storm (2013) keskiössä on kolmihenkinen perhe, joka joutuu pakenemaan kodistaan. Käy ilmi että per-

heen isä on myös jonkin sortin tiedemies. Valitettavasti osasin jo odottaa tätä, joten tieto ei tule helpotuksena. Koko ajan on kiire, ihmiset huutavat, myrsky on aivan kannoilla ja se raivaa kaiken altaan. Kaaos on täydellinen. Näyttelijät ovat vielä huonompia kuin edellisessä elokuvassa, mutta pakokauhu tarttuu silti. Kaiken lisäksi perheen keskinäiset välit rakoilevat: teini-ikäinen poika Johnny hangoittelee vastaan ja tuntuu haluavan hengestään. Niin typerästi hän käyttäytyy. Kaikki kuitenkin selviää lopussa ja Johnny halaa vanhempiaan. Amerikka on kuin pommin jäljiltä, mutta heillä on vielä toisensa. Hetkinen. Kaiken tuhon keskellä rikkinäinen perhe eheytyy ja kaikki on taas hyvin. Sehän on erityisen hienoa. Ongelmana vain on, että tarvittiin monien muiden kuolema ja täydellinen hävitys ennen kuin tähän päästiin, enkä suoraan sanottuna ole sitä mieltä että kiukutteleva Johnny on sen arvoinen. Ehkä olisi ollut helpompaa vain odottaa että hän kasvaa vaikeasta vaiheesta yli. Seuraava. Elokuvassa 2012 (2009) kaaos on kansainvälisellä tasolla. Maan ydin kuumenee ja sen seurauksena koko ihmiskunta on vaarassa. Edellisiin elokuviin verrattuna budjetti on moninkertainen, joten tuho näyttää uskottavalta. Olen oikeasti ahdistunut elokuvan tapahtumien takia. Jälleen

paetaan perikadon alta ja aika uhkaa loppua kesken. Kerrostalot sortuvat ja kokonaiset mantereet vajoavat mereen. Säpsähdän, kun ilmahälytys pärähtää soimaan elokuvassa. Jo elokuvan trailerissa sanotaan: ”It could really happen.” Kun tsunami kaataa risteilijän, se näyttää harvinaisen aidolta ja keinotekoiset uutisklipit tuntuvat tutuilta oikeista uutisista. Lopussa kourallinen selviytyjiä paistattelee taas auringossa, mutta en ole vakuuttunut. Onnellinen loppu ei pyyhi muistista todentuntuista kaaosta. Veikkaan, että joillekin saattaa jäädä katastrofielokuvista katarttinen fiilis. Samoin kuin tuli raivaa tilaa uudelle ja puhtaalle niin nähty tuho elokuvissa voi helpottaa. Minulle se ei ole niin. Sen sijaan viimeinen teoriani kuuluu näin: Kun kirjailija Neil Gaimanilta kysyttiin, miksi lastenkirjoissa pitää olla pelottavia elementtejä, hän vastasi että lasten on hyvä tietää että hirviöitä on olemassa ja että ne voi kukistaa. Maailma ei ole turvallinen paikka. Fiktiivisessä tarinassa pelkoihin voi tutustua hallitussa ympäristössä. Elokuvan voi aina keskeyttää. Usein katastrofielokuvien lähtöasetelma on ihminen vastaan luonto. Tosiasiahan on, että maapallon lämpötila nousee ja pahoja luonnonkatastrofeja on odotettavissa. Ehkä katastrofielokuvien katsominen on yksi tapa totuttautua tähän ajatukseen. TEKSTI: ANNI VARIS KUVITUS: ANNI AHO 17

JYVÄSKYLÄ Hurma ry kutsui itse itsensä verkostoitumaan tämän vuoden valtakunnallisille viestintätieteilijöiden sitseille, jotka järjestettiin Jyväskylässä. Teemana oli #TEENAGETHROWBACK. Matka alkoi aamukymmenen aikoihin Caribialta torstaina 3.3.2016, perille Jyväskylän sykkivään metropoliin saavuttiin puoli kolmelta iltapäivällä. Ensimmäinen kulttuurishokki olivat Matkakeskuksen täytetyt villieläimet. Reissun itseoikeutettuna matkaoppaana toimi oma gootti-Hannamme. Vegeburgereiden jälkeen seurue hajaantui eri majoitusosoitteisiin ennen kuin palasi yhteen taas sitsipaikalla. Siellä puitiin majoituspaikoissa koettuja kulttuurishokkeja, esimerkiksi jyväskyläläinen vitsihuumori poikkesi radikaalisti hurmalaisille tutuksi tulleesta läpänheitosta.

Asiasanat: Avautuminen, burger king, club escape, ei enää ikinä, erilainen, ernuposse, el tiempo, gaudeamus igitur, HIM-lippu, heitteillejättö, hotellin froteet, huono olo, hyppäämunjousille, hyvä olo, hätzky, kajaali, kiitos ja anteeksi, kultainen bemari, laukkusurma, luokkaretki, mauttomuus, menkkamaukka, mis mun sukat on, mis te ootte, morkkis, nuuska, pelko, perussuomalaiset, perus_suomalaiset, pupuhuhta, pojatkin meikkaa, sinkkulaiva, sipulirenkaat, sohvaperunat, spandex, taksis liikaa ihmisii, tampoonit, teenagethrowback, testosteroni, tyttölippis, vegaanipizza, vessaviina, vihis, vvsitsit16, yläaste, änäri

Myös paikallinen sitsikulttuuri erosi turkulaisesta. Sitsit sujuivat kuitenkin hyvissä merkeissä. Puheenjohtajan sitsien loppupuolella pitämää puheenvuoroa seurasi Hurman oman kappaleen kertosäkeen harjoittelematon ensiesitys tuoleilla seisten. Loppuilta sujui hämärissä merkeissä jatkopaikkana toimineen Club Escapen tanssilattialla ja naistenvessassa. Aamulla hurmalaisista osa heräsi hotellista, osa tutun tutulta ja osa muuten vain väärästä paikasta. Pahiten traumatisoituneet pakenivat kaupungista aamupäivällä, mutta kolme masokistia jäi vielä nauttimaan keskisuomalaisesta talvesta toiseksi päiväksi. Koska ihmisen muisti on lyhyt, Jyväskylä lienee suunnitelmissa myös tulevana syksynä.

Kaaosteorioita ”Ulkona suuntasin kohti ihmismassoja. Kauppakeskus oli täynnä alennusmyynnin takia. Ajelehdin päämäärättömästi kuten suurin osa ihmisistä. Tarkoituksenani ei ollut ostaa mitään, koska sisäistä levollisuutta ei ollut myytävänä.” (Kari Hotakainen: Henkireikä, 2015). Kari Hotakaisen uusimman romaanin päähenkilöön ja kertojaan, kyynistyneeseen poliisiin, on helppo samaistua. Ehkä samasta syystä itsekin harvoin haluan kierrellä alennusmyynneillä turhan päiten. Sisäistä levollisuutta ja mielenrauhaa ei valitettavasti saa ostettua miltään tiskiltä. Olisihan elämä aika paljon helpompaa, jos asia olisi toisin. Toisilla kaaos vallitsee pään sisällä, toisilla omassa kodissa, joillakin molemmissa. Toiset lääkitsevät mielensä kaoottisuutta jatkuvalla puunaamisella. Kun laittaa kodin nurkkia kuntoon, pyyhkii pölyjä, viikkaa pyykkejä siistiin riviin tai jynssää rasvatahroja keittiön pinnoilta, myös mielen kaaos kesyyntyy. Kysykää vaikka aiheesta kulttikirjan kirjoittaneelta japanilaiselta Marie Kondolta. Tunnustan kyllä itsekin, että kotona pystyy mukamas jotenkin paremmin keskittymään tenttiin lukemiseen, jos paikat ovat tiptop. En silti kuulu heihin, jotka ahdistuvat jokaisesta pölyhiukkasesta tai villakoirasta. Sotkua ja kaaosta on helpompi sietää, kun ei ota sitä niin vakavasti.

KUVAT: JULIA KAUPPINEN

Pään sisäiseen kaaokseen auttaa myös meditaatio ja tietoinen läsnäolo eli mindfulness. Haluaisin olla se tyyppi, joka kirjoittaisi tähän, miten sisäinen kaaos on saatu järjestykseen säännöllisellä meditoinnilla ja olemalla ihanasti mindful. Totuus on kuitenkin lähempänä sitä, että välillä edes 10 minuutin meditoinnista ei tule yhtään mitään. Mieli ei meinaa asettua millään, vaan päässä pyörii lista tekemättömistä asioista, mahtavista ideoista ja suunnitelmasta, mitä laittaa päälle viikonloppuna oleviin juhliin. Eikä meditaatiosta paljon hyötyä olekaan, jos se ei ole säännöllistä. Eihän sekään paljon auta, jos kuntoilee kerran kuussa ja kuvittelee pysyvänsä sillä kondiksessa. Mielenrauhaa ei voi ostaa, eikä tarvitsekaan. Yksinkertaiset keinot ovat yleensä toimivimpia. Hyväksy kaaos. Mieli ei rauhoitu käskyttämällä, kodin sotkuisuus ei hälvene ahdistumalla siitä. Lääkäri ja kirjailija Deepak Chopra neuvoo, että jos haluaa päästä huonosta rutiinista kohti parempaa, on tietoisesti valittava toinen polku ja kuljettava sitä niin kauan, kunnes kulkemisesta on tullut rutiinia. Eli siis päättää ottaa tavaksi meditoida kaksi kertaa päivässä, aluksi 5 minuuttia kerrallaan, ja sitten pikkuhiljaa lisätä aikaa. Tai siivota vähän kerrallaan, mutta säännöllisesti, jotta edessä ei olisi mikään tuntikausia kestävä jättiurakka. Joten kun nurkat ovat edes semisiistissä kunnossa ja mieli rauhoitettu askel askeleelta, maailma tuntuu taas paremmalta paikalta elää.

MAIJA MÄKELÄ

Arvovalintakysymyksiä ”Kaijulle Jouluna 97

♡ :lla Kati”

Punakynällä kirjoitettu lause divarilevyn sisälehdellä kertoo avointa tarinaansa. Pitäisi varmaan itsekin tehdä ”Kaijut” ja inventoida kaikki ylimääräinen roina. En haluaisi tulevaisuudessa omistaa kuriositeettikabinettia tai havahtua ovella kärkkyviin Himohamstraajat-ohjelman kuvaajiin. Hävikkilistan harmaa alue täyttyy kuitenkin pelottavan nopeasti. Ei tarvita äärimmilleen vietyä hyötyajattelulogiikkaa tai Marxia todetakseen, että esimerkiksi lukioaikaisen bänditakin ja yhtä reliikkimäisten videokasettien käyttö- ja vaihtoarvo on olematon. Miksi suotta vaalia tunteilla patinoitua kaaosta, vaikka järki käskee siitä luopumaan? Järjen ja tunteiden dynamiikka konkretisoituu siinäkin, mitä arvostamme ja assosioimme säilyttämisen arvoiseksi. Kaaosten purkaminen ei ole aina mielekäs prosessi, vaikka tietäisikin, että se helpottaisi elämää. Esimerkiksi Helsingin kaupunginmuseossa toukokuussa alkava näyttely Museum of Broken Relationships käsittelee tätä arvottamisen ja tunteiden dilemmaa. Se koostuu erilaisista ihmissuhteista muistoksi jääneistä tavaroista tarinoineen, mitkä ovat emotionaalisen arvonsa vuoksi luovutettu näyttelyesineiksi niiden hävittämisen sijasta. Asioista luopumisen analysointi saa pohtimaan laajemminkin tarkan harkinnan ja impulsiivisuuden väliltä tehtyjen valintojen seurauksia. Kapeanäköinen reduktionismi voi tuntua helpolta ratkaisulta, mutta kaaosteorian hengessä hyvin harva valinta vaikuttaa lineaarisesti vain yhteen asiaan. Kaaoksen purkaminen eliminoimalla summittaisesti omissa silmissä arvonsa menettäneet asiat pikemminkin pahentaa tilannetta entisestään. Tässä välissä on toki myönnettävä, että satunnaiset arjen kaaokset pitävät skarppina ja toimivat jopa priorisoinnin ”kirkkauden hetkinä”, kun deadlinet hyökkäävät joka suunnasta. Sokea luottamus kiihtyvän kaaoksen ja paniikin keskellä tehtävien päätösten absoluuttiseen paremmuuteen kuulostaa kuitenkin yhtä järkevältä kuin väistämisleikki vastaantulevan pikajunan kanssa. Kriittisen ja rakentavan arvottamisen luulisi pätevän niin oman psykofyysisen reviirin ylläpitämisessä kuin vallitsevassa korkeakoulupolemiikissa. Kaukaa viisas tietää, mikä on oikeasti liian arvokasta tavaramarkkinoille. Kun Katin signeeraama levy soi stereoissani, mietin välillä, mikä sai Kaijun määrittämään sen itselleen arvottomaksi. VILLE MALINEN

viesti

22 TEKSTI & KUVA: JAAKKO DICKMAN

sitä ei voi kiistää nyt illalla kun olen taas täällä se pistää, vituttaa, syyttää, pakoni päättyi naapuriin, jonne vein mukanani kaiken minkä omistin uusi näkymä, uudet seinät, uusi tilanne, mutta aina kanssani, ei koskaan yksin, ei koskaan vieras kuinka voisin? miksi tahtoisin? vaikka kuinka tukistan ja vakuutan, et vain tärkeimmät tänne kannoin, kulkee sankoin joukoin sekasortoiset ihastukset kierrellen, verhoten kangastukseni käsieni ulottumattomissa pääni ympärillä, kaiken kattavana, lattialla levynä makaavana, tasapaksuuden tukehduttamana lihana satatuhatta asiaa ja ei yhtään, ota kiinni sinä palat ja tiedät miksi valitsitko sen? vai löysikö se sinut? makaan ja odotan hulluutta (se katsoo minua kaukaa ja pysyy loitolla!) pienellä liekillä palaen, sumuun kadoten, raapien, haukkoen, puhuen viiltäen makaan ja hiljaa myrkytyn, happanen kaiken minkä annoit, olen varastanut saapunut tietämättäni, omien käsieni varassa, itseltäni peitossa kannettu sisään ja viskottu hyllyille sinun pokaalisi minulle poleteiksi intohimoisen saamaton, taas pintaan tarrautunut nyt yöllä seisomassa rintani päällä tarraudun henkeni edestä silmät kiinni painettuna, lujana, voimana juoksen, kävelen, lampsin, pusken, vedän, jätän jälkeen mikään ei liity toisiinsa, palleassa, otsassa paineena kuin murtuneena patona, kykenemättömänä pysäyttämään pakon omaisesti nykien, kaatuen aloilleen hikeä, sylkeä, sappea hengitä, hengitä pidä kiinni irrota

KAIKUJA MENNEISYYDESTÄ Mediatutkimuksen perusopinnot muuttuvat taas syksyllä. Yhdistymiskehitys muiden taiteidentutkijoiden kanssa jännittää, ehkä jopa hieman pelottaa. Uudistusten myötä onkin järkevää vilkaista ajassa taaksepäin, sillä oppiaineemme tulevaisuus on jaksanut ahdistaa jo pari vuosikymmentä sitten. Pelko ja ahdistus saattavat sokaista, ja näkemättä jää muutoksen mukana poikkeuksetta saapuva mahdollisuus. Olemme nousseet tuhkasta jo kertaalleen. Tässä professoriemme mietteitä 22 vuoden takaa. TEKSTI: JUKKA SIHVONEN KUVITUS: SUSANNA PAASONEN JÖRKKA 1/94 ja JÖRKKA 1/96

Hyvät ruumiit! Nojaan pöytään ja katson muistiinpanojani; musteesta on jäänyt jälkiä paperiin, mutta ovatko sanat todella näyttäneet ennenkin tuollaisilta! En näe enää kovin hyvin. Huoneessa on hämärää, mutta kuulen oman ääneni. Joku yskii. Joku yskii toisen kerran. Se, mitä luulen ajatuksekseni, katkeaa. Kädet ovat edessäni. Näen ihon alla pullistuneet verisuonet ja peukaloa liikuttavan lihaksen. Minä olen vanha ja väsynyt mies. Opiskelijat ovat nuoria ja väsyneitä. Iälle me emme voi mitään, mutta muun me kierrämme – kuin katseen, joka onneksi muutenkin olisi mennyt ohi. Elokuva- ja televisiotiede on nuori oppiaine. Näen mielessäni oppiaineen pihanpuoleiseen ulko-oveen neljällä nastalla kiinnitetyn a-neloskokoisen paperin, jossa lukee: ELOKUVA- JA TELEVISIOTIEDE LOPETETTU TOISTAISEKSI. OPINTOJA KOSKEVISSA ASIOISSA OPISKELIJOITA PYYDETÄÄN KÄÄNTYMÄÄN LÄHIMMÄN OPPIAINEEN TAI LAITOSKANSLIAN PUOLEEN. Olen nukkunut viime aikoina huonosti. Olen syönyt viime aikoina epäsäännöllisesti. Olen unohtanut viime aikoina monia asioita. Olen vanha, väsynyt ja hajamielinen apulaisprofessori. Vanity Fair -lehden vuosihoroskooppi povasi minulle, että kuluva vuosi on kohdallani monessa suhteessa huonoja merkkejä tulvillaan. Vanity Fair -lehden horoskooppi oli niistä ensimmäinen. Miksi sekin piti lukea, ajattelin, mutta sitten lohduttauduin, että horoskoopithan ovat pelkkää taikauskoa – elleivät sitten lupaa hyviä aikoja ja ylipäätään kehuskele tähtimerkin myönteisillä ominaisuuksilla. Minulle – kiinalaiselle vesikäärmeelle – niitä ei tälle vuodelle montaa annettu. 24

Oppiaineemme ”viitekehyksessä” on paljon ruumiita (body), joista minun teki mieli sanoa yhtä ja toista, mutta yleensä olen tyytynyt lähestymään tätä kysymystä teoreettiselta, ja siinä mielessä yleisemmältä kannalta. Tänä keväänä tästä asiasta kuitenkin tuli lähes jokaviikkoisen ahdistuksen lähde. Juuri siksikö, että halusin pitäytyä teoriassa? Kuulijoitteni kommentit ovat kuitenkin lohduttaneet minua tässä osoittamalla, että ahdistus on ollut syvällisesti ja lavealla rintamalla jaettu kokemus. Olemme taas muuttaneet tutkintovaatimuksia. Miten ja millaisin seurauksin, käy aikanaan ilmi opinto-oppaasta. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, ettei oikein kukaan tiedä, mitä syksy tuo tullessaan. Tulosvastuun Ohukainen ja säästöpaineiden Paksukainen ovat käyneet oppiaineemme kimppuun samalla hurjuudella kuin elokuvasankarit myttyyn menneen joulukuusikaupan jälkeen penseän asiakkaansa taloa tuhotessaan. Tässä suhteessa viime ja tämä vuosi ovat lyöneet laudalta Vanity Fairin povauksetkin. Yliopiston ja sitä ylempien tahojen toiminta on muuttanut kaltaisemme pikkuaineen pysyvästi rosvosektoriin juuttuneeksi. Onnenpyörän pelaajaksi tai jatkuvasti Kaarina-, Aura-, Lieto- ja Piikkiö-kääröjä käsiinsä saavaksi Napakympin herra Beeksi. Emme kuulu A-ryhmään. Lienee parasta ottaa murheeseen tilkka vanhaa kotimaista elokuvaa. Sen jälkeen taas muistamme, etteivät asiat niin hyvin olleet ennenkään. Parempia aikoja ja kesää odotellessa toivotan Jörkan lukijoille parempia aikoja ja hyvää kesää! Jukka Sihvonen

stiRy

Vie k.com/

o facebo

Inspehtorinkatu 4 20540 TURKU

Päätoimittaja: Laura Millasnoore

Jussi Steenari Anni Varis

Taittaja: Jasmiina Isotalus

Kuvitus: Anni Aho Jaakko Dickman Julia Kauppinen Miikka Rusi

Toimittajat: Jaakko Dickman Veera Heinonen Krista Kalaja Julia Kauppinen Ville Malinen Maija Mäkelä Miikka Rusi Lauri Selonen

Paino: Painosalama Oy Ota yhteyttä: moguli.hurma@gmail.com