Kolumni: Johanna Käpynen

JOHANNA KÄPYNEN

Riittää, että kohtelee lapsia tasapuolisesti ja huolehtii. Rakkauden ei tarvitse, eikä se voi olla samanlaista kaikkia kohtaan.

KOLUMNI

Uusi leikki, uudet roolit

PÄIVÄKODIN KOTILEIKIT: äiti, lapsia, isä ja koira. Harjoittelua (ydin)perheelämään, niin sanotaan. Ristiriitoja tehtiin ja ratkottiin. Seuraavana päivänä uusi leikki, uudet roolit. Kehitysvammaisen lapsen äitiyteen leikit eivät valmentaneet. Roolimallit löytyivät vertaisista. Uusperheellisyyteenkään eivät lapsuuden leikit ja roolimallit valmentaneet.

Ydinperhekokemuksella luulin olevani valmis uusperheen äidiksi. Niin vähän tiesin!

Yhteiskunnassa perheitä katsotaan ydinperheen kautta, myös uusperheitä. Kulttuurimme käsitykset äideistä ja isistä ovat muokanneet ajatuksiamme. Myös äitipuoliin sisältyy voimakkaita latauksia. Saduissa ne ovat ilkeitä, mutta tosielämässä meiltä odotetaan pyyteetöntä ja välitöntä rakkautta.

Aina odotusten ei tarvitse tulla ulkopuolelta, joskus sitä luo ne ihan itse.

Minulla oli vahva käsitys omasta äitiydestä, olinhan monissa liemissä keitetty kehitysvammaisen lapsen äiti. Ajattelin, että äidinrakkauteni laajenee valon nopeudella myös uuden kumppanini lapsiin. Kunnes ymmärsin, että minulle täysin vieraat lapset olivat – vieraita. Vasta yhdessäolon ja tutustumisen myötä aloin välittää heistä.

Toisilta uusperheellisiltä olin saanut tärkeän ohjeen: riittää, että kohtelee lapsia tasapuolisesti ja huolehtii. Rakkauden ei tarvitse, eikä se voi olla samanlaista kaikkia kohtaan.

TUNTEET SYNTYVÄT, kun on niiden aika. Parisuhde kasvaa perheeksi. Tai laumaksi, porukaksi tai poppooksi, miten kukin oman uusperheensä haluaakaan nimetä. Uusperhe on ihan omanlaisensa perhe. Ydinperheissä äideillä on usein ”langat käsissään”. Kenen käsissä on uusperheen langat? Kaikkia lankoja ei voi antaa perheen ulkopuolelle, mutta kaikkia lankoja ei myöskään voi ottaa itselleen.

Uusperheessä olen oppinut joustavuutta ja epävarmuuden sietoa. Kaikesta en voi päättää, eikä tarvitse. On otettava huomioon monia, myös oman perheeni ulkopuolisia, ihmisiä. Ja ennen kaikkea on jaettava asiat puolison kanssa. Kehitysvammaisen lapsen äitinä olin tottunut puhumaan asioista suoraan. Siitä oli hyötyä suhteemme alussa. Me puhuimme ja kuuntelimme, jaoimme ajatuksia ja kokemuksia.

Meille oli tärkeää päästä toisten uusperheellisten pariin. Saada vertaistukea, olla tavallinen. Mikä ihana tunne, kun toiset ymmärtävät puolesta sanasta. Samalla, kun yksi lapsistamme on kehitysvammainen, olemme myös erilaisia. Uusperheellisyyden lisäksi perheeseemme vaikuttavat kehitysvammaisuuteen liittyvät asiat. Olenkin kuvannut uusperheen äitien ja isien kasvua erityislapsen vanhemmuuteen liikkuvaan junaan hyppäämisenä. Mukaan tullaan johonkin hetkeen. Itsellä ja ehkä puolisolla voi olla odotuksia, mutta ensin tarvitaan aikaa kasvaa erityislapsen kasvattajaksi ja/tai vanhemmaksi. Kuten ”tavallisissa” uusperheissä kasvetaan, mutta kuten ”tavallisissa” erityislasten perheissä sata kertaa kovemmin.

SINÄ LUKIJANI ehkä mietit, mitä voisit tehdä, miten olla avuksi. Huomioidaan erilaiset perheet. Kysellään, miten juuri tämä vanhempi ja koko perhe määrittelevät itsensä. Jaetaan kokemuksia ja järjestetään uusia. Ollaan läsnä omana itsenämme.

Kirjoittaja on Ulvilassa asuva äiti, äitipuoli, psykologi ja uusperheneuvoja, joka on oppinut paljon muiltakin vetäessään puolisonsa kanssa ”Erityislapsi uusperheessä” kursseja.