Page 1

MOGULI 1/2014

MEDIATUTKIMUKSEN AINEJÄRJESTÖLEHTI

1

ISSN 2323-721X


Moguli Turun Yliopiston Mediatutkimuksen ainejärjestölehti Päätoimittaja: Susanne Salmi sukasal@utu.fi Toimitussihteeri: Juuso Koistinen Toimittajat: Marena Ahonen Veera Heinonen Hanna Teriö Ulkoasu ja taitto: Matti Paananen

Sisältö Pääkirjoitus 3 PJ-palsta: Kriiseistä viis!

4

Äidin tarina: Kun pojastani tuli enkeli

5

Painettua sanaa pelastamassa: takaisin lähteisiin!

8

Nuoret kriisissä – huumeita, pikavippejä ja näköalattomuutta

Työttömyyttä potemassa 14 Kolumni: Älypuhelin teki minusta idiootin

pystyvät rakastamaan” 17 Hei, me tilitetään (netissä)!

Kannen kuva: Maria Sandell - Self (ish), 2014

Kolumni: Elämisen sietämätön vaikeus

Avustavat toimittajat: Arttu Ala-Jokimäki Henni Eronen Tuomas Lieskivi Essi Nummi Maria Ojanen Miikka Rusi Anni Savolainen Minna Seppälä Kustantaja: Mediatutkimuksen opiskelijayhdistys Hurma Ry Paino: Painosalama Oy Ota yhteyttä: moguli.hurma@gmail.com

2

16

”Jos rakastaa itseään, niin muutkin

Kuvitus: Anni Aho Sara Jaakonmäki Miikka Rusi Maria Sandell Anni Savolainen

Kolumnistikuvat: Anni Savolainen

10

18

Liikkuva kuva liikkeessä 21 Hallituksen esittely 22 Ylitsepääsemättömät 24 Lawrence läskikala 25 26


Pä äk irj oi tu s

Jokapäiväinen kriisimme Media on löytänyt itselleen uuden suosikkiasian. Se kantaa nimitystä sukupolvikokemus ja hyppii silmille twiitteinä, kolumneina ja uutisanalyyseina. Internetin ihmemaailmasta löytyy jopa generaattori, jonka avulla jokainen voi palauttaa mieleensä oman ikäluokkansa merkkihetket. Testasin generaattoria, mutta petyin masiinan tyrkyttämiin ehdotuksiin. Y-sukupolven tärkein yhteinen kokemus ei nimittäin ole jääkiekon MM-kulta eikä varsinkaan sukupolvikokemuksena itseään mainostava Kaspar Hauser -näytelmä. Ultimaattisin sukupolvikokemuksemme on nimeltään kriisi. Karkeasti arvioituna kriisi juurtui meihin syyskuun terrori-iskujen myötä. Sen jälkeen elämä on ollut yhtä epävarmuutta, vaikka pilvenpiirtäjät ovatkin viime vuosina pysyneet pystyssä. Suomessa tuskaillaan huoltosuhteen heikentymisen ja työpaikkojen katoamisen kanssa, maailmalla konfliktit äityvät aseellisiksi. Lisäksi kriisissä ovat talous, ilmasto ja allekirjoittaneen vaatekaappi. Kriisi kiinnostaa kaikkia. 11-kollektiivin luoma verkkosivu Kriisi? Crisis? herätti viime vuonna siinä määrin ihastusta, että se voitti Suuren Journalismipalkinnon yleisön suosikki -kategorian. Myös Turun ylioppilaslehti kävi kriisien kimppuun maaliskuun numerossaan. Helsingin Sanomien verkkosivuilta löytyy 6204 hakusanaan kriisi sopivaa osumaa. Vertailun vuoksi todettakoon, että hakusana Obama yhyttää reippaasti alle puolet vastaavasta määrästä. Aikaansa seuraavana julkaisuna Moguli esittelee nyt oman näkemyksensä kriisistä. Kansien väliin ovat päätyneet muun muassa itsetunnon murentava ulkonäkökriisi ja syrjäytymisvaarassa olevien nuorten tilanne. Lisäksi kerromme, miltä työttömyys tuntuu. Ravistelevinta luettavaa tarjoaa kertomus lapsensa menettäneestä äidistä. Vakavien aiheiden vastapainoksi toimituskuntamme haluaa muistuttaa, että osa kriiseistä on selätettävissä. Näyttääkseen esimerkkiä Moguli on ratkaissut printtimedian kriisin. Jokaisen päätoimittajan kaipaama pelastussuunnitelma löytyy sivuilta 8–9. Kriisi on tullut jäädäkseen. Koska elämme ja hengitämme jatkuvaa hätätilaa, kehotan lukijoita kääntämään kriisinsä voimavarakseen parhaan kykynsä mukaan. Vaikeudet ovat usein yllättävän opettavaisia. Moni yhteiskuntamme menestyjistä on joutunut takomaan päätään seinään vuosia noustakseen lopulta pinnalle. Jopa räppäri Kanye Westin mukaan se mikä ei tapa, vahvistaa. Vahvistukaamme!

Susanne Salmi

3


a st al -p PJ

Kriiseistä viis! Elämäni on ollut viime vuosien ajan täynnä mullistuksia. On ollut kriisiä, isoa ja pientä. Tällä hetkellä elämäni on taas muutoksessa. Siksi en viitsi alkaa pohtia yhteiskunnallisia ongelmia tai opiskelijan asemaa – anteeksi vain, mutta juuri nyt ne tuntuvat irrelevanteilta asioilta. Sen sijaan ajattelin ihan rehellisesti kirjoittaa kriisistä yleisesti. Sanaa kriisi käytetään hyvin kepeästi nykyään. On tukkakriisiä, vaatekriisiä, ikäkriisiä, elämänkriisiä. Sanasta itsestään on tullut lähes muotia. Nyt kun suhteellisen lähellä, Ukrainassa, on ihan oikea konfliktitilanne ja kriisi valloillaan, tulee väkisinkin pohdittua omia arkisia kriisejään. Onhan toki kriisin paikka, kun kahvi on loppu kaapista maanantaiaamuna tai kun huomaan olevani jo 23-vuotias enkä enää 19-vuotias. Vai hetkinen, onko? Loppujen lopuksi kriiseily on hyvinkin turhaa. Voitko ehkäpä tehdä kriisillesi jotain? Jos voit, niin ratkaisu on helppo: tee tarvittavat asiat, jotta kriisi väistyy. Jos kriisi on sinusta riippumaton etkä mahda sille mitään, niin vastaus on vielä helpompi: anna asian olla. Jos et voi mitenkään auttaa itseäsi tilanteesta pois, ehdotan että otat ilon irti elämän muista asioista. Ikäkriisi on mielestäni hyvä esimerkki kriisistä, jolle ei vain voi mitään. Kelloa ei voi kääntää taaksepäin. Mitäpä jos siis katsoisit eteenpäin ja ottaisit ilon irti juuri tästä iästä, kaikista niistä hetkistä joita sinulle tarjotaan? Sama pätee melkein kaikkiin asioihin elämässä. Mielestäni on tärkeää taistella oikeuksiensa puolesta ja vaikuttaa asioihin, joilla on vaikutusta omaan elämään. Jos jollekin asialle ei yksinkertaisesti voi mitään, kannattaa vain päästää irti. On turha käyttää energiaa siihen, että luo itselleen elämänkriisin asioista, jotka eivät muutu. Silloin voi nostaa pään pystyyn ja muuttaa muita asioita elämästä – make the best of it, niin kuin joku on joskus sanonut. Lupaankin itselleni, että mitä mullistuksia tapahtuukaan, en kriiseile. Näen asian parhaat puolet vaikka väkisin. Haastan jokaisen kriisinpoikasta kanniskelevan hurmalaisen mukaan. Ja jos kriisi silti pysyy tiukassa eikä väisty, niin tee itsellesi palvelus ja mene pelaamaan bingoa. Se lapsen riemu kun saa huutaa BINGO – se saa pahimmankin kriisimonsterin hetkeksi väistymään. True story.

Minna Seppälä Hurma Ry:n puheenjohtaja

4


Äidin tarina: Kun pojastani tuli enkeli 16.8.2003 Jyri ajoi vesiliirtoon kyydissään neljä muuta. Auto syöksyi rautatolppaa päin, ja Jyri menehtyi välittömästi. Neljä muuta nuorta selvisivät hengissä. Tästä alkoi Laihisen perheen toisenlainen elämä.

syöksyi päin rautatolppaa. Neljä muuta autossa ollutta nuorta selvisivät hengissä, mutta Jyri menehtyi vammoihinsa välittömästi. Toisenlainen elämä

Jyri oli juuri muuttanut perheensä mukana Raumalta Turkuun, kun hänen viimeinen vuotensa ammattikoulussa oli alkamassa. Nuorukaisen elämä hymyili: hän valmistuisi ammattiin aivan kohta. Arkea ilahduttivat lukuisat kaverit ja tyttöystävä, jonka luokse täysi-ikäinen Jyri pääsi kätevästi autolla.

”Siitä alkoi toisenlainen elämä”, toteaa Jyrin äiti Kirsi Miettinen (ent. Laihinen). Hänen esikoislapsensa menehtymisestä on kulunut yli kymmenen vuotta, mutta tuon elokuisen yön hän muistaa yhä kuin eilisen päivän.

Jyri, veli Jami ja sisko Noora olivat äitinsä silmäteriä, joiden kanssa tämä oli aina viettänyt paljon aikaa. Perheen elämä oli tavallista, ja äidin arki täyttyi lasten tarpeiden tyydyttämisestä. Tänä viikonloppuna äiti oli käynyt ostamassa esikoisensa autoon uudet penkinpäälliset, koska Jyri ei itse ehtinyt.

Ovikello soi keskellä yötä, ja koirat reagoivat yöllisiin vieraisiin haukahtamalla. Ikkunasta Miettinen näki, että oven takana seisoi kaksi poliisia virkapuvuissaan. Kun nämä pyysivät päästä sisälle, kävi äidin mielessä vain, olisiko Jyri saattanut ajaa autoa päihtyneenä. Jälkikäteen äiti on kummastellut, miksi hän ei ollut ajatellut, että poliisit eivät luultavasti ilmesty öiselle kotikäynnille moisen rikkeen takia.

Tuona sateisena lauantai-iltana äiti ja poika vaihtoivat kuulumisia puhelimitse, sillä Jyri oli Raumalla ystäviensä kanssa. Hän aikoi tulla seuraavana päivänä hyvissä ajoin kotiin. Laukussa odotti uusi hiusväri, jonka kanssa äiti oli luvannut auttaa. Puhelun jälkeen Jyri veti pitkää tikkua ystävänsä kanssa siitä, kumpi ajaisi takaisin Raumalle. Kaveriporukka oli lähtenyt ajelulle Poriin, ja edessä oli vielä paluumatka. Kymmenen minuuttia myöhemmin Jyrin ohjaama auto joutui vesiliirtoon ja

Poliisit kehottivat herättämään myös perheen isän. Tokkuraisena vanhemmat istuutuivat alas ja kuulivat elämänsä järkyttävimmän uutisen. Heidän esikoislapsensa oli menehtynyt auto-onnettomuudessa. Elämää sumussa Äidin elämä sumeni. Hän reagoi uutiseen oksentamalla, vaikka pojan lopullinen menetys ei luonnollisesti vielä ollut syö-

5


pynyt tajuntaan. Äidin oli mahdotonta ymmärtää, että ennen vain iltapäivälehtien otsikoissa kummitelleet menetystarinat voisivat joskus osua omalle kohdalle.

Kun lapset lähtivät kouluun, ei äiti halunnut jäädä yksin kotiin. Hän lähti joka päivä pois kotoa pakoon ahdistusta, jonka Jyrin poismeno oli jättänyt jälkeensä.

Käytännön asioita oli pakko jaksaa hoitaa, vaikka voimia ei juuri ollut.

Lapset koettelivat äitiään pitämällä kiinni vanhoista tavoista. Jyrin menetys oli luonnollisesti muuttanut arkea valtavasti, mutta muutoksen hyväksyminen oli vaikeaa. Veljen paikalle katettiin lautanen vielä usean kuukauden ajan.

”Lähetin tuttaville vain tekstareita, joissa luki, että meidän Jyristä on tullut enkeli”, Miettinen huokaa. ”Oli rasittavaa, kun porukka soitteli meille kuullakseen, mitä oli tapahtunut. Minulle sillä ei ollut merkitystä. Olin menettänyt poikani, eikä sillä ollut väliä miten.” Lasten takia pakko jaksaa Miettisen mukaan hautajaisiin saakka oli pakko jaksaa. Sen jälkeen tuli vastaan ammottava tyhjyys. Vähitellen uteliaisuus ja yhteydenotot hiipuivat, ja perheen oli pakko kohdata totuus. Äidille lapsen menetys on jotain, mitä kukaan muu ei voi ymmärtää. Miettinen kävi läpi laajan tunnekirjon aina surusta vihaan ja suuttumukseen. ”Tunsin olevani epäonnistunut äitinä, koska en ollut onnistunut pitämään lastani hengissä”, Miettinen kertoo. Aamuisin Miettisen ainoat syyt nousta sängystä olivat yhdeksänvuotias Jami ja vasta esikouluikäinen kuopus Noora. Elämällä ei tuntunut olevan muuta tarkoitusta.

6

Apua Kriisikeskuksesta Kun Miettinen oli valmis ottamaan apua vastaan, hänet ohjattiin Turun Kriisikeskukseen. Läheisille puhuminen ei enää riittänyt, koska tällöin molemmilla osapuolilla oli tunnepitoinen side asiaan. Itkuiset keskustelut repivät äitiä rikki entisestään. Tukea oli saatava muualta. Ulkopuolisen ammattiauttajan kanssa keskustellessa hän pystyi ottamaan askeleen eteenpäin. Miettinen kävi pitkään keskuksessa kriisiasiakkaana. Siellä hän kuuli ja ymmärsi, ettei hän ole ainut lapsensa menettänyt äiti. Vertaistuki auttoi palauttamaan Miettisen uskon siihen, että hän saattaisi vielä joskus nähdä valoa tunnelin päässä. Omien sanojensa mukaan Miettinen ei olisi selvinnyt kuilun pohjalta ilman Kriisikeskuksen tarjoamaa tukea. Kriisiavun ja yksityisen vertaistuen jälkeen hän osallistui vertaistukiryhmän toimintaan.


”Silloin päätin, että jos joskus voin tarjota toisille sitä apua, mitä olen itse täältä saanut, niin aion sen myös antaa”, Miettinen muistelee. Tuettavasta tukijaksi Kun aikaa oli kulunut riittävästi, Miettinen oli valmis ryhtymään vertaistukihenkilöksi. Vaati kuitenkin ensin pitkän toipumisjakson, jotta pystyi kuuntelemaan muita ilman, että liukui taas itse takaisin surun kuoppaan. Kriisikeskuksen koulutuksen jälkeen Miettinen alkoi ohjata vertaistukiryhmiä ja toimia myös yksityisenä vertaistukihenkilönä. Yhä edelleen hän jatkaa toimintaa vertaistuen parissa. Nyt hän antaa toisille sitä toivoa, joka auttoi häntä itseään selviämään.

yhä säännöllisesti. Silloin tällöin perhe päätyy miettimään, minkälaista elämä nyt olisi, jos Jyri olisi vielä täällä. ”Jyri olisi nyt 28-vuotias. Kun joku hänen ikäisensä menee naimisiin tai saa lapsia, muistamme, että Jyri ei koskaan päässyt sinne asti.” Kahden nuorimman lapsen kasvaessa äiti on joutunut kohtaamaan hetkiä, jolloin kokemuksen aiheuttama pelko on ylitettävä. Kun poika tahtoi auton ja kuopus mopoauton, piti lasten muistuttaa äitiä tosiasioista. Äiti ei voisi elää loppuelämäänsä siinä pelossa, että sisaruksille tapahtuisi niin kuin heidän veljelleen. Toki Jami ja Noora ovat tottuneet normaalia huolehtivampaan äitiin, jonka viesteihin ja puheluihin on vastattava. Onnellinen mutta vajavainen

”Tulee aina olemaan vaikeaa kohdata se tosiseikka, että aivan liian monta elämää jää keskeneräiseksi”, Miettinen suree. Hän kuitenkin kokee saavansa vapaaehtoistyöstään Kriisikeskuksessa henkistä pääomaa, joka auttaa jaksamaan. ”Ikävä sanoa näin, mutta aika on tehnyt tehtävänsä. Nykyään voin suhtautua tapahtuneeseen eri tavalla kuin silloin kymmenisen vuotta sitten”, Miettinen myöntää.

Lapsen menettämisen rinnalla muiden ihmisten ongelmat saattavat tuntua mitättömiltä. Kirsi Miettinen ei koskaan tule hyväksymään sitä, että häneltä otettiin pois jotain niin kallista. Asian kanssa on kuitenkin ollut pakko oppia elämään. Ilman apua ja puhumista Miettinen ei olisi saavuttanut nykyistä vahvuuttaan, jonka voimin hän voi todeta: ”Olen onnellinen mutta jotenkin vajavainen.”

Elämä jatkuu Jyrin sisarukset olivat nuoria, kun veli nukkui pois. He muistavat kuitenkin veljestään paljon, sillä esikoisesta puhutaan

Teksti: Marena Ahonen Kuvitus: Anni Aho

7


Painettua sanaa pelastamassa: takaisin lähteisiin!

Printtimedia on tunnetusti kriisissä. Suomalaiset ja kansainväliset mediatalot ovat yksi toisensa jälkeen huomanneet fyysisten lehtiensä menekin laskevan ja lukijakuntansa harvenevan. Moni onkin tehnyt radikaaleja johtopäätöksiä printin tulevaisuudesta. Lehtibisnes elää tällä hetkellä paniikinomaista aikaa, jona viritellään maksumuureja, uudistetaan ansaintalogiikkaa, vaihdetaan tabloidiin, kokeillaan tabletteja ja siirrytään kokonaan nettijulkaisuksi. Rotat jättävät uppoavaa laivaa, ja uimasuunta on selkeä: koko pienenee ja sisältö sähköistyy. Tämä ei ole kuitenkaan tois-

taiseksi vaikuttanut sellaiselta korjausliikkeeltä, jota julkaisutoiminta on epätoivoisesti kaivannut. Tulokset ovat olleet suorastaan laihoja. Onko mahdollista, että suunta onkin ollut koko ajan väärä? Kun Seinfeldin George Costanza ikimuistoisesti diagnosoi jokaisen elämänsä päätöksen olleen väärä, ryhtyy hän luottamaan intuitionsa täydellisiin vastakohtiin. Samaa filosofiaa voi soveltaa myös tähän ongelmaan. Jotta Moguli välttäisi muiden kustannustoimijoiden virheet, on haettava ratkaisuja laatikon ulkopuolelta. Broadsheet tuplattava Fyysisten lehtien mittojen pienentyminen on ollut 2000-luvun suuri trendi sanomalehtien maailmassa. Tätä täytyy luonnollisesti vastustaa. Oikea hätäsektio tabloidisaation aiheuttamiin komplikaatioihin onkin lehtien koon reipashenkinen kasvattaminen. Broadsheetin lähes puoleen kutistavan tabloidin sijaan on lanseerattava uusi, broadsheetin mitat tuplaava formaatti. Tämä yli metrin korkuinen, aukeamaltaan kunnioitettavat 160 senttimetriä leveä suomalaisen sellun voittokulkua juhliva lehtijärkäle tuo lukemisen ystäville sekä takanlämmittäjille jälleen ihanan estotonta paperinrunsautta. Miksi ylipäänsä tehdä mitään, ellei sitä tee mahdollisimman isosti? Massiivisen lukuelämyksen myötä lehden lukemisesta joukkoliikenteessä tulee jälleen vahva statussymboli. Pöyristyttävän suuret lehtikuvat tarjoavat myös vieressä istuvalle tirkisteltävää. Moguli, jonka preesens kampusalueella ei ole pysäyttävä tai shokeeraava, ei hyödynnä potentiaaliaan ääriin saakka. Muistakaamme, että suuri on kaunista. Ja tietysti suurta.

8


Fraktuura takaisin Sanomalehtikentän tasapäistyminen ja digitaaliset levityskanavat ovat prässänneet lehtiä kehittelemään uusia graafisia ratkaisuja ja erottautumaan edukseen erityisesti visuaalisen ilmeensä kautta. Muun muassa Turun Sanomien etusivua edelleen otsikkokirjaisimena koristava fraktuura oli aina 1920-luvulle saakka erittäin painettu kirjaisintyyppi. Sittemmin se on hävinnyt käytännössä sukupuuttoon. Aina trendikkään Apple-yhtiön osaltaan popularisoiman, jo kiusallisen nuorekkaan ja kaupunkilaisen graafisen valtavirran sijaan Mogulin onkin haettava omaa persoonaansa latomalla tekstit ainoastaan goottilaisilla kirjaimilla. Samalla lehti saavuttaa kaksi uutta kiinnostavaa kohderyhmää: black metalin ystävät ja mauttomien tatuointien estetiikan arvostajat. 1500-luvun humanismin kuuluisa iskusana ”ad fontes”, ”takaisin lähteisiin”, merkitsi siirtymistä alkujuurille – keskiajasta antiikin kulttuuriin ja kirkosta Raamatun alkuperäisteksteihin. Samalla tavalla meidänkin on järkevää pyrkiä takaisin kukoistuksen vuosiin ja teknologisesti taaksepäin. Näillä esittelemilläni strategis-graafis-filosofisilla muutoksilla rakas ainejärjestölehtemme taistelee nimensä arvoisesta asemasta luettuna, arvostettuna ja edelläkävijän mainetta nauttivana julkaisuna ainakin vuoteen 2017 saakka.

IPadista MiniDisciin Pysyäkseen printtimedian eturinnuksilla Mogulin on tarkasteltava myös vaihtoehtoa tablettien johtamalle teknologiselle muutosaallolle. Tableteista on haettu korvaajaa paperisille lehdille vaihtelevin tuloksin. Ratkaisu siirtyä musteesta bitteihin on odotettu mutta harmillisen väärä. Musiikkimyynnissä tapahtunut vinyylin uusi elpyminen osoittaa kuluttajien kasvavan kiinnostuksen jo kuolleita tallennusformaatteja kohtaan. Tätä trendiä ei voi sivuuttaa tulevaisuuden liikestrategioita muodostaessa. Kivisen tien läpikäynyt MiniDisc voisi toimia Mogulin levityksessä toimittajakunnan ääneen lukemana, mullistavana ääniversiona. Lehden lukemisen sosiaalinen ulottuvuus on perinteisesti ollut heikko, sillä sitä on hankalaa tehdä yhdessä. MiniDisc-soittimen ympärille kerääntymisessä on kaikki sellaiset riitin tuntomerkit, jotka tekevät lehtien kuluttamisesta taas kollektiivisen merkkitapahtuman kaikille onnekkaille läsnäolijoille. Lisäksi formaattihautausmaan asukkaista ainakin Betamaxin, diskettien, Super VHS:n sekä diafilmien mahdolliset renessanssit on otettava vakavasti huomioon. Pitkäkestoisimmille lukijoillemme voisi myös tarjota faksilevitteisiä erikoisliitteitä tai muita mukavia huomionosoituksia.

Teksti: Miikka Rusi Kuvitus: Miikka Rusi

9


Nuoret kriisissä – huumeita, pikavippejä ja näköalattomuutta

Sosiaalitoimen nuoret asiakkaat käyvät usein läpi taloudellisesta tilanteesta tai mielenterveydestä aiheutuvia kriisejä. ”Näköalattomuus ajaa nuoria usein kriisiin”, kertoo sosiaalialalla noin kymmenen vuotta työskennellyt Kirsi Heinonen. Heinonen on toiminut ohjaajana muutamia vuosia ja sosiaalityöntekijänä vähän yli vuoden. Tällä hetkellä hän työskentelee eräässä Etelä-Suomen kaupungissa aikuissosiaalityössä. Hänen asiakkaitaan ovat 18 vuotta täyttäneet aikuiset, joilla on sosiaalisia ongelmia. Heinosen mukaan nuorten asiakkaiden kriisit liittyvät usein rahapulaan ja eräänlaiseen näköalattomuuteen. Usein nuoret eivät tiedä, mitä pitää tehdä eivätkä osaa hoitaa asioita. He ottavat pikavippejä ja joutuvat pulaan, sillä eivät kykene maksamaan velkojaan. Heinosen nuoret asiakkaat ovat hyvin epätoivoisia ja tarvitsevat usein konkreettista apua. Ongelmissa pystytään usein auttamaan, mutta nuoret itse kokevat ne hyvin vaikeiksi. ”Tietenkin on aina hyvin subjektiivista, miten raskaiksi kukin nuori vastoinkäymiset kokee”, Heinonen toteaa. Kriisit voivat johtua hyvin monenlaisista asioista. Joidenkin ongelmat voivat olla tavalliseen elämään liittyviä pieniä kriisejä, joiden vuoksi nuori kokee kaiken olevan huonosti. Toisilla on vakavia päihde- tai mielenterveysongelmia, joiden vuoksi he eivät kykene esimerkiksi opiskelemaan tai käymään töissä. Suomessa yhteiskunta kuitenkin vaatii, että täytyy olla jokin koulutus tai ammattitutkinto. On nuoria, jotka ovat jääneet palveluiden ulkopuolelle eivätkä ole kyenneet hakemaan apua ongelmiinsa. Jotkut eivät edes osaa hakea toimeentulotukea tai varata lääkäriaikaa. Heinonen mainitsee olleensa nuoren mukana esimerkiksi

10

psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla. Hänen omalla vastaanotollaan käy myös nuoria, jotka ovat muuten aktiivisia, mutta eivät vain tiedä mitä haluavat tehdä elämässään. Heidän auttamisensa on helpointa, sillä joskus rohkaisu ja kannustaminen riittävät. Kaikki nuoret eivät tarvitse sosiaalitoimen palveluita kriisejä kohdatessaan. Monille riittää, kun oma perhe ja verkosto auttavat vaikeissa tilanteissa. Suomessa on kuitenkin myös nuoria, joilla ei ole omaisverkostoa eikä ketään aikuista, joka auttaisi tai välittäisi. On myös tapauksia, joissa vanhemmat kykenisivät auttamaan, mutta eivät sitä tee enää elatusvelvollisuuden päätyttyä. Heinosen mukaan nuorten suhtautuminen kriiseihin vaihtelee persoonallisuuden, lapsuuden kokemusten, ystävien määrän, luonteen ja mahdollisten ammattihaaveiden mukaan. On siis hyvin tapauskohtaista, kuinka paljon sosiaaliviranomaisen apua tarvitaan. ”Paljon on kiinni siitä, mitkä ovat nuoren omat taidot ja oma ymmärrys asioista. Me sosiaalitoimessa pyrimme vastaamaan siihen tarpeeseen.” Suomessa tehdään paljon työtä syrjäytymisen estämiseksi Presidentti Niinistö puhui jo presidentinvaalikampanjansa aikana nuorten syrjäytymisestä, ja viime aikoina monet kunnat ovat panostaneet sen ehkäisemiseen. Suomessa ollaan yhdessä huolissaan nuorista, joilla on päihde-, mielenterveys- sekä muita sosiaalisia ongelmia. Syrjäytymistä ehkäisevää työtä tehdään peruspalveluissa. Esimerkiksi kouluissa asian parissa painivat opettajat, opinto-ohjaajat ja kuraattorit. Työtä tehdään myös perheissä,


Omakuva (pimenee), 2011

11


neuvoloissa ja nuorisopalveluissa. Monissa kaupungeissa toimii nuorille työttömille ja kouluttamattomille tarkoitettuja palveluja, joiden tehtävä on auttaa heitä löytämään oma polkunsa.

terveyspalveluissa. Vanhempien tavat eivät kuitenkaan väistämättä siirry lapselle. Aina on sinnikkäitä nuoria, jotka huonosta lapsuudestaan huolimatta ponnistelevat saavuttaakseen paremman elämän.

”Jos nuori hakee toimeentulotukea, meidän velvoite on kartoittaa tilanne. Me kutsumme jokaisen hakijan vastaanotolle ja haastattelemme. Joskus riittää yksi käynti, ja tehdään hakijalle henkilökohtainen suunnitelma.”

Joskus esimerkiksi yksi hyvä opettaja, opinto-ohjaaja, kuraattori tai vaikka ystävän vanhempi voi olla nuorelle tärkeä tukipilari. Vaikka lapsuudenkodissa olisivat asiat huonosti, voi nuori silti huomata hyvyyttä ihmisissä ja löytää siitä voimavaroja. Tietenkin lapset ja nuoret imevät arvo- ja kokemusmaailmaa omasta lapsuudestaan, mutta on myös nuoria jotka eivät missään nimessä tahdo elää kuten vanhempansa. Muullakin ympäristöllä on merkitystä. Heinonen näkee monissa nuorissa aikuisenkipeyttä. Heistä huomaa, että he ovat joutuneet olemaan omillaan.

Sosiaalitoimen tehtäviin kuuluvat aktivointisuunnitelmat yhdessä työvoimatoimiston ja asiakkaiden kanssa. Näissä suunnitelmissa pääpaino on nuorissa, ja niiden tehtävänä on suunnitella työllisyys- ja opiskelupolkuja. Nuori allekirjoittaa suunnitelman, jonka toteuttamiseen hän sitoutuu. Suunnitel-

Untitled, 2013

man toteutuminen tarkistetaan tasaisin väliajoin. Tarvittaessa sosiaalityöntekijä kutsuu nuoren toimistoonsa. Huumeet, alkoholi ja ylisukupolvellisuus ”Huumeet ovat hyvin vakava asia. Alkoholi on myös, mutta monien nuorten asiakkaiden myönteinen suhtautuminen kannabikseen huolestuttaa tällä hetkellä ainakin sosiaalitoimen työntekijöitä. Jotkut voivat sortua huumeisiin, vaikka heillä olisi ollut muuten hyvä elämä, eli aina huumeidenkäyttöä ei voi selittää aikaisempien ongelmien seurauksena. Nuori voi kokeilla huumeita huvikseen ajattelematta seurauksia.”

Monen mielestä etuuksia on liikaa tai liian vähän.

Jotkut alkavat juoda alkoholia jo lapsena. Sen salliminen on Heinosen mukaan väärin lasta kohtaan.

Yhteiskunta ja kulttuuri asettavat nuorille vaatimuksia

”En itse ymmärrä, miksi annetaan alkoholia edes teineille. Vanhempien täytyisi pysyä vanhempina ja kantaa vastuu. Nämä ovat perheen sisäisiä asioita, mutta ei silti ole naurun asia, kun jotkut ovat alkoholiriippuvaisia jo parikymppisinä. Kaikille ei tietenkään aina synny riippuvuutta.”

Heinosen mukaan nuorten kriisit eroavat keski-ikäisten kriiseistä, koska keski-ikäisillä on takanaan elettyä elämää. Toisin kuin nuorilla, heillä on taustallaan työelämää ja koulutusta, usein myös kertynyttä omaisuutta. Keski-ikäisten kriisit liittyvät usein työttömyyteen, avioeroihin ja perheiden rikkoutumiseen.

Heinonen myöntää, että ylisukupolvellinen asiakkuus on tunnistettavissa päihde-, sosiaali-, ja todennäköisesti myös

12

Aina on rikkaita ja aina on köyhiä. Tulonsiirrot ovat kuitenkin Suomessa hyvät. Tuloeroja tasataan verotuksilla ja Kelan etuuksilla. Heinonen painottaa järjestelmän oikeudenmukaisuutta.

”En itse ota kantaa tähän. Pääasia on, että hyvinvointiyhteiskunnan arvot ovat kohdillaan. On totta, että ihmisten pitää ottaa itse vastuuta elämästään, mutta hyvinvointiyhteiskunnalla on vastuu huolehtia heikoimmista. On tärkeää panostaa nuoriin aikuisiin ja heidän auttamiseensa.”


Heinonen näkee, että nuorten kokemat kriisit ovat nykyään pahempia, kuin esimerkiksi 1980-luvulla. ”Nykyään vaatimukset ovat valtavat. Olen itse 1980-luvun nuori, ja siihen aikaan töitä riitti kaikille. Vanhemmat velvoittivat teinit menemään töihin ja tienaamaan rahaa. Toki silloin oli köyhyyttä, mutta elämä oli mutkattomampaa”, Heinonen kuvailee. ”Mentiin joko lukioon tai ammattikouluun ja siitä eteenpäin. Näkisin, että nykyään toisen asteen koulutukset ovat vaatimustasoltaan vaikeampia. Nuoret ovat aikamoisessa puristuksessa, ja usein heiltä odotetaan enemmän kuin mihin he pystyvät.” Heinonen on myös huolissaan siitä, kuinka mediasta tuleva habitus ja sen tuomat ulkonäköpaineet voivat yksinään musertaa nuoren aivan totaalisesti. Tämä on Heinosen mukaan kaikkien nähtävissä. Nuoret kokevat riittämättömyyden tunnetta, kun eivät pysy rattaissa mukana. Kaikki paineet eivät tule pelkästään yhteiskunnalta, vaan myös kulttuuri asettaa tietynlaisia vaatimuksia. ”Onneksi monilla on hyviä aatteita, jotka pitävät heidät virkeinä. Jotkut saavat voimaa esimerkiksi luonnonsuojelusta ja vihreydestä.”

”He tarvitsisivat jonkun kertomaan, kuinka arvokkaita ovat. Surua aiheuttavat myös ne kerrat, kun nuori kertoo ystävänsä kuolleen huumeisiin. Myös puolisoiden keskinäinen väkivalta on aina hyvin arka ja herkkä asia.” Heinonen kertoo kohtaavansa työssään myös mukavia asioita. Hyvä olo tulee, kun tietää nuoren päässeen opiskelemaan, löytäneen asunnon tai päässeen muuten elämässä eteenpäin. ”Niinä hetkinä muistan, miksi teen tätä työtä.” Heinonen toivoo, ettei kukaan jäisi ongelmiensa kanssa yksin. Sosiaaliviranomaisilla on ammattitaitoa, empatiakykyä ja tietopohjaa auttaa erilaisissa tilanteissa. Heillä on myös vaitiolovelvollisuus, joten heille voi puhua luottamuksellisesti. Heinonen toivoo, että kriisin kohdatessaan nuoret uskaltaisivat hakea apua ja ottaa sitä vastaan. ”Näkisin, että kaikkein suurimmat uhkatekijät ovat päihteet ja mielenterveysongelmat sekä näköalattomuus, joka johtaa taloudellisiin ongelmiin. Jos ei ole kokenut että joku välittää, niin silloin ei kykene välittämään itsestäänkään.” Heinosen mukaan nuoret ovat fiksuja, eivätkä ongelmat aina johdu heistä itsestään. Kukaan ei hakeudu tai syyllisty ongelmiin tahallaan. Suurin osa suomalaisista nuorista voi kuitenkin hyvin ja on elämässä kiinni.

Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin Heinonen kertoo työssään ikävimpiä tapauksia olevan ne, joissa nuoret kertovat perheväkivallasta, jonka uhreiksi ovat joutuneet lapsena. Nämä tapaukset nostavat Heinoselle joka kerta palan kurkkuun. Heinonen näkee näissä nuorissa viattoman lapsen, joka ei ole syypää siihen, että toimii yhteiskunnan vastaisesti hakiessaan lohtua esimerkiksi huumeista.

Haastattelu perustuu yhden työntekijän näkemykseen sosiaalityöstä.

Teksti: Veera Heinonen Kuvitus: Maria Sandell

Paradise, 2012

13


Työttömyyttä potemassa

Työtön mediatutkija tietää, millaista on elää jokaisen vastavalmistuneen painajaista. Rekryn tuorein selvitys tarkasteli mediatutkimuksesta vuosina 2001–2005 sekä 2007–2010 valmistuneiden työllistymistä. Tutkimukseen vastanneista 44 henkilöstä kukaan ei ilmoittanut olevansa työtön. Vastausprosentti molempien tutkimusryhmien kohdalla oli vajaa viisikymmentä. Tutkimuksen perusteella voisi olettaa, että valmistumisen jälkeen mediatutkijoita odottaa auvoisa työelämä. Ainakin ammattikorkeakoulupohjalta ponnistaviin kollegoihimme verrattuna työllisyystilanteemme vaikuttaa hyvältä. Kaikki vähänkään mediaa seuranneet ja taloustilanteesta perillä olevat kuitenkin tietävät, ettei todellisuus ole näin ruusuinen.

”Turussa alkoi jo ahdistaa sitä mukaa, mitä enemmän yleinen taloustilanne huononi. En kuitenkaan menettänyt yöuniani sen vuoksi, koska en ois uskonut, että tää ois näin hankalaa.” Lähetettyjen työhakemusten laskemisen Katja lopetti reilun neljänsadan jälkeen. Rekrytointitilanteissa moni on kokenut asiakseen neuvoa, ja jokaisella on tuntunut olevan varma tieto siitä, mitä Katja on tehnyt väärin.

Koska mediassa on oltava nuorekas ja liiallinen masistelu aiheuttaa vanhentavia ryppyjä, on etsittävä pientä valonpilkettä. Tiedustellaanpa siis työttömäksi joutuneen tunnelmia. Löytyykö työttömyyskriisistä hyviä puolia, vai onko todellisuus ihan vain sitä itseään?

Kaikki rekrytointikokemukset eivät muutenkaan ole olleet järin mieltäylentäviä. Viime keväänä Katja kävi kahdessa perättäisessä haastattelussa, joihin kumpaankaan haastattelija ei saapunut. Haastatteluissa on myös riittänyt hämmentäviä tilanteita.

Työtön tuplamaisteri

”Paras tähänastinen on ollut se hetki, kun multa kysytään, että antaako mun puoliso mun varmasti käydä töissä. Kun naisia on niin arveluttavaa palkata, kun ei voi tietää milloin heidän miehensä kieltää heiltä työnteon.”

Katja Niemelä, 27, valmistui vuonna 2010 Jyväskylän yliopiston informaatioteknologian tiedekunnasta pääaineenaan tietojärjestelmätiede. Koska opiskelu vielä kiinnosti eikä yleinen työllisyystilannekaan näyttänyt kummoiselta, jatkoi hän Turussa mediatutkimuksen maisterivaiheessa. Vuoden 2013 alussa valmistuneelle tuplamaisterille on jäänyt käteen iso kasa työhakemuksia, rekrytointitarinoita ja vajaa puoli vuotta työntekoa.

14

”En ole kauheasti uhrannut ajatuksia työllistymiselle opiskeluaikana. Osin siksi, että tykkään opiskelusta, enkä halunnut murehtia turhia. Toisekseen siksi, että olen ollut 11-vuotias ollessani ekan kerran laillisesti ansiotyössä, joten ei mulle tullut mieleenkään, ettei töitä saisi, kun joka kesälle oli halutessaankin saanut”, Katja kertoo.

Videopäiväkirjoja ja kasvua ihmisenä Kriisi-sana kuulostaa Katjan mielestä liian epätoivoiselta, vaikka valmistumisen jälkeiseen työttömyyteen ei olekaan voinut suhtautua kepeästi.


”Tilanteen rumuus alkoi hahmottua vuoden 2012 lopulla, kun tiesi, että valmistuu työttömäksi. Ja erityisesti kun esimerkiksi oikis-kaveritkin valmistuivat suoraan kortistoon. Heillähän kuitenkin piti olla vielä paljon varmempi työtilanne.” Todellinen kriisi tai ei, työttömyyden käsittely on vaatinut omat selviytymisrituaalinsa. ”Lukuisat ”ei tästä tuu mitään” -avautumiset Facebookissa on olleet hyvä keino kriiseillä ja purkaa sitä kriisiä. Eihän tässä sinänsä mitään selviytymistä ole ollut, se on vaan kiinni katsantokannasta”, Katja kuvailee. ”Ei mulla oo ollu hetkeäkään tylsää. Sitä ei vaan parane jäädä kotiin maatumaan, vaan tehdä sit kaikkea muuta. Ostin Alastalon salissa -kirjan kun jäin työttömäksi, et luen sen sit ku riittävästi tympii. Arvatkaapa, oonko edes avannut kyseistä teosta?” Viimeisin työttömyysjakso kesti kolme kuukautta, kunnes tilanne alkoi kyllästyttää. Katja pääsi harjoitteluun PR-toimistoon. Vaikka palkaton työnteko on herättänyt vaihtelevia tuntemuksia, on se palauttanut järkevän arkirytmin elämään.

lut mieleenkään valittaa esimerkiksi sitä, että multa puuttuu myös muun muassa puoliso.” Koska kaikenlaiset kriisit ovat lähtökohtaisesti masentavia, on myös työttömyydestä etsittävä jotain positiivista. Katjakin on löytänyt hyviä puolia kokemastaan. ”Kyllähän tää kasvattaa ihmisenä. En nyt nätisti sanottuna ole niitä helpoimpia ja joustavampia ihmisiä, ja asiat tehdään usein mun tavalla tai sitten ei tehdä ollenkaan. Joten ehkä oon vihdoin pakko-aikuistunut ja mun on ollut pakko oppia sietämään epävarmuutta ja nopeita muutoksia”, Katja pohtii. ”Lisäksi sellainen syvempikin ajatus on noussut mieleen, että ihminen on aika helvetin onnekas, jos työttömyys on hänen elämänsä pahimpia kriisejä. Tässä on oppinut laittamaan asioita edes vähän oikeaan kontekstiin, et ei tää oo kuitenkaan mikään maailmanloppu. Työttömänä on suuri ilo ja mahdollisuus tehdä ja kokeilla paljon asioita, joita ei töissä tai koulussa ollessa pysty.”

Teksti: Essi Nummi Kuvitus: Anni Aho

Palkallisen työn saaminen on päällimmäisenä mielessä myös tulevaisuuden suhteen. ”Pääsin tässä hetki sitten videoimaan yhdelle jogurttifirmalle Iholla-tyyppisesti mun elämää. Jokaiseen tehtävävideoon sain tungettua lauseen ”mutta kun olen nyt työtön”. Viimeisen videon kohdalla aloin nauraa ja totesin, että olen nyt joka videoon saanut ympättyä kyseisen faktan, eikä mulle ole tul-

15


ni um ol K

Älypuhelin teki minusta idiootin Viime syksynä minäkin hairahdin. Matka kohti hidasta aivokuolemaa sai alkunsa hämmentävän helposti. Pari viikkoa pohdiskeltuani kävelin Soneran liikkeeseen, ja vain tovi myöhemmin poistuin sieltä pieni nyytti sylissäni. Uusi Aika oli alkanut. Olin ostanut ensimmäisen älypuhelimeni. Rakastumisemme kävi salamannopeasti. Kuhertelimme jatkuvasti emmekä pelänneet julkisiakaan hellyydenosoituksia. Puhelimen haittavaikutukset elämässäni alkoivat kuitenkin nousta pintaan hyvin pian. Ystäväni harmistuivat runsaasta huomiosta, jota annoin uudelle rakkaalleni heidän sijastaan. Kun puhelin oli muutamankin eri illanvieton aikana takavarikoitu minulta, aloin ymmärtää jonkin olevan pielessä. Huomasin puhelimen yhä pahentavan oireita, joita jo runsas internetissä pyöriminen oli minulle aiheuttanut. Keskittymiskykyni laski jatkuvasti. Alkoi olla miltei mahdotonta tehdä mitään pitkäjänteisesti. Älypuhelimen myötä tuli myös tunne siitä, että koko ajan pitäisi olla tavoitettavissa. Pikaviestisovellus Whatsapp on samanaikaisesti maailman kätevin ja kamalin keksintö. Muut käyttäjät näkevät, olenko jo lukenut saamani viestin, joten vastaamisen lykkääminen tuo huonon omantunnon. Tuntuu, kuin olisin menettänyt oman tilani. Älypuhelin omistaa minut. Tämä lienee itsestään selvää, mutta todettakoon se silti: älypuhelin ei ole vain puhelin, se on aikuisten lelu. Jatkuvasti leikkiessä maailma ei tunnu niin ankealta paikalta. Erityisesti valokuvasovellus Instagramin käyttäjä voi todella oppia näkemään maailman ihanampana paikkana: yhtäkkiä sitä huomaa, kuinka parveketta vastapäätä tönöttävän talon seinästä on maali lohkeillut kauniisti. Et ole sitä ennen tajunnutkaan. Siitähän voisikin ottaa kuvan. Toisaalta on myös häiritsevää, kuinka Instagramiin koukkuun jäämisen jälkeen olen alkanut ajatella, miltä tilanteet näyttäisivät kuvana. Olenko Instagramin myötä paremmin läsnä tilanteissa, vai näenkö asiat vain yksipuolisesti kännykän kautta? Vaikka tiedostankin kaikki nämä haittavaikutukset, totuus on, etten luopuisi puhelimestani mistään hinnasta. Suhteemme on edennyt jo niin vakavalle asteelle, etten ole valmis luovuttamaan, vaan haluan taistella negatiivisia puolia vastaan. Yhteinen polkumme voi olla joskus kivikkoinen, mutta kuljemme sitä edelleen yhdessä. Olenhan näet rakastunut, ja eivätkös rakastuneet ihmiset yleensä käyttäydykin kuin idiootit?

Kirjoittaja on yliopisto-opiskelija, joka yrittää palauttaa mieleensä, miten kirjoja oikein pystyykään lukemaan ilman minuutin välein tehtyjä Instagram-tsekkauksia.

Henni Eronen

16


Impression #02, 2014

#nomakeup, 2014

”Jos rakastaa itseään, niin muutkin pystyvät rakastamaan”

Pienet hampaat, iso takamus, kilometrijalat, turhan harmaa tukka. Mikä se on? Ystävämme ulkonäkökriisi!

den avulla suhtautua kehoon avoimesti ja vastaanottavaisesti”, hän miettii.

Väitetään, että nyky-yhteiskunta luo entistä enemmän ulkonäköpaineita. Mediatutkimuksen tutkijatohtori Katariina Kyrölän mukaan medialla on osuutensa asiaan. Hänestä on kuitenkin liian yksinkertaista syyttää mediaa kaikista ulkonäkökriiseistä.

Erään 25-vuotiaan mielestä käsitys kauneudesta onkin monipuolistunut. ”Nykyään kauneutta ajatellaan mielestäni laajana kokonaisuutena. Ymmärretään, että sitä on niin monenlaista.”

”Mediakuvastojen vaikutus yksittäisen ihmisen kehonkuvaan on monimutkainen asia, josta tehdään arkipuheessa helposti yleistyksiä”, huomauttaa Kyrölä. ”Kouluikäisenä en pitänyt silmälaseistani enkä maantienvärisistä hiuksistani” Monet seikat ulkonäössä voivat olla kriisin aihe. Erityisesti lapsuudessa kuullut kommentit vaikuttavat usein pitkälle aikuisikään.

Katariina Kyrölä myös muistuttaa, etteivät negatiivisetkaan tunteet omaa kehoa kohtaan välttämättä ole aina rajaavia, vaan ne voivat kääntyä voimavaraksi. Niinpä omiin vikoihin voi ja kannattaa oppia suhtautumaan niin, etteivät ne rajoita. ”Oma hyvä olo ja hyvä itsetunto heijastuvat positiivisesti ulkonäön kokemiseen. Silloin pitää huolta itsestään ja arvostaa itseään”, pohtii 26-vuotias nainen. Ulkonäköä tärkeämmäksi osoittautuukin usein arvostava suhtautuminen itseen. Myös se kuuluisa sisäinen kauneus, terveys ja terve itsetunto ovat merkittäviä ominaisuuksia.

26-vuotias nainen kertoo kärsineensä nuorena pituudestaan: ”Olin aina luokan pisin. Muistan ryhtini huonontuneen, kun yritin jotenkin kenottaa seistessäni, etten näyttäisi niin pitkältä.” 24-vuotias nainen puolestaan tunsi opiskeluaikoinaan olonsa pitkäksi ja harteikkaaksi Gulliveriksi kääpiöiden seurassa. Sen vuoksi hän alkoi laihduttaa.

Pituudestaan nuorena kärsinyt nainen on nykyään sinut itsensä kanssa ja uskaltaa ostaa jopa korkokenkiä. Jättiläiseksi itsensä aiemmin tuntenut nainen on toipunut syömishäiriöstä, uudistanut vaatekaappinsa sisällön ja opetellut nauttimaan itsestään.

Edes vetävä ulkonäkö ei aina takaa onnea. Viisikymppinen nainen kertoo näyttävänsä ikäistään nuoremmalta ja saavansa siksi osakseen vähättelevää kohtelua.

”Nykyään sitä miettii enemmänkin kuinka pysyä kunnossa ja terveenä. Lähinnä siksi, että itse tuntee itsensä kauniiksi. Jos rakastaa itseään, niin muutkin pystyvät rakastamaan.”

”Kaikkien ei tarvi olla samasta puusta veistettyjä” Katariina Kyrölän mielestä ulkonäköä tai kauneutta arvioidaan liikaa pelkällä tyytyväinen tai tyytymätön -akselilla. ”Toivoisin, että etsittäisiin enemmän sellaisia käsitteitä, joi-

Teksti: Maria Ojanen Kuvitus: Maria Sandell

17


M on e r ko iide tä lti ss in. ä ee Taa s s. m V itä äli än llä jä mä rk ee m i en etin ää , e t .

k lo tu u p ra op au . L ja n t e ke en äk ki lä a it un ika m ä tä a d h ö sy ä y as yss a t g in än hd in s o r un pyö ä M na se

Sit mä o mit ä hi lin sill ee, toi n ttoo oike et nii yt e nku es o esti , lla t osis et voik s saa n.

Hei, me tilitetään (netissä)! Maaliskuu 2012. Olen elämäntilanteessa, jossa tarvitsisin hirmuisesti ystävää. En kuitenkaan tunne uudelta paikkakunnaltani vielä ketään sellaista ihmistä, jolle voisin soittaa. Päätä riivaa moni kriisi, mutta minulla ei ole ketään, jonka kanssa unohtaa omat murheet vaikkapa tuopin äärellä. Mutta netti on. Ja siellä koko maailma, kasvottomana ja nimettömänä, mutta myös vertaistukena ja myötätuntona asioissa, joista ei osaa kertoa edes satojen kilometrien päähän jääneille lähimmille ystävilleen. Tai sitten kertoo heille niin paljon, että he jo pyytävät hermolomaa heille sysätystä kotiterapeutin roolista. Olo on kovin yksinäinen. Päätän alkaa kirjoittaa runoja, kun en muutakaan keksi. Niitä tupsahteleekin mielen päältä niin suurella tahdilla, että tuntuu, kuin ne haluaisivat tulla useamman silmäparin kokemiksi. Niinpä laitan ne sen ihmeemmin miettimättä nettiin kaikkien nähtäville. Perustan oman runoblogin. Aihepiirit rajautuvat hyvin nopeasti negatiivisten asioiden ympärille: ahdistus, alakulo, ihmissuhdeongelmat, työelämän haasteet, aikuistumisen kipuilu, kiukkuilu, pettymykset… Vaikka olen tottunut kirjoittamaan fiktiota, tekstiä ryöppyää enemmän kuin olisin osannut odottaa. Bloggaamiseen

Pian huomaan, kuinka terapeuttista angstisten tekstien kirjoittaminen on. Kaukaiset ystävyyssuhteet saavat uutta tuulta alleen, ja uudella paikkakunnalla alkaa muodostua ihmissuhteita ilman, että kukaan toimii kenenkään oksennusämpärinä. Mieli on kirkas. Kotonakaan ei ole enää tylsää. Tietokoneen kajo heijastaa öisin ikkunan taa. En selvästi ole ainoa, joka on tajunnut netin terapeuttisen voiman. Suomalaisia blogeja listaava Blogilista.fi löytää hakusanalla ’angsti’ yhteensä 150 blogia ja tuhansia aihetta liippaavia yksittäisiä blogitekstejä. ’Angsti’ on saksan kielestä johdettu pelkoa ja ahdistusta tarkoittava termi, joka on vakiintunut myös suomalaiseen käyttöön. Näiden angstiblogien kirjoittajat ovat itse myöntäneet aiheekseen angstaamisen. Kun tilastoihin lisätään kaikki ne blogit, joissa ei varsinaisesti itsereflektoida tätä tarkoitusperää, saadaan vielä huomattavasti suurempi määrä blogeja ja ihmisiä, jotka kirjaavat oman mielensä myllerrystä säännöllisesti muiden luettavaksi. Vuodatus.net-blogiportaali kuvaa jo nimessään yhtä bloggaajien ilmiselvästi suurimmista motivaattoreista: tarvetta vuodattaa, purkaa ja käsitellä oman elämän ongelmia ja muita kie-

a, m n l ge utsi n n o ku m uuna ilm na, ääs bud a ma sika än h uuri n s id a in ek niiii me iian a l a aik ttää toid on , i e n sy iis Ok t är me et n mu i kom sta, i pit elm nit ti. jet

Mä a tulla jattelin enk mitä v lapsen ä a lent ehkä an, mu a, että kos ämä kaa t mun musta än. nm v s uut iivet o ois enk n ri ko aan opp ttu inut

18

jää täydelliseen koukkuun. Runojani huomioidaan.

Mik s Taa mä ra s k prin tuli hu astun a ssi o olik mattu ina v oike in a a, e i n r a opi? upis ttä mul ine l naa a perin moi nee n

Kim Sit ta mes in oike e vai


tää ä! ä jät in , ett ? No m hmä e n ty lle illall hito a niin sen vik i a on Kuk iinlukem t tent

kn. ae

AAA idio ARGH! o ! raiv tin naa Ku mä ostu m e nu o aa ni es kat mul o lo! le tu n sen lee niin tekis m

Mun ieli tapp tässä to aa itten uhussa i ku ei oo mitää ollu enä n ä pitkää n aikaan järkee .

muroita kirjoittamalla niistä julkisesti. Kirjoittamisen voima on merkittävä. Sen ovat todenneet useat tutkimukset ja yksittäiset kirjoittajat kautta aikojen. Silti ajatus hätkähdyttää: miksi ihmiset tulevat nettiin selostamaan surujaan? Miksi tunnemme itsemme niin yksinäisiksi ja ahdistuneiksi, että mieluummin kohtaamme elämämme netissä kuin perinteisen päiväkirjan äärellä? Vai tukevatko nämä toimintamuodot toisiaan sen sijaan, että ne sulkisivat toisiaan pois? Loppuiko oma ahdinkoni runojen kirjoittamiseen? Naamatusten Naamakirjassa Yhtenä netin mullistajana voidaan ehdottomasti pitää Facebookia, joka perustuu täysin käyttäjien itsensä tuottamaan sisältöön. Päivä toisensa jälkeen me Facebookin käyttäjät keräännymme Naamakirjaan pällistelemään toistemme sinne lataamaa sisältöä. Moni jättää henkilökohtaisia tietojaan paljastamatta varjellakseen yksityisyyttään, mutta yhtä moni raportoi Facebookissa huomattavasti päivittäisiä tekemisiään yksityiskohtaisempia seikkoja omasta elämästään. Miksi? Mikseivät nämä ihmiset ota yhteyttä ystäviinsä ihan yksityisesti ja pura huoliaan heille, niin kuin mystisinä aikoina ennen Facebookia (muistaako kukaan?) oli tapana? Kysytään sitä pääkallopaikalta Facebookista. Laitan omaan statukseeni gallupin pystyyn ja kysyn, miksi ihmiset ylipäänsä päivittävät Facebook-statuksiaan. Ensimmäinen uskaltautuu vastaamaan: ”Mä vaan haluan vähän huomiota ja saada vähän päteä.”

Sitten hiljenee. Pitkältä tuntuvan kymmenen minuutin kommenttitauon aikana ehdin pohtia, miksi ihmiset eivät halua vastata kysymykseeni. Onhan reilusta 650 Facebook-kaveristani moni paikalla ja mitä ilmeisimmin myös nähnyt päivitykseni. Heti perään tunnen itseni hieman arkitodellisuudesta vieraantuneeksi nettinarkkariksi, joka elää paitsi bloginsa myös Facebook-profiilinsa kautta. Onneksi statukseeni alkaa putoilla vastauksia, joita kertyy lopulta yhteensä vajaat neljäkymmentä. Monet haluavat piristää, viihdyttää ja informoida ystäviään sekä toisaalta myös kysellä neuvoja ja apua arkipäiväisiin pulmiinsa. Osa haluaa myös herättää keskustelua, provosoida ja ärsyttää kanssakulkijoitaan. Kaverini kuvailevat syitään päivityksilleen kiitettävän monipuolisesti. Suhteellisen pienestä otannasta huolimatta huomaan, että vain muutama kaverini mainitsee syyksi negatiivisen tilityksen. ”Joskus ulisen jatkuvaa sairasteluani, kun seinät eivät vaikuta riittävän sympaattisilta kuuntelijoilta”, eräs toverini kommentoi. ”Silloin, kun yksinään elää ja asuu, niin se tuntuu vähän siltä kuin juttelisi jonkun kanssa, kun jakaa omia juttuja ja kommentoi muitten juttuja”, myöntää toinen. Nämä perustelut on helppo ymmärtää. Ne myös vastaavat mieltäni kiusaavaan kysymykseen siitä, miksi netti pursuaa alakuloisten ihmisten ajatuksia; ihmiset kun tuntuvat päällisin puolin niin pärjääviltä. Vuorovaikutuksen voima on merkittävä myös internetissä, ja siellä huomio onkin yksi tärkeimmistä valuutoista. Yksinäinen ihminen löytää internetistä vertaisiaan. Ongelmaan kuin ongelmaan löytyy varmasti

ei...

Äh.

Mä tun olin 1 taj tu to 6, ku un s nu i my men , et ö e se häise tin m tap ltä un n i ah tu ältä, eitsy jus mu t so t s yden piv itte . Sil aan mm loin aik in o se aan on kyl .

En v ihm aan py sty iset vää ri käs n e ä se in tyyp y i t t peih ittä ede a v aan jua in ll nte mää s inen isillan ? y s o y i t n. M sam n t ä ä , u mak iks kov että n, mit jom mä e n n en i ko, i a s pia! ään jotk en kinä tuli en mä e l l i En isiä ut , ku ata ri V m ave distaa y moik k k ä o n h k vaä se lko a tän a o ja n pi änis ään mm a mua ko mu j iksi is aan nny, ol ! e i t n

19


Nee

M se ä en ne au ha aih ka ta tä kka ke eu ksi tä a p ne tta viiv as ää lle nu aa iaa tän k ä t. i än Mä siih yhtä sei e . en n p än. nää us iru Iha n, k ka n o n lla tik its ska k e ke uu m ei rto n ä a oo tä n st ä

kat.

ttä , e ää ltä kk , .. ie ö an l. m t hy sta ole aa ne va l pu am mo aan ma i a ls a ky uss tois la s o n e l ti o l i o st es is lle ku is tä si kes hta pi o en ut M ssä ilök kki tä nk kai he ik va

Men

dIs

ay m

ore

a ä ain yl m staa ve K . . . o , n i s n k a e etk e ta osta lee j an järke ä vain h puun u t aan olikoh estä oolump t taa v lis k e os ietin, e n se fii da” -trik v r a Se t äteen m a puhue ko saa k t k jälki mut tot aan ”pa v , i a s a k ur la n se siihe a. k saak

?

vertaistukea, mikäli tarpeeksi kaivaa. Esimerkiksi masentuneille henkilöille löytyy useita eri keskustelupalstoja monilta eri sivustoilta. Olisi hauska kuulla joskus tutkimustietoa siitä, kuinka paljon ihmiset oikeasti saavat netin vertaistuesta apua omaan oloonsa. Googlettelu ei tuota suurempaa tulosta. Ehkäpä tässä olisi gradun aihetta jollekulle? Netinkäyttöä tutkitaan monialaisesti ja poikkitieteellisesti edestakaisin, mutta mikrotasolla tapahtuvat ilmiöt kaipaavat vielä selityksiä. Yksittäinen bloggaaja mielenterveystyöläisenä Maaliskuu 2014. Olen kirjoittanut runoja nettiin kohta kaksi vuotta. Niitä on blogissani jo yli 700.

Tekstin sitaatit julkaistu luvalla, sivujen kehykset kuvitteellisia esimerkkejä. Teksti: Hanna Teriö, http://hateriot.wordpress.com

Join tää akin pä on y iv ksi inä ka niis tä!! ikki va in o

Google-tilastojen perusteella blogilleni on kysyntää: ihmiset päätyvät runojeni äärelle googlettaessaan sellaisia pikkujuttuja kuin ”masennus”, ”viha”, ”pettymys”, ”alkoholismi”, ”mielenterveysongelmat” ja ”ero”. Välillä koenkin tekeväni mielenterveystyötä: ihmiset selvästi hakevat netistä lohtua oloonsa. Toivottavasti joku sitä runojeni luota saakin.

ha , ä tti a sa mie en ä . ti, pitä tän s ka yt jes an ja n jär r n Kii a ja tt n kka asia ä i halu i pirust äh pa kin ä a i a p rkk ton onn nnutka , maail tta i ha ssä o ma, ellin an o llä aan mee e e y l l n a K am ih ! tän n olis lu iten ään kää m nu

20

n lii

kaa

ja

S sa illo ke , m in lä n ä ku ed kä elle en n m m el än kä os u äs le . M än a a k ky en, ä si nnu iu m va oo itä o sa m ik n , e ik tti en ka va n ei in en s an kä n s ko vu iitä to os an ulu ot on si aa oo sta j vih vi e . o lä ain he e m n -

M ty ä o rk o yt n et al ää ler n gi m ne ul n le ka ai la na lle ka , m ik u ki t s al il la ti . si

Bloggaamisesta on tullut minulle rakas harrastus, josta en halua luopua. Runojen kirjoittaminen on vapauttavaa, ja blogi voi hyvin, vaikkeivät kävijämäärät päätä huimaa. Ahdistun yhä monenlaisista asioista, mutta netissä olen onnellinen. Facebook-päivityksiini en normaalisti kirjoita ikävistä asioista, mutta blogiin ilmestyy jatkuvalla syötöllä väkivaltaisia ja raadollisia runoja, joiden maailma on kaikkea muuta kuin omani kaltainen.

Netti on ehdottomasti hyvä väylä tuoda ajatuksiaan julki myös aiheista, joista muuten vaikenisi. Monesti voisi kuvitella, että verkkoon hakeuduttaisiin ennemminkin eskapistisessa mielessä, pois omien huolten ääreltä. Motivaation lähteenä voi kuitenkin aivan yhtä hyvin olla itsensä terapoimisen tarve. Ja sellaiseen internet, kaikessa monimutkaisuudessaan ja -muotoisuudessaan, on oiva väline.

n


Liikkuva kuva liikkeessä Elokuva elää murrosta. Seitsemäs taide ja viime vuosisadan merkittävin yhteiskunnallinen voima on tienristeyksessä, jossa sitä kuvataan pelikulttuurista tutun simulaation käsitteellä. Voiko toden ja jäljennöksen rajat sekoittavalla digitaalisella ajalla puhua jo elokuvan kriisistä? Keskustelua elokuvan tulevaisuudesta käydään filmi- ja digikuvaa puolustavien tahojen välillä. Esteettisiin tai käytännön ominaisuuksiin liittyvät arvoasetelmat jättävät usein huomiotta sen, mitä elokuva kussakin tapauksessa todella on. Maailmaa fotokemiallisesti peilaavan filmikuvan suhdetta todellisuuteen voisi ainakin pitää todempana kuin mitä digikuvan nollien ja ykkösten jäljennystyö mahdollistaa. Jos filmillä esitetään olemassa olevaa, niin digillä luodaan uutta – simuloidaan todellisuutta.

Vastakkainasettelun tuoreimpia esityksiä on Keanu Reevesin juontama mainio Side by Side -dokumentti (2012). Siinä digitaalista kuvaa puolustavat ohjaajat eivät ymmärrä filmille visioitaan tallentavien tekijöiden halua pitää kiinni välineestä, josta aika on jo jättänyt. Digikamerat kun mahdollistavat elokuvan väri- ja valotasojen valitsemisen jo kuvausvaiheessa. Kuvamanipulaatiolle alistuminen sen sijaan on kauhistus ohjaajille, jotka tietävät pitkän esituotannon jälkeisen lunastuksen arvon. Leikkauspöydällä odottavat filmikelat sisältävät kirjaimellisesti välähdyksiä todellisuudesta. Digille kuvaavat ohjaajat puolestaan ovat sukua videopelien tekijöiden kanssa. Toisaalta asia ei ole aivan näin yksinkertainen. Kameran ja todellisuuden suhteeseen on puututtu kauan ennen digitaalisuuden tuloa aina yksittäisten framien käsinvärittämisestä (Matka kuuhun, 1902) lähes koko mise-en-scénen animointiin (Kuka viritti ansan, Roger Rabbit, 1988). Kuitenkin kysymykset siitä, millaisen kuvan elokuva todellisuudesta tuottaa, on nyt muotoiltava uudestaan. Jotkut jopa kokevat, että avatarien ja sincityjen johdosta elokuvasta ei voi enää edes puhua samalla tavoin kuin ennen. Puristit eivät näe elokuvan olevan kriisissä, vaan pikemminkin tekevän jo kuolemaa. Syyt sille, miksi elokuva koetaan usein ”elämää suurempana”, eivät välttämättä liity välineen ontologiaan vaan tunnelatauksiin, joita se katsojissaan herättää. Katsomiskokemukseen liittyvät tunteet rinnastuvat nähtyyn ja koettuun, eikä silloin ole yhdentekevää, onko kyseessä oikea vai simuloitu esitys. Koska ilmiö on ongelmallinen, pitäisi elokuvan kriisiytymisen sijaan aloittaakin siihen liittyvän keskustelun kriisistä.

Teksti: Tuomas Lieskivi Kuvitus: Sara Jaakonmäki

21


Hallituksen esitte Myös Hurman uusi hallitus osaa kriise illä. Pienten, arkist turhautumisten oh en ella monia huolestu ttaa esimerkiksi tämänhetkinen Ukrai nan tilanne. Nyt ha llituksen jäsenet esi täytyvät kertomalla tomista suhteistaan kriiseihin.

ly

Teksti ja kuvat: An

ni Savolainen

M M inn si aai a Kr lle k lma Sep pä ke iis un n va ilen in i ei tur lä s s v te ta , i kie aa hin , pu es an tk e ssä n v ta he ta o en rii ran n ja sy oi jo pp ka r ön mi n a ue lla iv su tää ikä ht a o n. k k n hu an la . r ja um ta ata Oi iise or i o tai kea ily, ill tan le sti a n . – as ktil ian an -

inho

de lou

ta

e, ääll n p tan a v S a aina in koe yt liin o up ntu ti. Sill tässä n i. Pau u t os ki taja ä kaik n help , onko na toim ki ill ai ttiä nek Väl s liian mie se silti nsä on a u j k Ve jos Ei tua ylee e eä. vät hoit vij ra H rau n järk t kestä äse i ein ää s t i i i Kri n m kr on ise iset tken. en k r i k l e ,h A en o h p n a i all a a n v i kki Ark na, itu si i i n kse s k ja m un dol et k nr riis lisi k imm kri ini uista irjau no ise dun illä an n yritä l e v v n o a e tur his peast ratka ni kö rkta. y i, s i illä sta m hä. ah en jak sa

22

M a ta tti P j aa Ba a na ne ku d be ite ard n, ole nk va d ra Le n m in b ay: pu k on yö a rii he sk d juo ar si d en ma ksem Co oken eyeb . Tu jo r hhe ut. row hin hd i n n oll e isi n, y , N Para da aihe y mm stä eil st , jo on Y aa an vill ag e ti oung pua nka o gre lit , ssi täm joo vat ivi ga i n ne , e n h n ja ev i.

a, noj alo


E ta mm Vä av a kä ltt a V uo tä än ele n ri ta iso ku ne Si a, t sis in ark n, in ie ko m isi a ä ku ta dän llen hd a k pa k i, ol ri lt tu uk rii ja lis ise ur se sin jo ta. jän s ss iv A i a ole hä va n as sy v n u ii ön an ei du n su ai os n n pit a h kl aa eel a a iista lin ut. en .

Ha n Ole na T n m eri apu est ö, ti a riku ovat ari kr edott a i t mä lttuur ietois iseilem ja u i. n ain i Rose Olen ustaid ään. a jo P o k ten DeWi uiten t ja p arast a kin tt B opu kin . uka l o ter, man aae eli selv läiän

Ma ri Krii a Ojan seile en, n turh s an v , kun ihteer mit i ä h ä en n tu vuoro ka n kan ssa- purkam teja. P udessa ääd asu vält aan on jaa y tä turh n useim siitä mättä o ni, jol a l u a kin tum ku tule le asiaa e sit n m itenka ista a ten i krii tään os n ei si. aa. Ja

He va nni Er Kr on i en tä, isi vo , k ul ko ette i tul ttu ska n la mi pä kri ur n äse stä ett isi iva väl n a i e sta v i a n i le arau ja ikana hetk stag an, k p r e u h a y p l t m aih oitt ytä ara lise en m ät sti a aam sii ä sta tä e on via t tun ku san tä ta on s oimi aan i k o , tuu ten . o o i I t j ma so ta kin a. . ha Ark an p a yst n rvo ise ääh än in nii k än n i riisi i so n mi l-

tti

ip

ii ol

ä ett ä , ä st t ä sii äm ,s n l mi t va ia e kol rit, ne u o t t sä iva en ut oh Ah a ava ni j oi na leen kura ioid a n i y a t i e st as utta o po iis n v ät ar M n va kr tä e nev itku ulta uhte on j ä s ete lop a s ta ne ens syy n e ensi ja ain jois e Yl tain . N en isi in, jos sillä esti: min pitä mpi täy rtais uhu riisi aie p po ten ly. K nsiin sit ente uha t jäs hin . i ni vitty l se al

ia os

A va nn Kr sta i se iis av Ah ot llai ejä a o, m an nen on ko iin si ul itä isk ma . ut h us ku ee, do t p po va o n iirt n lii ja ele arv tt in la n fi ott en ta a i an lik a. s K In en u st i t n ag ai ra -

23


”Kun leikkaa kurkkua leivän päälle, yksi pala putoaa aina lattialle.” ”Pudotin mun iPhonen mun MacBookin päälle ja siihen tuli lommo!” ”Ei millään jaksaisi juhlia, mutta koska on ostanut uuden mekon, jonka haluaa laittaa päälle, niin pakko.”

”Roskien vieminen on raskasta, koska kotoa lähtemistä ei koskaan osaa ajoittaa silleen, että olisi se minuutti aikaa poiketa taloyhtiön roskapisteen kautta. Ja muina hetkinä ei vaan jaksa. ” ”Sisustusliikkeissä menee liian monta tuntia, koska ei osaa päättää, mihin tuhlaa rahansa.” ”Sinitarran laatu on nykyään ihan surkea.”

YLITSEPÄÄSE Mogulin toimituskunta paljastaa pahimmat ongelmansa. Laita elämäsi perspektiiviin tämän aukeaman avulla!

”Lakanoita on mahdotonta viikata yksin.” ”Sämpylää ei ikinä saa halkaistua veitsellä niin, että molemmat puolet ois yhtä suuret.” ”Ei haluais pestä tukkaa, ettei hiusväri kulu.” ”Yliopistolla on pesualtaita, joiden hana on niin matalalla, ettei vesipulloa saa täytettyä.” ”Spagettia keittää aina liikaa.” ”Rahkajogurttia ei saa Ruotsissa muualta kuin Lidlistä.” ”Sinkkuelämän kaikki jaksot eivät ole niin hyviä, mutta koko sarja on aina pakko katsoa alusta loppuun, koska kaikki muu on huijaamista.” ”Toisella näytöllä pyörivä striimi ei pysy full-screenissä, kun päänäytöllä klikkailee jotain muuta.”

”Ei saa tehtyä Pajalan metu-esseetä, koska se tuntuu älyttömän helpolta Sihvosen kurssin jälkeen.” ”Se kun kaupan liukuportaat pysähtyivät juuri kun astuin niiden kyytiin. Oli pakko käyttää OMIA jalkoja. ” ”Kun Instagram-sovellus välillä bugaa. Ei näe reaaliajassa, kuka tykkää mun kuvista.” ”Ikean omenaviipaloitsijaa käytettäessä siemenkota ei leikkaudu nätisti suoraan ja kokonaan pois, vaan aina johonkin viipaleeseen jää siemen.” ”Ruotsin läksyt.” ”Striimit lagaa aina silloin, kun olisi joku jännä tv-sarjan jakso katsottavana.”

”Kun tekee mieli jotain tiettyä herkkua ja sitä lähtee oikein erikseen ostamaan kaupasta, EIKÄ SITÄ OLE SIELLÄ.”

”Kattiloita on niin monta, että niiden tiskaamista voi vältellä ottamalla kaapista aina uuden.”

”Nutturasta tulee täydellinen vain, jos on just menossa nukkumaan.”

”Pesukoneeseen jääneitä pyykkejä ei saa kuivumaan, koska täytyy dokata kavereiden kanssa.”

”Töihin meneminen ärsyttää, mutta työvuorojen puute ahdistaa.”

”Ostaa kaupasta pullaa ja siinä on rusinoita.”

”Aina joutuu seisomaan liikennevaloissa.”

24

”Piti laittaa porkkanasosekeittoon normisipulin sijasta punasipulia, koska kotona ei ollut muuta, eikä jaksa enää käydä kaupassa.”

”Ei jaksa nousta sohvalta painamaan playta, kun Spotify-lista loppuu.”


”Silmälasit pitäisi pestä joka päivä.” ”Ei viitsi avata sähköpostia, ettei kohtaa lisää hoidettavia asioita.” ”Nettikaupoissa on monta sataa sivua kivoja juhlamekkoja.” ”Yliopiston ruokajonossa on raskasta, kun maitopurkit on loppu eikä jaksa avata uutta.”

”Pornobileiden asuvalinta aiheuttaa harmaita hiuksia. ” ”Ei voi uusia lainoja, koska kirjastokortti on toisessa huoneessa.” Koonnut: Susanne Salmi

EMÄTTÖMÄT ”Kun ei ole nälkä, mutta on pakko syödä, koska ruoka menee muuten huonoksi eikä halua heittää sitä pois.” ”Kun haluaisit että päivä olis jo ohi, koska koko päivä tuntuu ihan turhalta.” ”Tekee niin hyvää kanakeittoa, että tekisi mieli syödä kaikki kerralla, vaikka siitä riittäisi moneksi päiväksi.”

25


ni um ol K

Elämisen sietämätön vaikeus En ole viime aikoina ehtinyt murehtimaan EU:n taloustilannetta, koska olen keskittynyt kamppailemaan omassa kukkarossani jylläävän eurokriisin kanssa. Olen huomannut, että maailmantalouden hienovaraiset nyanssit eivät juuri kiinnosta, jos itsellä ei ole varaa esimerkiksi juustoon. Jos minun rehellisesti sanoen pitäisi juuri nyt tehdä valinta vakaamman euroalueen ja puolikiloisen oltermanni-kiekon väliltä, joutuisin esittämään pahoitteluni Välimeren suuntaan. Itsekästähän se on, mutta siinä missä maailman ongelmien parissa ahertaa liuta asiantuntijoita, on meidän tavallisten pulliaisten hoidettava kriisimme itse – ja kriisejä meillä kyllä riittää. Identiteetti- ja ulkonäkökriisien lisäksi saamme hikoilla ainakin koulutuksen ja työllistymisen kanssa. Koko kuviota koristavat lisäksi säännöllisesti toistuvat ikäkriisit (joiden yhteydessä on sentään joskus kakkua tarjolla). Onko ihmekään, jos henkistä bensaa ei kaiken tämän jälkeen aina riitä muualle jaettavaksi? Yksi suurimmista syistä jatkuviin kriiseihin ovat valinnat. Elämä on tänä päivänä täynnä valintoja, niin hyvässä kuin huonossakin. Ura vai perhe? Yliopisto vai AMK? Klubi vai Dynamo? Minä en ainakaan ole pätevä tekemään tällaisia päätöksiä. Kämmeneni hikoavat jo lähikaupan karkkihyllyllä, kun pitäisi päättää Amerikan pastillien ja Omar-pussin väliltä. Mistä helkkarista minä voin tietää, mitä työtä haluan tehdä mahdollisesti jopa seuraavat 40 vuotta? Impossibru! Ja kuitenkin nämä ovat niitä elämän keskeisimpiä kysymyksiä, jotka jokainen meistä joutuu jossain vaiheessa kohtaamaan. Miksei näistä asioista sitten puhuta vaikka koulussa? Miksi osaan soittaa ”Ostakaa makkaraa” nokkahuilulla, mutta en tiedä mitä haluan elämältäni? Olisin mielelläni luopunut vaikka parista puukäsityön oppitunnista, jos olisin vaihdossa saanut taitoja, joista olisi apua näiden ongelmien kanssa. Eikö se olisi ihan järkevää, jos koulun tarkoitus on kerran valmistaa oppilaat aikuisuuden haasteisiin? Mutta ei, kyllähän suomalaisen miehen pitää jumalauta linnunpönttö osata rakentaa. Minä olen jo menetetty tapaus. Tulevilla sukupolvilla on kuitenkin vielä toivoa, kiitos suomenruotsalaisten. Folkhälsanin tutkimuskeskus selvittää paraikaa, kannattaisiko peruskoulussa opettaa myös tietoisuustaitoja, jotta lapsista kasvaisi tasapainoisempia aikuisia. Toivottavasti näin käy ja idea toimii. Itse olen nimittäin jo vähällä ulkoistaa elämänhallintani Iltalehden horoskooppien käsiin.

Kirjoittaja on yhteensä viisi välivuotta viettänyt elämäntapaepäröijä, jonka puukäsityön arvosana oli yläasteella vahva kutonen.

Arttu Ala-Jokimäki

26


27


LUENTOJA ELÄMÄSTÄ JOKA ILTA R E H T O R I N P E L L O N K AT U 6 PUH. 250 5515

Moguli 1/2014  

Mediatutkimuksen ainejärjestölehti 1/2014