Äidiksi yksin

Annika näki pienen pojan nukkuvan lastenkodin pinnasängyssä 18 vuotta sitten. Siitä alkoi hänen matkansa Artun äidiksi.

Maaliskuu. Kun tieto minusta tuli, äiti alkoi itkeä, koska oli niin onnellinen. Äiti soitti mummille ja lähetti tekstiviestejä ympäriinsä. Hän lähti bussilla töihin, mutta ei meinannut löytää oikeaa autoa ja harhaili ympäriinsä, kun oli niin sekaisin ilosta.

OTE ADOPTIOPÄIVÄKIRJASTA, JOTA ANNIKA KIRJOITTI ARTUN ENSIVAIHEISTA.

Annikasta tuli äiti, kun hän kohtasi poikansa ensimmäisen kerran kaukana Afrikassa. Tunne äitiydestä ei roihahtanut heti, se on kasvanut pikkuhiljaa, mutta vastuun lapsesta Annika otti ikiomaksi kerralla ja kokonaan. Se on pakko hyväksyä, kun ryhtyy adoptioprosessiin yksin. ”Me olemme kyllä käyttäneet kaikki mahdolliset palvelut. Ja silti kävi niin kuin kävi.”

Pienen perheen elämään on alusta asti kuulunut tutkimuksia, diagnooseja, kuntoutusta ja terapiaa. Kun avohuollon perhepalvelut oli käyty läpi, murrosiän vaikeimpaan vaiheeseen tarvittiin huostaanotto ja laitossijoitus. Monta kertaa Annika on ollut varma, että enää hän ei jaksa, eikä selviä.

Ja kuitenkin perheen elämään on yhtä lailla kuulunut yhdessä kasvamista, hulvatonta hassuttelua ja paljon sinnikästä rakkautta. Sellaista, joka ei koskaan luovuta.

Annikan nimi ei ole oikeasti Annika, eikä Artun nimi Arttu. Annikan mielestä hänellä ei ole oikeutta tehdä lapsensa puolesta päätöstä siitä, onko tämän tarina julkinen. Eikä hän itsekään haluaisi puhua kipeimmistä asioista ilman nimettömyyden suojaa.

Arttu on nyt nuori aikuinen, joka opettelee itsenäistä elämää, asuu ryhmäkodissa lähistöllä ja kyläilee äidin luona harva se päivä. Elämäntilanteessa ja tulevaisuudessa

Hyvä ystävä, perheellinen nainen, vakuutti, että mies ei ole välttämätön, mutta lapsi kyllä kannattaa hankkia. Annika oli päättänyt jo nuorena, ettei halua itse synnyttää lapsia maailmaan, jossa riittää äidittömiä lapsia. Johtopäätös oli selvä: adoptiomahdollisuus täytyi selvittää. ”Ja minähän olen aika nopea käänteissäni. Seuraavassa hetkessä pääsin adoptioneuvontaan ja selvitykset menivät hirveän nopeasti.”

Vuosituhannen vaihteessa lapsia adoptoitiin nykyistä enemmän ja odotusajat olivat lyhyempiä. Annika olisi saanut lapsen jo vuoden kuluttua prosessin käynnistämisestä, mutta yksiötä isomman asunnon etsiminen vaati lisäaikaa.

Siihen, että hän haki lasta yksin, suhtauduttiin Annikan mukaan varsin kevyesti. Jälkeenpäin ajatellen ehkä turhankin kevyesti. ”Minulta kysyttiin tukiverkostoista ja osasin kai vastata oikein. Ja olihan minulla ihmisiä, jotka lupasivat tukea. Moni on tukenutkin, mutta oikeasti tilanteet muuttuvat, ihmiset tulevat ja menevät.”

Adoptioprosessiin kuuluu aina myös kysymys siitä, saako lapsella olla erityistarpeita ja millaisia erityistarpeita. Sydänvika? Liikuntarajoite? Kitalakihalkio? Iso luomi kasvoissa? Oppimisvaikeuksia? Vaatimustaso vaikuttaa adoptioprosessin kestoon.

Sivu Annikan ja Artun adoptiopäiväkirjasta.

on jättimäisiä kysymysmerkkejä, mutta juuri nyt on rauhallista. Hyvä hetki palata alkuun.

Tarvitseva lapsi

Oikeastaan matka äidiksi alkoi jo ennen Annikan ja Artun ensikohtaamista. ”Aivan ensimmäisenä oli tunne siitä, että elämällä ei ole tarkoitusta. Ei ole miestä, ei lasta. Kukaan ei tarvitse minua”, sanoo Annika.

Kuvituksen osana on käytetty poimintoja Annikan ja Artun adoptiopäiväkirjasta.

Annikan mielestä kysymys oli niin mahdoton, että hän ei edes yrittänyt vastata. ”Laitoin siihen, että kaikki käy. Se oli myös eettinen valinta.”

Kun tieto Artusta tuli, dokumenteissa ei kerrottu erityistarpeista. ”Siinä luki, että lapsi on tarvitseva, mutta sitähän kaikki adoptiolapset ovat.”

Toukokuu. Äiti ja äidin ystävä tulivat lentokoneella hakemaan minua. Kun he tulivat lastenkotiin, minut herätettiin päiväunilta. Lähdimme yhdessä toiseen lastenkotiin, jossa oli tapaaminen adoptiolapsille. Matkustin autossa, ensimmäistä kertaa äidin sylissä, ja äitiä itketti. Minä yritin ottaa äidiltä silmälasit pois. Juhlissa oli paljon ihmisiä ja minua kiinnosti eniten se, miten vaahteranlehdet havisivat puussa. Seuraavana päivänä pääsin kokonaan äidin luokse. Hoitajat ja toiset lapset hyvästelivät minut ja toivottivat onnea. (Ote adoptiopäiväkirjasta.)

Ralli käynnistyy

Annika on kiitollinen ystävälle, joka otti hakumatkalla valokuvia, sillä tunnekuohu sumentaa omat muistot.

Hän tiesi pojan taustasta sen, että äiti oli jättänyt lapsen synnytyssairaalaan. Kun hän istui ensimmäisen kerran lapsi sylissään, tämän mahdollista hivpositiivisuutta vielä tutkittiin.

Sitten tuli murrosikä ja samaan saumaan osui liikaa vaikeita asioita.

”Minulta kysyttiin, otanko hänet joka tapauksessa. Olin siinä, että juu, taidan kyllä ottaa.”

Siitä selvittiin säikähdyksellä.

Pieni perhe lensi Suomeen ja aloitti yhteisen elämän. Poika kiinnittyi äitiinsä kaikin voimin, kirjaimellisesti. ”Kun hänet nosti tähän vyötärölle, hän tarttui kiinni niin tiukasti, että pysyi paikoillaan, vaikka nostin kädet ylös.”

Suomen kielen sanat alkoivat tulla yksi kerrallaan. Annika kantoi Arttua kaikkialla ja kaikkialle, ja otti vastaan mitä tuleman piti, asia kerrallaan.

Epilepsia todettiin, kun Arttu oli kaksivuotias. Sitten poika päätyi puheterapeutin ja neuropsykologin tutkimuksiin. Päiväkodissa tuli käyttäytymisen ongelmia ja aggressiivisuutta, ja koulun alkua lykättiin vuodella. Koulussa poika ohjattiin ADHD tutkimuksiin.

Äiti ja poika kävivät perhekoulu POPin, josta ei ollut Annikan mukaan mitään apua. Kiintymyssuhteen harjoitteluun kehitetty Theraplaykuntoutus olisi voinut toimia, mutta se loppui kesken, kun työntekijä lopetti ja lähti. ”Se oli aivan kaameaa ja lopulta pahensi tilannetta. Meitä on yritetty auttaa, mutta yrityksiin on liittynyt paljon huonoa tuuria.”

Helpottava huostaanotto

Kun Arttu siirtyi lastenpsykiatriselta nuorisopsykiatrian puolelle, pojan vuosia jatkunut terapia päätettiin lopettaa kannattamattomana. ”Eihän se ehkä kannattanutkaan, mutta se oli ollut yksi Artun elämän hyvistä asioista”, sanoo Annika.

Poika päätyi levottoman yläkoulun erityisopetukseen, jossa ei äidin mukaan ymmärretty Artun erityistarpeista mitään. Ajan hengen mukaisesti vaalittiin ilmiöoppimista ja joka tunnilla oli eri opettaja. ”Arttu putosi kyydistä jo elokuussa.”

Hämmennys purkautui yhä rajumpana väkivaltaisena käytöksenä, joka kohdistui erityisesti äitiin. Lastensuojeluun Annikka otti yhteyttä itse. ”Ensin sieltä vastattiin, että ei kuulu meille. Sitten meni viikko, ja Arttu olikin jo lastenpsykiatrisella osastolla. Sieltä tehtiin uusi ilmoitus ja lastensuojelun asiakkuus alkoi.”

Perhekuntoutusta varten Annika otti kahden kuukauden virkavapaan töistä ja muutti poikansa kanssa lastensuojelulaitokseen. ”Kudoin valtavan määrän sukkia, mutta muuta tulosta ei tullut. Yritimme kyllä, varmaan liiankin säntillisesti. Meillä ei ehkä

ollut sellaisia ongelmia, joissa lastensuojelu perinteisesti osaa auttaa.”

Parin muun turhan yrityksen jälkeen Arttu otettiin huostaan 15vuotiaana. Poika muutti laitokseen bussimatkan päähän lapsuudenkodistaan ja sopeutui. ”Jotenkin jo ensimmäisenä iltana hän asettui niihin rajoihin. Se oli hänelle hyvä paikka silloin. Itse olin jo niin uupunut, että tunsin vain helpotusta. Sovimme, että hän jää sinne, kunnes täyttää 18 vuotta.”

Kehitysvammadiagnoosin Arttu sai 17vuotiaana.

Palvelu, joka auttaisi

Saako olla erityistarpeita? Adoptiohakemuksen kysymys tuntuu jälkeenpäin ajatellen vielä absurdimmalta kuin 20 vuotta sitten.

Monet adoptiolapset pärjäävät elämässä loistavasti, mutta monella on myös ongelmia. Usein erityistarve on sellainen, jolle ei anneta synnyinmaan lastenkodissa nimeä. Esimerkiksi aliravitsemus ja muut vastoinkäymiset ennen syntymää ja ensimmäisinä elinvuosina voivat vaikuttaa lapsen kehitykseen monella tavalla. Moni on kokenut hylkäämisiä, menetyksiä ja traumaattisia kokemuksia. Jokainen prosessoi niitä omalla tavallaan.

Annikan mielestä Suomen palvelujärjestelmä ei lähtökohtaisesti ymmärrä adoptioperheiden erityistarpeita, jotka nousevat lapsen peruskiintymyssuhteen traumasta. ”Meitä ei osata tukea, eikä varsinkaan silloin, kun lapsella on perustrauman lisäksi kehitysvamma tai muita kehityksellisiä haasteita.”

Hän on kuullut paljon vertaistarinoita, muun muassa adoptiovanhempien Facebookryhmässä. ”Suomessa on yksittäisiä ammattilaisia, jotka osaavat tukea näissä tilanteissa. Terapeutti siellä, lääkäri täällä – voisin luetella heidät nimeltä. Mutta osaamisen malli puuttuu.”

Erityisperheet kertovat usein tilanteista, joissa he joutuvat taistelemaan itselleen kuuluvista palveluista. Annikan mukaan he ovat käyneet koko palveluvalikon läpi – taistelematta. ”Ironia on siinä, että palveluista ei ollut meille apua.”

Mikä ihme sitten olisi oikeasti auttanut? Sitä Annika on miettinyt paljon. ”Ehkä olisimme tarvinneet supernanny tyyppisen todella tukevan, rakenteista kiinni pitävän hahmon, joka olisi tullut meille iltaisin ja auttanut minua saamaan lapsen sänkyyn.”

Hän lisää, että tuon palvelun hinnan he ovat kuluttaneet monta kertaa, jo ennen laitosvuosia. myös koiran, joka ei suostu ulkoilemaan kenenkään muun kuin minun kanssani!”

Arttua hän kiittää kaikista opetuksista. ”Joku kysyi minulta joskus, että miettiikö Arttu tulevaisuuttaan. Ei mieti. Hänelle tulevaisuudensuunnittelu on sitä, että en vu mene huomenna hammaslääkäriin. Sen kauemmas hän ei ajattele. Siinä on jotain vaikuttavaa, että niinkin voi elää.”

Hammaslääkäriin Arttu kuitenkin lopulta meni, koska Annika pakotti. Poika uhkasi tehdä äidistään sushirullia, mutta tätä uhkausta äiti ei ottanut vakavasti.

Annika lisää, että hetkessä elämisen taito ei ole juurikaan tarttunut häneen. Ehkä vähän elämänasenteeseen kuitenkin. ”Minulle on koko ajan tarjolla miljoona syytä huoleen, mutta viisainta on ottaa elämä sellaisena kuin se tulee. Voin ratkaista seuraavan ongelman miettimättä kaikkia tulevia.”

Arttu rakastaa rooliasuja ja pukeutumista, ja intohimosta on syntynyt yhteinen harrastus, pukuompelu. Poika suunnittelee ja äiti toteuttaa. Kun Arttu sitten kulkee kadulla supersankariksi tai eläimeksi pukeutuneena laulaen ja tanssien, vierellä kulkevaa äitiä naurattaa.

Mikä vapaus?

Mikä on pitänyt kasassa, kun voimat ovat vähissä? ”Oma terapia, ja tietysti ystävät. Esimerkiksi se sama, jonka mielestä lapsi kannattaa hankkia, vaikka miestä ei ottaisikaan”, sanoo Annika.

Hän myöntää välillä tunteneensa yksinäisyyttä ystävien lasten rippi ja ylioppilasjuhlissa. Kun toiset laskevat laudatureita, hän ei jaksa kertoa, että meillä on tapeltu viime aikoina suihkuun menemisestä. Mitkäs juhlat silloin järjestetään?

Työnteko on ihme kyllä kaiken keskellä sujunut. ”Olen aika nopea ja hyvä organisoimaan. Niin nopea, että olen pystynyt tekemään osaaikaisesti sadan prosentin työt. Pomoni on onneksi ollut joustava myös omien terveysongelmieni suhteen ja on suhtautunut tyynesti myös silloin, kun olen nukahtanut kesken kokouksen.”

Annika toteaa lähinnä unohtaneensa, että elämässä voisi olla muutakin – harrastuksia tai vaikka mies. Missä hän sellaiseen törmäisi? ”Enkä tiedä, mitä tekisin, jos vapausaste jossain vaiheessa kasvaisi. Vielä ei tunnu siltä.”

Arttu ei ole huostaanottovaiheen jälkeen käyttäytynyt väkivaltaisesti, mutta huoli ei ole haihtunut äidin mielestä. Joskus Arttu rähjää ja uhkailee puhelimessa tai viesteissä, mutta soittaa sitten perään: tiedäthän äiti, etten koskaan satuttaisi sinua.

Annikan mielestä parasta, mitä Artulle voisi tapahtua, olisi se, että hän kiinnittyisi asumiseen ja mielekkääseen päivärytmiin, ja tämän myötä haasteet helpottuisivat.

Parasta, mitä hänelle itselleen voisi tapahtua, olisi se, että Arttu voisi hyvin.

Tänään on tänään

Monilla adoptiolapsilla herää jossain vaiheessa tarve tietää omista juuristaan. Artulla ei tarve ei ole herännyt. Kerran äiti ja poika matkustivat yhdessä pojan lähtömaahan. ”Artulle reissu merkitsi lähinnä lomamatkaa.”

Mitä Annika sanoisi sellaiselle, joka nyt harkitsee adoptioprosessin aloittamista yksin? Eipä ihmeitä. ”Jokainen tekee ratkaisunsa sen hetkisen tiedon ja tunteen varassa, eikä seurauksia voi etukäteen valita. Mutta on tässä saanut laittaa itsestään likoon kaiken, mitä on.”

Hän jaksaa vähän huvittua elämän tarjoilemasta ironiasta. ”Surin nimenomaan sitä, että en ole tarpeellinen kenellekään – ja sitten sain todella tarvitsevan lapsen. Sain muuten

Arttu rakastaa roolipukuja. Äitiäkin naurattaa, kun pääsee kävelylle eläimen tai supersankarin kanssa.