Jaakko Länsman on Euroopan Unionin pohjoisin opiskelija. Kuvassa Jaakon kanssa avovaimo Karoliina Toratti ja tytär Ellen.
Pysähdymme Nuorgamin kylän laitaan ottamaan poroille heinää. Heinä on pyöröpaaleissa kuten eteläisemmän Suomenkin pelloilla. – Vielä 70-luvulla kun heinällä ruokintaa aloiteltiin, tehtiin kaikki heinä käsin haasiolle kuivumaan. Vasta paljon myöhemmin alettiin tehdä tällaista rehua, kertoo Tuomo Länsman kun Jaakko nostaa traktorin kuormaimella raskaita pyöröpaaleja peräkärryyn. Heinä on porolle talvella hyvä lisäeväs ja vaikeina talvina elinehto. Tänä talvena sitä ei olisi tarvittu ravinnoksi, sillä lunta on vähän, maan pinta ei ole jään peitossa ja ruokakaivannot onnistuvat poroilta hyvin. Heinää poroille kuitenkin viedään, sillä siten saadaan pidettyä tokka hyvin kasassa ja hallinnassa. Myöskään pedot eivät uskalla tulla niin helposti tokkaan kun ihminen käy joka päivä paikalla.
PORONHOITOKIN NYKYAIKAISTUU Traktorin perään asennettu kutteri silppuaa pyöröpaalia ja syöttötorvi syytää heinää moottorikelkan rekeen. Traktorin ohjaamossa istuu Jaakon pikkuserkku Asko Länsman. Porot Njallavaaran ympäristössä ovat Jaakon, Tuomon, Askon sekä hänen veljensä Vesan merkissä.
– Vielä kymmenen vuotta sitten halottiin nämä paalit kirveellä. Se oli kovaa hommaa kun paali oli jäässä ja heinä tiivistä, kertoo Jaakko. Yksinäinen poro saapuu kumpareen takaa syömään kutterin hangelle syytämää silppua. Kelkat suuntaavat täysine kuormineen tunturiin. Alkumatkalla pienemmät, muutaman poron partiot, ryntäävät kelkkoja kohti. Ne tietävät mistä ruoka tulee. Asko nakkelee heinätuppoja hangelle, vaihtaa Tuomon kanssa muutaman sanasen saameksi ja kaartaa toisaalla olevan tokan luo. Tuomo ja Jaakko pysäyttävät kelkkansa ja katsovat kiikareillaan valkeuteen. Tokka on aikalailla siellä missä eilenkin. Levitämme heinät, ja Jaakko kokoaa erillään olevat porot tokkaan. Hän kiertää kelkallaan porojen taakse ja luovii sitten tunturin rinnettä pitäen tokan kasassa. Ne jotka eivät hölkkää edessä, seuraavat Jaakon kelkkaa. Kohta lähes kaikki notkoon jääneet porot ovat liittyneet isompaan tokkaan. Äskettäin vielä säikyiltä vaikuttaneet eläimet tulevat viereemme syömään. – Eivät ne ennen tällä tavalla tulleet. Kelkkaa pelkäsivät eivätkä syöneet heinää, mutta nyt ovat tottuneet. Jos menit tarjoamaan ja heittämään heinää niin ne lähtivät laukkomaan. Meni monta, monta
vuotta ennen kuin ne tottuivat siihen, kertoo Tuomo. Ensimmäiset moottorikelkat saapuivat näille seuduille 60-luvulla ja pian ne olivat poromiehen perustyökaluja. Tuomo muistaa muutoksen olleen melkoinen ja sanookin kelkkojen mullistaneen koko poronhoidon.
ELINKEINON JATKAMINEN ON KUNNIAKYSYMYS Isän ja pojan mukaan poronhoidon tulevaisuus näyttää hyvältä jos vain poroluku pysyy kurissa. Jos poroja on liikaa, ruokamaat kuluvat, ruoka vähenee ja porot menevät huonoon kuntoon. – 6-vuotiaasta saakka olen oman isäni mukana kulkenut. Silloin mentiin kävellen. Talvella vietiin porolla aitavehkeet, kangasaidat ja sillä tehtiin aita. Sitten juoksemalla haettiin porot aitaan. Moni asia on muuttunut. Muutamat asiat kuitenkin pysyvät. Yksi niistä on poronhoidon elämäntavan siirtyminen sukupolvelta toiselle. Nuorta polvea on tulossa jatkamaan poronhoitoa. Senkin osalta jatko näyttää hyvältä. – On se kunniakysymyskin. Olisi noloa jättää hommat tähän. Ja jos on koko pienen ikänsä metsässä kulkenut, niin osaako sitä muuta enää tehdäkään.
OSAAJA 1 • 2016
11