8.3.6 Lähetysjärjestöjen yhteishenki

asioita itsenäisesti. Läksyjen luku oli osattava jo nuorena samoin taskurahan käyttö, jota vanhemmat aina antoivat kullekin koulujaksolle. Toisaalta rajoittunut elämä kaltereiden ja muurien sisällä haittasi itsenäistymistä. Suomeen yksin lukioon tultaessa viimeistään oli osattava tulla toimeen yksinään. Tätä itsenäistymisvaihetta toiset odottivat innolla, mutta sukulaisten ja ystävien tuki koettiin elintärkeiksi. Lähetyskentällä ollessa perhe oli muodostunut varsin tiiviiksi ja sitä arvostettiin varsinkin kun se oli yhdessä koolla pitkästä aikaa. Yhdessä tapauksessa haastateltava mainitsi oman suhteensa isään jääneen etäiseksi erossa olemisen vuoksi ja toivoi asian korjaantuneen Suomessa. Normaalin lapsuuden eläminen vanhempien kanssa ei ollut mahdollista, mistä syystä vahvaa irtiottoa heistä ei tapahtunut. Se tapahtui myöhemmin monen suomalaisen tapaan vieraalle paikkakunnalle opiskelemaan lähdettäessä. Viikonlopuiksi aluksi palattiin vanhempien luo, kunnes pikku hiljaa itsenäistyi ja oma elämä muodostui.

8.3.6 Lähetysjärjestöjen yhteishenki

Yhteisöä käytetään yleisnimityksenä erilaisista ryhmämuodostelmista. Sen perustana voi olla taloudelliset, poliittiset tai alueelliset seikat. Lisäksi yhteisyys voi perustua vielä sukulaisuuteen, intresseihin, uskomuksiin, yhteisöön, toimiin, vuorovaikutukseen, seurusteluun, harrastuksiin, maailmankatsomukseen, mieltymyksiin ja tunteisiin (Lehtonen 1990, 15). Yleisimmillään yhteisö käsite viittaa ihmisten välisiin vuorovaikutuksiin ja tapoihin kommunikoida, ihmisten välisiin suhteisiin ja siihen mikä tietylle ihmisryhmälle on yhteistä. Lähetyslapset edustavat tällaista joukkoa, joilla on paljon yhteistä, huolimatta siitä missä maassa tai kulttuurissa ovat asuneet. Heillä on kokemuksia esimerkiksi muutoista, sopeutumisesta ja useista kaverisuhteiden solmimisista. Tästä johtuen haastattelemani henkilöt mainitsivat ystävikseen nuoret, joilla on samankaltaisia kokemuksia. Lisäksi he mainitsivat, kuinka toisten lähetyslasten kanssa syntyi nopeasti yhteisymmärrys, vaikka ei muuten olisi kovinkaan hyvä kaveri.

Klassisen sosiologian yhteisökäsite tiivistyy Ferdinand Tönniesin esittämään laajasti omaksuttuun Gemeinschaft / Gesellschaft jaotteluun. Suomeksi edellinen käännetään yhteisöksi ja jälkimmäinen yhdistykseksi tai yhteiskunnaksi. Tönnies puhuu luottamuksen tilasta, jossa sillä on asema yhteisöllisissä ja yhteiskunnallisissa suhteissa. Tätä esiintyy

lähinnä Gemeinschaft tyyppisissä, laajennetun perheen kaltaisissa, emotionaalisuuteen, luonnolliseen haluun tai johonkin muihin tekijöihin nojaavissa yhteisöissä. (Ilmonen & Jokinen 2002, 17.) Tönniesille yhteisö on traditionaalisen maailman primitiivinen ja luonnollinen ihmisten yhteenliittymä ja yhdistys sen mekaaninen ja keinotekoinen vastine modernissa maailmassa. Tästä lähtökohdasta seuraa, että yhteisö on aina lämmin huolenpitoyhteisö ja yhdistys jotain, jonka toimintaa ohjaa kylmä rationaalisuus (Lehtonen 1990, 15).

Tähänastisen tarkastelun perusteella olemme voineet todeta, että yhteisön jäsenillä on oltava jotain yhteistä. Mielestäni lähetysjärjestö on paikka, missä ihmisillä on ainakin samanlainen arvomaailma, mutta myös yhteinen päämäärä. Kristilliseltä pohjalta nousevat arvot yhdistettynä päämääriin johtavat kehitysyhteistyöhankkeisiin ja humanitaariseen apuun. Nämä ovat osa lähetystyön kokonaiskuvaa. Lähetysjärjestö Fida mainitseekin holistisen, koko ihmisen auttamisen, lähimmäisen rakkauden lähtökohdakseen työnsä periaatteeksi. (Vuosikertomus 1999.) Lehtosen sanoin voidaankin yhteisöllisyyden ajatella viittaavaan ennen kaikkea sosiaalisen vuorovaikutuksen ominaisuuteen, tapaan ja toimintaperiaatteisiin (1990, 25). Eri tietoisuuden tasoilla yhteisyys esiintyy jaettuina uskomuksina, tunteina ja subjektiivisina kokemuksina. Sen kokemuksina voi olla esimerkiksi maailmankatsomus, uskonnollinen näkemys tai poliittinen asenne. Lähetysjärjestöjen kohdalla sen voidaan nähdä toimivan aatteellisesti kristilliseltä pohjalta, joissa on sitä symbolista yhteisyyttä, joka yhdistää erilaisia ihmisryhmiä ideologiselta pohjalta. Sosiaalinen pääoma uskonnollisessa yhdistyksessä näkyy voimana, joka yhdistää ihmisiä heidän eroistaan huolimatta (Kaunismaa, 2002, 136).

James Colemanin (1988) (ks. 6.1.2) mukaan tiivis sosiaalinen rakenne, jota suhdeverkot edustavat, saavat aikaan luottamusta ja sitoutumista yhteistyöhön. Edellä mainittu lähetystyöntekijöiden kokema yhteisöllisyys ulkomailla ja tämän verkoston puute Suomessa voi luoda tietyn aukon. Ystäviä on, mutta ei koko ajan ympärillä kuten aiemmin ja ajatus ihmisen olemisesta oman onnensa seppä vahvistuu, kun katsoo nyky-yhteiskuntaa. Tässä on lähetyslapsilla ehkä yksi syy Suomessa viihtymättömyyteen. Coleman näkee ihmisen rationaaliksi, jonka toimintaa helpottavat ystävien välinen vastavuoroisuus, informaation kulku ja normit.

Yksi mielenkiintoinen seikka suomalaisten ulkomailla asumisessa on kanssakäyminen toisten oman maan ihmisten kanssa. Tämä edustaa sosiaalisen pääoman muotoa, jossa inhimillisiä voimavaroja jaetaan toisten kanssa. Usein ulkomaille muuttavilla on ollut tapana asua lähellä saman maan ihmisten kanssa ja pitää tiivistä yhteyttä. Tämä luo sitä heidän kaipaamaansa tuttuuden tai turvallisuuden tunnetta vieraassa tai uudessa kulttuurissa. Kanssakäyminen voi olla neuvojen ja kokemusten jakamista, lasten yhteistä koulukyyditystä tai asumista lähekkäin turvallisen aidatun alueen sisäpuolella, joka muistuttaa jo kommuunia. Tässä asumisvaihtoehdossa on sekä hyvät, että huonot puolensa, sillä se suojelee, mutta myös rajoittaa. Suomalainen identiteetti saattaa pysyä vahvana, mutta samalla suhteet paikallisiin voivat jäädä retkiksi aidan ulkopuolelle tai jutusteluun paikallisen apulaisen kanssa.

Varsinkin hengellistä työtä tekevissä yhteisöissä me-henki on vahva. Kristillinen vakaumus yhdistää erilaisia persoonia ja käytännön elämään liittyviä neuvoja vaihdetaan. Lähetyslapset muistelivat yhteisöllisyyttä hyvällä. Lapset leikkivät toisten suomalaisten lasten kanssa ja perheet olivat tiiviimmässä kanssakäymisessä keskenään. Kerran vuodessa järjestetyt lähettipäivät kokosivat koko maassa olevat lähetystyöntekijät yhteen ajatusten vaihtoon ja rentoutumiseen. Oman lukunsa ovat vielä suomalaiset koulut, jossa koulunkäynti tapahtuu suomalaisen opetussuunnitelman mukaan ja suomen kielellä. Leirikoulut lisäksi vielä vahvistivat yhteenkuuluvuuden tunnetta, mutta pitivät myös yllä suomen kieltä ja identiteettiä.

Ulkomaankoulu oli paikka, minkä parissa nuori vietti pitkiäkin aikoja. Ympärillä oli periaatteessa koko ajan ihmisiä joko suomalaisia tai kansainvälisiä. Suojattu elämä toi lapsen tarvitsemaa turvallisuutta ja ihmissuhteet olivat usein varsin läheisiä. Pienessä koulussa nuoremmat ja vanhemmat olivat keskenään, mutta toisaalta elämä ei vastannut sitä todellisuutta, missä paikalliset elivät. Osa nuorista oli iloisia siitä, että saivat pitää lapsuuden pitkään ja paha maailma tuntui olevan turvallisen välimatkan päässä. ”Pumpulissa” eläminen suojeli. Toiset taas olivat sitä mieltä, että suojattu ja uskonnollinen elämä vaikeutti sopeutumista Suomen normaaliin elämään. Tästä syystä paluu tai tulo Suomeen oli monelle shokki. Suhtautuminen alussa moniin asioihin oli ehdotonta, mutta jossain vaiheessa lähdettiin ehkä kokeilemaan kavereiden tekemiä juttuja.