8.3.1 Valmistautuminen

ne ne tietää että mä oon siellä” (Tyttö 17v, Itä-Eurooppa) ”...toisaalta mä halusin tulla Suomeen kun mä olin kyllästynyt olemaan siellä kaltereiden sisällä kun siellä ei oikein päässyt liikkumaan itsekseen.” (Tyttö A 23v, Afrikka) Pitkään ulkomailla asuneelle Suomeen tuloon suhtauduttiin ehkä ristiriitaisesti. Tiedettiin, että Suomeen paluu koittaa jossain vaiheessa, mutta asenne oli hieman pessimistinen. Suomalaiset koettiin erilaiseksi ja ulkomailla viihdyttiin hyvin. Muutama yksin Suomeen palaava odotti innolla omien siipien kokeilemista. Tapahtumaan saattoi liittyä pientä uhoa, mutta myös odotusta itsenäistymisestä ja omasta elämästä päättämisestä. ”Odotin innolla kokeilua omaan elämään kun ei tarvitse asua asuntolassa.” (Tyttö 24v, Aasia)

Eakinin (1999, 36) mukaan on erittäin tärkeää, että nuori muodostaa omia sosiaalisia suhteita. Ystävyysverkoston luominen edellyttää itsenäisyyttä vanhemmista ja tämä taas elämää perhepiirin ulkopuolella poissa vanhempien valvovan katseen alta. Ulkomailla tämä ei kuitenkaan aina ole mahdollista ja turvallisuuskysymys rajoittaa häntä viettämästä itsenäistä sosiaalista elämää. Pienen ulkomaankoulun koulukavereiden vanhemmat tuntevat

usein hyvin toisensa ja ulkomaan asuinyhteisö muistuttaa nuoren mielestä akvaariota. Vanhemmat ovat mielissään, kun saavat olla lastensa kanssa normaalia pitempään, mutta se voi myös rajoittaa heitä kehittämästä itseään ja sitä kautta kasvamasta itsenäiseksi nuoreksi aikuiseksi. Tämä taas voi johtaa siihen, että murrosikä ja kapinavaihe jatkuvat vielä parikymppisenä. Sosiaalisen pääoman yhdistävä ja sitova luonne näkyvät tässä perheen sisällä, jossa perhettä yhdistää vieraassa kulttuurissa asuminen ja rajoittava elämä sitovat sen yhteen, vaikka nuori mielellään tekisi tuttavuutta ikätovereihin joita vanhemmat eivät tunne.

8.3.1 Valmistautuminen

Etukäteisvalmennuksesta tärkeimpänä Marttinen (1992B, 43) pitää sitä, että vanhemmat ja opettajat yhdessä lapsen kanssa käyvät Suomeen muuttoon liittyviä kysymyksiä läpi. Kodin sisäpuolen turvallisuus on lapselle ja nuorelle tärkeä turvapaikka ulkopuolella olevaa uutta, outoa ja hämmentävää kohtaan.

Neljästätoista haastatellusta vain kolme mainitsi saaneensa jonkinlaista valmentautumista paluun suhteen. Tämä oli tapahtunut koulussa, mistä ensimmäisessä opettaja oppilaanohjaustunnilla oli neuvonut Suomen lukiota koskevia asioita ja toisessa koulu oli järjestänyt pidemmän paluuseminaarin asiasta, kuinka hyvästellä oikealla tavalla. Kolmannessa kansainvälisen koulun opettaja kertoi ajoissa luokkakavereille nuoren lähdöstä, jolloin aikaa jäi hyvästelyyn. Kaksi muuta tiesi lähdön koittavan ja he ottivat etäisyyttä kavereihin viimeisen vuoden aikana eron helpottamiseksi. Kahden kohdalla lähtö oli pikainen, eikä aikaa hyvästelyyn jäänyt. Näistä toiseen syynä oli äidin sairastuminen ja toisessa se, että vanhemmat eivät halunneet paikalliseen kulttuuriin liittyviä pitkiä hyvästelyjä. Pikaista lähtöä ei välttämättä pidetty hyvänä, sillä ”Olisin ehkä halunnut valmistautua siihen paremmin ja hyvästellä kaikki paikat, kaverit ja niin edelleen. Että se oli sellainen muutaman päivän äkkilähtö. En ollut sisäistänyt sitä ajatusta, että nyt lähdetään ja tämä on viimeinen kerta. Mä tietenkin ajattelin, että me tullaan vielä kuitenkin takaisin. Että kun me yhtäkkiä ollaankin perustamassa kotia paikkaan, josta mä en ole edes koskaan kuullut ja mulla oli tosi paha shokki.” (Tyttö 16v, Afrikka) Muiden Suomeen tulevien kohdalla oli kyse tavallisesta työkauden päättymisestä, koulujen jatkamisesta ja armeijan aloittamisesta.

Valmistautumiseen voidaan laskea myös tulevaisuuden suunnitelmat. Useimpien kohdalla ne olivat selkeät, mutta muutama ei tiennyt vielä Suomeen saavuttuaankaan mitä tehdä. Tämä vaikutti ehkä siihen, että he kokivat paluun ristiriitaisena. Perheen tuella ja Jumalan avulla he uskoivat selviytyneensä tilanteesta. Jälkeenpäin he arvioivat Suomeen tulon olleen helpompi, mikäli heillä olisi ollut selkeitä suunnitelmia paluun jälkeiseen elämään tai jos oma asenne olisi ollut optimistisempi Suomeen tullessa. Lähetysjärjestöillä ei ollut merkittävää roolia haastateltujen nuorien valmistautumiseen. Niiden myöhemmin Suomessa järjestämät lähetyslastenleirit sen sijaan koettiin tarpeellisiksi. Monet mainitsivat seurakunnan ja sen keskellä lähetyslapsena olemisen paluusopeutumisprosessissa. Lähetystyöntekijät huomioitiin seurakunnassa erityisen hyvin ja nuoret saivat olla hyvässä ja huonossa mielessä paljon esillä. Itsetuntoasioiden kanssa painiva nuori mieluummin kuitenkin jää sivustakatsojaksi. Seurakuntalaiset olivat ystävällisiä ja tulivat juttelemaan ja päivittelemään kuinka lapset olivat kasvaneet.